Ylistysmusiikin historiaa ei ole juurikaan tutkittu, eikä siitä ole kirjoitettu itsenäisiä kirjoja, ehkä siksi, että se on kuitenkin suhteellisen nuori musiikinlaji. Joissakin ylistysmusiikkia tai hengellistä musiikkia käsittelevissä kirjoissa kuitenkin valotetaan lyhyesti taustaa tämän päivän ylistysmusiikki-ilmiölle.
Robert E. Webber sanoo ylistysmusiikin esimuodon olleen 1960-luvun alussa, jolloin yhdysvaltalainen Bill Gaither alkoi laulaa niin kutsuttuja todistuslauluja, joista tuli nopeasti yhteislauluja. John M. Frame liittää historian omaan määritelmäänsä nykyaikaisesta ylistysmusiikista: ”Ylistysmusiikki (Contemporary Worship Music CWM) viittaa tiettyyn kristillisen musiikkiin perustuneeseen liikehdintään 1960-luvun Californiassa.” Samaan aikakauteen ja paikkaan ovat päätyneet myös muut aihetta tutkineet. 1900-luvulle asti maallinen musiikki ja hengellinen musiikki eivät radikaalisti eronneet toisistaan. Vähitellen kuitenkin 1900-luvun puoliväliin mennessä nämä kaksi musiikinhaaraa olivat lähteneet kasvamaan eri suuntiin (lukuun ottamatta klassista musiikkia). Hengellinen musiikki jäi musiikillisessa kehityksessä paljon jälkeen ja ihmiset alkoivat mieltää sen vanhanaikaiseksi, tietyn tyyppiseksi musiikiksi. Samaan aikaan maallinen musiikki kehittyi modernimpaan suuntaan ja 1950-luvulla ero kasvoi entistäkin suuremmaksi uuden rock-musiikin myötä. Kirkossa musiikin vanhanaikaisuus näkyi nuorten innottomuutena osallistua hengellisiin tilaisuuksiin. Yhtäaikaisesti hippiliikkeen kanssa kuitenkin tapahtui myös hengellinen ”vallankumous”, jonka myötä nuoria alkoi tulvia seurakuntiin. Liikettä kutsuttiin Jeesus-liikkeeksi.
Nuoret herättivät perinteisissä seurakunnissa yleistä paheksuntaa pukeutumisellaan ja uudella musiikillaan, jota he toivat kirkon sisälle. Tämä uusi musiikki oli samanlaista kuin vallitseva maallinen musiikki, sillä nuoret halusivat laulaa ja soittaa kirkossa musiikkia, jonka he tunsivat omakseen. Aluksi laulut olivat esittäviä lauluja, mutta aika pian syntyi myös yhteislaulutyyli ja nämä kaksi erosivat omiksi lajeikseen hengelliseksi nuorisomusiikiksi (CCM) ja ylistysmusiikiksi (CWM). Useat seurakunnat eivät kuitenkaan hyväksyneet tätä uutta musiikkityyliä ja siksi syntyikin uusia seurakuntia, joista tunnetuin oli Calvary Chapel. Ylistysmusiikki levisi kuitenkin myös jo olemassa olevissa seurakunnissa nopeasti.
Tämä uusi liikehdintä sai seurakunnissa nimen karismaattisuus tai ylistysliike (Praise and Worship -movement). Se vaikutti etenkin nuorten keskuudessa ja korosti ajalleen tyypillisesti rakkautta, ei kuitenkaan vapaata rakkautta ja seksiä, vaan Jumalan antamaa rakkauden lahjaa. Musiikkiin liittyi myös usein tanssi ja runous. 1971 liikkeessä toimivat perustivat oman kustannusyhtiön Maranatha! Music:in, joka alusta asti keskittyi yksinomaan ylistysmusiikkiin. Maranatha julkaisee edelleen huomattavan määrän ylistysmusiikkia ja sen julkaisujen avulla voikin seurata ylistysmusiikin musiikillista kehittymistä sen alkupäivistä nykyhetkeen.
