Osa 10 Asioita selvitetään

Taivaalle kerääntyivät mustat, tummat, uhkaavat pilvet, jotka enteilivät oikeaa rankkasadetta. Ginny, Harry, Hermione ja Ron etsivät suojaa, mutta eivät oikein tahtoneet löytää sitä, kunnes Ginny huomasi luolan.

”Onko tuo se sama luola kuin viimeksi?” Hermione kysäisi Ronilta innoissaan. Siellä oli ainakin ollut turvallista. Ron kohautti olkiaan. Hän ei ollut katsellut tarkemmin ympäristöä, kun he olivat löytäneet luolan viimeksi.

Sade ryöppysi heidän niskaansa jo ennen kuin he ehtivät luolaan sisälle. Pisarat ropisivat luolan kivikattoa vasten. Parvi lepakoita syöksähti esiin kolostaan ja lenteli hetken aikaa heidän yläpuolellaan. Ginny kirkui, yrittäen saada niitä pois hiuksistaan, kunnes ne kaikkosivat, yhtä pelästyneinä kuin Ginny, Hermione ja pojatkin.

”En halua jäädä tänne. Täällä on lepakoita”, Ginny ulisi vasten Harryn olkaa. Harry rauhoitteli häntä ja piteli tyttöä itseään vasten. He asettuivat nojaamaan luolan seinämää vasten ja Ron ja Hermione siirtyivät kauemmaksi, kunnes eivät enää nähneet Harrya ja Ginnya. Luolassa oli pimeää eikä heillä ollut taskulamppuja tai taikasauvoja.

Hermione painautui Ronin lämpimään kainaloon ja kuunteli sateen tasaista ropinaa, joka pian tuuditti hänet uneen.

Etkö ymmärrä? Sinun on autettava. Selitettävä heille. Me olemme kaikki vaarassa. Vain te voitte pelastaa Tylypahkan. Vain te voitte pelastaa koko maailman. Minä pyydän. Aikaa on niin vähän. Tulkaa. Hän on jo hyvin ärtynyt, koska hänen suunnitelmansa ovat menneet pieleen. Te tiedätte kyllä minne mennä, ja mitä tehdä. Toimikaa. Auttakaa.

Hermione säpsähti hereille, tietämättä kuinka kauan oli nukkunut. Ron hengitti tasaisesti hänen lähellään, Hermionen pää oli laskettu pojan syliin, ja Ronin kädet lepäsivät hänen kyljellään. Hermione tuijotti pimeään, miettien, kuka viestin oli lähettänyt. Ääni oli kuulostanut oudon tutulta.

Hermione ummisti silmänsä, osaamatta enää nukahtaa. Hän toivoi, että Ron olisi herännyt ja suudellut häntä, jotta hän olisi unohtanut tuon merkillisen äänen, joka häiritsi hänen untaan.

***

 

Dumbledore nousi vaivalloisesti istumaan vuoteellaan. Viestien lähettäminen oli hiukan hankalaa, kun Hermione oli niin kaukana, mutta Dumbledore oli varma, että tyttö ymmärtäisi ja päättäisi tulla auttamaan heitä. Hän ei oikein tiennyt, minne Hermione ja hänen ystävänsä olivat joutuneet, mutta Menalilla oli sormensa pelissä tässä jutussa.

Dumbledore rypisti kulmiaan ja siveli peittonsa ryppyistä kangasta. McGarmiwa yritti parhaillaan ratkoa arvoitusta. Hän oli huolissaan koulun hyvinvoinnista. Kalkaroksen avulla hän oli säilynyt hengissä, mutta oli vain ajan kysymys, koska Menali iskisi uudestaan. Tärkein kysymys nousi pintaan: Mitä suunnitelmia Melanilla oli koulun varalle? Miksi tämä halusi tappaa hänet?

Saattoiko se johtua siitä, että hän oli liian suuri uhka Melanille? Melanilla ei ollut käytössään yhtä vaikutusvaltaisia voimia kuin Dumbledore omasi, mutta varmasti tämä tiesi yhtä jos toistakin pimeästä taikuudesta.

