Osa 17 Takaisin Tylypahkaan

Aika tuntui matelevan. Hermione makasi pää Ronin sylissä ja yritti saada unenpäästä kiinni. Oli varmaankin hyvin myöhäinen ilta, Hermione ei enää pysynyt ajassa mukana. Hän halusi kiihkeästi palata takaisin Tylypahkaan, mutta ei tiennyt näkisikö sitä enää koskaan. Ehkä heidän tulevaisuutensa olisi täällä.

Hermione ummisti silmänsä ja yritti etsiä hyvää asentoa. Kivisellä lattialla se tuntui olevan vaikeaa, olkoonkin, että hänellä oli pehmeät jalat päänsä alla. Ron silitteli hänen hiuksiaan ja piti silmiään kiinni, nojaten päätään seinää vasten. Pojan asento oli vielä hankalampi kuin Hermionen.

Sirius ja Lupin supattelivat yhdessä nurkassa keskenään ja Harry ja Ginny nukkuivat pois väsymystään. He keräsivät kukin voimia seuraavaa päivää varten, jolloin Tatus luultavasti tulisi tuhoamaan heitä. Hermionella ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka he pystyisivät selviytymään hänestä. Tatus oli varmaankin hyvin vahva pimeyden velho. Hermione oli tajunnut jo jokin aikaa sitten, että Tatus ja Derendel olivat sukulaisia, sillä heissä oli joitain hyvin samantapaisia piirteitä kasvoissaan. Taas he joutuisivat luopuman uudesta pimeyden voimilta suojautumisen opettajastaan.

Hermione oli kertonut epäilyksestään muille ja Sirius oli huokaissut.

”Olisihan minun pitänyt se arvata! Voi, että minä olen tyhmä!”

Mies oli koko illan syyttänyt itseään siitä, ettei ollut huomannut Tatuksessa mitään erikoista. Lupin oli vihjannut hänelle, että mies oli omituinen, mutta hänpä ei ollut uskonut miestä. Se oli saanut Siriuksen huolesta suunniltaan, sillä nyt hän pelkäsi, että Tatus yrittäisi jollain keinoin tuhota Tylypahkaa.

”Hän se siis oli takana Dumbledoren myrkytyksessä”, Sirius oli hengähtänyt jokin aika sitten. Hermione ja muut olivat tuijottaneet häntä.

”Myrkytys? Mistä sinä puhut?” Harry oli tivannut kauhuissaan.

”Onko Dumbledore kuollut?” Ginny oli kuiskannut kalmankalpeana. Sirius oli kertonut kaiken, mitä Tylypahkassa oli heidän lähtönsä jälkeen tapahtunut.

Hermione sulatteli kuulemaansa vielä muutaman tunnin jälkeenkin. Halusiko Tatuskin tuhota Harryn? Hermione vilkaisi poikaan ja rypisti kulmiaan. Miksei Harrya jätetty rauhaan? Hermionea harmitti, kun hänellä ei ollut taikasauvaa. Hän olisi mieluusti omin käsin tuhonnut Tatuksen ja Derendelin. Pojan petturuus satutti häntä jollain oudolla tavalla. Hän oli kaikesta huolimatta pitänyt pojasta. Ronille hän ei uskaltanut sitä sanoa, sillä poika olisi vain mustasukkainen.

”Koskahan Tatus tulee?” Ron mumisi. Hermione huokaisi.

”Kun tietäisin, niin sanoisin sen sinulle. Toivottavasti joku peto syö hänet”, Hermione hengähti. Ron nauroi hiljaa. Hermione tunsi pojan tärisevän naurusta.

”Toivotaan parasta. Ehkä hän saa pedot puolelleen ja he kaikki hyökkäävätkin meidän kimppuumme”, Ron pohti. Hermione mulkaisi häntä.

”Tuopa lohduttikin kummasti!” hän mutisi. Ron hymyili ja sipaisi hänen poskeaan.

