4. Upolu
Lähtö Fidziltä oli seikkailu sinänsä. Taksin piti tulla klo 3.30 aamuyöstä 21.9. sunnuntaipäivänä. Lentokone lähti klo 5 ja kentällä piti olla klo 4, hänelle oli ilmoitettu näin. Hänen oli täytynyt hankkia lupa poliisiasemalta kaksi päivää ennen – onneksi tiesin sen – koska sunnuntaina kaikki on kiinni. Vallankaappauksen jälkeen nykyään Fidzillä taksit eivät saa kulkea sunnuntaisin, se on jonkinlaista kristillistä fundamentalismia, ehkä Tongalta apinoitu tapa. Tonga on hyvin kristillinen maa, siellä ei lain mukaan saa sunnuntaisin tehdä mitään työtä. Fundamentalistista siinä on se, että asia pitää olla laissa: minun ymmärtääkseni uskovaisten pitäisi seurata Jeesuksen opetuksia vapaaehtoisesti, rakkaudesta Jumalaan ja lähimmäisiinsä, eikä pakosta. Eikä ei-uskovia ihmisiä saisi pakottaa elämään uskovien tavalla. Lisäksi on niin, ettei kristinuskosta seuraa, että sunnuntaina ei saisi ajaa taksilla.
Sitten ei meinattu saada hotellin ulko-ovea auki. Avainta ei löytynyt mistään. Lopulta se löytyi. Kaiken lisäksi taksi ei suostunut viemään kaunista melanesialaista saattajaani takaisin kaupunkiin lentoasemalta, taksilla oli lupa vain minun viemiseeni sinne. Tämä kyllä järjestyi muilla takseilla niin kuin arvelimmekin. Lentoasemalla menin vääriin jonoihin, ja kun kone lensi ensin Nadiin ennen Samoalle lähtöä, meinasin vielä jäädä Nadin lentoasemalle.
Näihin kaikkiin vaikeuksiin suhtauduin strategisen rauhallisesti. Nythän oli itse asiassa fidziläisten ongelma saada minut pois maasta kunnialla viikon sisällä. Jos he eivät pysty toimittamaan minua asiallisesti koneeseen, vika on heidän. Hehän halusivat minut pois, minä olisin ollut täällä kuukauden.
Matkalla lentoasemalle Suvasta Nadiin oli vielä pimeä, mutta Nadista lähdettäessä oli jo valoisaa ja olimme matkalla Länsi-Samoaan, sen pääkaupunkiin Apiaan. Koneesta näkyi mahtavasti Viti Levun saari, Fidzin pääsaari, pienempiä saaria ja Tyyni Valtameri, ja sitten perille tullessa Länsi-Samoan suuret saaret, Sawai’i ja Upolu ja salmi niiden välissä ja kaksi pienempää saarta salmessa. Saaret olivat satumaisen upeita, vielä hienompia kuin postikorteissa. Lentoasema Samoalla oli melkein rannalla ja tyrskyt koralliriuttoihin näkyivät ja kuuluivat kaukaa koko muodollisuuksien ajan, tropiikin helteen löyhähdellessä kasvoihin kuin saunan löylyjen ikään.
Koneessa oli paljon polynesialaisia ja he näyttivät varsin samanlaisilta kuin eurooppalaisetkin istuessaan siellä matkatunnelmissa. Vieressäni istui australialainen diplomaatti – josta Samoalla tuli hyvin läheinen ystäväni – ja kun olin nukkunut tarpeekseni Tyynenmeren yllä pilvien päällä, juttelimme aika paljon. Hän luki kirjaa Venäjän viimeisestä tsaarista. Hän on koulutukseltaan historian opettaja ja erikoistunut Euroopan historiaan.
Hän kertoi paljon Polynesiasta ja Samoasta. Samoalaiset ovat itsetietoisia ja pitävät itseään rodullisesti jopa parempana kansana kuin eurooppalaisia. He ovat monessa suhteessa mentaliteetiltaan täysin erilaisia kuin länsimaiset ihmiset.
