Site hosted by Angelfire.com: Build your free website today!
tarina: Vaiti!

« Vaiti! »



Osat: 18:sta- etenpäin

Edellisessä kansiossa, alkoi ilmeisesti olla liikaa tekstiä ja päivittäminen kävi hankalaksi, siksi tämä uusi kansio :)



Homofoobikkojen on edelleen fiksua kiertää tämä tarina hyvinkin kaukaa!

Varoitettakoon vielä, että erityisesti pari seuraavaa osaa sisältää väkivaltaa ja raiskauksen kuvausta.




18. osa:

Verhojen välistä kajastui aamuauringon ensisäteet, Michael avasi silmänsä varovasti ja sen pienen hetken hän toivoi, että oli vain nähnyt painajaista ja että kun hän avaisi silmänsä, hän näkisi Samin vierellään. Mutta se ei ollut unta, kaikki oli tapahtunut, hän oli yhä siinä asunnossa, yhä siinä huoneessa, hänen vasenkätensä oli kahlittu patteriin. Hän voihkaisi hiljaa noustessaan makuuasennostaan istumaan. Hänen oli niin kylmä. Hän hieroi vapaalla kädellään paljasta ylävartalon ihoa ja veti polvet tiiviisti itseään vasten. Aamuyöllä hän oli saanut käydä kylpyhuoneessa peseytymässä, kun Ricky oli vahtinut ulkopuolella. Hän oli saanut pukea farkkunsa takaisin ylleen, muttei mitään muuta. Kylpyhuone oli aivan huonetta vastapäätä, hän oli toivonut, että olisi voinut nähdä enemmän asuntoa ja tietää tarkalleen missä ulko-ovi sijaitsi .

Hän kokeili mahdollisimman hiljaa vetää kahlittua kättään irti, hän kokeili riuhtoa patteria, tietäen kaiken sen hyödyttömyyden, mutta hänen oli pakko kokeilla. Hän katsoi ikkunaa takanaan, jos hänen onnistuisi jotenkin repiä itsensä irti, hän voisi rikkoa ikkunan ja yrittää juosta pakoon, hän ei ollut nähnyt lainkaan ympäristöä missä talo sijaitsi, mutta jos maasto tarjoaisi hyviä piilopaikkoja? `Mieti nyt, mieti` Hän hoki mielessään, yrittäen kiihkeästi keksiä pakokeinoa. Hänen olisi pakko päästä pois siitä paikasta.

Hänen ajatuksensa harhailivat Samiin, hän mietti mitä Sam teki sillä hetkellä ja murehti sitä miten huolissaan Sam olisi. Hän sulki silmänsä, pala oli noussut hänen kurkkuunsa, hän pelkäsi ja halusi takaisin Samin luokse. Hän muisti kaikki aamut ja illat Samin syleilyssä, hänen rauhoittavan äänensä, lämmön, suudelmat…Michael puri alahuultaan, yrittäen estää kyyneleet.

Muista huoneista alkoi kuulua ääniä. Hän vilkuili levottomana huoneenovea, jonka ohitse vähän väliä kuljettiin. Hän mietti mitä hänelle tehtäisiin. `Ehkä he tappavat sinut kohta?´ Hänen mielensä ehdotti, mutta hän tiesi ettei se olisi ohi niin pian. Jos he haluaisivat vain tappaa hänet nopeasti, niin se oli tehty jo eilen, hän tiesi sen, mutta hän tiesi myös, että kuolema olisi kuitenkin se joka lopulta päättäisi tämän, jollei hän keksinyt keinoa paeta ja miten he kiduttaisivat häntä ennen sitä? Michael värähti, edellinen yö oli ollut jo tarpeeksi kauhea, mutta kukaan muu kuin Ricky ei ollut vielä tehnyt sitä hänelle, hän kuitenkin muisti kuuman himokkaan hengityksen niskassaan, hän muisti heidän katseensa. Hänen teki mieli oksentaa.

Pian Michael kuuli kuinka, joku avasi ovea ja hän valpastui, hän katsoi ovea kiinteästi kun se aukeni hitaasti, sitten hän näki Jeanin. Jean astui sisään kantaen tarjotinta ja sulki oven perässään. He katselivat toisiaan hetken, sanakaan sanomatta. Michael tutki kuumeisesti miehen kasvoja ja silmiä. Tunne oli outo, Jean joka oli joskus ollut hänelle niin tuttu ja rakas, seisoi siinä hänen edessään, vaikuttaen nyt niin kovin vieraalta ja pelottavalta. Hän haki tämän katseesta jotakin tuttua ja oli näkevinään entisestä Jeanista häivähdyksen.

”Ajattelin, että sinun on nälkä” Jean sanoi ja tuli lähemmäksi. Ääni kuulosti lempeältä. Michael tarkkaili tiiviisti jokaista Jeanin liikettä. Jean laskeutui hänen lähelleen. ”Kuinka voit?” Hän kysyi sitten, näyttäen siltä että haluaisi koskettaa häntä. ”Kuinka voin?? Miten sinä luulet?! Kiitos Jean, voin oikein helvetin hyvin. Miten sinä?” Michael sanoi vihaisen sarkastisesti. Jean katsoi häneen vakavana. ”Älä viitsi…Ei sen olisi tarvinnut mennä näin Michael, rakastin sinua.” Hän sanoi sitten hiljaisella äänellä. ”Rakastit? Et edes tiedä mitä rakkaus on!…Halusit omistaa minut, siinä kaikki. Se ei onnistunut ja täällä sitä ollaan.” Michael huokaisi. ”Sinä petit minut! Rakastin sinua ja sinä petit minua Samin kanssa!…Olisiko minun pitänyt ohittaa se seikka noin vain?” Jean huudahti. ”Voi hyvä luoja, sinä et vieläkään tajua…Tiedätkö millaista se oli? Sinä, kokoajan selkäni takana, vahtimassa jokaista liikettäni. Luoja auttakoon jos edes hymyilin jollekin toiselle miehelle, luulit, että petin sinua! Se mitä Samin kanssa tapahtui, se oli vain yksi suudelma sinä iltana, sen myönnän, muttei mitään muuta, ei ennen kuin sinä ja Patrick…” Michael henkäisi ja keskeytti lauseensa. Jean katsoi häneen vihaisena. ”Yrität vieläkin valehdella, tiedän että siinä oli enemmän! Kaikki ne kerrat kun tulin kotiin ja löysin teidät Samin kanssa, kumpikin posket punaisina naureskellen ja heti kun huomasitte minut niin vaikenitte. Teidän välillänne oli aina jotakin salaista.” Jean puuskahti. Michael katsoi häneen väsyneenä. Jean oli kyllä tavallaan oikeassa, mutta ei täysin. Jean syytti häntä paljon enemmästä, kuin mitä hän oli tehnyt. ”Voisin hokea sinulle totuutta kyllästymiseen asti, etkä koskaan uskoisi sitä, koska olet päättänyt olla uskomatta…Vihaatko minua todella näin paljon Jean? Enkö ole jo kärsinyt sinun käsistäsi tarpeeksi?” ”Rakastin sinua, sanoin sen jo, mutta sinä, sinä nauroit sille rakkaudelle ja petit minua…et edes suostunut puhumaan minulle, jos olisit niin…tämän ei olisi tarvinnut mennä näin” Jean sanoi, Michael katsoi häneen pudisteli päätään ja naurahti väsyneesti. ”Se ei ole rakkautta Jean, etkö näe? Se ei ole rakkautta hakata toista, haukkua toista, se ei ole rakkautta, jos raiskaa toisen. Olin itsekin sokea jonkin aikaa, mutten enää…Rakkaus ei varsinkaan ole sitä, että voit sammuttaa sen noin vain, että voit…Luoja Jean…annoit minut Rickylle! Kaiken sen jälkeen mitä tiedät, annoit minut hänelle…Etkö ymmärrä? Hän pyörittää sinua vieläkin tahtonsa mukaan, veikkaan että kaikki täällä tapahtuu Rickyn ehdoilla ja sinä ja nuo muut ovat vain apureita, hänen aivottomia palvelijoitaan” Michael sanoi. Jean katsoi häneen ärsyyntyneen oloisena, mutta hillitsi itsensä. ”Sinun täytyy syödä, tuossa ota kahvia ” Hän sanoi tiukalla äänellä ja ojensi kupin Michaelille. ”En halua mitään sinulta!” Michael huudahti ja huitaisi kupin hänen kädestään niin, että kahvia roiskahti Jeanin päälle. Jeanin ärtymys kasvoi. ”Yritin vain olla ystävällinen ja täällä sinun kannattaisi ottaa siitä kaikki irti, koska sitä ei muualta paljoakaan heru, mutta nähtävästi se ei sinulle kelpaa. Ihan miten vain, itsepähän valitset!” Jean sähähti ja nousi ylös. Hän käveli huoneesta nopein askelin ja paiskasi oven kiinni mennessään.

Michael hengitti kiihtyneenä, hän yritti rauhoittaa itsensä ja katui hetken, että oli saanut Jeanin suuttumaan. Jean oli oikeassa, hän tosiaan tarvitsi nyt kaiken ystävällisyyden minkä vain voisi saada, mutta hänen luonteensa ei helposti antanut periksi. Miksi hän mielistelisi Jeania, joka oli tuonut hänet tähän helvettiin? Hän katseli hetken tarjotinta, jonka Jean oli tuonut; appelsiinimehua, croissanteja, hedelmiä…`Olen pahoillani, että teen tämän sinulle, mutta tässä, ota tämä loistelias aamiainen` Michael ajatteli huvittuneena, enää olisi puuttunut vain pieni maljakko, punaisen ruusun kera. Hän oli kyllä nälkäinen, hän tunsi sen selvästi, siitä oli jo monta tuntia, kun hän oli viimeksi syönyt. Hänen ylpeytensä antoi nälän alla periksi. Hän kurottautui hieman eteenpäin ja nappasi yhden croissantin tarjottimelta.

Koko yönä Sam ei ollut saanut unta, hän nuokkui keittiön pöydän ääressä ja joi viidettä teekupillistaan loppuun. Tiskialtaan päällä oli Michaelin kahvikuppi, jonka hän oli jättänyt siihen edellisenä aamuna. `Jos siirrän sitä, Michael ei tule takaisin` Sam järkeili uupuneessa päässään. Hän muisteli edellistä aamua, he olivat nukkuneet pitkään, puoleenpäivään asti. Sitten he olivat tulleet aamiaiselle. Michael oli nojaillut tiskipöytään, kasvot häneen suuntaansa ja hymyillyt. ”Voisimme pitää pienen loman, lähteä jonnekin.” Michael oli ehdottanut innostuneen kuuloisena, nostanut kahvikupin huulilleen ja juonut. Sam oli noussut ylös, kävellyt hänen luoksensa ja he olivat suudelleet. ”Minne haluaisit lähteä? Saat päättää, seuraisin sinua minne vain” Hän oli sanonut ja suudellut pehmeästi Michaelin niskaa. ”Hyvä on…Haluaisin lähteä Espanjaan, olen aina halunnut käydä siellä, nähdä sen paikan mistä isoäitini oli kotoisin” Michael oli sanonut hymyillen. ”Espanjaan siis menemme, lämmintä ja kaunista, kelpaa minulle” Hän oli luvannut. Sitten Michael oli laskenut kahvikuppinsa tiskialtaan päälle, kietonut kätensä hänen ympärilleen, kohottanut kulmaansa ja hymyillyt viettelevästi. ”Milloin lähdemme?” ”Milloin haluat? Otan sitten lomaa” ”Hmm…kuukauden päästä, marraskuussa?” Michael oli ehdottanut. ”Hyvä on, silloin sitten” ”Mmm…minun täytyy kiittää sinua jotenkin…ehtisimme vielä, ennen kuin lähdet töihin…” Michael oli vihjaillut, katsonut makuuhuoneen suuntaan ja suudellut häntä pitkään. Sam ei ollut tarvinnut enempää vihjettä.

Ovikellon soidessa hän nousi väsyneenä ylös ja kävi avaamassa oven. Kitty seisoi oven takana ja katsoi häntä äärimmäisen huolestuneena. ”Michael ei ole vieläkään tullut kotiin?” Hän kysyi sitten astuessaan peremmälle. ”Ei, teimme eilen katoamisilmoituksen Erickin kanssa.” Sam sanoi hiljaa ja suuntasi takaisin keittiöön Kitty perässään. ”Näytät kaamealta, et ole tainnut saada nukuttua?” Kitty kysyi, kaatoi vettä pannuun ja asetti sen hellalle. ”No vaikeaahan se on tässä tilanteessa” Sam huokaisi ja istui alas. Kitty istui vastapäätä häntä. ”Sam olen varma että kaikki järjestyy, että Michael löytyy ja kaikki on taas hyvin” Kitty sanoi ja katsoi häntä pää kallellaan. ”Järjestyykö?? Entä jos kaikki ei järjesty?! Entä jos…” Sam huudahti kykenemättä sanomaan aikomaansa loppuun, hän nousi ylös, käveli ikkunalle ja tuijotti ulos. ”Sam, minä…” Kitty aloitti, hän oli kävellyt Samin taakse laskenut kätensä hänen hartioilleen. Sam kääntyi katsomaan ystäväänsä. ”Etkö ymmärrä Kitty? Siitä on jo monta tuntia kun hän katosi, siinä ajassa on ehtinyt tapahtua jo paljon, liian paljon… Vaikka ehtisimme pelastaa hänet elossa, niin minkälaiset jäljet se on ehtinyt jo jättää häneen? Michael on jo kokenut liikaa pahaa elämänsä aikana…Kuinka paljon yksi ihminen voi kestää?…” Sam kysyi itkuisella äänellä. ”Voi Sam, en tiedä, en tosiaan tiedä. Meidän täytyy vain toivoa parasta ja valmistautua pahimpaan. Michael on vahva, muista se. Hän on taistelijaluonne.” Kitty sanoi ja halasi ystäväänsä lujasti. ”No niin, istu nyt alas niin kaadan sinulle teetä” Kitty sanoi lempeästi. Sam teki niin kuin Kitty oli ehdottanut. Hän ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Michaelia. Hän ajatteli sitä mitä oli tapahtunut ja Jeania. Suru sekoittui raivoon miestä kohtaan, joka oli riistänyt heidän onnensa.

Teen juotuaan Sam kiersi asuntoa levottomana. Raivon ja turhautuneisuuden yhä vain kasvaessa. Hän tarttui maljakkoon olohuoneen hyllyllä, pyöritteli sitä hetken käsissään, kunnes heitti sen voimalla eteenpäin ja huusi. Maljakko lensi lyhyen aikaa ilmassa kunnes alkoi tippua kohti lattiaa. Lasi rikkoutui ja palaset lensivät ympäriinsä. Sam vaipui lattialle, peitti kasvonsa käsillään ja itki lohduttomana. Kitty ryntäsi hänen luokseen ja laskeutui lattialle hänen viereensä. Hän kietoi kätensä Samin ympärille ja yritti lohduttaa häntä. ”Se on niin helvetin väärin! Lupasin hänelle, ettei kukaan enää koskaan satuttaisi häntä, lupasin ja petin sen lupauksen!” Sam huusi. ”Sam, älä syytä itseäsi, et olisi voinut estää sitä, et olisi voinut katsoa hänen peräänsä kaiken aikaa…Teit parhaasi.” Kitty kuiskasi. ”Olisin voinut…olisi pitänyt mennä poliisille aikaisemmin…olisi pitänyt…” ”Hys…Sam…älä ajattele sitä niin…Poliisit löytävät hänet, hän löytyy vielä…” Kitty vakuutti osaksi myös itselleen. He itkivät molemmat, Kitty istui Samin vieressä, kädet yhä tämän ympärillä ja vain oli siinä. He eivät sanoneet enää mitään pitkään aikaan, vain lohduttivat toinen toistaan olemalla lähekkäin.

Jeanin käynnistä oli jo kulunut pitkä aika, Michael oli palannut makuuasentoon lattialle ja tuijotti ovea edessään. Ovea avattiin ja tällä kertaa Steve tuli sisään. Michael katsoi miestä epävarmana, kun tämä lähestyi. ”Pääset käymään taas kylpyhuoneessa” Mies ilmoitti kumartuen hänen viereensä ja vapauttaen hänen kätensä. Hän nosti hänet ylös, pidellen hänestä tiukasti ja ohjasi ulos huoneesta, kylpyhuoneeseen, jonne hän tyrkkäsi hänet ja sulki oven perässään. Michael käytti tilaisuuden hyväkseen ja kävi uudestaan suihkussa, hänestä tuntui ettei koskaan voinut olla tarpeeksi puhdas, lämmin vesi toi helpotusta kylmyydestä värisevälle vartalolle. Hän oli tutkinut kylpyhuoneen jo aiemmin, eikä ollut löytänyt mitään millä olisi voinut auttaa itseään. Ei teräviä esineitä, ei ikkunaa, josta paeta. Tosin, tuskin häntä olisi päästetty yksin kylpyhuoneeseen, jos sellaisia olisi, hän mietti.

Steve raahasi hänet takaisin huoneeseen ja tällä kertaa lukitsi hänen molemmat kätensä. Michael oli selkä seinää vasten, patterin kulma painoi häntä ikävästi, hän veti nopeasti jalkansa rintaansa vasten. Steve polvistui hänen viereensä ja katsoi häntä. Miehen käsi kosketti hänen reittään farkkujen läpi ja siirtyi kohti jalkoväliä. Michael yritti vääntelehtiä ja saada miehen käden pois itsestään. yritys oli hyödytön, sillä hän ei juurikaan pystynyt liikkumaan. Steve työnsi toisella kädellään hänen jalkojaan erilleen, kun hän yritti sulkea niitä. Hänen kätensä kouri nyt täysin esteittä hänen haarojaan ja miehen hengitys muuttui kiihottuneeksi. ”Lopeta!” Michael huusi ja yritti perääntyä, patteri painoi hänen selkäänsä vain kipeämmin. Steve nauroi, hänen kätensä nousi hänen kasvoilleen, peukalo silitti posken ihoa. Michaelia puistatti. ”Olet kyllä kaunis huora, todella kaunis…” ”Saatanan perverssi, pidä likaiset näppisi kaukana minusta.” Michael sähisi. Steve sipaisi hänen alahuultaan peukalollaan. ”Noin kauniilla suulla olisi kyllä paljon parempaakin käyttöä, kuin vastaan puhuminen, emmeköhän pääse siihenkin vielä.” Steve työnsi etu ja keskisormensa hänen huuliensa väliin. Michael ei kyennyt hillitsemään itseään, hän puri kovaa tunkeilevia sormia suussaan ja sai miehen parkaisemaan kivusta. ”Saatanan huora!” Mies huusi ja läppäisi häntä kasvoihin. ”Varokin tekemästä tuota enää, kadut sitä vielä!” Steve huusi ja piteli kipeitä sormiaan suojassa toisessa kädessään. Michael puri hampaitaan yhteen ja katsoi miestä uhmakkaasti, mutta hillitsi itsensä sanomasta enää sanaakaan. Hän katsoi, kuinka Steve nousi ylös, käveli ulos huoneesta ja paiskasi oven kiinni mennessään.

Michael nojasi päätään seinään. Hän oli väsynyt ja nälkäinen. Ilmeisestikään häntä ei aiottu juurikaan ruokkia, sillä aamupalasta oli jo useita tunteja. Huone oli hämärä, aurinko oli jo alkanut laskea. `Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?` Hän mietti. Koko hänen ikänsä ihmiset olivat kehuneet hänen ulkonäköään. *"Onpa kaunis lapsi."* *"Niin kaunis poika"* Vieraiden ihmisten hymyjä ja käsien kosketuksia hänen kasvoillaan ja vartalollaan. Lapsena se oli ollut vielä epämukavampaa, silloin hän ei ollut ikinä ymmärtänyt sitä miksi nämä vieraat ihmiset aina lepertelivät hänelle, eikä hän ollut pitänyt niistä kosketuksista, jotka välillä olivat olleet liiankin tungettelevia. Hän olisi antanut mitä vain voidakseen olla täysin huomaamaton ihmisten joukossa. Teini-ikään tultuaan hän oli hän oli ymmärtänyt vaikutuksen, joka hänen ulkonäöllään oli ihmisiin ja hyödyntänyt sitä, hän oli onnistunut puhumaan itsensä ulos jälki-istunnoista ja muista tukalista paikoista, hymyilemällä ja flirttailemalla. Silloinkin oli kuitenkin ollut joitain hetkiä joina siitä oli ollut harmia ja hetkiä, joina häntä oli ärsyttänyt ihmisten suhtautuminen häneen. Moni tyttö oli juossut hänen perässään, sormeaan heilauttamalla hän olisi saanut puolet koulun tytöistä avaamaan jalkansa hänelle, mutta kaikki se vain siksi miltä hän näytti ja että hän oli suosittu. Oliko kukaan heistä koskaan todella kiinnostunut siitä kuka hän oli sisältä?

Hän sulki silmänsä ja mietti millaista hänen elämänsä olisi, jos hän ei olisi lähtenyt Rickyn mukaan. `Mikset voinut odottaa?` Hän kysyi itseltään. Se oli ollut hänen viimeinen vuotensa lukiossa, hänen olisi tarvinnut kestää vain se ja sitten hän olisi voinut lähteä. Hän muisteli viimeistä kertaa, jolloin oli nähnyt Tonyn. *”Tunnen sinut Michael, et ole niin kova kuin mitä annat ymmärtää, et ole niin turhamainen, kuin mitä muut luulevat. Älä lähde…”* Tonyn ääni soi hänen mielessään, kuin hän olisi kuullut sen vasta eilen. *”Michael Benjamin Wills, Odota! piru vie kuuntele!”* Hänen olisi pitänyt odottaa, Tony oli halunnut jutella hänen kanssaan ja ehkä he olisivat pystyneet korjaamaan ystävyyteensä? `Miksi en odottanut?` Hän kysyi itseltään toistamiseen.

Hän oli suunnitellut silloin, ennen kuin kaikki oli muuttunut, että hän muuttaisi Lontooseen opiskelemaan kokiksi tai ehkä historiaa yliopistoon. Hän mietti olisiko hän tavannut Samin siellä ja minkälaista heidän elämänsä olisi, jos kaikki olisi ollut toisin? Minkälainen hänestä itsestään olisi tullut? Tosiasiassa, hän ei luultavasti olisi koskaan tavannut Samia siinä elämässä ja tässä Sam oli parasta mitä hänelle oli tapahtunut, se lohdutti häntä hieman. Ainakin hän oli saanut aidon rakkauden, mitä hän oli aina halunnut, vaikka vain lyhyeksi aikaa, mutta hän oli saanut sen. Hän tiesi, että Sam rakasti häntä. Sam oli nähnyt hänen sisäänsä, Sam oli löytänyt hänet kaiken sen pahan alta mitä hänelle oli tapahtunut ja rakastanut häntä kaikesta huolimatta. Samin vuoksi hän yrittäisi, Samin vuoksi hän taistelisi kaikella mikä hänessä vain oli jäljellä.

Lopulta hän kuuli jälleen oven avautuvan ja Ricky tuli huoneeseen. Michael värähti, pelko hänen sisällään kasvoi. Hän tunnisti tuon katseen. Ricky kumartui hänen viereensä ja avasi käsirautojen lukon. ”No niin Mike, aika pitää vähän hauskaa, vai mitä?” Ricky virnisti nostaessaan hänet ylös lattialta. Michaelin mieli täyttyi pelolla. Ricky lähti taluttamaan häntä olohuoneeseen, josta kuului musiikkia ja puhetta. Miehet pelasivat korttia olohuoneen pöydän ääressä. Jokaisen katse kääntyi häneen, kun he tulivat huoneeseen. Michael huomasi videokameran sohvan vieressä ja katsoi sitä kauhunsekaisin tuntein. Sitten Michaelin katse kiinnittyi Jeaniin, joka oli kaikesta päätellen ehtinyt jo juoda enemmän. Jeanin katse oli samanlainen, kuin sinä iltana hänen syntymäpäiväjuhlissaan ja se pelotti häntä. ”Taitaa olla sinun vuorosi Jean” Ricky tokaisi ja työnsi Michaelin Jeanin lähelle. Jean katsoi häntä hetken arvioivasti, nauttien suurenmoisesti tästä tilanteesta. Sitten hän nousi ylös. Tuli aivan hänen lähelleen, muttei vieläkään koskenut häneen. Michael käänsi katseensa pois hänestä. ”Vai aivottomia palvelijoita?” Jean kuiskasi niin hiljaa, että vain Michael kuuli sen. Michael käänsi katseensa takaisin Jeaniin. Hänen hengityksensä oli kiivasta, hänen odottaessa pelolla sitä mitä tulisi tapahtumaan. ”Sinä se palvelija olet, tai pikemminkin orja, meidän oma pikku huoramme” Jean jatkoi ja kietoi kätensä sitten hänen ympärilleen, suuteli häntä rajusti. Michael pyristeli itseään irti. ”Lopeta Jean, ole kiltti” Michael pyysi. ”Nytkö sinä anelet minua? Miksi lopettaisin nyt, kun kerta pääsin makuun?” Jean virnisti ja raahasi hänet sohvalle. Hän kaatoi hänet siihen selälleen ja tuli hänen päälleen. Hän jatkoi Michaelin suutelemista ja työnsi lantiotaan kiivaasti häntä vasten. Joku tuli hänen taakseen ja auttoi Jeania pitelemällä kiinni hänen ranteistaan. Jean nousi istumaan, ollen yhä hänen päällään. Hän alkoi riisumaan paitaansa, katsoen koko ajan tiiviisti ja nautinnollisesti Michaelin kasvoihin. Michael kiemurteli Jean riisuessa hänen housujaan. ”Ei, ei, ei…” Hän hoki itkien. Miehiä oli niin monta, hän ei kestäisi sitä. Heitä oli liikaa. Hän hengitti kiivaasti, paniikissa. `Yritä rentoutua, se sattuu enemmän jos en rentoudu` Hän ajatteli, mutta rentoutuminen oli vaikeaa.

Jean oli noussut ylös ja riisui omat housunsa. Hänen kalunsa oli jo kova, Jean hyväili sitä hetken kädellään, katse edelleenkin Michaelissa.”Olet niin pantavan näköinen” Jean henkäisi ja tuli uudestaan hänen päälleen. ”Ei älä, ole kiltti älä.” Michael rukoili. ”Ennen pidit tästä, muistatko ne kerrat? Halusit sitä, tarvitsit sitä…Tuskin Samista on antamaan sinulle sitä mitä tarvitset.” Jean kuiskasi. Michael itki lohduttomana. Jean oli ottanut liukastetta ja levitti sitä hänen aukolleen ja omalle kalulleen. Sormet työntyivät hänen sisäänsä ja levittivät häntä, jonka jälkeen ne poistuivat ja Jean nosti aavistuksen hänen lantiotaan. Hän tunsi kalun kärjen aukkonsa suulla ja kuinka se alkoi hitaasti työntymään hänen sisäänsä, lihasten vastusteluista huolimatta. Michael voihkaisi kyyneleiden lomasta. Jeanin huulet löysivät hänen omansa ja suutelivat niitä rajusti. Kalu pumppasi hänen sisällään, toisen miehen ote hänen ranteistaan oli kova, kynnet painautuivat hänen lantioonsa.

Syrjäsilmällä hän näki kuinka muut miehet katsoivat heitä kiihottuneina. Ilma oli raskas, hän haukkoi henkeään, yrittäen ajatella jotakin muuta. Lopulta Jean laukesi hänen sisäänsä ja jäi hetkeksi makaamaan hänen päälleen. Hän tarttui Michaelia leuasta ja katsoi häntä tiiviisti. ”Ei se ole vielä ohi huora” Jean virnuili ja suuteli häntä uudestaan. Mies joka oli pidellyt kiinni hänen ranteistaan, vapautti otteensa. Jean nosti hänet syliinsä ja piti häntä tiukasti kiinni. Seuraava mies, se joka oli pitänyt häntä kiinni autossa, se iso ja kaljupäinen, nousi ylös tuoliltaan ja käveli hänen luokseen. Mies availi housujaan ja veti kalunsa esiin hänen kasvojensa kohdalla. ”Avaa suusi” Mies käski. Kun Michael ei tehnyt sitä heti, niin mies tarttui häntä kurkusta ja puristi hieman ”Avaa suusi tai satutan sinua enemmän” Mies sanoi vaativammin. Vastentahtoisesti hän otti miehen elimen suuhunsa ja tunsi miltei tukehtuvansa miehen alkaessa työntää sitä syvemmälle, sisään ja ulos kalun kovettuessa entisestään. ”Aah, ime sitä huora ime.” Mies huokaili, pidellen tiukasti kiinni hänen päästään ja työntäen kaluaan yhä tiiviimmin hänen suuhunsa. Lopulta mies vapautti lastinsa hänen suuhunsa, pakottaen hänet nielemään kaiken.

Michael veti henkeä syvään, mutta pian Ricky tarttui häneen veti hänet ylös itseään vasten ja suuteli häntä, hänen kätensä lukittiin käsiraudoilla seläntaakse. Joe istui sohvalle Jeanin noustua ylös ja avasi housunsa. Mies hyväili kaluaan ja hieroi liukastetta sille. Ricky työnsi hänet Joen lähelle, selkä häneen päin ja pakotti hänet alas, istualleen Joen syliin. Mies ohjasi kalunsa hänen sisäänsä. Mies tarrautui tiukasti hänen lantiostaan ja liikutti häntä ylös ja alas. Kipu oli valtava, kaikki oli hämärää ja utuista hänen silmissään. Ricky avasi housunsa ja pakotti hänet ottamaan kalunsa suuhunsa, samaan aikaan kun Joe pani häntä. Michael kuuli kuinka muut huutelivat kannustushuutoja Joelle ja Rickylle ja nauroivat. Ricky roiskutti spermat hänen kasvoilleen ja Joe tuli hänen sisäänsä.