Harry Potter saattaisi selvittää koko tilanteen. Siinä pojassa oli jotain ainutlaatuista. Dumbledorella oli aavistus, että Harry pystyisi selvittämään koko tilanteen, jos vain tahtoisi ja hän oli varma, että poika tahtoisi auttaa Tylypahkaa. Ei Harry turhaan ollut Rohkelikko.

Samassa ovelle koputettiin ja McGarmiwa pisti päänsä sisään sairaalasiiven ovesta.

”Iltaa, Albus. Voinko tulla sisään, vai oletko väsynyt?” McGarmiwa kysyi huolestuneena. Albus pudisti hymyillen päätään. Hän ilahtui aina, kun McGarmiwa tuli piristämään hänen päiväänsä.

Nainen astui sisään smaragdinvihreä viitta heilahtaen, sulki oven perässään ja tuli hänen vuoteensa vierelle. Nainen näytti väsyneeltä.

”Onko sinulla ollut rankka päivä?” Dumbledore kysyi. McGarmiwa nyökkäsi hiukan, mutta jaksoi silti hymyillä.

”Mutta en valita. Olen selvittänyt Hermionen ja muiden katoamista. Voro tutki tänään sen komeron, josta kerroin sinulle eilen illalla. Hän sai selville jotain hyvin merkillistä. Kun hän pisti erään maljakon komeroon, se katosi”, McGarmiwa sanoi silmät välkehtien lasiensa takana.

Dumbledore kohotti kulmiaan.

”Katosi? Tuosta noin vain?”

”Niin. Voro tietysti ihmetteli asiaa ja otti hiukan selvää asioista. Komeroon on tehty loitsua, joka vie matkaajat jonnekin kaukaiselle saarelle, mutta kuitenkin meidän omaan aikaamme. Olen aivan varma, että Melani on tämän takana”, McGarmiwa sanoi kiivaasti.

”Rauhoituhan nyt. Emme voi olla aivan varmoja asiasta. Minuakin hiukan kuitenkin epäilyttää Melanin outo käytös, mutta meidän täytyy vain odottaa”, Dumbledore sanoi. McGarmiwa huokaisi.

”Minä olen hyvin huolissani sinun turvallisuudestasi, joten otin yhteyttä Sirius Mustaan. Mies toimii nykyään aurorina, kun selvitti syyttömyytensä. Hän tulee varmasti mielellään vahtimaan sinua”, McGarmiwa hymyili. Dumbledore huokaisi.

”Kiitollinen ele, Minerva, mutta en minä tarvitse henkivartijaa”, Dumbledore kiisti.

”Voi, kyllä tarvitsette. Melani on arvaamaton nainen ja saattaa yrittää tappaa teidät toistamiseen. Siriuksen pitäisi saapua jo tänä iltana. Hän on ollut huolissaan Harrysta, kun pojasta ei ole aikoihin kuulunut mitään, joten otti minuun yhteyttä. Silloin sain ajatuksen, että hän tulisi tänne henkivartijaksesi”, McGarmiwa kertoi.

”Hyvä on sitten”, Dumbledore nyökkäsi lyhyesti, sanoi sitten olevansa hiukan väsynyt ja McGarmiwa poistui, jättäen rehtorin miettimään kaikkea kuulemaansa.

***

Aamu valkeni aurinkoisena, sateesta ei ollut tietoakaan. Hermione venytteli nautinnollisesti, huomaamatta, että Ron katseli, miten paita myötäili hänen pyöreitä, pehmeitä rintojaan. Hermione hengähti ja päästi kätensä rentoina valahtamaan alas. Hän katseli hymyillen luolan seinämää, tajuamatta oikeastaan itsekään, miksi häntä hymyilytti. Loppujen lopuksi hän vain oli nukkunut hyvin ja nähnyt ihanaa unta hänestä ja Ronista paratiisisaaren varjoissa.