1970-luvulta alkaen näkyvimpänä henkilönä ylistysmusiikin kentässä on varmasti ollut John Wimber. Hän oli yksi hipeistä, joka löysi tiensä kirkkoon 1960-luvun lopulla. Wimber oli ollut muusikko jo ennen kääntymystään ja siksi hänelle olikin luonnollista jatkaa muusikonuraansa kirkossa. Aluksi hän oli mukana Calvary Chapelissa pastorina, mutta perusti sitten oman Vineyard -seurakunnan. Vineyardin tunnuspiirteenä oli alusta asti ylistysmusiikki. Nyt Vineyard –liikkeeseen kuuluu reilut 850 seurakuntaa ympäri maailmaa ja liikkeellä on myös oma kustannusyhtiö Vineyard Publishing. Yhtiö on yksi suurimpia ylistysmusiikin kustantajia ja Vineyard –seurakunnista tulevia ylistyslauluja lauletaan myös paljon muissa seurakunnissa eri maissa.
1980 ja –90-luvulla perinteinen hengellinen musiikki ja ylistysmusiikki alkoivat lähentyä toisiaan. Toisaalta osa perinteisistä seurakunnista otti tilaisuuksiinsa ylistysmusiikkia, mutta myös osa ylistysmusiikkiin suuntautuneista seurakunnista palasi takaisin perinteisempään kirkkomusiikkiin. Ylistysmusiikki oli koko olemassa olonsa aikana aiheuttanut ristiriitoja eri kirkkokunnissa, sillä osa piti sitä liian modernina musiikkina kirkkoon ja taas jotkut ylistysmusiikin puolustajat halveksivat kaikkea muuta hengellistä musiikkia. Kuitenkin ylistysmusiikki jatkoi leviämistään eri kirkkokunnissa koko ajan. 1987 perustettu Hosanna Integrity –kustannusyhtiö alkoi julkaista ylistysmusiikkia ja ylistysmusiikkiin liittyvää kirjallisuutta. Nykyään sillä on toimintaa jo 160:ssa maassa. Vuonna 2000 yhtiön osuus oli 56% kaikesta myydystä ylistysmusiikista.
1980-luvulla Pohjoismaissa ylistysmusiikin suurin vaikuttaja oli ruotsalainen Livets Ord –seurakunta. Se perustettiin vuonna 1983 ja siitä tuli nopeasti karismaattisten seurakuntien ”johtotähti” Pohjoismaissa, kun se alkoi kesäisin järjestää usean tuhannen hengen Europa –konferenssia ja julkaista ylistysmusiikkia ja hengellistä kirjallisuutta. Livets Ordin ylistysmusiikki levisi myös muualle Eurooppaan mm. Venäjälle ja Espanjaan erilaisten lyhyiden ”lähetysmatkojen” tuloksena.
Vineyard –liike nousi uudestaan ylistysmusiikin kärkinimeksi 1990-luvun puolivälin tienoilla Toronton siunaukseksi tai herätykseksi kutsutun hengellisen liikehdinnän aikana, joka sai alkunsa Toronton Vineyard –seurakunnasta. Vaikka seurakunta erosikin pian Vineyard -liikkeestä, tulivat liikkeen ylistyslaulut liikehdinnän seurauksena tutuksi monille. Vineyard-laulujen levinneisyys on helppo huomata käännetyistä lauluista. Suomessa ja Ruotsissakin on tehty pelkästään tai lähes pelkästään Vineyardin laulujen käännöksiin perustuvia CD:itä.
