Osa 13 Pelastajat saapuvat

Ovi narahti hiljaa. Sirius painoi sormensa huulilleen ja vinkkasi Lupinin seuraamaan itseään. Melanin huoneessa oli pimeää eivätkä ystävykset sytyttäneet valoja. Siellä haisi kummalliselle. Ilma oli tunkkaista ja vaikeaa hengittää. Melani ei tainnut tuulettaa paljoakaan, Sirius tuumi inhoten.

Hän asteli Melanin kirjoituspöydän luokse ja availi laatikoita. Niissä ei näyttänyt olevan mitään erikoista. Sirius sulki viimeisen kaapin ja katseli pöytää mietteliäänä. Lupin asteli hänen luokseen.

”Tutki laatikoita uudelleen. Niissä voi olla jokin salapohja tai jotain”, Lupin kehotti. Sirius huoahti ja avasi ekan laatikon. Hän koputteli laatikon pohjaa, mutta se kuulosti aivan normaalilta. Vasta viimeisen laatikon kohdalla Sirius huomasi jotain eroa.

”Tämä on ontto. Ehkä tässä on jokin salapohja”, Sirius innostui ja pudotti sisällön pöydälle. Pelkkiä tyhjiä papereita. Hän aukaisi pohjan ja sieltä paljastui toinen pohja. Sisälle oli piilotettu pieni kirjanen. Sirius vilkaisi Lupiniin, joka näytti hyvin innostuneelta.

”Ota se jo ulos!” Lupin kehotti nopeasti. Sirius totteli ja otti kirjan käteensä. Hän pyöritteli sitä käsissään, kunnes Lupin otti sen häneltä. He siirtyivät ikkunan luokse ja aukaisivat verhot, jotta näkisivät lukea pimeässä.

Teksti oli englantia. Sirius oli odottanut jotain latinankielisiä loruja, mutta tuskin Melanikaan sellaisia ymmärtäisi. Kirja oli täynnä erilaisia loitsuja. Miten myrkyttää ihminen tai velho. Miten selvittää toisten salaisuudet. Miten saada velho tai joku muu kadotetuksi jostain tietystä paikasta …

”Hah! Tämä sen on pakko olla!” Lupin henkäisi. Sirius rypisti kulmiaan ja tutki tekstiä. Siinä puhuttiin jotain saaresta ja pedoista ja ikuisesta kadotuksesta. Kuulosti pelottavalta.

”Melaniko näitä loitsuja keksii itse?” Sirius ihmetteli.

”En tiedä. Siinä äijässä oli alun alkaen jotain kieroa, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran”, Lupin mutisi. Sirius huoahti.

”Remus – tapasit hänet ensimmäisen kerran kaksi tuntia sitten”, Sirius huomautti. Lupin kohautti olkiaan.

”Minulla on hyvä ihmistuntemus”, Lupin kehuskeli ja virnisti sitten. Hän muuttui kuitenkin vakavaksi ja katsoi Siriusta mietteliäänä.

”Voisimmekohan itsekin keksiä jonkun loitsun? Esimerkiksi loitsun, jolla saamme Harryn ja muut takaisin”, Lupin ehdotti. Sirius huokaisi.

”Se voisi olla mahdollista. Mutta luulen, että tarvitsemme siihen muutakin kuin kynää, paperia ja taikasauvan”, Sirius sanoi.

”Mitä muka? Tuskin Melanikaan muuta tarvitsee. No, paitsi älyä”, Lupin huomautti. Sirius pudisteli päätään, veti verhon alas ja asteli pöydän luokse. Hän kirjoitti loitsun ylös pergamentin palaselle ja tunki sen sitten kaapunsa sisään. Sen jälkeen hän laittoi kaikki tavarat laatikkoon, kirjan alimmaiseksi, salalokeroon.

”Mennään. Näytetään tätä McGarmiwalle. Nainen varmasti jo halkeaa uteliaisuudesta”, Sirius hymähti ja he astelivat ovelle, vetäen sen hiljaa kiinni perässään.

***

”Minne me oikein menemme? Luolassahan oli niin hyvä nukkuakin”, Hermione tuhahti, yrittäen pysytellä Ronin perässä. Sebastian oli pitkän pähkäilyn jälkeen lähtenyt heidän mukaansa, joskaan ei halunnut olla heidän tiellään. Poika kulki kaukana heidän edellään. Sebastian osasi hyvin kulkea viidakossa, olihan tämä asunut siellä jo kohta vuoden.

”Sebastianin tarina oli surullinen”, Ginny huokaisi heidän takaansa. Hermione vilkaisi häneen.

”Niin oli. Kamalaa menettää vanhempansa ja joutua olemaan viidakossa ihan yksin”, Hermione värähti. Ron kietaisi kätensä hänen hartioidensa ympärille.