Hänen tajuntansa hämärtyi kivun kasvaessa, se kaikki tuntui kestävän ikuisuuden, kaikki vuorollaan tulivat häneen. Huone pyöri hänen silmissään, kasvot hämärtyivät utuisiksi. Lopulta oli aivan kuin hän olisi katsonut kaikkea sitä ulkopuolelta, se oli niin kovin epätodellista. Lopulta kaikki pimeni.

19. osa:

Sam ei saanut nukutuksi kunnolla myöskään seuraavana yönä, aina kun hänen onnistui saada unenpäästä kiinni, unet joita hän näki olivat painajaisia. Painajaisissa hän näki kuinka Michael kuoli, kuinka hänelle soitettiin että Michael oli kuollut, tai että Michael oli kuolemaisillaan, eikä hän kyennyt auttamaan häntä ajoissa. Aamulla hän käveli asunnossaan kuin haamu, muisteli menneitä, kaipasi ja itki. Olohuoneen pöydältä hän löysi sen rypistyneen paperinpalan, jota Michael oli niin monesti pyöritellyt käsissään. Hän avasi sen ja katsoi haalistuneella musteella kirjoitettuja numeroita. Hänen epätietoinen piinansa oli kestänyt vain kaksi päivää ja hän alkoi olla jo äärimmäisen uupunut siihen tuskaan, miltä se mahtoi tuntua vanhemmista, jotka eivät olleet kuulleet sanakaan ainoasta lapsestaan 6-vuoteen? Sam mietti. Hän tarttui puhelimeen ja alkoi hitaasti näppäilemään lappuun kirjoitettuja numeroita. Puhelin soi tasaisin väliajoin, Samin sydän löi hieman hermostuneena, eihän hän edes tiennyt mitä aikoi sanoa näille ihmisille.

”Haloo” Hento naisääni vastasi juuri kun hän sulkemaisillaan luurin. ”Rouva Wills?” Sam kysyi epävarmana. ”Kyllä, olen hän.” Nainen vastasi. ”Hei, olen Samuel Grey, ette tunne minua, mutta soitan poikanne Michaelin puolesta.” Sam sanoi, ehkä liiankin nopeasti hermostuneisuudesta johtuen. Puhelimen toiseen päähän syntyi hetkeksi syvä hiljaisuus. ”Rouva Wills? Oletteko yhä siellä?” Sam kysyi ja kuuli kuinka nainen henkäisi hieman järkyttyneen kuuloisena. ”O…Olen yhä täällä…” Nainen aloitti varovasti ”Kuulkaahan, jos tämä on joku sairaspila niin minä…” Hän jatkoi hermostuneena. ”Ei, vakuutan teille, etten pilaile. On varmasti outoa, että vieras ihminen soittaa teille näin, mutta…tuota minä…en oikein tiedä miten kertoisin tämän…Olen tuntenut poikanne nyt vuoden verran, hän aikoi kyllä soittaa teille itse, mutta sitten hän…” Sam takerteli. ”Totta, tämä on hyvin outoa…Olen nähnyt Michaelin viimeksi kuusivuotta sitten, enkä ole kuullut hänestä sen jälkeen, kuin yhden ainoa kerran ja sekin oli vain hyvin pian sen jälkeen kun hän lähti…ja nyt te soitatte minulle ja…” Nainen keskeytti ja nyyhkytti hiljaa. Sam pyöritteli kynää hermostuneena toisessa kädessään, miettien mitä voisi sanoa. ”Toivon, että olisin voinut soittaa teille iloisemmissa merkeissä tai että Michael olisi voinut tehdä sen itse…tuota…”Sam sanoi sitten ”Hän on kuollut??” Nainen henkäisi. ”Ei! Mutta no, Michael on kadonnut, hän…luulemme, että hänet on siepattu.” Sam sai sanottua. ”Siepattu?…Missä?…Tuota kuka te oikeastaan olette ja mistä soitatte??” Nainen kysyi ymmällään. ”Olen hänen poikaystävänsä, asumme yhdessä, soitan Pariisista.” Sam sanoi, tuntien itsensä idiootiksi. ”Kuka hänet oikein?…Tuota olen hieman ymmälläni, minä…” Nainen takerteli. ”Haluaisin kutsua teidät tänne Pariisiin…soitin koska Michael oli puhunut siitä niin monesti ja…huh, tämä on niin vaikeaa, en oikein tiedä mitä sanoa tai…olen pahoillani, jos järkytin teitä” Sam sanoi Nainen oli hetken hiljaa ”En oikein tiedä miten suhtautua tähän...olen pelännyt kaikkina näinä vuosina, että poikani on kuollut ja nyt te soitatte ja kerrotte, että olette hänen poikaystävänsä ja että hänet on siepattu…Mistä tiedän, että mitä sanotte on totta? Mistä tiedän, että oikeasti tunnette poikani?” Nainen kysyi lopulta. Sam henkäisi, keräten ajatuksensa ennen kuin aloitti. ”Michael pelkäsi pimeää lapsena ja siksi hänen huoneessaan, oli aina pieni pöytälamppu päällä yölläkin, kunnes hän pääsi yli pelostaan. Joka ilta, kun hän oli lapsi kerroitte hänelle tarinoita, jotka olitte itse keksinyt ja hänen suosikkinsa oli tarina sudesta ja oravasta. Marian mukana Michael hautasi silloisen lempipehmolelunsa, koska ei halunnut, että Maria joutuisi olemaan yksin...” Sam sanoi ja kuuli, kuinka nainen alkoi itkemään vaimeasti. ”Sinä tunnet hänet…” Nainen voihkaisi. ”Tulemme tietenkin niin pian kuin mahdollista Pariisiin, haluan löytää hänet, haluan löytää poikani.”

Sam oli helpottunut puhelun loputtua, Mr ja Mrs Wills tulisivat seuraavan päivän junalla Lontoosta Pariisiin. Hän kirjoitti ajan ylös, jolloin hän menisi heitä vastaan. Hän nojautui sohvaa vasten ja rukoili hiljaa mielessään, että Michael löytyisi pian ja että hän olisi kunnossa.


Kipu minkä hän tunsi, oli jotakin käsittämätöntä. Sen kauhean illan ja yön jälkeen Jean oli kantanut hänet takaisin makuuhuoneeseen, laskenut hänet sängylle ja lukinnut hänen kätensä käsiraudoilla sängynkaiteisiin. Jean oli sammunut hänen viereensä. Michael vilkaisi miestä inhon vallassa. Hänen katseensa kiersi huonetta, hän tunsi haluavansa kuolla, se tunne oli voimistunut hiljalleen kivun pitäessä häntä yhä vallassaan. Kuolema tuntui kaiken sen keskellä miltei pelottavan lohdulliselta.

Jean alkoi heräillä hänen vierellään, miehen käsi laskeutui hänen alastomalle vartalolleen ja Jean mumisi mielihyvästä. Michaelin kaikki lihakset jännittyivät kosketuksesta. Hän ei halunnut sitä, ei nyt, ei enää koskaan. Jean nosti päätään, kosketti hänen kasvojaan ja hymyili. Hymyili, niin kuin oli hymyillyt hänelle silloin kun he olivat olleet yhdessä ja toisiinsa vasta rakastuneita. Se tuntui jotenkin irvokkaalle. Jean koitti suudella häntä, pehmeämmin kuin edellisenä iltana, mutta Michael käänsi kasvonsa poispäin. ”Michael…antaisit minun suudella sinua” Jean kuiskasi. Michael loi mieheen hämmentyneen katseen. Miten Jean pystyikin siihen? Illalla miehen katseessa oli ollut silmitöntä raivoa ja julmuutta, ja se mitä Jean oli tehnyt hänelle…Mutta nyt…Jean oli siinä, puhuen hänelle pehmeällä äänellä ja katsoen häneen lempeästi, miltei rakastavasti. Michael ei saanut sanoja ulos suustaan. Jeanin käsi lipui alas hänen vartaloaan ja Michael vavahti tuntiessaan kipua. ”Sinuun sattuu, tuon sinulle jotakin lääkettä.” Jean sanoi ja oli jo nousemassa. ”Jean…Mikä helvetti sinua oikein vaivaa? Yhtenä hetkenä satutat minua ja sitten seuraavaksi tulet tänne lepertelemään jotakin” Michael kysyi heikolla, mutta vihaisella äänellä, hän tutkiskeli miehen kasvoja. Jean katsoi häntä vakavana, tietämättä mitä sanoa. ”Minä...Rakastan sinua yhä, mutta sitten muistan sinut ja Samin, näen teidät yhdessä ja se tekee minut hulluksi mustasukkaisuudesta. Annoin sinulle kaikkeni ja sinä torjuit minut.” Jean vastasi hiljaisella äänellä.”Jos rakastaisit minua, et olisi tuonut minua tänne. Mitä sinä oikein haluat? Että rukoilisin sinua pelastamaan minut uudestaan? Ricky pitää minua täällä niin kauan kuin tuotan hänelle huvia, sitten hän tappaa minut, tiedän sen.” Michael sanoi hiljaa. ”Ei Michael, ei sinua tapeta” Jean sanoi jotenkin säikähtäneen oloisena. ”Mitä sitten? Luuletko tosiaan että Rickyn kaltainen vaikutusvaltainen mies päästäisi minut menemään ja ottaisi riskin että kertoisin kaiken poliisille ja hänet pidätettäisiin ja hänen maineensa olisi mennyttä?” Michael kysyi väsyneenä.

Jean muisti, äkkiä hän muisti kaiken ja liikaa, asioita joita hän oli niin monta vuotta koittanut unohtaa. Kammottavat, painajaismaiset muistot syöksyivät hänen mieleensä: verta, joka ei ollut hänen omaansa, huutoja, kidutusta. Hän oli kerran nähnyt Rickyn tappavat pojan, joka oli tullut heidän mukaansa, poika oli ollut köyhä, katuprostituoitu. *”Ei kukaan häntä kaipaa, ei kukaan kaipaa mitätöntä huoraa.”* Ricky oli sanonut, kun hän oli tuijottanut kauhulla elotonta ruumista sängyllä. Hän muisti viimeiset epätoivoiset anelut, jota poika oli päästänyt ymmärrettyään edessä olevan kohtalonsa. Jean nosti kätensä ohimolleen, hän ei halunnut muistaa sitä, hän ei halunnut. Hän oli alkanut juomaan silloin, yhä enemmän ja enemmän, haluten turruttaa itsensä ja pitkäksi aikaa hän olikin unohtanut, hän oli selittänyt sen itselleen unena, mutta nyt, se mitä Michael sanoi sai sen palaamaan, se oli ollut totta, se poika oli tapettu. Juominen oli tehnyt hänestä itsestäänkin miltei Rickyn kaltaisen hirviön, ihmisen, joka hän ei koskaan olisi halunnut olla. Mutta ne vuodet Rickyn kanssa, olivat muuttaneet hänet pysyvästi, osa hänessä, joka vielä oli hyvä ja puhdas alkoi kuolla, hän tiesi sen, hän tunsi sen, eikä tiennyt miten estää sitä. Hän mietti välillä oliko tulossa hulluksi, tuntui kuin joku toinen ihminen valtaisi hänen ruumiinsa ja ajatuksensa. Hän pelkäsi itseään.

Hän katsoi Michaelia ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. `Mitä olen tehnyt? Mikä minua vaivaa? Luoja auta minua` Hän ajatteli ja haroi hiuksiaan kädellään. Ei hän olisi tällaista tahtonut, hänen päässään oli pyörinyt vain pakonomainen kosto, hän oli halunnut että Michael kärsisi sen tuskan edestä minkä hän oli kokenut menetettyään hänet Samille. Nyt kun hän katsoi Michaeliin, hänen mielensä täyttyi pelolla, hän ei halunnut, että Michael kuolisi. Mitä hän voisi tehdä, sitä hän ei tiennyt. ”Älä pelkää Michael, kaikki järjestyy…jotenkin…” Jean sanoi hieman epävarman kuuloisena. Sittenhän nousi ylös ja poistui huoneesta. Vain hetkeä myöhemmin hän palasi takaisin. Hänen kädessään oli vesilasi ja toisessa kädessä muutama pilleri. Jean istui takaisin hänen viereensä. ”Ota nämä unilääkkeet niin saat unta” Hän sanoi sitten ja tuki Michaelin päätä niskasta. Hän ojensi pillereitä hänen suunsa lähelle. Michael katsoi häneen epävarmana, hän näki riivatun, epätoivoisen katseen hänen silmistään, hän näki kipua ja kamppailua. Häivähdys miehestä, jonka hän oli joskus tuntenut ja joka joskus oli ollut hänelle hyvä. `Ehkä kaikki ei ollut valhetta?` Hän mietti, mutta pelkäsi yhä. Sisällä niissä silmissä oli myös mies joka oli satuttanut häntä ja joka voisi satuttaa häntä uudestaankin. Hän piti katseensa Jeanissa, kun hän avasi suunsa. Hän halusi helpotusta kipuun, hän halusi unta. Jean hymyili hänelle lempeästi, syötti pillerit hänelle ja juotti veden. Mies laski hänen päänsä takaisin tyynylle ja silitti hänen poskeaan. "Anna minulle anteeksi. Anna anteeksi, etten osaa taistella paremmin itseäni vastaan." Jean kuiskasi, otti peiton ja peitteli sillä Michaelin. Hän sipaisi vielä Michaelin hiuksia ja katsoi kuinka tämä nukahti.

Michael ei tiennyt kuinka monta tuntia oli nukkunut, hänen olonsa oli heikko ja aavistuksen tokkurainen lääkkeiden jäljiltä. Hän toivoi pystyvänsä nousemaan ylös, oli turhauttavaa kun ei voinut liikkua kunnolla. Vaikka osa hänestä toivoikin kuolemaa oli hänessä silti osa, joka ei suostunut luovuttamaan, hän ei halunnut kuolla täällä, ei näin. Hänen täytyi saada nähdä Sam, vaikka vielä viimeisen kerran, hän ei halunnut Samin jäävän epätietoisuuteen hänen kohtalostaan, jos he edes voisivat hyvästellä kunnolla, niin Samin olisi helpompi jatkaa elämäänsä. Hän tuijotti tutuksi tullutta kattoa, hän alkoi jo muistaa kaikki siinä olevat halkeamat ja kohdat joista maali oli kulunut. Hän kuuli kuinka huoneen ovi avattiin ja Michael odotti näkevänsä Jeanin, mutta tulija olikin Ricky. Hänen sydämensä lyönnit kiihtyivät aina Rickyn lähellä. Hän tuijotti miehen julmia ja epäystävällisiä kasvoja, kuolema tuntui olevan lähempänä kuin koskaan.

Jean oli yrittänyt koko päivän olla juomatta ja niissä olosuhteissa se tuntui äärimmäisen vaikealta, hän oli kuitenkin kyennyt hillitsemään itsensä. Hän oli miettinyt miten voisi viedä Michaelin pois ja pelastaa hänet Rickyltä ja ehkä jopa itseltään. Toisaalta hän kuitenkin halusi pitää Michaelin luonaan. Entä jos hän vain järjestäisi heille jonkin toisen paikan? Veisi Michaelin jonnekin etelämmäksi piiloon, sitten he voisivat olla kahdestaan, aina, ja ennen pitkää hän voittaisi Michaelin sydämen takaisin puolelleen. Jean mietti ja hymyili ajatukselle. `Mutta ansaitseeko se huora todella sitä?` Toinen ääni epäili hänen päässään ja Jean koitti kaiken voimin vaientaa sen. ”Jean, Ricky käski sinun mennä makuuhuoneeseen” Joe tuli sanomaan keskeyttäen hänen ajatuksensa. Jean oli hieman yllättynyt, hän käveli epävarmoin askelin kohti huonetta ja avasi oven.

Ricky istui sängyllä ja Michael oli hänen edessään. Jean katsoi Michaelin pelokkaisiin kasvoihin ja huomasi kuinka tämä vapisi. Mies piti veistä Michaelin kurkulla ja Michaelin kädet olivat selän takana lukittuina yhteen. ”Sulje ovi perässäsi” Ricky käski ja hymyili ilkeästi. Jean teki niin kuin käskettiin. ”Olen ollut huomaavinani, että olet jotenkin poissaoleva tänään, aivan kuin sydämesi ei olisi enää mukana tässä" Ricky sanoi ja katsoi Jeania tarkkaavaisena. ”Kuinka niin? Totta kai olen” Jean vastasi, yrittäen kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. ”Hienoa, sittenhän voimme pitää hauskaa ihan kolmestaan. Vai mitä Jean?” Jean nyökkäsi varovasti. ”Sinäkin varmaan haluat sitä Mike? Etkö haluakin?” Ricky kuiskasi Michaelin korvaan. Michael puristi silmänsä tiukasti kiinni, tuntiessaan veitsen kylmän terän liukuvan kurkullaan. ”Sinuna vastaisi nopeammin” Ricky sanoi tiukasti. ”kyllä” Michael voihkaisi vaimeasti, hän avasi silmänsä ja he katsoivat Jeanin kanssa toisiaan epävarmoina. ”Tule tähän sängylle Jean, suutele häntä” Ricky sanoi sitten. Jean katsoi parhaimmaksi tehdä niin kuin Ricky ehdotti. Hän pelkäsi, että mies saattaisi viiltää Michaelin kurkun auki minä hetkenä hyvänsä. Hän nousi Michaelin ylle ja suuteli häntä varoen. Michael ei itse juurikaan uskaltanut liikkua. ”No Jean, toki pystyt parempaan? Tuo oli aika säälittävä yritys.” Ricky yllytti. Jean katsoi miehen virnuileviin kasvoihin ärsyyntyneenä, jonka jälkeen hän suuteli Michaelia pidempään ja kiihkeämmin. Michael ei edelleenkään pannut juurikaan vastaan. Jean kosketti hänen vartaloaan, lämmin, sileä iho tuntui hyvältä hänen sormiensa alla. Michael pelkäsi enemmän kuin koskaan, entä jos veitsi lipeäisi? Entä jos Ricky viiltäisi häntä tahallaan? Ajatus seksistäkin tuntui kammottavalta, hän ei kestäisi sitä, muttei uskonut että sitä voisi välttää. `Viimeinen kerta, tämä on viimeinen kerta, kestän tämän ja sitten se ohi.` Michael hoki itselleen. Jean olisi hänen ainut mahdollisuutensa, hänen vain täytyi saada mies uskomaan, että hän rakasti ja halusi Jeania yhä, huijata hänet uskomaan, se olisi ainut mahdollisuus päästä kotiin, Samin luokse.

Michael vastasi Jeanin suudelmaan ja se yllätti Jeanin täysin. Hän katsoi Michaelin silmiin ja yritti tulkita tämän katsetta. Suudelma oli tuntunut hyvältä, aivan kuin vanhoina aikoina, hän suuteli Michaelia uudestaan ja oli jo miltei unohtanut veitsen Michaelin kurkulla. ”No niin, hyvä poika, tätähän sinä haluat” Ricky myhäili tyytyväisenä ja kosketti toisella kädellään Michaelin kasvoja. Ricky avasi käsiraudat hänen käsistään. ”Otan nämä pois, mutta jos yrität jotain niin…” Ricky sanoi ja käänsi hänen kasvonsa itseään kohti, mies piti veistä lappeellaan ja siveli sillä varoen hänen kasvojaan. ”Tällä saisi ikävää jälkeä sinun kauniisi kasvoihisi, muista se” Michael nyökkäsi ja katsoi kauhuissaan veitsen kiiltelevää pintaa. ”Nyt otat Jeanilta suihin, haluan katsoa teitä” Jean avasi housujaan ja Michael suuteli hänen puolijäykkää elintään katsoen miestä suoraan silmiin. Hän yritti peittää vihansa ja vastenmielisyytensä Jeania kohtaan. Elin alkoi jäykistyä hiljalleen yhä kovemmaksi, hänen imiessä ja nuollessa sitä. Äkkiä hän tunsi Ricky karhean käden pepullaan ja vavahti. `Ei sinne, ei enää…` Mies puristeli hänen peppuaan kovakouraisesti ja hänen aikeensa tulivat hyvin selviksi. Michael kääntyi ympäri Rickyn puoleen, hän katsoi mieheen arasti. ”Voin tehdä sen suullani” Hän sanoi hiljaa, mahdollisimman alistuneella äänellä, sellaisella mistä tiesi Rickyn joskus pitäneen. Samalla hän kosketti miehen housunetumusta joka pullotti jo valmiiksi. Hän vihasi jokaista hetkeä, hän tunsi itsensä niin kovin likaiseksi. ”Avaa housuni” Ricky käski ja Michael totteli ajatellen, että onnistuisi ehkä saamaan molemmat tulemaan hyväilemällä heitä suullaan ja säästyisi sitten pahemmalta vaihtoehdolta. Hetken hän imi miehen kalua, Jean oli siirtynyt lähemmäksi ja hän koitti samalla hyväillä Jeania kädellään.

Ricky veti kalunsa hänen suustaan. ”Käänny ympäri” Ricky käski. ”Antaisit minun tehdä se näin loppuun” Michael yritti. ”Käännyt ympäri!” Ricky käski uudestaan, vaativammin. Michael ei totellut. Ricky suuttui, hän löi Michaelia kovaa kasvoihin ja kaatoi hänet selälleen makuulle. ”Pidä hänestä kiinni Jean” Ricky vaati. Jean piti Michaelin ranteista lujasti, kun ei tiennyt mitä muutakaan tehdä. Michael huusi täyttä huutoa Rickyn tunkeutuessa hänen sisäänsä. Hänestä tuntui että voisi pyörtyä silkasta tuskasta. Jean sulki silmänsä, hän ymmärsi nyt miten väärin tämä oli ja se huuto särki hänen sydäntään. Hän ei kuitenkaan saanut näyttää Rickylle että epäröi. ”Mmm…tämä tekee hyvää. Tästä sinä pidät, huora” Ricky mumisi. Ricky huohotti raskaasti ja tuli hänen sisäänsä. ”Sinä olet minun omaisuuttani, aina, muista se.” Ricky virnisti ja suuteli häntä rajusti. Ricky nousi ylös sängyltä. ”Voit tehdä hänelle mitä haluat Jean, tai no melkein mitä haluat…kyllä sinä tiedät.” Ricky nauroi ja poistui huoneesta.

Jean peitteli Michaelin ja piteli häntä sylissään kauan. Michaelin koko ruumis vapisi ja hän itki. Jean silitti hänen hiuksiaan. ”Kyllä se siitä, kyllä se siitä” Jean hoki. Michael toivoi että olisi ollut Samin luona, hänen vieressään, että kaikki olisi taas hyvin ja tämä olisi ollut vain kauhea painajainen, joka unohtuisi heiltä pian. Michael kuitenkin tiesi, että mikään ei koskaan enää palaisi ennalleen, hän ei koskaan palaisi ennalleen.


Sam oli saapunut asemalle aikaisin odottamaan junaa, jolla Michaelin vanhemmat olivat tulossa. Hänen mielensä oli levoton. Tulisiko hän toimeen näiden ihmisten kanssa? Mistä he puhuisivat? Hän mietti ja yritti kovasti rauhoittaa itseään ennen vanhempien tuloa. Juna saapui asemalaiturille ajallaan, sen ovet avautuivat ja ihmisiä alkoi virratta ulos. Sam nosti kyltin ylös, johon oli kirjoittanut ”Mr & Mrs Wills” Sitten hän näki heidät, hän tunnisti heidät valokuvasta, jonka Michael oli joskus näyttänyt hänelle. Hän katsoi pariskuntaa tarkasti heidän kävellessään häntä kohti. Nainen oli pitkä ja hoikka, tummanruskeat ja luonnonkiharat hiukset olivat sidottu kauniille nutturalle ja hänen päällään oli tyylikäs, pitkä, vartaloa myötäilevä villakangastakki. Häntä olisi voinut luulla kymmenen vuotta ikäistään nuoremmaksi, todellinen kaunotar, Sam huomasi ajattelevansa. Mies oli vaimoaan hieman pidempi, kookasrakenteinen, harmaahiuksinen ja miehen kasvot olivat väsyneet. Näki heti, että Michael oli perinyt ulkonäkönsä äidinpuolelta. ”Hei, sinä olet varmastikin Samuel? Evelyn Wills ja tässä on mieheni Henry Wills” Nainen esitteli itsensä ja he kättelivät. ”Samuel Grey, Sam” Sam sanoi ja kätteli vuorostaan miestä. Hetken hän vain tuijotti naisen ruskeisiin silmiin, jotka muistuttivat kipeästi Michaelista. ”Menikö matkanne hyvin?” Sam havahtui sitten kysymään ja otti naisen laukun kannettavakseen. ”Kiitos, matka meni ihan mukavasti” Nainen vastasi ja hymyili. Jopa hymy muistutti Michaelista. He olivat kaikki hieman vaivaantuneita, keskustelu oli aluksi hyvin väkinäistä.

He tulivat Samin asunnolle. ”Jos haluatte voitte yöpyä täälläkin, tilaa kyllä on” Sam sanoi laskiessaan laukkuja eteiseen. ”Kiitos. Teillä on kaunis asunto” Rouva Wills sanoi ja meni peremmälle olohuoneeseen, Herra Wills ja Sam tulivat hänen perässään. Evelyn oli pysähtynyt kirjahyllyn luokse ja katseli lukuisia valokuvia. Hän otti yhden niistä vapiseviin käsiinsä, hänen silmäkulmiinsa kohosivat kyyneleet. ”Voi rakas poikani, hän on kasvanut niin ja silti…” Nainen aloitti ääni väristen. ”Hän näyttää niin onnelliselta tässä.” Nainen sanoi ja katsoi Samiin hymyillen kyyneltensä lomasta. ”Haluaisitteko jotain, kahvia tai teetä, jotakin syömistä?” Sam kysyi ja hymyili naiselle takaisin. ”Tee voisi maistua, kiitos” Evelyn vastasi. ”Entä teille sir?” Sam kysyi mieheltä. ”Tee kelpaa mainiosti.” Mies vastasi ja istuutui alas vaimonsa tavoin. Äiti piti yhä poikansa valokuvaa kädessään ja katsoi sitä kaihoisasti.

Sam palasi olohuoneeseen teetarjottimen kanssa. ”Onko mitään uutta selvinnyt hänen katoamisestaan? Kuka hänet on voinut siepata ja miksi? Mitä oikein on tapahtunut näiden kuuden vuoden aikana? Missä hän on ollut?” Nainen kyseli hermostuneena ottaessaan oman kuppinsa tarjottimelta. ”Anteeksi kaikki nämä kysymykset, mutta…” Hän lisäsi sitten. Sam hymyili hänelle myötätuntoisena. ”Ei mitään, totta kai haluatte tietää kaiken mahdollisen…Tuota en vain oikein tiedä mistä aloittaa.” Sam sanoi ja katsoi molempien odottaviin kasvoihin. ”Michael katosi kolme päivää sitten, tiistai-iltana. Epäilemme, että hänen entinen miesystävänsä Jean Parouxe olisi sen takana” Sam selitti vakavana. ”Ranskalainen mies? Tuota…” Evelyn aloitti, tietämättä oikeastaan mitä hänen oli pitänyt sanoa tai kysyä, hän oli yhä hieman pyörällä päästään kaikesta. ”On ehkä parempi, että kerron kaiken alusta, sen mitä tiedän Michaelista” Sam sanoi sitten ja mietti miten paljon voisi kertoa. ”Silloin kun Michael lähti, ymmärsin että hän tapaili jotain Jenkkimiestä, siitähän me riitelimmekin, vain päivää ennen kuin Michael lähti. Se mies oli aivan liian vanha hänelle, miltei Henryn ikäinen!” Nainen parahti ja katsoi mieheensä, joka pysyi vaiti. ”Niin, Ricky. Michael oli hänen kanssaan lähes neljä vuotta ja he asuivat New Yorkissa. Mies oli melko…hmm…väkivaltainen häntä kohtaan, Michael ei sen vuoksi kyennyt pitämään yhteyttä teihin, hän pelkäsi miestä liikaa.” Sam sanoi pyöritellen lusikkaansa teekupissaan. ”Me etsimme häntä, ilmoitimme poliiseille. He eivät tehneet mitään! Sanoivat että yhtä helppoa olisi neulan etsiminen heinäsuovasta, että ihmistä joka ei halunnut tulla löydetyksi, ei olisi helppo löytää…Pah, heidän olisi pitänyt tehdä enemmän, hän oli vielä lapsi, minun lapseni…” Nainen sanoi katkerana ja itki. Mies kietoi kätensä vaimonsa hartioille suojelevasti. ”Michael katui kovasti sitä ettei ilmoittanut teille mitään, hän oli useasti soittamassa teille mutta pelkäsi kai yhä…Joka tapauksessa hän tapasi New Yorkissa Jeanin ja he tulivat tänne Pariisiin kaksi vuotta sitten, myöhemmin saimme tietää, että Ricky ja Jean olivat tunteneet toisensa, tarkoitan, että he olivat olleet yhdessä ennen kuin Michael tuli Rickyn luokse.” Silloin Samin mieleen pälkähti, että myös Ricky saattoi olla jutussa mukana ja se pelästytti hänet enemmän kuin se että vain Jean olisi tehnyt sen. Hän muisti kaikki kammottavat jutut mitä Michael oli kertonut miehestä. ”Mitä nyt?” Evelyn kysyi huomattuaan, että Sam oli valahtanut kalpeaksi. ”Ei mitään tärkeää, mieleeni vain tuli eräs juttu” Sam sanoi ja yritti koota itsensä. Lopulta hän sai kerrottua kaiken lopun olennaisen, Jeanin mustasukkaisuuden, juomisen ja väkivallan. Seuraavana päivänä hän kävisi poliisiasemalla uudestaan.