1990-luvun puolivälin jälkeen Yhdysvaltojen lähes monopolinen asema ylistysmusiikin kotimaana alkoi vähitellen murentua. Toronton herätyksen jälkeen myös muualla alkoi tapahtua hengellistä liikehdintää ja ylistysmusiikki tuntui aina tulevan sieltä missä liikehdintää havaittiin. Samoihin aikoihin n. 1997-98 löivät läpi australialainen Hillsongs ja englantilainen Deliriou5?. Näistä kummallakin oli uutta annettavaa ylistysmusiikille: Hillsongsin myötä suuret ylistyskuorot alkoivat yleistyä ja Deliriou5? lähensi ylistysmusiikin ja hengellisen nuorisomusiikin genrejä bändimäisellä tyylillään. 1990-luvulla alettiin myös enemmän kiinnittämään huomiota yksityisiin ihmisiin ylistysmusiikin säveltäjinä, eikä enää niin paljon seurakuntaan tai kustantajaan. 1990-luvun tunnetuimpia ylistyssäveltäjiä olivat David Ruis (Vineyard), Brian Doerksen (Vineyard), Andy Park (Vineyard), Graham Kenrick (Jeesus-marssi UK), Martin Smith (Deliriou5?), Darlene Zschech (Hillsongs), Geoff Bullock (Hillsongs). Nämä kaikki ovat myös ylistyksenjohtajia seurakunnassaan.
Tämän päivän ykkösnimi ylistysmusiikissa on vahvasti Hillsongs. Seurakuntaan kuuluu 14000 jäsentä ja se julkaisee useita ylistysäänitteitä vuosittain. Hillsongs eroaa muista musiikinkustantajista siinä, että se ei ole osa mitään suurempaa liikettä, vaan se on vain yksi seurakunta. Hillsongs ei myöskään julkaise muita kuin oman seurakuntansa tekemiä äänitteitä. Hillsongsin musiikkivastuulliset Darlene Zschech, Reuben Morgan ja Russell Fragar ovat tämän hetken suosituimpia lauluntekijöistä ylistysmusiikin kentässä. Hillsongsilla on myös ylistysmusiikkikoulutusta antava Hillsongs College ja vuosittain järjestettävä Hillsongs –konferenssi, jonne kokoontuu tuhansia ihmisiä eri puolilta maailmaa.
Hillsongsin lisäksi suosioon ovat 2000-luvulla nousseet ylistysryhmien sijasta solistit. USA:ssa parhaiten myytyjen ylistyslevyjen listalle ovat päässeet Tim Hughes, Matt Redman ja Terry MacAlmon. He edustavat rauhallisempaa ja yksinkertaisempaa tyyliä kuin ylistysryhmän, suuren kuoron ja usean soittajan muodostama Hillsongs –ylistystiimi.
3.2 Ylistysmusiikin historiaa Suomessa
Ylistysmusiikki rantautui alunperin Suomeen mitä ilmeisemmin kolmea eri kautta: 1) luterilaisten karismaattisten konferenssien ja Hengen uudistus kirkossamme –liikkeen 2) Suomen Yhteiskristillisen Raamattukoulun (SYKR) ja 3) helluntaiherätykseen kuuluneen David Sterlingin kautta. Nämä kolme väylää toimivat suurin piirtein samoihin aikoihin, mutta enimmäkseen toisistaan erillään. Kuitenkin niiden kautta käyttöön otetut ylistyslaulut ovat myöhemmin levinneet ihmisten kautta kaikkien näiden vaikutusalueille.
