LUONNON YHTEYDESTÄ VAHVOIN RUNOIN JA LUONNOKSIN Markus Jääskeläinen: Valmis. Otava. 77 s. 16,90 e. Markus Jääskeläinen on viidessä runokokoelmassaan kokeillut kaikenlaisia muotoja pitkistä runosarjoista muutaman sanan minimalismiin. Mielestäni hän onnistuu aina parhaiten pitempien runojen parissa. Uusi kokoelma Valmis ei tuo poikkeusta. Jääskeläinen on lahjakas runoilija, joka välillä pääsee vauhtiin, sitten taas päästää itsensä helpolla ja luo pelkkiä luonnoksia, kuin suoraan muistikirjasta kopioituja. Valmis puhuu vierauden kokemuksesta. Kokoelma käynnistyy hienosti runoilla, joissa luonnonvoimat eivät enää olekaan itsestäänselvyyksiä. Ihminen on varsinkin lapsena maagisessa yhteydessä luontoon, ja Jääskeläisen vahvimmat runot kertovat juuri tämän kokemuksen avautumisesta: ”Hän oli saanut selkeän / tiedon itsestään: että tuuli / ei heiluttanut puita, / että aallot eivät lyöneet / rantaan, valo jota / hän kourissaan / läikytteli askeliaan / varoen oli rakennettu / ennen aurinkoa / ja kuuta / jotka kolmantena päivänä tulivat / taivaanvahvuuteen.” Paljon muitakin ituja on kokoelmassa vireillä, monta kiehtovaa alkiota. Runojen kokijahahmo sijoittuu kiinteästi maisemaan, säilyttää kykynsä tehdä havaintoja, vaikka väliin ”sinua kuljetetaan / salaiseen tapaamiseen”. Joskus hyvät kehittelyt tyssähtävät tyystin, ja kunnon runon sijaan tulee hölmöilyä vaikka siitä, että ”syöt lautasen puhtaaksi / pieraiset ravintolapöydässä / röyhtäät / olet tyylikkäin / onnellisin / tyttö jonka tunnen”. Kun aikaperspektiivi laajenee ja katse yltää vähän kauemmas, vaikka mereen asti, jälki paranee ja runojen kieli tihenee. Silloin kokoelman viesti elämän kiertokulusta, kuolemaan kätkeytyvästä syntymästä, saa pakottoman, konkreettisen ilmaisun. - Jukka Koskelainen Helsingin Sanomat 9.1.2005