Loppu päivä ja ilta meni odotettua paremmin, Evelynillä oli kova tarve puhua pojastaan, jota oli kaivannut niin monta vuotta ja Sam kuunteli mielellään. Michaelin isä oli hyvin vakava mies, hänen kasvoiltaan paistoi syvä murhe ja huoli, jotka olivat vuosien aikana vanhentaneet häntä nopeasti. Mies ei puhunut paljoa, hän kiersi asuntoa, kuunteli heitä ja välillä poistui parvekkeelle polttamaan sikariaan.

”Tässä on Michael, kun hän oli 5vuotias...kannan näitä kuvia aina mukanani.” Nainen selitti ja esitteli muutamia kuvia, jotka oli tuonut mukanaan. ”Hän oli niin suloinen lapsi, niin kovin herttainen ja kiltti, katso nyt noita silmiä, minun oma pieni Bambini” Nainen selitti haikean kuuloisena ja hymyillen. Sam katseli itsekin kuvia mielenkiinnolla, oli jännittävää nähdä miltä Michael oli näyttänyt lapsena. Samalla hän tunsi itsensä surulliseksi, olisi ollut hienoa jos Michael olisi voinut olla heidän kanssaan... ”Me tulimme toimeen todella hyvin kun hän oli lapsi, oikeastaan asiat alkoivat hankaloitua vasta kun Michael täytti 14-vuotta, hän oli niin kovin itsepäinen... Piti tehdä päinvastoin kuin pyysin, piti saada juosta ulkona myöhään yöhön kavereitten kanssa. Sellaisia teini-ikäiset kai ovat... Sitten hän alkoi sulkeutua meiltä, ei enää puhunut asioistaan niin kuin ennen. 17-vuotiaana hän kertoi olevansa Homo…Emme osanneet Henryn kanssa suhtautua siihen ollenkaan hyvin. Michael oli ainut lapsemme, hän olisi saanut kenet tahansa tytön ja minä aina toivoin että näkisin hänen menevän naimisiin ja saavan lapsia…” Evelyn pudisteli päätään. ”Se seikka tuntuu nyt niin kovin vähäpätöiseltä, oli hän mitä hyvänsä, hän on lapsemme ja meille molemmille niin äärettömän rakas, jos vain voisin vielä nähdä pikkuiseni…Kuinka monena yönä olenkaan valvonut ja katunut kaikkea sitä mitä sanoin silloin…voidapa kääntää aikaa taaksepäin... Hänen huoneensakin on yhä aivan samoin, kuin hän sen jätti, toivoin aina että jonakin päivänä hän vain palaisi takaisin luoksemme, takaisin kotiin...” Nainen huokaisi ja katsoi Samiin. Sam hymyili hänelle ja otti naisen siron käden omaansa. ”Michael tietää kyllä että rakastatte häntä ja hän rakastaa teitä, kaikki sanovat välillä asioita joita eivät todella tarkoita” Sam sanoi sitten rauhallisella äänellä. ”Hassua, ajattelin aina, että pojan kasvattaminen olisi helpompaa kuin tytön, että pojasta ei tarvitsisi olla niin huolissaan… Taisin olla väärässä”

Sam istui olohuoneessa vielä myöhäiseen yöhön, Michaelin vanhempien mentyä nukkumaan makuuhuoneeseen. Hän katseli valokuvia, jotka rouva Wills oli tuonut mukanaan. Hänen huomionsa kiinnittyi kuvaan joka oli otettu Michaelin ollessa 16-vuotias, se jollakin tapaa kiehtoi häntä. Michael näytti uskomattoman seksikkäältä kuvassa, suorastaan rikollisen seksikkäältä sen ikäiseksi. Katse oli suunnattu suoraan kameraan ja hänen huulillaan lepäsi itsevarma hymy, huulet näyttivät niin kovin kutsuvilta, silmissä oli katse jota hän ei ollut ennen nähnyt. Kuvassa oli Michael, jonka olemus tuntui henkivän uskomatonta itsevarmuutta, Olen nuori, pirun hurmaava ja tiedän sen, koko maailma on tarjottimella edessäni... Suunnaton ikävä täytti hänen mielensä.

Sam käveli kirjahyllyn luokse ja otti sen alahyllyltä videon, jonka laittoi nauhuriin. Hän tuli takaisin sohvalle, otti kaukosäätimen ja kietoi viltin ylleen. "Odota, no niin nyt se on suorassa" Sam kuuli oman äänensä sanovan. Michael seisoi Jeanin keittiössä ja kaatoi lisää viiniä lasiinsa. "Samilla on uusi lelu" Hän virnisti ja kohotti lasin huulilleen. "En kyllä periaatteessa pidä noista videokameroista, ne vievät sielun mennessään" Michael nauroi. "Tämä on kiltti kamera, sellainen joka ei varasta sieluja" Hänen oma äänensä vastasi iloisesti. "No siinä tapauksessa sitten" Michael hymyili ja käveli olohuoneeseen Samin seuratessa häntä kamerallaan. Michael istui sohvalle. "Viimeinen päivä 22-vuotiaana, kippis sille ja paremmille vuosille" Michael nauroi. "Sille sitten." Hänen oma äänensä vastasi. "Kuulkaahan herra Grey, alan olla jo melkoisen humalassa ja te ette ole edes koskenut omaan juomaanne, yritättekö kenties saattaa minut avuttomaan tilaan jotta voisitte käyttää tilannetta hyväksenne?" Michael kysyi vakavalla, hienostuneella brittiaksentilla, pidellen viinilasiaan mahdollisimman sivistyneesti, kunnes puhkesi jälleen nauramaan. "Voi herra Harris, aavistitte ovelat aikeeni, mitä voinkaan enää tehdä" Sam kuuli jälleen oman äänensä leikkisän flirttailevan sävyn. Michael hymyili katsoi häneen pohdiskellen ja samalla vihjailevasti, katseella josta Sam ei ollut ottanut selvää ja joka oli tehdä hänet hulluksi. Hän oli halunnut Michaelia niin kovasti, mutta hän ei ollut voinut, ei koska Michael oli Jeanin.

"Uuuh, Jean tulee kohta... hän ei kestä minua, kun olen juonut...haha...kuvittele Jean ei kestä minua?! kenenköhän pitää kestää ja ketä" Michael huokaisi. "Jean on välillä niin pirun ärsyttävä ja...uuh, niin ikävystyttävä... Hän ei saa minua nauramaan niin kuin sinä, kukaan ei saa... En enää tunne minkäänlaista halua Jeania kohtaan...Äh, olen juonut jo liikaa, kun puhun tällaisia... Älä vain ikinä näytä tätä Jeanille, hän nylkisi minut elävältä!" Michael nauroi hermostuneesti. Viimein Michael oli myöntänyt sen, minkä hän oli nähnyt jo pitkään. Juuri sillä hetkellä Jean oli palannut kotiin. "Bon soire Jean!" Michael nauroi ja katsoi ovelle. "Ah Sam, kuinka yllättävää...taas täällä...Olette aloittaneet juhlimisen etukäteen." Jean totesi tylysti. Samin kuvatessa häntä. Michael oli kääntänyt katseensa takaisin Samiin ja pyöräyttänyt silmiään niin ettei Jean huomannut hänen kyllästynyttä ilmettään.

"Tuoko on se kauhea mies, joka on vienyt poikani?" Sam havahtui Evelynin ääneen. Hän käänsi katseensa äänen suuntaan ja katsoi naista, joka seisoi hänen takanaan. Nauha oli jo loppunut. "Niin, hän oli Jean" Sam vastasi. "Sinäkään et saa unta?" Sam kysyi sitten myötätuntoisena. "En...Mietin vain kokoajan missä Michael on...On kauheaa kun ei voi auttaa omaa lastaan, kun tämä eniten apua tarvitsisi." Evelyn huokaisi ja tuli istumaan hänen viereensä. "Taidat tosiaan rakastaa poikaani... Mitä näin tuolta videolta, Michaelkin rakastaa sinua, se tapa jolla hän katsoi sinua..." Evelyn sanoi hiljaisella äänellä ja hymyili hieman surullisena. Sam hymyili naiselle takaisin. "En ole koskaan rakastanut ketään niin paljon, teillä on uskomaton poika" Nainen hymyili hänelle."Tiedän...Onko sinulla lisää tällaisia videoita?" Hän kysyi sitten. "On joitakin, haluatko nähdä?" "Voi kovin mielelläni"


20. osa:

17.07.1988

”Olit todella tuhma tänään? Enkö käskenyt sinun käyttäytyä kunnolla? Kiroilla nyt sillä tavalla ja vielä pastorin läsnä ollessa. Muutenkin olet ollut aivan mahdoton tänä kesänä.” Rachel Wills paasasi pojanpojalleen, joka seisoi vierashuoneessa, päälaskettuna alas, yrittäen näyttää pahoillaan olevalta, vaikka oikeastaan hän ei sitä ollut. Michael oli ollut kylän yhteisissä kesäjuhlissa mumminsa ja ukkinsa kanssa ja leikkinyt serkkunsa Taran kanssa, kun joku punapäinen poika Taran luokalta oli tullut heidän luokseen ja nimitellyt Taraa, saaden tytön itkemään. Michael ei yksinkertaisesti ollut kestänyt sitä, että joku haukkui hänen serkkuaan ja hän oli rynnännyt toisen pojan kimppuun. He olivat tapelleet ja kun joku aikuisista oli tullut irrottamaan heitä toisistaan ja kysymään mistä oli kyse, niin hän oli ilmoittanut, että ”Tuo helvetin typerä, paskapää, idiootti haukkui Taraa…En viitsi toistaa miksi…” Ja kyllä, kylän pastori oli ollut vieressä ja kauhistunut hänen `Helvetti ja paskapää` sanoistaan, kuten moni muu vanhempi-ihminen paikalla. `Olisivatpa ne kuulleet mitä se toinen sanoi` Hän ajatteli mielessään, kuunnellessaan mumminsa saarnaa.

”Pyydät nyt anteeksi Jumalalta kaikkia syntejäsi.” Rachel vaati ja katsoi häntä tuimasti. ”Anteeksi Jumala” Hän sanoi väsyneenä. ”Ei noin! Rukoilet tietenkin kunnolla. No niin, polvistut sängyn eteen ristit kätesi ja rukoilet. Ei Jumala tuollaista anteeksipyyntöä kuuntele” Mummi selitti. Michael huokaisi, polvistui sängyn viereen ja laski kätensä sen päälle rukousasentoon. Hänestä se oli typerää. Hän oli varma, että Jumala kuulisi muutenkin, ilman että hänen piti olla tässä typerässä asennossa. Isabella oli ainakin sanonut, että Jumala kyllä kuuli rukouksen ihan missä tahansa, vaikkei aina pystynytkään vastaamaan siihen. Isabella oli muutenkin paljon mukavampi kuin Rachel ja varmasti paljon fiksumpikin. Hän ajatteli ja sulki silmänsä. ”Rukoile ääneen” Rachel käski ja istui alas tuolille, lähelle ovea. Michael mietti hetken mitä sanoisi.

”Rakas taivaan Isä, tein tänään väärin, tappelin ja kiroilin. Vaikka, jos minulta kysytään, niin se poika Tommy ansaitsi sen…Kuulit varmasti mitä hän sanoi Taralle? No joka tapauksessa, anteeksi siitä mitä sanoin ja tein…” Hän avasi toisen silmänsä ja vilkaisi mummiaan, joka näytti tyytymättömältä. Hän muisteli mistä muusta mummi oli valittanut hänelle sinä kesänä ja Rachel varmasti odotti, että hän pyytäisi anteeksi niitäkin kertoja. ”…Olen myös pahoillani, etten syönyt niitä herneitä ja parsakaalia toissapäivänä tai aiemmin, en todellakaan pidä niistä ja minua oksetti jo ajatus syödä ne. Mummi sanoi, että minun pitäisi syödä kaikki mitä tarjotaan, koska maailmassa on paljon lapsia, jotka eivät saa ruokaa olenkaan. Se on kyllä todella ikävää, mutta anteeksi nyt vain Herra, jos olen hieman tyhmä, mutta minä en oikein ymmärrä, että miten se, että jos minä syön herneet ja parsan auttaa ketään nälkää näkevää? Minä olen kyllä ihan kylläinen ilman niitä ja eivätkö he olisi onnellisempia jos jättäisin ne syömättä ja antaisin heille? Kiitos, jos jaksat vastata tähän minulle, sillä olen miettinyt sitä jo pitkään. Lupaan kuitenkin syödä niitä jatkossa, jos se todella auttaa jotakuta. Sinulla taitaa kuitenkin olla tärkeämpääkin tekemistä kuin vastata siihen, kuten miettiä miten se ruoka saataisiin sinne kauas ja miten voitaisiin lopettaa kaikki sodat?…”

Mummi ei näyttänyt edelleenkään lainkaan tyytyväiseltä, joten Michael ajatteli, että oli parasta jatkaa rukousta. ”…Kolme päivää sitten rikoin mummin vanhan perintövaasin, se oli kyllä ihan vanhinko! En minä yleensä ole niin kömpelö, mutta oli hirvittävä ukkosmyrsky ja pelästyin sitä hirveää jylinää ja törmäsin siihen pöytään, missä se vaasi oli. Anteeksi nyt kuitenkin, lupaan yrittää olla kompuroimatta jatkossa tai jos kompuroin niin yritän osua johonkin vähemmän arvokkaaseen. Hmm…Mitäs sitten…Ainiin ja anteeksi, että haukuin Kate O`Dwyeria läskiksi lehmäksi, minua vain suututti koska hän haukkui minua espanjalaiseksi äpäräksi, jolla ei ole käytös tapoja. Minusta se oli aika kohtuutonta, koska a) en ole äpärä, b) minä kyllä osaan käyttäytyä, mutta minä en pitänyt siitä että Kate yritti pussata minua ja tein sen selväksi ja c) Olen kyllä ihan Britannian-kansalainen, enkä Espanjan. Älkää ymmärtäkö väärin herra, minusta on mukavaa olla myös vähän espanjalainen ja voisin kyllä olla kokonaankin, mutta se oli joka tapauksessa asiavirhe. Minusta ihmisten pitäisi keksiä parempia haukkumanimiä jos ovat haukkuakseen, myönnän ettei omanikaan ollut kovin kekseliäs, mutta mitä sitä oikein voi odottaa sellaisen jälkeen? Kate kuitenkin on lihava, vaikka hän ei kuitenkaan ole lehmä ihan kirjaimellisesti. Toivottavasti en tuhlaa nyt hirveästi kiireistä aikaasi tällä löpinällä, mutta mummi sanoi että minun pitäisi pyytää anteeksi ja olen kyllä samaa mieltä jos tosiaan olen suututtanut Teidät. Kiitos ja anteeksi, ystävällisin ja kunnioittavin terveisin: Michael Wills” Hän lopetti rukouksen ja katsoi hymyillen Rachelia, joka oli sen näköinen kuin olisi juuri syönyt happaman omenan. ”Eikö äitisi ole opettanut sinua rukoilemaan kunnolla? Mitä ihmettä tuo oli olevinaan?”Vanha nainen kihisi, nousten ylös. ”Rukous lopetetaan sanalla Aamen, eikä noin ja muutenkin tuo sinun rukouksesi oli…” ”Anteeksi että keskeytän, mutta ajattelin vain että Jumalakin voisi kaivata vaihtelua rukouksissa, että olisi tylsää kuunnella aina samaa litaniaa uudestaan ja uudestaan.” Michael sanoi nousten ylös lattialta. ”Michael, mitä ihmettä minä teen sinun kanssasi?! Huomenna menemme pastorin luokse, saat pyytää häneltä anteeksi tämänpäiväistä ja sitten opetamme sinulle miten rukoillaan kunnolla.” ”Hyvä on mummi, jos tahdot” Hän sanoi, inhoten koko ajatusta. Hän ei pitänyt pastorista, mies oli hänestä jotenkin omituinen.


Michael ei tiennyt miksi se muisto oli palannut hänen mieleensä. Jostain syystä hän huomasi ajattelevan nyt paljon lapsuuttaan. Hän muisti sen jälkeisen päivän, jolloin hänen mumminsa oli todella vienyt hänet pastorin puheille ja hän oli joutunut lukemaan kohtia raamatusta ääneen, samalla kun pastori oli katsonut häntä tiiviisti ja häiritsevällä tavalla. Kävellyt välillä hänen selkänsä taakse ja hengittänyt hänen niskaansa. *”Lue tämä kohta poika”* Mies oli sanonut ja näyttänyt sormellaan kohtia paksusta kirjasta ja hän oli lukenut. Se päivä oli ollut tylsä ja pitkä, ulkona oli ollut lämmintä ja kaunista ja hän oli vain halunnut mennä ulos leikkimään. Raamatun lukeminen oli ollut äärimmäisen typerää ja turhauttavaa. Hän oli vain puolustanut serkkuaan, miksi siitä rangaistiin niin kovin? Eikä hänen mielestään, hänen rukouksessaan ollut mitään vikaa, miksi kaikesta pitäisi olla aina niin vakava? Hän oli kuitenkin ollut vain 8-vuotias silloin. Nykyisin oli hyvin vaikea uskoa edes Jumalan olemassaoloon, tai sitten Jumala vihasi häntä hyvin paljon ja oli todella sellainen kuin useimmat kristityt uskoivat.

Jean tuli huoneeseen kantaen tarjotinta ja istui hänen viereensä sängylle. Hän asetti enemmän tyynyjä hänen päänsä alle, jotta Michael olisi paremmassa asennossa syömistä varten. Hänen molemmat kätensä olivat yhä lukittuina. ”Sinun täytyy syödä” Jean sanoi. Tarjottimella oli keittoa, leipää ja vettä. Mies toi lusikan hänen suunsa lähelle ja Michael söi, vaikka hänestä tuntuikin hieman nöyryyttävältä olla syötettävänä, mutta toisaalta häntä oli nöyryytetty jo pahemminkin ja hänellä oli kova nälkä, niin nälkä, että tuntui kuin vatsa kääntyisi sisäänpäin. Hän söi koska halusi yhä selvitä hengissä siitä paikasta, hän halusi kotiin ja nähdä rakkaimpansa.

Hän laski uupuneen päänsä alas tyynylle kun oli syönyt, hänen väsyneet silmänsä katsoivat Jeaniin "Mitä meille tapahtui Jean? Miksi kaikki muuttui?" Michael kysyi hiljaisella äänellä. "En tiedä...sinä ja Sam..." Jean aloitti. "Tein hirvittävän väärin Jean, olin vain niin hirvittävän vihainen sinulle...en olisi saanut lähteä niin...Olit oikeassa, hän ei osaa koskettaa minua niin kuin sinä, ei se ole samanlaista kuin sinun kanssasi" Jean katsoi häneen hämmentyneenä, miehen kasvoille kohosi hellähymy. "Todellako?" Hän kysyi ja sipaisi Michaelin hiuksia. "Todella, vain sinä sait minut nauttimaan siitä, vain sinun kanssasi se tuntuu hyvältä ja oikealta." Michael ajatteli Samia tiiviisti mielessään, sanat olivat oikeasti tarkoitettu hänelle. Jean hymyili. ”Rakastatko sinä minua Michael?” Jean kysyi. ”Kyllä” Hän vastasi. ”Sano se sitten, sano se minulle.” Jean sanoi koskettaen hänen poskeaan ja katsoen syvälle hänen silmiinsä. ”Rakastan sinua” `Sam` Hän lisäsi mielessään. Jean hymyili yhä leveämmin. ”Minäkin rakastan sinua Michael” Jean kuiskasi ja kumartui suutelemaa häntä. Michaelia ällötti, muttei halunnut näyttää sitä. Hän puristi silmänsä tiukasti yhteen ja kuvitteli suutelevansa Samia. "Voisin viedä sinut pois, voisimme matkustaa Etelä-Ranskaan, ihan vain me kaksi" Jean kuiskasi ja havahdutti Michaelin ajatuksistaan. `Luojan kiitos se onnistui. ` Hän ajatteli helpottuneena, mutta tiesi ettei peli ollut vielä täysin voitettu. "Se olisi ihanaa Jean, minä tarvitsen sinua" Michael vastasi ja pakotti hymyn kasvoilleen. ”Minä yritän keksiä, miten voisimme paeta rakas, älä pelkää, minä pelastan sinut.” Jean sanoi. `Pelastat minut? Sinä aiheutit tämän, senkin idiootti!` Hänen mielensä huusi, mutta hän onnistui pitämään hymyn kasvoillaan. ”Luotan sinuun, auta minua Jean, pelasta minut.” Michael kuiskasi ja Jean suuteli häntä uudestaan. ”Yritä nukkua nyt, tulen taas myöhemmin” Jean lupasi, nousi ylös tarjottimen kanssa ja lähti.

Oli jo ilta ja hän oli yksin pimeässä huoneessa. Hän vihasi pimeää. Hän ei saanut nukutuksi hyvin, hän oli liian peloissaan nukkuakseen kunnolla. Muistot juoksivat hänen mielessään loputtomana virtana, niin hyvät kuin huonotkin. Pelkoa ja kipua, iloa ja rakkautta. Hän halusi takaisin entisen, mutta tiesi ettei voinut saada sitä. Hän halusi takaisin onnen, muttei uskonut, että sitä olisi enää jäljellä hänelle. Kaikki oli synkkää ja pimeää, loputonta kärsimystä ja pelkoa. Lyhyen hetken jona hän oli nukkunut, hän oli nähnyt unta, jossa tumma, syvä joki erotti hänet kauniista niitystä ja auringosta, jossa kaikki jotka ikinä olivat merkinneet hänelle, kaikki joita hän oli koskaan rakastanut, olivat. Sam oli lähimpänä jokea, kurottautui häntä kohti ja hän yritti kurottautua Samia kohti, muttei koskaan tavoittanut häntä. Kaikki hänen ympärillään oli pimeää, varjot tarrautuivat häneen, päästämättä irti. Hän oli yrittänyt, muttei ollut yltänyt Samiin, hän ei ollut yltänyt aurinkoon ja lämpöön. Ehkä se oli enne, hän ei tiennyt. Hän oli vain niin väsynyt ja oli hetkiä jolloin hänen mielensä yritti ylipuhua hänet antamaan periksi, antamaan periksi kuolemalle. Hän ei tiennyt mistä sai voiman olla kuuntelematta, ehkä se oli rakkaus Samiin? Ehkä se oli typerä, sitkeä halu elää, vaikka elämä oli antanut hänelle niin paljon kärsimystä. `Ei kaikki ollut kärsimystä` Hänen mielensä muistutti ja hän muisti jälleen Samin ja miltä oli tuntunut olla Samin vierellä, miltä oli tuntunut rakastella hänen kanssaan. Se oli niin outoa…Asia, joka Samin kanssa oli tuottanut niin suurta nautintoa ja onnea, joka oli ollut kaunista ja hyvää, oli täällä nyt ja oli ollut ennen, niin kipeää ja pahinta kidutusta. `Ei elämä aina ollut kärsimystä` Hänen mielensä sanoi uudestaan ja Samin lisäksi hän muisti lapsuuden. Hän muisti auringon, kesän, leikit Tonyn kanssa, Isabellan hymyn, äidin lempeän äänen, hyvänyön suudelmat, miltä tuntui olla ihastunut ja miltä tuntui olla rakastunut. `Ei kaikki ole ollut aina pahaa` Hän ajatteli uudestaan ja uudestaan. Hänen täytyi muistaa hyvä, hänen täytyi pitää siitä kiinni, jottei hän luovuttaisi. Hän halusi nähdä perheensä vielä ja kertoa heille, että rakasti heitä.

Huoneen ovi avautui, valot syttyivät päälle. Michael katsoi Rickyyn, joka lähestyi vuodetta. Hän irrotti Michaelin kahleista ja nosti hänet voimakkaasti ylös. ”Et kai kuvitellut, että se olisi jo ohi?” Ricky kysyi ilkeästi ja lähti raahaamaan häntä ulos huoneesta. Michael yritti pyristellä väsyneesti vastaan. ”Menemme pesulle” Ricky ilmoitti tuodessaan hänet kylpyhuoneeseen. Hän tönäisi Michaelin suihkunalle.

Michael katsoi miestä tutun vihan ja vastenmielisyyden täyttäessä hänet, hän näki Rickyn pitelevän asetta kädessään. ”Paras peseytyä oikein huolella, eikö niin kultaseni?” Ricky virnisti pyöritellen asetta kädessään. ”Sinulla ei todellakaan ole sydäntä” Michael totesi hiljaa. ”Sydäntä, haha, mitä minä sillä tekisin?” Mies nauroi. ”Mmm…näytät helvetin hyvältä, helvetin seksikkäältä siinä.” Mies kosketti hänen selkäänsä ja antoi kätensä liukua alas hänen pakaroilleen. Vastustaminen olisi ollut hyödytöntä. Michael antoi veden valua vartalollaan, sulki silmänsä tuntiessaan Rickyn saippuaiset kädet ihollaan, pesemässä häntä. Hän ei olisi jaksanut enää, tuska vihloi hänen sieluaan. `Antaisit tämän kivun jo loppua.` Hän rukoili mielessään ja nosti kätensä kasvoilleen sivellen niille vettä. ´Tämä voi olla viimeinen kerta, kun tunnen veden ihollani` Hän ajatteli. Herkistäen jokaisen aistinsa sille, yrittäen unohtaa Rickyn, yrittäen olla tuntematta tämän kosketusta.

Ricky sulki suihkunhanan, otti pyyhkeen ja kuivasi hänet. Michael jaksanut reagoida, hän ei vain jaksanut. Hän kietoi kuitenkin pyyhkeen lanteilleen, tietäen sen olevan vain hyvin säälittävä yritys suojata oma alastomuutensa, joka teki hänet niin helpoksi uhriksi. Mies veti hänet kylpyhuoneenpeilin eteen seisoen itse aivan hänen takanaan. ”Katso ylös” Ricky käski. Michael nosti katseensa ja katsoi itseään ja miehen kasvoja takanaan. Hänen kasvonsa, niin tutut ja samalla niin vieraat, hänen omat kasvonsa. Hän inhosi itseään, vihasi sitä miltä hän näytti, ylpeys oli ikuisuudeksi kadonnut, kaukainen ja häilyvä muisto entisestä hänestä katsoi peilikuvaansa säälien. `Olisit saanut kenet tahansa ja katso nyt itseäsi!` Hänen silmiensä loiste oli hävinnyt, hän näytti väsyneeltä ja riutuneelta, varjolta entisestä itsestään. ”Muistan vieläkin sen illan, kun näin sinut ensimmäisen kerran, näytit niin koppavalta ja niin kovin seksikkäältä, näin kuinka kaikki katsoivat sinua ja päätin, että saisin sinut, että murtaisin sinut, itsevarmuutesi ja sen ylpeytesi... Olet niin kaunis, onhan se sääli tappaa tuollainen kauneus niin nuorena, kun siitä riittäisi vielä monelle vuodelle…” Ricky puhui painautuen yhä tiiviimmin häntä vasten. Mies näykkäisi häntä niskasta hampaillaan. Michael ei kyennyt sanomaan mitään, hän tuijotti edelleenkin vain turtuneena peiliin. `Kuolema` Hän ajatteli. ”…Ehkäpä…hmm…ehkä emme tapa sinua, ehkä keksisimme jotakin muuta…sinun kaunis vartalosi tarjoaisi huvia niin pitkään…ehkä pidämme sinut…ehkä…Niin hyvä, kaunis huora sinä olet…” Ricky huokaisi hänen korvaansa. Michael sulki silmänsä. `Kuolisin mieluummin` Hän ajatteli ja oli jo hetken sanoa sen ääneen. ”Vihaan sinua” Hän sanoi sensijaan, saaden miehen nauramaan. ”Tiedän kultaseni, tiedän” Mies sanoi.

Muistot täyttivät uudestaan hänen tajuntansa. Hän muisti parhaan ystävänsä Tonyn, ensirakkautensa, ne viileät kesäyöt, yhdessä, ulkona, juomassa, pitämässä hauskaa. Kaikki ne hullut ideat joita he olivat keksineet, kaikki ne suuret unelmat, jotka olivat hajonneet, palapalalta, kunnes nyt, mitään ei ollut enää jäljellä. `Tony` Hänen ajattelemisensa koski kaikista eniten, kaikki oli yhä valokuvan kirkkaana hänen mielessään, miltä Tonyn ääni kuulosti, miltä tämä oli tuoksunut, miltä oli tuntunut kun he olivat olleet lähekkäin. Oli outoa miten jotkut hetket, yksittäisen pienet hetket, saattavat jäädä muistoihin niin täydellisen kirkkaina, vuosien ajaksi. `Jos näkisit minut nyt, tunnistaisitko minua enää?` Heikko ääni kysyi hänen sisällään

Rickyn huulet painautuivat hänen niskaansa, hampaat, pieni puraisu, käsi hänen lanteille kiedotun pyyhkeen alla, puristaen häntä kovasti. Michael voihkaisi hiljaa. ”Tästä illasta tulee erityisen hauska kultaseni, kuinka tulenkaan siitä nauttimaan…” Ricky kuiskasi hänen korvaansa, katsoen häntä tarkasti peilin kautta. Michael vihasi sitä, että Ricky kutsui häntä siksi `Kultaseni` Liian hellä, liian tuttukutsumanimi, hänen äitinsä, Sam…vain he, vain heillä oli oikeus kutsua häntä siksi.

Ricky johdatteli hänet ulos kylpyhuoneesta, ei makuuhuoneeseen kuten hän ensin luuli, ei olohuoneeseen, vaan kohti eteistä. ”Minne me oikein menemme” Michael kysyi hämillään, hän huomasi äänensä värisevän hieman. He olivat pysähtyneet tummanpuuoven eteen. ”Näet aivan pian” Ricky virnisti avatessaan oven. Kiviportaat johtivat alas. ”Mene edellä.” Mies komensi ja Michael otti epävarmoja askelia eteenpäin, alas portaita, Ricky aivan hänen takanaan.

