Etusivu | Tuotanto | Runoja | Artikkelit | Linkit | Kuvia | Info

Markus Jääskeläinen

Haastattelu --> (Heli Peltoniemi haastatteli minua vuoden 2001 lopulla Lumooja-lehteä varten. En valitettavasti tiedä missä numerossa haastattelu on julkaistu - jos sitä on julkaistu. Tässä kuitenkin Helin kysymykset ja minun vastaukseni niihin. - Markus) Markus Jääskeläisen haastattelu Lumoojassa vuonna 2001 HP Olet kirjoittanut viisi runokokoelmaa. Ensimmäisen kokosit yhdessä Tommi Parkon kanssa; kirjan julkaisi perustamanne kustannusliike Nihil Interit. Sittemmin kustantajasi on ollut Otava. Uusin kirjasi Tässä hetkessä, varoittamatta ilmestyi juuri, sitä on luonnehdittu tähän asti parhaimmaksi kokoelmaksesi. Mikä on oma suhteesi tänänastiseen tuotantoosi? MJ Hyvin kriittinen. En ole täysin tyytyväinen yhteenkään kokoelmaani, mutta en toisaalta jaksa murehtia asiaa: tehty mikä tehty. Tommin kanssa julkaistussa kirjassa olevat runoni liikkuvat aika korkeissa sfääreissä, kirjoitin mm. Buddhasta ja valaistumisesta, käytin runojen pohjana myyttistä aineistoa. Ne eivät tunnu kovin henkilökohtaisilta, mutta tavallaan ne ovat sitä. Sellaisia asioita ajattelin siihen aikaan. Sittemmin olen kirjoittanut mm. rakkaudesta, luonnosta, kissoista, matkallaolosta, ja Jumalasta. Siitä mikä on kulloinkin ollut ajankohtaista ja mietityttänyt. Viimeisimmässä kokoelmassani on jopa pari runoa, jotka voi nähdä poliittisina. HP Olet kirja kirjalta siirtynyt tiiviistä, pelkistetystä, välähdyksen kaltaisesta hetken kuvaamisesta kohti väljempää, pitempää, ehkä kokeellisempaakin muotoa. Tunnistatko kehityskulun? Mitä runon muoto sinulle merkitsee? MJ Se merkitsee mahdollisuutta vaihteluun ja variaatioon. Muoto määrää myös sitä mitä voi sanoa. Luonnon ja hetken kuvaamiseen sopii lyhyempi runo, mutta pohdiskelevampaan tai kertovampaan asiaan tarvitaan pitempi runo. Voisin joskus kuvitella kirjoittavani vaikka eepoksen... Tai ehkä en nyt sentään. HP Runojesi maisema on usein metsä. Maisemaan tuovat liikettä valo ja pimeys, pilvet ja sade, tuuli. Runojesi paikkoja ovat metsän sisus, puun juuri, huone tai matkallaolo. Missä tekstit on kirjoitettu? MJ Yleensä kotona tietokoneen ääressä. Mielikuvitukseni ei ole parhaita mahdollisia, mistä johtuen olen usein käyttänyt samoja kuvia. Jokainen voi itse miettiä, mitä ne symbolisoivat. Olen suomalainen joten kuvastossani on paljon Suomeen liittyvää aineistoa. Osa on tarttunut mukaan matkoilta. Joitakin sanoja olen käyttänyt usein siksi että pidän niiden soinnista, esimerkkinä vaikkapa västäräkki. Olen halunnut käyttää mahdollisimman tavanomaisia sanoja, olla tyrkyttämättä näkemyksiäni. Tämän uuden kirjan suosio, jos sellaisesta voi puhua, johtuu ehkä siitä että olen vähän lipsunut periaatteestani ja käyttänyt pikkuisen värikkäämpää kieltä. Runoissani on mielestäni kuitenkin aina ollut pinnan alla kuhinaa, mm. melkoinen määrä huumoria, jota kovin monet eivät ole huomanneet. Olen joskus hekotellut itsekseni kirjoittaessani, joten eivät nekään vitsit ole täysin hukkaan menneet! HP Miten kirjoitat? HP Olet kääntänyt William Carlos Williamsia ja Jack Kerouacia. Kuinka käännöstyöt vaikuttavat omaan kirjoittamiseesi? MJ Kääntämisessä toisen tekstistä tulee omaa, tuntuu että pääsee käännettävän kirjailijan pään sisään. Williams on opettanut selkeyttä, hän kirjoittaa runoissaan usein tarinoita, jotka ovat kuin kiveen veistettyjä, viimeisteltyjää mutta kerralla tehdyn oloisia. Täytyy olla tarkkuutta ja rentoutta samanaikaisesti. Ihailen ihmisiä jotka pystyvät kirjoittamaan muun työnsä ohessa. Williamskin paiski koko ajan hommia lastenlääkärinä ja kirjoitti öisin tai vastaanotollaan potilaiden välillä. Ja hän kirjoitti valtavasti, erilaisia tekstejä. Itse olen toisenlainen: kirjoitan hitaasti. Minun täytyy työstää tekstiä tosi kauan ennen kuin olen siihen tyytyväinen. Taidan olla muutenkin aika hidas ihminen: luen hitaasti, opiskelen hitaasti, aikuistun hitaasti. Ehkä sitten kuollessani vähän päälle kahdeksankymppisenä tajuan vihdoin, mistä elämässä on kyse. Mutta hyvä silloinkin kuin ei koskaan. Kerouac oli vaikeampi homma kuin Williams, koska en osaa kirjoittaa proosaa. Ja Jackie-boyn proosa on aika omanlaistaan. Hänhän kehitteli ns. spontaneous writing -tyylin, jossa yritetään saada kirjoitus virtaamaan vapaasti. Hänen täytyi usein istua tuntikausia tyhjän paperin edessä ja käyttää stimuloivia