En olisi halunnut mennä lentokoneella vaan laivalla tietysti. Laivalipun hankkiminen Suomesta oli mahdotonta, samoin Kanadasta. Vancouverissa sanottiin, että ennen vanhaan Etelämeren saaret tapasivat olla hienoja paikkoja matkustella, mutta nykyään siellä on niin kuin muuallakin, liput ja hotellit pitää olla varattuina tullessa. Itse asiassa saavuttaessa mihin tahansa maahan Etelämerellä täytyy olla jo jatkolippu seuraavaan maahan. Muuten ei pääse maahan tai täytyy ostaa lippu heti lentokentällä. Tästä syystä olin ostanut Vancouverissa jo lentolipun Fidziltä Samoalle.
Fidzillä yritin saada laivalipun Samoalta eteenpäin, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Kolme päivää yritin ja vielä melanesialaisen pariskunnan avulla, mutta tulos tuli liian myöhään. Rahtilaivat, joihin olisi voinut lipun saada, olivat sellaisia, että niiden lähtöä piti odotella, koskaan ei tiennyt minä päivänä ne sitten lähtevät. Kapteenille piti esittäytyä ja hän sanoi, pääseekö mukaan vai ei.
Fidzillä oli siis jo pakko ostaa lentolippu Samoalta eteenpäin, Raratongan kautta Tahitille, kuukausi saapumispäivästä eteenpäin. Luovuin toivosta matkustella laivalla, vaikka itse asiassa muualla minulla olisi ollut aikaa odotella. Mutta en olisi kovin helpolla saanut lippua jo edellisessä maassa, enkä sitten myöskään tiennyt laivojen luotettavuudesta. Parempi alistua ja mennä lentokoneilla.
Lentokentän terveysviranomainen kävi ensin ruiskuttamassa hyönteisten vastustamissprayta koneeseen – siis meidän päälle. Andrew, australialainen diplomaatti, tuskastui: ”Nyt se taas tulee” ja veti puseron naamansa eteen.
Kone oli fidziläinen, lentoemäntä oli pieni ja kaunis viehättävä fidziläinen, ehkä intialainen, ja miesstuertti oli tyylikäs myös. Koneissa Etelämerellä on samanlaiset ruhtinaalliset ruuat kuin kaikissa maailman lentokoneissa, jotakin eksoottista trooppista on aina mukana, esimerkiksi jokin trooppinen kukka, hedelmiä, rapuja jne, ja alkoholijuomia saa ilmaiseksi niin paljon kuin haluaa, samoin mitä tahansa muita virvokkeita.
Tietoja 3.1. Perustiedot Länsi-Samoasta
Länsi-Samoalla on 160.000 asukasta (1984). Pääkaupungissa Apiassa heistä asuu 31.000 (1981). Saarten pinta-ala on 2.842 km2, joten asukkaita on 56,3 neliökilometriä kohden.
Uskonnoltaan samoalaiset ovat kristittyjä, 75 % protestantteja.
Yhteiskuntamuoto on päällikköaristokratia, ja itsenäisyyden Samoa sai jo 1962. Siirtomaasotien jälkeen Länsi-Samoa oli ollut Saksan siirtomaa, protektoraatti. I Maailmansodan aikana 1914 Uusi Seelanti miehitti maan. Nykyäänkin Länsi-Samoa on Brittiläisen Kansainyhteisön jäsen, ja Uusi Seelanti hoitaa sen ulkopolitiikan, ainakin sotilaspolitiikan, armeijaa ei maassa ole, vaikka maa muuten on itsenäinen.
Maassa on kaksi puoluetta ja työväenpuoluekin oli perusteilla 1980-luvulla. Tavoitteena on vähittäinen siirtyminen länsimaistyyppiseen demokratiaan, mutta nykyinen heimopäälliköiden valta sopii asukkaiden mielestä heille vielä varsin hyvin. Se on osa ”Fa’a Samoaa”, ”Samoan way’tä”, tapaa tehdä asiat samoalaisella tavalla.