Ensimmäiseksi Suomessa alettiin todennäköisesti laulaa ylistyslauluja luterilaisten karismaattisissa konferensseissa ja tilaisuuksissa 1970-luvun alussa. Mm. Helsingin luterilaiset seurakunnat järjestivät yhdessä Kuva ja Sanan kanssa Karisma-kokouksen 1971, jossa oli mukana myös amerikkalaisia Jeesus-nuoria. Myös Ulla-Christina Sjömanin tilaisuuksissa Helsingin Luukkaan seurakunnassa on käytetty ylistyslauluja 1972 alkaen. 1975 Jerusalemissa järjestettyyn Pyhän Hengen konferenssiin osallistui 670 suomalaista, jotka saivat kosketuksen uuteen musiikinlajiin, ylistysmusiikkiin; konferenssin järjestäjät halusivat ihmisten oppivan ylistämään yhdessä ja siksi päivät aloitettiin puolen tunnin ylistyshetkellä. Myös Jerusalemin Lehtimajajuhlille on osallistunut useita suomalaisia vuodesta 1981. Näilläkin juhlilla ylistysmusiikilla oli keskeinen asema. Kenties tästä syystä Suomessa ylistyslaulukirjoihin pääsi paljon heprealaisia ja Israel-vaikutteisia lauluja 1980-luvun alussa. Englannissa 1978 anglikaanien järjestämässä konferenssisarjassa ja 1982 Ranskassa pidetyssä konferenssissa oli yhteensä muutama sata suomalaista tutustumassa ylistysmusiikkiin.
1978 perustettiin luterilaisen kirkon sisällä Hengen uudistus kirkossamme -liike. Samana vuonna alettiin myös järjestää paikallisseurakuntien kanssa Hengen uudistus -tapahtumia, joihin kuului olennaisena osana ylistysmusiikki. Liikkeen vuosittainen päätapahtuma, Ylistyspäivä, järjestettiin ensimmäisen kerran Hämeenlinnassa 1985. Tapahtumassa oli mukana ylistysryhmiä ja puhujia eri puolelta maata. Kansan Raamattuseuran kustantamo Karas-Sana julkaisi Lähetysnuorten aloitteesta Hengen uudistus kirkossamme -liikkeen tarpeisiin Ylistä Herraa -ylistyslaulukirjan 1983 ja siihen kuuluvan ylistysmusiikkikasetin 1984 sekä Täynnä kiitosta –laulukokoelman ja ylistyskasetin 1986. Myös ensimmäisen ylistysäänitteen, Ylistän Sinua, julkaisi sama yhteiskristillinen, kansainvälinen Lähetysnuoret –järjestö vuonna 1981. Lähetysnuorten ylistysryhmä toimi muutenkin yhteistyössä Hengen uudistus kirkossamme -liikkeen kanssa vastaamalla ylistyksestä joissakin tilaisuuksissa. Hengen uudistus kirkossamme –liikkeen toimintaan kuuluivat (ja kuuluvat edelleen) olennaisena myös paikallisseurakuntien omat Sanan ja rukouksen illat, joissa virsien tilalla alettiin laulaa ylistyslauluja.
Luterilaisen kirkon rinnalla ylistysmusiikkia Suomessa teki tunnetuksi myös Suomen yhteiskristillinen raamattukoulu (SYKR). Sen perustaja ja johtaja Rauno Kokkola tutustui itse ylistysmusiikkiin opiskellessaan Christ For the Nations Institutessa Texasissa, Yhdysvalloissa 1970-luvun puolivälissä. ”SYKR oli karismaattinen, tunnustuskunnista riippumaton, yksityinen raamattukoulu […] joka toimi vuosina 1978-1991.” Raamattukoulun lisäksi sen toimintaan kuuluivat seminaarit ja konferenssit sekä kustannustoiminta ylistysäänitteineen. SYKR toi seminaareihinsa ja Karisma-konferensseihinsa ulkomaisia puhujia ja ylistysryhmiä. Konferensseissa oli mm. ylistysaiheista opetusta. Karisma-konferensseista tehtiin myös ylistysmusiikkiäänitteitä vuosina 1984-1989, joista ainakin vuoden 1984 äänityksestä vastasi MTV3. Konferenssiäänitteiden lisäksi SYKR on julkaissut muitakin ylistysäänitteitä. Se julkaisi myös kaksi noin 30 laulua sisältävää ylistyslaulukansiota vuosina 1982 ja 1984.