`Kellari` Hän muisti kotitalonsa kellarin, kuinka oli pelännyt sitä lapsena, kun hänen oli pitänyt hakea sieltä jotakin. Hän muisti hämäryyden, kylmyyden, muisti kellarin ruokakomeron. Hän oli ollut varma, että siellä asui mörkö, joka vain odotti tilaisuuttaan napata hänet. Hän muisti miten ovi oli narahtanut aina kun se oli avannut, vielä suurempi pimeys oli iskenyt vastaan. Hänen pienet kätensä olivat kauhusta jäykkänä yrittäneet etsiä valokatkaisijaa, joka aina tuntui olevan liian ylhäällä. Hän oli yrittänyt kurottautua pidemmälle, toinen jalka oven välissä, estämässä sitä sulkeutumasta, kurottautunut pidemmälle kohti hillopurkkia, jokin tuntui koskettavan häntä. Paniikki iski. ”Äiti!!” Hän oli huutanut kauhuissaan, juossut portaat takaisin ylös keittiöön, äidin luokse, tarttunut hänen hameensa helmoista. ”Äiti, mörkö on siellä ja se koski minua” Hän oli sopertanut ja hakenut turvaa äitinsä lempeistä silmistä. ”Kultaseni, ei siellä ole mitään mörköä, kuvittelet vain, mielikuvitus tekee meille välillä kepposia.” ”On…on se mörkö…se on siellä” Hän oli väittänyt, vakaasti uskoen siihen. ”Voi pikkuistani, haluatko että menemme yhdessä katsomaan?” Äiti oli hymyillyt ja saanut vastaukseksi pelokkaan nyökkäyksen. Hän oli tarttunut poikaansa kädestä ja lähtenyt kohti kellaria hänen kanssaan. Portaat alas, valot päällä. Sitten sen kammottavan oven luokse, avannut sen, narahdus, valot päälle. ”Katso nyt kultaseni, ei täällä ole mitään, ei mitään syytä pelätä, pimeys saa vaan meidät kuvittelemaan asioita, joita ei todellisuudessa ole.” Äiti oli selittänyt lempeästi, astunut peremmälle ja ottanut hillopurkin käteensä. Michael oli katsonut äitiään tutkiskelevasti, sitten taas ruokakomeroa, joka ei enää näyttänytkään niin pelottavalta. Äiti oli painanut pehmeän suudelman hänen otsalleen ja hymyillyt. ”Tulehan nyt pikkuiseni, mennään.” Valot suljettiin, komeron ovi painautui kiinni. Takaisin ylös keittiöön, mutta Michael ei ollut vakuuttunut, mörkö oli varmasti tarpeeksi ovela mennäkseen piiloon hänen äidiltään, mutta äiti suojelisi häntä, tulisi heti kun hän vain huutaisi, mörkö olisi voimaton.

Mutta nyt seisoessaan tässä toisessa kellarissa, hän tiesi, hän voisi huutaa kuinka paljon tahansa, eikä kukaan tulisi apuun. Valotkaan eivät auttaneet, paha ei niistä välittänyt, ei enää. Hän tutki tarkemmin tätä uutta ympäristöä, kellariksi jopa melko viihtyisä, joku olisi sanonut. Pehmeä keltainen valo, kolmenistuttava sohva seinustalla, puinen, kulunut sohvapöytä, nojatuoli, keltainen räsymatto, ylhäällä kellarin katonrajassa, yksi pieni ikkuna, ulkona oli jo niin kovin pimeää. Kellarissa oli jopa pieni matkatelevisio. Sitten hän näki videokameran, katsoi sitä inhoten, vanhoja kamalia muistoja alkoi taas virrata hänen tajuntaansa. Hän kietoi kätensä tiukasti ympärilleen, seisoi keskellä huonetta pelokkaana, vailla paikkaa minne paeta.

Ricky lähestyi häntä. ”No kultaseni, tiedät kai mitä tapahtuu? He sanovat, etteivät ole saaneet tarpeeksi sinusta, etteivät ole saaneet tarpeeksi palkkaa siitä vaivasta tuoda sinut tänne...Se on tietenkin korjattava…tästä tulee pitkä yö kultaseni” Ricky hymyili ja kosketti hänen poskeaan. Michael vavahti, astuen muutaman askeleen taaksepäin. Ricky tuli kuitenkin uudestaan lähelle ja tarttui kiinni hänen ranteistaan, ote oli vahva. ”Päästä irti!” Michael huusi. Taistelunhalu oli herännyt uudestaan hänen väsyneessä ruumiissaan. Ricky nauroi hänelle. ”Päästä irti? Voi Michael, Eikö olisi helpompaa antaa jo periksi?” Ricky kysyi huvittuneena. ”En ikinä anna periksi, en ikinä!!” Michael huusi, silmät liekehtien raivosta. Hän taisteli kaikilla vähäisillä jäljellejääneillä voimillaan miestä vastaan. Ricky työnsi hänet seinää vasten, iski hänen päänsä kohti kiviseinää. Voihkaisu pakeni hänen huuliltaan. ”Itsepähän valitset, oikeastaan tämä on parempikin näin, tiedät miten kiihotun siitä kun panet niin kovasti vastaan. Se sinussa on parasta, et luovuta helpolla, moni muu olisi murtunut jo aikoja sitten tahdottomiksi orjiksi, mutta et sinä, et sinä kaunokaiseni.” Ricky puhui, ote tiukentuen, kuuma hengitys hänen kasvoillaan. ”Senkin helvetin perverssi kusipää!” Michael sähisi. Ihmetellen itsekin mistä oli saanut voimaa äkisti panna niin kovasti vastaan. Ricky vain nauroi, ärsyttävää nauruaan. Painautui yhä vain lähemmäksi. ”Sinähän sen tiedät” Ricky kuiskasi, painaen huulensa hänen huulilleen, suudellen häntä sillä väkivaltaisella tavalla, joka oli jo liian tuttua hänelle. Tällä kertaa suudelma tuntui kuitenkin olevan edellisiäkin rajumpi, mies puri hänen huuliaan niin, että ne alkoivat vuotaa verta. Michael yritti potkia miestä irti itsestään ja pian Ricky nosti päänsä, muttei vapauttanut otettaan hänestä. Ricky nuolaisi huuliaan. ”Veresi maistuu hyvältä” Mies nauroi ilkeästi. Samassa Michael kuuli kuinka ovi avautui ja askeleet tulivat alas portaita. Michael henkäisi lamaantuneena, koko vartalo jäykistyi pelosta.

Hän katsoi miehiä, jotka olivat lähestyneet heitä. Myös Jean oli tullut alas, mutta jäi muista kauemmaksi, istui nojatuolille ja…kohotti pullon huulilleen. `Sinä heikko säälittävä paska.` Michael ajatteli hermostuneena, katsoessaan Jeania. Ricky veti hänet huoneen keskelle, vasta nyt Michael huomasi kahleet, jotka tulivat katosta. Joe piteli hänestä takaa kiinni kun Ricky nosti hänen kätensä ja lukitsi ne, asento oli kaikkea muuta kuin mukava. Miehet katselivat hänen avutonta tilaansa jonkin aikaa, Ricky virnuili, tuli uudestaan hänen lähelleen ja veti pyyhkeen hänen lanteiltaan. Uusi väkivaltainen suudelma, Michael yritti astua taakse päin, mutta pakeneminen oli täysin mahdotonta. Hänen kasvonsa olivat kohti Jeania ja mies onnistui loistavasti väistämään katsetta hänen silmissään. Ricky avasi vyönsä ja veti sen kokonaan pois housujen vyölenkeistä. ”Kaikki, jotka karkaavat minulta saavat kunnon rangaistuksen siitä hyvästä” Ricky sanoi astuen hänen taakseen. Ja Michael tiesi mitä oli tulossa. Hän tunsi ensimmäisen vyön iskun pakaroillaan ja vavahti, sitten toisen ja sitten kolmannen `Kestän tämän, kestän tämän` Hän hoki itselleen mielessään, kun iskut jatkuivat. Vaikka hän oli vakaasti päättänyt ettei itkisi, ettei rukoilisi, niin jokaisen iskun myötä se tuntui pian olevan mahdotonta. Sitä Ricky toivoikin. Hänen silmänsä kostuivat kyyneleistä, hän tunsi itsensä niin kovin nöyryytetyksi ja ajatus siitä, että tässä ei todellakaan ollut kaikki ei auttanut yhtään. Voihkaisut karkasivat hänen huuliltaan. ”Ricky…” Hän sopersi. Hetkeksi iskut loppuivat. ”Niin kultaseni?” Ricky ääni oli kylmä. ”Ole kiltti…ei enää” Michael vihasi itseään, joutuessaan rukoilemaan, kaikkien heidän edessään. Ricky kiersi hänen eteensä, nosti hänen kasvonsa itseään kohti ja hymyili voitokkaasti. ”Ei enää? Haha, tiesin että saisin sinut anelemaan” Sen sanoessaan, Ricky vapautti hänet kahleista ja Michael antoi ruumiinsa laskeutua kylmälle kivilattialle.

Hetken hän makasi liikkumatta paikoillaan, karkeat vahvat kädet vetivät hänet kuitenkin pian ylös lattialta. Hän huomasi katsovansa kaljupäisen, tatuoidun miehen silmiin. Mies suuteli häntä lähes yhtä rajusti kuin Ricky, hänen huuliaan kuumotti ja hän tunsi verenmaun yhä selkeämmin suussaan. Jostakin heräsi taas halu taistella vastaan. Hän työnsi miestä kauemmaksi itsestään ja yllätyksekseen onnistuikin siinä. Ricky kuitenkin pysäytti hänet, nosti kokonaan seisaalleen ja työnsi hänet uudestaan kylmää seinää vasten. ”Michael…kuulehan…se sinun poikaystäväsi Sam, eikö niin? Aika herkullinen pakkaus…veikkaan että hänellä on lähes yhtä hyvä vartalo kuin sinulla, treenattu ja kiinteä…” Ricky puhui miltei kuiskaten. `Mitä helvettiä oikein ajat takaa?` Michael tuskin uskalsi hengittää. ”Tiedät että pidän enemmän bruneteista, kuten sinä…mutta luulenpa, että voisin tehdä sen rakkaan Samisi kohdalla poikkeuksen” Ricky virnisti. Michael haukkoi henkeään. ”Et voisi…ei!…uskallapas koskea häneen!” Michael huudahti järkyttyneenä. ”Voi kultaseni mitä voisit tehdä asialle? Tiedät hyvin että voisin tehdä sen, ei se olisi edes kovin vaikeaa” Ricky puhui, Michael tunsi kyyneleiden valuvan alas hänen kasvojaan yhä holtittomammin. ”Ei…Et saa, vihaan sinua, vihaan!! Jätät Samin rauhaan!!” Sivusilmällä Michael huomasi tyytyväisen hymyn Jeanin kasvoilla, kun tämä oli herkutellut mielikuvalla nähdä Samin kärsivän kunnolla. `Sairas paskiainen!` Michael ajatteli Jeanista. Michaelin hengitys kävi yhä rauhattomammaksi.

”En tee sitä, jos…” Ricky aloitti, hellittäen otteensa. Michael kyyristyi takaisin lattialle. ”Ole kiltti, ei…teen mitä tahansa…mitä tahansa…kunhan…” Michael sopersi ja katsoi miestä yläpuolellaan. ”Hyvä, sen minä juuri halusinkin kuulla” Hän sulki silmänsä ja tunsi tyhjyyden sisällään. Hän kuuli jostain kaukaa, oman mielensä suljetuista muistoista Samin pehmeän äänen `Rakastan sinua` ääni sanoi niin lämpimänä. Hän saattoi muistaa pehmeät hellät suudelmat ihollaan, sileän käden varovaisen kosketuksen, sen kuinka Sam oli katsonut häntä, aina rakastavasti, aina ihaillen, ei ikinä syyttäen, ei ikinä inhoten, aina haluten. `Ei, en saa ajatella sinua nyt.` Samassa, hän tunsi kädet ihollaan, jotka nostivat hänet jälleen ylös.

Toinen mies hänen takanaan, toinen edessä. Toinen suuteli hänen turvonneita ja kipeitä huuliaan, toinen puri hänen niskaansa. Hän tunsi kuinka kovia miehet jo olivat. Hänen kaulaansa purtiin. Hän voihkaisi tuntiessaan hampaiden uppoutuvan herkkään ihoon. Toisen miehen kynnet pureutuivat hänen lanteisiinsa. ”Haluan kuulla kuinka hän huutaa tuskasta” Ricky sanoi jossakin lähellä. Hänet painettiin polvilleen toisen miehen eteen joka avasi housunsa. ”Ota se suuhusi, senkin typerä brittihuora!” Jacquesin ääni komensi ja tarttui häntä hiuksista. Michael avasi vastentahtoisen suunsa ja tunsi kuinka mies alkoi naida häntä sinne, rajusti, saaden hänet välillä kakomaan hengitystään. Toinen mies oli polvistunut hänen taaksensa, jättäen yhä pureman jälkiä hänen niskaansa. Michaelin katse osui jälleen Jeaniin, hän huomasi miehen erektion tämän housujen läpi. `Senkin typerä itsekäs paska! Väität rakastavasi minua ja silti kiihotut tästä, kiihotut siitä että he naivat minua, että minuun sattuu, et voi olla huomaamatta tuskaani` Michael ajatteli katkerana. Mies hänen takanaan painoi häntä selästä, pakottaen hänet kontilleen. Jacques lopetti hetkeksi hänen suunsa naimisen, mutta vain hetkeksi. Takana oleva mies sylkäisi kädelleen ja työnsi sormensa hänen sisälleen, ensin yhden, pian toisen ja kolmannen. Mies nai häntä hetken sormillaan, otti ne lopulta ulos hänestä ja sitten Michael tunsi kovan ja kostean elimen kärjen aukkonsa suulla. Mies työntyi häneen rajusti. Michael voihkaisi, oli tukehtua. Jacques tuli uudestaan ulos hänen suustaan ja veti häntä kovakouraisesti hiuksista. Michael huusi tuskasta, jota tunsi, hänen runneltu ruumiinsa tuntui siltä kuin se olisi repeämässä kahtia. Jacques mutisi jotakin ranskaksi, ilmeisesti kutsuen häntä jälleen saastaiseksi, englantilaiseksi huoraksi tai vastaavaa. Samalla hetkellä Jean katsoi häntä, katseella josta hän ei ottanut selvää. `Miksi nämä ranskalaiset miehet innostuivat tästä?` Hän ei edes muistanut kuinka monta kertaa nuoren elämänsä aikana häntä oli kutsuttu huoraksi, mutta sitten nämä ranskalaiset tuntuivat aina muistavan lisätä englantilaisen sen edelle. Hänen koko ruumiinsa vapisi tuskasta joka tuntui olevan pahempi kuin mikään mitä hän oli koskaan tuntenut.

Miehet olivat tulleet hänen, hänen vartalolleen. Hikeä, spermaa, kipua. Hän itki lattialla. ”Tule tänne” Ricky komensi, istuen sohvalla, housut auki, kova elin kädessään. Michael voihkaisi. Hän ei halunnut liikkua. ”Mitä tahansa? Muistatko?…Nyt, en välitä ryömitkö tänne vai käveletkö, mutta vaadin, että tulet luokseni heti.” Ricky käski. Michael hengitti syvään ja pakotti itsensä liikkumaan kunnes oli polvillaan miehen edessä. ”Avaa suusi, niin kuin kuuliainen huora tekee” Ricky sanoi ja hän totteli. Oli turha taistella enää.

Rickyn jälkeen Joe otti hänet, levitti hänen jalkansa ja tuli hänen sisäänsä. Hän tuskin enää kuuli omaa huutoaan. Hän pakeni omaan maailmaansa. Hän ajatteli kotiaan Englannissa, hän ajatteli Irlantia, Atlantin-pauhu kallioita vasten…miltä tuntui olla lapsi…hevosia, nummet, kavioiden kopse, miltä tuuli tuntui kasvoilla, vesi omalla vartalolla…Miltä tuntui olla lapsi…

Kaikki miehet olivat tulleet häneen ja hän makasi kylmällä lattialla sikiöasentoon kietoutuneena, pystymättä liikkumaan, kaikki oli jotenkin utuista. Hänen päässään pyöri vanha espanjalainen lastenlaulu, jota hänen isoäitinsä oli laulanut hänelle pienenä. Valtava ikävä täytti sydämen, muistot kumpusivat mieleen. Isoäiti, joka oli tukenut häntä kaikessa, ottanut hänet syleilyynsä kun kaikki muut olivat kääntäneet hänelle selkänsä, rakastanut häntä täysin ehdoitta ja tuntenut hänet läpikotaisin, tiennyt jopa ennen kuin hän oli itse tiennyt. *”Muistutan niin kovin minua kun olin nuori, olin aivan yhtä itsepäinen, aivan yhtä ylpeä ja villi…Isoisäsi oli aina niin vahva tarvitsin häntä, hän suojeli minua kaikelta…”* Isoäidin ääni kaikui hänen muistoissaan. `Luovuta… nukahda…luovuta…` Ääni hänen mielessään hoki. `En luovuta, kestän tämän, kestän tämän…en anna periksi`

Oli hämärää, niin kovin kylmä ja häneen sattui. Michael puri varoen kipeää huultaan, yrittäen harhauttaa itseään pois kovemmasta kivusta, jota tunsi. `Olenko täällä yksin?` Hän mietti ja kuunteli tarkasti. Ei, hän kuuli yhä muiden äänet. Hän avasi silmänsä ja näki varjojen liikkuvan hänen ohitseen. Hän halusi liikkua, muttei kyennyt nousemaan ylös, hänen ruumiinsa ei suostunut tottelemaan, sattui liikaa. Ajantaju oli hämärtynyt, hänen kaikki aistinsa olivat keskittyneet kylmän, kivun ja väsymyksen tunteiden ympärille. Joku polvistui hänen viereensä ja käänsi hänet selälleen. Michael oli sulkenut silmänsä. ”Avaa silmäsi” Rickyn ääni käski, pidellen häntä leuasta. Michael avasi väsyneet silmänsä ja katsoi miestä, joka oli kumartuneena hänen päälleen. ”Ei ilta ole vielä ohitse”

21. osa:

Sam makasi sohvalla kuunnellen rauhallista, irlantilaista musiikkia, muistot toivat kyyneleet hänen silmiinsä.

He makasivat sängyllä suudellen, Michael hänen allaan, pehmeiden käsien liikkuessa hänen selkänsä iholla. Sormet alas niskaa, selkärangan päällä. Sam huokaisi, puristautui tiiviimmin Michaelia vasten. He irtautuivat suudelmasta ja Sam nosti päätään katsoakseen rakkaansa kasvoja. Michael hymyili. ”Voisin suudella sinua aina, voisin olla näin aina” Michael kuiskasi ja nosti kätensä Samin kasvoille. Sam käänsi päätään hieman ja suuteli käden ihoa. ”Sama täällä” Hän kuiskasi. ”Mo ghrá thú” Michael sanoi hymyillen ja suuteli häntä. ”Anteeksi mitä?” Sam kysyi hymyillen ja nostaen toista kulmaansa. ”Rakastan sinua, sanoin sen iiriksi.” Hän selvensi. ”Sinä hämmästytät minua jatkuvasti, osaatko puhua myös iirinkieltä?” ”Vain muutaman sanat tai lauseen, sellaisia mitkä tuntui hyvältä opetella, kuten tuo äskeinen.” Michael virnisti hänen allaan. ”Unohdan aina välillä, että olet myös osaksi irlantilainen, näytät niin…hmm…enemmän latinolta, mutta sitten taas sinä et ole niin karvainen ja eivätkö latinot ole yleensä karvaisempia?” Sam pohdiskeli saaden Michaelin nauramaan. ”En tiedä, en tosiaan tiedä, en ole hirvittävästi tutkinut asiaa.” Hän virnisti. ”Olet omituinen sekoitus” Sam sanoi sitten hymyillen. ”Omituinen sekoitus? Omituinen?” Michael kummasteli, pyöritteli silmiään, muka loukkaantuneena. ”Kuulehan nyt Samuel, sinuna miettisin sanojasi vähän tarkemmin tai…mahdollisuudet ovat…” Michael kieräytti heidät kyljelleen, siirsi Samin käden vartaloltaan ja virnisti. ”…Että kadut sitä katkerasti” ”Sanoinko omituinen? Tarkoitin ihana, kaunis upea espanjalais-, irlantilais- brittisekoitukseni” Sam painoi hänet takaisin selälleen ja palasi hänen päällensä. Hän suuteli Michaelia hellästi. ”Valmistettu parhaista raaka-aineista” Hän kuiskasi ja nousi käsiensä varaan katsomaan rakastaan. ”Vai raaka-aineista? Mitä minä olen? Jotain ruokaako?” Michael nauroi ja Sam laskeutui jälleen hänen päälleen suutelelemaan häntä. ”Kyllä, jälkiruokani jonka makuun en koskaan kyllästy.” Sam oli suuteli hänen kasvojaan yhä hellästi ja halukkaasti. ”Miten voitkaan maistua niin hyvältä rakkaani? Miten voitkaan olla niin kaunis?” Suudelmat jatkuivat alas sileää ylävartaloa. ”Voi hyväluoja Sam…kukaan ei ole koskaan…mmm…tuntuu hyvältä…älä lopeta…rakastan sinua”

Sam yritti repiä itsensä muistoista ja meni keittiöön keittämään teetä, Evelyn liittyi hänen seuraansa. ”Menen tänään hoitamaan vähän asioita, ehkä sinun ja Henrynkin olisi hyvä lähteä ulos, kiertäkää Pariisia, käykää vaikka Eiffel-tornilla?” Sam ehdotti. Evelynin kasvoille nousi haikea hymy, hän istui pöydän ääreen. ”Kävimme siellä kerran kahdestaan Michaelin kanssa, kun hän oli lapsi. Olimme ystäväni luona käymässä ja Henry ei halunnut lähteä mukaamme. Henry taitaa kammoksua kaikkea liian ranskalaista” Nainen sanoi, pudistellen päätään yhä surullisen näköisenä, mutta hymyillen. Sam kääntyi katsomaan naista, ojensi teemukin hänelle ja istui itsekin alas. ”…Michael oli niin innoissaan…Muistan vieläkin miten hänen silmänsä loistivat, vietimme miltei kokopäivän vain kahdestaan ja kiersimme kaupunkia...Lapset varttuvat liian nopeasti.” Evelyn jatkoi ja katsoi ulos ikkunasta. ”Michael kertoi minulle siitä päivästä. Se merkitsi hänelle paljon.” Sam sanoi.

Evelyn käänsi katseensa takaisin häneen ja katsoi hänen kasvojaan tarkasti. ”Ymmärrän kyllä mitä poikani näkee sinussa. Sinulla on niin ystävälliset, kauniit silmät. Silmät todella kertovat paljon, olet hyvä ihminen.” Evelyn hymyili ja tarttui Samin käteen. ”Toivon näkeväni teidät pian yhdessä…” Naisen silmät täyttyivät kyynelistä. ”Luoja miten sokea ihminen voikaan olla…Haluan lapseni takaisin…Anteeksi nämä kyyneleeni…nämä viimevuodet, tuntuu että olen vain itkenyt jatkuvasti…anteeksi.” Evelyn laski katseensa. Sam puristi naisen kättä lohduttavasti. ”Ei ole mitään anteeksi pyydettävää, kyyneleet ovat normaalia tässä tilanteessa. Luoja, olen itsekin itkenyt täällä kuin pieni lapsi…Näemme hänet vielä, tiedän sen sydämessäni”Sam sanoi. Hän oli aina vahvempi auttaessaan jotakuta toista, yksin ollessaan hän luultavasti olisi edelleen maannut sängyssä kykenemättä saamaan mitään järkevää aikaiseksi.

”Kiitos Sam.” Evelyn sanoi noustessaan ylös pöydästä. Hän pyyhki kyyneliä kasvoiltaan.”Menen nyt herättämään mieheni, ehkä saan hänen nousemaan ja lähtemään ulos kanssani. Raitisilma tekisi kyllä meille molemmille hyvää.” Sam hymyili hänelle ”Uskon niin.” Hän sanoi ja nousi sitten itsekin ylös. Hän peseytyi, vaihtoi vaatteensa ja lähti ulos.

Käytyään poliisiasemalla hän tapasi Erickin kaupungilla. ”Miten jaksat? Onko kuulunut mitään uutta?” Erick kysyi heidän kävellessään kohti tuttua katukahvilaa ”No jotenkuten...yksi piinaava minuutti kerrallaan…Poliiseilla ei oikeastaan ole mitään uutta johtolankaa, kerroin heille kuitenkin Rickystä ja he lupasivat kaivaa tietoja miehestä…Kerroinko että Michaelin vanhemmat tulivat luokseni eilen?” Sam kysyi ja katsoi Erickin hämmästyneisiin kasvoihin. ”Hänen vanhempansa? Todellako? Miten tulette toimeen, minkälaisia he ovat?” ”No, olen jutellut paljon hänen äitinsä Evelynin kanssa, hän on upea nainen, muistuttaa niin paljon Michaelia. Hänen isänsä on aika…hmm…totinen, aikalailla sellainen minkälaiseksi Michael on häntä kuvaillut. Luulen että häntä ahdistaa olla poikansa rakastajan asunnossa” Sam naurahti kuivasti.

Heidän tultuaan sisälle kahvilaan hän näki tutun hahmon istumassa ikkunapöydässä ystäviensä kanssa, Sam tunsi raivon kiehuvan sisällään. Hän asteli pöydässä istuvien luokse. ”Patrick!” Hän huudahti tultuaan miehen viereen. Mies nosti katseensa häneen, ylimielinen virne huulillaan. ”Ah, Sam…Mikä hätänä?” Patrick kysyi, virneen pysyessä tiukasti hänen kasvoillaan. ”Mikä hätänä?! Tiedät pirun hyvin mikä on hätänä. Missä he ovat??” Sam huusi, muut kahvilassa olijat olivat kääntäneet uteliaat katseensa heihin. ”Anteeksi nyt, mutta en ymmärrä mitä oikein höpiset Samuel, teet vain itsestäsi hölmön huutamalla näin.” Patrickin äänensävy ärsytti häntä entisestään. ”Sinä tiedät missä Jean on, tiedät mitä hän on tehnyt Michaelille, mihin Jean on vienyt hänet?” Sam sähisi hampaittensa välistä. ”En ole Jeanin vartija, enkä todellakaan tiedä missä se sinuun pikku lutkasi on… Jos Michael on kadonnut sinulta, niin tuliko mieleesi, että se rahanperään oleva huora olisi löytänyt uuden? Se ei olisi kovin uutta” ”Et puhu hänestä noin! Tiedät totuuden, näen sen sinusta!” Sam tunsi ruumiinsa tärisevän raivosta, jota tunsi miestä kohtaan, miestä, joka oli satuttanut hänen rakastaan niin pahasti ja istui nyt siinä tuo pirun virne kasvoillaan, tietäen että oli päässyt teostaan kuin koiraveräjästä. ”Minua ei voisi vähempää kiinnostaa missä Michael on, hyvä panohan se brittihuora oli, muttei mitään muuta. Annan sinulle hyvän neuvon Sam, unohda se lutka ja jatka uuteen…niin tekee Jeankin.” Patrick sanoi katsoen ystäviinsä, jotka naureskelivat hiljaa.

Sam ei pystynyt pidättelemään raivoaan hän tarttui Patrickin paidan rinnuksista ja katsoi mieheen tiukasti. ”Hitto vie minä vannon että tapan sinut, jos…!” Sam huusi, puristaen vapaan kätensä nyrkkiin, aikomuksena lyödä miestä. Erick tuli hänen taakseen ja veti hänet kauemmaksi, kahvilan omistajan katsoessa heitä pahasti vain hieman kauempana. ”Ei hän ole sen arvoinen Sam, mennään pois täältä” Erick sanoi ja katsoi Patrickia vihaisena. Sam antoi Erickin johdatella itsensä ulos paikasta, osan hänestä halutessa palata takaisin ja hakata mies henkihieveriin, luojatiesi, että Patrick olisi sen ansainnut. ”Ennen pitkää tuo mies saa ansionsa mukaan, usko pois. He kaikki saavat ansionsa mukaan siitä pahasta mitä ovat tehneet.” Erick sanoi heidän tultuaan ulos. ”Toivon todella niin, mutta… Maailma on kaikkea muuta kuin oikeudenmukainen. Hyvät ihmiset kärsivät kun pahat tanssivat heidän kärsimystensä yllä…se on aina ollut niin” Sam sanoi hiljaa katkeruuden täyttämällä äänellä.


Michael heräsi makuuhuoneesta, jälleen kahlittuna, hän tiesi että oli menettänyt tajuntansa jossakin vaiheessa, eikä tiennyt kuinka kauan siitä oli. Koko ruumis väreili kivusta, hän ei edes muistanut kuinka monta kertaa se oli tapahtunut, ehkä he olivat naineet häntä jopa silloin kun hänen tajuntansa oli jo kadonnut. `Kuinka kauan he pitävät minua elossa? Ehkä kuolen tähän kipuun` Hän ajatteli ja puristi silmänsä kiinni. Hän muisti, kuinka hänet pakotettu polvistumaan lattialle ja kumartumaan pöydän päälle vatsalleen. Dan oli pidellyt hänestä voimakkaasti kiinni ja Ricky oli tullut hänen kasvojensa eteen ja näyttänyt hänelle veistä. Ricky oli siirtynyt hänen taakseen ja kun hän oli tuntenut veitsen sivelyn alaselässään, hän oli luullut, hän oli todella luullut, että Ricky tappaisi hänet pian, kiusaisi häntä hetken ja sitten iskisi veitsen syvälle hänen ruumiiseensa, mutta niin ei ollut käynyt. Ricky oli kaivertanut nimikirjaimet hänen selkäänsä, omat nimikirjaimensa. *”Merkitsin omani”* Ricky oli sanonut ja hän oli tuntenut veren valuvan vasta tehdystä haavasta ja vaikertanut kivusta. Kaikki mitä oli tapahtunut sen jälkeen, olivat utuisia ja unenomaisia hänen päässään, pieniä paloja sieltä täältä ja se kipu, se kipu oli ollut ja oli yhä jotakin sellaista mikä hukutti kaiken muun alleen.

