Johdanto

Ympäristöetiikan karkeaa erittelyä

Erittelyn tarkentamista arvoteoriaa soveltaen

Ympäristöfilosofian suuntauksia käytännössä

Yhteiskuntaekologia

Ekohumanismi

Syväekologia

Radikaaliekologia

Luonnon arvostukset, yksilö ja ympäristöongelmat

Erilaisia ominaisuuksia, joita ihminen voi liittää luontoon on esimerkiksi animismissä, joka on vanhimpia ihmisen näkökulmia luontoon. Siinä luonto ja eläimet nähdään henkiolentoina. Finalismissä luonto taas nähdään olevan jollain tavalla ihmistä varten. Mekanismissa luonto ja eliöt nähdään jonkinlaisina koneina, jolloin tämä näkemys on animismin vastainen. Materilismi on tätä lähellä, ja siinä luonto nähdään raaka-aineina, tosin se ei ole varsinaisesti muiden tässä mainittujen vastainen. Vitalismissa luonnon nähdään olevan tietyllä tavalla elollista. Tämä on melko erottamaton osa länsimaista suhdetta luontoon. Sentietismissä luonnon nähdään sisältävän myös kärsimyskykyisiä, tuntemaan pystyviä olioita. Ihmisten erilaiset näkökulmat luontoon voivat johtaa erilaisiin johtopäätöksiin siitä, mitä luonnolle voi tehdä. Luonnossa voidaan myös nähdä välinearvojen lisäksi itseisarvoja. Yleensä ne eroavat siten, että välinearvoista voi olla ihmiselle hyötyä, mutta luonnon itseisarvoja ihmisen tulisi suojella, luontoon liittyvien välinearvojen kustannuksella. Hyvä esimerkki on puun kaatamisen kieltäminen uhanalaisten lintujen elin alueelta. Tässä puusta saatava kaupallinen hyöty on luonnon välinearvo, ja uhan alaisen lajin olemassa olo itseisarvo. Luonnon välinearvot voivat olla myös suojelemassa luontoa, esimerkiksi, kun pyritään säilyttämään luonnon virkistys arvoja, tai säästämään luontoa tuleville sukupolville paitsi sen itsensä takia, myös raaka-aineiksi.

Alkuun

Ympäristö etiikka on luontoon liittyvien eettisten kysymysten tarkastelua, mutta se ei kata koko etiikkaa, vaan on vain sen osa alue. Silti siinä on pakko vertailla etiikan eri osa alueita keskenään, kuin vain tutkia ihmisen suhdetta luontoon. Yleensä etiikan on ajateltu koskevan, vain ihmisten tekoja toisiaan kohtaan. Ympäristö etiikka voi lähteä, joko ihmisiin kohdistuvasta etiikasta, tai sen laajentamisesta eri perustein koskemaan myös sitä, mikä nähdään luontona. Tärkeä ero ympäristö etiikan osa-alueiden välillä on, niiden näkemykset siitä, mitä voidaan pitää itseisarvona. Erilaisia asenteista luontoon, voidaan luokitella, sen mukaan, mikä niissä nähdään moraalin kohteeksi. Niitä voidaan jakaa viiteen pääluokkaan. Antroposentrismi, jossa nähdään etiikan liittyvän vain ihmisiin, eli hyvää voi tehdä vain ihmisille, ei eläimille, eikä kasveille. Zoosentrismissä mukaan otetaan myös eläimet. Yksi perustelu zoosentrismille voisi olla, että tuskan kokeminen on "pahaa", huolimatta, siitä, kuka sen tuntee. Tätä muistuttavalla tavalla on perusteltu YK:n ihmisoikeuksien julistus, mutta monissa varhaisissa kulttuureissa tällaista tapaa ei ole edes sovellutettu esimerkiksi naisiin, valloitettuihin kansoihin orjiin ja muihin jotka eivät kuulu yhteiskunnalle tärkeimpiin ihmisryhmiin, tai sen valtaa pitäviin. Kyseinen ajatus kulku on kumminkin länsimaisen moraali käsityksen kulmakiviä, tällä hetkellä ja kolmannessa luokassa biosentrismissä katsotaankin, että kaikille eläville olennoille voi tehdä pahaa. Fysiosentrismissä tämä on laajennettu pisimmilleen, eli lasketaan, että myös kuolleelle luonnolle voi tehdä pahaa. Viides tapa nähdä ympäristöetiikka on teknosentrismi, jossa ei nähdä, että etiikkaa voisi soveltaa luontoon ollenkaan. Teknosentrismi on äärimmäisyyksiin vietynä antroposentrisminkin vastaista, koska siinä voidaan välillisesti aiheuttaa ihmisille kärsimystä tai muuten rikkoa, niitä arvoja, jotka katsotaan "olemassa oleviksi" antroposentrismissä.

