Helena Anhava: Lakastumisen aika
Helena Anhavan tasaisen komeana jatkunut runoilijanura alkoi vuonna 1971 kokoelmalla Murheellisten kuullen on puhuttava hiljaa. Sen jälkeen hän on julkaissut seitsemän runokokoelmaa, koottujen runojen laitoksen, novellikokoelman ja lastenkirjan sekä aforismeja, joita hän kutsuu mietteiksi. Kootut mietelauseet ilmestyivät vuosituhannen vaihteessa.
Uusi kokoelma Lakastumisen aika valaisee kuoleman ja siihen valmistautumisen teemaa. Anhava kirjoittaa herkkävireisesti mutta selväsanaisen terävästi sairaalaan sidotuista potilaista ja heitä hoitavasta henkilökunnasta. Surun ja luopumisen kuvaamisen ohessa näytetään myös arkinen taso, se jolla ihminen kohtaa ihmisen: ”Tässä hirveässä maailmassa/ moni tulee tietämään turhan myöhään/ että hyvyyttä on,/ todellista hyvyyttä ja rakkautta on/ sairaalan sisällä/ luvuttomissa askelissa,/ kantavien käsissä,/ kivun liennytyksessä”.
Kuolevan kanssa elävä joutuu varautumaan yksinäisyyteen. Pitkän avioliiton jälkeen yksin jäänyt muistelee yhteistä aikaa, menneitä tapahtumia, rakkaan luonteenpiirteitä. Mieleen saattaa nousta myös kitkeriä muistoja, jotka nekin asettuvat osaksi elämän välttämätöntä kudosta: ”Totuin olemaan paljon yksin/ sinun levottomuutesi tähden,/ tähänkö se oli valmistautumista./ Helppoa se ei ollut./ Ei luvattu ruusutarhaa,/ se oli tehtävä itse”.
ARVOITUS PYSYY
Helena Anhavan runoudessa on keskeisellä sijalla ollut tieteen ja tekniikan hybriksen kritiikki. Tässä kokoelmassa se on saanut joitakin riemastuttavan pistäviä ilmauksia. Runoilija luettelee tieteen saavutuksia, mutta toteaa ettei aihetta ylpeyteen ole. Sielu ei ole vieläkään suostunut kuvattavaksi, arvoitusta ei ole ratkaistu.
Ilkikurisimmaksi Anhava äityy runossa, joka on kuin käänteinen uskontunnustus. Tiede ”julistaa hulluudeksi” kaiken mitä se ei ymmärrä, hän kirjoittaa. Suuri osa itselön kokemusmaailmasta sattuu kuitenkin sijaitsemaan juuri tällä, hämärällä alueella. Runo päättyy ärtyneen huvittuneeseen huudahdukseen, joka panee ihmisen kertaheitolla hänelle kuuluvalle paikalle: ”Ei sovi olla/ Jonkun Korkeamman käytössä,/ sen kumoamiseen riittää/ Skepsis ja professori Nils Mustelin”.
Harvoin on suomalaisessa runoudessa näin ihailtavan suoralla ja arkailemattomalla tavalla ilmaistu omaa närkästystä - vaikka kyseinen professori joutuukin edustamaan kaikkia hengenheimolaisiaan.
MIKÄ ON OIKEIN?
Lakastumisen aika –kokoelma herättää mielenkiintoisia kysymyksiä yksilön vastuusta ja moraalista. Sodan kokenut Anhava pohtii ihmisen kohtaloa maailmassa, joka ei tunnu oppineen historian virheistä. Päinvastoin. Rauhan mahdollisuus näyttää tänään yhtä etäiseltä kuin kuusikymmentä vuotta sitten. Demokratia on jatkuvasti jossain päin maapalloa vaarassa suistua diktatuuriin.
Poikkeusoloissa vapauden puolustajatkin saatetaan leimata rikollisiksi - kuten natsi-Saksaa aikanaan vastustaneet partisaanit. Norjan Tromssassa tapettujen juutalaisten muistomerkillä hiljentyvä runoilija pakottaa lukijan miettimään omaa suhtautumistaan elämän ja kuoleman kysymykseen: ”Jälkiviisas kysyy:/ olisitko pyrkinyt auttamaan/ vai katsonut toisaalle?/ kuulunut vastarintaliikkeeseen,/ terroristeihin?”.
Tämän päivän terroristeilla voi ajatella olevan muitakin motiiveja toiminnalleen kuin vapaus. Silti on hyvä pitää mielessään, etteivät asiat aina ole sitä, miltä näyttävät. Rauhan ylläpitäminen on monimutkaisempi tehtävä kuin sotiminen. Kokoelman viimeinen runo vihjaa ihmisten välisen yhteisymmärryksen alkavan omasta sisimmästä, itsensä hyväksymisestä: ”Rauhan väri on harmaa,/ ei ankea vaan ajaton,/ ei alistunut vaan tyytyvä./ Otat maiseman vastaan/ kuin astuisit tauluun,/ sen avaruuteen/ tyveneen oloon/ kun murhe on vaiti,/ lepoon asettunut”.
MARKUS JÄÄSKELÄINEN
Helena Anhava: Lakastumisen aika.
Otava, 2003.