Tähdet loistivat pilvettömältä yötaivaalta.
Kyyneleet valuivat poskiani pitkin, minä en koskaan enää palaisi sinne takaisin.
Olin mennyt sinne aluksi parhaan ystäväni Saaran ja jäänyt sinne, koska Saara viihtyi siellä. Kaikki
toiminta siellä oli mielestäni jotenkin liioiteltua ja oikeastaan koko kultti pelotti minua.
Aluksi yhteisömme jäsenet vierastivat minun Enkeli-lempinimeäni, mutta muutaman kuukauden uskollinen
osanottoni vakuutti heidät siitä, ettei minulla ollut taka-ajatuksia heidän suhteensa. Mutta tuskin siinä
mitään poikkeavaa oli.
Heidän rituaaleihinsa puutui hyvin helposti.
Jokaisesta illasta jäi sellainen sitä-ei-tapahtunut-tunne, kunnes yhtenä aamuna Saara soitti minulle.
En ollut viettänyt Saaran kanssa paljonkaan aikaa sen jälkeen, kun meidät oli vihitty yhteisön virallisiksi jäseniksi. Ja kun minä näin
Saaran istuvan sängyllään pienenä ja kalpeana ymmärsin, että tämä ei ollut oikein.
Saara kertoi itkien, että Daniel aikoi uhrata hänen, heidän, lapsensa Saatanalle.
Aluksi minä en uskonut Saaraa. Kielsin sen mahdollisuuden, että Daniel aikoisi oikeasti tehdä sen. Olin tietenkin ollut todistamassa itse
toimitusta, niin kuin muutkin yhteisöstämme, ja ollut itse osallisena sitä.
Olin myös nähnyt Danielin uhraavan kanoja, mutta
tuntui aivan uskomattomalta, että hän olisi valmis uhraamaan lapsen, oman lapsensa.
Sitten tajuntaani nousi kysymys; olinko itse
raskaana? Ja aikoisiko Daniel uhrata senkin?
Varasin ajan lääkärille myöhemmin samana päivänä.
Lääkäriltä sain lähetteen verikokeeseen. Katsoessani vereni pulppuamista lasiputkeen, koko elämäni tuntui virtaavan veren mukana.
Vastaus oli tietenkin positiivinen. Mikä sana kuvaamaan tilannetta.. Me olimme Saaran kanssa
molemmat raskaana. Saaraa se ei tuntunut vaivaavan yhtä paljon kuin minua.
En toisaalta silloin tiennyt, että Saara käytti morfiinia.
Minä yritin olla normaali Danielin läheisyydessä, mikä ei ollut hankalaa, sillä Danielkin käyttäytyi normaalista. Saara ei ollut paikalla. En tiennyt
tiesikö Daniel minun olevan raskaana.
Seremonian jälkeen Daniel tuli minun luokseni. Hän kyseli minun vointiani ja että tiesinkö mitään Saaran
voinnista. Sanoin, etten ollut kuullut hänestä mitään. Daniel näki minun valehtelevan, mutta ei sanonut mitään.
Yö oli täysin musta, ei tähtiä, ei kuuta. Sumu nousi puiden latvoista ja täytti yötaivaan harsomaisella rakenteellaan. Se, mikä päivisin oli kirkasta ja
kukoistavaa oli nyt synkkää ja kuollutta. Pimeydestä kuului huutoja ja varjot kasvoivat ottaen ihmismuotoja irtautuessan puiden varjoista. Minun
korvissani kaikui Saaran itku, ja näin silmissäni Danielin miettivän ilmeen. Aloin juosta.
Kotona äitini kysyi, että onko minulla kaikki hyvin.
Sanoin kaiken olevan erittäin hyvin, mikä oli kaukana totuudesta. En aikonut kertoa äidilleni raskaudestani, enkä Danielista, enkä Saaran
ongelmista, vaikka äitini yritti kysellä. Valvoin koko yön miettien mitä tekisin lapseni suhteen.
vaihtoehtoja ei ollut. Seuraavana päivänä minä en mennyt kouluun. Varasin uuden ajan lääkärille.
Seuraava viikko tuntui kulkevan omalla painollaan eteenpäin. Kävin istunnoissa ja yritin olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Daniel jätti minut
rauhaan, säilytti etäisyyden meidän välillämme, mutta huomasin hänen varovaisesti vilkuilevan minuun päin.
Daniel tiesi.
Lääkärissä käynnin jälkeen oloni oli leijuva.
Tyhjä.
