5. Luku

 

Tieteet

 

 

Kun todellisuus on jakautunut viiteen perustasoon, on luonnol­lista, että kokemusperäisiä, empiirisiä tieteitä on myös pääasiassa viidellä tasolla:

 

                                                universumi - tähtitiede, ja myös

                                                                    teologia, rajatieteet

                                                                    ja uskontotiede

 

                                    ihmisyhteisö - sosiologia, historia ym yh-

                                                          teiskuntatieteet

 

                        ihminen - psykologia, historia, antropologia, kieli-

                                       tiede ym

 

            elämä - biologia, fysiologia ym

 

aine - fysiikka, kemia, geologia, tähtitiede ym

 

 

    Tietysti näiden portaiden välillä on välimuotojakin. Fysiikan ja biologian välillä on biokemia, biologian ja psykologian välillä on fysiologinen psykologia, psykologian ja sosiologian välillä on so­siaalipsykologia jne.

    Myös on olemassa tieteitä, jotka tutkivat monen todellisuuden ta­son asioita yhtäaikaa, kuten esim paleontologia, joka tutkii sekä aineen että elämän asioita, ja arkeologia, joka on historiantutki­musta, eli ihmisyhteisöä tutkiva tiede, mutta varmasti tarvitsee kaikkien geologisten, fysikaalisten ja biologistenkin asioiden tie­toja.

    Samoin joka tasolla on monia eri tieteitä, esimerkiksi yhteis­kun­tatieteitä on sosiologian lisäksi taloustiede, valtio-oppi, his­toria, oikeustiede jne. Mutta tämä kaavio antaa selkeän kuvan siitä, minkälaisia empiirisiä perustieteitä on olemassa ja mitä ne tutki­vat. (katso myös liite 1. Siinä on selvitetty monijakoisemmin to­dellisuuden tasot.) (K 35)

    Asia voidaan analysoida ja esittää vielä hienojakoisemmin ja tarkemmin, kun otetaan paikka- ja populaatioaspektit maantieteestä (1); henki ja aine erotetaan; ja yhteisöasiat ja historia-asiat otetaan erikseen. Saadaan neljä perustasoa: aine, elämä, ihmisen tasoiset olennot, mahdolliset korkeammat olennot; ja viisi aspektia, näkökulmaa: aineellinen aspekti, henkiaspekti, yhteisöaspekti, paikka-aspekti, aika-aspekti.

 

Tasot:

 

                                                ihmistä korkeammat olennot (teologia)

                                    ihminen (psykologia ja muut humanistiset- ja yhteiskuntatieteet)

                        elävät olennot (biologia)

            aineen taso (fysiikka, kemia, tähtitiede)

 

 

  1. aspekti näihin, aine-aspekti

 

jumal’olentojen keho, ruumis (teologia, biologia)

                                    ihmisen keho, ruumis, yhteiskunnan talous (fysiologia, taloustiede)

                        kasvit ja eläimet, solut (biologia)

            aine (fysiikka jne)

 

  1. aspekti, henkiaspekti

 

kork.olentojen sielunelämä (teologia, psykologia)

                                    ihmisen psyyke, yhteiskunnan hengenelämä (psykologia ym)

                        elämä (biologia, etologia)

            energia (fysiikka jne)

 

  1. aspekti, yhteisöllinen aspekti

 

 enkeli ym yhteisöt (teologia, sosiologia)

ihmisyhteisöt (sosiologia ja muut yhteiskuntatieteet)

                        eläinyhteisöt (biologia, etologia)

            ainejoukot (fysiikka jne)

 

 

  1. aspekti, paikka-aspekti, maantieteellinen eli levinneisyys-aspekti, levinneisyys maapallolla (maantiede) ja muualla (tähtimaantiede)

 

enkelien ym levinneisyys (teologia, UFO-tutkimus, tähtitiede)

                                    ihmisten levinneisyys (maantiede, tähtitiede)

                        eläinten levinneisyys (biologia, maantiede, tähtitiede)

            aineen ja energian jakautuminen maapallolla ja muualla (fysiikka, geologia, tähtitiede

ym)

 

  1. aspekti, historia-aspekti, aika-aspekti

 

jumalten historia (teologia, tähtitiede)

                                    ihmisten historia (antropologia, arkeologia, historia)

                        eläinkunnan historia (paleontologia)

            aineen ja energian historia (fysiikka, tähtitiede jne)

 

Näitä kun mietiskelee, niin huomaa, kuinka vähän ihmiskunta tietää. Todellisuus on jotain tällaista, muttemme tiedä paljoakaan juuri erityisesti elämästä, emmekä aineestakaan (esim pimeä aine) muualla avaruudessa.                

    Filosofin tulisi hallita näiden kaikkien eri todellisuuden tasoja ja aspekteja tutkivien tieteiden keskeiset tulok­set omana aikanaan, ja sen lisäksi hänen tulisi olla erikoistu­nut jolle­kin tieteenalalle. Jonkinlainen kuva tieteiden tuloksista on on­neksi nykyään kaikilla ihmisillä.

    Filosofian harrastajaa kiinnostaa näiden tieteiden tutkimista asi­oista erityisesti aineen luonne, eli äärettömän pienet asiat, mik­romaailma (fysiikka ja kemia), universumin synty, kehitys ja loppu sekä laajuus, eli makromaailma (tähtitiede), elämän synty maapallolla (biologia, geologia, historia, paleontologia, arkeolo­gia, tähtitiede, teologia), ihmisen synty (antropologia), sielun ja ruumiin suhde (psykologia), ihmiselon tarkoitus (psykologia, yhteiskuntatieteet ja teologia), maailman muuttaminen (yhteiskuntatieteet) ja kaikki uskontotieteen ja teologian keskei­set kysymykset. (K 36)

    On tietysti lukuisia muitakin filosofian kannalta kiintoisia asioita ja kysymyksiä, esi­merkiksi ihmiskunnan menneisyys (historia, arkeologia), mutta ehkä tässä ovat keskeisimmät. Vastaus näihin kysymyksiin ei ny­kyäänkään tule puhtaasti tieteistä, vaan ne jäävät filosofisen pohdinnan kohteiksi ja vastauksia ei tarvitse kaikkien hyväksyä, päinvastoin kuin on tieteiden tulosten kohdalla muutoin, koska kaikkien on ne hyväksyttävä, silloin kun tieteelliset todisteet ovat selvät. Näissä filosofisesti mielenkiintoisimmissa kysymyksissä ei yleensä tieteellistä varmuutta ole saavutettu.

    Nämä ovat empiiriset perustieteet: fysiikka ym, biologia ym, psykologia ym, sosiologia ym ja teologia ym. Niiden lisäksi on soveltavia tieteitä, teknologia, insinööritieteet, maatalous-metsätiede, lää­ketiede, psykiatria, kliininen psykologia, sotatiede, rauhantutki­mus jne. Soveltaville tieteille on luonteenomaista, että ne ovat yleensä poikkitietieitä, toisin sanoen ne käyttävät monien tietei­den tuloksia, mutta ovat samalla erityisesti sidoksissa yhteen pe­rustieteeseen. Esimerkiksi lääketiede käyttää kaikkia kokemus­pe­räisiä tieteitä, mutta on lähinnä liittynyt fysiologiaan ja muihin biologisiin tieteisiin.

    Soveltavien tieteiden lisäksi on menetelmätieteitä, matema­tiikka, logiikka, tilastotiede, automaattinen tietojenkäsittelyoppi ja kieli­tiede. Nämä ovat kaikkien tieteiden apuvälineitä ja kaik­kien tie­demiesten on hallittava niitä kaikkia jossain määrin. Toiset tie­demiehet ovat erikoistuneet pelkästään näihin, nämäkin ovat pe­rustieteitä, ne eivät vain ole empiirisiä, ne eivät perustu koke­musperäiseen tutkimukseen, vaan lukujen ja käsitteiden tutkimi­seen ja tiedon tallentamiseen, välittämiseen ja käsittelemiseen. Psykologin on hallittava erityisesti tilastotiedettä, kemistin on hallittava erityisesti matematiikkaa, filosofin on hallittava erityi­sesti logiikkaa ja kielitiedettä. Kaikkien on nykyään osattava käyttää tietokonetta, eli osattava jonkin verran ATK-oppia.

    Filosofiasta voidaan ajatella, että se on yksi näistä menetelmä­tie­teistä, mutta filosofiassa on myös kokemusperäistä tutkimusta, ja filosofia ei kuulu pelkästään tieteisiin, vaan se on myös tietei­den ulkopuolinen asia, niinkuin esimerkiksi taidekin on tieteiden ul­kopuolinen asia, vaikka taidehistoria ja muu taiteen tutkimus kuuluvatkin tieteisiin. Sama pätee teologiaan; vain uskontotiede on nimenomaan tiede eikä mitään muuta. Ei tämä silti teologialle mikään häpeätahra ole, miksi sen pitäisi olla vain tiede? Voihan se olla jonkin uskonnon harjoittamista ja tiede Jumalan asioista yhtä aikaa. Ei tiede ole välttämättä tärkein ja hienoin asia maail­massa, niinkuin filosofit usein nykyään ajattelevat. Uskontotiede on sitten tuomarina uskontojen totuudesta, mikäli tämä totuus on tieteen saavutettavissa.

    Yliopistot ovat rakentuneet tieteiden historian ja yhteiskunnan historian kuluessa hieman sattumanvaraisesti. Jos voitaisiin ny­kyisen tiedekäsityksen pohjalta luoda uudestaan yliopistolaitos, se varmaankin rakentuisi sillä tavoin, että olisi empiiristen tietei­den osasto ja menetelmätieteiden osasto erikseen ja sitten jokai­nen perustiede olisi niiden sisällä omana tiedekuntanaan yhdessä lähimpien soveltavien tieteiden kanssa. Näin opiskelijakin näkisi havainnollisesti eri tieteiden välisen yhteyden ja erot, eikä samaa tiedettä tarvitsisi opettaa eri paikoissa. Sen lisäksi tarvittaisiin silti eri ammatteihin valmistavia instituutioita. Esimerkiksi lakitiede on lähinnä yhteiskuntatiede, silloin kun se tutkii minkälaisia lakeja eri yhteiskunnissa on ollut ja on, ja minkälaisia pitäisi laatia, mutta ammattiin, lakimiehiksi ja tuomareiksi jne, valmistavasta instituutista nykyisessä lakitieteen lukemisessa lähinnä on kysymys.

    Mutta mihin tiedekuntaan panisimme kirjastotieteen? Melkein yhtä hyvin voisimme perustaa vaikkapa ”polkupyörätieteen”. Jonkinlainen luokitteluoppi voisi kyllä olla uusi menetelmätiede, matematiikan ja logiikan osa.