Alkuun

Itseisarvo on se arvo, joista muut arvot ovat johdettuja. Tyypillisimmät itseisarvot, joita luonnossa yleensä nähdään olevan ovat, olemassaoloarvo, moraaliarvo, sivistysarvo, kauneusarvo ja pyhyysarvo. Rationalismissa arvojen nähdään olevan peräisin järjestä. Tätä soveltaen voi luonnon itseisarvoina pitää monia asioita, mutta erityisesti voisi korostua luonnosta saatavan tiedon merkitys. Kun kerran tieto on rationalismissa kokemusperäistä, kaikki tiede tutkii jollaintavalla luontoa, ja tietoa voisi tässä näkökulmassa pitää yhtenä itseisarvosta, korostuisi luonnon arvo ainakin välinearvona tietoon. Kumminkin yhdistämällä samalla tavalla, tieto ja luonto, voisi saada luonnosta sellaisenaan itseisarvon, mutta tämä näkökulma ei kestä kaikkein suurinta kritiikkiä esimerkiksi, koska luonto on paitsi abstrakti, myös fyysinen olio, kun taas tieto ei voi olla muuta kuin abstraktia. Hedonismissa moraali on peräisin mielihyvästä, tai mielipahasta. Sitä onkin helpompi soveltaa ympäristöetiikkaan, koska se johtaa helposti johtopäätökseen, että kärsimystä, tai sitä ettei sitä ole, voitaisiin pitää yhtenä itseisarvona. Holismissa korostetaan kokonaisuuden merkitystä sen osa alueisiin tai yksityiskohtiin nähden. Holistinen suhtautuminen luontoon korostaisikin luontoa kokonaisuutena, eliöyksilöiden ja yksittäisten lajien yläpuolella. Ympäristöetiikkaan sopivissa itseisarvoteorioissa on muitakin, joita voi soveltaa, kuin vain näitä filosofian perussuuntauksia. Vitalismissa nähdään, että elollisessa on olemassa tietty "elämän voima", mikä saa sen elämään. Tämän johdosta siitä voi johtaa, että itseisarvona voisi olla, vitalismia soveltaen, halu elää. Antroposentrismissä luonnon itseisarvo, jos se tahdotaan nähdä olisi lähimpänä rationalistista näkökulmaa. Zoosentrismissä tämä olisi lähimpänä hedonismia, biosentrismissä vitalismia tai sen osa alueessa ekosentrismissä holismia. Myös fysiosentrismissä helpointa voisi olla soveltaa, joko holismia, tai vitalismia, kun etsitään mahdollisia luonnon itseisarvoja. Teknosenrtismissä, taas luonnolle ei missään tapauksessa voida nähdä olevan itseisarvoja, ainoastaan välinearvoja raaka-aine varastona, tai enintään virkistymiskäytössä ihmisille. Ympäristö etiikassa voidaan arvojen alkuperä myös jaotella humanistisiin, biosentrisiin ja teologisiin. Näistä humanismissä ne nähdään ihmisestä peräisin, eli että niitä ei ole olemassa ilman ihmistä. Biosentrismissä niiden nähdään olevan olemassa luonnossa itsessään ilman ihmistä ja niiden nähdään olevan evoluution tulosta. Teologismissa niiden nähdään olevan olemassa ihmisen ja luonnon yläpuolella, esimerkiksi Jumalan säätäminä. Nämä näkemykset sisältyvät ympäristöön liittyviin näkemyksiin luultavasti "hiljaisina", eli niihin ei erityisemmin puututa, mutta ne vaikuttavat voimakkaasti samoista lähtökohdista muodostettuihin erilaisiin johtopäätöksiin.

