Osa 15 Pelastuspartio saapuu apuun!

Auringon ensisäteet kimalsivat puiden lehdillä, kun Ron ja Hermione hiipivät rauhalliseen paikkaan, missä saisivat olla kahdestaan. He asettuivat erään puun varjoon istumaan. Ron veti Hermionen syliinsä ja suuteli tyttöä. Joka puolella oli hiljaista. Tuntui kuin eläimet olisivat pysähtyneet katselemaan heidän suuteluaan.

”Minusta on hienoa, että jouduimme tänne. Muuten emme olisi ehkä huomanneet, miten tärkeitä olemme toisillemme”, Ron sipaisi Hermionen poskea. Hermione hymyili kuin Naantalin aurinko.

”Minä luulen, että olisimme. Se oli vain ajankysymys”, Hermione hymyili. Ron puristi tyttöä sylissään ja huokaisi. Hermione tunsi olevansa turvassa Ronin sylissä. Se oli paikka, minne hän kuului.

”Kuinkahan kauan olemme olleet täällä? Minusta tuntuu, että vuosikausia”, Hermione sanoi.

”Niin minustakin. Aika tuntuu matelevan”, Ron jupisi ja keskittyi sitten suutelemaan häntä – jälleen kerran.

He havahtuivat siihen, kun lähellä seisova pensas rasahti. Hermione ponkaisi seisomaan ja samassa valtavan kokoinen peto loikkasi esiin pensaasta. Ron huudahti, työnsi Hermionen mahdollisimman kauas ja yritti itsekin juosta turvaan. Peto ehti kuitenkin reagoida nopeammin.

Se loikkasi Ronin selkää vasten, kaataen pojan päistikkaa heinikkoon. Ron parahti iskeytyessään maahan. Hän kohotti kätensä vaistomaisesti päänsä suojaksi. Peto raapi hänen käsivarsiaan ja kipu tulvahti koko hänen ruumiiseensa. Hän kuuli kuin kaukaa Hermionen hätääntynyttä kirkunaa.

”RON! APUA! AUTTAKAA!” Hermione parkui. Kukaan ei tuntunut kuulevan, joten hän ryhtyi itse toimiin. Hän etsi käsiinsä ison kiven ja viskasi sillä petoa, joka urahti, kohotti keltaisten silmien katseensa ja paljasti kiiltävät, terävät hampaansa. Sitten hän keskitti katseensa taas Roniin, joka oli yrittänyt kömpiä seisomaan.

Hermione ei lakannut viskelemästä kiviä pedon niskaan.

”Mene pois, senkin karvaturri! Jätä Ron rauhaan! Hän maistuu pahalta! Anteeksi Ron!”  Hermione henkäisi heti perään. Ron hytkyi naurusta hetken aikaa, mutta ulvaisi, kun peto raapaisi häntä käsivarteen.

Samassa tapahtui jotain yllättävää. Joku tuntui huutavan jotakin ja samassa peto loikkasi ulisten Ronin päältä ja hävisi pensaikkoon. Ron makasi hetken aikaa hievahtamatta. Käsivarsia särki ja verta oli takertunut häneen hiuksiinsa.

”Sirius? Lupin?” hän kuuli Hermionen kuiskaavan. Ron kohotti äkkinäisesti päätään ja tuijotti Siriuksen mustiin silmiin. Sirius seisoi huolestuneena muutaman metrin päässä, harppoi sitten häntä kohti ja auttoi seisomaan. Ron värähti kivusta. Hermione juoksi heidän luokseen ja syleili Ronia.

”Voi, Ron! Oletko kunnossa? Oi, sinusta vuotaa paljon verta”, Hermione valahti kalpeaksi. Ron nielaisi ja puristi verisillä sormillaan hänen kättään, pitäen silmänsä Siriuksessa. Sitten hän vilkaisi Lupiniin, joka näytti yhtä huolestuneelta kuin Harryn kummisetäkin.

”Mitä te täällä teette? Astuitteko tekin komeroon?” Ron ihmetteli. Siriuksen suupieli kohosi hiukan ylöspäin ja mies haroi hiuksiaan.

”Niin taisimme tehdä, tosin ihan omasta tahdostamme. Oletko varmasti kunnossa? Nuo haavat pitää ensin parantaa”, Sirius kohotti taikasauvansa ja lausui pari sanaa, jolloin haavat paranivat hetkessä.

”Otin selvää tuosta loitsusta”, Sirius nikkasi silmää ja Ron virnisti.

”Missä Harry ja Ginny ovat?” Lupin kysyi sitten. Ron ja Hermione vilkaisivat toisiaan.

”Eivät he kaukana ole. Luullakseni”, Ron sanoi. Samassa Harry ja Ginny ryntäsivät heitä kohti huolissaan. He eivät heti tuntuneet huomaavan Siriusta ja Lupinia.

”Herm? Kuka huusi? Mitä tapahtui? Miksi te –” Harryn lause keskeytyi, kun hän tajusi, ketkä seisoivat Ronin ja Hermionen kanssa. Hän pysähtyi tuijottamaan miehiä suu auki ja seisahtui siihen paikkaan. Takana tuleva Ginny törmäsi äkkiarvaamatta Harryyn ja kaatua muksahti pyllylleen.

Harry kuuli muksahduksen, kierähti ympäri ja auttoi Ginnyn pystyyn. Sitten hän kääntyi taas kummisetänsä ja Lupinin puoleen, jotka vain virnistelivät.