    ”Hoitotiede” taas on vain uusi paikka lääketieteen tutkimiselle ja lukemiselle ja ehkä enemmänkin uusi koulukunta ja näkökulma lääketieteeseen, lääketieteen idea pitää sisällään kaiken sen, mitä nykyään sanotaan hoitotieteeksi. Tämä uusi koulukunta on kyllä varmasti edistyksellinen ja tärkeä tieteen kehitykselle, mutta on valitettavaa, kun tiede-sanan merkitystä näin hämärretään väittä­mällä, että on syntynyt uusi tieteenala jota ennen ei ole ollut. Psykoanalyysilla on ollut vähän samaa vikaa, analyytikot joskus pitävät psykoanalyysia uutena tieteenä, kuitenkin on äärimmäisen selvää, että se on vain yksi koulukunta, yksi teoria psykologiassa ja psykiatriassa, alunperin tärkeä ja avartava, mutta lopuksi uutta ajattelua kahlitseva ja autoritaarinen tieteen määräilijä.

    Lääketieteen lukeminen nykyään tapahtuu ikään kuin lääkäreitä valmistavassa ammatti- instituutissa, niin kuin lakitieteenkin kohdalla huomattiin.

    ”Hengentiede” taas on Steinerin yritys käyttää tieteen auktori­teettiä oman uskonlahkonsa, antroposofian, pönkittämiseen. Kaikki mahdollinen tiede hengestä uskonnollisessa mielessä kuuluu kuitenkin jo teologiaan, uskontotieteeseen ja rajatieteisiin, parapsykologiaan.

    Tietysti olisi parasta nimittää tieteet uudestaan näiden todellisuuden tasojen ja aspektien mukaan, jotka edellä on analysoitu.

 

 

 

 

            1. Elämän ja ihmisen synty

 

 

Edellä käsiteltiin jo mikromaailmaa ja makromaailmaa, niin että seuraava filosofisesti mielenkiintoinen kysymys tieteiden käsitte­lemistä asioista on elämän ja ihmisen synty maapallolla. Nykyai­kaisen tieteen pohjalta me tiedämme jo aika hyvin, miten kaikki on tapahtunut, mutta voi olla myös, että tieteen näkemys on jois­sakin kohdissa harhainen, niin että mielenkiintoisin kysymys ny­kyään on kysymys kehitysopin ja luomiskertomuksen ristiriidasta. Tämä kysymys muuttuu väistämättä aika teologiseksi: miten luomiskertomus pitäisi ymmärtää?

 

 

 

                        a. Tieteen nykykäsitys

 

 

Tieteen nykyään antama kuva on aika selkeä. Linnunrata on al­kanut tiivistyä tähdiksi ehkä n 10 miljardia vuotta sitten. Noin 5 miljardia vuotta sitten maapallo oli kiinteytynyt nykyiseen muo­toonsa ja aurinkokuntamme oli muodostunut. Maapallon pinta oli täynnä myrkyllisiä kaasuja, se oli elämälle kelpaamaton tuliperäi­nen taivaankappale. Jossakin vaiheessa maapallo on ollut koko­naan veden peittämä, ja mantereet ovat ensiksi olleet kaikki kiinni toisissaan ja siitä ne ovat lähteneet erkaantumaan nykyisiin muo­toihinsa.

    Aurinkokunnan planeetat ja kuut ovat myös saattaneet tulla muualta Linnunradasta, jostakin toisesta aurinkokunnasta. Mikä planeetta on kehittynyt täällä ja mikä on tullut muualta, sitä ei vielä tiedetä täsmällisesti, mutta tiedetään, että kaikenlaisia mah­dollisuuksia on olemassa. Maapallokin on siis saattanut tulla muu­alta ja maapallo saattaa vielä lähteä muualle, se riippuu siitä, minkälaisia taivaankappaleiden törmäyksiä ja kohtaamisia tapah­tuu. Näistä tapahtumista ja mahdollisuuksista tiede tietää varsin vähän, mutta tällaiset mahdollisuudet ovat täysin tieteen hyväk­syttävissä (K 37).

    Elämä maapallolla syntyi vähitellen ainemolekyylien muodos­ta­essa yhä monimutkaisempia yhdistelmiä alkumeressä. Syntyi en­simmäinen solu ja ensimmäiset yksisoluiset eliöt. Näiden eliöi­den vuosimiljoonainen kehitys on sitten korkeimpana kukkase­naan tuottanut tulokseksi ihmisen. Neanderthalin ihminen on ol­lut maapallolla jo parisataatuhatta vuotta, sen edeltäjät, jo hieman ihmisenkaltaiset apinat, pari miljoonaa vuotta, ja sitten nykyihmi­sen edeltäjä, Gro Magnon ihminen, varsin samanlainen ihminen kuin nykyihminen (tosin esim. vähän pidempi), on ollut täällä jo 40.000 vuotta sitten (1a), ja siitä lähtien nykyaikaan asti tai ainakin n vuoteen 4000 eKr asti.

 

 

 

                        b. Luomiskertomus

 

 

Raamatun sukuluetteloiden ja historiasta tiedettyjen Raama­tussa mainittujen tapahtuminen avulla voidaan laskea, että Raa­matun ilmoituksen mukaan Aatami olisi syntynyt n 4000 eKr.

    Raamatun mukaan luominen tapahtui seitsemässä päivässä. Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Ensiksi hän sanoi, että tulkoon valkeus, ja valkeus tuli, ja tuli ilta ja aamu ja ensimmäinen päivä. Uudessa Raamatun käännöksessä sanotaan, että ”tämä oli en­simmäinen päivä”. Vuorokausi Israelissa vaihtui illalla, eikä yöllä klo 12 niinkuin nykyään. Sitten taivaanvahvuus tuli erottamaan sen alla olevat vedet sen yläpuolella olevista vesistä. Seuraavana päivänä vedet käskettiin kokoontumaan niin yhteen, että kuiva tuli näkyviin. Seuraavana päivänä tulivat valot tai­vaan­vahvuuteen: aurinko, kuu ja tähdet. Seuraavana päivänä tu­livat vesieläimet ja linnut. Sitten tulivat maaeläimet ja ihminen, ja seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi. Tämä kertomus on en­sim­mäisen Mooseksen kirjan alussa, Raamatun alkulehdillä.

    Muissa uskonnoissa ja vanhoissa kirjoituksissa on vastaavan­laisia kertomuksia luomistapahtumista.

    Teologinen ongelma on siinä, että jos halutaan pitää kiinni siitä ilmoituksesta ja opista, että Raamattu on Jumalan Sanaa, ja että se pitää paljon enemmän paikkansa kuin ihmiset luulevatkaan, niin miten tämä kertomus olisi yhdistettävissä tieteen nykytulok­siin?

    Yksinkertaisinta olisi tietysti todeta, että kaikessa muussa paitsi ajoituksessa kertomus pitää aivan hyvin yhtä tieteen käsi­tysten kanssa, ja tarkastella muuten kertomusta mytologiana, myyttisenä kertomuksena maailman synnystä. Näinhän teologit nykyään yleensä tekevät, mutta on mahdollista pitää vähän enemmänkin kiinni Raamatun tekstistä.

    Ainakin on otettava huomioon Raamatun kertomusten luonne. Ne kertovat maailman ja historian tapahtumista profeettojen nä­kökulmasta, ja niiden tarkoitus on kyllä totuudenmukaisesti ker­toa, miten profeetat ovat maailman tapahtumat nähneet ja ym­märtäneet, mutta ennenkaikkea niiden tarkoitus on vahvistaa ih­misten uskoa Jumalaan. Niiltä ei voi vaatia sellaista tarkkuutta kuin nykyaikaiselta tieteelliseltä tekstiltä.

    Toisaalta ne ovat Jumalan innoittamia, ja Jumalan täytyi tietää, että myös nykyajan ihminen tulee jonakin päivänä luomiskerto­musta lukemaan. Niissä on ehkä viitteitä maapallon esihistoriasta, jotka vasta nykyajan tiede pystyy täysin ymmärtämään.

    Mutta ennenkaikkea on otettava huomioon Jumalan voima ja valta. On otettava huomioon sen pappeuden voima, joka Jeesuk­sella on. Hän on sanonut, että usko pystyy siirtämään vuoria. Mihin kaikkeen silloin Jumalan voima pystyy? Kertomusta on myös tarkasteltava Jumalan voiman näyttönä, johon kaatuu kaikki liberaaliteologia.

    Seuraavassa hahmotellaan yhtä mahdollisuutta tulkita kerto­mus niin, että se pitää täysin paikkansa ja on kuitenkin otettu huomi­oon nykyajan tiedot.

 

 

 

                        c. Raamatun teksti ja sen tulkinta

 

 

”Alussa loi Jumala taivaan ja maan” (1. Moos. 1:1)

    Yleensä teologiassa on ajateltu, että tämä tarkoittaa sitä, että Ju­mala on luonut koko maailmankaikkeuden ja vielä tyhjästä. Kui­tenkin voidaan ajatella myös, että tämä on vain alkulause luomis­kertomukselle, ja myös poissulkeva lause, kirjoittaja ei tule ker­tomaan muusta kuin tämän maailman, maapallon nykyisen järjestyksen luomisesta ja taivaasta maapallon kannalta. Koko maailmankaikkeudesta ei ole puhettakaan, se ei kuulu käsiteltävään asiaan. Siitä Jumala puhuu toisaalla, jossakin aivan muussa kohdassa ilmoitusta (K 38).

    Joka tapauksessa Raamatun mukaan Jumala on muokannut mie­lensä mukaan maapallon nykyisen järjestyksen: sekä maapal­lon asiat että taivaan. Ihmeellisiä asioita aurinkokunnassa onkin ainakin kaksi: Miksi kuulla on aina sama puoli tännepäin? Miksi auringon ja kuun näennäinen koko maapallolta katsoen on suurinpiirtein sama? Todennäköisyys tällaisille sattumille on aika pieni.

    Jumala on järjestänyt, muokannut, tehnyt, luonut, sen maail­man, missä nykyihminen elää, luomiskertomuksen alusta aina maail­manloppuun asti. Ihmisen liikkumiselle ja ymmärrykselle on rajat, joita ei voi ylittää tämän maailman sisällä.