Olin taas aloittanut itseni viiltelyn. Ajattelin usein itsemurhaa. Millään ei tuntunut olevan
merkitystä. Minä olin murhaaja. Säälin itseäni liian paljon, niin paljon, etten nähnyt ketään muuta.
Minä vieraannuin Saarasta. Aikaa kului ja pian olimme täysin vieraita toisillemme. Saara
synnytti lapsensa, ja Daniel uhrasi sen herralleen Saaran, minun sekä koko seurakunnan katsellessa.
Järkytys paistoi useimpien silmistä. Toiset eivät tuntuneet näkevän mitään.
Daniel näytti tyytyväiseltä.
Viikon kuluttua Saaran äiti soitti minulle. Saara oli tappanut itsensä. Hänen äitinsä itki hysteerisenä
puhelimessa ja kysyi minulta, miksen minä ollut tehnyt mitään. Mietin itsekin aivan samaa.
Miksen minä ollut tehnyt mitään?
Seuraavassa istunnossa vain Daniel huomasi Saaran puuttuvan. Daniel tuli kysymään minulta syytä Saaran
poissaoloon. Hän tiesi syyn. Hän oli itse aihuttanut sen.
Seuraavalla viikolla huomasin seurakuntamme saaneen kaksi uutta jäsentä. Rituaalit olivat samat kuin
minulla ja Saaralla. Ne näyttivät väkivaltaisemmilta kuin olivat tuntuneet. Ehkä ne
olivatkin. Minä en ollut enää mitään Danielille, enkä muillekkaan. Minä olin kasvoton. Viiltely jatkui,
kunnes minusta tuntui siltä, ettei minun elämälläni ollut mitään merkitystä.
Äitini löysi minut huoneestani. Minut vietiin sairaalaan. Olin täysin sekaisin ja hysteerinen.
Olin tavallaan iloinen siitä etten ollut onnistunut. Iloinen siitä, että joku välitti minusta.
Ja siitä, että olin saanut uuden mahdollisuuden.
En enää mennyt istuntoihin. En pitänyt yhteyttä entisiin ystäviini ja pysyttelin enimmäkseen kotona.
Äitini suhtautui minuun varauksellisesti, mutta sille en voinut yhtään mitään.
Mietittyäni asiaa pitkään päätin mennä käymään Saaran haudalla.
Että saisin sanottua hyvästit menneisyydelleni virallisesti.
Puut olivat jo pudottaneet suurimman osan lehdistään. Saaran äiti oli tuonut
Saaran haudalle neilikoita sekä liljoja. Tunnelma hautausmaalla
oli rauhallinen. Minä tunsi Saaran läsnäolon.
Näin Saaran kasvojensa piirtyvän hänen hautakiveensä.
Hän hymyili. Sitten hän katosi. Kaikki oli jo sanottu. Lähdin kävelemään pois. Menin istumaan
penkille, joka sijaitsi hautausmaan keskellä olevalla aukiolla.
Aukion keskellä oli kivinen enkelipatsas.
Huomasin jonkun kulkevan minua kohti. Aluksi en tunnistanut häntä, mutta kun hän oli tarpeeksi
lähellä huomasin hänen olevan Mikael. Mikael oli
Danielin kaksoisveli. Mikael tosin oli huomattavasti rauhallisempi eikä tuonut itseään
niin voimakkaasti kuin Daniel. Mieleeni ei juolahtanutkaan juosta karkuun.
Mikael istui viereeni, muttei sanonut mitään. Yritin miettiä jotain sanottavaa,
mutten pystynyt ajattelemaan selkeästi. Tunsi veren kohisevan päässäni.
Silmissäni sumeni. Menetin tajuntani.
Heräsin siihen, kun joku silitti hiuksiani. Makasin penkillä
selälläni, pää Mikaelin sylissä. Hän hymyili.
-Näytät väsyneeltä, hän sanoi viimein, sinun täytyy levätä. Sitten hän
painoi sormillansa silmäni kiinni.
Taisin nukahtaa.
Heräsin uudelleen, omasta sängystäni. Mikael istui tuolilla sänkyni
vieressä. Hän hymyili minulle uudestaan.
Huomasin mukin pöydällä. Oletin että äitini oli huolehtinut vieraastani.
Hän ei tiennyt, että Mikael oli Seurakunnan jäsen.
Asia oikeastaan hvitti minua.
-------------------
..tarinalle on tulossa jatkoa, sitä mukaa kun saan sitä kirjoitetuksi.. :)