Hermione vilkaisi Roniin, joka yhä tuijotti häntä intohimon sumentamin silmin. Hermione nielaisi, vilkaisi sinne suuntaan, missä Harry ja Ginny olivat nukkuneet, mutta eivät juuri sillä hetkellä olleet siellä. Onneksi.

Ron liikahti häntä kohti, tarttui häntä kädestä ja kiskaisi syliinsä. Suudelma oli täynnä tunnetta, lupauksia, jotka he ehkä toteuttaisivat myöhemmin. Ron silitteli Hermionen pehmeitä, hiukan sotkuisia hiuksia. Posket punoittivat nukkumisen jäljiltä ja huulet olivat kutsuvasti raollaan.

”Olet kaunis”, Ron mutisi hänen huuliaan vasten. Hermione hymyili typerästi ja kosketti Ronin poskea. Ron oli niin komea, ihana ja lempeä. Juuri sellainen poika, jollaisesta hän oli aina haaveillut.

”Missäköhän Harry ja Ginny ovat?” Hermione mutisi Ronin suudellessa hänen kaulaansa.

”Emme kai me heitä tähän tarvitse?” Ron kiusoitteli. Hermione naurahti.

”Emme tietenkään. Ajattelin vain, etteivät he yllättäisi meitä”, Hermione vihjasi. Ron katsoi häntä, vilkaisi luolan suuaukolle ja toivoi, että heillä olisi jotain, joka suojaisi heitä, että kukaan ei pääsisi yllättämään heitä.

”Tuskin he ihan vielä tulevat”, Ron huoahti ja suuteli häntä tulisesti huulille. Vaatteet lensivät heidän päältään yhdessä hujauksessa ja pian he jo rakastelivat luolan kylmällä lattialla estottoman kiihkeästi.

***

 

”Harry?” Ginny katsahti Harryyn, joka tuijotteli taivaalle, vältellen hänen katsettaan. Miksi Harry ei voinut olla kuten Ron Hermionelle? Hellä ja romanttinen. Miksi hänen täytyi olla ujo ja vaivaantunut hänen seurassaan? Eikö Harry pitänyt hänestä? Mikä hänessä oli vikana?

”Niin?” Harry käänsi katseensa häneen, tuijottaen hänen ruskeita, pehmeitä silmiään, joista loisti epävarmuus. Ginny nielaisi hermostuneena.

”Mitä mieltä sinä olet minusta?” Ginny kysyi varovaisesti. Harry henkäisi.

”Sinustako? Minä – tuota”, Harry ajatteli kiivaasti. Miksi Ginny kysyi tuollaisia? Ei hän voisi sanoa pitävänsä – suorastaan rakastavansa – Ginnya, koska ei tyttö välttämättä olisi samaa mieltä hänestä. Entä jos Ginny nauraisi hänelle päin naamaa, jos Harry vilauttaisi suustaan sellaista.

Harry vilkaisi taas Ginnyyn. Tyttö katseli häntä noilla ihanilla, ruskeilla silmillään, jotka olivat kuin pehmeää suklaata. Harry olisi halunnut upottaa sormensa tytön punaisiin hiuksiin ja suudella tämän punaisia, täyteläisiä huulia. Miten tuollainen täydellinen tyttö muka haluaisi hänet?

”Minä pidän sinusta todella paljon”, Harry sai viimein sanotuksi. Ginny punastui hiusjuuriaan myöten ja Harry käänsi nopeasti katseensa sivulle. Nyt otti ohraleipä. Hän kuolisi tähän paikkaan. Häpeästä.

Yllättäen Ginny tarttui häntä leuasta ja käänsi hänen päätään. Harry joutui kohtaamaan Ginnyn polttavan katseen ja hämmästyi sitä niin, ettei saanut sanaa suustaan. Sitten Ginny kumartui, painoi huulensa hänen huulilleen ja suuteli. Kukaan ei ollut koskaan suudellut häntä samalla tavalla.

