Osa 12 Sebastianin tarina

”Olemmeko me kaukana luolan suuaukosta?” Hermione kysyi hermostuneena. Poika vilkaisi taakseen ja pudisti päätään. Hermione huojentui. Häntä kammoksutti luolan nurkissa kuuluvat siiven iskut. Siellä oli lepakoita. Hermione inhosi niitä, vaikkei koskaan aikaisemmin ollutkaan nähnyt elävää lepakkoa.

Hän oli kauttaaltaan märkä ja vilunen, mutta yritti pitää itsensä liikkeessä. Liikkuminen auttoi häntä pysymään lämpimänä. Poika kulki melko varovaisesti hänen edellään, sillä luolan lattia oli liukas. Hermione oli pari kertaa kaatua nurin niskoin, mutta poika ehti estää sen.

Sitten Hermione erotti jo päivänvaloa. Hän tiesi, että kohta olisi ilta ja pimeys laskeutuisi millä hetkellä hyvänsä, sillä ilma oli viilentynyt.

”Se oli minun syytäni”, Hermione kuuli Ronin epätoivoisen äänen.

”Eikä ollut, Ron”, Harry sanoi päättäväisesti. Hermione nielaisi. He olivat varmasti kuvitelleet, että hän oli kuollut.

Poika pysähtyi ja kääntyi häntä kohti, sipaisi hänen poskeaan ja osoitti itseään ja luolaa.

”Aiotko sinä mennä tuosta noin vain? Minulla olisi paljon kysymyksiä”, Hermione sanoi. Poika epäröi, vilkaisi taakseen ja rypisti kulmiaan.

”Ystäväni eivät tee sinulle pahaa”, Hermione vakuutti. Poika nyökkäsi ja asteli Hermionen jäljessä suuaukolle.

”Minä kaipaan Hermionea”, Ron huokaisi juuri ja kohotti katseensa kuullessaan askelia.

”HERMIONE!” Poika huudahti, loikkasi seisomaan ja ryntäsi halaamaan häntä. Hermione kaatui hiekalle ja nauroi Ronin rutistuksesta. Harry ja Ginny ryntäsivät heidän luokseen, kompastuivat Ronin ja hänen jalkoihinsa ja kaatuivat heidän päälleen yhdeksi mytyksi.

”Apua! Te liiskaatte minut”, Hermione nauroi. Ron suuteli häntä huulille, kaulaan, poskille ja silmille. Hermione kikatti.

”Mitä sinä teet? Suutelet silmiäni”, Hermione ihmetteli.

”Varmistan, että se todella olet sinä. Voi, Herm! Luulin, että menetin sinut. En olisi kestänyt sitä”, Ron henkäisi. Hermione ähkäisi.

”Mitä nyt?” Ron kysyi kummissaan.

”Te painatte. Minä olen muussia”, Hermione voihkaisi. Ron virnisti ja komensi Harryn ja Ginnyn päältään. Molemmat nousivat ja auttoivat heidät seisomaan. Harry rutisti Hermionea lujasti.

”Ihanaa, että olet hengissä. Miten löysit tänne takaisin?” Harry kysyi.

”Hei, kuka sinä olet?” Ginny huomasi pojan, joka seisoskeli kauempana ujona, vilkuillen heitä kulmiensa alta. Hermione käännähti poikaa kohti, asteli tämän luokse, tarttui tätä kädestä ja talutti Ronin ja muiden luo.

”Tämä poika pelasti henkeni. Hän ei osaa puhua, mutta osaa kirjoittaa. Ajattelin, että ehkä hän voisi kertoa meille, missä me oikein olemme ja kuinka pääsemme täältä pois”, Hermione sanoi.

”Loistavaa! Mutta eihän meillä ole paperia”, Ron hämmentyi.

”Mutta hiekkakin on keksitty. Poika voi kirjoittaa sormin siihen”, Hermione järkeili. Ron suuteli häntä lujasti.

”Sinä se ajattelet kaikkea. Okei, aloitetaan sitten”, Ron päätti ja he istuutuivat päivänvaloon. Niin kauan kuin sitä riittäisi. Poika katsoi heitä kysyvänä, tietämättä mistä aloittaa.

”Mikä nimesi on?” Ginny kysyi lempeästi. Poika vilkaisi häneen ja kirjoitti hiekkaan hiukan koukeroisin kirjaimin nimen Sebastian.

”Asutko sinä täällä?” Hermione kysyi. Poika pudisti päätään ja kirjoitti lisää.

”Tulen Ruotsista. Jouduin tänne myrskyssä. Vanhempani hukkuivat. Olen ollut täällä kohta vuoden”, poika jatkoi kirjoittamista. Hermione nielaisi.

”Osaatko kertoa missä päin maailmaa me olemme?”

”En”, poika kirjoitti ja nosti kätensä pystyyn, kun Hermione aikoi sanoa jotain.

”Luulen, että olemme jossain päin Afrikkaa”, Sebastian jatkoi. ”Olimme vanhempieni kanssa purjehtimassa Madagascarin seudun lähistöllä”, Sebastian kirjoitti. Hermione ja Ron vilkaisivat toisiaan. Sebastian pyyhki hiekan puhtaaksi ja kirjoitti lisää.

