Tero Liukkosen uusin kokoelma Yö kuuntelee meitä antaa viitteitä romantikon syntymisestä.

Uudessakin kirjassa pastissi on näkyvässä osassa, mutta ei pääse varastamaan koko näytöstä. Kokoelma jakaantuu itämaista viisauskirjallisuutta jäljitteleviin, metafyysistä todellisuutta hakeviin teksteihin ja rakastetulle osoitettuihin yhteisen onnen kuvauksiin.

Rakkaudelle luovat taustaa elämänpettymyksestä, sanojen ja teorioiden voimattomuudesta kertovat säkeet: ”ei tämä sure, ei sääli, ei itke, ei huokaa,/ ei tämä laula, ei naura, ei ilosta juovu,/ tämä sana, hengetön,/ tämä,/ tyhjän kuori, ontto sana,/ lausumaton, mykkä”.

Myös uskonnolliset runot, joissa kuuluu kaikuja mm. upanisadeista ja taolaisesta kirjallisuudesta, teroittavat opitusta luopumisen ja spontaanin kokemisen tärkeyttä. Pastissimaisuudesta johtuen viesti omakohtaisuudesta jää niissä kuitenkin koko lailla ontoksi - vaikka tekijä olisikin omaksunut asiat joista kirjoittaa: ”Etsitkö totuutta? Älä enää etsi. Se löysi jo sinut. Se on jo/ sinussa”.

Kokoelmaa värittävä balladimaisuus pääsee oikeuksiinsa kahden viimeisen osion kauniissa rakkausrunoissa, joissa siirrytään abstrakteista vastauksista konkreettisiin kysymyksiin: ”Luuletko, että kuoltuani/ saan nukkua sinun kanssasi alasti sylikkäin,/ uskotko, että siinä kaukaisessa maassa/ heräämme jäsenet toisiimme kietoutuneina”.

Näiden runojen ääni kuulostaa omalta.