”Onpa hauska nähdä!” Sirius sanoi kuin siitä olisi kulunut vain muutama päivä, kun he olivat viimeksi nähneet. Sitten Harry kapsahti Siriuksen kaulaan ja hämmentynyt Sirius ei osannut muuta tehdä kuin halata häntä takaisin. Lupin siirsi liikuttuneena katseensa muualle ja Ron virnisteli Hermionen vierellä, joka yritti pidätellä kyyneleitä.

”Tulitteko pelastamaan meitä?” Ginny kysyi innoissaan, kun Harry ja Sirius olivat lopettaneet herkistävän hetken. Harry veti Ginnyn kainaloonsa ja puristi tytön itseään vasten. Ginnyn posket hehkuivat onnesta. Sirius katseli heitä mietteliäänä.

”Tulimme totta kai. Oletteko valmiita palaamaan takaisin Tylypahkaan?” Lupin halusi tietää. Harry, Ron ja Hermione sekä Ginny nyökkäsivät enemmän kuin innoissaan.

”Missä Sebastian on?” Ginny ihmetteli.

”Täällä”, kuului vieras ääni heidän takaansa. Harry, Ginny, Ron ja Hermione pyörähtivät hitaasti ympäri ja kohtasivat Sebastianin häijyt silmät, jotka katselivat heitä oudon vaarallisina. Poika piteli taikasauvaa – TAIKASAUVAA? kohotettuna heitä kohti. Hän ei vaikuttanut lainkaan siltä ujolta pojalta, joka ei osannut puhua. Hermione tuijotti ällistyneenä poikaa.

”Mi-mitä sinä teet? Mistä sait taikasauvan? Kuka sinä oikeastaan olet?” Hermione kysyi kauhuissaan. Sebastian – tai tekoSebastian nauroi häijysti.

”Minä olen Derandel Valedro. Olen Voldemortin jälkeläinen”, Sebastian – siis Derandel kertoi virnistäen. Hermione vilkaisi pelästyneenä Harryyn. Yrittäisikö tuo kamala Derendel tappaa heidät kaikki vai pelkästään Harryn?

”Sinä teeskentelit koko ajan olevasi Sebastian. Miksi? Mitä se hyödytti? Mikset vain tappanut meitä heti?” Harry ihmetteli.

”Koska minun piti pitää teidät täällä – ei tappaa. Se minun piti jättää setäni huoleksi, joka on tällä hetkellä Tylypahkassa. Hänen piti hoitaa asiat kuntoon siellä ensin ennen kuin saattoi tuhota teidät ja etenkin Harryn. Minun oli pidettävä teitä ensin silmällä, mutta kesti tovin ennen kuin löysin teidät. Onneksi te kuitenkin löysitte minut”, Derendel naurahti.

”Mutta nyt, kun te aiotte palata takaisin Tylypahkaan, minun on tehtävä jotain, ettei sellaista tapahdu, muuten setäni suunnitelmat menevät myttyyn. Toivon tosissani, että hän on saanut raivattua tieltä Dumbledoren ja muut inhottavat opettajat”, Derendel sanoi. Sirius ja Lupin vilkaisivat toisiaan. He yrittivät kumpikin kiivaasti keksiä jotain, miten he pääsisivät livahtamaan tästä pinteestä.

”Olisihan minun pitänyt tietää, että sinussa on jotain vikaa”, Ron mutisi. Derendel nauroi.

”Miksi? Koska olen kiinnostunut tyttöystävästäsi? Et arvaakaan, miten hauskaa oli katsella teidän rakasteluanne”, Derendel nauroi. Hermione karahti punaiseksi. Ron puolestaan raivostui silminnähden ja aikoi loikata pojan kimppuun, mutta Harry esti häntä.

”Rauhoitu”, Harry suhahti suupielestään. Ronin hengitys kulki kiivaasti. Poika puristeli käsiään nyrkkiin ja auki. Hän alkoi kuitenkin pikkuhiljaa rauhoittua. Derendel näytti pohtivan hetken aikaa jotain, kunnes sai väläyksen.

”Minun on vietävä teidät jonnekin, missä voin säilyttää teitä sillä aikaa, kun menen setäni puheille Tylypahkaan ja ilmoitan, että tuli ongelmia. Mars matkaan”, Derendel huitaisi sauvaansa ja käski heidät edellensä.

Ron, Hermione, Ginny, Harry, Sirius ja Lupin tottelivat kiltisti ja lähtivät kulkemaan eteenpäin. Derendel seurasi heitä.

”Eikä sitten mitään metkuja”, Derendel kivahti, kuin arvaten, että Harry suunnitteli jotain. Samassa hän tarttui edessä olevaa Ginnya hiuksista ja kiskaisi itseään vasten. Ginny parahti ja kyyneleet kihosivat silmiin. Harry kääntyi vimmastuneena ympäri.

”Jätä hänet rauhaan!” Harry huudahti. Derendel virnisti ja piteli sauvaa Ginnyn kurkulla.

”Jos hänen henkensä on sinulle tärkeä – tai teille muillekin – tottelette minua kaikessa, mitä teenkin tai tapan Ginnyn. Tuliko selväksi?” Derendel tivasi ja Harry ja muut nyökkäsivät. Harrylla ei ollut muita vaihtoehtoja. Hän ei tahtonut menettää Ginnya, sillä rakasti tyttöä aivan liikaa.

”Hienoa. Ja nyt – katse eteenpäin!” Derendel huudahti ja muiden ei auttanut muu kuin totella.