SYKR järjesti erillisiäkin pelkästään ylistystä käsitteleviä seminaareja ja kursseja, jopa useampia vuodessa. Kesällä 1987 SYKR:ssa pidettiin ylistysleiri ylistyksenjohtajille, ylistysryhmille ja soittajille, mutta muinakin vuosina oli vastaavia leirejä. Tilaisuuksien luennoista vastasivat mm. Rauno Kokkola, Juhani Aaltonen, Rainer Mäkilä, Bob Fitts ja Mike Herron. Yhteistyötä SYKR teki aluksi mm. Lähetysnuorten, Patmoksen, Kouvolan luterilaisen seurakunnan kanssa, sekä myöhemmin karismaattisten seurakuntien, Livets Ordin ja Tampereen kristillisen yhteisön kanssa. Monien kontaktiensa kautta sen vaikutus ylistysmusiikin levittäjänä on ollut merkittävä.
Helluntaiherätyksen piirissä ylistysmusiikin suuntaviivat määräytyivät aluksi Tikkurilan helluntaiseurakunnan johtajan, englantilaisen David Sterlingin mukaan. Sterling muutti Suomeen 1970-luvun puolivälissä ja toi mukanaan ylistysmusiikin, johon oli kotimaassaan jo ehtinyt tutustua. 1982-1983 suomalaisia saarnamiehiä ja ryhmiä vieraili Englannissa Sterlingin innoittamana tutustumassa ylistysmusiikkiin ja näistä matkoista raportoi helluntaiherätyksen Risti Voitto -lehti. Tikkurilan helluntaiseurakunta teki myös helluntailaiselle Prisma-musiikille kolme ylistysmusiikkiäänitettä, jotka nauhoitettiin livenä seurakunnan tiloissa vuosina 1984-1987. Äänitteiden sisältämät laulut löytyvät saman kustantajan Laula Halleluja –ylistyslaulukirjasta, joka ilmestyi 1985.
David Sterlingin suurin vaikutus ylistysmusiikin levittäjänä oli kuitenkin ympäri Suomea suuntautuneet opetusmatkat 1983-1987. Hän vieraili ylistysryhmänsä kanssa helluntaiseurakunnissa opettamassa ylistysmusiikin periaatteita ja uusia ylistyslauluja. Näitä matkoja tehtiin noin kolmellekymmenelle eri paikkakunnalle Suomessa mm. Turkuun, Kuopioon, Savonlinnaan, Ylöjärvelle, Poriin ja Nastolaan. Helluntaiherätyksen historiaan tutustunut Lauri K. Ahonen sanoo ylistyksen levinneen pääasiassa kuorojen ja musiikkiryhmien välityksellä. Oulussa pidettiin 1984 kuoronjohtajien kokoontuminen, jonka tarkoituksena oli opettaa johtajille ylistysmusiikkia. Pääluennoitsijana oli David Sterling.
1980-luku oli siis ylistyksen leviämisen ja kehittymisen aikaa eri kirkkokunnissa Suomessa. 1980-lopulla ylistysmusiikin käyttö jatkui luterilaisessa kirkossa ja karismaattisissa piireissä, tosin edelleen melko pienimuotoisena. Helluntaiherätys sen sijaan alkoi pitää ylistystä Raamatun vastaisena ja tuomitsi virallisesti ylistysmusiikin. Sterling itse sanoo, että :
Tavallisen seurakuntakansan keskellä oli myönteistä ja rohkaisevaa suhtautumista [mutta] alettiin huomaamaan, että joidenkin hengellisten johtajien taholta alkoi tulla arvostelua. Jotkut kokivat, että tämän kaltainen ylistys on epäsuomalaista tai sielullista.
