Olipa kerran kauan sitten, kaukana täältä, pieni maa, jonka ihmiset elivät onnellisina hyvän ja viisaan kuninkaan johdatuksessa. Sen viljavat vainiot ja metsien runsas riista takasivat kaikille hyvän toimeentulon. Runous ja musiikki kukoistivat ja kaikkialla oli kauneutta: pienet talot ja niiden pihamaat olivat hyvin hoidettuja, helmeilevät vuoripurot hivelivät silmää, ja niityt hohtivat unikonkukista punaisina.
Mutta sitten hyvä kuningas tuli vanhaksi ja päätti lopettaa kuninkaana olemisen. Kruununperillistä ei ollut, ja niinpä hallitusherrat alkoivat pitää neuvoa siitä, kenestä tehtäisiin uusi kuningas. Eräs iäkkäänpuoleinen kokenut hallintomies tavoitteli kuninkaan tehtävää, mutta hän ei ollut muille hallitusherroille mieleen. Heidän suosikkinsa oli nuorempi hovimies, joka oli tahdoltaan heikko ja jolla oli huikentelevainen ja tuhlaavaisuuteen taipuvainen vaimo. He nimittäin ajattelivat, että heikkotahtoinen kuningas olisi helposti johdateltavissa ja tällaisen kuninkaan hallitsemassa maassa todellinen valta jäisi heille, hallitusherroille. Tämä nuorempi hovimies itse oli kovin halukas pääsemään kuninkaaksi. Hän kuvitteli kuninkaana saavansa valtaa ja vieläpä nauttivansa siitä. Lisäksi hän tarvitsi paremman palkan. Hänen vaimonsa mieltymys valkeaan jauheeseen ja nopeisiin ajopeleihin oli nimittäin vienyt hänet vararikon partaalle.
Hallitusherrat joutuivat hiukan pähkäilemään sitä, miten he saisivat ajetuksi ehdokkaansa kuninkaaksi ilman, että kukaan pääsisi siitä pahasti nurisemaan. Joku oli kuullut sellaisesta hienosta keinosta, jonka nimi on demokratia. Sillä tarkoitetaan sitä, että hallitusherrat antavat kansan päättää jonkin asian hallitusherrojen tahtomalla tavalla. Jos tämmöinen päätös sitten osoittautuisi vaikka kuinka huonoksi, ei kansalla olisi oikeutta valittaa, kun kerran itse on päätöksen tehnyt. Demokratiaa päätettiin käyttää. Varmoina siitä, että vanhemmalla hallintomiehellä ei ollut juurikaan kansan suosiota, hallitusherrat kutsuivat koolle kansankokouksen, jonka piti ehdottaa uudeksi kuninkaaksi joko vanhempaa hallintomiestä tai nuorempaa hovimiestä. Mutta voi tätä kansaa, joka ei ymmärtänyt omaa parastaan. Kansankokous meni häpeämättä asettumaan vanhemman hallintomiehen kannalle.
Nyt meni hallitusherroilta sormi suuhun. Mutta vain vähäksi aikaa. Pian nimittäin yksi heistä sai todella nokkelan ajatuksen. Ei kai hänestä ilman tämmöistä nokkeluutta koskaan hallitusherraa olisi tullutkaan. Nokkela ajatus lähti siitä, että sanottaisiin kansankokouksen edustavan vain yhtä mielipidettä. Varmaankin kokous oli kannastaan joutunut äänestämään, ja niinpä tällä lopputuloksella oli varmaan ollut vastustajiakin. Nyt ei tarvinnut muuta, kuin kyselemällä etsiä kaksi vastustajaa. Pienen vaivannäön jälkeen nämä kaksi nuoremman hovimiehen kannattajaa löytyivätkin. Ja nyt hallitusherrat saattoivat ilmoittaa, että koska kansankokous oli jäänyt yksin kannattaessaan vanhempaa hallintomiestä mutta sen sijaan nuorempaa hovimiestä oli kannattanut kaksi eri tahoa, oli kansa -- äänin 2 - 1 -- valinnut uudeksi kuninkaaksi nuoremman hovimiehen. Kyllä hallitusherrat nyt olivat onnellisia ja ylpeitä saavutuksestaan.