”Onneksi sinun ei tarvitse olla yksin”, Ron mutisi. Hermione hymyili, ollen asiasta täysin samaa mieltä.

***

 

Kuljettuaan muutaman tunnin, he olivat kuumissaan ja nälkäisiä. Kaikki banaanit oli jo syöty.

”Miksei täällä saa mitään muuta syötävää kuin banaaneja?” Ginny valitti.

”Varmasti saa. Onhan täällä eläimiä. Mutta ei meillä ole mitään välineitä, millä tappaa niitä”, Ron sanoi. Ginny värähti.

”Ihan kuin  minä haluaisin niitä viattomia luontokappaleita tappaa”, Ginny mutisi. Ron mulkaisi häntä ja hieraisi otsaansa.

”Mitä sinä sitten muka söisit? Puiden lehtiä vai?” Ron äyskähti.

”Lakatkaa nyt. Meidän on tyydyttävä banaaniin ainakin toistaiseksi”, Harry sanoi. Ron huokaisi. Hänestä oli inhottavaa syödä banaaneja päivästä toiseen.

”Ainakin laihdumme. Minulle olikin kertynyt kesän aikana muutama kilopahanen”, Hermione sanoi. Ron tuhahti ja veti tytön kainaloonsa.

”Sinussa ei ole grammaakaan ylimääräistä rasvaa”, Ron vakuutti. Hermione pyöritteli silmiään.

”Puhu pukille!”

”En, kun sinulle”, Ron hämmentyi. Hermione töinäisi häntä.

”Se on vain sanonta”, tyttö sanoi. Ron pudisteli päätään, mutisten jotain kummallisista sanonnoista, joita keksittiin ihmisten kiusaksi.

”Pidetäänkö pieni tauko?” Harry ehdotti, huomaten, miten väsynyt Ginny alkoi jo olla.

”Sopii. Hei, Sebastian! Tauko!” Ron karjui ja poika edellä pysähtyi, palaten takaisin heidän luokseensa. He asettuivat puun juurelle istumaan ja juttelemaan. Sebastian tyytyi vain kuuntelemaan heitä.

Lintujen iloinen sirkutus kantautui heidän korviinsa ja aurinko porotti kirkkaansiniseltä taivaalta. Pedot tuntuivat haihtuneen tuhka tuuleen.

”Emme ole törmänneet petoihin viime aikoina”, Hermione sanoi.

”Kaipaatko sinä niitä?” Harry kummasteli. Hermione huoahti.

”No, en tietenkään! Minä vain ajattelin”, Hermione tuhahti. Samassa Ron jähmettyi hänen vierellään ja nykäisi häntä hihasta.

”Pedosta puheenollen. Katsokaa tuonne”, Ron osoitti vasemmalle. Ginny henkäisi pelosta. Siellä seisoi melko valtavan kokoinen hämähäkki, joka oli kaksi kertaa ihmisen mittainen ja karvainen. Sillä oli kahdeksan jalkaa ja terävät hampaat.

”En minä tosissani niitä kaipaa”, Hermione älähti. Ron puristi häntä kädestä, aikoen nousta. Sebastian pudisti kiivaasti päätään ja Ron lysähti takaisin istumaan.

”Emmekö saa liikkua?” Hermione ihmetteli. Sebeastian pudisti päätään kiivaasti.

”Saammeko puhua?” Ginny kysyi kuiskaten. Sebastian nyökkäsi.

”Toivottavasti tuo kammottava hämähäkki ei tule lähemmäksi, koska minä inhoan hämähäkkejä ja tuo on kaksi kertaa suurempi kuin ne meidän hämähäkit”, Ron murisi.

”Luulen, että tuo on ainakin neljä tai viisi kertaa suurempi. Sehän on sinuakin isompi”, Hermione huomautti. Ron ähkäisi.

”Oliko pakko huomauttaa? Katso nyt, minä sain vilunväreitä”, Ron osoitti kättään. Hänen ihokarvansa sojottivat pystyssä. Hermione puristi pojan kättä omassaan.

”Entä jos tuo hämähäkki ei suostu lähtemään pois? Jos me joudumme istumaan tässä monta tuntia?” Ginny kysyi peloissaan. Ron nielaisi.

”Sitten minä sekoan”, Ron huokaisi. Hermione pudisti päätään.

”Etkä sekoa. Minä suojelen sinua”, Hermione kuiskutti. Ron naurahti.

”Sinun sylissäsi minä olenkin aina turvassa”, Ron painoi käden sydämelleen.

”Kuinka te voitte vitsailla, kun me olemme täällä loukussa ja iso, karvainen hämähäkki tuijottaa meitä?” Ginny äyskähti.

