Piipaan syntymä RV 42+2







Mitä tästä nyt sanoisi? Paljon olisi sanottavaa. Synnytys oli rajuin koskaan kokemani asia. Kipein, herkin ja satumaisin.



Kirjoitin ystävilleni 17.4.:

"Hopsansaa ja kiitos kaikille onnitteluista!
Elämäni kauhein ja ihmeellisin viikko on takana. Synnytys oli hurja kokemus, joka yllätti rajuudellaan ja tuskaisuudellaan. Se oli niin intensiivinen ja hallitsematon kokemus, että viikko sitten lauantaina selvisin minuutista toiseen vain toistamalla itselleni "tämä ei kestä enää pitkään eikä minun tarvitse tehdä mitään muuta kuin sietää tämä niin kauan kuin se kestää" ja "kipuun ei voi kuolla" ja "tämä on ainoa tapa saada ihme tapahtumaan" ja "niin moni nainen on käynyt tämän läpi ja selvinnyt" ja sitten ajattelin kaikkia teitä, jotka olitte toivottaneet minulle voimia synnytykseen.:)
Loppuvaiheessa, kohdunkaulan puudutuksen menetettyä tehonsa ja supistusten ollessa rajuja vedin ilokaasua henkeni pitimiksi ja huokailin uloshengityksessä lapsemme nimeä "Pii-hengitys-paa-hengitys-Pii-hengitys-Paa". Kun oli aika ponnistaa työnsin minkä pystyin, ajattelin että mitä lujemmin työnnän, sitä nopeammin kärsimys loppuu ja lapsemme terveys on vaarassa jos en anna kaikkeani. Repeäminen ei tuntunut siinä konkurssissa miltään. Kun kaikki oli ohi vapisin vain helpotuksesta ja olin ihan hämmentynyt ihmisestä, joka nostettiin syliini. Täydellinen, elävä ihminen.
Vapina lakkasi pikkuhiljaa. Tänään tunnen olevani täysin kunnossa, vähän väsynyt vain ja selkä on jäykkä, tikit tuntuu vähän istuessa.
Tänään ajattelin ensimmäisen kerran, että synnytys oli oikeastaan mielettömän totaalinen ja ihmeellinen extreme-kokemus, jonka haluaisin kokea uudestaan. Nyt alan myös nauttia tästä elämästä vauvan kanssa kun kunto on palannut ja babyblues väistynyt, kävin aika syvällä masennuksessa parina iltana, tuntui etten selviä mistään.
Toipumiseenihan vaikutti erittäin harvinainen komplikaatio, joka minulle sattui epiduraalin kanssa. Vaikka tulimme tiistaina kotiin Tammisaresta, vietin vielä keskiviikon ja perjantain Naistenklinikan lapsivuodeosastolla ja leikkauspuolella korjailtavana. Pelkäsin, että postspinaalipäänsärkyni jää pysyväksi ja minusta tulee loppuiäkseni vuodepotilas. Ja jokainen selkärankaani tehty operaatio kosketti joitain kipupisteitä niin, että tipahtelin aina niiden myötä takaisin synnytyksen vapisevaan ja hallitsemattomissa olevaan tilaan. Mutta nyt paikkaus näyttäisi onnistuneen enkä ole enää vuodepotilas, väsynyt ja suunnattoman rakastunut kylläkin.
Tämä ihme, ihanuus, on jotain sellaista jolle ei ole sanoja. Tätä ei oikein käsitäkään, elämän ihmettä, mieletöntä vastuuta ja etuoikeutta olla pienen ihmisen ensimmäinen kosketus maailmaan.
Tällä kaikella, ja liitteenä olevalla kuvasarjalla haluan sanoa ystävilleni, että olen synnyttänyt! ja selvinnyt siitä! ja haluan, että tulette ihastelemaan tätä pientä ihmettä!
Olemme käytännössä koko ajan kotona, joten jos tässä huhtikuun aikana pääsette piipahtamaan jossain välissä niin olette sydämellisesti tervetulleita. Pidän puhelinta äänettömällä, mutta luen tekstiviestit parin tunnin välein. Laita viesti ennen kuin tulet. Täällä saattaa sitten olla kaaos kun tulet. Mitään lahjoja tai kukkia ei tarvi tuoda (ellet välttämättä halua), mutta jos pullakahvia tekee mieli tuo omat rotinapullat mukanasi. Tervetuloa tapaamaan ihastuttava neitimme!"


Kerron koko tarinan vielä täällä sitten joskus...



Piipaan elämän alkutaival, kotiutuminen ja vauva-arki