Osa 3    Host Island

Ron paiskautui kylmään, mutaiseen maahan pää edellä. Hän pyöri kuperkeikkaa parisen kertaa, kunnes jäi lojumaan jalat ja kädet levällään mutaiselle maalle. Maa oli lehtien peitossa. Ron ei kuitenkaan välittänyt vaan tuijotti rinta kohoillen kirkkaansinistä taivasta, jota pilkotti hieman puiden lomasta.

Mitä ihmettä oikein tapahtui? Oliko komeron katto sininen? Oliko se taiottu näyttämään taivaalta?

Ron räpytteli hetken silmiään ja koetti nousta. Kipu vihlaisi päätä niin rajusti, että hän valahti takaisin makuulle. Ehkä oli parempi maata. Muuten hän varmasti kuolisi kipuun.

Ron sulki hetkeksi silmänsä ja mietti. Miten ihmeessä he olivat joutuneet tänne? Mikä tämä paikka oli? Oliko komero ollut porttiavain? Miksi? Kuka halusi heidät pois tieltä? Tässä ei ollut mitään järkeä.

Ron ei jaksanut enää maata aloillaan vaan nousi, huultaan purren. Pää oli halkeamaisillaan kivusta, mutta hän koetti olla piittaamatta. Ron katsoi ympärilleen. Hermione makasi mahallaan jonkin matkan päässä, hiukset sekaisin ja jalat harallaan. Käsi oli vääntynyt tytön alle outoon asentoon ja Ron pelkäsi sen olevan poikki. Oliko Hermione kuollut?

Ron konttasi tytön luokse ja käänsi hänet ympäri. Hermionen poskessa oli naarmuja ja likaa. Silmät olivat ummessa ja huulessa oli hiukan mutaa. Ron sipaisi sormellaan Hermionen pehmeää huulta ja otti mudan pois. Kosketus oli höyhenkevyt, mutta Ronin sormea kihelmöi. Hermione oli niin pehmoinen. Ihme, ettei tämä särkynyt heidän tömähtäessään maahan.

”Hermione, herää”, Ron ravisteli hellästi tyttöä. Hermione ei vironnut. Ron katsoi tyttöä neuvottomana. Hän katsahti taas ympärilleen, muistaessaan, ettei ollut ollut Hermionen kanssa kahden. Missä Harry ja Ginny olivat? Heitä ei näkynyt. Olivatko he edes tulleet heidän mukanaan tänne outoon paikkaan?

”Hermione”, Ron ei antanut periksi, vaan koetti saada tyttöä hereille. Viimein Hermione liikahti ja mumisi jotakin. Sitten tämä avasi silmänsä ja katsoi hiukan kummissaan Roniin.

”Mitä tapahtui?” Hermione yritti nousta istumaan ja Ron auttoi häntä. Hermionen päässä humisi ja hetken kaikki pyöri vinhasti silmissä. Mustat pilkut välähtelivät eikä Hermione nähnyt hetkeen mitään muuta. Onneksi Ron piteli hänestä kiinni. Muuten hän olisi valahtanut kasaan kuin räsynukke.

”En oikein tiedä. Astuimme komeroon ja nyt olemmekin täällä”, Ron kohautti olkiaan. Hermione rypisti kulmiaan ja katsoi poikaa.

”Miten se on mahdollista?” Hermione ei tajunnut mitään. Ron ei osannut vastata siihen.

”Pysytkö jo pystyssä?” Ron kysyi ja Hermione nyökkäsi varovaisesti. Ron irrotti otteensa, mutta seisoi lähellä, jos Hermionea alkaisi uudestaan pyörryttämään.

”Missä Harry ja Ginny ovat? Jäivätkö he Tylypahkaan?” Hermione pelästyi. Ron katsoi epätoivoisena ympärilleen. Ajatus oli käynyt hänen mielessään. Entä jos he olivatkin kahden täällä missä lie?

”Mihin meidän pitäisi mennä? Seisommeko tässä, kunnes joku muu pulpahtaa komerosta tänne?” Hermione ehdotti.