    Koko luomiskertomus on ilmeisesti ilmoitus tämän maailman, maapallon luomisesta. Jumala on kyllä luonut lukemattomia vas­taavia maailmoja universumiin (3), mutta Raamatun luomisker­tomus kertoo vain tämän taivaan ja maan asioista (4). Raamatun ilmoituksen mukaan ymmärrämme uskon kautta todeksi, että Jumala on luonut maailman sanallaan (5). Asiat on ensin luotu hengellisesti ja sitten vasta ne ovat tulleet aineellisiksi tähän maa­ilmaan (6). Jumala on ilmeisesti antanut luomiskertomuksen Moosekselle ilmestysvuorella Siinain erämaassa niinkuin lain taulutkin. Mooses on kirjoittanut sen ylös ja näyssä nähnyt ta­pah­tumat. Tosin kertomus voi olla vanhempi, mutta joku pro­feetta on asialla ollut kuitenkin (7). Kertomus on lievästi muun­tunut aikojen kuluessa, muttei kovin paljoa ja oleellisesti (8). Väärinymmärryksiä siitä on aina ollut, niinkuin creatio ex ni­hilo-oppi, jolla ei ole mitään raamatullista pohjaa. Se on vain yksi tulkinta ja rakentuu tietylle antiikkiselle, kreikkalaiselle filosofialle eikä Raamatun ope­tuksille.

    Ihminen on ajateltava maan pinnalle, sidotuksi tähän maapal­loon, ja siinä asemassa hän kuuntelee ja katsoo, mitä Jumala hä­nelle tästä maailmasta ilmoittaa. Jumala ilmoittaa hyvin vähän univer­sumista, ja melkein koko ilmoitus koskee maapalloa luo­mistapah­tumasta maailmanloppuun asti. Asioista ennen luo­mista­pahtumaa ja muualla universumissa me tiedämme itse asi­assa enemmän modernin tieteen perusteella kuin Raamatun ilmoi­tuk­sen perusteella (9). Swedenborgin ja Joseph Smithin saamissa ilmoituksissa niitä on kyllä sitten enemmänkin kuin Raamatussa.

 

”Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä, ja Juma­lan henki liikkui vetten päällä.”

 

Luomiskertomuksen toisesta lauseesta lähtien olemme piukasti maan pinnalla. Elämää ja ihmistä ei ole.

    Tämä kohta kertoo näinollen joko maapallosta henkimaail­massa tai maapallosta aurinkokunnan ulkopuolella (”pimeys oli syvyyden päällä” saattaisi viitata tähän), tai sitten on ollut jokin katastrofi, jonka takia maa on muuttunut autioksi ja tyh­jäksi ja pimeäksi, valo ei pääse pilvien läpi. Tai sitten kerro­taan niin muinaisesta ajasta, että maapallo oli jo muodostunut planee­taksi, mutta aurinko ei ollut vielä syttynyt tähdeksi.

    Tuntuu vähän fantastiselta, että koko maapallo olisi siirretty tänne henkimaailmasta, samalla tavoin kuin Jeesus muutti veden viiniksi, mutta ylipäätänsä meidän on melko mahdotonta tietää, millä tavoin Jumala taivaan kokoisia ja maan kokoisia asioita luo. Myös maapallon kiertoradan paikka auringon suhteen on saattanut vaihdella, mikä voisi selittää monta asiaa.

    Kaksi käsitettä on kuitenkin tehtävä selväksi, toinen on ”luominen”, ja toinen on ”päivä”. Luominen ei tarkoita maail­mankaikkeuden luomista tyhjästä, vaan olemassaolevien ele­menttien järjestämistä aivan samalla tavoin kuin taiteilija luo maalauksen tai insinööri avaruusaluksen. Maailmankaikkeuden elementit ovat ikuisia, ne vain voidaan järjestää eri tavoin. Maa­pallon nykyinen tilanne on luotu, järjestetty, mutta ne elementit - emme tiedä, mitkä varsinaisesti ovat kaiken aineen ja energian perusosia, elementtejä, mutta jotkut perusosat on kuitenkin olemassa - joista maapallo ja elämä ja ihminen on muokattu, ovat ikuisia (10), niitä ei ole luotu, eikä koko kaikkeutta.

    Luomisen aikoihin maapallo ei myöskään ollut samanlainen kuin nykyään, maa luotiin paratiisiksi, emmekä tiedä missä päin maapalloa Edenin paratiisi oli, emmekä tiedä minkälainen maantiede silloin oli maapallolla. Kaikki mantereet saattoivat vielä olla yhdessä. Päivä ei silloin ollut välttämättä samanpituinen kuin nykyään. Varsinkin ensimmäinen päivä on voinut olla kuinka pitkä vaan, ja sitä ennen on voinut olla aikaa kuinka paljon vaan. Se oli maapallon tai sen nykyisen järjestyksen ensimmäinen päivä. Aika oli silti erilaista. Tiedetään, että Jumalan päivä on tuhat maan vuotta, mutta luomiskertomuksen päivä voi olla tätäkin pidempi. Aikaa emme siis luomiskertomuksessa pysty arvioimaan, mutta Jumalalle on kuitenkin silloin ollut kuusi päivää ja sapatti. (Ja me vieläkin noudatamme tätä viikkojärjestystä Jumalan ja luomis­ker­tomuksen kunniaksi, vaikka sapatti on vaihtunut israelilaisten sapatista, lauan­taista, sunnuntaiksi.)

    Luomiskertomus on myös monitasoinen. Samalla kun se ker­too seitsemästä Jumalan päivästä jossakin kohtaa maapallon mui­nai­suutta, se samalla kuvaa koko luomisen ja kehityksen vai­heet, olivatpa ne sitten tapahtuneet henkimaailmassa, muualla avaruu­dessa tai aineellisen maapallon pinnalla.

    Raamatun kaikki kertomukset ovat tässä suhteessa samanta­paisia. Kerrotaan jokin konkreettinen tapahtuma juuri niinkuin se on ta­pahtunut. Kuitenkin tapahtumalla on usein myös symboli­nen, vertauskuvallinen ja profeetallinen tulkintansa eli merkityksensä.

    Luomiskertomus kertoo siis ehkä sen, miten aurinkokunnat ja maapallot yleensä kehittyvät maailmankaikkeudessa, samalla kun se kertoo tämän maapallon luomistapahtumat. Profeetallisesti se kertoo samalla, kuinka Jumala täyttää tehtävänsä ihmistä koh­taan, mikä on ihmisen ikuisen elämän toteuttaminen, ihmisten valitseminen ja kouluttaminen erilaisiin paikkoihin ikuisessa maa­ilmassa (11). Kuitenkin se pääasiassa kertoo ensinnäkin tämän maapallon luomisesta vuosimiljoonien kuluessa ja sitten nykyisen järjestyksen luomisesta seitsemässä Jumalan päivässä. Kun Aa­tami karkoitettiin paratiisista, vasta silloin alkoi aika nykyisessä mielessä, siihen asti aika oli toisenlaista. Tästä karkoituksesta al­kaa taas seitsemän tuhatvuotiskautta, joiden aikana maapallo tehdään täydelliseksi, uudestaan paratiisiksi.

    Tämä ei ole mitenkään selvää, mitä tämä seitsemän tuhatvuo­tis­kautta tarkoittaa, mutta jostakin tämäntapaisesta on kysymys, vaikka täsmällisestä totuudesta ei ainakaan tämän kirjoittajalla ole käsitystä.

 

”Ja Jumala sanoi: ”Tulkoon valkeus!” Ja valkeus tuli.

 

Ja Jumala näki, että valkeus oli hyvä; ja Jumala erotti valkeuden pimeydestä.

 

Ja Jumala kutsui valkeuden päiväksi, ja pimeyden hän kutsui yöksi. Ja tuli ehtoo ja tuli aamu, ensimmäinen päivä.” (”Tämä oli ensimmäinen päivä.”)

 

Mistä valo tulee maapallon pinnalle? Se tulee auringosta. Aina kun tähti kasautuu vetypilvistä ja syttyy auringoksi, tulee sille alueelle valo, ja planeetoille alkaa päivä ja yö. Tämä on tapahtu­nut maailmankaikkeuden historiassa miljardeja kertoja, ja ehkä valon syntyminen on joskus tapahtunut jonkinlaisessa alkupama­uksessakin jossakin osassa universumia, jossa muuten olisi ollut pimeää.

    Myös valo voi tulla sillä tavoin, että maapallo tulee pimeäm­mästä avaruudesta aurinkokuntaan kiertoradalle.

    Myös on voinut joskus olla sellainen tilanne, että maapallolla kosmisen katastrofin nostattamat tuhkapilvet ja savu väistyvät auringon edestä, niin että aurinko tulee jälleen näkyviin.

 

”Ja Jumala sanoi: ”Tulkoon taivaanvahvuus vetten välille erotta­maan vedet vesistä!”

 

Ja Jumala teki taivaanvahvuuden ja erotti vedet, jotka olivat tai­vaanvahvuuden alla, vesistä, jotka olivat taivaanvahvuuden päällä, ja tapahtui niin.

 

Ja Jumala kutsui vahvuuden taivaaksi. Ja tuli ehtoo ja aamu, toi­nen päivä.”

 

Universumissa ja aurinkokunnassa on varmaankin tapahtunut monenlaisia vesien erottamisia toisistaan, vaikka enemmänkin on ollut kysymys vetypilvistä. Planeetat ja tähdet ovat saaneet muotonsa, eriytyneet toisistaan. Maapallon ympärillä on voinut miljoonia ja miljardeja vuosia sitten olla myös vesikehiä, jotka ovat hajautuneet avaruuteen ja pudonneet maapallon pinnalle.

    Konkreettisena tapahtumana tämä on selvä. Jumalan sanan voi­malla yhdessä Jumalan päivässä kaikkosi sumu maan pinnalta ja pilvet siirtyivät korkealle taivaalle, horisontti näkyi merellä en­simmäistä kertaa.

 

Seuraavana päivänä Jumala käski vedet kokoontumaan yhteen, niin että kuiva tuli näkyviin. Kuiva nimitettiin maaksi ja vedet mereksi. Jumala käski myös maan kasvaa kasveja ja tapahtui niin.

    Vesien kokoontuminen yhteen ja kasvien kasvaminen ei var­maankaan voisi tapahtua yhdessä päivässä, niin että tämä kohta lienee myös todistus siitä, ettei tarkoiteta nykyistä 24 tuntia. Ja muuten tämäkin kohta menee täysin kehitysopin mukaisesti, täy­sin niinkuin tiedekin ajattelee kehityksen tapahtuneen, tosin kasvit ovat ensin syntyneet meressä, tiedemiesten nykyisten käsitysten mukaan.

 

Seuraavana päivänä Jumala käski valot tulemaan taivaanvah­vuu­teen. Jumala teki kaksi suurta valoa ja tähdet.