Nuorempi hovimies kruunattiin kuninkaaksi, ja sitten hän alkoi tehdä kuninkaan töitä. Ei hän juurikaan valtakunnan asioiden päälle ymmärtänyt, eikä hän oikeastaan edes halunnut ymmärtää. Mutta hän alkoi koota itselleen lähipiiriä, valtansa korostamiseksi ja vahvistamiseksi. Liian kyvykkäitä ihmisiä hän visusti varoi päästämästä lähipiiriinsä. Ihanteellinen lähipiiriläinen pikemminkin oli vähän tyhmä -- semmoinen, joka iloitsisi kuninkaan suosiosta niin paljon, että olisi kaikissa tilanteissa valmis tukemaan kuningastaan. Hallitusherrat olivat tyytyväisiä. Kun kuningas kokosi lähipiiriään ja vähät välitti valtakunnan asioita, jäi kaikki todellinen valta hallitusherroille. Näinhän he olivat kaavailleetkin. Kuningaskin oli tyytyväinen. Hän kuvitteli, että hänellä oli valtaa, kun hän järjesteli lähipiiriään. Ja hän kuvitteli nauttivansa siitä.
Mutta kuningatar (siis entinen hovimiehen vaimo) aiheutti huolta ja murhetta kuninkaalle. Nyt kun kuninkaalla oli kuninkaan palkka, riitti enemmän rahaa nopeisiin ajopeleihin ja valkeaan jauheeseen, joita kuningatar himoitsi. Ongelma oli siinä, että joka kerran kun kuningatar oli käyttänyt valkeaa jauhetta, hän tuli hyvin vihaiseksi, ja sitten hän -- joka kerran -- pieksi kuninkaan henkihieveriin. Joka kerran kuningas seuraavana päivänä puuteroi ruhjeensa näkymättömiin ja kosti. Eihän hän toki kuningattarelle itselleen voinut kostaa. Joku alamaisista sai olla kuninkaan raivon ja koston kohteena. Kukaan ei ollut tältä kostolta turvassa. Mutta erityisen usein kuninkaan raivo kohdistui sellaisiin alamaisiin, joilla aiemmin oli ollut tapana käytellä valkeaa jauhetta mutta jotka sitten olivat tämän tavan jättäneet. Liekö ollut niin, että kuninkaan oli helpompi mieltää tämmöiset ihmiset kostonsa sijaiskohteiksi, vai oliko kuningas ehkä vain katkera ja kateellinen niille, jotka olivat päässeet valkeasta jauheesta eroon. Joskus kuningas mietti jopa kuningattaren hylkäämistä, mutta eihän hän tosissaan niin voinut tehdä. Mistäpä kuningatar sitten olisi saanut rahaa nopeisiin ajopeleihin ja valkeaan jauheeseen, jotka olivat hänelle niin tärkeitä. Mutta vallasta kuningas kuvitteli nauttivansa.
Vähitellen kuningas alkoi käyttää muutenkin kovempia otteita alamaisiinsa. Ennen niin vauraan maan tuotto päätyi melkein kokonaan kuninkaan lähipiirille. Tavallisen kansan elämä kurjistui kurjistumistaan. Mutta joka torstai kaiken kansan oli kokoonnuttava yhteen laulamaan kuorossa kuninkaalle:
"Kuninkaamme on hyvä.
Kuninkaamme on suurin ja kaunein.
Hän hallitsee meitä
avoimesti ja oikeudenmukaisesti.
Hän arvostaa meidän luovuuttamme
ja yksilöllisyyttämme."