1980-90 -lukujen vaihteessa muutamat helluntaiseurakuntien ylistysmusiikin parissa vaikuttaneet alkoivat perustaa omia kotikokousryhmiään ja seurakuntiaan. Samoin syntyi uusia karismaattisia seurakuntia yhteiskristilliseltä pohjalta mm. Elävän Sanan Yhteys, Tampereen Kristillinen Yhteisö (David Sterling), Suur-Helsingin Seurakunta (Rauno Kokkola) ja Elämän Sana (Livets Ordin tytärseurakunta). Näissä uusissa seurakunnissa ylistysmusiikki oli keskeinen osa toimintaa. Musiikilliset vaikutteet tulivat paljolti ruotsalaiselta Livets Ord –seurakunnalta, joka oli myös hengellisesti monen uuden seurakunnan opillinen esimerkki. Monet yksityishenkilöt kävivät Ruotsissa seurakunnan järjestämissä konferensseissa ja ostivat uusia ylistysäänitteitä, joista sitten suomennettiin innokkaasti lauluja. Livets Ord taas oli vapaiden suuntien seurakunnille punainen vaate, koska se edusti nk. uskon liikettä ja siksi myös sieltä tuleva ylistysmusiikki oli pannassa 1990-luvun lopulle asti. Ahosen kommentti ylistyksestä hänen vuonna 1994 julkaistussa kirjassaan osoittaa helluntaiherätyksen suhtautumista ylistykseen tuona aikakautena:
Ylistyksen ja palvonnan nimellä kulkenut hurmahenkisyys […] ennätti aiheuttaa vahinkoa joissain seurakunnissa […] Raamatun tutkistelun ja keskustelujen ansiosta vinoutuma paljastettiin eikä hurmahenkisyys päässyt leviämään kovin laajalle herätysliikkeen keskuuteen.
1990-luvun alkupuolella Suomessa ylistysmusiikkiäänitteet ovatkin lähes pelkästään uusien seurakuntien julkaisemia ja monissa on Livets Ordin käännöskappaleita.
Toronton Siunaus muodostui ylistyksen suhteen käänteentekeväksi myös Suomessa. Luterilaisen kirkon sisällä mm. kirkkoherra Markku Koiviston Nokialla pitämät herätyskokoukset pääsivät lehtien palstoille. Karismaattisissa seurakunnissa Toronton vaikutus ilmeni ensin Chrisma -seurakunnassa ja sitten Suur-Helsingin Seurakunnassa, joka sekin sai julkisuutta ilmiöllä . Ylistysmusiikkiin herätys vaikutti näkyvimmin siinä, että käytettävät laulut tulivat nyt Vineyard -liikkeen äänitteiltä, koska niitä laulettiin myös Torontossa. Ylistysryhmät lisääntyivät myös huomattavasti, sillä hengellisiä tilaisuuksia alettiin järjestää enemmän, useampana iltana viikossa ja kaikissa oli ylistysmusiikkia. Vapaiden suuntien seurakunnat suhtautuivat kriittisesti Toronton Siunaukseen ja siksi osa niiden johtajista erosi ja perusti omia seurakuntiaan, joista suurin osa kulkee cityseurakuntien –nimellä. Näissä mm. Keravan cityseurakunnassa on ollut ylistysmusiikkia sen perustamisesta asti 1999.
Suomen helluntaiherätys sai kuitenkin oman ilmiönsä, kun helluntailaisessa Brownsville Assembly of God -seurakunnassa Pensacolassa, Yhdysvalloissa alkoi tapahtua samantapaista hengellistä heräämistä. Ylistysmusiikki kuului olennaisena osana myös Pensacolan herätykseen ja luultavasti siksi ylistysmusiikki palasi myös Suomen helluntaiseurakuntiin 1990-luvun lopulla. Ylistyskyselyyn vastanneisiin helluntaiseurakuntiin ylistysmusiikki on tullut 1995-1999 nuorten seurakuntalaisten kautta. Helluntailaisten keräkonferenssissa Keuruulla otettiin vuonna 1997 käyttöön ylistysteltta, jossa on mahdollisuus ylistää koko päivän ajan eri ylistysryhmien säestämänä. Vuonna 2002 otettiin käyttöön isompi, 1500-hengen ylistysteltta, mutta silti osa ei mahtunut telttaan sisälle. Samana vuonna järjestettiin myös 15 000 hengen pääteltassa ylistystilaisuus, joka keräsi eri-ikäisiä konferenssikävijöitä lähes täyden teltallisen.