Hän ei edes huomannut että ovi avautui ja joku tuli sisälle huoneeseen, vasta kun tulija oli aivan sängynvieressä hän huomasi. Jean avasi käsirautoja, vapautti hänen kätensä. Michael katsoi Jeania hämmentyneenä, vetäen kätensä rintansa lähelle kiitollisena niiden vapautumisen tuomasta helpotuksesta. ”Ole aivan hiljaa, ymmärrätkö?” Jean kuiskasi. Saaden vastaukseksi varovaisen nyökkäyksen. ”Sinun on noustava, pue nämä päällesi” Jean sanoi ja laski hänen vaatteensa sängylle. Michael yritti nousta, kauhistuen sitä miten heikko hän oli, jopa pieni liike teki kipeää. Hän voihkaisi ja katsoi Jeania vetisin silmin. ”En pysty, sattuu” Ääni ei kuulostanut hänen omaltaan. ”Sinun on pakko, sinun on pakko yrittää, jos emme lähde tänä yönä niin…” Jean aloitti kykenemättä sanomaan lausetta loppuun. Hänen ei tarvinnut, Michael tiesi miten se päättyisi. Jean auttoi hänet istumaan, istuma-asento toi uutta kipua, hän koitti kestää sen ja hengitti syvään ja raskaasti. Jean piteli hänestä kiinni, kun Michael otti neuleen ja puki sen hitaasti ylleen. Hän puri huultaan kivusta. Jean auttoi häntä housujen kanssa, nosti hänet seisomaan ja veti ne ylös. Hetken Michael nojasi miestä vasten, keräten voimaa tulevaa varten, keräten tahdonlujuutta pakenemiseen kivusta huolimatta. ”Anteeksi se eilinen, minun oli pakko, tai he olisivat epäilleet jotakin” Jean kuiskasi. Michael sulki silmänsä ja hillitsi halun sysätä mies kauaksi luotaan, huutaa hänelle mielensä puhtaaksi siitä vihasta jota tunsi. `Olisit voinut sanoa olevasi liian kännissä.` Hän ajatteli katkerana. ”Ymmärrän” Hän sai kuitenkin sanottua, yhä niin kovin vieraalta kuulostavalla äänellä.

Tuntui hyvältä olla taas puettuna, omat vaatteet päällään, se tuntui niin turvalliselta. Hän seurasi Jeania tämän johdatellessa hänet ulos huoneesta, Jean piteli hänen kädestään ja Michael antoi miehen tehdä niin. ”Meidän täytyy olla hyvin hiljaa” Jean oli kuiskannut heidän lähdettyä huoneesta. Hänen sydämensä löi kiivaasti pelosta ja samalla siitä riemusta, jota hän tunsi nyt kun vapautuminen oli mahdollisuus. He olivat edenneet hiljaa talon lävitse kohti ulko-ovea, Jean näytti hermostuneelta, välillä he pysähtyivät ja kuuntelivat hiljaisuutta heidän ympärillään. Juuri kun Jean oli avaamassa ulko-ovea, kuului yläkerrasta askelia, ”Jean, mitä hittoa?” Rickyn ääni jylisi portaiden yläpäästä. Jean sysäsi oven nopeasti auki ja päästi Michaelin edelleen. ”Nyt juokse!” Jean huusi hänelle ja Michael tunsi väsyneen ruumiinsa tottelevan, aivan kuin se olisi löytänyt jostain piilotettua voimaa ja tahtoa. Jean juoksi hänen vierellään ja pian Ricky oli myös heidän perässään. Michael ei tiennyt minne olisi viisainta paeta, hän tunsi syysilman kylmyyden jäsenissään, oli jo myöhä, oli jo pimeää. Hän juoksi kohti metsää, joka tarjoaisi piilopaikkoja. ”Jean pysähdy tai vannon että ammun teidät molemmat!” Rickyn ääni huusi heidän takanaan. Hän juoksi, kuuli ensimmäisen laukauksen, se ei ollut osunut, ei häneen, eikä Jeaniin, minkä hän huomasi vilkaistessaan miestä vierellään. He olivat juuri tulleet ympäröivän metsän laitaan, toinen laukaus, kipu, polttava tunne hänen vasemmassa kyljessään, hän oli yhä pystynyt liikkumaan syvemmälle metsään, hetki hetkellä polttava kipu kasvoi ja se lyyhistytti hänet kylmään maahan, oli utuista, hän koitti ryömiä eteenpäin. Jean nosti hänet ylös, sanoi jotakin mitä hän ei ymmärtänyt ja toi hänet ison kiven luokse, he kumartuivat sen taakse.

”Michael…” Jeanin ääni värisi, hän piti Michaelin vartaloa itseään vasten ja tunsi lämpimän, tahmean nesteen kätensä alla, hän nosti vapisevan kätensä ja katsoi sitä kauhuissaan. Jean katsoi alas, vain todetakseen sen mikä oli jo selvää, valkoinen neule oli kyljestä selänpuolelta punaisen veren tahraama. ”Voi hyvä luoja…Michael…pysy hereillä, uskallapas kuolla nyt” Jeanin äänestä kuulsi paniikki. Michael yritti katsoa miehen kasvoihin, näkemättä niitä kunnolla. Hänen suunsa päästi omituisen ynähdyksen, kun hän yritti puhua. ”Vielä vähän matkaa, sinä selviät…sinä selviät… en näe…en näe Rickyä missään…” He nousivat ylös Jeanin tukiessa häntä. Kaikki oli kuin unesta, kuin painajaisesta, jotenkin he olivat tulleet maantienlaitaan, hän näki auton odottamassa. Jean työnsi hänet sisään takapenkille, tuli hänen viereensä, piteli hänen päätään sylissään ja painoi jotakin hänen haavaansa vasten. Auto lähti liikkeelle.

”Aja sairaalaan, heti!” Jean käski kuljettajaa. ”Jean, mitä helvettiä tapahtui?? Onko hän?…” Ääni kuului Patrickille, Michael ei nähnyt miestä, mutta tiesi että se oli hän. ”Ricky ampui häntä” Jeanin ääni ei ollut rauhoittunut, käsi silitti hänen hiuksiaan hermostuneesti. ”Luoja miten paljon verta…en saa sitä ikinä pestyä penkeistä” Patrick sanoi. Michael vihasi Patrickia, itsekäs paska jolle olisi vain oikein, jos hän vuotaisi koko auton täyteen verta, jättäisi siihen ikuisen tahran. ”Helvetti Patrick, aja nyt nopeammin, hän kuolee!” Jean huusi. Sanat tuntuivat omituisilta hänen korvissaan. `Minä kuolen?` Sanat soivat hänen päässään, hänen tajuntansa hämärtyessä hetkien kuluessa.

Hänen korvissaan humisi. Hän oli kuulevinaan tutun äänen, kuiskauksen jostain viereltään, tutun pehmeän espanjalaisen äänen. ”No tema a mi niño, la noche más allá de pronto” Isoäiti puhui ja hän saattoi nähdä tutut kasvot edessään, punaisten huulien pehmeän hymyn. ”abuela, está usted aquí?” Hän kysyi espanjaksi, he olivat aina puhuneet sitä kieltä keskenään. ”Él es una noche tan hermosa, usted ha considerado siempre tan muchas estrellas?” Isoäiti hymyili, hymyä joka oli saanut aina kaikki tuntemaan itsensä niin tärkeäksi, niin tervetulleeksi. ”Le falto abuela” Hän kuiskasi. Hän saattoi tuntea isoäidin kosketuksen kasvoillaan, tuntea tämän tutun tuoksun ympärillään.”He estado siempre aquí, no temo a mi niño, nuevo día me levantaré pronto” Pian isoäidin hahmo katosi hänen näkyvistään. Ääni hukkui. ”Vuelto, no me deje…” Hän mutisi, palatessaan hiljalleen takaisin todellisuuteen ja kipuun.

”Mitä helvettiä hän oikein hourii?” Patrick kysyi, vilkuillen taustapeiliin. ”En tiedä, en todellakaan tiedä.” Jean pudisteli päätään, hän ei ollut koskaan kuullut Michaelin puhuvan mitään espanjaksi. Hän silitti edelleen huolestuneena tämän hiuksia, niin hellästi kuin osasi. Syyllisyys painoi häntä. Hän oli osaksi aiheuttanut tämän, eikä kykenisi ikinä elämään itsensä kanssa jos Michael kuolisi, ainoa ihminen, jota hänen kieroutunut sydämensä oli koskaan rakastanut. Hän halveksi itseään ja sitä mitä hän oli tehnyt ja hän tiesi, että jos hän joisi hän voisi tehdä sen kaiken uudestaan, katkeruus syvällä hänessä ottaisi vallan, ennemmin tai myöhemmin se ottaisi vallan hänestä lopullisesti.

Auto pysähtyi. ”Auttakaa, ystävääni on ammuttu!” Hän kuuli Jeanin äänen huutavan, mutta kaikki oli niin kovin katkonaista ja utuista. Ihmisiä jotka tulivat heidän luokseen ja hänet nostettiin paareille makaamaan. Puhetta, huutoa, kysymyksiä. Ei, hän ei ymmärtänyt mitään niistä. Hänen näkökenttänsä sumeni, palasi lapsuuden tuttuihin maisemiin. Kuuli tutut äänet, näki Tonyn, parhaanystävänsä, jota hänen sydämensä ei ollut koskaan lakannut kaipaamasta tai rakastamasta. Tässä kummallisessa unessa he olivat taas lapsia, he juoksivat, oli metsää, oli kesä, he nauroivat. Onnelliset kadotetut hetket, kun kaikki oli ollut yksinkertaista, kun pienet asiat olivat tuoneet ilon kasvoille, kun kuukaudet olivat tuntuneet vuosilta. Lapsuus, aika jolloin ei ollut malttanut odottaa kasvaa aikuiseksi ja aika, jonka vasta jälkeenpäin oli tajunnut parhaaksi ajaksi elämässä.

22. osa

Oli aikainen aamu, kun Sam oli saanut puhelun. He olivat kaikki olleet yhä nukkumassa ja pitkästä aikaa hän oli itsekin saanut nukutuksi muutaman tunnin. Unisena, puhelimen soimiseen heränneenä, hän ei ensin ollut täysin ymmärtää sitä mitä puhelimen toisessa päässä sanottiin.

”…Saimme tiedon eräästä sairaalasta, sinne on tuotu ystävänne tuntomerkkeihin sopiva nuorimies, jota on ammuttu, häntä hoidetaan teho-osastolla…jos voisitte tulla tunnistamaan hänet?…” Konstaapeli puhui rauhallisella äänellä. Sam tunsi sydämensä jähmettyvän, äkkiä tuntui vaikealta hengittää. Miehen sanat soivat hänen päässään, yhä jotenkin epätodellisena. `Sairaala?…ammuttu?…tunnistamaan?…` ”Herra Grey?” Miehen ääni kysyi hänen oltuaan vaiti. ”Anteeksi, minä…um...Mitä??” Hän sai sanottua. ”Teidän pitäisi tulla tähän kyseiseen sairaalaan tekemään mahdollinen tunnistus…Onko teillä paperia ja kynää annan sairaalanosoitteen, odotamme teitä sairaalanaulassa” Hermostuneena, kädet vapisten hän kirjoitti osoitetta ylös. Lopetettuaan puhelun hänen täytyi pysähtyä ajattelemaan hetkeksi, kerätä omat ajatuksensa selkeiksi. Michael saattaisi olla löytynyt, helpotuksen aalto pyyhkäisi hänet hetkeksi, mutta oli samantien poissa…Häntä oli ammuttu, hän oli sairaalassa, teho-osastolla ja hän saattaisi…kuolla? Sam tunsi kipua sydämessään, kipua kurkussaan...ja ehkä se ei olisi Michael, ehkä se olisi joku toinen...ehkä…

”Kuka se oli?” Evelyn kysyi hänen takanaan, Sam kääntyi hitaasti naisen puoleen, joka katsoi häntä odottavasti, huolestuneena. ”Sairaalasta soitettiin…Michael on ehkä löytynyt…” Sam sai sanottua heikolla äänellä. Evelyn seisoi hänen edessään, yllättynyt ilme kasvoillaan, nainen avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen sanojen kadotessa häneltä. ”Sairaalasta?” Hän sai lopulta henkäistyä. ”Niin, häntä on ammuttu, hän on teho-osastolla…Olettaen siis että se on hän.” Sam selvensi, sanat vain tulivat ulos hänen suustaan, mielen yhä yrittäessä käsitellä sanojen mukana tulevia sekavia tunteita. Hän pudisteli päätään kevyesti, nosti kätensä ohimolleen. ”Minä…parasta lähteä samantien…” Sam sanoi sitten ja ryhtyi etsimään autonsa avaimia, yhä hieman sokissa. `Hengitä, rauhassa…ihan rauhassa…Pakko rauhoittua, jos aion ajaa sairaalaan` Sam hoki itselleen. ”Me tulemme mukaan.” Evelyn sanoi. Sam nyökkäsi, tajuten samalla, että hän oli ollut lähteä pelkissä boksereissaan ja t-paidassaan ulos. Hän tuli olohuoneeseen sohvan luo jonka selkämyksellä olivat hänen edellisenä päivänä käyttämänsä vaatteet.

Evelyn herätti miehensä, oli uskomatonta miten mies kykeni nukkumaan niin sikeästi. `Henry ei varmasti heräisi edes palohälytykseen, jos sellainen sattuisi tulemaan.` Evelyn ajatteli, katsoessaan miehensä silmiin tämän viimein avatessa ne. ”Henry, pue nopeasti yllesi, meidän on lähdettävä, nyt heti!” Evelyn huudahti ja nousi ylös sängyltä vaihtaakseen vaatteensa. ”Um…Mitä sinä nyt oikein?…Lähdettävä minne?” Mies kysyi yhä unisena. Hän nousi istumaan ja haukotteli syvään. ”Henry! sanoin nopeasti! Sairaalasta soitettiin, he ovat ehkä löytäneet Michaelin.” Evelynin ääni oli kimeä, niin kuin aina kun tämä oli hermostunut. Väsymys oli nopeasti poissa hänen silmistään, hänen kuultuaan vaimonsa sanat. Henry nousi ylös, otti vaatteensa ja puki ne nopeasti ylleen. Hän ei oikein tiennyt mitä ajatella, muuta kuin Evelynin sanoja ja sitä että oli kiire, vaikka tuskin sairaala mihinkään katoaisi vaikka he lähtisivätkin vailla kiirettä. Sam odotti heitä eteisessä kun he tulivat ulos huoneesta, kukaan ei sanonut sanaakaan heidän lähtiessään, istuessaan autoon tai ylipäätään koko matkan aikana sairaalalle.

Lääkäri johdatteli heidät sairaalahuoneenovelle, konstaapelin seuratessa. ”Hän on yhä tajuton.” Naislääkäri selitti avatessaan huoneen ovea. ”Parempi että vain yksi teistä menee tunnistamaan hänet.” Lääkäri lisäsi hymyillen heille lempeästi. Sam vilkaisi Michaelin vanhempia takanaan. ”Mene vain Sam” Evelyn sanoi huomatessaan kysyvän katseen nuoren miehen kasvoilla. Sam tuli sisälle huoneeseen, mieskonstaapeli perässään. Hän katsoi sänkyä, kävellen hitaasti sitä kohti. Hän tiesi jo ovelta, että se oli Michael, hän lähestyi rakastaan, tunsi kyyneleiden kohoavan silmäkulmiinsa, tuntui vaikealta hengittää. Kaikki ne laitteet, johon Michael oli kytketty…hän seisoi nyt aivan vuoteen vieressä. Pala hänen kurkussaan tuntui kasvavan, hän ei pystynyt irrottamaan katsettaan. Hän kuuli sydänkäyrää mittaavan laitteen piipityksen vierellään ja näki jäljet Michaelin kaulassa, verenpurkaumia oli uskomattoman paljon. `Kuinka alas ne oikein jatkuvat?` Sam mietti puristaen käsiään nyrkkiin, hän pystyi vain kuvitella millaisessa tilanteessa jäljet olivat syntyneet. Hän tunsi suunnatonta vihaa ihmisiä kohtaan jotka olivat tehneet tämän. Kasvot näyttivät kuitenkin niin kovin rauhallisilta, yhä täydelliset aivan kuin ennenkin. Hänen kätensä nousi koskettamaan rakastettunsa kasvoja, kuin varmistuakseen että tämä oli todellinen. Iho tuntui niin lämpimältä. ”Olet yhä niin kaunis...”Hän kuiskasi, tutkiskellen kasvoja mietteliäänä.

Ahdistus levisi yhä syvemmälle hänestä, hengittäminen tuntui käyvän yhä vaikeammaksi, silmissä sumeni hieman, häntä pyörrytti. Sam tarttui sängynreunaan. ”Herra Grey, oletteko kunnossa?” Mies hänen takanaan kysyi ja tuli hänen luokseen. ”Minä…tuota” Sam yritti, hän ei tiennyt mitä oli edes sanomassa. Mies talutti hänet ulos huoneesta ja ohjasi hänet istumaan tuolille käytävän seinustalla. Sam nojautui eteenpäin, hautasi kasvonsa käsiinsä. ”Sam, oletko kunnossa?” Evelyn kysyi istuen hänen viereensä. Sam nyökkäsi. ”Oliko se hän?” Evelyn kysyi uuden kysymyksen. ”Oli” Hiljainen ääni vastasi. Sam nosti katseensa kohti lääkäriä, joka katseli häntä hieman huolestuneen oloisena. ”Selviääkö hän? Kuinka hän tuli tänne?” Sam kysyi, irrottamatta katsettaan naisesta. ”Mitä jos menisimme puhumaan jonnekin hieman rauhallisempaan paikkaan.” Nainen ehdotti ja johdatteli heidät käytävän toisessa päässä olevaan pieneen odotushuoneeseen.

Nainen istui alas penkille ja viittoi kädellään heitä tekemään samoin. Konstaapeli oli tullut heidän mukaansa. ”Kaksi miestä toivat hänet tänne eilen, mutta ikävä kyllä kaikessa siinä hässäkässä, nämä miehet ehtivät lähteä ennen kuin ehdimme puhua heidän kanssaan tai estää heitä lähtemästä” Nainen selitti. Sam tunsi jonkin asteista raivoa. ”Miten helvetissä se on mahdollista!! Päästitte heidät menemään?!” Sam huusi. Evelyn asetti kätensä hänen olkapäälleen. ”Rauhoittukaa herra Grey, teemme kyllä parhaamme jäljittääksemme nämä miehet” Konstaapeli sanoi Samin mulkoillessa häntä hivenen epäluuloisena. Hän yritti rauhoittua. `Helvetin ranskalaiset, eivät tee mitään oikein` Hän ajatteli mielessään ja kurtisti kulmiaan. Ainakin nämä kaksi sentään puhuivat jonkinlaista englantia, mikä oli jonkin kaltainen ihme tässä maassa. Sam muistutti itseään. ”Selviääkö hän? Selviääkö poikani?” Evelyn kysyi heikolla, huolestuneella äänellä. ”Saimme poistettua luodin, mutta hän ehti menettää paljon verta ja hänen ruhjeensa ovat pahoja…tilanne on kieltämättä vakava, mutta mahdollisuudet täydelliseen fyysiseen toipumiseen ovat hyvät. Paljon riippuu nyt hänestä itsestään, seuraava vuorokausi on ratkaiseva.” Lääkäri vastasi, takerrellen hieman englantinsa kanssa. `Mahdollisuudet täydelliseen fyysiseen toipumiseen ovat hyvät…fyysiseen toipumiseen` Sanat soivat Samin mielessä. ”Tuota…mitä tarkalleen ottaen…mitä hänelle on tehty?” Evelyn kysyi, hieman peloissaan siitä mikä vastaus olisi, mutta hänen täytyi saada tietää.

Nainen katsoi heitä hetken, miettien mitä sanoisi, miten muotoilisi sen. Sille ei vain tuntunut olevan oikeaa tapaa, tuskin koskaan olisi. Nainen henkäisi. ”Häntä on pahoinpidelty ja hänet on raiskattu.” Sam tunsi kipristyksen sydämessään ja hän muisti jäljet Michaelin kaulalla. Hän katsoi Evelyniin, joka näytti syvästi järkyttyneeltä, naisen silmät kimmelsivät kyynelistä. Henry puristi käsiään nyrkkiin, suuttumus silmissään, vailla ketään johon purkaa vihaansa. ”Älkää huolehtiko, löydämme kyllä tekijät ja he saavat rangaistukseen, meillä on kunnon todisteet ja DNA näytteet.” Konstaapeli sanoi, kohdaten Evelyn Willsin katseen. Mies yritti hymyillä järkyttyneelle äidille rauhoittavasti. ”Saammeko nyt nähdä hänet?” Evelyn kysyi rauhoituttuaan hieman. ”Toki.”

He tulivat huoneeseen. Evelyn tarttui miehensä kädestä heidän lähestyessään sairaalavuodetta edessään. Nähdessään poikansa kasvot, hän tunsi kaikkien kuudenvuoden pelon, huolen ja odotuksen syöksyvän lävitseen. Hän menetti kyvyn pidätellä omia kyyneliään, hän olisi vajonnut lattialle ellei hänen miehensä olisi nopeasti vetänyt häntä lähelleen ja pidellyt holtittomasti itkevää vaimoaan tiukasti rintaansa vasten. ”Kaikki järjestyy rakkaani, kaikki järjestyy” Mies puhui rauhallisesti ja silitti naisen hiuksia. Henry katsoi poikaansa, tuntien kyyneleet myös omissa silmäkulmissaan. Hän ei ollut itkenyt aiemmin. `Miehet eivät itke` Hän oli muistuttanut itseään aina, kun kyyneleet olivat tehneet tietä. Ääni hänen mielessään oli aina ollut hänen oman isänsä ääni, mutta nyt se oli vaiennettu. Lopulta Evelyn rauhoittui, mies pyyhki kyyneleet vaimonsa poskilta ennen kuin tämä kääntyi katsomaan uudestaan poikaansa. Evelyn käveli aivan vuoteen viereen ja istui tuolille, joka oli vedetty lähelle. Hän kosketti poikansa poskea, silitti kasvojen ihoa lempeästi, sitten hiuksia. Evelyn vavahti nähdessään jäljet lapsensa kaulalla, hän nosti kätensä suunsa eteen ja tunsi uusien kyynelien virtaavan alas hänen kasvojaan. ”Ne hirviöt!” Evelyn hengähti. Henry oli hänen takanaan, asetti kätensä vapisevan vaimonsa olkapäille. Viha miehen sisällä kasvoi. Evelyn otti poikansa käden omaansa, suuteli kämmentä ja piteli sitä kasvojaan vasten. ”Sinun täytyy herätä kultaseni, sinun täytyy…nyt kun viimein löysimme sinut.”

Sam oli seisonut aavistuksen kauempana, pystymättä liikkumaan ennen kuin nyt. Hän käveli toiselle puolelle vuodetta. Nainen nosti katseensa hetkeksi ja hymyili hänelle heikosti kyyneleidensä lävitse. Evelyn silitti poikansa kättä, katsoen nyt tarkemmin, hän näki punaisen hiertymän ranteen ympärillä. Heidän kaikkien katse kiinnittyi siihen. Sam huomasi samanlaisen hiertymän myös toisessa ranteessa. Hän ei voinut edes kuvitella sitä kaikkea tuskaa mitä Michael oli joutunut kokemaan, hän tiesi että Michael oli kaikin voimin yrittänyt taistella vangitsijoitaan vastaan.

Evelyn oli jäänyt hetkeksi kahden poikansa kanssa, kun hänen miehensä ja Sam olivat menneet hakemaan teetä kahviosta. Hän piteli yhä poikansa kättä omassaan, silittäen toisella kädellään tämän hiuksia. Niin monet muistot syöksyivät hänen mielessään, hän näki vuoteella makaavan nuorenmiehen omana pienenä poikanaan, jota hän ei ollut kyennyt suojelemaan pahalta. Hän saattoi kuulla lapsen äänen mielessään, muisti kaiken niin selvästi. Muisti kuinka oli ensi kertaa pidellyt vastasyntynyttä vauvaansa sylissä synnytyslaitoksella ja tuntui että siitä ei edes ollut kovin kauaa. ”Suloinen pieni poikani, annathan anteeksi kaiken mitä sanoin silloin kun kerroit, annathan anteeksi, että olin niin typerä” Evelyn kuiskasi, painoi pehmeän suudelman lapsensa otsalle. ”En halua menettää sinua uudestaan”

Ne kuusi kulunutta vuotta, olivat olleet tuskallisia ja täynnä surua. Kun hän oli lukenut poikansa jättämän kirjeen sinä aamuna miltei päivälleen tasan kuusivuotta sitten, hän oli romahtanut. Hän oli ollut huolesta suunniltaan ja itkenyt, koko päivänä hän ei ollut saanut palaakaan syödyksi. Hän muisti puhelun, jonka Michael oli viimein soittanut seuraavana päivänä hyvin varhaisena aamuna. He olivat ehtineet vaihtaa vain muutaman sanan. Hän muisti poikansa hätäisen äänen, joka lupasi että he juttelisivat myöhemmin.

Hän oli odottanut, mutta mitään ei ollut kuulunut, eikä numeroa oltu pystytty jäljittämään. Meni päiviä, viikkoja ja kuukausia. Vuodet olivat vaihtuneet ja kuluneet, mutta uutta tietoa heidän pojastaan ei ollut tullut. Silti hän oli aina odottanut ja aina toivonut. Joulut ja pojan syntymäpäivät olivat olleet vaikeimpia. Hänellä ja Henryllä oli ollut vaikeutensa, oli ollut aika jolloin hän oli syyttänyt itseään ja aika jolloin hän oli syyttänyt Henryä ja aika jolloin hän oli syyttänyt heitä molempia. Henry ei ollut kuitenkaan koskaan päästänyt irti hänestä, ei niinä hetkinä, jolloin hän oli ollut kuin haamu omassa kodissaan, eikä niinä jolloin hän oli haukkunut miestä kaikin mahdollisin tavoin, eikä liioin niinä jolloin hän oli ollut vain hauras, rikkinäinen, itkevä olento makuuhuoneessa.

Hän oli niinä vuosina ymmärtänyt, kuinka paljon Henry häntä rakasti. Niiden vaikeuksien ja syytösten läpipääseminen oli vahvistanut heidän suhdettaan entisestään. Henry oli muuttunut ja hän oli muuttunut, mutta he olivat muuttuneet yhdessä ymmärtämään ja kunnioittamaan toisiaan paremmin. He olivat oppineet puhumaan ja rakastamaan tavalla, jota hän ei ollut ennen tiennyt olevan olemassa. He olivat molemmat kuitenkin surreet koko sen ajan, tärkein oli puuttunut, heidän lapsensa, jota he molemmat rakastivat koko sydämellään ja he pelkäsivät ettei lapsi tiennyt sitä ja ettei hän koskaan saisi tietää sitä. He olivat pelänneet, että Michael olisi kuollut siinä luulossa, että he vihasivat ja halveksuivat häntä. ”Rakastan sinua…Kuuletko? Äiti rakastaa sinua” Hän kuiskasi hiljaa.

”Äiti, älä itke” Poika pyysi, kiivetessään äitinsä syliin ja katsoessaan huolestuneena tämän sureviin kasvoihin. Äiti hymyili kyyneltensä lävitse ja painoi suudelman poikansa otsalle. ”Älä pelkää kultaseni, äiti on kohta kunnossa, olen vain surullinen ja itken siksi. Välillä itkeminen helpottaa suruun.” Hän kuiskasi. ”Itket koska Maria kuoli?” ”Niin” Poika nosti kätensä äitinsä kasvoille ja pyyhki kyyneleet hellästi sormillaan. ”Maria meni enkelten luokse, eikö niin?” Poika kysyi ja katsoi äitiään mietteliäästi. ”Niin kultaseni, Maria on heidän luonaan.” ”Onko Maria nyt enkeli? Kasvaako vauvat taivaassa vai pysyykö Maria aina vauvana?” Poika kysyi sitten. ”En ole varma kultaseni, hän odottaa meitä kun me tulemme sinne, näemme sitten.” Äiti suuteli lapsensa päätä hellästi. Poika oli hetken hiljaa ja pyöritteli pieniä sormiaan äitinsä pitkissä hiuksissa. ”Toivottavasti Marialla on leikkikavereita siellä.” Hän sanoi sitten mietteliäällä äänellä. Äiti hymyili lapselleen, hänen olonsa oli jo parempi. ”Olen varma, että hänellä on.”