Alkuun

Ympäristöfilosofian suuntaukset eivät ole irrallaan toisistaan, vaan käyttävät samoja lähtö oletuksia, päätyen erilaisiin lopputuloksiin. Samoja perusteluja ja tosiseikkoja voidaan käyttää monien eri näkökulmien yhteydessä. Niitä yhdistää eniten, että ne ottavat kannan, jossa luontoa ei voida käyttää millä tavoin tahansa, eli ne ovat teknosentrisyyden kanssa jollain tavalla ristiriidassa, vaikkei välttämättä täysin. Yhteiskuntaekologiassa vallitsevin käsitys on antroposentrinen näkökulma. Ympäristö ongelmat nähdään voimakkaasti ihmisten välisinä ongelmina. Näkökulma ei ole voimakkaasti ristiriidassa teknosentrismin kanssa, mutta ympäristö ongelmat vaatisivat muutoksia tämän mukaan ihmisten välisissä suhteissa. Ekohumanismissa lähestymistapa myös melko selvästi antroposentrinen. Siinä pyritään soveltamaan "sivistynyttä", huomioon ottavaa näkökulmaa luontoon. Vaikka luonto nähdään tietyn rajoituksin vapaasti hyödynnettävänä, niin sen ei edes uskota olevan ihmisen elämälle merkityksetön, eikä ihmisen ohjattavissa oleva, ainoastaan korostetaan sen merkitystä ihmiselle. Ekohumanismissa korostetaan tieteellistä näkökulmaa luontoon, siinä missä yhteiskuntaekologiassa näkökulma on keskimäärin enemmän keskittynyt luonnon omistamiseen, eikä ole niin paljon ristiriidassa teknosentrismin kanssa. Ekohumanismi on muodostunut humanistisesta ihmiskäsityksestä ja biologisesta luonto käsityksestä. Se on ympäristö filosofioista eniten rationalismiin suuntautunut, ja siinä on hyvin paljon holistisia piirteitä. Syväekologiassa nähdään, nimenomaan, että luonnolla on jokin itseisarvo. Todennäköisimmin sovelletaan zoosentristä, biosentristä, tai ekosentristä, mutta myöskin fysiosentrismistä näkökulmaa. Näihin kumminkin monesti joka tapauksessa yhdistellään yllensä antroposentristä näkökulmaa. Tällöin vastausympäristö ongelmiin olisi ihmisten luontoarvostusten muuttaminen, esimerkiksi eläinten oikeuksien tunnustaminen. Sitä muistuttavassa radikaaliekologiassa painotetaan vahvasti ihmisten toimien eettistä merkitystä ja samalla jokaisen ihmisen vastuuta ympäristöongelmista. Ihmisten suhtautumista luontoon pyritään muokkaamaan muun muassa omalla elämäntavalla ja ottamalla voimakkaasti kantaa yhteiskunnallisesti ympäristöongelmiin. Ihminen nähdään myös voimakkaasti tasa-arvoisena muuhun luontoon nähden. Mitä voimakkaampiin syväekologisiin näkökulmiin mennään, sitä vähemmän antroposofisia näkökulmia käytetään, eikä aina välttämättä ihmistä nähdäkään edes muuta luontoa tärkeämpänä. Näkökulmaa, jossa nähdään oikeaksi taistella luonnon puolesta ihmisiä vastaan sanotaan ekofasismiksi. Tämän hetken eniten nimeä saaneessa radikaali ekologian suuntauksessa, ekoanarkismissa, painotetaan voimakkaasti eläinten kärsimykseen pohjautuvaa biosentristä näkökulmaa, jopa toisinaan myös ekosentrisen näkökulman kustannuksella. Ekoanarkismi onkin voimakkaasti juuri eläinoikeusfilosofiaan suuntautunut. Siinä keskitytään eläinten vapauteen toteuttaa omia tarpeitaan siinä missä ihmisetkin toteuttavat ja lisäksi usein nähdään ihminen niitä voimakkaasti riistävänä toimijana. Ekoanarkismi ei ole ekofasismia, vaikka sen kannattaja voikin toisissa tapauksissa olla. Siinä on väkisinkin sovellettu joitakin antroposentrisiä näkemyksiä. Ekofeminismissä ihmisten ongelmat luonnon kanssa johtuvan yleensäkin ihmisten liian hierarkisesta maailmankatsomuksesta, ja sen johtamisesta maailman eri arvoisuuteen. Tämä heijastuu myös luontoon, ihmisten nähdessä sen vain alempi arvoisena. Luonnon kanssa olisi pyrittävä olemaan tasa-arvoinen. Tämä näkemys on antroposofinen, mutta tiukasti teknosentrismin vastainen. Siinä sovelletaan biosentrismin eri muotoja ja se muistuttaa sekä yhteiskunta ekologiaa, että syvä ekologiaa. Ympäristö ongelmissa keskitytään ylipäätään ihmisten kahtia jakautuneeseen maailman kuvaan, jossa yhteistyötä ja yhteisiä etuja ei osata ottaa tarpeeksi huomioon. Näkökulma on muotoutunut feminismistä, eikä tätä nimeä ole kovin paljon käytetty tällaisille ajatuksille elävässä elämässä. Muita yhteiskunnassa sovellettuja ympäristö filosofisia suuntauksia ovat ekoteologia ja ekopsykologia. Ekoteologiassa sovelletaan realismia, eli nähdään, että arvot ovat olemassa ihmisestä ja luonnosta riippumatta. Luonto nähdäänkin pyhänä. Sen arvot eivät sisälly itseensä, vaan ne voidaan nähdä esimerkiksi tyypillisimmillään Jumalan luomina. Ekopsykologiassa ihmisellä nähdään olevan henkinen yhteys luontoon. Tällöin se on lähimpänä rationalismia, tai biosentrismiä, mutta sitä voi soveltaa melkein kaikkien edellä mainittujen kanssa. Todennäköisimmin sitä sovelletaan syväekologian kanssa. Jatkossa olen käynyt lähemmin näistä neljä helpoimmin määriteltävissä olevaa etiikan osa-aluetta läpi, eli yhteiskuntaekologian, ekohumanismin, syväekologian ja radikaaliekologian.