    On hieman ihmeellistä, että ensin on maapallo ja sitten vasta luo­daan kaksi suurta valoa. Voidaan kuitenkin kuvitella tilanne, jol­loin ensin on kattava pilvipeite, ja sitten pilvipeite alkaa ra­koilla, jolloin taivaankappaleet tulevat näkyviin. Silloin kyllä Ju­mala käyttäytyisi vähän huijarimaisesti, samalla tavalla kuin län­simaa­laiset alkuasukkaita kohtaan, niin että tässä kohden on tekstissä ehkä jonkun profeetan tulkintaa tapahtumista. Jumala­han vain sanoo: ”Tulkoon valot taivaanvahvuuteen!” ja tekstin kirjoittaja sanoo, että Jumala teki ne.

    Toisaalta maapallo on tietysti voinut olla pimeässä avaruu­dessa ja Jumala on tehnyt keinotekoiset valot taivaankannelle. (Keinotekoinen on kyllä vähän hassu sana, kun Jumalasta on kysymys, jonkinlaisia luonnollisia taivaankappaleita niiden tietysti on täytynyt olla ihmisen näkökulmasta katsottuna.) Keinote­koinen valo on yksi selitys sillekin tapahtumalle, kun Joo­suan ai­kana aurinko ei laskenut ollenkaan, eihän ole mahdol­lista, että maapallon kiertoliike akselinsa ympäri pysähtyy päi­väksi ja sitten jatkuu taas niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Toinen mahdollisuus on, että päivän piteneminen tapahtui jotenkin hyp­noottisesti. Kolmas mahdollisuus on, että maapallon akselin paikka siirtyi ja Palestiinan alueella aurinko ei laskenut (Velikowski). Neljäs mahdollisuus on, että kiertoradan paikka muuttui, ja sen takia akseli ei muuttunut auringon suhteen. Viides mahdollisuus on, että kertomus on legendaa. Kuudes mahdollisuus on, että Jumala tosiaan pystyy pysäyttelemään ja käynnistämään maan kiertoa tahtonsa mukaan.

 

Seuraavana päivänä tulivat vesieläimet ja linnut. Sitten kuuden­tena päivänä luotiin eläimet ja ihminen, ja seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi.

 

Paleontologiasta, biologiasta, antropologiasta, geologiasta jne tiedämme, että asiat ovat tapahtuneet juuri näin, tässä järjestyk­sessä, ajoitus sensijaan on muuttunut uudestaan epäselväksi tie­teessäkin. Radiohiilimenetelmä pätee n vuoteen 4000 eKr, mutta sitä varhaisemmista ajoista tulee ristiriitoja eri ajoitusmenetelmien välillä. Tämä sopii erityisen hyvin Raamatun ilmoitukseen, ajoissa ennen 4000 eKr on kysymys toisenlaisesta ajasta kuin nykyinen aika, maapallo on jostakin syystä kulkenut ja pyörinyt erilaista vauhtia ja aika on ollut erilaista.

    Myös on luomiskertomuksesta muistettava, että se on kirjoitettu draaman muotoon, se on teatteria, runoutta, taidetta ja jumalallinen ilmoitus, eikä mikään tieteellinen teksti, ja sellaisena se on täysin totuudenmukainen ja loistava teksti. Tämän on esittänyt Brigham Young- yliopiston oppinut Hugh Nibley.

 

 

 

                        d. Luomiskertomuksen ongelmat

 

 

Tässä on nyt esitetty yksi mahdollisuus ja loogisia vaihtoehtoja epäselvissä kohdissa, miten luomiskertomus pitäisi ymmärtää ny­kypäivän tieteen valossa. Ei ole tarvinnut antaa tippaakaan pe­riksi Raamatun tekstistä. Se on ihme! On olemassa tieteellisiä teorioita, joiden kanssa Raamattu on auttamattomasti ristirii­dassa, mutta niissä kohdin ilmeisesti nämä tieteelliset teoriat eivät pidä paikkaansa, ne eivät enää ole tieteellisiä, niinkuin 1800-luvulla näytti olevan. Ristiriitaa ei enää välttämättä ole.

    Tällaisesta tulkinnasta seuraa paljon maailmankatsomuksel­lemme. Vaikka tiedämme jo jotain universumista, galakseista ja maapallon esihistoriasta, aurinkokunnan ja tähtien kehityksestä jne, me ehkä olemme paljon enemmän maapallon ja sen nykyisen järjestyksen vankeja kuin huomaammekaan, myös ajattelus­samme. Me tunnemme vain ne luonnonlait, jotka maapallolla ny­kyään vallitsevat, ja näyttää siltä, että tämä nykyinen järjestys on vain järjestetty tilanne. Muualla universumissa, maapallon men­neisyydessä ja maapallon tulevaisuudessa voivat monet asiat olla eri tavoin kuin nykyään maan pinnalla.

    Meidän käsityksemme muinaisuudesta ja tähtitieteestä perus­tuvat yleistyksiin nyt havaittavien luonnonlakien pohjalta. Onko meillä oikeutta olettaa luonnonlait kaikkialla ja kaikkina aikoina sa­moiksi kuin nyt havaittavat ja ymmärretyt? Tai kuinka paljon ne voi­vat olla samoja ja kuinka paljon erilaisia? Tätä kysymystä ei tiede aseta, mutta se pitäisi asettaa. Me emme tiedä kuinka tämä asia on, ja näin on julma totuus, vaikka se on tiedeyhteisölle yhtä kar­vas pala ymmärtää kuin Galilei keskiajan kirkolle (12).

    Ja vaikka olemmekin nyt ymmärtäneet lisää joitakin asioita, jää luomiskertomuksen tulkintaan silti paljon ongelmiakin. Ennen­kaikkea ajoitus: milloin tämä seitsemän Jumalan päivää maapal­lon esihistoriassa oli? Milloin Aatami syntyi ja milloin hänet kar­koitettiin paratiisista? Milloin Adam-sanalla tarkoitetaan ihmistä yleensä ja milloin Aatamia henkilönä? Onko ihmisen luominen luomiskertomuksen 1. luvussa sama luominen kuin Aatamin luominen 2. luvussa?

    Jos pitäydymme ilmoituksessa, niin on sukuluetteloiden ja histo­rian tapahtumien perusteella todellakin laskettavissa, että Raama­tun ilmoituksen mukaan Aatami on syntynyt n 4000 eKr, tai karkoitettu silloin paratiisista. Hän syntyi paratiisissa, ja siellä oli erilainen aika ja erilaisia luonnonlakeja, ja on epäselvää, kuinka kauan hän eli siellä. Ajoitus vuoteen 4000 eKr on myös epävarma, siinä voi olla heittoa ainakin useampia satoja vuosia kumpaan suuntaan vain (13).

    3113-2500 eKr eri ajoitusten mukaan (14) (voi olla myös, että vedenpaisumuskertomuksissa kerrotaan eri vedenpaisumuksista ja sekoitetaan niiden tapahtumat toisiinsa) on sitten ollut se suuri vedenpaisumus, josta Raamattu puhuu, ja sitä ennenkin on ollut vedenpaisumuksia ja muita katastrofeja, jolloin lajit on täy­tynyt luoda uudestaan. Ja sitten on ollut vielä Baabelin kielten sekoitus parisataa vuotta vedenpaisumuksen jälkeen.

    Tiedemiehille nämä katastrofit ja vedenpaisumukset ja kielten se­koittamiset ovat 1700-luvun jälkeen – sitä ennenhän niihin uskottiin epäilemättä sen kummemmin - aiheuttaneet kiusaantuneisuutta. Ne eivät 1800-luvun alusta tä­hän asti tiedeyhteisössä ole olleet historiaa vaan mytologiaa. Tämä paljolti perustuu Darwinin käsitykseen vedenpaisumuk­sista. Darwin sanoo ”Lajien synty”-teoksensa päätössanoissa, että siitä tosiseikasta, että nykyään on monenlaisia lajeja ole­massa, joiden syntyä ja kehitystä voidaan seurata muinaisuuteen, voidaan pää­tellä, ettei mitään kaikenkäsittäviä vedenpaisumuksia ole voinut olla.

    Nykyään ei olla niin varmoja, että kaikkien lajien syntyä ja kehi­tystä voidaan seurata aukottomasti menneisyyteen, ja sellaisia vedenpaisumuksia, jotka eivät hävitä kaikkea, on silti voinut olla; ja jos oletetaan elämän istutus maapallolle, kaiken­hävittäviäkin vedenpaisumuksia on voinut olla.

    Mitä nämä katastrofit ja vedenpaisumukset olisivat? Onko geo­logiassa ja muussa tieteessä niistä jälkiä? Itse asiassa tämä on täysin lapsellinen kysymys nykyajan tieteen valossa. Tottakai niitä on ollut, eri asia on milloin, ja minkälaisia jälkiä ne ovat jättäneet. Olemme kaikki saaneet katsella kuvia Kuusta, Venuksesta, Mar­sista, muista planeetoista ja niiden kuista. Kaikissa kuvissa näkyy valtavia kraatereita, joista osa tiedemiesten mukaan on tulivuo­rikraatereita, ja osa meteoriittien ja muiden taivaankappaleiden putoamisista aiheutuneita kuoppia ja kraatereita.

    Jotkut tiedemiehet ovat käyneet viivytystaistelua sillä tavoin, että ovat väittäneet, että suurempia törmäyksiä tapahtuu kovin har­voin. He hyväksyvät dinosaurusten katoamisen syyksi kosmi­sen katastrofin monia miljoonia vuosia sitten, mutta mammuttien katoamiseen he eivät hyväksy kosmista syytä. Mutta juuri äsket­täin saimme kaikki katsella suoraan tiedotusvälineistä, kuinka Jupiteriin törmäsi asteroideja tai komeettoja.

    Maapallolle on ilman muuta pudonnut eri kokoisia taivaan­kappa­leita, meteoriitteja, planetoideja, komeettoja, kuita, supernovajäänteitä ja ehkä pla­neettojakin, ja maapallosta itsestään on voinut irtaantua kappaleita. Pienet meteoriitit eivät aiheuta suurempaa vahin­koa ja niitä putoilee päivittäin. Suuret meteoriitit aiheuttavat atomi­pommia muistuttavia paukahduksia, ja niitä tiedetään Sipe­riasta, Arizonasta ja jopa Eestistä, Saarenmaalta (15). Nykyään Suomestakin tunnetaan useita meteori- ym kraatereita.