Yleisesti ajatellaan, että juuri Länsi-Samoalla polynesialainen elämänmuoto olisi säilynyt puhtaimpana. Kuitenkin 1500 vuotta sitten ilmeisesti kaikkein parhaat polynesialaiset ainekset sieltä lähtivät purjehtimaan eteenpäin, ja jäljelle jääneet osaksi sekoittuivat melanesialaisiin ja mahdollisesti aasialaisiinkin erilaisissa kansainvaelluksissa, jotka Samoalle asti ovat suhteellisen helppoja, mutta siitä eteenpäin vaikeita merenkulullisten seikkojen takia eli lähinnä saarten välisten mahdottoman pitkien etäisyyksien takia.
Lentoasemalla katsottiin tarkasti, että on menolippu ja passi kunnossa jne. Tavaroita ei minulta katsottu, joiltakin muilta kyllä.
Taksikuskeja oli huutelemassa ulko-ovella ja muutama muukin polynesialainen osallistui pieneen saapumisjuhlaan. Huutelivat ystävällisesti meille saapuville joitakin tervehdyksiä.
Suuri osa meistä ahtautui pieneen bussiin, joka sitten lähti puolen tunnin matkalle Apiaan. Matkalla näkyi palmuja, merenrantaa, polynesialaisia taloja, ihmisiä istuskelemassa ja töissä. Valtavan kirkasta ja kaunista kaikki. Vieressäni istui italialaisia nuoria. He olivat yhtä innoissaan kuin minäkin, muttemme paljoakaan jutelleet keskenämme.
Bussin saavuttua ensimmäiseen hotelliin Apiassa hyppäsin bussista ja kysyin mitä siellä maksaa yö. 70 Talaa (”Tala” on Samoan dollari, melkein kuin meidän ”taala”). Se oli hotelli ”Tusitala”. Kaunis ja viehättävä nainen oli hotellin vastaanotossa. Täällä on erittäin kauniita ihmisiä osa, osa tavallisen näköisiä ja osa rumia, ihan niin kuin meilläkin. Kaikki eivät suinkaan ole samannäköisiä, niin kuin olin jotenkin alitajuisesti ajatellut.
Otin taksin – täällä niin kuin Fidzilläkin voi aina ajaa taksilla, se on satumaisen halpaa, 3-6- Suomen markkaa tavallinen kaupunkireissu. Kävin läpi muutaman hotellin ja menin Aggie Grayn kuuluisaan hotelliin pariksi päiväksi. Se on ikään kuin osa Samoaan tutustumista, pakollinen kuvio, jos kerran joutuu hotellissa joka tapauksessa asumaan ensimmäiset päivät.
Hotelli oli maineensa veroinen, kaikki sujui ja toimi, mikä ei ole ollenkaan itsestään selvää Samoalla. Ihmiset olivat ystävällisiä ja onnellisia ja nauttivat silminnähden kaikesta. Niin minäkin. Peseydyin, lepäsin, uin uima-altaassa, otin varovaisesti aurinkoa, ihailin merta, katselin yötaivasta, söin valtavan suuren ravunpuolikkaan, istuin baarissa. Ostin myös pojilta hotellin edestä kukkaseppeleen, ja pidin sitä jonkin aikaa aluksi, sitten annoin sen yhdelle italialaisista tytöistä.
Tietoja 3.2. Aggie Grayn hotelli
Apiassa on kaksi kunnollista ja hienoa hotellia. Toinen on nimeltään ”Tusitala”, ja toinen on ”Aggie Grayn hotelli”. Aggien hotelli on osa Samoan historiaa, siellä ovat monet kuuluisuudet viettäneet iltojaan keskustellen II:sta Maailmansodasta, filmien tekemisestä ja Etelämeren asioista. Hotelli on kuuluisa koko Tyynellämerellä, ja Samoan matkaan melkein kuuluu tutustuminen siihen.
Aggie Gray perusti hotellin 1933 ja siitä tuli aluksi klubi amerikkalaisille sotilaille, jotka oleskelivat Samoalla II MS:n aikoina. Hotelli on siitä sitten vähitellen laajentunut ja kehittynyt, nytkin oli menossa suuret rakennustyöt hotellin viereisellä tontilla.
Aggie Gray oli skotlantilaisen kemistin William Swan’in tytär, ja tämän samoalaisen vaimon nimi oli Pele. Robert Louis Stevenson oli tietysti heidän hyvä ystävänsä Samoan vuosillaan, elämänsä viimeisinä vuosina.
