"Oikeushaveristeista"

Lanseeraanpa tässä uuden termin: oikeushaveristi. Se on henkilö, joka itsepäisesti taistelee ajaakseen asiaansa jossain kysymyksessä. Hän tekee oikaisuvaatimuksia, valittaa, kääntyy Eduskunnan oikeusasiamiehen, Valtioneuvoston oikeuskanslerin ja kansanedustajien puoleen ja muiden sellaisten puoleen, joita asian pitäisi koskea – asiassaan menestymättä. Tämän ei suinkaan tarvitse merkitä sitä, etteikö hän olisi oikeassa, päinvastoin, oikeushaveristi on usein ihminen, jota johdattaa voimakas oikeudentaju. Kun hän ei onnistu saamaan ääntä kuuluviin, hän ei hiljene, vaan ajaa asiaan kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, oikeudenmukaisuuden vuoksi. Ulkopuoliset saattavat toisinaan nähdä tilanteen niin, että kyseinen henkilö kärsisi jostain fobiasta. On kyse asioista, jotka ulkopuolisesta voivat vaikuttaa vähäpätöisiltä, mutta joka asian kohdanneelle on hyvinkin suuri.

Huomiota herättävää on, että useimmiten on kyse ihmisistä, jotka katsovat tulleensa väärin kohdelluiksi jonkin hallintoviranomaisen taholta ns. hallintoasiassa eivätkä sitten ole saaneet oikeutta korkeimmissa hallintoviranomaisissa tai hallintotuomioistuimissa.

Miksi alkujaan elinvoimaiset ja terveet ihmiset joutuvat kuluttamaan aivan liian suuren osan elämästään hyödyttömäksi osoittautuvaan kamppailuun  viranomaisia vastaan? Ainakin seuraaviin tekijöihin voisi viitata: asianajajakulut, kieli, kirjallinen menettely, yleisellä tasolla olevat, puitelainomaiset lait, kaksimerkityksiset tuomioistuimen perustelut ja puutteellinen selvitystyö.

Yksityinen ihminen ei yleensä saa hallintoasioissa asianajokuluja maksatetuksi valtiolla tai kotivakuutuksestaan. Siksi hän ei ota juristia ajamaan asiaan, vaan tekee sen itse.

Viranomaiset käyttävät kirjelmissään ja päätöksissään usein byrokraattikieltä, jota yksittäisen ihmisen voi olla vaikea ymmärtää. Lisäksi viranomaiset viestivät usein yksittäisten henkilöiden kanssa vain kirjallisesti. Tämä voi helposti johtaa siihen, että asianosainen yksityinen ihminen ymmärtää sisällön väärin. Sitä paitsi yksityisen henkilön voi olla vaikea ilmaista asiaansa, jos se tapahtuu vain kirjallisesti. Mahdollista on myös, että puutteellinen äidinkielen taito saa aikaan sen, etteivät viranomaiset ymmärrä mitä asianosainen ajaa takaa.  

Monissa tapauksissa hallinto-oikeudessa viranomaiset soveltavat hyvin yleisluontoisia, puitelainomaisia lakeja. Lain tulkinnassa yleinen etu voi mennä yksityisen edun edelle, eikä tulos asianosaisen mielestä aina ole oikeudenmukainen.

Erityisen hankalaa voi viranomaisen kielenkäyttö olla, kun viranomainen perustelee tuomionsa sillä, ettei asianosainen ”ole näyttänyt toteen......”. Tällainen perustelu voi toisinaan tarkoittaa, että sitä mitä asianosainen väittää, ei ole pystytty todistamaan ja että asianosaisella on todistustaakka (seikka, joka monasti voidaan kyseenalaistaa). Mutta tällainen perustelu voi myös merkitä sitä, että viranomainen on tulkinnut moniselitteisen lain siten, että se, mitä yksityinen asianosainen sinänsä on näyttänyt toteen, ei ole merkityksellistä viranomaisen tulkinnan kannalta: ”Hyvää päivää kirvesvartta”. Asianosainen puhuu aidasta ja viranomainen aidan seipäästä!

Vielä yksi syy siihen että asianosainen saattaa joutua pinteeseen, on se että, ettei viranomainen   aina juurikaan ole pannut painoa asian selvittämiseen ja todisteluun, vaan sen sijaan kaavamaisesti otaksunut, että ”koska asia yleensä näissä tapauksessa on tietyllä tavalla, se on samalla tavalla tässäkin tapauksessa”.

Perusoikeudet on kirjattu Suomen valtiosäännön toiseen lukuun, mutta vaikeaa, jollei mahdotonta on saada tutkinnan alle sitä, onko jokin hallintopäätös tai -tuomio perustuslain vastainen.