”Anteeksi vain, mutta yritän lievittää pelkoani. Minusta on kurjaa pelätä hämähäkkejä, koska tekään ette pelkää. Pidätte minua lapsellisena”, Ron tunnusti.

”Emmekä pidä. On ihan luonnollista pelätä hämähäkkejä”, Hermione vakuutti. Ron vilkaisi häneen.

”Todellako? Eikö sinua häiritse se, että inhoan – tai siis pelkään hämähäkkejä?” Ron kysyi. Hermione pudisteli päätään ja Ron hymyili.

”Tiesin, että ymmärtäisit minua”, Ron virnisti.

***

Samaan aikaan Sirius ja Lupin seisoivat jälleen kerran komeron luona. Tällä kertaa heillä oli takaisinloitsu mukanaan. Sirius vilkaisi Lupiniin.

”Se on menoksi nyt”, Sirius sanoi.

”Tämä on todella huono idea. McGarmiwa oli tätä vastaan”, Lupin jupisi. Sirius huokaisi.

”Aiotko sinä pelastaa koko koulun vai et? Ehkäpä Harryn läheisyys on liikaa Melanille ja tämä häipyy, kun tajuaa, että Harry on voittamaton”, Sirius ehdotti.

”Sinulla on liian vilkas mielikuvitus. Hyvä on. Tehdään tämä sitten. Mutta sinun vastuullasi”, Lupin urahti ja veti syvään henkeä. Niinpä he astuivat yhdessä komeroon, joka saman tien nielaisi heidät.

***

Sirius paiskautui päin kovaa, lehtien peittämää maata. Hän älähti kivusta, jääden vatsalleen makaamaan vilpoiseen maahan. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan, sillä ei oikein tiennyt, mikä häntä odotti.

”Sirius?” Lupinin ääni kuului läheltä. Siriuksen pää nytkähti ylös ja hän kohtasi Lupinin huolestuneen katseen. Miehen hiukset sojottivat pystyssä ja poskessa oli likatahra. Vaatteet olivat pölyiset ja menneet rikki paristakin kohtaa.

”Oletko kunnossa?” Lupin tenttasi, kun Sirius vain tuijotti.

”Toki. Anteeksi. Olen hiukan sekaisin. Missä me olemme?” Sirius kysyi, kömpien pystyyn. Päässä alkoi humista ja silmissä vilistä äkkinäisen nousun johdosta. Lupin ehti ottaa hänestä kiinni ennen kuin hän olisi lysähtänyt takaisin maahan.

”Me olemme jonkinlaisessa viidakossa. Luulenpa, että Harry ja muutkin ovat täällä”, Lupin sanoi. Sirius veti syvään henkeä ja irrottautui Lupinin otteesta. Hän antoi katseensa kiertää villin näköisessä maisemassa.

”Minusta tämä näyttää vähän sademetsän ja viidakon sekoitukselta”, Sirius mutisi.

”Mistä voit tietää, kun et koskaan ole ollutkaan kummassakaan”, Lupin kummasteli.

”Kuvista, Remus, kuvista”, Sirius viisasteli ja Lupin tuhahti.

Aurinko porotti kuumasti korkealla puiden yläpuolella ja lämmitti heitä. Lupin tunsi kuinka hiki virtasi selkää pitkin.

”Olisi pitänyt laittaa shortsit jalkaan”, Lupin huokaisi. Sirius oli samaa mieltä.

”Me varmasti tukehdumme kuumuuteen, mutta toivottavasti löydämme sitä ennen Harryn”, Sirius sanoi.

”Onko sinulla se takaisinloitsu mukana?” Lupin kysyi ja Sirius kokeili kaapunsa sisällä olevaa taskua. Hän nyökkäsi ja pyyhkäisi tummia hiuksia kasvoiltaan.

”Lähdetään sitten etsimään. Ei tässä koko päivää ole aikaa”, Sirius tuhahti.

”Meinaatko sinä, että me löydämme heidät tänään? Minä varauduin ainakin kolmeen päivään tai useampaan”, Lupin huomautti.

”Otitko evästä mukaan?” Sirius vilkaisi reppua, jota Lupin kanniskeli selässään.

”Otin. Ja taikasauvani. Emmehän voi tietää, mitä petoja täällä majailee”, Lupin huoahti.

”Totta”, Sirius mutisi, katsellen valppaana ympärilleen. Kaikkialla oli hiljaista, aivan kuin täällä ei asuisi ristin sielua. Sirius oli huolissaan Harryn puolesta. Poika oli ollut täällä jo monta päivää, ilman ruokaa ja vettä. Toivottavasti hän, Hermione, Ron ja Ginny olivat kunnossa. Sirius toivoi löytävänsä heidät pian