”Älä huoli, me koetamme keksiä jotain. Ehkä Sirius ja Lupin parhaillaan suunnittelevat jotakin”, Ron vilkaisi kaksikkoon päin, jotka olivat keskittyneet vain toisiinsa. Ron huokaisi. Hän todella toivoi niin. Hän ei halunnut menehtyä juuri, kun oli tajunnut, miten paljon rakasti Hermionea. Eikä se ollut enää mitään koulupojan ohimenevää ihastumista. Hän oli sentään jo 16-vuotias, kyllä silloin piti tajuta rakkaudesta jo jotakin.

Yö kului. He nukkuivat melko huonosti, sillä he eivät voineet olla ajattelematta Tatusta ja sitä, että he ehkä kuolisivat huomenna. Aamu valkeni hyvin hitaasti. Hermione huomasi pientä valonkajoa eräässä nurkassa. Siellä oli varmaankin reikä.

Hermione nousi ja jaloitteli hiukan, sillä jalat alkoivat puutua, jos hän pelkästään makasi tai istui. Ginny ja Harry olivat nousseet istumaan ja venyttelivät puutuneita jäseniään. Sirius ja Lupin puolestaan nukkuivat sikeästi eikä Hermione ymmärtänyt heitä. Ron katseli hänen levotonta liikehdintää.

”Missä Tatus viipyy?” Hermione kysyi, vilkuillen ovea vähän väliä.

”Rauhoitu nyt, ystävä-hyvä! Kaipaatko sinä häntä?” Ron kysyi huvittuneena ja risti käsivarret eteensä. Hermione mulkaisi häneen ja pyöräytti silmiään.

”En todellakaan! Pidätkö sinä minua ihan tyhmänä?” Hermione kivahti. Ron nosti kättään.

”Minä vain kysyin! Älä nyt hikeenny, leikkiähän se oli”, Ron sanoi. Hermione huokaisi ja haroi sotkuisia hiuksiaan.

”Anteeksi. Olen vain hermona. Minua pelottaa kamalasti. En tahtoisi kuolla”, Hermione niiskaisi.

”Emme me kuole”, Sirius vakuutti samassa nurkastaan. Kaikki katsoivat häntä.

”Mistä sinä sen tiedät?” Ginny ihmetteli.

”Meillä on jonkinlainen suunnitelma”, Sirius sanoi, muttei suostunut kertomaan mitään.

”Sinä vain yrität rauhoittaa minua, koska et suostu kertomaan sitä!” Hermione ärähti. Sirius pudisti päätään, mutta pysyi edelleen vaiti. Harry rypisti kulmiaan ja katsoi setäänsä. Toivottavasti se suunnitelma oli myös hyvä …

***

Kului parisen tuntia, kun ovi yhtäkkiä aukeni ja sisään astui Tatus.Menali. Miehen hiukset olivat yllättävän sotkuiset, sillä ne olivat aina olleet siististi kammatut, kun Hermione oli nähnyt miehen koulussa. Hänen poskessaan oli naarmuja ja kasvot näyttivät olevan hiukan likaiset. Aivan kuin mies olisi kamppaillut jonkun kanssa.

Viitta tuntui kadonneen miehen päältä. Hän oli pukeutunut mustiin vaatteisiin, mustaan tiukkaan paitaan ja löysiin mustiin housuihin. Pääkallokoru roikkui oikealla paikallaan ja silmät olivat yhtä pelottavan mustat ja pohjattoman syvät kuin silloinkin, kun he olivat nähneet viimeksi.

Harry peitti vartalollaan Ginnyn taakseen ja kohtasi Tatuksen katseen. Silmissä oli voitonriemu, kun mies tuijotti vihaamaansa Harry Potteria. Harryn sydän jyskytti kiivaasti, vaikka hän yrittikin esittää viileää ja kohdata vaaran silmästä silmään. Hän ei aikonut näyttää tuolle – idiootille, että häntä pelotti enemmän kuin tahtoi myöntääkään.

