Eli otettiin hiipiviä hiljaisia askeleita sataman lähellä, telakan nosturien jalat olivat sumeita kosteudesta ja raikkaasta aamu- kuudesta. Työläiset oli kutsuttu pinoamaan laivan uusia peltiseiniä, jotka olivat nekin huuruisia ja inhottavan kylmiä. Työskentely näytti ärsyttävän mahdottomalta tältä jumalan lyhyeltä etäisyydeltä.
Minä John Whistler olin tullut tänne kyykkimään roskaläjien siimekseen ja välittömään läheisyyteen jo tuossa kello kaksi yöllä. Vanha kamuni Michael Chrichton joka on yks pimee mulkku, oli saanut vihjeen tästä Vihreä Teräs keikasta, pienistä post modernistien kulttiriitti systeemeistä ja oli sitten tullut auliisti ilmoittamaan minulle rahapalkkion toivossa. Ei ollut vielä tapahtunut mitään merkittävää. ’Siis kuinka helvetissä ne saatanan pikku teräs jyrsijät edes saivat päähänsä vastustaa pomon tahtoo, helvetin punikki- homot ei voi vittu olla totta’. R.R. sijoitus firma ei ole mikään pelastusarmeija vaan aika kovan luokan rahaa tuottava kone, eihän siitä sentään välistä vedetä. Tsekkasin voimalataukseni, siinä oli kaks pakkia ja vielä täys 50 valmiina, olin taas unohtanut kuinka tärkeetä olis kantaa vinyyli viiltäjää mukana ’No matter what baby’. Pistin tupakaksi. Vetäsin täydet sisään, hetki tiedostamatta, rennosti, kaikki ulos. ’Noh vitut on sitä oltu kusisemmissakin rapakoissa silloin Hiiren vuosina Hitot kaikista ja kaikesta!’ Sitten mentiin.
Kaupungin lounaisella sektorilla:
Toisaalla; kadun toisella puolella, aivan siinä apteekin kulmalla tiedäthän. Anna Kurlova venyttää kätensä kurottaakseen lenkin (silkkisen) hiuksiensa ympäri. Jälleen takana yksi yö, hikinen taival puisella purrella valtameren silkkisissä kuhteissa: yksiön kahden hengen kolmin pantavassa pedissä. Se vitun saatanan mulatti Henrique jätti mut taas tähän hikiseen läävään, ajattelee Anna. Hänen miehensä on jälleen lähtenyt toimittamaan tuota kirottua tehtävää ystäviensä John Whistlerin kanssa johon iskemättömään parivaljakkoon on vieläpä lyöttäytynyt yksi pahankurinen terveystarkastaja; Michael Chrichton! Tuo mulkku joka kynsii jopa naapurin kissaa! (Se on se punakarvainen pörröpää joku ihmeen rotu jonka nimeä en tiedä niin kuin en myöskään jaksa kiinnostua linnuista, kunhan vaan ärsyttää tänään). Tuskin Anna oli kerinnyt ajatella kärsimystään kun rapun oven takaa alkoi kuulua mahtipontista, miltei eläimellistä naurua joka saattoi olla lähtöisin jopa kahdestakymmenestä mies henkilöstä!
Nämä henkilöt olivat selvästi hyvin kykenemättömiä yhteislauluun; mitä nyt tästä naurun remakasta saattoi päätellä. Yhteislauluhan näin maallikkonakin ajatellen vaatii tiettyä kurinalaisuutta - yhteen nuottiin hönkimistä. Mitä tapahtuu, kerkesi Anna hädin tuskin ajatella pidätellen hätäpissaa sisällänsä. Samassa avain väänsi oven lukossa myötäpäivään jonka seurauksena oven saattoi avata ja se avattiinkin nopeasti mutta arvokkuudella. Annan silmien eteen avautui mitä hämmentävin näky: noin kaksikymmentä suurikokoista haalarimiestä. Nopeasti laskettuna noiden osaksi partaisten miesten yhteenlaskettu summa lähenteli…LIIKAA!!!
"Muuttofirma Aventux palveluksessanne" lausuivat miehet lähes yhteen nuottiin. Annan aamu tuntui saatetun muuttomiesten kookkaisiin käsiin ja niiden mukanaan tuotettuun duunarinlemuun, käsittämättömyys korvensi Annan alavatsaa ja tuska tuntui tukahduttavalta.