aineita ennen kuin sanoja alkoi tulla. Minun oli kuitenkin kääntäessäni mietittävä jokaista sanaa ja lausetta erikseen, mutta yritettävä kuitenkin saada välitettyä sama vapauden tuntu. Enkä voinut käyttää stimulanttina kuin kahvia ja tupakkaa, koska mitkä tahansa muut nautintoaineet hajottavat keskittymisen - tai ainakin ne joita olen joskus kokeillut. HP Eräässä kritiikissäsi luonnehdit keinotekoiseksi vastakkainasettelua "ns. spontaanin katurunouden ja ns. älykkörunouden" välillä. Käsittääkseni tämä (omastakin mielestäni mustavalkoinen ja kapea) jako on ensimmäisiä yrityksiä ottaa haltuun 1990-luvun runous. Erottuuko viime vuosikymmenen runoudesta muita linjoja tai virtauksia, joilla 90- luvun runoutta voisi kuvata hedelmällisemmin? MJ Yksi tapa nähdä runous, ja kirjallisuus yleensä, on verrata sitä yhteiskunnan ajatusvirtauksiin ja muoteihin. Yleisesti voisi sanoa, että mitä parempaa runoutta sen kriittisemmin se niihin suhtautuu. Toisaalta runoilija on vastuussa pääasiassa itselleen, omalle näkemykselleen, ja yleinen kriittisyyskin voi muodostua automatioksi tai ulkoa ohjatuksi; vastustetaan yhdenlaista vääryyttä, kuten 60- ja 70-luvuilla vastustettiin Amerikan imperialismia, mutta suljetaan silmät toisen puolen epäoikeudenmukaisuudelta. Tai sitten ei oteta vakavasti mitään niin kuin 80-luvun ja 90-luvun alun postmodernismissa, mikä on toisenlaista idiotismia ja yhtä vaarallista. 90-luku kokonaisuutena ottaen on ollut etsimisen aikaa. Uusia tyylejä on kokeiltu ja vanhoja nostettu haudastaan. Esimerkkeinä eräänlainen absurdismi, jota on harrastettu, ja puhekielen käyttäminen. Yksi ilmaus asenneilmaston muuttumisesta on, että uskonnosta ja uskonnollisia runoja on voinut kirjoittaa ilman ironiaa ja joutumatta leimatuksi vanhanaikaiseksi tai älyllisesti vajavaiseksi. Eräänlaista ajattelun avartumista sekin. Ja toinen ilmiö: 90-luvun alussa runous oli pohjamudissa mitä tuli sen suosioon. Sitten tuli Nihil ja vähän sen jälkeen Elävien runoilijoiden seura, ja runoutta ruvettiin tuomaan esiin. Pian oli melkein pakko olla esiintyjä ja lausua runojaan kapakoissa ollakseen olemassa runoilijana. Vuosikymmenen loppupuolta sävytti runoilijoiden tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi ja ymmärretyksi, mikä on tietysti hyvä asia, kunhan se on vapaaehtoista. HP Kirjoitit vuoden 1997 Motmotiin esseen otsikolla "Luonnollinen runous". Se on manifesti kielen, aistien, näkyjen ja mielikuvituksen valtaan heittäytymisen puolesta: luonnollista runous on silloin, kun runo kirjoittaa runoilijaa. "Ainut keino luoda runoutta on lakata kirjoittamasta, lakata olemasta minä, yhtyä luomisen hetkeksi pimeyteen & valoon, sukeltaa aurinkoon & kuuhun." Mitä halusit esseellä sanoa? Sanoutua irti koulukunnista? Onko runouskäsityksesi niin romanttinen kuin miltä se kuulostaa? MJ Näin jälkeenpäin ajatellen kyse oli ehkä lähinnä toiveesta, että kirjoittaminen olisi luonnollista. Puhuin myös elämästä yleensä, ja henkisestä etsinnästä, vaikken sitä tässä kirjoituksessa tainnutkaan erikseen mainita. Olen aina nähnyt oman kirjoittamiseni osana muuta henkistä elämääni, kasvuani ihmisenä, ja siinä tällainen transsendenttinen näkökulma on joskus tuntunut merkitykselliseltä. Tosiasia kuitenkin on, että elämä ja kirjoittaminen sen osana on aika monisyinen juttu. Olemme itse vastuussa siitä mitä teemme tai kirjoitamme, mutta samalla olosuhteiden ja ympäristön vaikutuksen alaisia. HP Jos pitää paikkansa, ettei runon sisällölle voi ulkoapäin asettaa vaatimuksia -runoilija tuskin itsekään voi-, onko runoilijan mahdollista puuttua kirjoittamalla yhteiskunnan asioihin? Onko yhteiskunnallisella runoudella siis mahdollisuuksia? MJ Uskon että yhteiskunnallista kirjallisuutta ja runoutta syntyy, kun siihen on todellinen tarve - kun nähdään että poliitikkojen päätökset ja liike-elämän tekemiset vaikuttavat oikeasti jokaisen elämään. Myös viihteellä on oma osansa ajattelun laukaisijana: olemme niin totaalisesti tyhjän viihteen ympäröimiä, että merkityksiä on pakko ruveta etsimään. Tässä on yksi kirjallisuuden tehtävä, joka sille hitaampana ja vähemmän kaupallisena kommunikoinnin muotona lankeaa luonnostaan. *** Ja loppuun sitaatti George Orwellilta: Kaikki kirjailijat ovat turhamaisia, itsekkäitä ja laiskoja ja heidän motiiviensa syvimmällä pohjalla on mysteeri... ...sama vaisto joka panee lapsen huutamaan saadakseen huomiota.