”En ole kuitenkaan varma. Miten te päädyitte tänne?” Sebastian kysyi ja katsoi heitä sitten uteliaana. Hermione liikahti levottomana.

”Se on pitkä juttu. Ja tylsä. Usko minua”, Hermione vakuutti. Sebastian rypisti kulmiaan.

”Mutta jos olemme Afrikan lähellä, miten täällä voisi olla niitä kammottavia petoja? En ole koskaan kuullut moisista”, Ginny ihmetteli. Sebastian kohautti olkiaan.

”En tiedä”, poika kirjoitti. He olivat hiljaa, miettien tilannettaan.

”Meidän on pakko päästä täältä pois. En kestä tätä paikkaa”, Hermione värähti. Ron veti tytön kainaloonsa.

”Ensin sinut on saatava kuivaksi. Et voi nukkua märissä vaatteissa”, Ron sanoi. Hermione katsoi tätä kummissaan.

”Miten me sen teemme? Ei meillä ole vaihtovaatteita. Enkä varmasti nuku alasti”, Hermione tuhahti. Harry virnisti.

”Se olisi mukava nähdä”, Harry sanoi.

”HARRY!” Ginny potkaisi poikaa kauhistuneena. Ron hekotteli.

”Varo sanojasi. Suuttuessaan Ginny on kuin pieni villikissa”, Ron sanoi. Harry tuhahti ja pyöräytti silmiään.

”Ihan kuin en olisi huomannut”, Harry naurahti. Ginny esitti loukkaantunutta, mutta ei halunnut pilata heidän iltaansa mököttämällä.

Hermione riisui yltään viittansa ja aluspaitansa, mutta piti yllään märän koulupuseron. Ron yritti tarjota omaansa hänelle, mutta Hermione ei suostunut ottamaan, ettei Ron vilustuisi.

”Etkö sinä sitten muka vilustu koskaan?” Ron tuhahti, mutta ei halunnut keskustella asiasta enää.

***

Ilta vaihtui nopeasti yöksi. Hermione ja Ron asettuivat luolan seinustalle nukkumaan. Ron veti Hermionen syliinsä ja suuteli tätä hellästi.

”Et uskokaan, miten kauhuissani olin, kun luulin sinun kuolleen”, Ron mutisi vasten hänen huuliaan. Hermione kierähti häntä kohti ja katsoi poikaa lempeästi.

”Uskon minä. Minustakin tuntui kamalalta, kun ajattelin, etten ehkä enää koskaan näkisi sinua”, Hermione huokaisi. Ron suuteli häntä ja silitteli hänen hiuksiaan.

”Minä luulen, että pääsemme täältä hyvin pian pois”, Ron sanoi. Hermione katsoi häntä.

”Miten sinä sen voit tietää?” Hermione kummasteli. Ron naurahti.

”En tiedä – minä luulen”, Ron huomautti ja suuteli häntä jälleen. Sen jälkeen he keskittyivätkin vain suutelemiseen ja hyväilemiseen. Aika tuntui katoavan. Heidän vartalonsa sopivat hyvin yhteen. Hermione nautti Ronin kosketuksista ihollaan ja suudelmista, joita he vaihtoivat. He kieriskelivät hiekalla alastomina, välittämättä siitä, että hiekkaa tunkeutui joka paikkaan.

***

Sirius seisoi komeron ovella ja katseli sisään pimeään tilaan. Lupin, jonka hän oli kutsunut Tylypahkaan selvittämään tapausta hänen kanssaan, seisoi hänen vierellään. Dumbledore oli antanut tehtävän heidän käsiinsä, koska luotti heihin. Kaiken päälle Sirius toimi aurorina, joten tiesi tällaisista asoista jotakin.

”Tästäkö Harry ja hänen ystävänsä menivät?” Lupin kysyi mietteliäänä. Sirius nyökkäsi.

”Niin Dumbledore kertoi. Meidän pitäisi mennä perään ja hakea heidät takaisin”, Sirius kääntyi ystävänsä puoleen.

”Emmehän me nyt tuosta noin vain voi rynnätä perään, kun emme sitten tiedä, kuinka päästä takaisin”, Lupin järkeili. Sirius huokaisi ja haroi jo entisestään sekaisia hiuksiaan.

”Olet oikeassa. Anteeksi. Minä olen nukkunut huonosti. Olen hirveän huolissani Harrysta. Meidän on otettava selvää, onko tähän jotain loitsua, millä päästä takaisin”, Sirius päätti. Lupin nyökkäsi.

”Melanin huoneesta voisi löytyä jotain. Tutkitaan asiaa huomenna, kun hän pitää tuntiaan”, Lupin ehdotti ja Sirius suostui. Hän vilkaisi vielä aavemaiselta vaikuttavaa komeroa, sulki sitten oven ja lukitsi sen. Dumbledore oli käskenyt hänen lukita ovi, jotta kukaan lapsista ei menisi vahingossa sisään ja siten päätyisi samaan paikkaan kuin Harry ja muut.