Meri-ilmaa ja soraa telakalla:
Auto tuli portista. Se oli punainen Chewroletti samanlainen kuin siinä Taffel Chips mainoksessa joka pyöri Centaurin katselu monitoreissa silloin 80-90-lukujen vaihteessa. Oli tuskaisan rauhallista, olin jännittynyt tunsin ruumiini ja erotin lihakseni. Varmaan kohta alkaa tapahtua, ajattelin hermostuneesti. Se saatanan! John teki liikkeensä, tuolta roska lavojen takaa se lähti. Katsoin kuinka John itse asiassa melko taiturimaisesti hyppäsi ilmeisesti giro - painovoiman rikkoja kenkiä käyttäen tyylikkään täysvoltin useiden metrien korkeudelta suoraan jaloilleen laskeutuen kuormurin konepellille. Se hittolainen ei taaskaan muistanut suunnitelmaa, meidänhä piti alottaa ku Henrique saa panoksensa räjähtään (ei enää arvosteta Joonan räjähdysteoriaa, hommassa ei oo enää kauneutta). Tämän kaiken tapahduttua sekunnin aikana olin jo vetässyt taskusta oman rautani, joka tuntui varmalta mutta hieman niljahtavan liukkaalta vasemmassa kädessäni. Olen jo pitkään tajunnut että taistelutantereella hengestä viis ja hyvää tulee, olen business mies johan on. Volyymi ei noussut loppuen lopuksi kovinkaan paljoa, vähän ammuntaa ja muutama räjähdys, jotka nekin katosivat melko nopeasti kierrätettyyn ulkoilmaan.
Siinä käänteessä, ulottumattomissa Johnin ummehtuneen kapean maailmankuvan Anna vihdoin tavoittaa ymmärryksensä tapahtumien kulusta.
Mitä tämä tarkoittaa tokaisee Anna hermostuneesti.
- "Käsky kävi, tulimme noutamaan tavaranne Madame." Tokaisee yksi miehistä, kuuluvalla ja vieläkin naurun jauhoisella äänellä.
- Hetkinen vaan pojat! :Parahtaa Anna haroen käsillään sokerin valkoista hiuspehkoansa. "Olen tavattoman yllättynyt tulostanne pojat, enkä voi käsittää mistä oikeastaan on kyse".
- Herra Henrique vaati meitä saapumaan tänä perjantaisena aamuna jo varhain kuten huomaat, lausui jälleen tämä sama herra jonka kulmakarvoissaan oli jotain sinertävää pigmenttiä. "Otetaan yksi niistä uusista." (sanan uusista muuttomies lausui tavattoman kummallisesti lausuen; miten ikinä sen tahdotkaan ymmärtää).
- ÖÖ, jaaha. Selvä, sopersi Anna ja tahtoi vaihtaa vaatteensa ennen kuin miehet ehtivät lausua porrasaskelmaakaan.
- Hetki pieni; Anna lausui alle nanosekunnissa ja juoksi helvettiä irti laulaen makuuhuoneeseen jonka virkaa hoiti vanha armeijan käytöstä poistettu ryhmäteltta.
Ulkona parvekkeella valokennojen sinertävässä valaistuksessa aamunkajoinen lithium katupinnoitus alkoi jo valaista itseään, se oli kuuluisan arkkitehdin ja insinöörin Le' potuksen luomaa optista tiedettä.
Annan vaihtaessa lähes alaston vartalonsa muovimekkoon ja hemaisevaan magentaan yläosan peittämään baituliin muuttomiehet hikesivät lisää ja lausuivat ääneti kuinka tylsään ja omituiseen kotiin he olivat taasen joutuneet. Toisinaan ajattelen silti voiko omituinen olla tylsää; eikö se herätä uteliaisuutta ja täten ole gautama. [Gautama = sana uusi, ymmärrä se niin kuin haluat.]
Sillä välin telakalla:
John ja Michael olivat aiheuttaneet sen että kaksi poloista duunaria saavat nauttia seuraavat viikot sairaslomalla ja nyhtää hyvää kipulisää. Muut työmiehet eivät olleet lainkaan pistäneet hanttiin R.R.Co:n lihasjengille, olivat muuten tehneetkin melkoisen oikean ratkaisun. Michael Chrichton on varsinainen sadisti kahjo, nauttii duunistaan, ja John, no hän nyt on yksi niistä hämyisistä iltasaduista joilla eliitti joukot kiusaavat alokkaitaan akatemiassa. Katsokaas John harrasti kovan luokan adrenaliinisiä virtuaali - trippejä Hiiren aikojen kaupunkisodissa.
