Osa 14 Mustasukkaisuutta

Ginnyn jalat olivat puuduksissa pitkän istumisen jälkeen. Hämähäkki katseli heitä valtavilla silmillään muutaman sadan metrin päästä. Se rouskutti kiirettä pitämättä joitain puiden lehtiä ja nautti ilmeisesti siitä, että heitä pelotti niin paljon.

Ginny tunsi, miten hikipisarat helmeilivät otsalla. Kuumuus oli tukahduttavaa. Onneksi pian olisi ilta ja ilma hiukan viilentyisi. Häntä alkoi nukuttaakin ja hänen päänsä nuokahti Harryn olkaa vasten. Harry kietoi varovaisesti käsivartensa hänen harteidensa ympärille ja puristi hänet kainaloonsa. Ginny tunsi olevansa turvassa huolimatta valtavan kokoisesta hämähäkistä edessään.

”Emmekö todellakaan voi tehdä tuolle otukselle mitään?” Ron kysyi liikahtaen hiukan, jotta jalkoihin palaisi taas tunto. Sebastian vilkaisi häntä ja pudisti päätään. Ron huokaisi kärsivästi.

”Jos minulla olisi ta – siis tarkoitan, että jos minulla olisi jotain millä karkottaa tuo otus taivaan tuuliin, tekisin sen heti!” Ron henkäisi. Hän oli ollut vähällä sanoa, että jos hänellä olisi ollut taikasauva, mutta se olisi paljastanut Sebastianille, että he olivat velhoja ja noitia.

”Niinpä. Mutta sinulla ei ole mitään kättä pidempää. Meidän pitäisi käyttää jotain syöttiä, jotta toiset pääsisivät karkuun”, Hermione mietti ääneen.

”Mitä ihmeen syöttiä? Ai, että joku meistä lähtisi jonnekin päin ja hämähäkki ryntäisi perään ja popsisi hänet poskeensa? Olipa järkevä suunnitelma”, Ron puuskahti. Hermione kiukustui.

”No, keksi sitten itse parempi!” hän ärähti, pyyhkäisten hiuskiehkuran hikiseltä otsaltaan.

”Istutaan tässä”, Ron sanoi. Hermione huokaisi.

”Mikä ihmeen suunnitelma se nyt sitten oli? Et voi väittää, etteikö minun ideassani olisi jotain järkeäkin”, Hermione totesi. Ron rypisti kulmiaan.

”Kuka sitten antautuu hengenvaaraan, jotta toiset meistä pelastuvat. Äläkä kuvittele olevasi se osapuoli, koska minä en anna sinun joutua tuon pedon kynsiin”, Ron murahti, arvaten Hermionen ajatukset.

”Mutta idea oli minun!” Hermione intti.

”Olkoon vaikka tuon puussa istuvan simpanssin! Mutta sinä et lähde houkutuslinnuksi”, Ron sanoi päättäväisellä äänellä. Hermione puraisi huultaan ja vilkaisi apua-anovasti Harryn suuntaan. Ginny oli nukahtanut pojan olkaa vasten.

”Harry, puhu Ronille järkeä”, Hermione aneli.

”En, koska ideasi on älytön. Et voi saattaa itseäsi hengenvaaraan. Et koskaan selviäisi tuosta pedosta. Se on sinua puolet nopeampi ja saisi sinut kiinni koska tahansa”, Harry selitti.

”Arvasin, että olisit Ronin puolella!” Hermione parahti äkäisenä ja haroi sotkuisia hiuksiaan.

”Ei tässä olla kenenkään puolella. Ron vain on oikeassa. Vaarantaisit turhaan henkesi, kun voimme aivan hyvin istua tässä niin kauan, kunnes hämähäkki kyllästyy ja menee etsimään ruokaa jostain muualta”, Harry sanoi. Hermione valahti takaisin puun runkoa vasten istumaan. Hän sulki silmänsä ja koetti unohtaa hämähäkin, mikä oli erittäin vaikeaa.

”Mikä hätänä Sebastian?” Harry katsahti poikaan, joka yritti saada heidän huomion itseensä. Hermione aukaisi silmänsä ja katseli kummissaan, miten Sebastian elehti käsillään. Poika osoitti itseään, hämähäkkiä ja viidakkoa.

