Osa 4  Yhteenotto petolinnun kanssa

Taivas tummeni äkkiarvaamatta ja heitti vettä Ronin ja Hermionen niskaan. He hakeutuivat suojaan mahtavan suuren puun alle, jonka oksistot laahasivat maata. Silti he eivät täysin säästyneet sateelta. Hermionella oli samalla kuuma ja kylmä, varsinkin sateen jälkeen kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin asti ja sai hänet värisemään.

”Paleleeko sinua?” Ron kysyi huolissaan ja veti tytön lämpöiseen kainaloonsa. Hermione painautui poikaa vasten ja nyökkäsi hampaat kalisten.

”Ky-kyllä vä-vähän”, Hermione värisi. Ron tiukensi otettaan hänestä. He katselivat miten vesipisarat tipahtelivat mutaiseen maahan. Täällä taisi sataa usein, sillä maa oli jo entisestäkin sateesta vielä märkä.

”Ehkä sade loppuu pian. Mitähän kello mahtaa olla?” Ron mietti. Hermione kohautti olkiaan. Hänellä ei ollut kelloa, joten hän ei voinut tietää. Eikä aurinkokaan paistanut sateen takia.

***

Sade kesti toista tuntia. Hermione ja Ron nojasivat puun vahvaan runkoon ja yrittivät lämmittää toisiaan. Oli omituista, miten nopeasti lämpö katosi viidakosta. Ensin oli hehkuvan kuumaa, sitten äkkiä miltei jäätävän kylmää. Aivan kuin he olisivat joutuneet eri planeetalle. Onneksi heillä sentään oli paljon vaatetta päällä.

Vihdoin sade loppui. He nousivat seisomaan ja poistuivat puun tuomasta suojasta. Oli jo todella hämärää, luultavasti oli myöhäinen ilta. Hermione haukotteli. Päivän rasitukset alkoivat uuvuttaa häntä. Kättäkin särki. Eikä lähettyvillä ollut matami Pomfreyta parantamassa sitä.

”Meidän pitäisi etsiä yöksi joku hyvä suoja”, Ron sanoi. Hermione vilkaisi kaihoten puuta, jonka he olivat jättämässä taakseen.

”Miksei tuo kelvannut? Se suojasi meitä sateeltakin”, Hermione sanoi. Ron rypisti kulmiaan.

”Jos täällä on villipetoja, ne pääsevät hyvin sinne puun alle. Täytyy keksiä joku muu paikka”, Ron päätti. Hermione kohautti olkiaan. Hän vahvasti epäili, että muita yhtä hyviä paikkoja ei ollut tarjolla, mutta ei nyt jaksanut haastaa riitaa.

***

Yhtäkkiä alkoi kuulua omituista ääntä, joka muistutti linnun rääkymistä. Hermione ja Ron pysähtyivät ja vilkaisivat ympärilleen. Mitään tai ketään ei näkynyt. Puut ja pensaat huojuivat tuulessa miltei aavemaisesti ja loivat varjoja polulle. Hermionen teki kovasti mieli pinkaista kirkuen karkuun, mutta hän ei uskaltanut tehdä sitä. Muuten hän joutuisi eroon Ronista. Ja sitten hän olisi yksin.

Samassa heidän eteensä ilmestyi valtava petolintu. Hermione törmäsi Ronin selkään, kun poika yhtäkkiä pysähtyi kuin seinään.

”Mitä sinä teet?” Hermione tiuskaisi.

”Yritän välttyä joutumasta tuon petolinnun kynsiin”, Ron kuiskasi. Hermione vilkaisi Ronin olan yli lintua ja valahti kalpeaksi kasvoiltaan. Lintu oli valtava. Ainakin kaksi kertaa ihmisen mittainen. Sillä oli runsas höyhenpeite. Höyhenet olivat hyvin tummia ja pöyhistyivät, kun lintu katseli heitä pistävän keltaisilla silmillään. Hermionesta silmät muistuttivat strutsin valtavia, pyöreitä silmiä, vaikka ne eivät näyttäneet yhtä lempeiltä.