En päässyt osallistumaan koko hyökkäys myrskyyn ollessani jumissa PO3-energianlataaja pommin kanssa tuolla varasto tiloissa. Kun kuulin laukaukset lastaus aukiolta kirosin työtäni jälleen kerran. Tämä päivä tulee ratkaisemaan niin paljon, ajattelin. Kysymys on vain ajoituksesta ja Annan päätöksistä, hänestä on ongelmia mutta en voisi kuvitellakaan mitä tekisin jos tuo sokerin pala katoaisi elämästäni.
Hoidimme asian rahalla, krediitit pätevät paikassa kuin paikassa niin se vain on. Maksoin työmiehille, jotka vihasivat pomoaan jo kuitenkin entuudestaan, he kiittivät ja tarjosivat jopa tupakankin. Mielessäni oli koko tuon telakka kohtauksen ajan se mitä tulisi tapahtumaan kun pääsemme teräs lastin kanssa Skandinaavikorttelin liepeille. Olen jo pitkään odottanut sitä hetkeä kun pääsen maksamaan Billy Ratchildille R:R:Co:n pomolle oikein verellä. Tämän jumalattoman kalliin Vihreän Teräksen avulla saan satutettua heidän bisnestään melkoisesti, ja vielä kun kaverini Jules Investmentissä ostavat tietyt Ratchildin osakkeet jos nyt ei aivan ilmaiseksi niin ainakin sikahalvalla. Tarkoituksena olisi lähteä täältä lastin kanssa, ajaa rauhassa itään päin. Sen jälkeen joudun pettämään Johnin.
- Ei helvetti Henrique, vaikka ootkin pomo ni ei sun nyt tarvii paikallas lorvi, hitto olis vähän hommia.
- Anteeksi nyt vain, no ei tässä nyt kauaa enää mene Michael (ja saatana minullahan ei hermot mene sinun isottelustasi senkun hymyilen vaan, raivosin mielessäni).
Menin nostamaan loppuja laatikoita sisään kuljetusrekkaamme. Tunsin itseni jotenkin saamattomaksi, niin kuin minua ei kiinnostaisikaan miten tämä kaappaus onnistuisi. Siitä saakka kun Billy Ratchild murhautti veljeni esimerkkinä alan nousukkaille, olen valmistanut kostoani herkeämättä. Nyt minulla on tämä mahdollisuus ja yhtäkkiä otan vastaan jopa irvailua alaisiltani enkä ole skarppina. Ravistelin itseni hereille, ei kyllä se nyt on aika maksaa velat.
- John sää ajat, mene Europan tietä pitkin ja rauha, meillä on luvat kunnossa.
Ja me lähdimme.
Annan toivuttua edes hieman kontaktista haalarimiesten kanssa - katse ja läsnäolo kontaktista; ja istuttuaan kotoisalla ulostuslaitteensa päällä josta Henrique käytti leikkisästi nimitystä `Yes please` - hän alkoi rauhoittua ensin sydämen lyöntitiheydessään ja sen saattelemana pieninkin hengästymiseen viittaava alkoi olla gone with the wind.
- "Ole rauhassa, ole rauhassa ole.. rauhas-sah.." Anna hoki kuin mantraa.
- "Mitä tämä on? Henrique on taas päässyt yllättämään minut.. minkä yhden niistä uu-sista..? Ajattelee hän, kuultuaan haalarimiesten odotusta edelleen eteisestä. Odotusta. Pitäisi kai toimia. Ei nyt. Äh!
- "Madame! ..mihin jäit arvon madame? ..on kiire meillä, tää työtämme on. Et kai odottaa sä meidän halua antaa?" Kuuluu tenorilla heitetty kysymys ilman halki, plaztek ovio sen vaimentaa mutta säilyttää silti kuuluvuuden tasolla että ihmiskorvaan se vielä saapuu ymmärrettävänä; he eivät näe Annaa, Anna näkee heidät, Mieletöntä! - Kuin jonkinlainen jumal`hahmo näkee hän heidät ylhäydessään, oman luomistyönsä, kuin ihminen katseli entisaikoina muurahaisia ja muurahaiskekoja - heidän kuitenkaan voimatta nähdä kuin plaztek ovion väriään vaihtavan sirppeli kuvion. Yhden suhde toiseen.
- "Tul.. tulenhan minä, vielä odottakaa hetki, en saata saapua ennekuin asiani päätökseen saan": asian? Eikö miehet ala jo epäillä Annan täydesti seonneen kun hänen suustaan saadaan hämmentäviä kommentteja, jotka eivät tue minkäänlaista asiayhteyttä - haalarimiesten asiallisuus.