Alkuun

Yhteiskuntaekologinen näkökulma on eniten käytössä lainsäädännössä. Eläimet on luokiteltu lainsäädännössä, hyöty-, haitta- ja riistaeläimiksi. Lisäksi uhanalaisten eläinten tappamisesta joutuu maksamaan tietyn summan, riippuen mistä eläinlajista on kyse. Näin luonnolla ei ehkä nähdä itseisarvoa, ja sen arvo on pyrittykin määrittämään mahdollisuuksien mukaan rahalla, koska sakon ajatellaan olevan käyttökelpoisin sanktio, joka yhteiskunnalla on. Jos lain säädännössä pyrittäisiin enemmän syväekologisiin näkökulmiin, voitaisiin käyttää enemmän ehkä yhteiskuntapalvelua ja muita ihmisen arvoihin vaikuttavia menetelmiä. Monia ympäristöongelmia lainsäädännössä käsitellään naapuri lainsäädännön avulla, ja ympäristön ihmisten mielipiteiden kuunteleminen onkin tärkeä osa, kun myönnetään yrityksille lupa toimia, jollain ympäristöön mahdollisesti vaikuttavalla tavalla. Muissa yksilön suhdetta luontoon määrittelevissä laeissa, kuten vesilaissa ja ilmalaissa, näkökulmat luonnon oikeaan ja väärään käyttöön keskittyvät melko paljon tekojen vaikutukseen muille ihmisille. Näitä ovat elinympäristön pilaantuminen, esimerkiksi pohjavesien saastuminen, tai luonnon viihtyisyys arvojen väheneminen. Lain säädännössä on otettu huomioon toisten lajien olevan suojelun tarpeessa. Tämän perustelut eivät ole yksiselitteiset. Siihen riittäisi pelkkä yhteiskuntaekologinen näkemys, biologien ja luonnon suojelijoiden näkökulman huomioon ottamisesta, mutta koska laki on ihmisten luoma, voidaan myös päätellä, että tässä kohdassa ovat luonnon suojelijat ja biologit voineet vaikuttaa lakitekstin sisältöön. Laki onkin väistämättä luonteeltaan yhteiskunnallinen, riippumatta, mitä se koskee ja se ei itsessään perustu tietylle filosofiselle suunalle. Kun yhteiskuntaekologiassa mennään tarpeeksi pitkälle, joudutaan ottamaan huomioon se että on olemassa luontoon enemmän ja vähemmän myönteisesti suhtautuvia henkilöitä. Näin tulisi ottaa huomioon, niin teknosentrismiä vastustavien tahojen mielipiteet, kuin teollisuutta ja taloudellista kehitystä arvoinaan painottavia henkilöitä. Kumminkin yhteiskuntaekologiaa luonnehtii, että luonnon arvot nähdään nimenomaan ihmisperäisinä, eikä luonnossa itsessään olevina. Ympäristön tilasta voidaan ollakin tällöin kahta mieltä. Joko niitä on liikaa, tai luonnon tilaa ei pidetä huonona, kumminkin painottaen kunkin ympäristö ongelman vaikutuksia ihmisille suoraan ja välillisesti. Yritysten ympäristö näkemys on yleensä yhteiskuntaekologinen, koska ne keskittyvät, sekä ympäristötiedostavien asiakkaiden huomioon ottamiseen, että vähimmillään lainsäädännön täyttämiseen. Tämä onkin jälleen eri asia, kuin yrityksessä toimivien henkilöiden omat näkemykset, mutta yritykset ovatkin aina, niin kuin valtiotkin, yhteisöjä. Yhteiskunnassa on myös syväekologisia elementtejä, esimerkiksi kun kouluissa pyritään antamaan ympäristö kasvatusta. Tällöinkin kasvatus yleensä pitää kumminkin sisällään tavoitteen saada ihmiset vähintään ottamaan huomioon yhteiskuntaekologiset näkökulmat.

