Päivin tarina

Aika entinen ei koskaan enää palaa. Joskus toivon että se palaisi. Joskus en. Mä haluun kertoo teille, tyttäret ja poijjaat, miehet ja naiset, menneisyyteni tarinan. Oululaisen Päivi "Nancy" Pilvi Johanna Tienhaaran tarinan.

Olin erilainen lapsi. Jo heti synnyttyäni sairaalassa todettiin mulle jonkinlainen verensokerin liiallinen alhaisuus. Lääkärit pelkäsivät että kuolen siihen. Sitä kesti kylläki vain vähän aikaa, joten sitä ei sitten merkitty lääkärin papereihin.

Äiti, joka on lääkäri, kertoi että sellainen syntymän jälkeinen verensokerin liiallinen alhaisuus todennäköisesti vaikuttaa tulevaan luonteeseen. Sellaisesta ihmisestä voi tulla sellainen, joka suhtautuu intohimoisesti asioihin joista pitää. Kun taas asiat jotka ei kiinnosta, ne ei sitten kiinnosta pätkääkään. Ja juuri sellainen mä oon, joten tuolla syntymällä oli mahdollisesti vaikutusta mun nykyluonteeseen.

Kävin 5-6-vuotiaana seurakunnan päiväkerhoa lapsille. Sitten mulle tule sellainen tunne että ne kaikki vihaa ja pilkkaa mua. Enkä uskaltanut olla siellä ilman äitiä. Olin erihuoneessa äitin kaa kun muut leikki siellä toisessa huoneessa. Hämäriä muistikuvia niiltä ajolta.

Mua kiusattiin ala-asteen ajan. Se tuntu tosi pahalta, mut en mä masentunut kovin pahasti vielä sillon. Olin kuulemma ruma ja vielä tosi ujopiimä silloin. Mulla oli lähes koko ala-aste jonkinlaisia paniikkioireita täynnä! Pelkäsin mm. esitetelmiä ja lintsasin niistä. Mua ois alkanu pyörryttää ja oisin pyörtynytki jos en ois lintsannu! Kyllä mä jotkut esitelmät sain naama punasena sydän pamppaillen käytyä, mutta ku oppilaat nauro mulle niin en enää käyny esitelmis.

No Yläaste oli varsinaista masennuksen ja paniikin aikaa. Pikkuteinipojat ja -tytöt kiusas mua tosi törkeesti vaikkei ne tunteneet mua, mutta sitähä se yläaste: pinnallisuuksien aikaa! Olin tosi masentunut. Seiskaluokasta asti itkin masennustani hirveesti.

Olin vihattu ja "kuuluisa" (negatiivisessä mielessä kuuluisa) tyttö Oulun Normaalikoulussa jota kävin yläasteen.

Yläasteen jälkeisenä kesänä olin vähä aikaa iloinen. Kävin treffeillä ja tapasin tulevia poikaystäviäni + sain yhden uuden kaverin. Se oli hulvatonta meininkiä :)) Opettelin vasta sinä kesänä ryyppään ja KUNNOLLA!

Poikaystävät katosivat ja samalla kaikki ystäväni. Mulla oli lyhyitä suhteita miehiin, mutta niissä oli onneton ero. Yhdenillanjututkin olivat tullutta ja mennyttä niinkun pitääkin.

Tapasin erään hippimiehen jolta sain lieviä huumeita. Hän oli mun ainoa kaveri siihen aikaan, syksyllä 2001. Myöhemmin siirryin muihin huumeisiin, joista en nyt tahdo kertoa.

Yksi toisista huumeistani oli lääkkeet, kuten Imovane, Tenox, Opamox yms. Varastin niitä äidiltäni ja isältäni. Ostin niitä "katukaupasta". Harrastin myös sekakäyttöä.

Yritin kerran myös tappaa itseni lääkkeillä ja vaikka ne olivatkin enemmän huumetta ja hyvää oloa mulle. Halusin kuolla ja yliannostin kaikenlaisia lääkkeitä + otin kaljaa. Siitä olisi voinu tosissaan tulla myrkytys. En kuollut mut nukuin tosi pitkään. En enää tahdo kuolla ainakaan tässä elämän vaiheessa, mulla on suuret projektit meneillään ja ne on nyt etusijassa mun elämässä

16-17-vuotiaana jouduin vähäksi aikaa pakkohoitoon hullujenhuoneelle, ensiks vaan tarkkailuun pariksi päiväks. Sit toka kerran olin siellä suljetussa "vankilassa" jotain kuukauden. Mä tutustuin siellä ihmisiin, joku oli ihan mukava. Mut sitten hän läks. Hoitajat oli tosi w*ttumaisia, ainakin jotkut heistä. Oli siellä joku mukavaki, mut kokonaisuudessaan Eips. Ja mikähän mun diagnoosi? Ei ne sitä saaneet selville, idiootit!! Kai mä olin hyvä huijaamaan, valehtelin niille kaikkea päin naamaa ja ne usko.

SIT MÄ HUIJASIN ITSENI ULOS SIELTÄ!! >:DDD Sitä ennen suunnittelin karkaamista ku pääsin kerrankin yksin lomille. Siitä ei tullu mitään siitä karkaamisesta ku kaveri ei vastannu puhelimeen, oisin lähteny sen kaa johonkin, mut enpä sano että minne :)...

Tää on tosi pieni osa mun tarinaa. En kadu mitään, koska oon luonteeltani sellanen että kadun harvoin mitään (jos koskaan). Ihailen NANCY SPUNGENIA, sillä osaan kuvitella minkälaista hänen elämänsä oli (olen lukenut useamman kerran hänen äitinsä kirjoittaman kirjan "Nancy." Englanninkielinen teos muistaakseni kuin Sidin runosta: "And I Don´t Want to Live This Life.")

Nykyään (ja kyllä pari vuotta sittenkin) harrastan alaston- ja taidevalokuvamallin hommia. Se on harrastus jota todella rakastan!

Terveisiä Päiviltä!