Annan asiaosattomuus vaivaa ainakin häntä joka tietää viattomien kärsivän vielä tänä sivistyksen kukoistuksen aikanakin. Ovion sirppeli kuvio heilahteli punaisesta keltaiseen kuten Spaanialaisten lippujen hulmutessa silloin kun Kolumbus matkansa pään löysi silloisen Ameriikan rannikolta.
Tässä hetkessä Annan Jouniasta lähtöisin olevaan jokseenkin teräväksi mainittuun mieleen juolahtaa eräs seikka joka saattaa olla ratkaiseva tässä haalarimiesten hallitsemassa tilanteessa. ON Todellakin joitain laatikoita eteisen viereisessä varastossa joista yksi Henriquen mainitsemana on `se uus`; ja josta pitää pitää näpit irti ennen kuin sitä vartavasten tultaisiin noutamaan. "Kuinka helppoa!" - Annan päästä kirpoaa helpotuksen kupla. Tuo kupla ei ole näkyväistä maailmaa ja sillä ruokkisi tuhat helpotuksen lasta.
Anna avaa ovion ja ottaa jalat alleen ja käyttää niitä siihen mihin parhaiten soveltuvat. Miehet ovat järjestäytyneet seinien vierille kun hän kävelee kantapäät kopinaa tuottaen. Taitaapa yksi tai kaksi haalarimiehistä vetää vatsansa sisään tehdäkseen tilaa kävelijälle. Minä kävelen.
"Ilman muuta, kas tässä, olkaa hyvät, viekää pois, tehkää tehtävänne, kiiitos.." Anna käyttää kohteliaita eleitä kuin niistä olisi ollut puutetta kuten aavikolla sadetta kaivataan. Tällaisessa tilanteessa helposti ryhtyy vuodattamaan ylisanoja ja samalla saa kohteliaan maineen. Minä muistan sinut. Etkö tunne minua? Varaston ovea toisella kädellään auki pitäen ja toisella; sillä jäljelle jäävällä kädellään `sitä uutta` osoittaen ja viittoen [hymyten]: "Ottakaa tavaranne ja toimikaa." Eräät miehistä näyttivät näin kirjoittajan kannalta - minullahan on aikaa tarkkailla tilanteita eri kanteilta - hieman mietteliäiltä kun Anna jo odotti asiantoimituksen päättyvän kohta ja saavansa vaipua yksinäisyyteen kunnes Henrique duuninsa päättää…
Vatsani kurni jännityksestä ja kuormurin tasaisesta tärinästä. John kuljettajan penkillä ei osoittanut minkäänlaista vihjettä epäilyksestä taikka hermostuneisuudesta. Ajoimme rauhallisen aamu liikenteen seassa kaunista Europan tietä pitkin. Matkaa oli vielä useita kilometrejä määränpäähämme yhtiön etelä varastolle, tai Skandinaavi alueelle oikeastaan, sillä pienen kaappaukseni oli tapahtuminen siellä. Yritin rauhoittua katselemalla merelle. Rannan läheisyydessä oli useita pieniä saaria niissä kiilsi paljas kallio. Satoja vuosia sitten tässä oli ollut vain pieni kalastaja kylä, silloin kuka tahansa saattoi omistaa yhden kokonaisen saaren, hengittää rauhallista oikeata meri-ilmaa ja välittää vain päivästä kerrallaan, kunhan vain päivän saalis tuli. Kunhan pääsisin vapaaksi verivelastani… Ohitimme Seesami tornin, josta kylän tähystäjä aikoinaan vahti merta, uskomusten mukaan rannikolla asusti joku muinainen matelija laji joka oli varhaisihmisten aikana noussut öisin mantereelle pelottelemaan ihmisten kotieläimiä. Oli kertomuksia kuinka kylän miehet olivat pyydystäneet verkkoihinsa tällaisen eläimen, sen ollessa syömässä hevosta tuossa lähellä olevassa nykyisin museona olevassa tallissa. Tuskinpa se oli ollut muuta kuin tavallista isompi krokotiili yksilö tai dinosaurus ha ha. Seesamin tornista oli noihin aikoihin nähnyt horisonttiin, loppumattoman pitkälle sinistä, kunnes taivas tulee vastaan, nyt sieltä näkee keinoilma kuvun reunan. Millaisiahan nuo kaksi kaistapäätä, John ja Michael, olisivat olleet 300 vuotta sitten.
