Pullojen Turku - puhe Turun työväenopistolla 1995 (muistaakseni)
(SULUISSA KOMMENTTINI 13.11.2002)

Hyvä Yleisö!

Olen iloinen saadessani puhua tänään. Näin kärkeen varoituksen sana: minä en ole
humoristi, ainakaan vieraiden seurassa. Pelkään pahoin ettei esitykseni tihku
huumoria. En myöskään jaksa puhua hirveästi omista runoistani. Maailmassa on
tärkeämpiäkin asioita.
  Illan otsikko on pullojen Turku. Mitä se tarkoittaa? Onko Turku pullojen?
Riippuu kai mistä päin katsoo. Jos istuu joen rannalla juomassa punkkua ja
katselee maisemia pullon läpi, voi hyvinkin ajatella että Turku on pullojen.
Mutta toisinpäinkin voi olla. Jos istuu kaupungin tarjoamalla lounaalla juomassa
punkkua, voi ajatella että pullo on Turun. Kenties se on yksi niistä kuuluisista
pulloista, jotka kovia kokenut, Helsinkiläisten poliisien jahtaamaksi joutunut
kaupunginjohtaja toi tuliaisiksi Ranskasta.
  Pullon voi korkata myös Turkulaisen veistoskaupungin kuuluisimman veistoksen
päällä - sen sinisen laatan - jonka on tehnyt joku, en muista kuka,
ulkomaalainen. Siinä voi sitten siemailla espanjalaista viiniä ja maistella
ranskalaista patonkia ja sveitsiläistä juustoa ihaillen numerosarjaa jonka joku
en muista kuka - ulkomaalainen taiteilija on ripustuttanut tehtaan piippuun.
  Leikki sikseen. Pulloilla on vakavampaakin käyttöä kuin juominen. Pulloja voi kerätä.
 Mutta siitä lisää hieman myöhemmin.
 Ensin haluan sanoa jotain yleensä puhumisesta - ja kuuntelemisesta.
  Puhetta riittää! Kaikenlaista puhetta: pilkkapuheita, palopuheita,
uudenvuodenpuheita, juhlapuheita; saarnoja, papinsaarnoja, varoitussaarnoja.
Puhe vaikuttaa. Ainakin yrittää.
  Maailma on täynnä puhetta. Televisio, radio, lehdet kertovat tapahtumista,
jotka tuntuvat tärkeiltä. Me kuulemme ne ja ne katoavat tietoisuudestamme.
Tilalle tulee uutta asiaa. Samaa! Samaa! Päivästä toiseen junnaavan samanlaisia
uutisia maailmalta: kaikki menee päin persettä!
  Sellaista ei jaksa enää kuunnella. Hulluksihan siinä tulee! Täytyy ajatella
omaa mielenterveyttä. Ei voi kovin pitkään pitää maailman huolia harteillaan,
ainakaan tämän meidän luomamme.
  Onko siis ihme jos kuulo heikentyy ja sanat lakkaavat vaikuttamasta? Monet
ovat myös lakanneet uskomasta, että sanomisella ja puhumisella saisi mitään
aikaan. He ovat siirtyneet järeämpiin aseisiin.
  Sellainen ajatus on yleistymässä että ei ole enää paljon aikaa. Jotain tarttis
tehrä! Suomessa eivät tehtaat tai ostoskeskukset vielä räjähtele mutta eiköhän
sekin aika vielä nähdä (NYT SE ON NÄHTY, VALITETTAVASTI). Ne jotka ymmärtävät
eurooppalaista mielenlaatua vähääkään ovat jo lakanneet puhumasta. Suomessa sitä
ei vielä ymmärretä.
  Eurooppa on valloittanut maailman. Ensin se valloitti euroopan. Tuli
kristinusko. Paavi. Inkvisitio. Sitten mentiin Amerikkaan. Väitettiin että
kolumbus löysi uuden mantereen, vaikka viikingit olivat jo vuosisatoja käyneet
kauppaa intiaanien kanssa ja vaikka egyptiläiset hieroglyfikirjoitukset kertovat
läntisestä autuaiden maasta, jossa oli käyty tuhansia vuosia ennen kristuksen
syntymää. Mutta eurooppalaisten löydettyä amerikan siitä tuli eurooppalainen ja
alkuperäiset asukkaat saivat tyytyä osaansa: he eivät tajunneet maan arvoa. He
pitivät sitä pyhänä.
  Amerikan jälkeen valloitettiin Intia, Afrikka, Kiina, Australia. Nyt olemme
siinä tilanteessa että kaikkialla on samanlaista. Jumalan tai jumalien sanotaan
tehneen ihmiset kuvakseen. Eurooppa on tehnyt maailman euroopan kuvaksi.
  Voimme olla iloisia että Suomi - joka on toki osa Eurooppaa - päätti antautua
vapaaehtoisesti. Nykymuodin mukaista ei ole valloittaa maita asein, on keksitty
parempi keino: annetaan heille tavaraa, kaikkea mitä he haluavat; ja halvalla.
   Inhottaa puhua tällaista kun kaikilla on niin kivaa; me olemme vihdoinkin
vapaita sivistyneitä eurooppalaisia, emme mitään pihkalta ja paskalta haisevia
mehtäläisiä! Mutta hyvät ihmiset! Eikö tämä rahan tavaran ja etuuksien
tyrkyttäminen ole aivan samaa politiikkaa jota kristityt lähetyssaarnaajat ovat
menestyksellisesti harjoittaneet kaikkialla maailmassa: saat vatsasi täyteen jos
hyväksyt meidän näkemyksemme maailmasta! Suomi on nielaissut koukun.
  Mutta ei elämän tarvitsisi olla tällaista. Ei meidän ole pakko saada uusia
parempia tavaroita joka vuosi. Ei meidän tarvitse seurata muotia. Me olemme
vapaita ihmisiä! Missä on ylpeys, omanarvontunto? Ei se ole häviämistä tai
huonommuutta jos jättäytyy pois kilpailusta ja sanoo: nyt riitti tämä
juoksuttaminen! Minulla on jo kaikki mitä tarvitsen.

