Osa 11   Täpärä pelastus

Harry ja Ginny palasivat luolalle melko pitkän ajan kuluttua. Hermione ja Ron istuskelivat luolan suuaukon luona olevilla kivirykelmillä ja ottivat aurinkoa. Pikkulinnut sirkuttelivat iloisesti puiden lehdillä. Hermione raotti toista silmäänsä kuullessaan askeleita. Hän huomasi, miten Ginnyn posket hehkuivat onnesta ja silmät loistivat kuin kirkkaat tähdet. Hermione kohotti kysyvästi kulmiaan ja sai virnistyksen vastaukseksi. Ahaa. Vai oltiin sitä edetty jo niin pitkälle …

Hermione oli iloinen Ginnyn puolesta. Tyttö kaipasi aina läheisyyttä ja romantiikkaa yhtä paljon kuin hänkin. Nyt heillä oli molemmilla joku jota he rakastivat ja joka rakasti heitä. Hermione ei vaihtaisi Ronia kehenkään muuhun. Ja Ginnyn ilmeestä päätellen hänkään ei vaihtaisi Harrya.

Harry ei oikein tiennyt miten päin olisi ollut. Hän istahti kivelle, katseli taivaisiin, maahan, heiniin, kaikkialle muualle paitsi heihin. Ron näytti hiukan kummastuneelta.

”Mikä sinua vaivaa? Onko tapahtunut jotakin?” Ron kysyi. Ginny ja Hermione purskahtivat iloiseen nauruun. Ron vilkaisi kummissaan heihin. Harry puolestaan karahti punaiseksi kasvoiltaan.

”Mikä naurattaa?” Ron kysyi, tarttui Hermionea kädestä ja yritti kutittaa tätä. Hermione väisteli nauraen entistä enemmän ja kohta poikiakin alkoi naurattaa. He eivät edes tienneet mille he nauroivat.

***

”Me voisimme jäädä tänne asumaan”, Hermione henkäisi jonkin ajan kuluttua, katsellen sinistä taivasta. Ron tuhahti hänen vierestään ja otti heinänkorren suuhunsa.

”Ei kai tässä kohta muu auta, jos emme tiedä keinoa, kuinka päästä täältä pois”, Ron mumisi. He olivat hetken vaiti, miettien heidän tilannettaan, kunnes Hermione muisti kertoa kummallisesta äänestä päässään. Harry rypisti kulmiaan.

”Kuka se voi olla?” poika ihmetteli. Hermione kohautti avuttomana olkiaan.

”Minulla kävi mielessä, että jos se olisi joku Tylypahkasta. Mutta miksi siellä kaivattaisiin meidän apuamme?” Hermione kysyi.

”En tiedä. Tämäpä on merkillistä”, Harry mutisi, tuijotellen maata jalkojensa juuressa. Ginny huokaisi ja haroi sekaisia hiuksiaan.

”Aina arvoituksia. Me emme taida selvitä kouluvuodesta ilman arvoitusta”, Ginny naurahti. Harry hymähti ja vilkaisi häneen.

”Emme todellakaan. Me olemme kuin magneetteja. Vedämme arvoituksia puoleemme”, Harry huomautti. Hermione pyöräytti silmiään.

”Ei minun elämässäni ollut aikaisemmin arvoituksia ennen kuin tapasin sinut – ja Ronin”, Hermione sanoi. Ron kohotti kulmiaan.

”Ei minunkaan. Ehkä se johtuukin Tylypahkasta. Se on jotenkin salaperäinen paikka ja kaikkea outoa tapahtuu sen seinien sisällä”, Ron järkeili. Hermione hymyili.

”Mahdollisesti. Etsiiköhän kukaan meitä Tylypahkassa?” Hermione pohti. Ron huokaisi.

”Toivottavasti. Olen melko varma, että he ovat jo huomanneet katoamisemme. Paitsi, jos aika kulkee täällä eri tahtiin kuin Tylypahkassa. Emmehän edes tiedä olemmeko oikeassa ajassa”, Ron muistutti. Hermionea kylmäsi. Pelkkä ajatuskin sai vilun väreet juoksemaan pitkin selkää.

”Aiommeko jäädä ensi yöksikin luolaan nukkumaan?” Ginny vaihtoi ikävää puheenaihetta.

”Se voisi olla hyvä ajatus. Tuskin löydämme toista yhtä hyvää yöpymispaikkaa. Emmehän edes tiedä, minne olemme matkalla”, Ron sanoi. He istuivat pitkän aikaa vaiti, miettien heidän tilannettaan, joka näytti erittäin ikävältä.

***

Päivällä he lähtivät ajan kulukseen tutkimaan luolaa. Hermionea ja Ginnya ajatus ei innostanut, mutta eivät he halunneet olla pelkureitakaan: Ron ja Harry kaipasivat selvästi jotain tekemistä.

”Miksi aina pitää tehdä jotain?” Ginny valitti. Kukaan ei vastannut hänelle.

Niinpä he lähtivät astelemaan kohti synkkää luolaa, missä tuskin näki eteensä. Hermione tarttui Ronia kädestä ja etsi turvaa pojan läheltä. Olisi ollut paljon viisaampaa jäädä auringonpaisteeseen. Miksi hänen aina täytyi miettiä, mitä toiset hänestä ajattelivat?

”Tämä on todella huono ajatus”, Ginny mumisi Harryn käsipuolessa.

”Miksi sitten lähdit mukaan?” Harry kysyi.

”Ajattelin, että kaipaisitte suojelusta”, Ginny henkäisi. Harry hekotteli ääneen.

”Sinä se sitten ajattelet kaikkea”, Harry puristi hänen kättään ja Ginny hymyili itsekseen pimeässä.