Välähdys kuin salamavalosta. Lämpö tulvi olemukseeni. Ympärille avautuu aava näkymä, olen suurella parvekkeella kevyet lasi ikkunat minun ja maiseman välillä luovat moninaisen tilan tunnun. Kuinka olenkin yhtäkkiä täällä? Tuttu järvi siintää alhaalla edessäni, se on tyyni tumman sininen kiisseli siinä on punaisia raitoja ja kaartuvia, on yö. Järvi näyttää aivan normaalilta ja todelta, se hengittää elämää. Otan tupakan savua sisään, jostain syystä tunnen oranssia, Oranssia, onko tämä unta?! Haloo. Haloo? ha loo-oo. Jokin imaisee päätäni, luulisin, ulos. Pieni punainen kala rimpuilee sinen ja tumman rajalla, se on niin pieni. Mitä tämä kaikki merkitsee, juurihan olin kotikonnuillani vanhassa kaupungissa, tai enkö ollutkin. Täällä on aika lämmin ja mukava ilta. Ei mutta hei. haluan takaisin sinne.
-Onko sinulla kylmä?
Viereisellä tuolilla istuu vanhus joka polttaa piippua.
-Anteeks?
-Kyllä sinä pärjäät Henrique, teidät on luotu toisillenne, tiedän että rakastatte toisianne aidosti.
Onko tuo Vasili, miten tämä voi olla totta nythän on heinäkuun 15:sta,
Se päivä ennen kuin menimme naimisiin.
-Taisin olla vähän omissa ajatuksissani herra Kurlova.
-Ajat ovat muuttuneet hyvin vähän poika, ihmiset ovat vieläkin eläimiä luonto päättää meidän molempien puolesta milloin yhtyä ja kasvaa. Meillä on se etu verrattuna noihin lokkeihin että voimme nauttia ja polttaa piippua silloin tällöin.
-Tuota olemmeko olleet tässä jo kauan olen tainnut menettää ajantajun?
-Henrique sinun tulee pitää huolta Annasta tapahtuipa mitä tahansa, mitä tahansa.
...
-Mitä ihmettä?!
-Kun tapaatte anna hänelle 50krediittiä kyselemättä, vaikka pakotat hänet ottamaan ne kuuntelehan poika.
-Hei mihin sinä menet, tule takaisin!
Vanhuksen ääni kuuluu kaikuvana ja vaimeana, 50 krediittiä poika heti kun tapaattee...
En tunne jalkojani, Mit mitääÄ! Ho ooouh.
Tunnen tasaista tärinää, jalkani ovat vähän kylmät. Aivan, olemme taas rekassa! Aloimme lähestyä vanhaa työläisaluetta, enää vähän matkaa, ajattelin. Taisin äsken nähdä unta… Huh. Suomalaisen miesten pitäisi lähteä seuraamaan meitä seuraavien liikennevalojen jälkeen. Toivottavasti he osaavat hommansa. Vilkaisin mukamas ohimennen oikeanpuoleisesta sivupeilistä taaksemme. Michael ajoi noin kymmenen metrin päässä perässämme vanhalla Datsunillaan, hyvä pysyköön vain tiiviisti perässä.
- "Käsky kävi, tulimme noutamaan tavaranne Madame." Tokaisee jälleen yksi miehistä, kuin jonkinlaista paremmuuden tunnetta hakien tietäessään kerrankin missä mennään. Tilanne alkaa väkisinkin saamaan koomisia piirteitä.
- "Ole hiljaa! Anna Annan koota itsensä tavaroinensa; anteeksi madame, apulaiseni innostuvat joskus. Aventux ei maksa heille sooloilusta. Muuttomiehiä, tavarankantajia.
- Yllättynyt Anna ei voi kuin olla hiljaa ja paikallaan hetken. "Okei, jos nyt kuitenkin ojentaisin teille sen mitä varten olette täällä ja sitten voitte poistua.."
- "Ahaa..öö.. herra Henrique vaati meitä viemään teidät madame mukanamme lausui taasen tämä sama herra jonka kulmakarvoissaan oli jotain sinertävää pigmenttiä ja jonka jo nyt voit olettaa olevan heidän puhemiehensä.
- "Ok! Mukaanne? Tahtoiko Henrique niin?" Annan kuulen kuiskaavan
- "Ällyk; korjaan kyllä..ehrm.." johtava haalarimies sopertelee.
- `Selvä se` vastaa Anna kuitenkin kiemurtelematta ja on valmis Aventuxin vietäväksi koska he väittävät hänen armaansa näin kertovan. Kuinka kestävää?