Olenko haihattelija kun sanon että jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa
elämäänsä ja välillisesti muiden elämään? Ehdotan että jokainen joka kynnelle
kykenee, ei siis ole halvautunut kaulasta alaspäin, alkaa heti säästää pientä
maatilkkua varten. Minä olen ottanut selvää: neljän viiden hehtaarin maapalan
voi saada parhaimmillaan kymppitonnilla. Se ei ole paljon. Kenellä tahansa on
varaa siihen. Kun olette säästäneet sen verran, alatte säästää rakennuksiin ja
maatyössä tarvittaviin välineisiin. Koneita tuskin tarvitaan. Kun olette
hankkineet itsellenne mukavan tilan - esim. autiotilan, joita on suomessa
paljon, muutatte maalle ja lakkaatte tekemästä tuottavaa työtä. Se on parasta
mitä voitte tämän maailman hyväksi tehdä.
   Maalla asuessanne tapaatte maapallon alkuperäiset asukkaat: eläimet; linnut,
matelijat, kalat, hyönteiset, nisäkkäät, tuhannet erilaiset eläimet. Jos
kuljette avoimin mielin ja olette vapautuneet harhasta että ihminen on
maailmankaikkeuden tärkein olento, teitä odottaa yllätys. Huomaatte että eläimet
ovat viisasta, ystävällistä, aitoa porukkaa. Mieleenne saattaa tulla Walt
Whitmanin runonparsi: Minä eläisin paljon mieluummin eläinten kuin ihmisten
kanssa! He ovat tyyniä ja tyytyväisiä itseensä. He eivät koskaan valita
turhasta. He eivät valvo yöllä sängyissään ja itke syntejään. He eivät puhu
jumalasta, eivätkä velvollisuuksista. Heitä ei vaivaa tämä nykyisen yhteiskunnan
kirous: omistamisen mania.
  Uskokaa tai älkää, luopuminen on ainoa keino pelastaa maapallon elämä;
luopuminen kilpailusta, luopuminen tuhoamisesta. Se on myös ainut keino nauttia
elämästä.
   Lupasin puhua puhumisesta. Ja kuuntelemisesta. Olen puhunut. Tällaisissa
olosuhteissa me elämme. Ne määräävät mitä puhumme. Meidän on opittava
kuuntelemaan tätä maailmaa.
   Päällimmäisenä äänenä on melu, huoli, väittely, sota, kova maailma. Mutta kun
kuuntelee tarkasti kuulee toisen ääneen, joka on pieni, mutta olemassa. Se on
toivon ääni.