Harry kietoi vaistomaisesti kätensä Ginnyn ympärille ja painautui tiukemmin tytön pehmeää vartaloa vasten. Ginny oli pyöreä juuri oikeista paikoista ja Harry kosketteli häntä varovaisesti, hiukan kömpelöin ottein, mutta Ginnya se ei tuntunut haittaavan.

He kaatuivat nurmikolle, suudellen ja hyväillen toisiaan. Ennen kuin kumpikaan tajusi, he olivat alasti ja katselivat toisiaan rinnat kohoillen.

”Oletko varma tästä?” Harry kysyi hengästyneenä. Ginny nyökkäsi ja painautui kiihkeästi häntä vasten. He rakastelivat auringon hehkuvassa lämmössä, lintujen sirkutellessa heidän ympärillään. He eivät kuitenkaan kuulleet mitään muuta kuin oman raskaan hengityksensä.

***

 

Hermione säpsähti, kuullessaan risun katkeavan lähistöllä. Hän jäykistyi Ronin sylissä ja tuijotti ankarasti pimeyteen, mutta ketään ei tullut. Ron katsoi häntä kummissaan.

”Mikä nyt tuli?” Ron kysyi. Hermione kohautti harteitaan.

”Olin kuulevinani jotakin”, Hermione mutisi, väristen hetkellisestä viileydestä. Ron kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi itseään vasten. Hermione makasi Ronin päällä, sillä Ron ei ollut halunnut hänen saavan kylmää.

”Olisikohan aika pukeutua?” Ron kysäisi. Hermione nyökkäsi ja nousi pojan päältä. Äkkiä hän huomasi silmäparin pimeässä. Hän säikähti, veti kädet rintojensa suojaksi ja yritti etsiä vaatteitaan. Hahmo huomasi hänen tuijotuksensa ja katosi.

”Tuolla on joku”, Hermione ulvahti. Ron kierähti ympäri ja katseli vimmoissaan luolan pimentoon. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään. Olikohan poika katsellut heidän rakasteluaankin? Hermione värisi kauhusta. Kuinka joku saattoi olla niin sairas ja tehdä sellaista?

Hän puki niin nopeasti kuin kykeni, ja niin teki Ronkin. He katsoivat toisiaan, sitten taas luolaa ja poistuivat sieltä niin nopeasti kuin suinkin.

”Etsitään Harry ja Ginny”, Hermione sanoi. Ron tarttui häntä kädestä.

”Antaa heidän olla. Ei lähdetä kauaksi tai me eksymme heistä”, Ron sanoi. Hermione huokaisi. Se oli kyllä totta.

He istahtivat nurmikolle paistattamaan päivää, katsellen kirkkaansinistä taivaankantta ja jutellen kaikenlaista. Hermione muisti taas sen merkillisen äänen, ja päätti puhua siitä Ronille.

”Ron,. minulla on jotain kerrottavaa”, Hermione sanoi. Ron katsahti häneen kysyvänä.

”Minä olen kuullut pari kertaa sellaisen kummallisen äänen päässäni. Viime yönä kuulin sen toisen kerran. Ääni kuulostaa tutulta, mutta tulee jostain hyvin hyvin kaukaa, joten en saa selvää kuka se on”, Hermione selitti. Ron toljotti häntä.

”Oletko tosissasi?” Ron ihmetteli. Hermionen nyökättyä poika rypisti kulmiaan.

”Mitä se ääni sitten sanoo?”

”Se pyytää apua minulta ja käskee tulla auttamaan heitä Tylypahkaan. Avunpyytäjä on siis joku sieltä. Mutta miksi he tarvitsisivat apua? Ja miten me muka voimme auttaa heitä, kun olemme täällä. Kaikki on kummallista”, Hermione haroi hiuksian. Ajatus vaivasi häntä kovasti. Ron näytti mietteliäältä.

”Jos joku halusi saada meidät pois tieltä ja järjesti meille ansan”, Ron sanoi hitaasti. He katsoivat toisiaan ja sama nimi juolahti kummankin mieleen.

”Melani.”