Site hosted by Angelfire.com: Build your free website today!
Etusivu | Tuotanto | Runoja | Artikkelit | Linkit | Kuvia | Info





INTIAN ENGLANNINKIELINEN RUNOUS: KAHDEN MAAILMAN RAJALLA


Toisin kuin proosakirjallisuus, Intian englanninkielinen runous 
on maailmalla pitkälti tuntematon käsite. Intialaiset, tai 
Intiassa syntyneet, proosakirjailijat ovat tuttu näky 
myyntitilastojen kärjessä: Salman Rushdie, Vikram Seth, 
Arundhati Roy, Anita Desai. Intian kirjallisuuden viimeisimmän 
kultapojan, kolmekymppisen Pankaj Mishran tänä vuonna ilmestynyt 
romaani The Romantics on jo ehditty myydä usealle kymmenelle 
kielelle. 
   Moderni intialainen englanniksi kirjoitettu runous syntyi 
Intian itsenäistymisen jälkeen, 1950-luvulla. Bombayn 
juutalaisen runoilijan Nissim Ezekielin  (s.1924) esikoisteos 
A Time to Change ilmestyi vuonna 1952. Se merkitsi paitsi 
modernin ajattelun myös kypsän, kielellisesti itsevarman 
englanniksi kirjoitetun runouden syntyä. 
   Ezekielin vanavedessä ui toinen uranuurtaja ja vaikuttaja, 
1960-luvulla aloittanut A.K. Ramanujan (1929-1993). Ramanujan 
oli Chicagon yliopiston pitkäaikainen Eteläaasian kielten ja 
kulttuurien professori. Hän kirjoitti runoutta englanniksi ja 
omalla äidinkielellään kannadalla ja käänsi runsaasti 
kannadankielistä kirjallisuutta englanniksi. 


INTIALAISEN RUNOUDEN OMINAISLAATU

Intialaisesta runoudesta ei tee intialaista se, että se on 
kirjoitettu Intiassa. Usein näin ei olekaan, vaan runoilijat 
ovat joko pysyvästi tai väliaikaisesti siirtyneet kirjoittamaan 
ulkomaille. Runouden ”intialaista” luonnetta on vaikea 
määritellä lyhyesti, mutta yhdistäviä tekijöitä voi luetella. 
Intialaisia runoilijoita – englanniksikin kirjoittavia – 
yhdistää Intia, jossa kaikki heistä ovat asuneet;  sen 
ainutlaatuinen kulttuurinen, uskonnollinen ja etninen historia. 
Intialaista modernia kirjallisuutta – olipa se kirjoitettu millä 
kielellä tahansa - on myös mahdoton ajatella suhteuttamatta sitä 
sanskritin ja muiden vanhojen sivistyskielten kirjallisuuteen. 
Runoilijat kirjoittavat tässä ympäristössä, tahtoivat tai eivät, 
toimivat kahden vanhan kulttuurin, historian leikkauspisteessä, 
eurooppalaisen ja intialaisen. 
   Mutta runoilijoita yhdistää myös se, että he kirjoittavat 
nykypäivän maailmassa. Heidän runoutensa heijastaa intialaista 
yhteiskuntaa. Intialaisen todellisuuden silmiinpistävin piirre 
on äärimmäinen heterogeenisyys. Toisilleen täysin vastakkaiset 
kulttuurit ja ajattelutavat elävät rinta rinnan ja muodostavat 
yhteisen intialaisen kulttuurin. Vaikka suvaitsemattomuutta 
ilmenee ja ihmisiä tapetaan mielipiteidensä vuoksi, intialainen 
yhteiskunta on suosinut ja suosii moniarvoisuutta. 
    Intialaisten runoilijoiden yksi tehtävä on ollut sovittaa 
oma monikasvoinen ja –jumalinen perintönsä eurooppalaisen 
modernismin tieteelliseen, skeptiseen maailmankuvaan perustuvaan 
ajatteluun. Perinteiden sulautuminen näkyy usein ironisena 
suhtautumisena intialaisen perinteen nykyisiä ilmenemismuotoja, 
kuten länsimailta suosiota kurkottelevia uskonnollisia liikkeitä 
ja guruja kohtaan. Mutta runoilijoilla on mahdollisuus 
tarkastella myös länsimaista kulttuuria ulkopuolisen silmin ja 
nähdä asioita ja ilmiöitä, joiden havaitseminen pelkästään 
yhdessä kulttuurissa eläneelle olisi mahdotonta. 
   Englanniksi kirjoittavan intialaisen runoilijan käytössä on 
kolonialismin ajoilta periytyvä englanninkieli, joka on 
vuosikymmenten ja vuosisatojen aikana hioutunut omaksi 
idiomikseen. Etäisyydestä entiseen emämaahan ja 
vuorovaikutuksesta etnisen ympäristön ja alkuperäiskielten 
kanssa on ollut kielen kehityksen kannalta sekä hyötyä että 
haittaa. Intiassa on havaittavissa sama ilmiö kuin muissakin 
imperiumin reuna-alueiden valtioissa: kirjallisuus elää ja voi 
hyvin. Englanninkielen terävin, tulevaisuuteen kurkottava kärki 
löytyy entisistä siirtomaista, Karibialta, Intian niemimaalta, 
Etelä-Afrikasta. Näiden maiden kirjailijat ovat ainakin jossakin 
määrin vapaat länsimaisten kielenkäyttäjien maailmankuvasta: 
heidän sanoissaan on uusi, tuore vivahde, näkökulma 
kirjoittamiseen. 
   Toisaalta intialainenkin runoilija voi tuntea jäävänsä 
syrjään kielen kehityksestä, menettävänsä perspektiivin johon 
kehitystään kirjoittajana verrata. Hän voi kokea kielen 
tietynasteisen kömpelyyden, pidginluonteen, rajoittavan  
ilmaisunvapauttaan. Jotkut runoilijat, kuten R. Parthasarathy, 
ovat jopa sitä mieltä, ettei mitään intianenglantilaista idiomia 
ole olemassakaan. Mielestäni kuitenkin esimerkiksi Eunice de 
Souzan ja Nizzim Ezekielin intianenglannin äärimuotoja imitoivat 
ja parodioivat runot todistavat kielen kyvystä muuttua ja luoda 
uudenlaista ilmaisua. En näe mitään syytä miksi intialaisten 
englanniksi kirjoittavien runoilijoiden pitäisi väheksyä 
kielellistä ominaislaatuaan. Päinvastoin he voivat olla ylpeitä 
kielioppinsa joustavuudesta ja sanastonsa monipuolisuudesta.