Anna sai kuin saikin loppuen lopuksi löydettyä itsestään luottavaisuuden näiden haalarimiesten toiveita kohtaan. Kuin salamana kirkkaalta taivaalta muuttomiehet tiesivät jopa neuvoa misua oikeiden tavaroiden mukaan ottamisessa, käsky oli käynyt, Henrique oli puhunut kuin intiaani päällikkö ilta nuotion etummaisena. He ottivat mukaan kattavan kokoelman eri tyyppisiä rasvatuoksuja, niiden yhteispaino lähenteli jotain 1600 kilogrammaa, sen lisäksi mukaan mahtui jokunen kukka ja 22 kappaletta sinisiä mikroaaltouunin kokoisia pahvilaatikoita. Kuultuaan, että hetki olisi historiallinen Annan perspektiivistä hän puhalsi hyvästiksi maukkaan kielisuudelman suoraan asunnon sähköiseen olemukseen.
Siirtymistä sisätiloista kadunvarteen muuttoautolle/auton lastaamista/haalarimiesten yhteistyötä/Annan odottamista; katsomista vierestä.
Jotakuinkin Annan istuttua muuttoauton, tai pitäisikö sanoa muuttorekan matkustajaosan penkille jonka hänelle oli osoittanut tuo johtamisvimmainen sinipigmentikko - käytin hänestä mielessäni jo nimitystä Subu enkä tiedä miksi - muuttokulkue lähti matkaan. Matkustaminen tässä ajoneuvossa sai Annan hiljalleen vaipumaan unitilaan, eikös nuo kaikki haalarimiehet kerrankin osanneet olla aivan hiljaa ja todella paikoillaan. Hän vajosi penkkiinsä. Enää katkonaisesti tajusi liikenteestä lasin takana. Vaipui. Pää nojasi takanojaan. Hiukset tuossa silkkisessä lenkissä olivat. Kaikki oli.
Violetti Somav coupe sedan oli seurannut noin kahden korttelin ajan ja oltiin taas pysähdytty punaisiin valoihin. Hikoiltuani auton ylipehmeää penkkiä vasten noin kaksi minuuttia aloin hivuttaa kättäni takin puoliksi avoimesta vetoketjusta sisään kohti asetaskuani. Olin päätynyt tähän ikuiseen Jumalan ratkaisuun pitkällisen pohdinnan jälkeen (n. 2,5 minuuttia). Ensin meinasin vaan vetästä raudan niin sutjakkaasti kuin vain mahdollista, mutta sitten tulin ajatelleeksi Johnin yli-inhimillisiä refleksejä. Kuten nykyiset miehet ja naiset kiinnostuvat auttamattomasti toisistaan ja eviensä kyhmyistä ja niin poispäin vain kahdesti vuodessa - tai jos kalasta on puutetta, vain kerran vuodessa. Kala ratkaisee niin paljon [K.Vonnegut]. Jotenkuten pystyin siis edes kuvittelemaan kuinka paljon pelkäsin tuon Holmesin kaiman ylikorostettuja taitoja…
Sain metallin kappaleen käteeni, pidin sitä vielä piilossa eihän John tiedä mitä tuleman pitää.
- Aiotkos John ryhtyä eläkkeelle lähiaikoina?
- Mitä.. Sori mä olin ihan muualla..? Keskityin tohon liikenteeseen.
- Niin kysyin vain jos sinulla on ollut mielessä lopettaa hommat R.R:lle lähiaikoina; yritin saada kysymyksen kuulostamaan mahdollisimman huolettomalta.
John käänsi päätään ja katsoi minua suoraan silmiin. Hänen katseensa oli outo, huumeinen, sellainen pelottava tyhjä tuijotus. Tuntui kuin olisin hetken maistanut pimeyden luomaa epätoivoa, sitä pahinta laatua joka tekee ihmisestä elämää raivoisasti pelkäävän, sekavaa tuskaa kärsivän avuttoman koiran pennun. Menetin kontrollin.
- Sinähän se pomo olet rakas Henrique, hän lausui suloisesti kuin lapsi, Aiotko antaa minulle potkut?!
- En mutta saatana toivottavasti sulla ei oo mitään turhia sympatioita niitä kohtaan, tää on vittu ryöstö!
Johnin tuijotus oli pakottanut aseen käteeni, sen taskulämmin titaani piippu osoitti suoraan Johnin saatanan lärviin. Kaikki maailman adrenaliini tulvi olemukseeni, helvetin voimat vapaana kourassani. Tärisin siitä, jumalauta. Nyt on aika kiroilla vittulauta suatanna! Valot vaihtui kai vihreiksi.
- Nyt vittu Johnny pojuseni ajat vaan perkele nätisti tosta seuraavasta risteyksestä oikealle, tässä ei kannata edes yhtään ruveta kuule laittaan vastaan, mullon porukkaa mukana.