Alkuun

Tämä on erityisesti biologien ja tutkijoiden käyttämä lähestymistapa luontoon ja ympäristö ongelmiin. Siinä pyritään pysymään mahdollisuuksien rajoissa vain faktoissa, antamatta liikaa sijaa luontoon liittyville henkilökohtaisille arvostuksille. Esimerkiksi ympäristöviranomaisella tulisi, omista mielipiteistään huolimatta, olla virassaan ekohumanismin mukainen käsitys luonnosta. Ekohumanismin näkemykset menevät ainoastaan vähän ristiin yhteiskuntaekologian näkemyksien kanssa, niissä pyritään ainoastaan olemaan vähemmän "tunteellisia" ja niihin tukeudutaan yleensä vähemmän vakaumuksellisesti. Kestäväkehitys onkin yksi hyvä esimerkki tästä lähestymistavasta. Vaikka sen merkitys ei olekaan kovin tarkasti määritelty, ja sopiikin sellaisenaan kaikkiin ympäristö filosofian muotoihin. Tässä käsitteessä on pyritty yhdistämään, sekä taloudellinen hyvinvointi, että luonnon säilyttäminen tulevaisuuden ihmisille "käyttökelpoisena". Täten pitäisi ihmisten toiminta suhteuttaa maapallon voimavaroihin ja luonnon sietokykyyn. Luonnonvaroja tulisi käyttää myös oikeuden mukaisesti, ottaen muut yhteiskunnat ja tulevaisuus huomioon. Siihen sisältyy, myös toive lisätä ihmisten fyysistä ja henkistä hyvinvointia tulevaisuudessa. Se ei pidä siis sisällään selviä arvostuksia, joiden mukaan voitaisiin sanoa, jokin olevan hyvää tai pahaa. Se on vain raami, jollekin toiminnalle, tarjoten sille päämäärät, lopputuloksen ollessa hieman erillään niistä. Ekohumanismin suurimpia ongelmia onkin, ettei se määrittele kovinkaan hyvin oikean ja väärän eroa, eikä siten ihmisen moraalista suhdetta luontoon. Silti siinä otetaan huomioon yksi sellainen syy säilyttää luontoa, jota muissa tavoissa ei yleensä ole otettu huomioon. Luonto nähdään loputtomana tutkimus kenttänä, sekä innovaatioiden ja samalla yhteiskunnan taloudellisen kehityksen ehtona. Esimerkiksi penisilliini on löydetty luonnosta, kuten monet muutkin ihmiskunnan tärkeimmät innovaatiot. Varsinkin eksoottiset lajit nähdään löytämättöminä ratkaisuina ihmisten ongelmiin. Niitä voidaan hyödyntää, soveltamalla luonnon toimintaa ihmisten keksinnöissä, esimerkiksi geeniteknologian avulla, tai yrittämällä jäljitellä hyönteisten kävelemistä roboteissa. Arvoja alkuperään ekohumanismin on jokseenkin vaikea ottaa kantaa, objektiivisuuden merkitessä tässä ajattelu tavassa paljon, mutta eniten nähdään arvojen olevan ihmisperäisiä. Ympäristöongelmien luonnekin on näin näkemyksessä vaikea ja monimuotoinen, alkaen niistä, jotka vaikuttavat vain tiettyihin lajeihin, päättyen niihin, jotka voivat uhata koko maapallon ekosysteemiä, tällaisena, kuin se nyt on. Biologiassa ei uskota elämän katoavan kovinkaan helposti kokonaan maasta, mutta enemmänkin pidetään "harmillisena" luonnon monimuotoisuuden ja lajien katoamista ihmiskunnan ulottumattomiin, sekä ihmisen itsensä tulevaisuutta syövää ympäristön kantokykyä heikentävää toimintaa.