Linnulla oli mahtavat siivet. Ne olivat monta metriä pitkät ja kuka tahansa olisi voinut olla ylpeä niistä. Sen pää oli kuin joutsenella. Kaula oli pitkä ja kaareva, lintu piti päätään ylväästi pystyssä. Sillä oli selvästi petolinnun kynnet ja hampaat. Se kirkui korviavihlovasti heidän edessään ja nyökytteli päätään kuin olisi yrittänyt haastaa heitä taisteluun.

Hermione takertui kiinni Roniin, painaen kyntensä syvälle Ronin kämmeneen. Hän oli kauhuissaan. Miten he pääsisivät tuon petolinnun ohi, joka muistutti kotkan, joutsenen ja strutsin sekoitusta? Se ei todellakaan ollut mikään hellyttävä näky.

”Herm, yritätkö kynsiä minut elävältä?” Ron sihisi toisesta suupielestään. Hermione punastui ja irrotti nopeasti otteensa. Petolintu havaitsi äkkinäisen liikkeen ja astahti lähemmäs. Ron taas otti askeleen taemmas, pitäen Hermionea suojelevasti takanaan.

”Mitä me teemme?” Hermione kuiskasi peloissaan.

”Minä mietin”, Ron mutisi.

”Mieti sitten äkkiä”, Hermione henkäisi. Toivottavasti tuollaisia petoja ei olisi viidakossa enempää. Ja Hermione kun oli luullut, että heidän huolenaiheenaan olivat leijonat ja tiikerit …

”Olisiko parempi juosta?” Hermione kuiskasi.

”Vai katsotaanko, kuinka kauan se jaksaa tuijottaa meitä?” Ron supatti takaisin.

”Varmasti ikuisuuksiin. Se on sen näköinenkin”, Hermione huokaisi toivottomana. Hän yritti vältellä katsekontaktia linnun kanssa. Eihän sitä tiennyt, vaikka lintu olisi raivostunut, kun sitä tuijotettiin suoraan silmiin.

”Entä jos se hyökkää? Mitä me sitten teemme? Me jäämme heti häviölle”, Hermione oli huolestunut. Ron rypisti kulmiaan.

”Onko ideoita?” Ron kysyi hiljaa.

”Ei”, Hermione nielaisi. Ron puristi hänen kättään.

”Sitten me odotamme, mitä lintu tekee”, Ron sanoi.

Hermionen jalat tärisivät. Hän ei olisi jaksanut seistä sekuntiakaan, mutta ei hän olisi pystynyt juoksemaankaan. Pimeys oli heidän ainoa turvansa. Ehkä he voisivat piiloutua jonnekin. Mutta kuinka hyvä näköinen lintu oli? Entä jos tämä näkikin yhtä hyvin pimeässä kuin he päivällä?

Lintu seisoi heidän edessään kokonaisen tunnin. Se tunti oli yhtä tuskaa. Hermione ei ollut eläissään pelännyt yhtä paljon. Eniten hän pelkäsi Ronin kuin itsensä puolesta. Toivottavasti poika ei tekisi mitään typerää.

Sitten lintu liikahti. Se syöksähti heitä kohden kuin ohjus. Ron paiskasi Hermionen pusikkoon, missä oli piikkejä. Piikit takertuivat Hermionen vaatteisiin ja repivät kangasta, ja samalla myös ihoa. Hän tuskin uskalsi hengittää. Linnun kiivas kirkuna kantautui hänen korviinsa. Jostain kuului myös Ronin ähkimistä. Tappeliko Ron paljain käsin linnun kanssa? Oliko Ron hullu?

Yhtäkkiä lintu kuitenkin nousi lentoon. Sen siivet kahisivat, kun se iski niitä kylkiään vasten. Hermione katseli, miten petolintu katosi korkeiden puiden yläpuolelle. Ihana hiljaisuus laskeutui heidän ympärilleen. Ihan kuin koko viidakko olisi pidätellyt henkeään.