Näin heidän oli yhteen ääneen laulettava. Joka ikinen torstai. Viikosta viikkoon. Vuodesta toiseen. Ja voi sitä onnetonta, joka kuninkaan mielestä ei laulanut tarpeeksi innokkaasti. Hän sai maksaa niskurointinsa hengellään. Näin kansa eli pelossa ja kurjuudessa. Eikä kukaan enää laulanut muita lauluja eikä kirjoittanut muita runoja. Mutta kuningas kuvitteli nauttivansa vallasta.
Vaan aika kului, ja kerran kuningas päätti matkustaa ulkomaille niin pitkäksi aikaa, että maalle nimitettiin sijaiskuningas. Aluksi kansa suhtautui sijaiskuninkaaseen hyvin epäluuloisesti, olihan tämä varsinaisen kuninkaan valitsema ja nimittämä. Mutta pian huomattiin, että kenellekään ei enää kostettu varakuninkaan piestyksi joutumista. Varakuningasta nimittäin ei piesty, sillä hänellä ei ollut valkeaan jauheeseen mieltynyttä varakuningatarta. Jokatorstaiset kuorolaulutilaisuudet jatkuivat, mutta ketään ei vietykään mestattavaksi, vaikkei laulu olisikaan sujunut. Kansa alkoi päästä pelostaan. Joku saattoi jopa taas joskus innostua laulamaan jonkin uuden laulun tai kirjoittamaan uuden runon. Ketään ei enää vainottu. Vieläpä yritti varakuningas saada maan tuoton jaetuksi tasapuolisesti. Mutta sepä ei ollutkaan niin yksinkertaista. Varsinaisen kuninkaan lähipiiriläiset eivät tahtoneet luopua etuoikeuksistaan. Niinhän se on, että syrjittyjen syrjinnän voi lopettaa, kun vain päättää tehdä niin, mutta suosikkien suosimisen lopettaminen on aina vaikeampaa ja vaatii paljon sinnikästä työtä.
Ajan kuluessa kansa alkoi olla yhä vapautuneempaa, kun pelätä ei enää tarvinnut. Maan tuottokin saatiin vähitellen jaetuksi oikeudenmukaisemmin. Runous ja musiikkikin alkoivat taas kukoistaa ja jo rappeutumaan päässyt maa kaunistui uudelleen. Eihän se varakuningaskaan tietysti täydellinen ollut. Hän oli muun muassa äärimmäisen epäluuloinen ja pelkäsi, että alamaiset kävivät valtakunnan kassalla varkaissa. Ikään kuin siellä olisi ollut jotakin varastettavaa varsinaisen kuninkaan jäljiltä. Mutta tämmöisethän olivat vain pikku harmeja varsinaisen kuninkaan aikaisiin kauhuihin verrattuna. Kuitenkin ajan kuluessa pelko alkoi uudelleen lisääntyä. Pelko varsinaisen kuninkaan paluusta ja kaikista niistä hirveyksistä, joita siitä seuraisi.
Mitä sitten tapahtui, ei tiedetä. Ehkä varsinainen kuningas jäi sille tielleen, ja pienen maan kansa eli onnellisena elämänsä loppuun saakka. Tai sitten hän tuli takaisin, ja kaikki palasi ennalleen: kuningas vainosi ketä halusi, mestautti kenet halusi ja suosi ketä halusi, kun taas alamaiset pelkäsivät ja odottivat vain loppua -- joko kuninkaan loppua tai omaansa. Ehkäpä silloin vuosien kuluessa aina yksi tai toinen tahallaan jätti torstailaulannoissa laulamatta -- vain päästäkseen kaikesta pois.
Mutta nyt he kaikki ovat jo varmasti kuolleet, niin piinatut alamaiset kuin paha kuningaskin, joka oli kuvitellut nauttivansa vallasta. Samoin hänen valkeaan jauheeseen mieltynyt kuningattarensa ja varakuningas ja kaikki kierot hallitusherrat. Sillä tämä kaikki tapahtui jo kauan sitten. Eihän tällaista voisikaan tapahtua meidän sivistyneenä aikanamme -- ei edes kaukana täältä. Saati sitten täällä, sivistystoimivassa Euroopan unionissa.