Alkuun

Syväekologiassa painotetaan erityisesti luonnon merkitystä ylipäätänsä ihmisen olemassa ololle ja tulevaisuudelle. Tästä seuraa, että luonnolla on tärkeä välinearvo, koska ilman sitä ei ole olemassa ihmistäkään enää. Luonnon suojelijat kannattavat erilaisia syväekologisia näkökulmia ja tyypillinen piirre syväekologialle on, että luonnolle itselleen pyritään antamaan itseisarvoja, esimerkiksi eläinten oikeudet, lajin oikeus olemassa oloon ja luonnon kauneus verrattuna ihmisen aikaan saannoksiin. Myös arvojen alkuperä voi vaihdella, mutta yleensä niiden katsotaan olevan luonnon ominaisuus, siinä missä myös ihmisen asettamia. Luonto nähdään helposti puhtaana ja hyvänä ja ihminen, joko osana sitä, tai siitä erillään olevana, luontoon verrattuna pienenä. Jos ihminen nähdään luonnon osana, siitä voidaan johtaa, ettei luontoa voida käyttää loputtomasti hyväksi, pienentämättä ihmisen tulevaisuuden mahdollisuuksia. Kun ihminen nähdään siitä erillään, voidaan luonto nähdä aavistuksen verran pyhempänä ja arvostella voimakkaammin ihmisen tekemisiä luonnon suhteen. Toisaalta myös yhteiskuntaekologiassa luonto ja ihminen pidetään myös erillään. Syväekologiassa luontoon liitetyt arvot ovat usein johdettu yleisesti hyväksytyistä arvotusperusteista, koskemaan myös luontoa, ainakin suurimpia eläimiä. Jokaisen ihmisen oikeudesta koskemattomuuteen ja omaan elämäänsä on johdettu jokaisen lajin oikeuteen olla olemassa, tai yksilön oikeuteen olla elossa, ihmisen tähän kohdistamista arvostuksista huolimatta. Tämän johdosta ihmisen luonnon hyväksikäyttöä kritisoidaan, vaikka ihminen miellettäisiin yleensä yhdeksi lajiksi, siinä missä muutkin. Ihmiselle voidaan myös myöntää oikeuksia, joita ei muulla luonnolla ole, mutta pyritään takaamaan ainakin luonnon monimuotoisuus. Ympäristöongelmat nähdäänkin merkittävinä puutteina nykyisten yhteiskuntien toiminnassa, eikä niiden poistamiseen uskota ilman muutoksia talouteen vaikuttavissa tekijöissä. Ympäristöongelman määritelmäkin on huomattavasti laajempi, kuin yhteiskuntaekologiassa. Mitattaessa yhteiskunnan toimivuutta, keskitytään lähinnä muihin elämän laatuun vaikuttaviin seikkoihin, kuin rahallisiin, tai määrällisiin seikkoihin. Keskeisimpiä muutoksen kohteita ovat ihmisten väkiluvun pienentäminen ja "toimivan" ympäristölainsäädännön saaminen aikaan tärkeimpiin ympäristöön vaikuttaviin yhteiskuntiin. Näkökulman tulevaisuudenkuva voi vaihdella aina varautuneesta, erittäin pessimistiseen asenteeseen. Näin ympäristön rasitusta säätelevien rajoitusten tiukentaminen ja niissä pysyminen, kuten päästö rajoitukset, ovat syväekologisesta näkökulmasta usein ainoastaan vähintä, mitä pitäisi tehdä.