    Suuret kappaleet aiheuttavat maailmanlaajuisen katastrofin. Ne saavat maan kuoren heilumaan ja aiheuttavat tulivuorenpurkauk­sia. Jos ne putoavat mereen, hyökyaalto voi kulkea yli manterei­denkin. Silloin vain korkeilla vuorilla jotkut ihmiset voivat säilyä. Jos ne putoavat maalle, kuumuus tuhoaa kaiken maan pinnalla hyvin suurella alueella. Silloin vain kaukana räjähdyksestä ihmiset voivat säilyä.

    Onko tällaisista sitten jälkiä, ja miltä ajalta? Jonkinlaista tulva­lie­jua on löydetty kaksoisvirran maista, suuri kraateri Floridan edestä mereltä ym jälkiä (16). Väitetään jopa, ettei fossiileja - joihin tietomme muinaisuuden eliöistä perustuu - olisi niin paljon, jollei sellaista kivettymistä olisi tapahtunut, joka voi ta­pahtua vain suuressa paineessa jossakin katastrofissa (17). N. 8000-9000 vuotta sitten mammutit kuolivat Siperiassa jossakin katastrofissa jne.

    Havaittujen katastrofien ja Raamatun katastrofien yhteenso­vit­taminen ei ole vielä onnistunut kovinkaan pitkälle, mutta kyllä nämäkin asiat joskus loksahtavat kohdalleen niinkuin niin moni muukin asia Raamatun historiassa tähänkin asti.

    Pääasia esityksemme kannalta on se, että luomiskertomus ja tie­teen nykykäsitys ovat täysin sovitettavissa toisiinsa. Kukaan ei vain vielä aivan täsmällisesti tiedä, kuinka kaikki on tapahtunut.

    Ennen luultiin, että Raamatun ilmoituksen mukaan maapallo on universumin keskus, mutta saatiinkin huomata, että se on vain yhden tavallisen galaksin syrjäinen planeetta. Nyt saadaan huo­mata vielä, ettei se  kerro myöskään paljoakaan ajasta ennen n 4000-3500 eKr ja jälkeen n 3000-3500 jKr, vaan sen ilmoitus kertoo vain näistä ajoista tällä paikalla, maapallolla, joka selvästikään ei ole universumin keskus. Ja sen jälkeen luodaan uusi taivas ja uusi maa. Siion laskeutuu taivaasta ym, mutta paljon muuta ei näistä tulevista ajoista tiedetä.

    Ratkaisu ihmisen kehitykseen tieteessä verrattuna Raamatun kertomukseen on yksinkertaisesti se, että Aatamia ennen on ollut myös edellisiä ihmiskuntia, joista Raamattu ei kerro (18). Gro Magnon ihminen ei ollut meidän ihmiskuntaamme, Aatamin ih­miskuntaa, vaan jotakin edellistä ihmiskuntaa, samoin mahdolli­set Atlantiksen ihmiset. Ihmiskunnan muisti muuallakin kuin Raama­tussa rajoittuu vain muutamaan edelliseen vedenpai­sumukseen, edellisistä ihmiskunnista ei paljon tiedetä, niin kuin Solonille Egyptin papit sanoivat Platonin mukaan (K 39).

    Raamattu sanoo mitä se sanoo, meidän ymmärryksemme vain ei ole sen tasolla. Joskus asiat voivat vielä kääntyä päälaelleen, sillä jos Jeesus on niin suuri Jumala kuin väitetään, maapallolla täytyy olla jokin keskeinen merkitys kaikkien planeettojen ihmis­kuntien kannalta. Adventisteilla on jotain tämän suuntaisia käsi­tyksiä.

    Että voisimme ymmärtää, missä määrin luomisessa on ollut ky­symys juuri nimenomaan Jumalan luomistöistä ja missä määrin normaalista tieteen ymmärtämästä kehityksestä, meidän täytyy erottaa viisi todellisuuden kosmologista tasoa ja miettiä luomista, järjestämistä ja kehitystä kullakin tasolla erikseen.

 

  1. Kaikkeus.

 

Koko maailmankaikkeuden olemassaolon tasolla ei ole luo­mista, koska Jumala ei ole kaikkeudelle ulkopuolinen, koska mi­tään ei ole sen ulkopuolella, koska ulkopuolta ei ole. Kaikkeudella ei ole luojaa, vaan se on aina ollut ja tulee aina olemaan. Kaikkeuden nykyiseen tilaan on Jumalalla voinut olla vaikutusta, hän on voinut järjestää ele­mentit nykyiseen galaksi-tilaan, alkupamauksen kautta tai muuten, mutta voi myös olla, että tämä tila on aina välillä syntyvä tasapainotila, eikä siinä ole luomista eikä kehitystä. Sensijaan, että Jumala olisi luonut kaikkeuden, voikin olla, että kaikkeus on kehitysopin mukaisesti synnyttänyt Jumalan; tai useampia, jotka vieläkin taistelevat keskenään.

    Tietysti oikeaoppisesti pitää ajatella, että Jumala on aina ollut. Se vain on käsittämätöntä, niin kuin sen pitää ollakin.

 

  1. Metagalaksi.

 

Aineellinen universumi voi olla luotu, mutta se on epätodennäköistä. Luominen tällä tasolla voi olla teologinen väärinkäsitys. Galaksiavaruus, metagalaksi, voi olla sama kuin kaikkeus.

 

  1. Linnunrata.

 

Galaksien tasolla voi olla jo paljon enemmän luomista ja jär­jes­tämistä, muttemme tosiaankaan tiedä, missä määrin tällä ta­solla on luomista ja missä määrin kehitystä. Tähtien kehitys näyttää seuraavan tiettyä aineen sisäisten lakien määräämää kaavaa, eikä siinä välttämättä tarvita luomista.

 

  1. Aurinkokunta.

 

Aurinkokunnan tasolla on enemmän luomista ja vähemmän pelkkää kehitystä, mutta meidän on vielä mahdotonta tietää missä kohden ja kuinka paljon kumpaakin.

 

  1. Maapallo.

 

Maapallon tasolla on kysymys pääosin luomisesta, mutta kui­tenkin myös osittain pelkästä kehityksestä, planeettojen kehitys menee pitkälle tietyn fysiikan mukaan, jotka fysiikan lait kyllä tietysti itse voivat olla luotuja myös osittain. Samoin eläinkunnassa on myös pelkkää kehitystä havaittavissa vuorenvarmasti.

 

  1. Maapallon nykyinen järjestys.

 

Nykyinen järjestys maapallolla on kokonaan luotu, Jumalan järjestämä tilanne, päinvastoin kuin kehitysopin fanaattisimmat kannattajat uskovat. Me olemme karsinassa, Jumalan lapsia las­tentarhassa emmekä vapaita aikuisia maailmankaikkeudessa, niinkuin jotkut luulevat. Tästä karsinasta käsin on mahdotonta täysin ymmärtää koko kaikkeuden luonnetta (K 40).

 

Profeetallisesti voidaan myös vuodet n 4000-3500 eKr – n 3000-3500 jKr jakaa seitsemään tuhatvuotiskauteen, Jumalan päivään, jona aikana Ju­mala luo maasta uudelleen paratiisin. Tällöin kuitenkin vain vii­meinen päivä on täysin ymmärrettävissä, se on se tuhatvuotinen valtakunta. Ajoitus on silti täysin epävarma, siinä voi olla parin­sadan vuoden heittoja, eikä tämä profeetallinen puoli muutenkaan ole mitenkään selvä asia muutakuin ehkä juuri profeetoille.

 

 

 

            2. Sielun ja ruumiin suhde

 

 

Sielun ja ruumiin suhde maallisena kysymyksenä ei oikeastaan ole enää mikään ongelma filosofeille. Perinteisesti on vain ollut vai­kea käsittää, miten ihmisen ajattelu ja tunne-elämä toisaalta ja ruumis toisaalta ovat yhteydessä ja yhteistoiminnassa keskenään. Filosofi Descartes erityisesti sekoitti tätä asiaa, kun hän 1600-luvulla selitti, että sielu on erillinen ja jumalallinen kysymys ja ruumis on kone. Hän siis teki jyrkän eron niiden välille. Hänen teoriansa takia asia muuttui jotenkin ongelmalliseksi.

    Descartesilla oli silti hyvä syy ajatuksiinsa. Ilman niitä ei kato­li­nen kirkko olisi suostunut sallimaan ihmiskehon tieteellistä tut­kimista. Descartes vapautti tieteellisen tutkimuksen ja väitti itse­ään kirkon kuuliaiseksi pojaksi, ei siis menettänyt mai­nettaan hallitsevissa piireissä, ja sai kuulijoita ja seuraajia ilman marttyyreja.

    Nykyään ei ajatella niinkuin Descartes. Ajatellaan, että ihminen on kokonaisuus, ajatellaan, että on psyykkisiä ilmiöitä ja on ruumiillisia ilmiöitä, eikä niiden suhde ole ongelmallinen. Psyyk­kiset ilmiöt eivät ole palautettavissa kehon tapahtumiin, vaan ne ovat korkeamman tasoisia, ne ovat ymmärrettävissä kaikinpuoli­sesti vain omassa yhteydessään, vieläpä niiden ymmärtämiseksi täytyy ymmärtää jonkin verran ihmisen yhteiskuntaa, kulttuuria ja pienryhmiä. Erityisesti täytyy ymmärtää biologisten, psyykkisten ja yhteiskunnallisten asioiden vuorovaikutus ihmisen yksilölli­sessä kehityshistoriassa. Ihmisen aivotoimintojen ymmärtäminen ei voi mitenkään riittää psyykkisten asioiden ymmärtämiseen. Kuitenkin ihmisen tarpeilla, ajattelulla ja tunne-elämällä on niitä vastaavat tapahtumat aivoissa, hermostossa ja muualla kehossa. Näiden ymmärtämisessä on viime vuosikymmeninä valtavasti edistytty. Tätä tutkii fysiologinen psykologia, filosofiassa se on jo sivukysymys. Sikäli kuin jokin tarve, tunne tai ajatus tulee hen­kimaailmasta, sille on vastaavuus kehossa vain siltä osin, sikäli ja sitten kun se koetaan elämyksellisesti, tai siis kun se ylipäätänsä aiheuttaa jonkin vaikutuksen aivoihin tai muualle elimistöön.

    Tällaisia oivalluksia ovat filosofiset totuudet. Filosofit keske­nään saavuttavat tietyn yhteisymmärryksen ja tavallinenkin ihmi­nen ymmärtää asian totuuden kun siihen perehtyy, vaikka ensin ajatte­lee sen jollakin muulla tavoin. Silti ymmärrys tästäkin asi­asta saattaa filosofiassa tulevaisuudessa vielä muuttua ja kehittyä.