- Kappas kappas Henrikkikö se vähän hermostu, oikeen pistoolilla se siinä uhkailee, mitäs helvettiä sä nyt oikeen meinaat.
(John on listittävä)
Löin aseen tiukasti kiinni Johnin kurkkua vasten.
- Sää lähdet helposti vainajalaan vitun tonttu, liikettä.
- Hhh, okei ok mennään nyt sitten kun oikein kiltisti kerran pyydetään, kiltti pomo kiltti pomo.
- Just, no niin aja tästä oikealle, suoraan kunnes sanon, tai kuolet.
Vahdin Johnia herkeämättä tiukka rauta varmana kädessäni. Tiesin että tästä tulisi vielä pirun myrsky. Uskaltauduin vilkaisemaan sivupeileistä. Se violetti Somav oli kadonnut, Michaelin Datsunissa oli lisää matkustajia. Hyvä ne osoittavat sitä vitun sekopäätä pyssyllä varmaan just niin kuin minä osoitan tätä. Katu tietääkseni jatkoi itään päin.
- No niin John pistäppäs tuosta oikeelle mennään avoimesta tallin ovesta sisälle.
- Teidän täytyy ottaa mut kuolleena poikaseni, muhun ei voi luottaa sää kuolet jos mä jään henkiin tiedäthän.
- John voit olla varma että meidän työhistoria ei tarjoa niin suuria yhtenäisyyden hetkiä, ettenkö hoitais tätä tilannetta loppuun saakka, me ei olla kavereita. Sä oot vähän niin kuin joku luonnon epämuodostuma sut tarvii poistaa häiritsemästä harmoniaa, toiveesi toteutuu isukki vitun erkki.
Suomalainen itse oli ottamassa meidät vastaan suuressa varastotilassa. Hän osoitti pyssynsä Johnin kasvoihin kuskinpuolen ikkunan lävitse.
- Ojenna aseesi minulle hitaasti vasemmalla kädelläsi. No niin menehän John vanha kuoma ulos autosta hitaasti.
- Otitko hänen aseensa Henrique?
- Ei huolta Suomalainen John ei kanna useampaa rautaa kerrallaan, se on olevinaan joku juttu tälle konkarille, vartioi sitä kyllä se osaa käyttäytyä, eikö niin John
- Luuletteko te…
Hivuttauduin ulos autosta Johnin jälkeen nähtyäni että Suomalaisella oli tilanne halussa.
BANG!
Anna heräsi kumeaan jymäykseen säpsähtäen. Aivan kylmän hikisenä.
Hänen yleensä rento olemuksensa oli silminnähtävän jännittynyt.
Jopa käsivarret näyttivät hetkittäin jäykistyvän suoriksi, suoraan eteenpäin kuin mielikuvissa unissakävelijöistä.
Muuttomiehet olivat jo suoriutuneet ulos autosta ja hän yksin istui tässä penkissä sisätilassa. Aamupäivä kello kymmenen valo tihkui autoon. Oli erittäin vähän muuta liikettä; ainakaan tässä paikassa. Silkkilenkki Annan hiusten ympäriltä valahti alaspäin avaten hiukset valloilleen. Subu vinkkasi kadulta tokkuraiselle Annalle; "Tuletkos madame, olemme perillä, taisit torkkua lyhyen matkamme ajan? Varsin lyhyen matkamme ajan."
Haparoiden Anna astuu kadulle; Rendezvous! "Mehän olemme Rendezvousissa?!": Anna epävarmalla äänellä kyseenalaistaa ensihetkiään auton ulkopuolella Subulta.
-"Kkyllä, Herra Henriquen osoittamassa paikassa arvon madame.": Subu ikään kuin nyrjäyttää äänensä säilyttäen samalla arvokkuutensa vastatessaan yllätysten lemmikki lapselle; Annalle.
Anna: "Voisitko hieman valaista asiaa; jos olen ymmärtänyt rivienväleistä ja toiminnastanne niin olemme uudessa osoitteessa jossa pitäisi asuakin tästä lähtien.?"
Subu: "Kyllä, ohjeemme olivat niukat mutta sitäkin määrätietoisemmat: Hakea tavara ja teidät madame ja kuljettaa tänne."
Haalarimiesten ylenmääräinen touhu ja tohina näyttää kantavan hedelmää kun taka-alalta mutta aivan vierestä yksi haalarimiehistä puoli-huutaa: "asiat tavarat järjestyksessä, sisään kuljetusta vaille valmiit!"