”Yritätkö sanoa, että sinä harhauttaisit tuota otusta?” Hermione kuiskasi kauhuissaan. Sebastian nyökkäsi innokkaana. Hermione pudisteli päätään.

”Ei! Sinulle voi käydä huonosti”, Hermione sanoi pelästyneenä. Sebastian pudisti päätään kiihkeästi ja kirjoitti nopeasti hiekkaiseen maahan: ”Minä tunnen viidakon, te ette.”

”Niin, mutta – Miten sinä sitten löydät taas meidät?” Hermione kysyi huolissaan. Sebastian epäröi.

”Löydän kyllä”, poika kirjoitti.

Ron puristi Hermionen kättä.

”Anna hänen harhauttaa hämppyä. Me ehdimme sillä aikaa karkuun. Äläkä huoli, Sebastian löytää varmasti takaisin meidän luokse”, Ron selitti kuin pienelle lapselle. Hermione puri huultaan ja huokaisi sitten, nyökäten päätään.

”Tehdään sitten niin”, Hermione sanoi

Harry alkoi ravistella Ginnya hereille, joka kohotti unisena päätään.

”Joko hämähäkki meni?” Ginny ilahtui.

”Ei, mutta me saimme idean. Sebastian harhauttaa hämähäkkiä ja me lähdemme sillä aikaa toiseen suuntaan, turvaan”, Harry selitti. Ginny ei pitänyt ajatuksesta, mutta oliko heillä vaihtoehtoja?

Sebastian nousi varoen seisomaan. Hän piti katseensa hämähäkin suurissa silmissä, jotka eivät värähtäneetkään. Otus oli lakannut syömästä ja seisoi vain valmiina loikkaamaan heidän niskaansa. Sen karvat sojottivat uhkaavina pystyssä ja hampaat välähtelivät auringonpaisteessa.

Sebastian vilkaisi heitä ja nyökkäsi. Hän pinkaisi ketterästi juoksuun ja puikkelehti puiden sekaan. Hämähäkki ryntäsi pojan perään ja oli yhdellä loikalla kadonnut pensaikkojen ja puiden sekamelskaan.

”Mennään”, Ron kiskoi Hermionen pystyyn ja lähti juoksemaan vastakkaiseen suuntaan. Harry ja Ginny seurasivat hiukan kankeina perässä. Ginny kompuroi hiukan, sillä väsymys painoi silmiä. Harry veti häntä perässään eikä antanut hänen jäädä huilimaan.

”Minun kylkiini sattuu”, Ginny ulisi jonkin ajan kuluttua, kun he olivat tauotta juosseet eteenpäin. He alkoivat juosta hitaammin, kunnes enää vain kävelivät. Ginny nojasi itseään Harrya vasten, joka veti tytön turvalliseen syleilyynsä, sivellen hänen sotkuisia hiuksiaan. Ron seurasi esimerkkiä, ei tosin painautunut Hermionen syliin, vaan veti tytön itseään vasten. Hän painoi huulensa Hermionen huulille ja suuteli intohimoisesti. Heidän välillään oli jotain alkukantaista kiihkoa, jollaista Harry ja Ginny eivät tunteneet toisiaan kohtaan. He olivat aivan erilainen pari kuin Ron ja Hermione, joiden suhde oli paljon syvemmällä tasolla. He olivat lähentyneet toisiaan matkan aikana niin paljon enemmän kuin olisivat osanneet kuvitellakaan.

”Toivottavasti Sebastian on kunnossa”, Hermione sanoi huolestuneena, kun he jatkoivat hidasta kävelyään. Päivä alkoi jo muuttua illaksi ja pilviä kerääntyi taivaalle. Aurinko katosi aika-ajoin pilvenlohkareen taakse.

”Varmasti on. Hän löytää meidät kyllä”, Ron lohdutti, puristaen häntä kädestä. Aina, kun Hermione huolehti Sebastianista, Ron tunsi typerää mustasukkaisuutta, mikä oli ihan älytöntä, koska hän tiesi sydämessään, että Hermione rakasti häntä. Tyttö oli vain huolissaan pojasta, koska tämä oli sentään pelastanut hänen henkensä. Siitä Ron oli Sebastianille ikuisesti kiitollinen.