Hän muisti keskustelun jonka oli käynyt oman äitinsä kanssa, sen jälkeen kun Michael oli kertonut heille olevansa homo. ”Mitä sitten jos Michael pitää toisista miehistä? Hän on silti sinun poikasi, täysin sama ihminen kuin ennenkin” Hänen oma äitinsä oli sanonut ja katsonut tiiviisti hänen silmiinsä. ”Se ei vain ole oikein. Jumala ei tarkoittanut sitä niin ja Michael tulee järkiinsä vielä.” Hän oli sanonut ja nostanut päätään pystyyn varmana, että oli oikeassa. ”Jumala sitä ja Jumala tätä! Olen niin kyllästynyt tuohon hurskasteluun, Jumalalla on luultavasti paljon parempaakin tekemistä kuin vahtia meidän rakkauselämäämme.” Hänen äitinsä oli luonut häneen tuskastuneen katseen, ennen kuin oli jatkanut. ”Evelyn avaisit silmäsi, sillä ei todellakaan ole merkitystä…” ”Mutta sillä on merkitystä! Sillä on, hänen pitäisi löytää joku kunnollinen tyttö, mennä naimisiin ja saada lapsia, jatkaa sukuansa. Se on normaalia, tämä ei.” Hän oli inttänyt. ”Luulin opettaneeni sinut paremmin, en olisi uskonut että olisit näin ennakkoluuloinen…Todella Evelyn, eikö ole tärkeintä että hän on onnellinen?” ”Totta kai haluan että hän on onnellinen, mutta en usko että tämä tekee häntä onnelliseksi, ihmiset puhuvat ja…” Siinä vaiheessa hänen äitinsä oli huokaissut syvään. ”Siitäkö sinä olet huolissasi? Mitä muut ajattelevat?…Ihmisten pitäisi todella lakata kiinnittämästä liikaa huomiota siihen… Älä sulje poikaasi ulkopuolelle” ”En ole tekemässäkään niin, haluan vain puhua hänelle järkeä”

Evelyn sulki silmänsä. Hänen äitinsä oli ollut oikeassa, olisi pitänyt kuunnella, olisi pitänyt hyväksyä, kaikki voisi olla nyt toisin. Hän kaipasi omaa äitiään, hän tarvitsi hänen lohtuaan ja viisauttaan. Hän olisi halunnut olla yhtä hyvä äiti kuin hänen omansa oli ollut ja nyt hänestä tuntui, että hän oli epäonnistunut kaikin mahdollisin tavoin. Hän katsoi uudestaan poikaansa. ”Rakastan sinua, rakastan sinua…Ole kiltti ja herää…Rakas Jumala anna hänen herätä tästä” Evelyn kuiskasi.

Sam ja Henry palasivat huoneeseen. ”Evelyn, menisimmekö kävelylle hetkeksi, luulen että raitisilma tekisi hyvää”Henry ehdotti. Evelyn nosti katseensa, Arvaten että Sam haluaisi ehkä hetken olla yksin hänen poikansa vuoteenäärellä. ”Hyvä ajatus” Hän sanoi, painoi vielä yhden kevyen suudelman poikansa kämmenelle ennen nousemistaan ylös. Hän käveli Samin ohitse, asetti kätensä hetkeksi tämän olalle ja hymyili, Sam hymyili naiselle takaisin. Hän istuutui paikalle, jonka Evelyn oli vapauttanut heidän poistuttuaan ulos. Hän tuijotti herkeämättä rakkaansa kasvoja. ”On ollut hirvittävä ikävä sinua...” Hän puhui nojautuen eteenpäin ja asettaen kätensä Michaelin poskelle. ”En tiedä mitä teen, jos sinä…” Sam henkäisi kyynelien täyttäessä hänen silmänsä. ”Mitä he tekivät sinulle?…mitä he tekivät omalle enkelilleni?…Olet yhä niin kaunis…rakastan sinua niin helvetin paljon…ole kiltti ja taistele…ole kiltti ja tule takaisin luokseni…antaisin kaikkeni puolestasi, koko elämäni…jos vain…” Hänen kätensä liikkui kaulan ruhjeille. ”Ne paskiaiset!…Tappaisin heidät kaikki vaikka paljain käsin…tiedät että tekisin sen.” Sam sulki silmänsä ja puri alahuultaan. *”Sam, sinä katsot minua taas…”* Hän kuuli Michaelin äänen mielessään. *”Sinä aina katsot minua, kun yritän nukkua”* Michael oli hymyillyt silmät suljettuina. *”En voi sille mitään, en vain voi irrottaa silmiäni sinusta”* Hän oli vastannut hymyillen, suudellut Michaelin huulia. *”Sinun pitäisi nukkua Sam…ehdit tuijottaa minua myöhemminkin, kyllästymiseen asti, nyt nuku”* Michael oli hymyillyt sanoessaan sen. `Kyllästyä? En voisi koskaan kyllästyä` Sam ajatteli ja avasi silmänsä. Hän puristi Michaelin kättä ja toivoi että tuntisi puristuksen takaisin.

23. osa

Sam tiesi näyttävänsä hirvittävältä, hän ei ollut nukkunut kolmeen päivään eikä kolmeen yöhön silmänräpäyksellistäkään. Hän oli tuskin syönyt mitään, hän vain odotti, vietti tuskastuttavat tunnit sairaalan käytävillä, odotustilassa, sairaalahuoneessa vuoteen ääressä, rukoili ja odotti, pelkäsi pahinta ja toivoi ihmettä.

Kolmas päivä ja Michael oli yhä tajuton, yhä liikkumaton. Sam istui vuoteen äärellä ja tuijotti herkeämättä rintaa joka kohosi tasaisesti keuhkojen hengittäessä ilmaa sisäänsä, hänen katseensa harhautui vain ajoittain laitteeseen, joka osoitti sydämenlyöntien tiheyden. Ne olivat ainoat elollisuuden merkit, todiste että Michael oli yhä hengissä. Sam nojautui eteenpäin, painoi päänsä Michaelin rintaa vasten. ”Tule takaisin, ole kiltti ja tule takaisin sieltä missä oletkin nyt” Sam oli paikoillaan useita minuutteja kuunnellen rauhoittavia sydämenlyöntejä silmät suljettuina. Hän nosti päänsä katsoakseen kasvoja, turhautuneena niiden ilmeettömyydestä, turhautuneena siitä että ne kauniit silmät joita hän oli ikävöinyt, pysyivät yhä suljettuina. ”Tulen hulluksi täällä, sinun täytyy herätä ja pelastaa minut tältä, pelastaa meidät kaikki tältä…Michael…rakas…ole kiltti…” Sam yritti. Hän kumartui suutelemaan otsaa, painoi pehmeän kevyen suudelman huulille. ”Michael…tarvitsen sinua…” Hän silitti käsivartta, joka lepäsi liikkumatta vartaloa vasten. ”En ikinä anna sinulle anteeksi jos kuolet, ymmärrätkö?…” Sam kuiskasi turhautuneena, mutta katui sanojaan heti. ”Ei, anna anteeksi…en ikinä anna anteeksi heille…en ikinä rakasta ketään toista, en voisi…kuolisin mukanasi…” Sam sanoi ja painoi päänsä käsiensä varaan. Vasemman kädet sormet liikahtivat hieman, ensimmäinen liike koko aikana. Sam katsoi haltioissaan ja epäuskoisena kättä joka juuri oli liikahtanut. ”Michael?…Sinä kuulet minua, etkö kuulekin?!” Hän kysyi pidätellen henkeään. Käsi liikahti uudestaan, mutta kasvojen ilme pysyi yhä liikkumattomatta, silmät yhä itsepintaisesti suljettuina. ”Michael?” Sam kokeili, saamatta vastausta. Hän tunsi kuitenkin jonkin kaltaista helpotusta, jossain alitajunnassa, syvällä unessa Michael kuuli hänen äänensä ja yritti tulla takaisin, Sam tiesi että hän yritti. Samalla hetkellä hoitaja astui sisään.

Sam kohotti katseensa lähestyvään naiseen, joka hymyili hänelle lempeästi. ”Sinun pitäisi poistua hetkeksi, tulin vaihtamaan tipan ja katsomaan miten potilas voi.” Nainen selitti ranskaksi. Sam nyökkäsi. ”Hän liikautti juuri kättään, tarkoittaako se että hän on heräämässä?” Sam kysyi noustuaan ylös. Nainen katsoi potilasta sängyllä. ”Saattaa olla, elintoiminnot ovat pysyneet vakaina, pahin on jo ohi. En voi kuitenkaan luvata mitään varmaa, aina on olemassa komplikaatioiden mahdollisuus.” Sam nyökkäsi uudestaan ja poistui huoneesta odotustilaan, missä Michaelin vanhemmat olivat. ”Sam, sinä näytät todella väsyneeltä, eikö sinun kannattaisi mennä kotiin hetkeksi ja yrittää saada unta? Minä ja Henry olemme täällä ja soitamme heti jos jotain muutosta ilmaantuu.” Evelyn sanoi luoden häneen huolestuneen katseen Samin istuessa naisen viereen. Sam tuijotti hetken eteensä. ”Hän liikautti kättään…Haluan olla täällä kun hän herää.” Sam sanoi. Evelyn katsoi häneen, asetti kätensä Samin käden päälle ja hymyili Samin katseen kohdatessa hänet. ”Eikö olisi sitten parempi, että olet virkeä kun hän herää?…Lupaan että soitan sinulle heti, jos niin tapahtuu.” Evelynin äänessä oli lämmin äidillinen sävy. ”Hyvä on, taidat olla oikeassa, soitan Kittylle hän saa tulla hakemaan minut täältä, en taida olla kunnossa ajamaan itse.”

Isä istui poikansa vuoteen äärellä yksin, hänen vaimonsa mentyä juttelemaan hoitajien kanssa. Hän katsoi mietteliäänä pojan tajutonta, nukkuvaa muotoa ja häpesi itseään, muistaessaan miten oli käyttäytynyt silloin vuosia sitten kun oli saanut tietää, että Michael oli homo. Se oli tullut niin suunnattomana sokkina hänelle. Mitä hän olikaan sanonut silloin? Sanat joita hän oli käyttänyt saivat hänet värähtämään häpeästä ja itseinhosta. Hän oli ennen ajatellut, että kaikki homot olivat sellaisia säälittäviä tekosyitä miehiksi, jotka pukeutuivat tyttömäisesti, ja pelkäsivät kunnon fyysistä työtä ja itsensä likaamista, siis sellaisia todella naisellisia kimittäviä miehiä. Michael ei ollut koskaan osoittanut mitään sellaisia merkkejä. Poika oli harrastanut jalkapalloa, remunnut ystävänsä kanssa ties missä, ei koskaan ollut leikkinyt tyttöjenleluilla, mikä ennen oli ollut hänen mielestään jotain mitä kaikki homot tekisivät lapsina. Michael oli aina antanut hänelle suurta ylpeyden aihetta. Hänen poikansa oli fiksu, urheilullinen ja erittäin komea. Henry muisti kyllä miten Michael oli ollut hyvin tarkka omasta ulkonäöstään teini-ikään tultuaan, mutta sitä hän oli pitänyt normaalina ja hyväksyttävänä.

”Isä, isä! Me voitimme! Me voitimme pelin!” Poika huusi, juostessaan keittiöön. Hänen kasvonsa ja vaatteensa olivat kuraiset, polvet naarmuilla ja veriset, mutta pojan huulilla oli leveä hymy ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina. Isä ei voinut olla hymyilemättä. ”Vai voititte, ketä vastaan pelasitte?” Isä kysyi. ”Gregorin veljeksiä ja heidän ystäviään vastaan” Poika ilmoitti ylpeänä. ”Me voitimme heidät vaikka olemme nuorempia! Ja minä tein ratkaisevan maalin! Se oli niin hienoa.” ”Kuulostaa siltä, olen todella ylpeä sinusta” Isä sanoi, nousi ylös ja pörrötti pojan hiuksia. ”Michael! Olet jättänyt hirvittäviä kurajälkiä tänne” äiti huusi, seuraten jälkiä keittiöön. Hän katsoi poikaansa, joka seisoi isänsä vieressä, katsoen jälkiä lattialla. ”Ja katso nyt itseäsi, olet aivan kurassa, voi että sinun kanssasi” Äiti pudisteli päätään. Poika katsoi häneen hieman arasti ja puri alahuultaan, katsoen sitten tarkemmin itseään. ”Eve, älä nyt ole liian ankara, poika voitti pelin ja sitä on syytä juhlia! Mitä jos menisimme koko perhe ulos syömään” Isä ehdotti. ”Joo mennään!” Poika huudahti. Äiti katsoi miestään ja poikaansa, yritti pysyä ankarana, mutta heidän ilmeensä sulattivat hänet. ”Hyvä on. Sinä menet nyt pesulle ja vaihtamaan vaatteet, minä pesen lattian sillä välin. Ensikerralla, et kuitenkaan ryntää kuraisilla kengillä sisään.” Äiti sanoi. ”Totta kai äiti! Anteeksi sotku! Voiko Tony tulla mukaan?” Poika kysyi. ”Voi, jos hänen vanhemmillensa sopii” ”Minä soitan hänelle ja kysyn!” Poika huudahti ja oli jo juoksemassa ylös portaita. ”Michael! Ota nyt ne kengät pois jalasta!” Äiti parahti.

Henry hymyili muistoille, jotka olivat palanneet hänen mieleensä. Hän toivoi, että heille olisi annettu uusi tilaisuus korjata kaikki, että hän olisi voinut sanoa ja toimia eritavoin kuullessaan totuuden. Sellaista tilaisuutta ei kuitenkaan tulisi, mutta tulevalla oli vielä mahdollisuus, jos Michael vain heräisi. Oli todellakin julmin kohtalo maailmassa nähdä oman lapsensa kuolevan, kärsivän vanhempiensa edessä. Ei, sitä kohtaloa ei toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleen. Henry nojautui käsiensä varaan. Hänen poikansa ei vain yksinkertaisesti saisi kuolla, ei nyt kun oli vielä niin paljon sanottavaa ja anteeksipyydettävää. Henry nousi ylös tuolilta ja käveli ikkunalle, jonka sälekaihtimet olivat avoinna. Ulkona oli alkanut satamaan hiljalleen lunta.

Michael liikahti hieman, avasi silmiään varovasti, huoneessa oli niin valoisaa ja kirkasta. Hän räpytteli silmiään ja yritti totuttautua valaistukseen. `Missä oikein olen?…Enkö olekaan kuollut?` Hän mietti ja katsoi varovasti sivulleen, laitteita sänkynsä vieressä. Hän kohotti hieman käsiään, vain tarkistaakseen, että ne olivat vapaat kahleista. Hän ei vieläkään oikein täysin käsittänyt missä oli, tai oliko tämäkin vain unta ja että oliko hän todella elossa. Hän käänsi päätään toiselle sivulleen ja näki miehen hahmon seisovan selin häneen, katsomassa ikkunasta avautuvaa näkymää. Michael vavahti hieman pelosta, mutta siristi sitten silmiään ja katsoi hahmoa tarkemmin. Hahmo oli niin kovin tutun oloinen ja silti… `Tämän on pakko olla unta…ei se voi olla…voiko?` Michael ajatteli hämmentyneenä tarkastellessaan miestä. ”Isä?” Hän kysyi heikolla äänellä, ennen kuin ehti ajattelemaan tarkemmin. Mies kääntyi, yllättynyt ilme kasvoillaan, hän harppoi lähemmäksi poikaansa. ”Michael? Sinä olet herännyt!…minä…” Henry ei tiennyt mitä oikein yritti sanoa. Michael katsoi edelleen hyvin hämmentyneenä isäänsä, hän ei todellakaan ollut odottanut näkevänsä tätä enää koskaan ja siinä he nyt olivat, molemmat hetkellisesti vailla sanoja. Hänen isänsä oli vanhentunut, enemmän kuin mitä hän oli kuvitellut, toisaalta tämä vanheneminen oli tuonut jotain positiivista miehen olemukseen. Kasvot jotka hän muisti nähneensä viimeksi olivat kovat ja kylmät, silmät olivat katsoneet häntä halveksien ja nyt kasvoilla oli vain ja ainoastaan lempeyttä, ehkä jopa rakkautta?

Isä oli aivan vuoteen vieressä, katsoi suoraan poikansa silmiin ja huomasi hämmentyneisyyden niissä. ”Missä minä olen?” Michael kysyi katsoen uudestaan huonetta. ”Olet sairaalassa…Kuinka voit?” Henry kysyi sitten. Michael hengitti muutaman kerran syvään. ”Um…Joka paikkaan sattuu” Hänen äänensä oli käheä. ”Odota, haen jonkun” Isä sanoi ja poistui huoneesta.

Pian, vaalea keski-ikäinen naislääkäri tuli huoneeseen. Michael katsoi naista tämän lähestyessä häntä. ”Isäsi kertoi että olet herännyt. Miten voit?” Nainen kysyi ja antoi hänelle lempeimmän hymynsä. Michael tunsi olonsa yhä hieman sekavaksi, hänen oli vaikea keskittyä mihinkään ja ymmärtää sitä mitä tapahtui. ”Väsyttää ja sattuu” Hän sai lopulta vastattua. Nainen hymyili hänelle edelleen. Lääkäri otti pienen lampun ja tutki sillä hänen silmänsä. Michael ei oikein ymmärtänyt toimenpiteen tarkoitusta. ”Annan sinulle hieman kipulääkettä.” Lääkäri totesi seuraavaksi. Michael katsoi muualle lääkärin ottaessa ruiskun ja työntäessä sen piikin hänen käsitaipeeseensa. ”Tulen taas katsomaan sinua muutaman tunnin kuluttua, jos tulee jotain niin voit kutsua meitä, painat vain tätä nappia.” Lääkäri selitti, näyttäen hänelle missä kutsunappi sijaitsi ja sitten hän poistui.

Hän ei ehtinyt olla kauaa yksin kun hänen isänsä palasi huoneeseen, isänsä takana hän näki äitinsä, yhtä kauniina ja hentona kuin hän oli aina ollut ja Michael halusi itkeä ikävästä, jota oli tuntenut. ”Äiti” Hän sanoi ja kurotti käsiään äitiään kohti. Äiti ryntäsi poikansa luokse. Kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan, kun hän kumartui vuoteenääreen ja halasi poikaansa. Michael tarrautui äitiinsä, he molemmat itkivät. ”Voi rakas poikani…Michael…rakas lapseni” Äiti sopersi suukotelleessaan poikansa kasvoja. Äiti, jonka sydän oli murtunut poikansa menetyksestä, siitä suuresta kaipuusta ja katumuksesta, alkoi hiljalleen palautua yhteen ja poika, joka oli niinä monina kauheina painajaismaisina hetkinä ja vuosina toivonut tuntevansa oman äitinsä kädet ympärillään, kuulevansa lohduttavat äänen kuiskauksen korvissaan, halusi sillä hetkellä pitää äitinsä aina lähellään eikä koskaan enää päästää irti. ”Anna anteeksi kultaseni, anna anteeksi…Rakastan sinua…Rakastan sinua niin kovin paljon…Anna anteeksi” Äiti hoki. ”Anna anteeksi minulle äiti, olin niin typerä…Rakastan sinua äiti” Michael avasi suljetut silmänsä ja katsoi äitinsä olan yli isäänsä. ”Rakastan teitä molempia” Hän sanoi ja sai isältä lämpimämmän hymyn mitä oli koskaan nähnyt miehen kasvoilla.

Lopulta sekä hän että hänen äitinsä rauhoittuvat tarpeeksi tunteenpurkauksesta. Michael tunsi itsensä väsyneeksi, hänen olonsa on yhä sekainen ja hämmentynyt. Miljoona kysymystä seikkaili hänen mielessään eikä hän tiennyt mikä niistä olisi paras. ”Mikä päivä nyt on?” Hän kysyi lopulta. ”Keskiviikko” Hänen isänsä vastasi. ”Monesko päivä?” ”10.10” Michael yritti laskea päiviä taakse, mutta ei oikein edes muistanut kuinka monta päivää oli vangittuna. `Ehkä viisi? Se tuntui pidemmältä` Hän mietti. ”Kuinka kauan olen ollut täällä?” ”Kolme päivää” Isä vastasi. `Kolme päivää? olenko tosiaan ollut tajuttomana niin kauan?` Hän kummasteli. ”Missä Sam on?” Hän kysyi ja katsoi äitiään, hän tiesi että Samin ansiosta hänen vanhempansa ovat täällä. ”Sam on tulossa, hän oli käymässä kotonanne, mutta muuten hän ollut täällä sairaalassa vierelläsi koko ajan” Äiti hymyili ja jatkoi. ”Hän on hyvä mies, rakastaa sinua niin kovin paljon.” Michaelista tuntui oudolta kuulla äidin sanovan niin ja vielä oudommalta kun isä hymyili osoittaen olevansa samaa mieltä.

Viimein Sam tuli huoneeseen, Evelyn ja Henry hymyilivät heille ja jättivät heidät kaksin. Michael katsoi Samia kiinteästi, kun tämä lähestyi vuodetta, hänestä Sam näytti aivan enkeliltä. Sam tunsi suurta helpotusta ja jälleennäkemisenriemua kun hän katsoi rakastaan. Hänen hengityksensä tuntui salpautuvan, kun hän katsoi Michaelin silmiin ja kun hän näki hymyn kaartuvan kalpeille huulille. Sam hymyili hänelle takaisin lempeästi. ”Hei” Michael sanoi heikolla äänellä, kun Sam istui vuoteen vierelle. ”Hei” Sam vastasi ja hetken he vain katsoivat toisiaan. Sam asetti kätensä Michaelin kasvoille ja silitti posken ihoa hellästi. ”Voi luoja miten kaipasin sinua. Tuntuu niin hyvältä nähdä sinut hereillä.” Sam huokaisi, hän olisi halunnut käpertyä Michaelin viereen sängylle, eikä koskaan lähteä hänen viereltään. ”Minullakin oli ikävä sinua.” Michael kuiskasi ja antoi uuden uupuneen hymyn rakkaalleen. Sam kumartui painamaan kevyen suudelman toisen otsalle. ”Miten voit?” Hän kysyi sitten. Michael mietti vastaustaan hetken. ”Hmm…olosuhteisiin nähden ihan hyvin…väsyttää vain todella paljon, hassua sillä luulisi että kolme vuorokautta unta riittäisi” Hän vastasi ja yritti nauraa hieman, vaikka todellisuudessa hänen olonsa oli todella kurja kipulääkkeestä huolimatta. Sam hymyili. ”Kaikki ovat olleet niin huolissaan sinusta. Vanhempani kävivät täällä eilen, he varmistivat, että saat parasta mahdollista hoitoa. Kitty, Erick ja Paul ovat myös käyneet täällä.” Sam sanoi ja jatkoi.”Poliiseille on ilmoitettu, että olet herännyt ja he haluavat puhua kanssasi huomenna…Luuletko pystyväsi siihen?”Hän kysyi varovasti. Michael sulki silmänsä hetkeksi. ”Enköhän, minun on pakko” Hän vastasi sitten avaten silmänsä. ”Hyvä. No nuku nyt, tarvitset lepoa, näemme sitten kun heräät” Sam sanoi ja suuteli Michaelia mahdollisimman hellästi. Hän huomasi heti, kuinka Michaelin vartalo jännittyi jo pelkästä kevyestä suudelmasta huulille. Hän katsoi huolestuneena häneen ja näki pelon häivähdyksen Michaelin silmissä. Michael huomasi Samin huolestuneisuuden ja koitti hymyillä ja rentouttaa itsensä. Sam nousi ylös ja käveli kohti ovea. ”Sam” Michael kutsui, Sam kääntyi katsomaan taakseen. ”Kiitos kun sait vanhempani tänne, tarvitsen heitä.” Michael sanoi ja sai vastaukseksi hellän, rakastavan hymyn. ”Arvelinkin niin rakkaani, nuku hyvin.”

Kun hän oli yksin, kamalat muistot alkoivat palata hänen mieleensä. Kaikki se mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka hänet oli raiskattu. Hän muisti äänet, hän muisti kivun, muisti kuinka Ricky oli pidellyt hänestä kiinni, hänen kätensä ja jalkansa levitetty erilleen, koko hänen alastonvartalonsa näytteillä. Eikä hän ollut kyennyt tekemään muuta kuin huutamaan, kun he yksi toisensa jälkeen olivat tulleet häneen, nimitelleet huoraksi, väittäneet että hän nautti joka hetkestä. Hänen hengityksensä kiihtyi painajaismaisten muistojen pakottaessa tiensä hänen tajuntaansa, kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja hän halusi huutaa ja hän halusi paeta, mutta ei voinut. Hänen kätensä puristuivat nyrkkeihin. Hän yritti epätoivoisesti ajatella jotakin muuta, mutta epäonnistui siinä. Hän pelkäsi, että Jean tulisi hakemaan hänet tai että Ricky tulisi hakemaan hänet. Michael pudisteli päätään ajatukselle, hän menettäisi järkensä lopullisesti, jos se tapahtuisi vielä kerran.

Michael ei ollut edes tajunnut huutavansa ääneen. Hänen koko ruumiinsa tärisi, hänen pupillinsa olivat pienentyneet pelosta ja hänen hengityksensä oli rauhatonta ja tiheää. Lääkäri oli tullut huoneeseen, yritti saada häntä rauhoittumaan ja puhui jotain mitä Michael ei ymmärtänyt. Lääkäri oli tarttunut hänen käteensä ja painanut piikin terän käsitaipeeseen. ”Tämä auttaa sinua nukkumaan” Nainen selitti ja pian hän tunsi kuinka hänen kehonsa rauhoittui, hengitys tasaantui ja hän lipui kohti unta.

Hän käveli katua pitkin kohti kotiaan. Oli syksy, puut olivat täydessä väriloistossaan ja ilma oli sateinen. Talo näytti tyhjältä. Hän avasi oven, tuli sisälle ja sulki oven perässään. Talossa vallitsi sinisenhopeinen pimeys. ”Äiti? Isä?” Hän huhuili, muttei saanut vastausta. Hän näki jonkun liikkuvan yläkerrassa, hahmo katsoi häntä portaiden yläpäässä ja hävisi sitten hänen omaan huoneeseensa. ”Tony?” Hän kysyi, yhä minkäänlaista vastausta ei kuulunut. Hän käveli portaat ylös, hänen huoneensa ovi oli raoillaan. Poika oli selin häneen, kasvot kohti ikkunaa. Hän seisoi paikoillaan hämmentyneenä, katsoen vierasta. ”Kuka sinä olet?” Hän kysyi lopulta. Poika oli paikoillaan hetken ja alkoi sitten kääntymään hitaasti. Michael huokaisi järkytyksestä, nuoren, teini-ikäisen pojan toinen puoli kasvoista oli verenpeitossa ja kallo osittain haljennut. ”Se ei koskaan lopu” Poika sanoi ja katsoi suoraan häneen aavemaisilla silmillään. ”Evan?” Hän kysyi pelokkaalla ja epävarmalla äänellä. ”Hän ei koskaan lopeta…Kuolema on ainoa tapa lopettaa se, minä tein sen. Se oli ainoa tapa…Hän olisi jatkanut sitä aina…Hän ei koskaan lopeta” Poika jatkoi. Michael halusi paeta, mutta hänen jalkansa eivät suostuneet liikkumaan ja samalla tuo kuollut, verinen poika lähestyi häntä. ”Minä tunsin hänet, tunsin hänet monta vuotta…Ricky ei koskaan lopeta, hän kostaa…Hän sanoi, että satuttaisi siskoani, jos en suostuisi. Hän sanoi että isäni menettäisi työnsä ja äitini myös. Mutta lopulta minä voitin, kuolema oli ainoa keino…Perheeni pelastui…Ricky on paholainen…Hän ei koskaan lopeta…” Poika pysähtyi vain metrin päähän hänestä ja hän saattoi nähdä selvästi vahingon kasvoissa, jotka pojan eläessä oli olleet kauniit. ”Kuolema on ratkaisu, ainoa ratkaisu” Poika sanoi, ojensi kättään häntä kohti, kättään jossa hän piteli asetta ja nauroi.

Michael huusi ja havahtui painajaisesta, hän katseli pimeää sairaalahuonetta ympärillään ja huokaisi helpotuksesta. `Se oli vain painajainen` Hän ajatteli ja siirsi katseensa kohti ikkunaa, sälekaihtimet olivat auki ja hän saattoi nähdä yötaivaan joka oli täynnä tähtiä. Sairaalahuoneen ovi avattiin. ”Michael, tuhma poika, karkasit minulta taas” Ääni sanoi ja hän kääntyi katsomaan tulijaan kauhulla. ”Miten sinä olet täällä?” Hän kysyi, ääniväristen ja katsoi kuinka Ricky lähestyi vuodetta. ”Tulin hakemaan omani pois. Oletko unohtanut että kuulut minulle? Aina vain minulle.” Ricky sanoi virnuillen ja oli nyt aivan vuoteen vieressä. Karhea käsi siirtyi hänen sairaala-asunsa alle, sivellen hänen alastonta ihoaan. Michael vapisi, koitti huutaa apua, mutta kukaan ei tullut. ”Eivät he välitä kultaseni, kaikki tietävät että olet minun, merkitsin sinut omakseni.” Ricky puhui ja käsi siirtyi hänen jalkoväliinsä. ”Minun huorani, minun. Aina...” Ricky nauroi.

Michael heräsi omaan huutoonsa. Hän yritti rauhoittaa itsensä. `Se oli vain unta, se oli vain unta` Hän hoki itsekseen ja katsoi huonetta ympärillään. `Ricky ei ole täällä. Olen yhä sairaalassa, kaikki on hyvin, vain unta. Rauhoitu, rentoudu.` Sairaanhoitaja, jota hän ei ollut aiemmin nähnyt astui sisään. ”Huomenta” Nainen toivotti hymyillen. Michael katsoi naista muttei vastannut. ”Onko täällä kaikki hyvin?” Hoitaja kysyi tultuaan vuoteen viereen. Michael nyökkäsi. ”Pääset tänään pois teholta toiselle osastolle, tilasi on jo paljon parempi” Nainen hymyili. Michael hymyili naiselle takaisin.