Suomessa on rikas ryyppykertomusperinne. Suomalainen toivon ääni on kaljapullon
korkin sihahdus. Toteutuneen suomalaisen toiveen ääni on humalainen örinä.
  Antakaa anteeksi liioitteluni! Tietysti suomalaiseen sieluun kuuluu muutakin
kuin alkoholi. Eivät kaikki suomalaiset kirjatkaan ole alkoholin innoittamia.
Parhaat tosin ovat, esim. Sillanpään ja Saarikosken teokset.
   Minä en ole - täytyy häveten myöntää - elämäni aikana paljon maistellut,
vaikka alkaa tuntua että olisi pitänyt (TÄMÄ PUUTE ON SITTEMMIN TULLUT
KORJATTUA); elämä tuntuisi varmasti paljon paremmalta ja toiveikkaammalta. Ehkä
minusta tulisi joskus hyvä runoilijakin.
  Mutta en puhu nyt alkoholista. Sen sijaan puhun itse pulloista, pullojen
runoudesta, pullojen zenistä, pullojen tyhjyydestä.
   Minua kiinnostavat lähinnä tyhjät pullot. Niistä saa rahaa. Lisäksi
pullojenkeruu on erinomaista liikuntaa. Olen kokenut monia mielenkiintoisia ja
jännittäviä hetkiä iloisten, juhlivien turkulaisten seuratessa
ravintolajonoistaan pullojen keräystäni. Nämä auliit ja hyvät ihmiset jaksavat
aina ilahduttaa minua. Heidän humaltumis- ja seurusteluharrastuksensa suo
minulle paitsi liikuntaa ja rahaa myös välähdyksiä nuorten ja vanhojen
turkulaisten elämään. Keskellä yötä kadulla ravintolaan jonottavat ihmiset
osoittavat sellaista sitkeyttä ja asialleen omistautumista, että olen usein
liikuttuneena, vesissä silmin katsellut heitä ja ajatellut kuinka onnekas tämä
maa on kun sen kansalaiset, miehet ja naiset, ovat noin epäitsekkäitä,
sisukkaita. Maailma unohtaa usein arjen sankarit. Siksi on syytä tässä teroittaa
aivan tavallisten ihmisten sankaruutta. He eivät ole menettäneet toivoaan. He
tietävät ettei suomalaiseen anniskeluravintolaan pääseminen ole suinkaan
mahdotonta. He odottavat kärsivällisesti. Heidän uskonsa voima hämmästyttää
minua. Ja katso: he saavat palkintonsa: ihme tapahtuu. Portit avautuvat. He
pääsevät sisään.
  Minun ja monien kaltaisteni onneksi pulloja tyhjennetään myös ravintoloiden
ulkopuolella, kaduilla. Suomalaisista pulloista kierrätetään melkein sata
prosenttia. Siitä riittää muutama tällaiselle välistävetäjällekin.
   