    Descartesin perusoivallus, ”ajattelen, siis olen”, ja se asia, ettei sit­ten aivan 100%:lla varmuudella muuta tiedetäkään - ainakaan fi­loso­fiassa - on toinen esimerkki filosofisista totuuksista. Näin yleensä ajatellaan, mutta tämäkin totuus kumotaan tässä kirjassa. On olemassa toinenkin varma totuus: kaikkeus on olemassa.

    Kysymystä sielun ja ruumiin suhteesta sekoittaa myös se, ettei aina tehdä eroa ihmisen henkimaailmassa olemisen ja ihmisen ai­neellisessa maailmassa olemisen välillä. Ihmisen psyyke kun on ehkä molemmissa. Sielun ja ruumiin suhteessa on pääasiassa ky­symys maallisesta asiasta ja vain tämä maallinen puoli kysymyk­sestä on selvä.

    Ihmisellähän voi olla muitakin ”sieluja” ja ”henkiä” kuin tämä maallinen sielu, psyyke, ihmisen ajattelu-, tunne- ja tahtoelämä. Onhan selvä, että meillä on ensinnäkin elämän henki, olemme elollisia olentoja erotukseksi roboteista, joilla myös on ruumis ja psyyke (tietokone). Tämän lisäksi voidaan ajatella, että meissä on jokin henki, jonka avulla olemme yhteydessä henkimaailmaan. Myös Jumalan henki saattaa olla jokaisen ihmisen sisälläkin, eikä pel­kästään taivaassa ihmisen ulkopuolisena asiana. Sielu ja henki ovat siis monimutkaisia asioita, mutta ruumiin ja sielun suhde maallisena asiana ei ole käsittämätön ongelma (K 41).

    Henkimaailman ja aineellisen maailman suhde yleisesti ja myös ihmisen hengenelämässä on erillinen teologinen kysymys, joka ei ole selkeä filosofeille eikä lähelläkään ratkaisuaan, vaikka eri teologian koulukunnilla ja eri uskonnonsuuntauksilla on kyllä siitä varmoja käsityksiä. Uskonasiat jäävät kuitenkin uskonasi­oiksi. Jeesus ja Isä-Jumala tietävät totuuden, mutta harvat ihmiset paljoakaan tietävät, monet vain ylpistyvät luulemaan tietävänsä.

 

 

 

 

 

 

 

            3. Filosofiasta viimeksi eronneet tieteet

 

 

Seuraavat huomiot eivät välttämättä ole filosofisesti tärkeimmät asiat psykologiasta, sosiologiasta, logiikasta ja kielitieteestä. Jokaisesta sa­notaan silti jotakin sen seikan korostamiseksi, että jokin tällainen tarkastelu on tärkeä osa nykyaikaista filosofiaa. Nämä tieteet ovat edelleen hyvin lähellä filosofiaa.

 

 

 

                        a. Psykologia

 

 

Psykologia tutkii ihmisen ajattelua, tunne-elämää, tarpeita ym psyykkisiä asioita. Koska ihmiset ovat jatkuvasti kosketuksissa lukuisiin muihin ihmisiin ja ainakin itseensä, näillä asioilla on jo­kaiselle ihmiselle valtava käytännön merkitys. Ihmiset joutuvat koko ajan miettimään, miksi lähimmäinen teki noin eikä näin, eikä tämä asia useinkaan ole selvä edes omalla kohdalla.

    Ihmiset arvostavat aitoja ja rehellisiä ihmisiä, ja jokaiselle it­sel­leenkin olisi tärkeää pyrkiä perustavoitteeseen: tunne itsesi. Se on se, mitä psykologiasta voi saada; voi oppia ymmärtämään it­seään ja muita ihmisiä paremmin.

    Filosofian kannalta psykologia on tärkeä ensinnäkin sen takia, että se on edelleenkin hyvin läheinen tiede filosofialle. Vasta noin sadan vuoden ajan tämä tiede on yrittänyt pärjätä ilman filosofian äiti-tiedettä. Toiseksi kaikissa filosofisissa kysymyksissä on psy­kologinen puolensa, eli kun joku ihminen väittää jotakin, hänellä voi olla siihen henkilökohtaiset tietoiset tai tiedostamattomat syynsä, eikä hän pyrikään rehellisesti totuuteen.

    Filosofisissa ongelmissa on psykologinen puolensa toisellakin ta­valla. Ihmisen aistit ja ymmärrys ovat rajallisia ja aikaan ja paik­kaan paljolti sidottuja. Aina on mietittävä, kykeneekö ihmi­nen jonkin asian ymmärtämään vai ei. Toisaalta voidaan ajatella, että pitkällä tähtäimellä ja periaatteessa ei mitään rajoja tässä ole, ja toisaalta voidaan ajatella, että ihminen on olento, jolla ei edes periaatteessa ole mahdollisuutta kaikkien asioiden ymmärtämi­seen maanpäällisen elämänsä aikana. Tämä jälkimmäinen kanta sopii paremmin tässä teoksessa esitettyyn filosofiseen kokonais­kuvaan maailmasta.

    Ihmiselle kaikki tieto tulee hänen itsensä kautta. Ihminen on ih­misen filosofialle mittari, raja, väline. Tässä mielessä psykologia pysyy aina tärkeänä filosofialle, vaikka se on eriytynyt omaksi tieteeksi. Kuitenkaan psyykkiset asiat eivät ole filosofialle niin tärkeitä kuin idealistit ajattelevat, on syytä pysyä realistina (katso luku Tietoteoria), on paljon todellisuuden osia ja asioita, jotka ovat täysin ihmisestä tai muusta havaitsijasta riippumattomia.

    Ihmisolemus on myös keskeinen filosofinen ongelma. Ihmis­käsi­tyksiä on hyvin erilaisia. Mielenkiintoisinta on huomata, että ih­misessä yhdistyvät kaikki todellisuuden tasot: ihminen on ai­neel­linen olento, elävä olento, tietoinen olento, yhteiskunnan jä­sen, ja kykenee olemaan yhteydessä henkimaailmaan. Voidaan tietysti ajatella toisinkin päin: ihmiselle todellisuus on tätä, kun hän ei muusta tiedä. Tosin tämä toisinpäin ajattelu sopii parem­min jon­kin muun ihmiskuvan arvosteluksi kuin tämän nyt esite­tyn, sillä henkimaailman käsite sisältää tavallaan kaikki ne mah­dolliset maailmat ja asiat, joista ihminen ei mitään tai paljoakaan tiedä.

    Avaruuden mahdollisista kulttuureista ihminen kyllä on josta­kin syystä valitettavasti erillään vielä enemmän kuin henkimaail­masta. Tai mistä me oikeastaan tiedämme, ovatko kaikki ihmiset niistä erillään? Onhan uskovia, pappeja, profeettoja, apostoleja jne, jotka näyssä näkevät taivaat avoinna. Ja nykyään on UFO:jen kontaktihenkilöitä, jotka väittävät koko ajan olevansa yhteydessä muiden tähtien älyllisiin olentoihin.

    Jos me siis hyvin ja kaikinpuolisesti ymmärrämme ihmistä, ym­märrämme jo todella paljon koko maailman luonteesta, meta­fy­siikasta. Ihmiskäsitykset liittyvätkin hyvin tarkkaan erilaisiin maailmankatsomuksiin.

    Ihmisolemusta käsittelevä filosofia on hyvin laaja ja monita­hoinen alue. Edellä sanottujen asioiden lisäksi tässä esityksessä tyydy­tään vain muutamiin psykologisiin hajahuomioihin ja tote­amuk­siin, joista saa rauhassa olla eri mieltä, varmat mielipiteet tällä alueella ovat varsin uskonvaraisia, niinkuin yleensäkin filo­sofi­assa, muttei aina tieteissä, luonnontieteet ovat eksaktimpeja kuin psykologia ja sosiologia.

    Ihminen voi maanpäällisen elämänsä aikana kehittyä hyvin moniin erilaisiin hyviin tai pahoihin suuntiin omien luontaisten edellytys­tensä pohjalta, mitkä eri ihmisillä kyllä kovasti vaihtele­vat. Ihmi­sellä on valinnan vapaus ja vapaa tahto, niin että suurelta osin hän itse määrää kehityksensä suunnan. Mutta joskus hän on sairauk­sien, luonteensa, muiden ihmisten tai ympäristöolosuhtei­den joh­dosta sidottu, eikä voi itse määrätä kaikkia tekojaan, eikä sen vuoksi ole myöskään kokonaan teoistaan vastuussa. Ihminen ei äärellisenä olentona voi koskaan täysin tietää sitä kokonaisti­lan­netta, joka määrää hänen tekojensa merkityksen, ellei hän riko selviä käskyjä, joista hän tietää, että hänen itsensä tulisi niitä henkilökohtaisesti noudattaa. Tämän tietämättömyyden takia ihminen ei ole vastuussa teoistaan niin paljon kuin ihmiset yleensä pelkäävät. Antaa jumalien tapella tappelunsa ja ihminen voi yrit­tää olla niin onnellinen kuin pystyy, aina kuitenkin sen puolella, mitä oikeaksi uskoo.

    Yksilön elämässä ja päätöksenteossa on tärkeätä, että hänen ajat­telunsa ja tunne-elämänsä ovat tasapainossa ja toimivat hy­vässä yhteisymmärryksessä. Mielekäs elämä vaatii sekä järkeä että tun­netta, ei kumpaakaan pelkästään. Kuitenkin tietysti ihmi­set ovat erilaisia, joillakin ihmisillä on esimerkiksi korkea älyk­kyys, ja täl­laiselle ihmiselle on itsensä aitoa toteuttamista kehittää sitä ja käyttää sitä. Silti sen tulisi tapahtua tasapainossa tunne-elämän kanssa eikä yksipuolisesti. Samoin on tunteiden jättiläisiä, joiden on hyvä kehittää itseään taiteissa ja ihmissuh­teissa, mutta hyvä myös pitää järkensä tallella eikä unohtaa sitä puolta itsestään.

    Filosofit ovat usein liian yksipuolisesti älyllisiä ihmisiä. Taiteili­jat ja psykoterapeutit taas ovat usein liian yksipuolisesti tunne-ihmisiä. Psykoterapeutit tieteen varjolla selvästi kuvittele­vat kaikkien psyykkisten häiriöiden olevan pääasiassa tunne-elämän häiriöitä. Tämä on hyvin yksipuolinen kanta ja johtuu juuri siitä, että psykoterapeutit ovat yleensä empaattisia tunne-ihmisiä. Tunne-elämä nimittäin on ensinnäkin varsin puh­taasti psykologinen asia, ja psyykkisille häiriöille on psyykkisten tekijöiden lisäksi usein hyvin selviä biologisia ja yhteiskunnallisia ja perheeseen, pienryhmiin ja organisaatioihin liittyviä syitä ja häiriö on jo niissä eikä pelkästään yksilön tunne-elämässä.

