| Etusivu | Tuotanto | Runoja | Artikkelit | Linkit | Kuvia | Info |
|
|
|
Kirja-arvostelu -->
VAKAVA HUMORISTINEN KOKOELMA Petri Turusen kolmas runokokoelma Uskomaton tuuli, korkeat ohimot jatkaa edellisten kokoelmien irtonaisen lennokasta liitoa ryppyotsaisen postmodernin ja modernin suomalaisen runouden yläpuolella. Kokoelma on kirjoitettu runoelman muotoon. Yhdellä sivulla on usein kaksi runoa, jotka peilaavat toistensa teemoja, eri näkökulmista. Turunen taitaa kirjoittaa runoja, joiden ironia ei ole kovin ilkeää mutta osuu silti kohteisiinsa. Ironia on piilotettu lyyrisen kauniisiin lauseisiin, joihin onomatopoeettinen leikki tuo vielä oman vivahteensa, kuten tässä: ”vilpoinen tuuli/ huojuttaa meitä/ Zyskowicz”. Kokoelman runoissa liikutaan rakkaudesta, parisuhteesta ja erotiikasta, antiikin myytteihin ja nykypäivän politiikkaan. Hallitseva tyylikeino on juhlallisen ja naurettavan sekoittaminen. Tunnelma muuttuu runosta, jopa rivistä toiseen: ”Loikoilen toogassa,/ syön viinirypäleitä kaunottaren kädestä,/ makkaroita, kiisseliä, fetaa.” PINNAN ALLA TYYNTÄ Iloisesti porskuvan pinnan alla voi ajoittain aistia kuitenkin vakavamman, hiljaisemman olotilan. Rakkaudesta kirjoittaessaan Turunen tekee näennäisen estoitta pilaa sekä itsestään että kumppanistaan; rakkaus esitetään vanhanaikaisena ja huvittavana. Tosipaikan tullen rakkaus on kuitenkin hellää ja koskettavaa: ”Hylkäsin maailman technicolor-väreissä./ Kannoin hänet igluun ja sanoin:/ ’Tästä tulee kotimme! Syödäänkös risottoa?’/ Koivut saivat afroletin, minä sain eripariset rinnat./ Huitelen tarjouspiirakoiden perään,/ törmäilen kansalaisiin/ ja kiitän/ Jumalaa että en ole kuollut.” Myös inhimillisestä kärsimyksestä ja hädästä kirjoittaessaan Turunen tuntuu olevan oudon tosissaan: ”Tyttönen vielä,/ tuskin kasvanut ulos mekostaan,/ kun kiusasit hänestä esiin/ hampaattoman eukon”. Hän yltyy jopa huokaamaan moraalin perään, tosin ilman huutomerkkiä: ”näkisipä jossakin/ vilauksen hyvettä.” VIRHEITÄ PELKÄÄMÄTTÄ Uskomaton tuuli, korkeat ohimot -kirjaa useampaan kertaan lukiessa sen vakavampi puoli nousee yhä enemmän pintaan ja muuttuu lopulta hallitsevaksi tunnelmaksi. Arvostan Turusen rohkeutta kirjoittaa vapautuneesti ja vuolaasti, väärin sanomista pelkäämättä. Tämä uusin kokoelma osoittaa hänen olevan oikealla tiellä. Muutamaa hutaisuksi jäävää ohutta runoa lukuunottamatta se on onnistunut, lyyrinen kokonaisuus. Runoelman voimana voinee pitää, että juuri ristiriitaisuus tekee siitä ehyen. MARKUS JÄÄSKELÄINEN Petri Turunen: Uskomaton tuuli, korkeat ohimot. Atena, 2002. Artikkeli julkaistu Markus Jääskeläisen kotisivulla 12.12.2005 |