Juhani Kellosalo: Tiet vievät muualle
Juhani Kellosalo on ensimmäisestä julkaisustaan, vuonna 1985 ilmestyneestä Kaikki palaa maan savuun –kokoelmasta lähtien kulkenut tiiviin modernistisesta ilmaisusta kohti väljempää, balladinomaistakin muotoa.
Laulullisuus on tärkeässä osassa myös Kellosalon seitsemännessä kokoelmassa Tiet vievät muualle. Toholampi Beat (Gospel Revisited) –runossa puretaan paperille rock- ja beatsankareiden, Jimi Hendrixin, Jack Kerouacin, Allen Ginsbergin ynnä muiden, vapaudenkaihoisia, usein itsetuhoon päättyneitä vaiheita.
Elämää suurempien hahmojen tarinat ovat aikaa sitten jähmettyneet legendoiksi. Sellaisista ei ole helppo puristaa uutta, tuoretta runomehua. Kliseisiin törmäämistä Kellosalokaan ei ole välttänyt, vaikka sankarilaulun loppu laskeutuukin ironiseen kuvaan peräkylän poikien mihinkään johtamattomista haaveista: ”- Nuo on niitä, jotka haluaa kauas pois/ ja on täälä koko ajan”.
Porvarillista elämää elävän ihmisen kaipuu epäsovinnaisempiin ympyröihin on kokoelman teemana yleisemminkin. Vapauden vertauskuvista vanhimpia on lentäminen. Latenssi-runossa Kellosalo palaa lapsuuden unohtuneeseen idylliin. Vintin pölyn alta löytyy hylätty liidokki, jonka ”pedanttien kaarten, balsan/ huokauksenkeveiden listojen päälle/ pongotettu silkkikalvo” vertautuu sieluun. Se on ”Kuin toukasta kuoriutunut sudenkorento”, jonka lapsi toivoo ”tyynin siivin” liitävän ”loputtomiin/ ennen aikuisuutta, muurahaiselämää”.
EPÄYHTENÄINEN KOKONAISUUS
Tiet vievät muualle –kokoelmasta hahmottuvasta vapauden tematiikasta huolimatta kirja antaa sisällöllisesti, mutta myös tyylillisesti epäyhtenäisen vaikutelman. Laulurunojen ohella kokoelmaan on kerätty esimerkiksi proosarunoja sekä dialogille ja monologille perustuvia tekstejä - tavanomaisempia runomuotoja unohtamatta.
Runokokoelman sisäinen variaatio ei sinänsä ole huono asia. Päinvastoin se tuo teokseen usein uuden ulottuvuuden, joka yhtenäisellä muotilla kirjoitetusta kokoelmasta saattaa usein jäädä uupumaan.
Kellosalon kokoelmassa moninaisuus vaikuttaa kuitenkin jossain määrin hajottavasti. Kokonaisuuden osat eivät tunnu tukevan toisiaan riittävässä määrin. Varsinkin kokoelman toinen osio hajoaa mielestäni alun ytimekkäiden proosarunojen jälkeen kuvien ja äänien joukkioksi, jonka punainen lanka - matkallaolon ja kotielämän hedelmällinen ristiriita - katoaa jonnekin erilaisten tyylilajien sekamelskaan.
Juhani Kellosalo on eräs uuden runoutemme syvällisimpiä ja näkyvoimaisimpia runoilijoita. Hänen seitsemään runokokoelmaansa mahtuu useita teoksia, jotka ainakin näin lyhyellä aikavälillä ovat osoittautuneet kulutusta kestäviksi. Aika näyttää kelpaako niitä lukea tulevaisuudessakin - minä uskon niin.
Uskon myös, ettei Kellosalon kynä ole tästä välityöltä vaikuttavasta kokoelmasta huolimatta tylsynyt.
Jään odottamaan terävämpää jälkeä.
MARKUS JÄÄSKELÄINEN
Juhani Kellosalo: Tiet vievät muualle.
Wsoy, 2003.