RUNOILIJAN ROOLIT

 

Jusa Peltoniemen toinen runokokoelma Kahden enkelin kapsäkki on täynnä historiaa, henkilöitä, tapahtumia, viittauksia. Runoilijan oma ääni on pussin pohjalla, roolien alla: "muistini/ näyttää jatkuvasti joutuvan ristiriitaan/ toisten muistieni kanssa".

   Peltoniemi sovittelee harteilleen runouden nuoren neron viittaa, ainakin mitä julkaisuvauhtiin tulee: viime vuonna ilmestyi esikoisrunoteos, Runeberg‑ehdokkaana ollut Pieni elämäntanssi ja näytelmä Peltoniemen Hintriikan surumarssi. Tänä vuonna on runoteoksen lisäksi ilmestynyt dialoginovelleja sisältävä kirja Korkeat! lasit.

 

HAJOAVAT RUNOT

 

   Peltoniemi kirjoittaa liikkuvaa, nykyhetkeä ja menneisyyttä peilailevaa runoutta. Tietomäärä, lukeneisuus ja kyky leikkiä kielellä käy ilmi lähes joka runosta.

   Uuden kokoelman runot hajoavat fyysisestikin paperille, rivit on ripoteltu laidasta laitaan. Se minkä se laajuudessa ja ulottuvuudessa edelliseen kokoelmaan verrattuna voittaa, se häviää runojen intensiteetissä.

   Kahden enkelin kapsäkistä jää sotkuinen vaikutelma. Siinä on liikaa asiaa; jotkut runonpätkät olisivat ehkä parantuneet pienellä kypsyttelyllä, joitakin olisi voinut huoletta jättää pois.

 

OMAKUVA

 

   Pidin eniten niistä runoista, joissa Peltoniemi malttaa hieman jarrutella; puhuu itse runoilijana, ilman naamioita.

"Omakuva nuorena runoilijana" on kitkeränkaunis kuvaus narsistin totuudenhetkestä. Peltoniemi ironisoi nuoruuden intoa ja kokemattomuutta hellästi: "minä paitaressu yhtäkkiä kuvittelen olevani perillä/ vaikka matka tuskin on alkanut/ vaunut nytkähtäneet liikkeelle/ varsa ottanut kuninkaanaskeltakaan kohti yön selkää/ Kaikki aika on kulunut ohivierivän/ maiseman ja omien virheiden ihastelemiseen/ vierailuihin silmien mansikkamailla".

 

PSEUDODOKUMENTTIA

 

   Pseudodokumentin kirjoittamisessa Peltoniemi seuraa ansiokkaasti Kari Aronpuron jalanjäljissä: "Selindan merkillinen näky" kertoo pienen tytön vierailusta taivaassa ja helvetissä. Runo on kutkuttavan aidon oloinen arkaaisine sanamuotoineen ja raamatullisine tyyleineen, mutta lopun yllättävä, hieno huipennus tekee siitä nykyrunoutta: "Näyssä oli hän yhtä mittaa enintään kaksikymmentäneljä tuntia/ wäliaikaa oli toisinaan kaksi päiwää tai kaksi wiikkoakin/ joku wiikko näyn jälkeen/ näytti silmät saaneen jonkunlaista/ wikaa siitä erinomaisesta kirkkaudesta/ jonka olen nähnyt Sinussa".

 

‑ Markus Jääskeläinen

 

***

 

‑ Jusa Peltoniemi: Kahden enkelin kapsäkki.

  Wsoy, 1996.