URBAN FOLK FESTIVAL
Telakka, Tampere
Jo muutaman vuoden ajan pintansa pitänyt folk-revival
ei ole Suomessa juuri suurta yleisöä hetkauttanut, vaikka esimerkiksi Englannissa Belle & Sebastianin ja Gomezin kaltaiset yhtyeet pokkaavat plakkariinsa pokaaleja
ja komeita listasijoituksia ihan tuosta vaan. Vaikkakin Mental Alaska
-klubin järjestämän Urban Folk Festivalin esiintyjäkaarti kaikessa
moninaisuudessaan tepasteli välillä kaukanakin perinteisen folkin poluilta,
voidaan ainakin Tampereen liepeiltä perustellusti väittää löytyvän
merkittävä määrä loufai-henkistä folkkarikansaa. Tiedättehän... skene.
Männä viikolla Telakalla olivat vierailleet mm. pyykinkuivaustelineitä
paukuttanut transvestiitti-industrialistiryhmä Cleaning Woman, toistoa
opintojen äitinä pitävä Circle ja Ektroverdeineen sekä hämmentävä
prågepläjäys Moon Fog Prophet. Kun Urban Folk Festivalin puitteissa
estradille asteli vielä seitsemän mielenkiintoista ja toinen toistaan
kummallisempaa aktia, voi vain ihailla, millainen kansansivistyslaitos
Telakasta on pikku hiljaa muodostunut.
Illan ensimmäinen esiintyjä, Marjo Niemi, antoi aavistaa, millaista
musiikkia Tori Amos olisi tehnyt, jos olisi sattunut elämään tuskallisimmat
nuoruusvuotensa 60-luvun lopulla. Ja tarttunut pianon siasta akustiseen
kitaraan. Marjon melodiat olivat itsetarkoituksellisen vaikeita ja
koukeroisia, eikä taiteellinen ja angstisen vakava tulkinta olisi oikein
muunlaiseen musiikkiin sopinutkaan. Vaikkei esityksen parissa vierähtänyt
kotvanen ollutkaan ihan sieltä nautittavimmasta päästä, välittyi kaikille
varmasti ainakin yksi asia: Marjo osaa laulaa.
Pelham tuntui alkuun mielenkiintoiselta tuttavuudelta. Kitaran, basson,
bongojen ja synan voimaan uskova kvartetti esitti hyvin vakavamielistä
Velvet Undergroundin ja puuhelmihippiprågen välimaastosta kumpuavaa
hämyilyä. Gootahtavien melodioiden valjuus alkoi kuitenkin hiljalleen
puuduttaa. Kun sanoituksetkin olivat synkkiä ja laulu kummallisen
julistavaa, jätti Pelham lopulta vähän onton olon.
Toisin kuin Mika Rättö! Muutamakin monenlaista nähnyt leuka loksahti
ammolleen Rätön paljastuessa Pekka Strengin, hullun professorin ja Janos
Valmusen perverssiksi ristisiitokseksi, jolle mikään ei ole pyhää, tai
sitten kaikki. Pukinpartainen rillipiruavantgardistimme koukkasi
lyriikoissaan luontevasti Pariisin vaaleanpunaisista kortteleista
impressionismin ja kärpästen kiehtovaan maailmaan. Ja minkälaisten
laulumelodioiden kannattelemina! Ja millaisen lauluäänen! Kun
tekotaiteellisuus vedetään noin härskisti yli, leijaillaan jo kaukana
inhimillisen käsityskyvyn ulottumattomissa. Itse Diamanda Galaskin olisi
itkenyt ilosta kuullessaan Mika Rätön toteavan "shaa-laa, tuntuu se luonne
elämän olevan!"
Ural Trapeze toimi taasen hieman perinteisemmän folk-musiikin saralla.
Kitaraduon lauluhommat hoitaa pääosin Circlestä tuttu Teemu, mikä toimiikin
oivana aasinsiltana Urban Folk Festivalia edeltäneen illan
poikkitaiteelliselle elämykselle: Telakan kolmannen kerroksen uumenista
löytyy pieni elokuvateatteri, jonka valkokankaalle heijastettiin kolmella
projektorilla Mika Taanilan upea Pori-elokuva Circlen säestäessä
ansiokkaasti. Kokemus oli juhlava ja tajuntaalaajentava. Mikäli konsepti
joskus uusitaan, älkää missään tapauksessa missatko tilaisuutta!