Adventtikirkkoon ylistysmusiikki on tullut samoihin aikoihin, kun se alkoi yleistyä muissakin kirkkokunnissa eli 1990-luvun puolivälissä. Helsingin adventtiseurakunnan johtaja Atte Helminen työskenteli ylistysmusiikin parissa Englannissa ja toi sen mukanaan Suomen adventtikirkkoon tullessaan. Ylistysmusiikki yleistyi vähitellen nuorisotilaisuuksissa ja viime kesänä sitä käytettiin ensimmäistä kertaa myös Adventtikirkon kesäjuhlilla.
Ylistysmusiikki alkoi yleistyä myös vapaakirkossa 1990-luvun puolivälissä. Tarkkoja dokumentteja ei ylistyksen tulosta vapaakirkkoon ole, mutta Vuokko Kolehmainen mainitsee Matkalla, Vapaakirkko tänään –kirjasessa, että vapaakirkko haluaa olla kansainvälisessä ylistysliikehdinnässä mukana ja ylistysmusiikki onkin yleistynyt vapaaseurakunnissa. Ylistyskyselyyn vastanneissa vapaaseurakunnissa ylistysmusiikki oli tullut seurakuntiin juuri 1990-luvun puolivälin tienoilla.
Ruotsinsuomalainen Petri Kosonen on ollut vuodesta 1996 Suomen ylistysmusiikin tunnetuin hahmo . Hän on kiertänyt ylistysryhmänsä kanssa ympäri Suomea ja tekee yli 200 ylistystilaisuutta vuodessa. Petri Kosonen & Band on vieraillut niin luterilaisten, karismaattisten kuin helluntailaistenkin pienissä ja suurissa tilaisuuksissa. Se oli mm. karismaattisen yhteiskristillisen Näky –konferenssin ylistyksenjohtajana 2001 ja 2002 , helluntailaisten kesäkonferenssissa ylistysteltassa päävastuussa vuodesta 1997, yhteiskristillisen Tuli-konferenssin ylistyksenjohtajana 2001 ja 2003 . Kosonen vierailee yhtä lailla pienemmän ryhmän kanssa yksittäisissä seurakuntien tilaisuuksissa, kuten Helsingin vapaakirkon opiskelijaillassa syksyllä 2002.
2000-luku on ollut kaikissa kirkkokunnissa ylistysmusiikin yleistymisen aikaa. Ylistysäänitteiden määrä on noussut huimasti aikaisemmasta ja ylistysmusiikkia voi kuulla lähes missä tahansa kirkossa, jos nyt ei pääjumalanpalveluksessa niin ainakin ylistys- ja rukousilloissa tai nuorten tilaisuuksissa. 2000-luvun ylistysmusiikille on myös tyypillistä yhteiskristillinen luonne, sillä tilaisuuksia järjestetään yhdessä seurakunnasta riippumatta ja samoja lauluja lauletaan niin luterilaisessa, karismaattisessa kuin helluntaiseurakunnassakin. Eri seurakuntien järjestämiin konferensseihin on koottu yhteiskristillisiä ylistyskuoroja ja orkestereita. Myös ylistysryhmien vierailut muissa seurakunnissa ovat lisääntyneet. Petri Kosonen sanoo huomanneensa kiertäessään Suomea, että ylistys on lisääntynyt paljon vuodesta 1996 ja ihmiset ovat rohkeammin mukana ylistyksessä