Ihmiset ovat alunperin olleet keräilijöitä. He ovat kiertäneet metsissä ja
tasangoilla ja vuorilla ja etsineet ruoakseen mitä ovat sattuneet löytämään:
marjoja, sieniä, siemeniä, pähkinöitä. Kuinka terveellistä heidän elämänsä on
ollut! Kaiket päivät jalkojen päällä raikkaassa ulkoilmassa, ruokana elävää
ravintoa, jota tuskin koskaan on ollut liikaa. Sitä enemmän heillä on varmasti
ollut rakkautta ja ymmärrystä toisiinsa ja luontoon.
   Mutta silloin ihmisiä oli vielä vähän. Oli missä vaeltaa. Maailma oli iso
paikka. Nämä sitkeät ihmiset jättivät nykyajan ihmisille perinnöksi
levottomuuden jota on vaikea karistaa kintereiltään. Tuntuu että elämä ja
oleminen ei ole sellaista kuin pitäisi. Ei ole tilaa. Geeneissä on muisto
avarasta maailmasta. Nälästä, tyydytyksestä.
   Turussakin on monia ihmisiä jotka elävät roskiksia dyykkaamalla. Verikö
heidät siihen ajaa vai elämäntilanne? Voi olla vähän kumpikin. Minusta nämä
ihmiset ovat onnekkaampia kuin liikemiehet tai virkamiehet tai poliisit. Heitä
ei tarvitse sääliä vaan onnitella!
   Minäkin olen - veren vetämänä, pakosta - kiertänyt yöllä Turkulaisia
roskiksia. Etsinyt jotain - tavaraa - ei ole merkitystä mitä. Etsiminen on
tärkeintä. Ajoittain olen kokenut huumaavia vapauden tunteita: tässä se on!
Ihmisten hylkäämien esineiden keskellä, niiden yksinäisyyden jakaessani, olen
vapautunut yhteiskunnan pakkopaidasta. Olen istunut pimeässä, puistossa,
katsellut kaupungin valoja. Tuossa se on koko muurahaispesä, noin pieni se on.
Pimeys ja roskat; siinä perspektiivi jossa valtio, ihmismuurahaiset näyttävät
hyvin pieniltä.
  Mutta entäpä konkreettinen tulos, mitä olen löytänyt roskiksista, muuta kuin
vapauden harhan? Voin paljastaa että ihmiset heittävät pois ällistyttävän hyviä,
käyttökelpoisia esineitä. Vaatteita - takkeja, housuja, sukkia, kenkiä -löytyy
niin paljon, että niitä on turha ottaa ellei todella tarvitse. Huonekaluja: olen
löytänyt sohvan, muutaman kirjahyllyn, pöytiä, tuoleja. Kaikkea en ole
tietenkään tuonut kotiin. Leluja, mattoja, avaamattomia ruokapakkauksia,
pulloja, kirjoja, kaikkea mitä ihminen tarvitsee, ja paljon enemmän.
Kaupungissakaan elämiseen ei tarvitse vuokran lisäksi ollenkaan rahaa, jos
kiertää ahkerasti roskiksia. Sieltä riittää kaikille.
  Roskisdyykkarit ovat nykypäivän sankareita! He näyttävät mitä olemme
menettäneet, heittäneet pois, ja miten vähällä tulisimme toimeen. Vähässä on
runoutta jota paljous ei koskaan saavuta. Tyhjyydessä on enemmän voimaa ja
vapautta kuin täyteydessä.
   Tyhjiin pulloihin mahtuu loputtomasti tyhjyyttä. Mikä tahansa juoma loppuu
aikanaan ja jäljelle jää päänsärky, mutta tyhjyys ei lopu ikinä. Tyhjyydestä voi
nauttia aina ja iankaikkisesti, aamen, eikä loppua näy.
   Runous ja pullot kuuluvat yhteen. Pullojen sisältämä neste on auttanut monen
loistavan runoelman syntymisessä. Moni runoilija olisi vaiennut ikuisesti ilman
rohkaisuryyppyjen turvaa. Onneksi heillä oli edes jotakin.
   Minulle runot ovat kuin pulloja; niihin törmää yöllä pimeässä. Kuten
pulloissa runoissa on materiaalinen puoli, sanat. Ja aineeton puoli, sisältö.
Runot voivat joskus maistua jollekin, hyvälle tai pahalle, makealle tai
karvaalle. Joskus ne eivät maistu millekään. Silloin ne ovat mielestäni
parhaita. Silloin voi kuulla tuulen huminan, maistaa ilmaa. Tyhjät runot ovat
ehtymättömiä, ne ovat avaruuden kokoisia, kaikkeuden lapsia.

Turusta tehdään kovaa vauhtia eurooppalaista. Tänne rakennetaan moottoritietä.
Keskustaan (TIE JA TUOMAANSILTA OVAT NYT VALMIIT, JÄLKIMMÄINEN NÄYTTÄÄ IHAN
HYVÄLTÄ, SAASTEEN LISÄÄNTYMISEN SUHTEEN LIENEN OLLUT OIKEASSA - EIPÄ SIIHEN
KOVIN KUMMOISIA ENNUSTAJANLAHJOJA TARVITAKAAN). Melun ja saastan kannattajat
näyttävät voittaneen tämän erän. Tie on rakennettava. Tavaroita on tuotettava ja
kulutettava. Lapsellinen joka ei sitä tajua.
   Eurooppalaisessa Turussa roskat ja pullot tulevat lisääntymään, mutta se ei
valitettavasti roskisdyykkaria ja pullojen kerääjää lohduta; nykyinenkin taso on
aivan riittävä. Pelottaa ettei kaikkea ehdi enää keräämään, niin nopeasti roskaa
tulee.
   Jos runoilija ei pidä varaansa, hänkin alkaa suoltaa roskaa. Runoilijan
tehtävä on aina ollut - ja on nyt vielä enemmän - seisoa yhteiskunnan, valtion,
sopimuksien ulkopuolella ja kuunnella tyhjyyden ääntä. Sanat joita runoilija
käyttää ovat ihmisten sanoja, jokapäiväisiä, tuttuja, mutta niiden sisällä ja
takana humisee tyhjyys. Vapaus, rauha.
   
Markus Jääskeläinen