Aamupäivällä hänet siirrettiin toiseen huoneeseen, joka oli myös yksityishuone. Michael piti tästä huoneesta enemmän, osittain siksi että laitteet hänen vuoteensa vierellä vähenivät, vaikka muuten huone ei ollut kovinkaan paljon erilaisempi kuin edellinen. Hänen vanhempansa ja Sam tulivat pian siirron jälkeen hänen luokseen. Michael hymyili heille nähdessään heidät. ”Kuinka voit pikkuiseni?” Äiti kysyi painaen suukon hänen otsalleen. Michaelia hymyilytti hiukan, että äiti kutsui häntä yhä pikkuiseksi. ”Ihan hyvin” Hän vastasi, jotenkin tämä vastaus tuntui kaikista helpoimmalta. ”Urhea pikkusotilaani” Äiti hymyili. ”Äiti, en ole enää 5-vuotias” Michael muistutti ja hymyili heikosti. Sam ja hänen isänsä naurahtivat hiukan. ”Niin, mutta olet aina minun oma pikku vauvani, vaikka olisit ryppyinen 70vuotias” Äiti sipaisi kädellään poikansa kasvoja. ”Toin sinulle lempisuklaatasi ja kirjan” Sam sanoi katsoen häneen. ”Kiitos Sam laitatko ne tuohon pöydälle?” Michael osoitti pientä pöytää vieressään. ”Taru sormusten herrasta? En olekaan lukenut sitä vielä.” Michael totesi katsoessaan kirjan kantta. ”Tiedän, siksi toin sen, jokaisen pitäisi lukea se ainakin kerran elämässä” Sam hymyili. ”No kerrankin minulla on aikaa lukea tuo tiiliskivi, ei ole parempaakaan tekemistä…” Michael sanoi ja sai Samilta kummallisen katseen. ”Ei ole parempaakaan tekemistä? Et tiedä mitä olet menettänyt, tuo on paras kirja ikinä, se ei ole vain ajantappamista varten” Sam selitti. Michael ei voinut olla naurahtamatta tälle. ”Sovitaan sitten niin Sam, anteeksi jos loukkasin lempikirjaasi, se on varmasti ihan hyvä” Hän sanoi viimeisen osan hieman epäilevästi. ”Se on hyvä!” Sam tähdensi.

Seurasi hiljaisuus, Michael yritti kovasti työntää kaiken tapahtuneen mielestään, mutta se tuntui olevan mahdotonta, se onnistui vain pieniksi hetkiksi, mutta palasi sitten. Ja kun hän nyt katsoi vanhempiensa ja Samin kasvoihin, hän näki huolestuneisuuden niistä, hän näki että he miettivät mitä voisivat sanoa hänelle tai tehdä hänen hyväkseen. He säälivät häntä, eikä Michael pitänyt siitä säälintunteesta ympärillään. Häntä ahdisti myös se miten paljon he oikeastaan tiesivät siitä mitä hänelle oli tapahtunut, etenkin miten paljon hänen vanhempansa tiesivät. Häntä hävetti, hän tunsi itsensä niin kovin tahratuksi ja hänestä tuntui kuin hänen otsassaan olisi lukenut sana ”raiskattu” todella selvästi. Michael värähti hiukan. Hän ei ollut koskaan halunnut että hänen vanhempansa saisivat tietää siitä. Äiti huomasi epätoivoisen katseen poikansa silmistä, näki kuinka hänen ajatuksensa olivat vaeltaneet jonnekin, silmät paljastivat tuskan kaikista selvemmin. Hän muisti poikansa sellaisena kuin tämä oli ollut 17-vuotiaana ja ei pystynyt olla huomaamatta miten paljon tämä oli muuttunut siitä ja hän näki kaiken tämän pelkästään pojan silmistä. ”Voinko puhua Michaelin kanssa kahden?” Evelyn kysyi miehiltä, jotka seisoivat hänen takanaan. ”Toki” Molemmat sanoivat kuin yhteen ääneen ja poistuivat huoneesta.

”Michael, puhu minulle. Et voi hyvin, näen sen sinusta…Haluan tietää mitä ajattelet” Äiti puhui vakavalla äänellä ja kohtasi poikansa hämmentyneen ja pelokkaan katseen. ”Sinun ei tarvitse esittää urheaa ja väittää että voit hyvin kun se ei ole totta, me kaikki haluamme auttaa sinua mutta sinun täytyy antaa meidän tehdä se” Äiti jatkoi. Michael katsoi poispäin äidistään, kohti ikkunaa. ”Minä…um…en tiedä mitä…” Michael takerteli. Äiti asetti kätensä hänen poskelleen ja ohjasi hänet hellästi kädellään katsomaan itseään. ”Kultaseni…pelkään että pidät kaikki tunteet sisälläsi ja että ne syövät sinut sisältä ennen pitkää, sinun täytyy puhua, jos et meille niin jollekulle muulle.” Michael tunsi kyyneleiden kohoavan silmiinsä eikä hän pystynyt pidättämään niitä, äiti nosti itkevän lapsensa syleilyynsä. ”Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin” Hän lohdutteli ja silitti poikansa hiuksia. ”En ansaitse tätä, en ansaitse rakkauttanne” Michael sopersi ja äidin sydäntä kipristi kuullessaan ne sanat. ”Mitä sinä höpiset kultaseni, totta kai ansaitset, ansaitset vain parasta” ”En, se on kaikki minun syytäni, olin niin typerä ja omahyväinen ja ansaitsin sen kaiken” Michaelin ruumis vapisi äitiään vasten. ”Mitä tahansa he tekivätkään sinulle tai saivat sinut uskomaan, niin se ei ole totta, et koskaan tehnyt mitään ansaitaksesi tätä, ei kukaan ansaitse kokea sellaista mitä olet kokenut…Etkä sinä koskaan ollut omahyväinen, olet hyväsydäminen ja kaunis ja viisas ja minun oma rakas poikani… Olit vasta lapsi, mikään ei ollut syytäsi. Ymmärrätkö? Ei mikään!”

Lopulta Michael rauhoittui ja laskeutui takaisin sängylle makaamaan. Äiti pyyhki kyyneleitä poikansa kasvoilta. ”Kaikki järjestyy vielä, kaikki muuttuu vielä paremmaksi vaikka näyttäisikin pahalta nyt, usko pois.” Äiti hymyili lempeästi. Michael oli hetken hiljaa. ”Tiedätkö Tonysta mitään? Onko hän kunnossa?” Michael kysyi yhtäkkiä. Hän oli viime aikoina ajatellut vanhaa ystävänsä paljon. Äiti hämmästyi hieman kysymystä, katsoi poikaansa hetken ennen kuin vastasi. ”Tony voi oikein hyvin. Sen jälkeen kun katosit, Tony kävi meillä paljon, aina kyselemässä uutisia sinusta ja itseasiassa hän käy luonamme yhä. En oikein tiedä mitä teidän välillänne tapahtui silloin vuosia sitten, mutta Tony tuntuu uskovan, että se on hänen syytään että lähdit. Uskon, että Tony kaipaa sinua todella paljon” Michael ei voinut uskoa mitä kuuli. Tony oli käynyt kyselemässä hänestä? Tunsi syyllisyyttä hänen vuokseen? Kaipasi häntä? ”Ei se ollut hänen syytään.” Michael mutisi katsomatta äitiään. ”Ehkä voisit soittaa hänelle kun voit paremmin?” Äiti ehdotti. Michael mietti tätä hetken, mutta sitten Sam tuli takaisin huoneeseen. ”Poliisit ovat nyt täällä, jaksatko puhua heidän kanssaan?” Sam kysyi ovensuusta. Michael nyökkäsi vastaukseksi. Sam poistui ja palasi pian takaisin nais- ja miespoliisi mukanaan.

”Odottaisitko ulkopuolella äiti?” Michael pyysi, hän ei todellakaan halunnut tämän kuulla minkäänlaisia yksityiskohtia, joita luultavasti joutuisi kertomaan. ”Totta kai kultaseni” Äiti suuteli vielä kerran hänen otsaansa ja poistui. Sam tuli istumaan hänen sänkynsä viereen. ”Sam ehkä sinunkin pitäisi…” Michael aloitti, mutta Sam katsoi häneen itsevarmana ja keskeytti hänet. ”Olen tässä kanssasi, sinun tukenasi” Michael katsoi poikaystäväänsä epäröiden, jotenkin hänestä tuntui että tämä oli sellaista mitä poikaystävän ei olisi hyvä kuulla, mutta katsottuaan aikansa Samin päättäväistä ilmettä, hän antoi tämän jäädä. Poliisit olivat myös istuneet alas huoneeseen tuoduille ylimääräisille tuoleille. ”Kertoisitteko mitä tapahtui? Osaatteko nimetä tekijät? Montako heitä oli ja sitä rataa?” Michael oli hetken hiljaa ja yritti rauhoittaa itsensä. `Ricky tappaa sinut kun kerrot, jotenkin hän kostaa sen sinulle, tiedät sen` Ääni sanoi hänen päässään.

Sam tarttui hänen käteensä ja puristi sitä hellästi. Michael loi vielä yhden epäröivän katseen poikaystäväänsä, ennen kuin aloitti. ”Tuota…Heitä oli kuusi miestä…” Hän äänensä sanoi hiljaa. Sivusilmällä hän katsoi Samiin, joka oli värähtänyt hänen sanoilleen, Sam näytti kalpenevan hieman. ”Osaatteko sanoa keitä he olivat?” Naispoliisi kysyi. ”Ric…Ricky Matthews, Jean Parouxe, Joe…” Michael pysähtyi miettimään. `Mikä miehen sukunimi oli?` Hän yritti muistaa kaikin voimin kunnes se lopulta palasi hänen mieleensä. ”…Joe Taylor…muita en tuntenut aiemmin…yhden etunimi oli Dan…tai siksi häntä kutsuttiin…hän oli jenkki…ja sitten oli toinen ranskalainen mies Jaqcues, sukunimeä en tiedä ja sitten vielä yksi jenkkimies…Steve…” Poliisit kirjoittivat nimiä ylös. ”Voisitteko kuvailla näiden miesten ulkonäköä?” Mies kysyi. Michael yritti rauhoittaa itseään ja alkoi sitten kuvailla heitä niin hyvin kuin pystyi, se tuntui vaikealta, hän halusi mieluummin unohtaa kaikki yksityiskohdat heistä.

”Teidän pitäisi antaa vielä lausunto siitä mitä tapahtui…eli kertoa kaikki alusta alkaen” Miespoliisi sanoi. `Voi hyvä luoja` Michael ajatteli kauhuissaan. Pitikö hänen todellakin kerrata se helvetti uudestaan näille tuntemattomille poliiseille ja…Samille? Poliisit huomasivat epätoivon hänen kasvoillaan. ”Ihan rauhassa vain, ottakaa aikanne.” Naispoliisi sanoi ja hymyili rauhoittavasti. Michael hengitti muutaman kerran syvään ennen kuin alkoi kertomaan tapahtumien pääpiirteet. Hän lopetti kertomuksen siihen miten Jean oli pelastanut hänet talosta, mutta Ricky oli huomannut heidät, ampunut häntä ja Jean oli saanut hänet autolle, jolla Patrick oli tullut hakemaan heitä ja he olivat tuoneet hänet sairaalaan. Hän katsoi uudestaan Samiin, joka tuntui olevan entistä kalpeampi kuultuaan kaiken. ”Osaatteko sanoa missä päin se talo on jossa teitä pidettiin?” Michael mietti hetken. Hän muisti että matka talolle oli tuntunut todella pitkältä, mutta toisaalta hän oli ollut silloin täydellisessä paniikissa eikä tiennyt oliko matka todella niin pitkä kuin miltä se oli tuntunut ja matkalla sairaalaan hän oli ollut vain puolittain tajuissaan, joten… ”Muistan vain, että se oli valkoinen rakennus metsän keskellä…Talo kuuluu ilmeisesti sille Jaqcues tyypille.” Hän muisti rakennuksen vain hyvin hämärästi, katsottuaan taakseen heidän juostessa Jeanin kanssa kohti metsää. Mies lopetti kirjoittamisen. ”Hyvä. Kirjoitamme lausuntonne vielä puhtaaksi ja sitten tuomme sen allekirjoitettavaksi.” Mies virkkoi. Poliisit nousivat ylös tuoleiltansa. ”Ja älkää huoliko nämä miehet saadaan kyllä kiinni ja he joutuvat lukkojen taakse pitkäksi aikaa” Naispoliisi sanoi hymyillen lempeästi. Michael hymyili heille epävarmasti takaisin. Sitten poliisit poistuivat.

Michael tuskin uskalsi katsoa Samiin, joka istui hiljaa hänen vierellään ja näytti yhtä aikaa järkyttyneeltä ja vihaiselta. `Kuusi miestä??!! Kuusi? Koskemassa häneen, satuttamassa häntä…He ansaitsevat kuolla! He kaikki ansaitsevat piru vie tuskallisen kuoleman!` Sam ajatteli synkkänä. ”Sam?…” Michael kysyi varovasti, saamatta vastausta. ”Sam?” Hän yritti uudelleen, tällä kertaa havahduttaen Samin ajatuksistaan. Sam katsoi häneen ja Michael näki että katsoessaan häntä Sam näki mielessään sen mitä hänelle oli tehty ja että se toi tuskaa Samin silmiin. `Sam inhoaa minua…hän pitää minua likaisena…Sam pitää minua huorana…` Michael ajatteli tuskastuneena ja puri alahuultaan. Samin sydän oli murtua, hän kurottautui lähemmäksi Michaelia, joka säpsähti hänen lähestymistään hieman. Sam kietoi kätensä poikaystävänsä ympärille ja tunsi kuinka Michaelin ruumis vapisi hänen syleilyssään. Äkkiä Michael työnsi Samin kauemmaksi itsestään. Michaelin hengitys oli kiihtynyt ja hän näytti pelokkaalta. ”Mitä nyt?” Sam kysyi huolestuneena. ”En tiedä…minä vain…um…muistin jotain…anteeksi Sam…” ”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi, ymmärrän kyllä, kaikki järjestyy” Sam lohdutti. Michael arveli että tulisi tulevaisuudessa kuulemaan paljon lausetta `Kaikki järjestyy.` Hän ei vain tiennyt pystyisikö enää uskomaan siihen. Tuntui että kaikki oli vain tapahtunut jo liian monta kertaa.

24. osa:

Michael katsoi kohti ikkunaa, kirja lepäsi hänen vatsansa päällä, auki kohdasta johon hän oli sitä lukenut. Hän piti kyllä kirjasta, mutta hän oli liian turhautunut keskittyäkseen siihen. Hän halusi nousta ylös vuoteesta, kävellä, mennä ulos, ihan mitä vain muuta kuin maata vuoteessa. Hän huokaisi syvään ja katsoi pöytää vieressään, täynnä kukkia ja kortteja. Häntä huvitti ne hieman, eikä hän oikein tiennyt miksi. Hän oli nyt ollut toiset kolme päivää sairaalassa heräämisensä jälkeen. `Miltei yksitoista päivää kahlittuna paikoilleen` Hän ajatteli synkkänä. Kahleet eivät ehkä enää olleet näkyviä, mutta hänestä tuntui, että ne olivat yhä hänen ympärillään. ”Sinun täytyy levätä” He sanoivat. ”Menetit paljon verta, leikkausarven pitää parantua kunnolla…Olet yhä liian heikko” Hän huokaisi uudestaan, häneen sattui yhä, mutta kipu alkoi olla enemmän hänen sisällään, se alkoi olla enemmän henkistä. Hän tunsi sen jatkuvana ahdistuksena rinnassaan, joka ei jättänyt häntä rauhaan ja joka teki hengittämisestä ajoittain vaikeaa.

Sam, hänen vanhempansa, Kitty, Erick ja Paul kävivät hänen luonaan usein. Hän oli kyllä kiitollinen heidän tuestaan ja siitä että he jaksoivat istua hänen vierellään siinä kolkossasairaalahuoneessa, mutta se sääli ja se huoli, kaikki se varovaisuus hänen ympärillään, se oli niin ahdistavaa. He yrittivät piristää ja lohduttaa häntä, mutta hän pystyi niin selvästi näkemään kuinka tarkasti he yrittivät valikoida sanansa, että kaikki muu meni hänen korviensa ohitse.

Unet olivat kauheimpia; loputtomia, hirvittäviä painajaisia. Kertausta niistä viidestä hirveästä päivästä ja yöstä tai niistä vuosista ennen kuin Sam oli tullut hänen elämäänsä. Välillä unet alkoivat hyvinä ja onnellisina, mutta vaihtuivat väistämättä synkiksi aina loppua kohden. Unilääkkeet olivat armeliaita, hän oli huomannut. Tarpeeksi vahvoina, ne soivat suloisen unettoman unen ja hän tiesi tulevansa tarvitsemaan niitä jatkossa.

”Pahin on jo ohi” He sanoivat, mutta hänestä tuntui että vaikein oli yhä edessä. Jokainen tuleva päivä tulisi olemaan kamppailua selviämään normaalissa elämässä, oppimista elämään painajaisten ja demonien kanssa, jotka varmasti seuraisivat häntä hautaan asti. Pelko, hän tulisi pelkäämään aina. Hän ei tulisi koskaan luottamaan siihen, että pahin olisi jo ohitse. Hänen kiduttajansa olivat yhä olemassa, yhä jossakin. Ricky yrittäisi kostaa, hän oli varma siitä, ja Jean? Jean halusi hänet yhä takaisin, Jean oli halunnut viedä hänet jonnekin muualle ja ainoa mikä sen oli estänyt, oli se että häntä oli ammuttu. Hän olisi ollut liian heikko paetakseen Jeanilta ja Patrickilta, hän tiesi sen. Michael värähti ja sulki silmänsä. Hän ei ollut kertonut kellekään siitä pelostaan, että Jean tulisi hakemaan häntä, eikä hän aikonut kertoa, he huolestuisivat liikaa ja kahlitsisivat häntä lisää sillä huolellaan.

Huoneen ovi avattiin. ”Minulla on todella hyviä uutisia rakas” Sam sanoi iloisenkuuloisena kävellessään häntä kohti. Michael käänsi katseensa ja hymyili. ”Kerro” Hän pyysi. Sam istui tuolille hänen viereensä. ”He ovat saaneet Rickyn, Joen ja ne kaksi muuta jenkkiä kiinni lentokentältä. Heidät on pidätetty.” Sam kertoi hymyillen tyytyväisenä. Michaelin oli vaikea uskoa korviaan, hän tunsi helpotusta tästä tiedosta ja samalla kuitenkin pelkoa. ”Ricky ei satuta enää ketään” Sam jatkoi. Michael sulki silmänsä, huokaisi syvään ja katsoi sitten Samia hymyillen. ”Se on hyvä kuulla, kiitos Sam” Hän sanoi sitten. Hänen hymynsä hälveni kuitenkin nopeasti ja hän katsoi kohti tyhjyyttä. ”Mitä nyt? Luulin, että tämä piristäisi sinua” Sam kysyi ja kosketti hellästi hänen kasvojaan. ”Jean on vielä vapaalla, ja entä se yksi ranskalaismies? He eivät saaneet heitä?” ”On vain ajan kysymys milloin he löytävät heidät, älä huolehdi.” Sam yritti lohduttaa. Michael tunsi paniikin kertyvän sisällään, kun hän ajatteli tulevaa ja oikeudenkäyntiä, joka seuraisi väistämättä. ”Entä jatko? Pitääkö minun mennä todistamaan?…En halua mennä oikeuteen, onko minun pakko? Pitääkö minun kohdata kaikki heidät uudestaan?…en halua…en halua sitä…en halua kertoa kaikkea mitä tapahtui joillekin tuntemattomille ja…” Michael puhui nopeasti, hän vapisi ja pidätteli kyyneliä. Sam syleili häntä varovasti. ”Älä pelkää, he saavat rangaistuksen, he kaikki saavat, älä pelkää rakas…” ”Kuinka pitkän rangaistuksen? Entä jos he eivät uskokaan? Entä jos he päästävät Rickyn vapaaksi?…Hän ei koskaan lopettaisi…””Todisteet ovat niin vahvat heitä kaikkia vastaan, ettei kukaan tuomari päästäisi heitä vapaaksi…Muista ettet ole yksin, sinun ei tarvitse mennä sinne yksin, me olemme kokoajan kanssasi.” Sam rauhoitteli häntä. Michael ajatteli tätä hetken, keskittyi rauhoittamaan omanhengityksensä ja yritti samalla rohkaista itseään. Hänen täytyi pysyä rohkeana nyt, olla sitä niin kauan kunnes Ricky olisi lukkojen takana. `Vihdoin on hänen vuoronsa kokea, miltä tuntuu olla käsiraudoissa, vapausriistettynä.` Hän ajatteli tuntien tyytyväisyyttä, jos Rickyn annettaisi pysyä vapaalla, hän satuttaisi lisää ihmisiä. Michael käänsi katseensa Samiin, puristi hänen kättään ja hymyili. ”Minä pystyn siihen, pystyn siihen koska sinä olet kanssani.”

”Minkälainen olo sinulla muuten on tänään?” Sam kysyi. ”Alan voida jo paremmin…” Michael aloitti ja jatkoi. ”…Mutta täällä sairaalassa on pirun tylsää, haluaisin liikkua jo…” Hän yritti pitää synkimmät ajatuksensa ja ahdistuksensa yhä itsellään. ”Odota hetki, tulen pian takaisin” Sam ilmoitti sitten ja nousi ylös. Michael katsoi hieman hämmentyneenä poikaystävänsä perään.

Sam palasi sairaanhoitajan ja pyörätuolin kanssa oltuaan vain kymmenen minuuttia poissa. Michael katsoi heitä epäillen. ”Mitä nyt? ” Hän kysyi. ”Ajattelin, että voisimme kiertää sairaalaa, että se olisi toisi jonkinlaista vaihtelua sinulle” Michael oli hiljaa, katsoi Samia, pyörätuolia, sairaanhoitajaa ja sitten taas takaisin Samia. ”Pyörätuoli?” Hän sanoi, katsoen sitä uudestaan nyrpistäen hieman nenäänsä. Sam huomasi tämän ja virnisti. ”Älä sinä nyrpistele nenääsi, et pysty vielä kävelemään, olet liian heikko siihen, joten…” Sam hymyili, sairaanhoitajan tullessa hänen luokseen ja auttaessa hänet istuma-asentoon. Nainen tuki häntä hänen noustessaan seisomaan. `Tämä on todella typerää` Hän ajatteli, tuntien itsensä todella avuttomaksi ja heikoksi. Hän istui pyörätuoliin.

”Tämä on niin typerää, en ymmärrä miksi en voisi kävellä, ei jaloissani ole mitään vikaa, katso nyt” Michael huokaisi ja nosti ensin toista jalkaansa ja sitten toista osoittaakseen, että ne todella liikkuivat. Ehkä Sam ei ollut aikaisemmin tietoinen siitä? Ehkä Sam luuli, että hän oli halvaantunut? Hän ajatteli mielessään. Sam naurahti, työntäessään pyörätuolia eteenpäin käytävällä. ”Rakas, tiedän kyllä että jaloissasi ei ole mitään vikaa, mutta sinut on leikattu vain kuusipäivää sitten, on syytä olla yhä varovainen…ja sitä paitsi tämä on hyvää harjoitusta siihen kun työntelen sinua vanhana vanhainkodin käytävillä.” Sam virnuili. ”Sinä työntelet minua? Anteeksi nyt van Samuel, mutta se tulen kyllä olemaan minä joka työnnän sinua pyörätuolissa, minä olen sentään nuorempi meistä! Joten nauti tästä vielä kun voit.” Michael sanoi, Sam hymyili hänen takanaan, ei se häntä haittaisi, hän olisi vain onnellinen jos he todella olisivat yhdessä vielä niin vanhoina. Hän ei tiennyt, että samaan aikaan kun hän ajatteli sitä, Michael epäili mielessään, tulisiko koskaan todella elämään vanhaksi.


Lily Doyle katsoi ystävätärtään epäuskoisena. ”Ricky on pidätetty?” Hän toisti. Nuorempinainen otti kulauksen kahvistaan ja nosti sitten katseensa Lilyyn. ”Niin, sain puhelun eilen…Enkä oikein tiedä mitä ajatella siitä.” Linda sanoi kurtistaen kulmiaan. ”Minkä vuoksi hänet on pidätetty?” Lily kysyi. ”Se on se oudoin juttu siinä…Häntä syytetään vapaudenriistosta, raiskauksesta ja murhayrityksestä, joidenkin muiden miesten kanssa. Ilmeisesti Joe Taylor on myös yksi niistä miehistä.” Linda selvensi. ”Ricky ja Joe raiskaajia?…En voi uskoa sitä…Sanoit että he ovat pidätettynä Pariisissa? Mitä ihmettä he siellä tekisivät? Kuka se nainen oikein on, se joka syyttää heitä?” Lily kysyi, hyvin hämmentyneenä kuulemastaan. Linda oli hetken hiljaa ja katsoi häntä. ”Se ei ole nainen, Lily” Nuorempinainen sanoi sitten vakavalla äänellä. ”Mitä sinä oikein tarkoitat?” Lily kysyi. ”Uhri ei ole nainen, vaan nuorimies.” Lily nousi ylös pöydän äärestä, epäusko kasvoi hänen silmissään. ”Mutta sinähän sanoit, että…” Hän aloitti. Linda katsoi häneen. ”Että he ovat raiskanneet hänet? Kyllä Lily, siitä heitä syytetään.” Lily yritti sulatella kuulemaansa, hän ei ymmärtänyt sitä, se oli niin outoa, hän oli tuntenut Rickyn 7-vuotiaasta asti. ”Mutta …Ricky…Ricky on hetero…miksi hän raiskaisi jonkun pojan?” Lily änkytti. Linda oli siirtynyt tuijottamaan jälleen kahvikuppiaan. ”Usko pois, Lily tämä on minulle yhtä vaikeaa käsittää kuin sinulle…Sen jälkeen kun Evan kuoli, Ricky on ollut minulle kuin veli…En ole nukkunut kokoyöhön, kun olen vain käsitellyt sitä mitä kuulin eilen…Otin kuitenkin selvää asioista, olen puhunut Rickyn asianajajien kanssa ja ilmeisesti todisteet häntä vastaan ovat kovia…En tiedä mitä ajatella ja toisaalta…Aloin miettimään häntä, Ricky on komea, menestyvä mies. Miksi hänellä ei tähän ikään asti ole ollut mitään pitkäkestoista suhdetta? Ennen ajattelin, että hän on liian kiireinen mies seurusteluun, mutta nyt…” Linda huokaisi ja jatkoi. ”En haluaisi uskoa sitä, etenkin kun se nostatti mieleeni erään niin kammottavan ajatuksen, että…” Lindan ääni murtui ja hän alkoi itkeä.

Lily nojasi tiskipöytään ja sulki silmänsä. Ajatus, joka oli Lindan mielessä, oli noussut nyt myös hänen omaansa. Jos se mistä miestä syytettiin oli todellakin totta, niin entä jos?…Lily nosti vapisevan kätensä ohimolleen, yrittäen pakottaa ajatuksen ulos tajunnastaan. Linda nousi ylös pöydän äärestä. ”Minun on nyt mentävä Lily, jutellaan myöhemmin.” Nainen sanoi ja tuli halaamaan häntä. Hän irtautui halauksesta ja katsoi ystävätärtään. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain siitä ajatuksesta, joka juoksi heidän molempien järkyttyneissä ja pelokkaissa mielissään, mutta huomasi ettei pystynyt siihen. Se oli aivan liian kauheaa, hän ei halunnut uskoa, että se olisi totta. ”Nähdään Linda” Lily sanoi ääni vapisten ja kuunteli kuinka toinen lähti ja sulki ulko-oven perässään.

Hän käveli olohuoneeseen ja istui lempinojatuolilleen, hänen katseensa osui kuvaan kirjahyllyssä, jota hän oli tuijottanut lukemattomat yksinäiset ja kylmät illat. ”Rakastan sinua Lily, olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan. Haluan viettää kanssasi koko lopunikäni…” Hän pystyi yhä kuulemaan äänen hänen mielessään, vaikkei ollut kuullut sitä todellisuudessa 30-vuoteen. Hän käveli hyllylle ja otti kuvan käteensä palaten sitten takaisin paikalleen, hän tuijotti kasvoja herkeämättä, kyyneleet kohosivat hänen silmäkulmiinsa.

”Tämä on sinulle” Poika hymyili ja ojensi hänelle sievän rasian. Hän avasi sen ja katsoi kauniisti koristettua, sydämenmuotoista kultakorua. ”Voi Evan tämä on niin kaunis.” Hän henkäisi. ”Siellä on kaiverruskin takana” Evan sanoi ja käänsi korun ympäri. ”E&L. I Love you” Hän katsoi poikaystäväänsä ja suuteli häntä. ”Odota laitan sen sinulle” Poika sanoi heidän irtauduttua suudelmasta. Hän sipaisi tytön hiukset hänen niskaltaan ja kiinnitti korun paikoilleen. Lily nosti kätensä koskettaakseen korua. ”En ikinä riisu tätä, pidän tätä aina. Rakastan sinua Evan” ”ja minä rakastan sinua Lil”

Hän oli tehnyt niin kuin lupasi, hän ei ollut koskaan riisunut korua. Evan oli kiinnittänyt sen hänen kaulaansa ja siitä lähtien se oli pysynyt paikoillaan. Hän saattoi yhä muistaa pojan käsien kosketuksen hänen niskassaan. Heidän oli pitänyt viettää koko loppuelämänsä yhdessä. He olivat olleet todella nuoria, mutta luottaneet toistensa rakkauteen. He olivat tunteneet toisensa leikki-ikäisistä asti ja heidän suhteensa oli kehittynyt ystävyydestä rakkaudeksi hiljalleen. ”Tiedän, että olemme yhä nuoria Lil, mutta tiedän myös etten koskaan rakastaisi ketään toista…En ole rikasmies niin kuin Ricky, enkä luultavasti tule koskaan olemaan, mutta tiedän että voisin tehdä sinut onnelliseksi. Haluan vielä jokin päivä perustaa perheen kanssasi.” Lily muisti kaikki heidän haaveensa, hän muisti kaikki Evanin unelmat, kuinka he olivat monesti valvoneet myöhään yöhön puhuen niistä. He olivat olleet molemmat toistensa ensimmäisiä ja Lily muisti yhä miltä oli tuntunut rakastella Evanin kanssa, miten pehmeiltä hänen kätensä olivat tuntuneet, ja hänen huulensa, jotka olivat olleet silkkiset kuin ruusunterälehdet. Kukaan ei ollut koskaan sen jälkeen koskettanut häntä niin, se ei ollut koskaan enää tuntunut niin hyvältä, kuin miltä se oli tuntunut Evanin kanssa.