”Kas kas kas … Koko sakki täällä odottamassa minua. Mikä kunnia”, Tatus naureskeli ja asteli alas portaita. Harry toivoi, että mies olisi pudonnut siihen typerään aukkoon, mihin Hermionekin. Mutta Tatus loikkasi kepeästi sen yli ja lähti jälleen astelemaan alas portaita. Hänen kädessään oli taikasauva, joka osoitti maata vasten. Hän piteli sitä rennosti. Mies ei vaikuttanut tippaakaan hermostuneelta, vaikka joukossa oli pari kokenutta velhoakin.

Ronkin oli astunut suojelevaisesti Hermionen eteen ja piteli tyttöä lujasti kädestä. Hän ei aikonut antaa tuon hirviön vahingoittaa Hermionea – ei mistään hinnasta, vaikka se sitten maksaisikin hänen oman henkensä.

”Olen todella otettu, että olette kaikki odottaneet minua täällä. Minä saan tuhota teidät yksi kerrallaan. Jätän sinut, Harry, viimeiseksi. Enkö olekin huomaavainen? Saat katsoa, miten tuhoan ystäväsi yksi kerrallaan, ja voin vannoa, että tulen nauttimaan siitä”, Tatus nauroi kolkosti. Harry puristi käsiään nyrkkiin kirkkaanvihreät silmät salamoiden. Jos katse olisi voinut tappaa – Tatus makaisi nyt kuolleena maassa. Mutta se ei voinut.

He eivät kukaan huomanneet olentoa, joka seisoskeli luolan varjoissa. Se oli hetki sitten saapunut sinne hiljaa kuin hiiri. Sen kiiluvat, keltaiset silmät katselivat tapahtumaa uteliaasti, sillä koskaan aikaisemmin kukaan ei ollut uskaltautunut sen luolaan. Se oli hallitsijana täällä eikä antanut kenenkään häiritä itseään. Nyt sen pitäisi tehdä jotain asian hyväksi, mutta ei oikein tiennyt, kenestä aloittaa. Ihmisiä tuntui olevan liikaa.

Se yritti tasata hinkuvaa hengitystään, joka haisi pahalle. Hermione haistoi pedon hengityksen siihen, missä nyt seisoi. Hän nyrpisti nenäänsä tuntiessaan yllättäen voimakkaan hajun. Muutkin tuntuivat aistivan sen ja Tatus rypisti kulmiaan.

”Mikä täällä haisee?” mies kysäisi äkäisenä.

”Sinä”, Harry kivahti. Tatuksen silmät välähtivät vaarallisesti.

”Voi, Harry. Älä suututa häntä”, Ginny kuiskasi Harryn korvaan. Poika veti syvään henkeä ja koetti rauhoittua.

”Tyttösi on oikeassa, Harry. Älä suututa minua”, Tatus sanoi vaarallisella äänellä. Hermione puristi Ronin kättä tiukemmin. Kenestä Tatus aloittaisi? Kuka heistä kuolisi ensimmäisenä? Miksi Sirius ei käyttänyt sitä oivaa suunnitelmaansa, jonka oli keksinyt?!

”Hmm … Kenestä voisin aloittaa?” Tatuksen katse kiersi luolassa ja pysähtyi Siriukseen. Mies virnisti häijysti.

”Harryn kummisetä. Voi, miten suloista! Minäpä tapan sinut ihan ensimmäiseksi. Takaan, että se sattuu”, Tatus vakuutti ja kohotti sauvaansa. Hän lausui jotain kummallista ääneen, mistä Hermione ei saanut selvää. Lupin huudahti ja tuuppasi Siriusta, joka kaatui ja iski päänsä seinään. Mies menetti tajuntansa saman tien.

”Katso nyt, mitä sinä teit! Pilasit hyvän loitsun”, Tatus huusi raivoissaan. Lupin hengitti syvään ja suoristautui. Hän tiesi kuolevansa nyt heti.

Samassa jokin valtaisa eläin loikkasi esiin luolan pimeimmästä nurkasta. Se karjaisi mennessään ja syöksyi suoraan Tatusta kohti. Tatus kiepsahti ympäri ja osoitti petoa taikasauvallaan. Hänen kätensä vapisi. Hän oli kuitenkin liian hidas eikä saanut sanaakaan suustaan. Peto loikkasi hänen kimppuunsa ja kaatoi hänet kiviselle lattialle.