Alkuun

Se voidaan nähdä joko syväekologian osana, tai itsenäisenä ympäristöetiikkana. Tämä riippuu siitä, pidetäänkö syväekologian määritelmänä sitä, että ihmisellä on oikeus käyttää eläimiä ja luontoa hyväksi. Radikaaliekologiassa luonto, tai ainakin tuntemaan kykenevät eläin lajit tahdotaan vapauttaa ihmisen hyväksi käytöstä. Tällöin voidaan joko, nähdä ihminen luonnon kanssa tasa-arvoisena, tai luonto kokonaisuudessaan paljon tärkeämpänä, kuin yksi sen osanen, eli ihminen. Tämän takia ajetaan nopeita tai radikaaleja muutoksia luonnon suojelemiseksi. Voidaan myös jopa toivoa, kuten Pentti Linkola, että ihminen joko lopulta katoaisi luonnosta, tai hyväksyä esimerkiksi ihmisten määrän pieneneminen väkivalloin, kuten Kiinan yhden lapsen politiikassa, tai sotien avulla. Radikaali ekologian arvot menevät helposti yhteiskuntaekologian tai humanistisenekologian arvojen kanssa ristiriitaan. Niissä otetaan voimakkaammin huomioon ihminen oliona, eläimenä sekä ympäristöetiikan toteuttajana. Radikaaliekologia ei myöskään aina ota huomioon luontoa kokonaisuutena, vaan voi keskittyä erityisesti toisten eläinten inhimillisiin piirteisiin, kuten tuskan tuntemiseen, ja ihmisen kanssa samankaltaisiin fysiologisiin tarpeisiin. Ekoanarkisti voi perustaa näkemyksensä, sekä syväekologialle, että yhteiskuntaekologialle, mutta voimakkaimmin se kuuluu, joko radikaaliekologian, tai syväekologian piiriin. Se ei perustu juuri ihmisten välisten suhteiden parantamiseen, vaan sen käsitys ympäristöongelmista on laajempi, kuin puhtaassa yhteiskuntaekologiassa. Mahdollinen laiton toiminta voi olla luonteeltaan, joko kansalaistottelemattomuutta, tai omaisuuden tuhoamista. Varsinkin jälkimmäinen ei kumminkaan ole ihmisten välisiä suhteita huomioon ottava, vaan pikemminkin niitä kiristävä. Jos anarkismia ei voi suoraan yhdistä laittomuuteen, se monista muodoistaan tietyissä tällaisen sallii. Inhimillisimmissä muodoissaan se ei hyväksy kumminkaan väkivaltaa millekään tunteville oliolle, kuten ihmisille, tai eläimille ja pyrkii teoreettiseen tilaan, jossa ei olisi minkäänlaista vallan käyttöä.