KAKSI RYHMÄÄ

Jaan englanniksi kirjoittavat intialaiset runoilijat kahteen 
ryhmään. Ensimmäisessä ovat ne jotka kirjoittavat ainoastaan 
englanniksi, kuten Dom Moraes, Nizzim Ezekiel ja Eunice de 
Souza. Toisessa ovat sekä englanniksi että alkuperäiskielellä 
kirjoittavat, mm. Arun Kolatkar joka kirjoittaa englannin 
lisäksi marathiksi ja Kamala Das joka on julkaissut kirjoja 
malajalamiksi ja englanniksi. 
   Kaksikielisten runoilijoiden käyttämien kielten välinen raja 
ei ole korkea. Kielet vaikuttavat toisiinsa, runoilijan 
ilmaisuun sekä äidinkielellään että englanniksi. Romanttinen 
käsitys, että vain äidinkielellä voi luoda runoutta, tai 
kirjallisuutta, ei näiden intialaisten runoilijoiden kohdalla 
pidä paikkaansa. Se ei pitänyt paikkaansa Joseph Conradin 
kohdalla. Eikä Samuel Becketin. 


RISTIRIITAINEN ASEMA

Englanniksi kirjoittavan runoilijan asema Intiassa on 
ristiriitainen. Hän on omassa maassaan marginaalissa ja joskus 
jopa kriitikoiden ja lukijoiden ennakkoluulojen kohde. Hänen 
saatetaan kuvitella kirjoittavan ensisijassa ulkomaiselle, ei 
kotimaiselle yleisölle. Ei katsota hänen edes aina aidosti 
kuuluvan Intian kulttuuriin ja pystyvän sitä edustamaan. 
   Tällaiset asenteet nousevat silkasta tietämättömyydestä ja 
kateudesta. Englanniksi kirjoittavat runoilijat ovat erottamaton 
osa Intian kulttuurikenttää joka, kuten sanottu, on aina ollut 
liikkeessä ja pystynyt sulattamaan itseensä toisilleen 
vastakkaisia ajatuksia ja ideologioita. Englanninkielen 
kypsyminen vakavasti otettavaksi taiteellisen ilmaisun 
välineeksi Intianniemimaalla on vain yksi osa monituhatvuotista 
valloitusten, häviöiden, kuolemien ja syntymien ketjua, joka on 
tehnyt Intian kulttuurista sen mitä se on: äärimmäisen kiehtova, 
määrittelemätön maailmankaikkeus. 
   Englanninkielinen kirjallisuus on kuitenkin Intialaisen 
kulttuurin helpoimmin lähestyttävä osa-alue. Siksi se saa usein 
edustaa synnyinmaataan muualla maailmassa – tahtoipa tai ei. Se 
on myös osa modernia kulttuuria, jota ei voi täysin samaistaa 
mihinkään tiettyyn maantieteelliseen paikkaan tai ideologiaan. 
Intian englanninkilinen kirjallisuus ja runous kuvastavat 
kenties koko intialaisen kulttuurin tulevaisuutta: se elää ja 
hengittää kahden maailman, menneisyyden ja nykyisyyden 
risteyksessä.


Markus Jääskeläinen, Sydney, Australia, 30.1.2000