Mies löi ikävästi päänsä ja huusi kauhuissaan Harrya pelastamaan itsensä. Harry katseli huvittuneena, kuinka Tatus sätki otuksen alla. Hänkö muka auttaisi miestä, joka oli aikonut tappaa hänen ystävänsä? Ei ikinä!

He kuulivat ilkeän rusahduksen, mikä tarkoitti, että otus oli katkaissut mieheltä kaulan poikki. Tatus makasi velttona pedon alla ja otus alkoi rouskuttaa miestä poskeensa. Hermionen kasvot olivat vihreät ja tyttö näytti siltä kuin oksentaisi minä hetkenä hyvänsä.

”Liikettä niveliin! Juoskaa!” Lupin karjui heille. Roniin tuli liikettä. Hän alkoi kiskoa Hermionea portaita kohti. Harry ja Ginny seurasivat heti perässä.

”Mitä sinä aiot tehdä?” Harry huusi äkkiä ja pysähtyi. Ginny kiskoi häntä eteenpäin.

”Tulen kohta! Menkää!” Lupin karjaisi ja he tottelivat. Onneksi ovi ei ollut lukossa. Ron työnsi Hermionea edellään ja he juoksivat käytävää pitkin kohti valonkajoa. Ulkona sataa tihutti, mutta ei vielä rankasti. Harry ja Ginny tulivat heti perässä kauhuissaan, kuten hekin.

”Luoja! Se peto söi Tatuksen!” Ginny hengähti kalpeana. Harry ei vaikuttanut yhtä kauhistuneelta, vaan pikemminkin helpottuneelta.

”Eikö se olekin hyvä juttu? Nyt se mies ei ainakaan tapa meitä”, Harry puristi Ginnyn itseään vasten ja tunsi, miten kovasti tyttö vapisi. Ronkin puristi Hermionen syliinsä ja he seisoivat kauan siten, kunnes Harry muisti Lupinin ja Siriuksen.

”Miten heidän kävi? Mikseivät he jo ole täällä?” Harry kysyi levottomana, katsellen luolan pimentoon. Samassa käytävältä alkoi kuulua puhetta ja Sirius ja Lupin ilmestyivät näkyviin. Lupin piteli Siriusta pystyssä. Mies oli satuttanut päänsä melko pahasti.

”Oletteko kunnossa?” Hermione kysyi huolissaan. Sirius nyökkäsi.

”Täysin. Lupin tuhosi pedon. Minulta meni kaikki parhaat palat ohi”, Sirius nurisi. Harry hymähti.

”Ei siinä paljon näkemistä ollut”, Harry vakuutti. Sirius hymyili hiukan.

”Oletteko valmiita palaamaan takaisin Tylypahkaan?” Lupin kysäisi. Ginny hengähti.

”Miten? Emme me tiedä, miten pääsisimme sinne! Kai me nyt olisimme aikoja sitten sinne palanneet” Ginny huoahti. Lupin hymyili.

”Meillä on takaisinloitsu. Tulkaa. Eiköhän lähdetä”, Lupin ehdotti ja niin he lähtivät etsimään paikkaa, josta olivat päätyneet tähän samaan paikkaan.

***

Kesti koko loppupäivän ennen kuin he löysivät paikan, mihin olivat pudonneetkin. Lupin kaivoi takaisinloitsun taskustaan ja alkoi lukea sitä. He tarttuivat toisiaan kädestä, jotta päätyisivät samaan paikkaan.

”Minä en todellakaan halua päätyä Siperiaan”, Hermione mumisi Ronille. Poika virnisti hulvattomasti.

Yhtäkkiä pyörre imaisi heidät mukaansa. Hermione tunsi jälleen saman kivun vihlaisevan päätään, kun he alkoivat kieppua ympyrää. Muuta hän ei tiedostanutkaan, sillä sitten kaikki pimeni.