”Mitä se hyödyttää? Ei se tyyppi meitä voi kuitenkaan auttaa”, Ron huoahti. Hermione myönsi Ronin olevan oikeassa. He olivat hetken hiljaa ja tarkkailivat ympäristöään. Joka puolella oli puita, sellaisiakin puita, joiden lajia he eivät tienneet. Mutta jotkut puista kuuluivat selvästi viidakkoon. Ne olivat korkeita ja köynnöskasvit olivat kietoutuneet paksujen puiden runkojen ympärille. Lehdet olivat vihreitä ja suuria ja heiluivat leppeässä tuulessa.

Oli todella kuumaa ja hiki virtasi pitkin heidän kasvojaan. Paita liimautui ihoon kiinni ja hiukset kostuivat hiukan. Kengät ja vaatteet olivat mudan peitossa, mutta he koettivat olla välittämättä siitä. Hermione oli hyvillään, että oli joutunut tänne Ronin kanssa. Ainakaan hänen ei tarvinnut olla yksin.

Käteen koski. Hermione epäili sen olevan murtunut. Hän piteli sitä rintaansa vasten ja toista kättään kipeän käden päällä. Piti oikein purra hammasta, ettei hän olisi purskahtanut itkuun. Ron olisi pitänyt häntä kitisevänä lapsena.

”Ehkä on parempi tutkia hiukan paikkoja, että millainen tämä viidakko on”, Ron ehdotti ja Hermione oli hänen kanssaan samaa mieltä.

***

Harry kohotti hitaasti päätään ja katsoi kummissaan edessä nököttävää puuta. Oliko joku kasvattanut komeroon puun?

Harry nousi istumaan, pidellen päätään. Eihän hän edes ollut lyönyt sitä mihinkään, joten miksi sitä särki? Harry huomasi Ginnyn vähän matkan päässä, joka oli juuri heräämässä ja kömpi pystyyn hiukset pystyssä ja kasvot mudan tahrimina. Silti Harry ei koskaan ollut nähnyt tyttöä yhtä kauniina. Ajatus sai punan kohoamaan hänen poskilleen.

”Oletko kunnossa?” Harry kysyi. Ginny tuntui hätkähtävän ääntä ja kohotti katseensa häneen. Ruskeissa silmissä oli pelästynyt katse.

”Olen. Missä me olemme, Harry?” Ginny kömpi pystyyn, yrittäen putsata mutaa vaatteistaan. Se kuitenkin sotki vain hänen kätensä, joten Ginny antoi lian olla. Harry nousi itsekin pystyyn ja kohautti harteitaan.

”En oikein tiedä. En ole koskaan ennen nähnyt tätä paikkaa”, Harry myönsi. Ginny nielaisi. Hänen poskensa punoittivat ja hiukset sojottivat joka suuntaan. Tyttö yritti sukia niitä sormillaan, jotta näyttäisi vähän siedettävämmältä. Hän tuntui aistivan, että Harry katsoi häntä.

”Missähän Ron ja Hermione ovat?” Ginny pohti. Harry asteli hänen luokseen.

”En tiedä. Toivottavasti he jäivät Tylypahkaan. Sitten he voivat kertoa, mitä meille tapahtui”, Harry sanoi toiveikkaana. Ginny tarttui Harrya kädestä ja puristi sitä miltei liian lujaa.

”Sitä minäkin toivon. Mitä me nyt teemme?” Ginny kysyi sitten hiljaa.

”Mennään tutkimaan viidakkoa, nyt kun kerran olemme täällä”, Harry virnisti ja Ginnyn ei auttanut muu kuin seurata häntä.

***

Aurinko paahtoi kuumasti korkealta yläpuolelta. Pikkulinnut lauloivat ja apinoiden sirkutus kantautui Ronin ja Hermionen korviin, kun he astelivat eteenpäin kiemuraisella polulla. Polku oli lehtien ja lian peitossa. Kukaan ei ollut varmaan kulkenut siitä moneen päivään – tai kenties vuoteen. Mistä he tiesivät, vaikka kukaan ei edes asuisi täällä? Ehkä viidakko oli autio, eläimiä lukuunottamatta?