***

 

He olivat kulkeneet muutamia minuutteja, kun yhtäkkiä jostain kuului veden solinaa. Hermione rypisti kummissaan kulmiaan.

”Mistä tuo – ?” hän otti askeleen eteenpäin ja hänen jalkansa tapasivat tyhjää. Ron oli irrottanut otteensa hänestä hetki sitten, joten poika seisoi hänen takanaan. Hermione kiljaisi pudotessaan alas ammottavasta aukosta, tietämättä lainkaan, minne hän putoaisi.

”HERMIOENEE!” Ron huusi pelästyneenä, pudottautuen polvilleen reiän juurelle. Kuului loiskahdus. Hermione oli pudonnut veteen.

***

Hermione tunsi miten tumma vesi ympäröi hänet joka puolelta. Hän valui alaspäin eikä kyennyt nousemaan pintaan. Hän kiskoi vaatteita yltään, sillä ne painoivat häntä alaspäin. Kaikki vaikutti jotenkin turhauttavalta. Minä kuolen, Hermione ajatteli paniikissa. Keuhkoja korvensi. Korvat, suu ja nenä olivat täyttyneet vedestä ja hänen oli vaikea hengittää.

Yhtäkkiä häneen tartuttiin. Vahva käsi tarttui häntä kädestä ja kiskoi ylöspäin. Hermione oli menettämässä tajuntaansa, mutta näki silti sumeasti pelastajansa, ei tosin hyvin, mutta kohtalaisesti.

Pelastaja vaikutti melko laihalta mieheltä, mutta voimaa tässä oli. Ennen kuin Hermione huomasikaan, hän oli pinnalla ja kuuli kuin kaukaa Ronin, Harryn ja Ginnyn hätääntyneet huudot, jotka huusivat hänen nimeään.

Pelastaja lähti kuljettamaan häntä jonnekin kauas, poispäin Ronista ja muista. Hermione tahtoi huutaa Ronille, että oli kunnossa, mutta hän ei saanut ääntä suustaan.

Pelastaja vei häntä syvemmälle luolan uumeniin. Miksi? Miksei se vienyt häntä takaisin Ronin luokse? Hah, ihan kuin he osaisivat lentää!

”Minä osaan uida itsekin”, Hermione köhisi. Vettä tunkeutui hänen suuhunsa. Pelastaja ei ollut kuulevinaankaan. Hermionea alkoi jo pelottaa. Ei kai tuo kidnapannut häntä? Mutta miksi se olisi kidnapannut?

”Hei, voit päästää jo irti”, Hermione älähti. Samassa hän tunsi pohjan allaan. Hermione nousi seisomaan jalat vapisten. Hän horjahti ja olisi kaatunut, ellei pelastaja olisi tarttunut häneen. Sitten tämä aikoi kadota, mutta Hermione ei päästänyt häntä.

”Älä jätä minua yksin”, Hermione parahti. Hän ei todellakaan halunnut jäädä luolan uumeniin yksikseen, ilman mitään turvaa. Pelastaja seisoi hetken paikoillaan ja katsoi häntä.

”Etkö sinä osaa puhua?” Hermione kysyi. Pelastaja pudisti päätään. Hermione rypisti kulmiaan.

”Missä menetit äänesi? Äh, et tietenkään voi vastata minulle! Olen taukki. Anteeksi. Se oli tyhmä kysymys. Kiitos kun pelastit minut”, Hermione hymyili. Pelastaja painoi käden sydämelleen ja hymyili niin, että valkoiset hampaat välähtivät. Hermionea harmitti hiukan, ettei poika osannut puhua. He olisivat saaneet tältä vastauksia.

”Osaatko sinä kirjoittaa?” Hermione kysyi. Poika nyökkäsi ja Hermione ilahtui.

”Ihanko totta!? Sehän on hienoa! Minulla on paljon kysymyksiä. Onko sinulla kynää ja paperia?” Hermione kysyi. Poika pudisti päätään ja Hermione pettyi.

”Voisitko viedä minut takaisin luolan suuaukolle? Ystäväni ovat siellä”, Hermione sanoi. Poika mietti hetken ja nyökkäsi sitten. Hän tarttui Hermionea kädestä ja lähti johdattamaan häntä pitkin luolan pimeitä käytäviä.

***

”Hermione on kuollut! Se on minun syytäni”, Ron painoi pään käsiinsä. Harry ravisteli häntä.

 

”Ei todellakaan ole! Ethän sinä tuupannut häntä sinne!”, Harry sanoi lujasti.

”Eikä hän ole kuollut!” Ginny vakuutti. Ron vilkaisi häneen epätoivoisena.

”Miten voit muka tietää sen? Hermione ei vastannut huutoihimme vaikka huusimme kauan. Hän hukkui. Voi, Hermione!” Ron miltei nyyhkäisi, painaen päänsä Harryn olkaa vasten. Juuri, kun he olivat löytäneet rakkauden toisiaan kohtaan. Ei, näin ei saanut käydä.

”Palataan takaisin luolan suuaukolle”, Harry sanoi. Ron ei olisi halunnut lähteä, mutta mitä muutakaan he olisivat voineet tehdä?

He eivät puhuneet mitään, kun he astelivat takaisin päin. Ron oli melko lailla shokissa, Ginny taisteli itkua vastaan ja Harry tunsi olonsa todella surkeaksi. Luoja, he olivat menettäneet Hermionen! Hän ei oikein tajunnut sitä vielä. Kaikki oli sekavaa ja kammottavaa, ettei hän halunnut uskoa sitä tapahtuneeksi. Jos tämä olisikin vain unta. Mutta Harry tiesi, että tämä oli totista totta. Eikä ajatus ilahduttanut häntä lainkaan.