***

 

Hermione heräsi komerossa. Hän huojentui syvästi nähdessään komeron tummat seinät. Hän kömpi seisomaan vaatteet hiukan pölyisinä. Muutkin alkoivat liikahdella lattialla ja Hermione auttoi Ronin ylös.

”Me olemme Tylypahkassa!” Ron huudahti ja syleili Hermionea. Hän suuteli tyttöä riemuissaan ja Hermione vastasi pojan suudelmaan.

”Luojan kiitos siitä! Koulu näyttää onneksi olevan vielä pystyssä”, Harry sanoi ja aukaisi komeron oven. He päätyivät valoisaan käytävään. Oli vielä päivä. Ketään ei näkynyt missään, joten luultavasti kaikki olivat tunneilla.

”Etsitään McGarmiwa tai joku käsiimme”, Ginny ehdotti, puristaen Harrya kädestä.

”Hyvä ajatus”, Harry nyökkäsi. He lähtivät astelemaan käytävää pitkin eteenpäin. Kuin automaattisesti he saapuivat muodonmuutokset luokan eteen. Sirius ja Lupin jäivät hiukan taka-alalle, kun Harry koputti oveen.

He kuulivat McGarmiwan heikon äänen oven läpi, joka kehotti heitä astumaan sisään. Harry vilkaisi Ginnyyn ja aukaisi oven. Luokassa oli jotain neljäsluokkalaisia korpinkynsiä ja rohkelikkoja. Kaikkien päät kääntyivät tulijoihin ja McGarmiwa vinkaisi, vieden käden sydämelleen.

”Miten te olette täällä? Missä te olette olleet? Olen ollut kamalan huolissani?” ennen niin hillitty McGarmiwa ryntäsi käytävän poikki ja syleili Harrya hyvin lämpimästi. Harry hiukan häkeltyi ja tunsi punastuvansa päästä varpaisiin. Ginny tukahdutti naurunpyrskähdyksensä.

McGarmiwa sysäsi heitä oven ulkopuolelle.

”Palaan kohta”, hän ilmoitti tyrmistyneille nelosluokkalaisille ja sulki oven perässään.

”Missä te olette olleet?” McGarmiwa tivasi sitten, silmäillen heidän nuutuneita olemuksiaan. He olivat kaikki hyvin likaisia, koska eivät olleet voineet peseytyä pitkään aikaan.

”Host Islandilla”, Hermione kertoi hymyillen leveästi.

”Missä?” McGarmiwa kummastui. He alkoivat kaikki selittää yhteen ääneen tapahtumia, kunnes professori nosti kätensä ilmaan.

”Yksi kerrallaan! Enhän saa mitään selvää, kun te puhutte kaikki yhteen ääneen”, McGarmiwa hymyili.

”Me olimme sellaisella saarella, joka oli täynnä petoja”, Harry kertoi.

”Sitten me tutustuimme poikaan, joka väitti itseään Sebastianiksi”, Hermione jatkoi.

”Mutta osoittautuikin Derendeliksi”, Ron täsmensi.

”Joka oli Voldemortin pojanpojanpoika – vai miten se nyt menikään?” Harry pohti.

”Mitä?” McGarmiwa hengähti kauhuissaan.

”Ettekö te tiedä, että Tatus oli Voldemortin sukulainen?” Sirius kysyi rauhallisena nuorten takaa ja vasta silloin McGarmiwa huomasi heidät.

”Olitteko tekin saarella? Minä ihmettelin, että mihin te katositte!” McGarmiwa julmestui.

”Olimme”, Lupin myönsi.

”Minä olin huolesta sairaana!” McGarmiwa kiivastui.

”Olen pahoillani”, Lupin näytti olevan aidosti pahoillaan.

”Mutta heidän ansiostaan me olemme nyt tässä”, Ginny kiirehti sanomaan. McGarmiwa hymyili.

”Totta. En voi rangaista teitä, vaikka ette noudattaneetkaan määräyksiäni. Ehdotan kuitenkin nyt, että menette Dumbledoren puheille. Hänkin on ollut kovin huolissaan”, McGarmiwa sanoi lempeästi. Harry nyökkäsi.