Alkuun

Riippuen siitä, mikä voidaan nähdä moraalin, eli hyvän, pahan, oikean, tai väärän kohteena, ihminen rakentaa asenteensa ympäristöä kohtaan. Erilaisia moraalin kohteita voi olla esimerkiksi minä, perhe, suku, kansa, kaikki ihmiset, eläimet, elolliset olennot, eloton luonto, ekosysteemit, maapallo, maailmankaikkeus ja niin edelleen. Tavanomaisessa etiikassakin on tällöin monia moraalin kohteita. Se mitkä asiat yksilö voi ottaa oman moraalinsa kohteeksi, riippuu paljon hänen yleisestä käsityksestään maailmasta. Tällöin siihen vaikuttaa myös tieto, siinä missä tunteet ja muiden ihmisten asenteet. Usein myös ihmisten arvot eivät ole rakennettuja tiettyjen filosofisten suuntausten mukaisiksi, vaan ovat perusteluiltaan ristiriitaisia. Perinteisessä länsimaisessa filosofiassa, suhtautuminen luontoon on ollut paljolti peräisin Kreikkalaisen filosofian ajoilta. Silloin ihmiskunta määriteltiin merkittävimmäksi olioksi, sen jälkeen eläinkunta, kasvikunta ja viimeiseksi kivikunta. Ajattelutapa oli myös huomattavan kahtia jakoinen, eli ihmisen vastakohdan ajateltiin olevan luonto. Nykyisten ympäristöongelmien syinä voidaan pitää liian teknosentristä näkemystä, jossa luonto nähdään liian ohjailtavana ja hallittavana. Voidaan jopa ajatella ihmisen taistelevan tauteja, luonnon katastrofeja, ja näin itse luontoa vastaan. Luonto voidaan siis myös nähdä uhkaavana ja pahana, esteenä ihmisen tulevaisuudelle. Kumminkin käytännössä on havahduttu siihen, että luontoa ei voida ohjailla uskotulla tavalla. Lisäksi monet ihmisen aikaan saamat ongelmat vain pahentavat entisestään olosuhteita, paitsi ihmisen välittömässä elinympäristössä, myös koko maapallolla. Näin voidaan johtaa monien ympäristöongelmien johtuvan luonnon liiallisesta välineellistämisestä. Kumminkin monet ympäristöongelmat ovat olleet tahattomia ja johtuneet myös paljolti tiedon vähyydestä. Tällöin ei voidakaan suoraan väittää, ongelmien perimmäisen syy olisi suoraan luonnon välineellistäminen. Tämä on kumminkin menettely, jota ihmisen on joka tapauksessa jollain tavalla käytettävä, jos hän aikoo valmistaa yhdenkin työkalun. Suuri aukko tiedoissa luonnon toiminnasta on kumminkin mahdollistanut väärän ja samalla liian yksioikoisen käsityksen ihmisen ja luonnon suhteesta. Kumminkin kaikki ympäristöetiikan suuntaukset ovat syntyneet ainakin epäsuorasti näiden ongelmien pohjalta. Usein ne määrittelevät ympäristöongelman käsitteen eri tavoin. Jo pelkästään luonnon määritelmäkin on moniselitteinen. Se voi vaihdella ihmisen elin ympäristöstä, juuri niihin alueisiin, joihin ihminen ei ole koskenut vielä. Sillä voidaan myös tarkoittaa kaikkea, mikä "on olemassa", sisältäen koko maailmankaikkeuden, tai sitä voidaan soveltaa vain maapallolle. Luonnon määritelmä onkin selvästi kulttuurinen, eli se koetaan tilastollisesti aina tietynlaiseksi, riippuen eri yhteisöjen perinteistä ja elintavoista. Yleensä ihminen voi rakentaa suhdettaan luontoon painottaen eritavoin erilaisia arvoja, joita hän voi nähdä luonnon sisältävän. Näitä ovatkin esimerkiksi luonnon, virkistysarvo, biologis-ekologiset arvot, muut tieteelliset arvot, kulttuuriset arvot, uskonnolliset arvot, terapeuttiset arvot, turvallisuus arvot, taloudelliset arvot, sekä optio arvot, eli se, että luonto on olemassa kaiken varalta. Mitään arvoa ei voida todistaa oikeaksi, tai vääräksi, mutta ihmiset muuttavat arvojaan, jotta sopeutuisivat maailmaan. Ympäristöetiikan lisäksi on olemassa esimerkiksi myös ympäristösosiologiaa, joka tutkii tarkemmin juuri miten yhteiskunta voi parhaiten sopeutua ympäristöongelmiin.

Alkuun