Lehdet kahisivat ja puut tuntuivat tuijottavan heitä uhkaavasti. Hermione painautui ihan kiinni Roniin, koska pelkäsi. Hän ei pitänyt uhkavaasta tunnelmasta, joka viidakossa vallitsi. Ihan kuin heitä tarkkailtaisiin kaiken aikaa.

”En ole koskaan pitänyt viidakoista”, Hermione mutisi. Ron puristi naurahtaen hänen kättään.

”En minäkään – siksi en kai koskaan ole mennyt sellaiseen paikkaan”, Ron virnisti.

”Minä en näe tässä mitään huvittavaa”, Hermionen pinna oli kireällä.

”Rauhoitu. Minä suojelen sinua”, Ron vakuutti.

”Sepäs lohduttikin kummasti”, Hermione huoahti. Ron mulkaisi häntä.

”Miksi sitten roikut käsipuolessani, jos et luota minuun?” Ron tivasi. Hermione irrotti nolona otteensa ja mulkaisi takaisin poikaan.

”En sanonut, ettenkö luottaisi sinuun. Luulen vain, ettet pysty suojelemaan minua, jos jokin peto tulee vastaan”, Hermione tuhahti.

”Ai, enkö muka? Sehän nähdään”, Ron kivahti.

”Jätitkö taikasauvasi Tylypahkaan?” Hermione kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän ei halunnut kuunnella viidakosta kantautuvien eläinten ääntelyjä. Oli turvallisempaa kuunnella Ronia.

”Jätin. Entä sinä?” Ron vilkaisi häneen kulmainsa alta. Hermione nyökkäsi masentuneena.

”Sitten meillä ei ole mitään mahdollisuuksia”, Hermione huokaisi. Ron haroi punaisia hiuksiaan, jotka hohtivat auringon valossa.

”Eipä kai”, Ron huokaisi.

***

Harry ja Ginny astelivat melko lähellä Ronia ja Hermionea, joskin olivat menossa toiseen suuntaan. Ginnylla oli tavattoman kuuma. Koulukaapu tuntui hikiseltä ja Ginny riisui sen yltään. Harry vilkaisi häneen uteliaana.

”Tuliko kuuma?” hän katseli Ginnyn vartalon muotoja. Ginny nyökkäsi ja punastui Harryn tutkivan katseen alla. Hänellä oli vielä paksut kerrokset vaatetta, sillä Tylypahkassa ei ollut kovin lämmin. Eikä Englannin ilmastokaan niitä lämpimimpiä ollut.

”Eikö sinulla sitten ole? Meillä on melkein saman verran vaatetta päällä. Ehkä pitäisi päästä liikavaatteista eroon tai kuolemme kuumuuteen?” Ginny ehdotti. Harry oli hänen kanssaan samaa mieltä. He riisuivat turhat vaatteet pois. Ginny jätti vain aluspaidan, pikkuhousut ja kengät jalkaansa. Sitten hän kietoi viitan päälleen, peittämään paljasta pintaa. Harry oli selvästi liian utelias hänen vartalonsa suhteen, vaikka eihän siinä mitään pahaa ollut. Ginnysta oli jotenkin imartavaa, että Harry katseli hänen muotojaan.

Harry riisui itsensä yläosattomaksi, jättäen vain alushousut jalkaansa. He mahtoivat olla huvittava näky. Ginny toivoi, etteivät he törmäisi kehenkään. Harryn vartaloa tosin oli kiva katsella. Poika ei selvästikään ollut maannut koko kesää laakereillaan. Ehkä siitä olisi nyt jotain hyötyäkin.

”Mitä me näille vaatteille teemme?” Ginny kysyi sitten. Harry mietti hetken.

”Jätetään tähän. Emme tarvitse niitä ja niiden raahaaminen mukanamme kuluttaa voimia”, Harry sanoi. Ginny nyökkäsi ja he laskivat vaatteensa maahan yhdeksi ainoaksi kasaksi.

”Saamme varmasti uudet Viistokujalta”, Harry sanoi, kun he lähtivät astelemaan eteenpäin.

”Toivottavasti olet oikeassa”, Ginny huokaisi, vilkaisten taakseen.