”Selvä on”, hän sanoi ja niin he tekivätkin.

***

 

Illalla

Hermione ja Ron nukkuivat vierekkäin huoneessa, jonka olivat saaneet käyttöön, jotta voisivat rentoutua ja nukkua rauhassa pitkän, rasittavan matkan jälkeen. Dumbledore oli ollut helpottunut nähdessään heidät hyvissä ruumiin ja sielun voimissaan. Hän oli päättänyt, että heidän tuli levätä rauhassa jossain toisessa huoneessa, jotta kaikki eivät pommittaisi heti heitä erilaisilla kysymyksillä.

Kaikkein parhainta oli päästä suihkuun. Hermione oli nauttinut, että sai peseytyä pitkän ajan jälkeen kaikki liat pois. Nyt hän makasi suihkun raikkaana Ronin kainalossa. Eivätkä he tietenkään nukkuneet.

Huoneessa oli hämärää. Ikkunoista tulvi sisälle tuhansien tähtien kimmellystä, jotka loivat varjoja Hermionen pehmeälle, paljaalle iholle. Ron siveli tytön ihoa sormillaan ja tunsi, miten Hermione värisi hänen kosketuksensa alla.

He eivät olleetkaan hetkeen nukkuneet oikeassa sängyssä. Viileät lakanat tuntuivat taivaalliselta. Ron tiukensi otettaan tytön vartalosta. Hän oli pelännyt, etteivät he ehkä koskaan pääsisi takaisin kotiin. Ettei hän koskaan saisi sanoa:

”Minä rakastan sinua.”

Hermione kohotti hätkähtäen päätään ja kohtasi Ronin rakkautta tulvillaan olevat silmät. Hänen omat silmänsä alkoivat loistaa, kun hän tajusi pojan sanat. Minä rakastan sinua … Rakastiko poika häntä todella?

”Ihanko totta?” Hermione kysyi kuiskaten. Ron nyökkäsi ja suuteli häntä lempeästi.

”Olen rakastanut jo pitkään. En vain aluksi tajunnut sitä. Tiedän, että olemme vielä liian nuoria, joten en ala höpistä mitään lapsista enkä avioliitosta. Eletään päivä kerrallaan”, Ron lupasi. Hermionen silmät kyyneltyivät.

”Voi, Ron! Minäkin rakastan sinua! Pelkäsin, että et ehkä pitäisikään minusta, kun kinastelimme aina ja tunnuit joka kerta olevan eri mieltä kanssani”, Hermione nauroi ja itki samaan aikaan. Ron virnisti ja he suutelivat. Eivätkä lopettaneet pitkään aikaan.

***

 

Harry ja Ginny makasivat sängyllä, viereisessä huoneessa, jonka Dumbledore oli siksi yöksi antanut heille. He olivat käyneet suihkussa, syöneet paljon ihanaa ruokaa ja rakastelleet. Nyt he makasivat uupuneina toistensa kainalossa.

”Meillä oli huima seikkailu”, Ginny mutisi unisena Harrylle. Poika silitteli hänen punaisia, hiukan kosteita hiuksiaan. Hän nyökkäsi. Dumbledore oli lähettänyt Siriuksen ja Lupinin hakemaan Derendeliä ja hänen tätiään Kielletystä metsästä, jotta heidät luovutettaisiin Azkabaniin.

”Olen samaa mieltä. Malfoy on varmaan harmissaan, että selvisimme takaisin”, Harry pohti. Ginny hihitti.

”Totta. Haluan nähdä hänen ilmeensä, kun hän näkee meidät”, Harry naurahti ja suukotti Ginnya. He katsoivat hetken aikaa toisiaan.

”Olemmeko me nyt virallisesti yhdessä?” Ginny kysyi varovaisesti. Harryn ote hänestä tiukkeni.

”Varmasti olemme! Jos se sinulle sopii?” Harry hymyili. Ginnyn silmät sädehtivät. Sanoja ei tarvittu. Heidän ilmeensä kertoivat kaiken.

Loppu.