Pahuuden valta

”Pahat” ihmiset luovat sairaan pienoisyhteiskunnan hallitsemassaan yhteisössä.
Mikä heistä sitten tekee niin kamalia? Missä he lymyilevät ennen kuin iskevät? Mihin heidän valtansa perustuu? Lymyileekö pahuus ihmisyyden vaalituimmissa ja välttämättömimmissä käsitteissä? Perustuuko pahuuden todellinen valta sen tietoiseen ja häikäilemättömään tapaan käyttää hyväkseen juuri näitä käsitteitä? Nämä ovat usko ja luottamus.

Pahuus voidaan määritellä vallan käytöksi tarkoituksena puolustaa ja säilyttää oman minä sairas identiteetti.

Pahuudessa on aina kyse valheesta. Pahuuden kanssa kasvotusten joutuva ihminen reagoi siksi, aivan luonnollisesti, hämmennyksellä. – On kuin yhtäkkiä menettäisi ajattelukykynsä, sanoo moni joka on yrittänyt kuvailla kohtaamistaan aidosti ”pahojen” ihmisten kanssa.

”Paha” ihminen on moraalisesti lukutaidoton naamioitumisen asiantuntija. Hymy ja imarteleva käytös peittävät todellisen minän. Paha ihminen kieltäytyy näkemästä omaa persoonallisuuttaan. Hän latistaa muut kohottaakseen itsensä. Hän keksii omia ”totuuksiaan”, joilla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Hän arvostelee muita välttyäkseen kohtaamasta omia vikojaan ja puutteitaan.

Kateus ja vallanhimo ovat pahan ihmisen tärkeimmät tuntomerkit. Hän on itserakas, panetteleva, ahne, pröystäilevä ja julma. Hän katsoo ansaitsevansa parasta mitä elämä voi antaa, korkeimman palkan, parhaan ruoan, kalleimmat esineet. Hän hallitsee pelin säännöt ja hänellä on kaikki hallinnassa. Häneltä puuttuu nöyryys ja hän kieltäytyy näkemästä omaa tuhoisuuttaan. Häneltä puuttuu sairauden tunne, hän vierittää syyn muiden niskoille ja etsii syntipukit. Hän uhraa toiset säilyttääkseen itsestään erinomaisen ja erehtymättömän kuvan. Hän projisoi pahuutensa ympäristöön ja pakottaa muut omaan tahtoonsa. Hän turmelee luovien kanssaihmisten elämän ja ilmaisun. Hän leuhkii, valehtelee ja pettää. Hän tarkkailee muiden heikkouksia, vikoja ja puutteita vain voidakseen iskeä oikealla hetkellä.

”Paha” ihminen ei koe muita ihmisinä, vaan manipuloinnin ja hallinnan kohteina ja koska häneltä puuttuvat myötäelämisen kyky ja aidot tunteet, hän ajattelee ja toimii nopeammin kuin tavalliset ihmiset.

Terve ja normaali, tavallinen ihminen, on avoin, suora ja selkeä eikä puhu arvoituksin. Hän kyseenalaistaa omat motiivinsa, tutkiskelee itseään ja toimii inhimillisten arvojen mukaisesti.

Mitä sitten voi tehdä kun paha ihminen niin hyvin onnistuu esiintymään normaalina, luotettavana ja luottamusta herättävänä?

Ensiksikään ei saa antaa kiillotetun julkisivun pettää itseään. Toiseksi on tarkasteltava Pahaa läheltä ja paljastettava tämän oikea minä ja luonne ympäristölle.

Ainoa, mitä pahuus tarvitsee voittaakseen, on se, ettei vastapuoli tee mitään. Eli niin kauan kun tavalliset ihmiset eivät ymmärrä, kykene, jaksa tai viitsi puuttua asioihin, kärsimme sairastuttavasta johtajuudesta kaikilla inhimillisen elämän sektoreilla.

”Pahuudella” tarkoitan ilmiötä, jota myös nimitetään narsistiseksi luonnehäiriöksi tai psykopatiaksi. Suosittelen kaikille luettavaksi teologi, kirjailija Raimo Mäkelän kirjasta ”Naamiona terve mieli”. Suomessa Raimo Mäkelä on henkilö, joka kaikkein eniten on tuonut tätä ikävää asiaa julkisuuteen, minkä ansiosta moni ihminen on pystynyt ymmärtämään miten jotkut selittämättömiltä tuntuvat asiat ylipäänsä ovat päässeet tapahtumaan. Minullakin kesti kauan ennen kuin tajusin mitä omalla kohdallani oli tapahtunut. Kun sitten vuosien päästä sain Raimo Mäkelältä hänen kirjasensa ajattelin – niinpä tietenkin.

Jotkut ovat syntyneet näyttelijöiksi osaten esittää joviaalia, huumorintajuista, helposti lähestyttävää ihmistä, jonka kukaan ei usko kiusaavan ketään, ennen kuin itse joutuu tulilinjalle.