Nyt hotellia johtaa Aggien poika Alan Gray vaimonsa Marinan ja tyttärensä Tanyan kanssa. Perhe on aina elänyt kiinteässä yhteydessä hotellin menon ja tapahtumien kanssa.
Kuuluisuuksia hotellin vieraslistalla ovat olleet mm Gary Cooper, Marlon Brando, Raymond Burr, William Holden, Robert Morley ja James A. Mitchener. Ja monet merimiehet ja matkalaiset ovat sieltä löytäneet sellaisen tukikohdan ja kodin, että hotellista on tullut legenda.
Nykyään siellä parasta on mukavat olot, mikä ei ollenkaan ole itsestään selvää Samoalla, jossa elämä muualla saattaa olla hyvin ”manjaana”-henkistä. Sen lisäksi Etelämeren ilmasto, puutarhakäytävät, herkullinen paikallinen ruoka, tanssiesitykset, rantakadun liikenne Apian keskustassa, satamalahti ja laivat, monenkirjavat matkalaiset, Etelämeren keinuva musiikki jne luovat sinne käsittämättömän onnellisen ja eksoottisen tunnelman.
Hotelli ei ole kallis Helsinkiin tai Tahitiin verrattuna, mutta kuitenkin siellä joutuu pulittamaan yöstä samoalaisen kolmen viikon palkan. Reppu selässä matkustavia ei siellä näy, vaikka monet käyvät siellä päivän tai pari, vaikka yrittäisivät matkustaa vähälläkin rahalla.
Aggie ei ole diskopaikka. Baari ja uima-allas siellä on, mutta tanssit Apiassa ovat hotelli ”Tusitalassa”. Eivätkä ihmiset nykyäänkään tule Etelämerelle ravintolahuveihin, vaan rantaelämään laguuneissa, purjehtimaan ja kalastamaan jne. Tosin puhtaita lekotteluhotelleja perheille ja aviopareille on kyllä ilmestynyt joka puolelle, varsinkin Fidzille.
Aggien esitteestä: ”It is a special sort of place for travellers. A home away from home for people who like people. …
Where afternoon tea and sandwiches can be enjoyed on the shuttered verandah and drums call one to dinner with unknown guests. …
No discos, no fancy restaurants, no high prices. Just the chance to be part of a legend of the Pacific.”
Toiset eivät astu hotelliin jalallaankaan, he haluavat elää muulla tavoin.. Mutta olipa Aggien hotellin elämä hyvää vai pahaa, parasta se on mitä turistille nykypäivänä on tarjota Samoalla. Mikään ei ole niin kuin ennen vanhaan, jolloin Etelämerellä matkusteltiin vapaasti vähällä rahalla ja nukuttiin palmujen juurella rannoilla. Ei se silti vähennä Etelämeren hohtoa, siihen tilanteeseen vain pitää osata asennoitua.
Seuraa ei paljon siunaantunut tässä hotellissa. Yhden amerikkalaisen merikarhun kanssa juttelin pitkään baarissa. Hän oli tuntenut Aggie Grayn, tämä oli kuollut pari kuukautta sitten, ja lapset hoitivat nyt hotellia. Hän tunsi myös Samoan pääministerin veljen, joka on kova ryyppäämään, melkein kuin hän itse. Hän nimitti itseään ”vanhaksi juopoksi”. Mutta merikarhujen jutuista ei voi olla niin varma.
Karl oli hänen nimensä. Isä oli Bergenistä, Norjasta, lähtöisin. ”Villkommen” hän osasi ainakin Norjan kieltä. Hän oli seilannut ympäri Tyyntämerta, vähemmän Euroopassa. Kuulin häneltä Tongan kuninkaasta, joka on mielenkiinoineen henkilö täällä Etelämerellä. Kuningas on aidosti kunnioitettu kotimaassaan, ja hänestä tulee aina juttua täällä ihmisten kanssa. Hän on myös tavannut suomalaisia matkalaisia, tiedemiehiä ja kirjailijoita, ja hänellä on suomalainen sauna[1]