    Psyykisistäkin syistä aiheutuneissa häiriöissä hyvin usein pää­on­gelma onkin tunne-elämän sijasta siinä, että ihminen ajattelee väärin ja se tuottaa hänelle jatkuvia ongelmia. Tai sitten hänen jotkut tärkeät tarpeensa eivät tyydyty käytännön elämässä.

    Myös ympäristö usein aiheuttamalla aiheuttaa ihmiselle psyykki­siä häiriöitä. Nykyään esim. puhutaan paljon koulukiusaamisesta ja työpaikkakiusaamisesta. Myös muuta yhteiskunnallista sortoa on. Kyse voi olla joskus suoranaisesta rikok­sesta, mutta nämä rikokset harvoin paljastuvat. Näitä rikollisia ei ole oikeas­taan yhtään kunnolla pantu vastuuseen teoistaan, ja vain pari ta­pausta on ylipäätänsä paljastunut. Kaikki syy jää aina potilasyksi­lön kannettavaksi, olivatpa syyt sitten missä tahansa.

    Psyykkinen häiriöhän on potilaan oma syy ainoastaan silloin, kun hän omien rikkomustensa vuoksi joutuu psyykkisiin vaike­uksiin. Silloinkin ympäristön pitäisi auttaa häntä eikä tuomita sovittua lainmukaista rangaistusta enempää. Muissa suhteissa neuroosista tai psykoosista kärsivä ihminen on aina omien ruu­miillisten ja psyykkisten ominaisuuksiensa, lapsuutensa tai ympä­ristön uhri. Ihmiset eivät halua tätä nähdä, koska silloin he jou­tuisivat huo­maamaan oman despoottisuutensa, heikkoutensa tai virheensä ja  näin syyllisyytensä psyykkisesti kärsivien raakoina pa­hoinpitelijöinä.

    Ihmisen psyyke on ajattelun, tunne-elämän, tarpeiden ja toi­min­nan sekä myös ympäristövaikutusten muodostama kokonai­suus. Kun jotakin on vialla, se voi olla jossakin osassa tai koko­naisuu­dessa tai molemmissa jne. Tunne-elämän häiriöitä on, mutta on muitakin häiriöitä. Semmoinenkin on häiriö, että on ta­sapainoi­nen tunne-elämä, muttei pysty ajattelemaan ollenkaan järkevästi. Monet hyvin psykoterapeuteiksi sopivat ihmiset ovat juuri tällai­sia. Häiriö on olemassa, mutta ammattikunnassa hy­väksytty. Tällaisia ei tietenkään esiinny lääkärien ja psykologien keskuu­dessa, koska koulutus karsii älyllisesti lahjattomat, mutta jotkut muuta kautta terapeuttisia ammattitaitoja saavuttaneet ovat jos­kus vähän tällaisia. Toisaalta on silti luonnollista, että jos ihmi­sellä ei ole tarvittavia tietoja, hänen ajattelunsa ei voi vastata to­dellisuutta. Näin on usein psykiatrisessa hoidossa; sen enempää potilas kuin hoitajakaan eivät aina tiedä, mistä kaikesta oikein on kysymys. Psykiatriset ongelmat ovat edelleen osittain salaisuuk­sia, eikä siinä auta koulutus eikä äly.

    Siinä mielessä kaikki psyykkiset häiriöt ovat tunne-elämän häi­riöitä, että sitten kun häiriö on syntynyt, se ilmenee myös tunne-elämässä. Semmoista psyykkistä häiriötä tuskin on, joka il­menisi vain ajattelussa tai vääristyneinä tarpeina tai toimintana. Kaikki tällainen häiriytyminen ilmenee myös tunne-elämässä. Häiriintyneen ajattelun, esimerkiksi harhaluulojen, syy on yleensä joissakin patoutuneissa tunteissa. Mutta tunteiden sekavuuden, patoutuneisuuden ym ongelmallisuuden syy sitten taas ei enää välttämättä ole juuri sairastavan yksilön oman tunne-elämän häi­riytyneisyys.

    Nykyaikaisen psykologian tieteellisten saavutusten suhteen on syytä viitata vain psykologian kokonaisesitysten puoleen, tässä ei voida niitä selvittää. Yksi tärkeä saavutus on Freudin psykoana­lyyttinen teoria, mutta nykyään ei kuitenkaan tarvitse jäädä kiinni siihen. Hänen teoriansa on osittain kumottu ja korvattu parem­milla. Uutta, kokoavaa, nykyaikaista ja parempaa teoriaa kaiva­taan psykologiassa ja aika alkaisi jo olla kypsä sellaiselle. Tietoa on tullut valtavasti lisää ja hyviä kilpailevia teorioita on ollut jo kauan.

    Annetaan niiden kuitenkin kehittää se teoria sotatieteen lai­tok­silla, sillä ensimmäiseksi sitä kuitenkin käytettäisiin psykologi­seen sodankäyntiin ja ihmisten hallitsemiseen ja orjuut­tamiseen. Pa­rempi on, etteivät sotilaat ymmärrä ihmistä psyko­analyysia enempää. Psykologit ja sosiaalitieteilijät ovat nykymaa­ilmassa samassa asemassa kuin fyysikot atomipommia keksittä­essä, pa­rempi pitää tietonsa itsellään ja käyttää sitä vain ihmisten paran­tamiseen ja muuhun myönteiseen opastamiseen.

    Psykologia, Freudin ansiosta, on erityisesti laajentanut ihmis­kun­nan tajuntaa sen ymmärtämisessä, kuinka vähän olemme tie­toisia tekojemme syistä ja kuinka vähän pystymme vaikuttamaan joi­hinkin tekemisiimme, eli kuinka paljon tiedostamattomat asiat vaikuttavat kaikkeen havaitsemisesta ja muistamisesta aina po­liittiseen käyttäytymiseen asti. Itsetuntemuksessa, joka on filoso­fian vanhoja ihanteita, tarvitaan Freudia ym psykologiaa ja psy­ko­terapiaa (19).

    Psykologin ammatti nykymaailmassa on hieman harhaanjohtava sen ymmärtämiseksi, mitä psykologia on. Tulee sellainen kuva, että vain psykologeilla olisi hallussaan sellainen tiede kuin psykologia ja vain he osaisivat sitä oikein soveltaa. Todellisuudessahan jokaisessa ammatissa tarvitaan psykologiaa ja jokainen ammattilainen lukee tai harjoittelee psykologiaa ja soveltaa sitä. On poliitikon psykologia, sotilaan psykologia, poliisin psykologia, johtamisen psykologia, talonpojan psykologia, valmentajan psykologia, terapeutin psykologia, lääkärin psykologia, sairaanhoitajan psykologia, kotiavustajan psykologia jne. Kliininen psykologi on mielenterveysongelmaisten ihmisten parantaja ja testaaja, ja organisaatiossa lääkärin ja muiden neuvonantaja, ja tarvitsee muutakin tietoa kuin psykologiaa, vaikka saisikin sen psykologikoulutuksessa (mikä olisi siis oikea nimi tällaiselle ammatille?) Ammatinvalinnanohjaaja- psykologi on ammatinvalinnanohjaaja – mikä on aivan hyvä nimi - ja tarvitsee muutakin tietoa kuin psykologiaa. Ja vastaavasti on asia muutenkin, oli sitten kyseessä mikä sovellutusalue tahansa nykyisille psykologeille. Psykologeja varsinaisesti ovat vain psykologian tutkijat niin kuin biologejakin ovat vain biologian tutkijat. Henkilöstöpäälliköt ovat psykologeja jo ammatin puolesta perinteisesti koulutuksen täsmällisestä laadusta riippumatta, samoin lääkärit, sairaanhoitajat, papit ja psykoterapeutit. 

 

 

 

                        b. Sosiologia

 

 

Sosiologia on vielä nuorempi tiede kuin psykologia. Yhteiskun­tatieteistä se on yhteiskunnallisia asioita kaikkein monipuolisim­min tutkiva tiede. Muut yhteiskuntatieteet ovat keskittyneet jo­honkin erityiskysymykseen, mikä talouteen, mikä valtioelimiin, mikä historiaan, mikä lakeihin ja oikeuslaitokseen jne. Sosiologia on yhteiskuntatieteiden perustiede, ainakin se voidaan sillä tavoin käsittää ja käsitellä.

    Yhteiskuntatieteiden tulokset ovat kiistelyn kohteina lähinnä eri yhteiskuntaluokkien ja  -ryhmien poliittisten ja taloudellisten eri­mielisyyksien ja eturistiriitojen vuoksi. Työväenluokalla, ta­lon­pojilla ja porvaristolla on kullakin oma totuutensa yhteiskun­nalli­sista ilmiöistä, ja totuuksia on vielä joka luokan sisällä useita. Tieteellisiä, kaikkien tiedemiesten yhteisesti hyväksymiä totuuk­sia on tällä alueella hyvin vähän. Siinä mielessä kaikki yhteiskun­tatieteellinen tutkimus on edelleenkin enemmän filosofiaa kuin täsmällistä tiedettä.

    Mitkä sitten ovat sosiologian pääsaavutukset tähän mennessä? Marxin teoriat ehkä, mutta tietysti nekin pitäisi ylittää ja paran­taa. Kulttuuriantropologia on ainakin laajentanut ihmiskunnan tajuntaa sen ymmärtämisessä, kuinka laajasti yhteiskunta meihin kaikkiin vaikuttaa, ja kuinka eri tavoin ihmiset voivat yhteisönä elää. Ja silti, joka yhteisössä, myös meillä Suomessa, monet luu­levat tiettyjä tapoja ja tottumuksia ainoiksi mahdollisiksi ja ai­noiksi järkeviksi. Erityisesti konservatiivisten kristittyjen piireissä nämä kulttuuriantropologiset tiedot tuntuvat kokonaan puuttu­van. Niinpä 1800-luvulla monet lähetysseurat tuhosivat monta alkuperäiskulttuuria henkisesti tuputtamalla niille länsi­maisia ar­voja, minkä ne onneksi ovat nykyaikana ymmärtäneet ja parantaneet tapansa.

    Kaikki sosiologian tutkimusmenetelmät otantoineen ja gallu­pei­neen ovat myös valtava nykyajan saavutus. Vaaleja ei silti voida korvata gallupeilla, koska esimerkiksi näköjään Suomessa ainakin vihreät saavat aina enemmän ääniä gallupeissa kuin itse vaaleissa. Gallupeilla voi­daan myös monella tapaa harhauttaa ihmisiä pahan kerran.