Subu: "Aivan! No niin, veisimmekö teidät nyt uuteen osoitteeseenne; kas tätä tietä viittoloi Subu astuessaan puoliaskelta ja askeleen rakennusta kohti joka ajotien ja kävely kadun vierestä nousee noin kuusi kerrosta vaalean kellertävää seinää ylöspäin. Seinässä on ovi jossa lasisen kaltaiset ovet ja jota yksi haalarimiehistä on kiiruhtanut avaamaan, asettaen sen auki.
Anna ottaa askeleen kohti ovea, muistellen menneitä salamannopeasti; tähän on tultu. Mielessä liikkuu hataria muistoja aina menneisiin Hiirenvuosiin, jolloin nämä Rendezvousin kadut olivat kaukaisia unelmia asuttaa edes pientä yksiötä. Mutta miksi tänne, alati sinä teet jotain joka saa minut hämilleni, Henrique, vaikeroi Hän. Usein asiat näyttävät tulevan yllätyksinä ja ne tuottavat tuskaa kun vanhoista on luovuttava.
John makasi maassa vertavuotavana. Aseeni oli laukaissut steriilin luodin Johnin ruumiiseen. Minä halusin katsoa kuinka hänen ruskehtavan punainen lämpöä hehkuva elämän nesteensä valui karkealle betoni-lattialle. Lätäkkö mustui reunoista pinnan imiessä verta kuin Embon talouspyyhe.
BANG!
Kaksi Suomalaisen miestä tuli huoneeseen raahaten Michael Chrichtonin ruumista. Käännyin katsomaan heidän etenemistään meitä kohti. Nuo kaksi apupoikaa olivat ehkä veljeksiä, heidän siniset silmänsä ja samantyyppinen ruumiinrakenteensa olisi kai muutoin aika suuri sattuma. Michael oli aika pitkä mies, ajattelin. Hän näytti, nyt kun häntä raahattiin käsistä selkäpuoli alaspäin silmät taivasta kohti, melko paljon kuolleelta hauelta, sellaiselta jonka saimme kerran veljeni kanssa kun olimme vasta pieniä intiaanipäälliköitä ja lehmipoikia, mummin pikku enkeleitä. Varaston isot tummat onkalot, jotka ympäröivät noita kolmea hämärää hahmoa, tekivät tilanteen salaperäiseksi. Mieleni teki jostain syystä kyyristellä roskalavojen siimeksessä ja mennä sadetta suojaan pahvilaatikkoon kaatopaikalle. Tämä oli sellainen tila jossa tykkäsin leikkiä lapsena, kaikki nuo epäsäännölliset ja säännölliset pinot… Miehet saapuivat kohdallemme. He heittivät sen mikä ennen oli Michael hemmetin Chrichton hullu tyhmä kusipää, kuivalle kohdalle betonille aivan Johnin viereen. Vilkaisin noita kahta kun he makasivat siinä kuin kaksi kuollutta ihmistä. Kaksi kuollutta mitä lie.
Nii ja sit me oltiin vähä niinkun sillai You know. EI VITTU, kuolenksmä nyt, ai saatana että ramasee. Mä en saa nyt alkaa nukkuun se on viimenen kerta ku tässä ruvetaan nukkumaan eiii how does it feel.. Ei vittu onks toi mun bluudelii vertaa, ai jai mä en tajuu, miks mua ei satu mihinkääh. Eiku sattuu; joo, jokapaikkaan, tältäkö tuntuu kuolla ku ois kuset pikkusena lämpimät kuset housussa keinussa ja äiti kiljuu että pysäytä vauhti! Kun ai saaatana. Aiv vvittu au ua ua au kuuo-oo. KouraiSe-EE. Hui.
Hey baby miks sä teit sen mitä se teit vittu niin kuin et ois edes saatana vittu tarkottanu-u 12345. Vittu aye ajee , ja äites on, ja äites on… on on on ja ua ua. Musta ainakin tulee pormestari sen sikolätin alakerrassa hey baby kunhan vain kasvan ylöspäin. Joo jeah. Pakko kuoriutua tästä uaua tilanteesta ua niinku etana lähtee joskus kantamastaan majasta. Michaelin pikkusormi liikahtaa muuten niin elottomassa elopainossaan, tuossa ruhjotussa. Mutta hänestä varmaan tuntuu kuin etenisi tilanteen herraksi ja kuoriutua uaua . jfk. Jfk. Ryhdistäydy nyt vittu pormestari. Tästä vielä lähdetään. Lähdetään ja mennään vielä ua uaa toimimaan virassa jossain vitun porvarillisessa uaa toimessa ja vaimo oottaa kotiin säännö ua llisesstiiua. Eioua. Höh ni just ni.
Ni. (Chrichton dölli)