”Ron?” Hermione vapisi. Hän konttasi pois pusikosta ja näki mytyn keskellä polkua. Ron makasi maassa ja hetken Hermione pelkäsi hänen kuolleen. Hermione kohotti kätensä ja kosketti Ronin poskea. Ron räväytti silmänsä auki ja Hermione oli saada sydänhalvauksen.

”Sinä senkin idiootti! Pelästytit minut puolikuoliaaksi! Täytyikö sinun alkaa tapella linnun kanssa?” Hermione rähjäsi kiukkuisena. Ron kiskaisi tytön päälleen ja painoi rajusti huulensa Hermionen huulille, vaientaen tytön jupinat. Hermione hämmentyi suudelmasta niin, että lakkasi liikkumasta. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa.

”Mitä sinä äsken teit?” Hermione kuiskasi suudelman päätyttyä. Hän katseli Ronin iloisesti tuikkivia silmiä. Ron virnisti ja sipaisi Hermionen poskea, missä komeili pari pitkää naarmua, jotka pensaan piikit olivat aiheuttaneet.

”Suutelin sinua”, Ron vastasi rauhallisesti kuin olisi puhunut säästä. Hän kömpi pystyyn, puhdistaen lehtiä vaatteistaan. Hermionekin nousi ja katsoi Ronia tarkkaan. Sitten hän huomasi pojan olkavarressa repeämän. Repeämän sisällä näkyi jotain punaista. Hermione syöksähti Ronin luokse ja tarttui tätä käsivarresta.

”Olet loukannut itsesi”, Hermione henkäisi kauhuissaan. Ron huitaisi kättään.

”Se on pikku juttu. Paranee muutamassa päivässä”, Ron vähätteli. Hermione pudisti päätään.

”Tuskinpa vain. Koskeeko siihen?” Hermione kyseli. Ron kohautti harteitaan.

”Ehkä hiukan”, Ron myönsi. Hermione huolestui entisestään.

”Se pitäisi puhdistaa, mutta mistä saamme vettä?” Hermione kysyi. Ron ei osannut vastata hänen kysymykseensä.

”Etsitään vettä aamulla. Nyt etsitään jokin suojaisa paikka”, Ron päätti, tarttui Hermionea kädestä ja johdatti tämän syvemmälle viidakon uumeniin.

***

Samaan aikaan Harry ja Ginny makasivat toisiinsa käpertyneinä erään puun alla, joka muistutti kovasti sitä samaa puuta, jonka alla Hermione ja Ron olivat olleet turvassa sateelta. Ginnyn pää nojasi Harryn olkaa vasten ja Harry silitteli tytön hiukan kosteita, punaisia hiuksia, jotka laskeutuivat pehmeästi Ginnyn olkapäille. Ginnyn silmät olivat ummessa, posket hiukan punoittivat ja iho tuntui olevan kananlihalla. Harrya kadutti, että he olivat riisuneet ylimääräiset vaatteensa pois. Mutta mistä he olivat voineet tietää, että yöllä olisi näin kylmää?

Mikä tämä paikka oli? Tuntui kuin he olisivat jollakin toisella planeetalla. Harry ei tiennyt mitään paikkaa, missä päivän ja yön välinen lämpötilaero olisi näin suuri. Paitsi jossain aavikolla. Ja nyt he sentään olivat viidakossa.

Silmiä särki jo liiallisesta valvomisesta, joten Harry sulki silmänsä ja yritti nukkua. Hän olisi kuitenkin halunnut vahtia, ettei mikään peto pääsisi yllättämään heitä. Mutta häntä väsytti niin kovasti, että pian hänkin oli unessa.

Tällä kertaa osa oli Ron ja Hermione painotteinen, ensi osassa on sitten luultavasti Harrya ja Ginnya enemmän.