***

Sirius rojahti lehtien peittämälle maalle istumaan. Hän tunsi olevansa ihan poikki. He olivat kulkeneet Remuksen kanssa ympyrää, sillä olivat jälleen ajautuneet samaan paikkaan, mistä olivat lähteneetkin. Kummalliset äänet häiritsivät häntä, sillä hän ei oikein tiennyt, mikä otus sellaisia ääniä päästeli. Tuntui kuin viidakko olisi aistinut, että jotain vierasta ja vaarallista oli pudonnut heidän reviirillensä.

Sirius haroi sotkuisia, tummia hiuksiaan ja katseli ympärilleen. Remus istuskeli vähän matkan päässä hänestä ja nojasi päätään puun runkoon, silmät ummessa. Aivan kuin mies olisi nukkunut. Miten tämä pystyi nukkumaan tällaisella hetkellä?

Ilma alkoi selvästi viilentyä ja Sirius värisi viitassaan ja ohuessa paidassaan. Hän kietoi viittaansa tiukemmin ympärilleen ja veti polvensa koukkuun. Taikasauvan hän laski aivan viereensä.

”Remus?” Sirius vilkaisi ystäväänsä, joka raotti toista silmäänsä.

”Niin?” mies kysyi, liikahtaen hiukan.

”Luuletko, että Harry ja muut ovat tässä lähellä? Ehkä hekin kulkevat ympyrää”, Sirius ehdotti. Remus huoahti.

”En tiedä. Toivotaan. Nyt kuitenkin huilimme ja keräämme voimiamme. Haluatko jotain syötävää?” Remus kysyi ja Sirius nyökkäsi. Hän nousi ja kävi hakemassa Remukselta jotain suuhun pantavaa.

***

Pimeys laskeutui hyvin nopeasti viidakkoon. Hermione, Ron, Ginny ja Harry etsivät itselleen jotain nukkumapaikkaa, mutta eivät tahtoneet löytää. Hermione tunsi olevansa uupunut eikä olisi jaksanut ottaa enää askeltakaan, mutta eivät he voineet jäädä keskelle polkuakaan nukkumaan.

”Tuolla on taas tuollainen puu, jonka alle voi mennä nukkumaan”, Ron ilahtui ja osoitti erästä puuta. Harry huoahti helpottuneena.

”Hienoa”, hän sanoi. Lihakset tuntuivat olevan ihan jumissa. Kunnon yöuni auttaisi ainakin jonkin verran.

Yhtäkkiä joku tarttui Hermionea käsivarresta. Hermione kirkaisi ja yritti nykäistä käsivarttaan vapaaksi, peläten, että jokin peto oli tarrautunut häneen. Ron ryntäsi hänen luokseen, kunnes huomasi pojan Hermionen takana. Poika piti Hermionesta kiinni.

”Sebastian!” Ron huudahti. Hermione pyörähti ympäri ja kapsahti Sebastianin kaulaan. Sebastian hämmentyi, mutta puristi sitten Hermionen tyytyväisenä itseään vasten. Hän siveli Hermionen hiuksia ja selkää. Hermione rypisti kulmiaan tuntiessaan Sebastianin liiankin intiimit kosketukset.

Hermione vetäytyi punastuneena kauemmaksi. Onneksi oli pimeää, mutta Ron oli silti nähnyt, kuinka Sebastian oli hyväillyt Hermionea. Raivo kihisi hänen suonissaan. Hän oli aavistanut, että Sebastian juoni jotain. Poika oli ihastunut Hermioneen!

Ron veti Hermionen omistavasti kainaloonsa ja mulkoili Sebastiania, vaikka poika ei sitä nähnytkään. He vetäytyivät puun suojiin puhumatta mitään. Ron meni niin kauaksi Sebastianista kuin mahdollista ja veti Hermionen kainaloonsa.

”Mikä sinulla on?” Hermione ihmetteli, vaikka tiesi liiankin hyvin. Poika oli pahuksen mustasukkainen ja se tuntui pirun hyvältä. Lämmin tunne levisi hänen sydämeensä, kun hän mietti, kuinka paljon Ron oikeastaan välitti hänestä.

”Pysy kaukana Sebastianista”, Ron mutisi hänen korvaansa. Hermione painoi päänsä pojan käsivarrelle ja asettui mukavasti tämän kainaloon, tuntien pojan sydämen lyönnit kämmenensä alla. Hän piteli kättään pojan rintakehää vasten. Pian he kaikki olivat unessa.