Ural Trapeze tuskin voisi olla kauempana absoluuttisen Tommi Liimatan
helvetin hauskasta tarinaniskennästä. Siksipä herra Liimatta olikin omiaan
juontamaan nämä vakavailmeiset folkkarit lavalle. Ural Trapeze sai kahden
kitaran voimalla aikaan vahvaa musiikkia, jota Teemu Elon häpeilemättömän
tunteellinen tulkinta entisestään väkevöitti. Teemu ei varmastikaan ole
maailman taitavin laulaja, mutta kun itsensä laittaa kokonaan peliin, ei
lopputulos voi koskaan olla huono. Pop-ihmistä lämmitti alkuperäisestä
paremmaksi pistävä versio Stone Rosesin Your Star Will Shinesta.
Mutta sitten tulikin jotain todella loistavaa. Office Building alkaa
hiljalleen olla kaikkein suurin suurista tuntemattomista. Nick Draken
surumielisen melankolian yhtyessä The Byrdsien ikuiseen aurinkoisuuteen ja
naivistiseen Bad Vugum -kokeilunhaluun syntyy riipaisevan kauniita
sävellyksiä. Ja ikään kuin se ei vielä riittäisi, laulaa Janne, johon
Office Building henkilöityy, sydäntäsärkevän kauniisti; kuin pahaa maailmaa
piileskelevä hyväksikäytetty kirkkokuorolainen. Jannen laulu ja akustinen
kitara toimivat Office Buildingin musiikin selkärankana, jota muut
soittimet, bassot, huilut, urut tai lyömäsoittimet, koristavat vain tarpeen
vaatiessa.
Runsaslukuinen yleisö palkitsi kaikki kauneimmat Office Building -klassikot
You’re So Rightista ja Oh Caffeinesta enkelimäisen taustalaulun
sulostuttamaan Lighthouse Girliin anteliain aplodein, eikä syyttä: tuskinpa
Office Building on koskaan parempaa keikkaa heittänyt. Etsikää ihmeessä
kasetti ja vinyyli-ep käsiinne.
Musiikin vastapainoksi yleisön olikin aika hiljentyä kuuntelemaan
runonlausuntaa. Viehättävästi esiintynyt Pauliina Haasjoki sai "keikkansa"
puolivälissä seurakseen kolmihenkisen piano-basso-urku -kombon, mikä
osoittautuikin nerokkaaksi ratkaisuksi. Kauniin instrumentaalimusiikin
myötä asiaan harjaantumatonkin (en ehkä tunne runoutta, mutta tiedän mistä
pidän!) sai Pauliinan runoudesta aivan toisenlaisen otteen; kaltaistani
maallikkoa runonlausunnassa häiritsevät teatraaliset tauot ja toisto
tuntuivat kerrankin aivan luontevilta ja asiaankuuluvilta. Epätavallisen
aunis kokemus.
Viimeisenä, suurimpana ja kauneimpana esiintymään saapui Ville Leinonen
hävittäen samalla viimeisimmätkin ennakkoluulot, mitä mies ja kitara
-yhdistelmään assosioituu. No, mistä on Ville Leinonen tehty? Vanhoista
Leif Wager -filmatisoinneista, tyttöjen pikkupöksyt kastelevasta Paul
Ankasta, pikkukaupungin ainoasta rokkarista, tulisesta argentiinalaisesta
tangosta, Jacques Brelin intohimoista, Elviksen psykoottisista Las Vegas
-esiintymisistä, hienostuneesta ranskalaiserotomaanista ja himokkaasta
puolalaisköyrijästä, 50-luvun amerikanraudoista, hikisistä lavatansseista
helvetissä, nuoresta Kauko Röyhkästä, klassisesta Hollywoodista, irstaasta
insestiin taipuvasta pedofiilistä, kokeellisesta avantgardeteatterista,
mahtipontisesta Scott Walkerista, ikuisesta diskopallon säihkeestä sekä
silkasta neroudesta ja mielenvikaisuudesta.
Parasta mitä olen nähnyt sitten...?
Antti Lähde / Rumba 21/1999