    Filosofinen pääkysymys tällä alueella on, minkälainen olisi kaik­kien ihmisten kannalta paras ja ihanteellinen ihmisyhteisö ja miten siihen päästäisiin. Akateemiset sosiologit eivät halua pa­neutua tällaiseen ikuisuuskysymykseen ja he mieluummin tutkivat ny­kyistä yhteiskuntaa ja sen eri laitoksia ja organisaatioita, ihmis­ten asenteita ja mielipiteitä jne.

    Marxilainen sosiologia on esittänyt kantansa tästä peruskysy­myk­sestä. Se ei tietenkään muille sosiologeille kelpaa, eikä tarvit­sekaan kelvata, mutta muiden pitäisi esittää vaihtoehto ja tieteellisesti yrittää selvittää, mikä sitten marxismissa on vi­kana. Näistä tehtävistä yleensä luistellaan. Marxilaisetkin nykyään var­masti haluavat muuttaa ja tarkentaa teorioitansa reaalisosia­lismin romahdettua. Yhteiskunnallisiin asioihin palataan kirjan seuraa­vassa osassa, käytännöllisen filosofian puolella.

   Millainen olisi ihanneyhteiskunta? Kävisikö näin: jokaisella riittävä toimeentulo ja oikea oma rakastettu puolisona. Tätä jälkimmäistä ei voi poliittisesti aikaansaada, mutta häiritsevät tekijät voidaan poistaa. Tähän vielä täytynee liittää demokraattiset oikeudet, vapaus sorrosta ja riistosta.

 

 

 

                        c. Logiikka

 

 

Logiikkaa opetetaan edelleenkin paljolti filosofian osana. Tässä tieteessä on kysymys ihmisten päättelyjen ja johtopäätösten teon tutkimisesta. Tutkitaan, milloin väitteiden voidaan sanoa olevan tosia, ja seuraako  väitteistä väitetyt johtopäätökset.

    Matematiikkaan verrattavana formaalisena, lukuja ja termejä käyttävänä tieteenä logiikka on tekninen ja kuivahkokin tiede niille, jotka eivät ole siihen vihkiytyneet. Varsinaiset keskeiset fi­losofiset kysymykset ovat jo kaukana logiikan tutkimusalueesta, mutta päättelyjen ja perustelujen ja itse väitteiden pitävyys var­masti pysyy kaiken filosofian keskeisimpänä asiana. Juuri siitähän nimittäin filosofiassa on kysymys, ainakin filosofisessa keskuste­lussa ja väittelyssä, mielipiteiden vaihdossa. Eri asia sitten on, kuinka paljon tarvitaan niin täsmällistä, muodollista ja teknistä tietoa kuin logiikka tieteenä ja oppiaineena sisältää.

    Nykyaikaisen logiikan suurin saavutus on juuri päättelyjen teon formalisointi, joka on mahdollistanut muun muassa päättely­jen siirtämisen tietokoneiden tehtäväksi.

    Länsimaissa kehittyneen muodollisen logiikan lisäksi tutkitaan maailmalla logiikkaa edelleen myös yleisempänä päättelyjen oi­keellisuuden ja johdonmukaisuuden tieteenä. Tällainen laajempi logiikka on filosofialle hyödyllisempi. Yksi tällaisen laajemman logiikan koulukunta on dialektinen logiikka, jota erityisesti marxi­laiset ja hegeliläiset harrastavat, eli historiassa on harras­tettu ja ansaitsisi uuden kukoistuksen. Dialektisessa logiikassa ei todellisuutta ja kieltä eroteta kokonaan toisistaan niinkuin muo­dollisessa logiikassa. Kysymyksessä siitä, milloin jonkin väitteen voidaan sanoa olevan tosi, todellisuus ja logiikka sekoittuvat toisiinsa, vaikka sitten kun siitä on päätetty, voidaan siirtyä muodolliseen logiikkaan.

    Myös voidaan esittää kolmas logiikan laji, kutsuttakoon sitä vaikka naisen logiikaksi. Siinä ei asioiden totuutta määrää pel­käs­tään perustelujen ja väitteiden pitävyys, vaan niiden merki­tys ja tunnesisältö ihmiselle tärkeiden arvojen kannalta. Tämän logii­kan lajin kehittely olisi tärkeätä, etteivät tiedemiehet keksisi uusia asioita pelkästään keksimisen ilosta ja tieteellisestä mie­lenkiin­nosta esimerkiksi silloin, kun keksinnön hyödyn etukäteen tiede­tään menevän ensiksi uusien tuhoaseiden kehittämiseen naa­puri­valtioiden ja oman kansan riistämiseksi ja sortamiseksi. Mi­tään pelkoa siitä, että älyllisesti kypsät ihmiset, tiedemiehet, sor­tuisi­vat toiseen äärimmäisyyteen, liialliseen tunnevaltaisuuteen, ei ole.

    Esimerkkinä asian tärkeydestä voidaan mainita Stalinin elämä ja työ. Voidaan olla aika vakuuttuneita, että Stalinin maine olisi ny­kyistä huomattavasti parempi, jos hän olisi aivan yksinkertai­sesti vain hieman enemmän kuunnellut vaimoaan ja tytärtään. Esi­merkki valaisee myös sitä, kuinka naisen logiikka sopii hyvin tä­män logiikan lajin nimeksi.

    Mutta totta puhuen tämä on esimerkki poliittisesta idealismista; Stalin oli oi­keassa siinä, etteivät hänen vaimonsa ja tyttärensä pystyneet ymmär­tämään häntä. Hän oli itämainen despootti, ja hänen oli pakko tehdä kaikki mitä eteen tuli. Hän valloitti Aasiaa Tsingis-Kaanin perinteiden mukaan: jokaisen piti tulla hänen puolelleen tai häntä vastaan. Hänen ristiriitansa oli toisaalta oikeudenmukaisuuden, sosialististen ihanteiden, ja toisaalta aasialaisen vallanpitäjän välttämättömyyksien välillä. Hänen olisi pitänyt tehdä toisin moraalisesti ajatellen, mutta silloin hän olisi menettänyt valtansa ja tilalle olisi tullut toinen samanlainen. Yksilötasolla häntä voi ehkä jonkinverran ym­märtää, tottakai hän luuli itse olevansa oikeassa ja että jokainen vastustaja oli väärällä puolella. Ja jos ajattelemme Venäjän kan­saa, miksei se tehnyt kapinaa, ei meillä ole sitä ymmärrystä kuin heillä ja esim Tsingis-Kanin vastustajilla aikoinaan oli. Vaihtoeh­toina oli kuolema tai kannatus. Stalin pani kansansa samaan ase­maan. Nyt kun tiedämme Stalinin hirmuteot, ymmärrämme, että Buharin, Trotski ym olivat oi­keassa kun vastustivat Stalinia, he eivät vain olleet riittävän taitavia eivätkä päättäväisiä, ja koko kommunismin teoriakin on paha ja väärä vaikka se voi näyttää oikealta kun se on niin lähellä totuutta. Ei pidä uskoa ihmisoppeihin.

    Voi silti olla, että valtakysymyksissä ei auta mikään logiikka. Vallanpitäjiksi tässä maailmassa valikoituvat sellaiset yksilöt, jotka ovat häikäilemättömiä ja pitävät vallassaoloaan tärkeänä. Vain tällaiset ihmiset kestävät valtataisteluja ja jaksavat niitä käydä. Demokraattisissa oloissa ei tilanne välttämättä ole näin paha, mutta kriisiolosuhteissa tämä näyttää pitävän paikkansa. Vallankumousten ensimmäiset johtajat ovat hieman inhimilli­sempiä, esimerkiksi Lenin, mutta seuraavat johtajat ovat häikäi­lemättömämpiä, esimerkiksi Stalin, Robespierre, Napoleon jne. Kiina on tähän asti ollut melkein poikkeus, koska ei siellä Maoa kummempia ole näkynyt. Samoin oli Albaniassa ja on Kuubassa, muttei niissä ole valta vielä vaihtunutkaan sillä tavoin, että uusi johtaja olisi olemassa tai väittäisi jatkavansa vanhaa linjaa.

    Äärioikeistolaiset ovat aina häikäilemättömiä, esimerkiksi Hit­ler, ja vaikkapa Pinochet Chilessä.

 

  

 

                        d. Kielitiede

 

 

Nykyinen uusi kielitiede on logiikasta kehittynyt tiede, jossa päättelyjen muodollisen pätevyyden sijasta enemmänkin tutkitaan sanojen merkitystä ja käyttöä. Sanojen merkityksen tarkastelu luonnollisessa kielessä eli arkikielessä ja sitten tieteiden käsitteis­tössä on osoittautunut erittäin hyödylliseksi tieteiden teorioiden kehittelyssä ja filosofisessa keskustelussa. Tämäkin on laajenta­nut ihmiskunnan tajuntaa uuteen ja yllättävään suuntaan. Se on erityisesti Wittgensteinin ja analyyttisen filosofian ansiota.

    Kosmologian ja metafysiikan käsittely tässä kirjassa jatkaa pal­jolti tätä perinnettä, sanojen merkityksen tarkastelua. Tässä on itse asiassa vain selvennetty maailma- ja universumi- käsitteiden merkitystä, ja sillä on ollut suuri vaikutus filosofointeihin kosmo­logiasta ja metafysiikasta.

    Sanojen merkityksen tarkastelu tulee  aina pysymään filoso­fi­sesti tärkeänä ja keskeisenä näkökulmana kaikissa maailmankat­somuksellisissa ongelmissa. Kielitiede sinänsä on jo osittain logii­kan tapaan keskeisemmille filosofisille ongelmille kaukaista tieteellistä perustutkimusta.

    Kielitieteen suhteen ehkä tärkeintä olisi juuri huomata se, että samalla kun sitä edelleen muistetaan - niinkuin tässäkin kirjassa - aito filosofia voisi tämä lapsen synnytettyään taas palata keskei­semmille alueilleen eikä sivuuttaa muiden filosofian osa-alueiden ongelmia muka näennäiskysymyksinä. Loogis-empiirisen ja ana­lyyttisen filosofian - 1900-luvun länsimaista filosofiaa hallinneet koulukunnat - ratkaisu keskeisiin filosofisiin ongelmiin oli todel­lakin: ”Ne ovat näennäiskysymyksiä”.

    Tuleva historiankirjoitus tulee todennäköisesti pitämään tätä ratkaisua aika helppohintaisena. Kyllä filosofian metafyysisetkin ongelmat ovat aivan todellisia ongelmia ja niitä voi ja pitää tutkia sisällöllisestikin eikä pelkästään käsitteellisinä ongelmina (K 42).