Kyyneleet valuivat yhä holtittomammin alas naisen kasvoja. Hän muisti muutoksen, joka oli vienyt hänen enkelinsä. Heidän yllensä oli laskeutunut pimeys, Evan oli muuttunut ja kadonnut kuolemaansa nopeammin, kuin mitä hän oli koskaan ehtinyt ymmärtää, kukaan heistä ei ollut ehtinyt ymmärtää sitä, kunnes hän oli jo poissa. Yhtenä päivänä he olivat nauraneet, rakastelleet ja haaveilleet ja seuraavana hän kohtasi pojan joka oli vetäytynyt kuoreensa. ”Mene pois! Älä koske minuun! En halua sinua tänne!” Evan oli huutanut hänelle kyyneleet silmissään. Lily ei ollut ymmärtänyt. Hän oli itsekin alkanut itkeä, vaatinut poikaystävältään selitystä, mutta hän ei päässyt hänen lähelleen, kukaan ei päässyt. Hän oli huomannut kuinka Evan alkoi eristäytyä ja kadota yhä kauemmaksi ja hän oli epätoivoisesti yrittänyt saada otteen pojasta, muttei ollut onnistunut.

31.07.1973 Hän ei koskaan unohtaisi sitä päivää. Hän oli tullut Evanin kotitalolle tarkoituksenaan saada poika viimeinkin kertomaan, mikä häntä vaivasi. Hän oli kävellyt kohti taloa, nähnyt poliisit ja ruumisauton. Kaksi miestä kantoivat paareja. Lily muisti mustan ruumispussin, hän muisti nähneensä Rickyn pihassa, poika itki. Evanin vanhemmat, Emily oli huutanut ja itkenyt sydäntä särkevästi miestään vasten. Lily oli juossut pihaan, nähnyt juuri kun paarit nostettiin ruumisauton sisään. Hän oli vapissut kauttaaltaan, hän oli tuskin nähnyt enää mitään kyyneleittensä lävitse. ”Evan!” Hän oli huutanut, uudestaan ja uudestaan, mutta poika ei tullut hänen luokseen ja hän oli tiennyt, muttei ollut halunnut uskoa sitä. Hänen jalkansa olivat pettäneet ja hän oli kaatunut polvilleen nurmikolle. ”Evan!…Ei! Ei!…Ev…” Ricky oli tullut luokseen. ”Voi Lil, tämä on hirveää…niin hirveää” Ricky oli sanonut ja puristanut hänet rintaansa vasten. ”Evan…Haluan Evanin…haluan Evanin…miksei hän tule?…Ev…” Lily ei juurikaan muistanut mitään siitä mitä oli tapahtunut seuraavien kahdenviikon aikana. Hän oli halunnut kuolla, hänen sydämensä oli ollut palasina, kaikki vaikutti niin turhalta, häneen oli sattunut ja hän oli vain halunnut Evanin, hän oli halunnut rakkaansa. Hän oli miltei tappanut itsensäkin, mutta Ricky oli ollut hänen tukenaan ja puhunut hänelle järkeä. Ricky oli lohduttanut häntä ja hän oli lohduttanut Rickyä.

Lily pudisteli päätään. Hän käveli makuuhuoneeseensa ja otti vanhan päiväkirjansa välistä kirjeen, jonka Evan oli kirjoittanut hänelle hyvästeiksi. Hän tuijotti hetken tuttua käsialaa ja kellastunutta paperia, ennen kuin alkoi lukemaan.

Rakas Lily

Olen kampaillut tämän kirjeenkirjoittamisen kanssa jo tuntikausia, on niin paljon sanottavaa, mutta liian vähän aikaa kirjoittaa se kaikki. Ajatukseni eivät juokse nyt niin selkeästi, että tämä olisi helppoa. Katson kelloa jatkuvasti, en ole nukkunut koko yöhön. Valehtelisin, jos sanoisin ettei minua pelota, mutta olen joka tapauksessa tehnyt päätökseni. Olen niin pahoillani Lily, toivon että annat minulle anteeksi tämän, että te kaikki annatte minulle anteeksi.

Rakas, suloinen Lily, älä ikinä luule ettenkö rakastaisi sinua. Rakastan sinua koko sydämestäni, olen aina rakastanut. Muista meidät ja muista minut, sellaisena kuin olin ennen eikä sellaisena mikä minusta on nyt tullut. Ne asiat mistä puhuimme ja tulevaisuus jota suunnittelimme, halusin sitä, kaikki mitä sanoin silloin oli totta ja suoraan sydämestäni. On kuitenkin tapahtunut jotain, mistä en pysty puhumaan ja joka on muuttanut minut niin täydellisesti, etten enää näe miten pystyisin jatkamaan elämääni kantaen sen tapahtuman muistoa itsessäni ja tiedän, ettei se loppuisi, se jatkuisi aina. En pysty elämään elämääni siten. Minun on pakko paeta, enkä keksi muuta keinoa. Luota minuun, olen yrittänyt, mutten näe muuta vaihtoehtoa kuin tämä.

Sinä rakkaani, sinä ansaitset miehen joka pystyy antamaan sinulle kaikkensa, joka rakastaa sinua joka päivä ja joka saa sinut nauramaan ja hymyilemään. Naurusi on kauneinta mitä olen ikinä kuullut ja sinä olet kauneinta, mitä ikinä olen nähnyt. Haluan, että olet onnellinen ja että rakastat. Ole onnellinen Lily, muista minut, mutta jatka elämääsi.

Pyydän vielä kerran anteeksiantoasi. Muista ettet olisi voinut tehdä tai sanoa mitään joka olisi muuttanut asioita. En vain pysty enää jatkamaan. Ehkä vielä näemme jokin päivä, toisessa elämässä tai taivaassa jos sellainen on. Odotan sinua siellä, odotan ja katson kuinka elät elämäsi vanhaksi naiseksi asti. Odotan näkeväni sinut onnellisena Lily, muista se.

Ikuisella rakkaudella: Evan

Lily tuijotti kirjettä pitkään, puristi sen sitten rintaansa vasten ja itki. `Miksi Evan? Miksi?` Hän kysyi kysymystä mielessään, sitä samaa jota hän oli kysynyt itseltään kaikki ne 30-vuotta. Evanin viimeinen toive oli ollut, että hän olisi onnellinen ja jatkaisi elämäänsä. Hän oli yrittänyt, mutta onni oli ollut vaikea tavoittaa, hänen sydämensä ei koskaan ollut toipunut. Hän oli mennyt naimisiin 27-vuotiaana ja eronnut neljä vuotta kestäneen liiton jälkeen. ”En pysty kilpailemaan sydämestäsi kuollutta vastaan, olen kyllästynyt hänen haamuunsa Lily.” Harry oli sanonut, todetessaan haluavansa eron. Lily ei ollut sanonut sanaakaan, hän oli ymmärtänyt. Hän ei koskaan ollut rakastanut Harryä, se oli aina ollut enemmän ystävyyttä hänen puoleltaan, oli ollut turvallista olla ystävän kanssa. Harryn jälkeen hän oli ollut yksin, hänen sydämensä kuului aina sille pojalle, joka kuoli 30-vuotta sitten, aina. ”Tekikö Ricky sinulle jotain? Mitä hän teki sinulle rakkaani?” Hän kysyi tyhjyydeltä. Hänen oli saatava tietää totuus, kaikkien niiden epätietoisten vuosien jälkeen hänen oli saatava tietää. Hän matkustaisi Pariisiin, saadakseen vastaukset kysymyksiinsä.

Ricky istui kolkonhuoneen pöydänääressä, kun Lily tuli sisään. Mies katsoi naista hymyillen. ”Lily, miten ihanaa että tulit. Kaipasinkin ystävällisiä kasvoja.” Mies sanoi naisen istuessa alas. Lily katsoi Rickyä epäluuloisena. ”Tämä on järjetöntä Lily, kuulitko mistä he syyttävät minua?” Ricky kysyi. ”Kuulin kyllä…”Lily vastasi irrottamatta katsettaan miehestä. ”Minäkö muka raiskaisin ja yrittäisin murhata jonkun?” Ricky jatkoi, pudistellen päätään. Lily kurtisti kulmiaan, hän oli viimepäivien kuluessa saanut lisää tietoa ja suhtautui nyt todella epäilevästi vanhaa ystäväänsä kohtaan. ”Miksi heillä on sitten sinun DNA:tasi?” Lily kysyi. ”Mistä minä tiedän! Se poika on varmasti hullu” Nainen huokaisi, hän oli nyt varma että Ricky oli syyllinen, oli uskomatonta miten mies kuitenkin yritti yhä kieltää kaiken. ”Kuulin, että se poika on joskus asunut luonasi, miltei neljä vuotta Ricky! Siitä on todistajia. He sanovat, että luulivat häntä sinun veljenpojaksesi. Miten selität sen Ricky?” Lily kysyi ja nojautui taaksepäin tuolillaan. Rickyn ilme synkkeni ja hetken mies oli hiljaa. ”Teitkö sinä Evanille jotain? Oliko sinulla jotain tekemistä hänen kuolemansa kanssa?” Lily kysyi ääni tiukentuen. `Miten en aikaisemmin nähnyt tätä?` Hän kysyi samalla itseltään.

Ricky tuijotti häntä hetken, kunnes virne kohosi hänen huulilleen. ”Luulenpa Lily, että saatan joutua vankilaan…” Mies aloitti sitten. ”Evan oli niin kaunis eikö ollutkin?” Ricky jatkoi ja katsoi häneen läpitunkevilla silmillään saaden Lilyn vääntelehtimään epämukavuudesta tuolillaan. ”Meidän oma suloinen Evanimme…kyllä, ajattelen häntä usein…Hän tuli luokseni silloin yhtenä iltana, olimme altaalla ja hän puhui sinusta taukoamatta ”Lily sitä ja Lily tätä” –luoja miten ärsyttävää se oli…ja samaan aikaan hän heilutteli sitä pientä tiukkaa persettään nenäni edessä…Muistatko sen? Muistatko miten täydellinen hän oli Lily?” Lily katsoi miestä järkyttyneenä, kykenemättä puhumaan. ”Haluatko tosiaan tietää Lily?…Haluatko kuulla miten poikaystäväsi rukoili minua? Kuinka hän huusi allani? Hän voihki, kuin huora kiimassa, huusi kuin nainen, kun otin hänet…Hän vuosi verta Lily, sinä yönä hän oli todella kaunis.” Nainen tärisi raivosta ja järkytyksestä miehen katseen alla. ”Haluatko kuulla lisää? Otin hänet vielä uudestaan, samalla sängyllä jolla tekin varmasti rakastelitte. Kysyin häneltä haluaako hän mieluummin, että otan sinut ja hän uhrasi itsensä sinun tähtesi…Kyllä se säälittävä huora taisi todella rakastaa sinua Lily…Harmi että hän tappoi itsensä, nautin hänestä suuresti, aivan kuten nautin siitä huorasta, joka toimitti minut tänne.” Ricky nauroi. ”Senkin ällöttävä, sadistinen, perverssi! Hän oli sinun ystäväsi! Evan oli sinun ystäväsi!” Nainen huusi noustuaan tuolistaan, hän käveli miestä kohti ja kirkui. ”Mätäne helvetissä Ricky! Toivon että he repivät sinut palasiksi vankilassa!” Nainen itki, oli käydä miehen kimppuun, mutta vartijat estivät häntä. ”Mätäne helvetissä!” Nainen kirkui, kun vartijat taluttivat häntä ulos. Ricky nojautui taaksepäin ja hymyili tyytyväisenä. Miten hän nauttikaan ihmisten kärsimyksestä, miten hän nauttikaan heidän tuskastaan ja huudoistaan. Lily tulisi näkemään painajaisia, Ricky ajatteli ja hänen hymynsä kasvoi. Hän tiesi joutuvansa vankilaan, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan jäädä sinne loppuiäkseen. Ei, hän pääsisi vielä vapaaksi, hän osasi pelata tätä peliä. Hän tiesi mitä tehdä…

25. osa

15.10.2003

Viimein hän pääsi kotiin sairaalasta. Michael oli yhä yllättynyt siitä, kuinka väsyneeksi hän tunsi itsensä, väsyneeksi ja heikoksi. Sam toi hänet istumaan sohvalle, polvistui hänen eteensä ja tarkkaili häntä tiiviisti. ”Haluatko jotain? Otatko teetä? Jotain syömistä? Tuonko sinulle peiton? M…” Sam kyseli. Michael hymyili hänelle heikosti ja toi sormensa Samin huulille keskeyttääkseen hänet. ”Ota ihan rauhassa Sam, pärjään kyllä…mutta tee voisi maistua.” Hän sanoi. Sam nousi välittömästi ylös toteuttaakseen hänen pyyntönsä. Michael katsoi hänen peräänsä hymyillen ja tunsi pian äitinsä käden hiuksissaan, hän kääntyi katsomaan vanhempiaan. Äiti kiersi sohvan ja istui hänen viereensä. ”Miten voit kultaseni?” ”Ihan hyvin.” Hän vastasi tottuneesti. Äiti katsoi poikaansa huolestuneena. Hän epäili, että hymy hänen kasvoillaan oli vain naamio, joka kätki tuskan sisällä. Hän tunsi poikansa, mutta ei tiennyt kuinka auttaa häntä. Hän nosti kätensä poikansa kasvoille ja katsoi häntä surullisena, mutta hymyillen. ”Miksi et vieläkään puhu meille?” Hän kysyi hiljaa. Michael katsoi äitiään yllättyneenä ja nosti oman kätensä äitinsä käden päälle. ”Mitä tarkoitat?…Puhunhan minä” Evelyn silitti poskenihoa kätensä alla. ”Vastaat aina voivasi hyvin, mutta voitko sinä hyvin? Sinun silmäsi ovat aina paljastaneet sinut, katson sinua ja minä…Yrität yhä suojella meitä, vaikkei sinun tarvitsisi” Evelyn sanoi. Michael perääntyi äidistään. ”Minä voin hyvin, olen kunnossa äiti, todella minä olen.” Hän huokaisi ja katsoi äitiään toivoen vakuuttavansa tämän.

Sam palasi huoneeseen tee-tarjottimen kanssa. Michael otti kupin käteensä. ”Samilla on syntymäpäivät pian, pitäisi miettiä juhlia.” Hän sanoi, haluten epätoivoisesti vaihtaa puheenaihetta. Evelyn huokaisi ja kohtasi Samin katseen, joka näytti myös huolestuneelta. Sam istui Michaelin toiselle puolelle. ”Ajattelin, että viettäisimme syntymäpäiväni kahdestaan täällä kotona…” Sam sanoi ja katsoi häntä. Michael kurtisti kulmiaan. ”Älä viitsi Sam, tiedän että haluat juhlat! Lakatkaa jo kohtelemasta minua kuin särkyisin minä hetkenä hyvänsä! En ole sairas, en ole rikki! En kaipaa sääliänne! En kaipaa huoltanne! Lopettakaa jo!” Hän huusi, nousten ylös. Ahdistus hänen sisällään kasvoi, hän hengitti kiivaasti, huone pyöri hänen silmissään, kädet kietoutuivat hänen ympärilleen ja vetivät hänet halaukseen. Hän ei edes ollut tajunnut itkevänsä. Sam kuiskaili rauhoittavasti hänen korvaansa, kädet silittivät hänen selkäänsä. Hetkeksi hän pystyi rauhoittumaan, mutta pian hän ahdistui otteesta ympärillään ja veti itsensä irti Samista. Hän astui haparoiden taaksepäin ja vapisi. Hän tunsi olevansa niin hukassa. Evelyn tuli poikansa luokse ja otti hänet lämpimään syleilyyn. ”Olet varmasti vain väsynyt kultaseni, sinun on parempi yrittää nukkua” Äiti kuiskasi ja johdatteli hänet makuuhuoneeseen.

Sam istui sohvalle, hänen sydäntään särki ajatus, että Michael pelkäsi hänen kosketustaan. Henry katsoi masentunutta nuortamiestä vastapäiseltä nojatuolilta. ”Älä huolehdi, anna hänelle aikaa…Ole kärsivällinen, kyllä se siitä.” Mies sanoi sitten. Sam katsoi yllättyneenä miestä, joka ei aiemmin ollut juurikaan puhunut hänelle ja joka nyt tarjosi näitä lohdutuksensanoja. Mies, joka vielä kuusivuotta sitten oli pitänyt homoutta syntinä, tarjosi nyt poikansa rakastajalle lohdutuksensanoja. Sam avasi suutaan sanoakseen jotain, mutta sanat tuntuivat vain karkaavan häneltä. ”No, älä näytä niin yllättyneeltä. Saatan vaikuttaa tiukkapipoiselta vanhalta mieheltä, mutta olen oppinut katsomaan asioita uudella tavalla. Hyväksyn sinun ja poikani suhteen täysin.” Mies hymyili hänelle. ”Kiitos herra Wills, ette tiedä miten paljon se minulle merkitsee”

Äiti peitteli poikansa ja silitti hellästi tämän hiuksia. Se rauhoitti Michaelia, hänen äitinsä kosketus rauhoitti häntä. ”Yritä nyt nukkua kultaseni” Hän kuiskasi. ”Oletko täällä vielä kun herään?” Michael kysyi. ”Yövymme isäsi kanssa hotellissa, mutta näemme taas huomenna.” Äiti vastasi ja painoi huulensa pojan otsalle. ”Minulla oli ikävä sinua.” Poika mutisi. ”Ja minun oli ikävä sinua…Joudumme palamaan kotiin muutaman päivän kuluttua, mutta jään kyllä tänne jos haluat.” ”Ymmärrän, älä huolehdi, kyllä minä pärjään.” ”Tulethan sitten jouluksi kotiin? Samin kanssa?” Äiti pyysi. ”Totta kai, mikään ei pitäisi minua poissa, minun on ikävä kotiin…” Äiti hymyili. ”Nuku hyvin…Rakastan sinua” ”Minäkin rakastan sinua.”

Hänen äitinsä poistui huoneesta ja sulki oven perässään. Michael makasi sängyllä, haluamatta oikeastaan nukahtaa, hän pelkäsi omia uniaan. Hän mietti milloin oikeudenkäynti pidettäisiin. Poliisit olivat nyt saaneet kiinni myös sen miehen, jonka talossa häntä oli pidetty. Ainoastaan Jean oli vapaalla. Jean ja Patrick olivat kadonneet kuin maan nielemät. Hän pelkäsi yhä, että jonakin päivänä Jean tulisi hänen luokseen ja satuttaisi häntä. Samalla hän pelkäsi Rickyä ja hänen kostoaan. Entä jos se ei todella koskaan loppuisi? Hän itki vaimeasti, vapisten peiton alla. Muistot olivat julmia, ne eivät jättäneet häntä rauhaan. `Huora…minun…niin tiukka…huora…aina minun` Sanat soivat hänen mielessään ja hän puristi silmänsä tiukasti kiinni. Se kipu, hän ei koskaan unohtaisi sitä.

Sam kuuli Michaelin huutavan ja ryntäsi huoneeseen hänen luokseen. Evelyn ja Henry olivat jo lähteneet. ”Ei, Ei, Ei enää!” Michael huusi hysteerisenä kiemurrellen sängyllä. ”Michael!” Sam kutsui saamatta vastausta, hän istui hänen viereensä ja veti hänet syleilyynsä. ”Ei, ei, ei päästä irti, päästä irti! Ei enää! Päästä irti!” Michael huusi ja hakkasi hänen rintaansa nyrkeillään, hän vaikutti täysin epätietoiselta siitä missä oli. ”Rauhoitu kulta, se olen minä. Olet turvassa, rauhoitu, en satuta sinua.” Sam sanoi, yrittäen pitää oman äänensä rauhallisena. Michael rimpuili yhä ja Samin oli pidettävä kiinni hänen ranteistaan, estääkseen Michaelia lyömästä itseään. Sam itki, hän pelkäsi. Michael käyttäytyi kuin ei vieläkään tuntisi häntä. ”Michael lopeta, se olen minä Sam, olet kotona, olet turvassa.” Hän sanoi. Michael vapisi yhä, päästi epätoivoisen ja tuskastuneen huokaisun, mutta rauhoittui ja antoi lopulta Samin pidellä itseään. ”Ei mitään hätää, ei mitään hätää” Sam puhui ja silitti hänen selkäänsä ja suuteli hänen päätään. ”Minä nukahdin ja luulin että…” Michael sopersi. ”…anteeksi Sam, anteeksi” ”Ymmärrän rakas, kaikki on nyt hyvin.” Michael ei tällä kertaa vetäytynyt Samin syleilystä, se ei tuntunut enää uhkaavalta. Hän rauhoittui hieman ja tasasi hengitystään. ”Voitko tuoda minulle unilääkettä? En taida pystyä nukkumaan muuten.” ”Hyvä on.”

Sam makasi sängyllä kyljellään ja katsoi Michaelia, joka oli jo nukahtanut uudestaan. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli jo maannut siinä. Michael näytti niin rauhalliselta ja Sam kosketti hänen kasvojaan hellästi. ”Rakastan sinua.” Hän kuiskasi ja painoi suudelman Michaelin otsalle. ”Voisinpa ottaa ne kaikki demonisi pois, voisinpa tehdä sinut taas onnelliseksi ja ehjäksi…En tiedä alkuunkaan mitä minuun tulisi tehdä…kaipaan sinua, kaipaan koskettaa sinua, suudella ja rakastella sinua…” Sam jatkoi, hänen oli pakko puhua se mitä tunsi vaikkei Michael kuulisikaan häntä, mutta oli asioita joita hän ei pystynyt sanomaan ääneen, kun Michael oli hereillä. ”Haluaisin niin kovin rakastella sinua…mutta et taida olla valmis siihen vielä pitkään aikaan…” Sam huokaisi ja kosketti varoen Michaelin huulia. ”Se on niin epäreilua…” Hän sanoi ja kumartui suutelemaan Michaelia hellästi ja varoen. Sam palasi omalle puolelleen sänkyä, kietoutui peittonsa alle ja yritti nukahtaa.

6.11.2003

Michael makasi sohvalla, kietoutuneena päiväunipeiton alle. Hän tuijotti tyhjyyteen. ”Kävin hakemassa ruokaa kiinalaisesta, tuletko syömään?” Sam huusi keittiöstä. ”Michael?” Hän kutsui, kun ei saanut vastausta. Sam tuli olohuoneeseen. ”Tuletko?” Hän kysyi. Michael katsoi häntä väsyneenä, nousi ylös, muttei sanonut sanaakaan.

He istuivat pöydän ääressä. ”Sinun pitäisi syödä rakas.” Sam sanoi huolestuneena, kun Michael ei ollut koskenutkaan lautaseen edessään. Michael tarttui haarukkaansa ja alkoi sitten hajamielisesti siirrellä sillä ruokaa lautasellaan. Lopulta hän toi haarukan suuhunsa, pureskeli ruokaa hitaasti ja nieli sen alas vaivalla. Samin sydäntä särki, hänestä tuntui, että tilanne muuttui kokoajan vain pahempaan suuntaan. Michael puhui entistä harvemmin, tuijotti usein vain tyhjää ja söi hyvin vähän. Sam mietti johtuiko tämä käännös huonompaan hänen vanhempiensa lähdöstä vai lähestyvästä oikeudenkäynnistä. Oli vaikeaa katsoa vierestä, kuinka hänen rakkaansa kärsi ja kuihtui. Hän halusi auttaa, muttei tiennyt mitä voisi tehdä. ”En voi oikein hyvin, syön myöhemmin.” Michael sanoi lopulta ja palasi takaisin olohuoneensohvalle. Sam katsoi hänen peräänsä surullisena. Hän tunsi itsensä niin kovin voimattomaksi, niin kovin avuttomaksi. Hän nousi ylös raivasi pöydän ja tuli sitten olohuoneeseen, Michaelin luokse. Hän istui nojatuolille ja katsoi häntä hiljaa.

Kipu hänen sisällään ei jättänyt rauhaan, hän oli onneton, ahdistus tuntui vallanneen hänet kokonaan, mielialat heittelehtivät, ruokahalu oli kadonnut. Hän oli väsynyt. Hän mietti omaa elämäänsä ja hänestä alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että kaikki oli ollut hänen itsensä syytä. Niin moni asia puhui sen puolesta, niin moni ihminen oli käyttänyt häntä, niin moni ihminen piti häntä huorana. Ehkä he olivat oikeassa? Kuinka monta kertaa hänet oli raiskattu? Hän ei enää edes muistanut. Ei yhdelle ihmiselle yleensä tapahtunut sitä niin monta kertaa, ei yhdellä ihmisellä voinut olla niin huonotuuri, mutta hänellä oli ollut. Ehkä Jean oli ollut oikeassa, ehkä hän lähetti jotain signaaleja? Miksi se muuten olisi tapahtunut niin monta kertaa? `Ei normaalia` Hän hoki mielessään. `Omaa syytäni.` Hän ajatteli perään. Jopa Tony oli kerran huomauttanut hänelle hänen flirttailustaan. `Ehkä kerjäsin sitä` Hän ajatteli ja sulki silmänsä tuntiessaan kyyneleiden muodostuvan niihin.


2.6.1997

Tony istui Michaelin kanssa puistonnurmikolla. Oli lämmin, kaunis päivä. Michael nojasi puuta vasten ja söi mehujäätä. Tony istui hänen vieressään tehden espanjanläksyjään, joissa Michael oli luvannut auttaa. ”Okei, kuuntele lausunko oikein…Hola, mi nombre es Tony. Soy 17-años de viejo y vivo en Plymouth.” Tony lausui ja tarkasteli kirjaansa. ”Michael?” Hän kysyi, kun hänen ystävänsä ei vastannut. Tony kohotti katseensa ja jäi katsomaan suu auki tapaa, jolla hänen ystävänsä söi jäätelöään, se oli jotenkin todella perverssinnäköistä. Michaelin katse oli suunnattu suoraan Seaniin, joka istui hieman kauempana katsoen puolestaan Michaelia, hyvin kummallisella tavalla. ”Michael, luoja, mitä sinä teet?” Tony kysyi, äkkiä hänestä tuntui, että hän punastui. Michael veti jäätelön suustaan ja katsoi häneen. ”Miten niin? Syön jäätelöä tietenkin.” Hän vastasi silmät pyöreinä ja hyvin viattoman kuuloisena. ”No…voitko syödä sitä jotenkin vähemmän häiritsevällä tavalla?” Michael räpytteli silmiään tälle. ”Miten niin häiritsevällä tavalla?” ”No syöt sitä aivan kuin…um…katsoi Seania ja imit tuota kuin…” Tony änkytti, hänen poskiaan kuumotti. Michael puhkesi nauramaan. ”Kuin mitä Tony?” Michael kysyi yhä nauraen. ”No hyvä on Tony, huomasin että Sean tuijotti minua, hän aina tuijottaa minua, luoja tietää miksi, mutta ajattelin että jos hän välttämättä haluaa tuijottaa niin annan hänelle jotakin katsomisen arvoista…Minä vain istun tässä kaikessa rauhassa, nauttimasta päivästä, kun hän alkoi tuijottamaan.” Michael selitti. "Sinä olet kyllä outo kaveri, tiesitkö sitä?" Tony virkkoi hymyillen ja pudisteli päätään. Michael näytti hänelle kieltään. "Onneksi olet jo tottunut siihen Tony." Hän sanoi sitten. Tony katsoi häneen uudestaan. ”Sinä flirttailet muuten todella paljon, teet sitä kokoajan, flirttailet varmaan kaiken kanssa, joka liikkuu.” Tony virnisti. ”Miten niin? Enhän, en minä flirttaillut.” Michael yritti. ”Niin, etpä tietenkään.” Tony nauroi. Michael katsoi ystäväänsä hölmistyneenä.

”Kyllä sinä flirttailet ja todella paljon! Et ehkä itse tiedosta sitä, se tulee sinulta niin luonnostaan, mutta olen tarkkaillut sinua. Tälläkin hetkellä ainakin viisi eri naista elättelee toivetta sinun suhteesi, flirttailusi vuoksi; Sarah, Jeanna, Rebecka, Annie ja tietenkin Jenny...Olen sanoinkuvaamattoman kateellinen siitä.” Tony jatkoi. ”Älä nyt puhu hölmöjä Tony, minä en todellakaan flirttaile kaiken kanssa mikä liikkuu. Älä ole naurettava.” Michael tuhahti ja jatkoi. "Mutta niistä viidestä, minkä minä voin sille, että he tyrkyttävät itseään minulle joka käänteessä? Se on oikeastaan aika huvittavaa. Michael virnisti. ”Mutta sinä kannustat heitä omalla käyttäytymiselläsi…No okei, minä olen nyt hetken sinä ja sinä olet joku uusi tyyppi” Michael katsoi Tonya ja nosti kulmaansa epäilevästi. ”Hei, minä olen Michael Wills…räps, räps” Tony sanoi vetäen hampaat paljastavan hymyn huulilleen ja räpytellen silmiään. Hän nojautui lähemmäksi Michaelia ja hymyili viekoittelevasti. ”Mikä sinun nimesi on?…*iso hymy*…Vau, mistä olet ostanut nuo housut, ne sopivat sinulle tosi hyvin.” Michael löi ystäväänsä leikkisästi kylkeen. ”Lopeta Tony, en minä ole tuollainen! Jos flirttailen, niin en tekisi sitä noin idioottimaisesti…” Michael nauroi. ”No, mutta joka tapauksessa sinä flirttailet ja paljon!” ”Ihan miten vain Tony”


13.11.2003

Michael istui makuuhuoneen leveällä ikkunalaudalla ja tuijotti ulos harmauteen. Hän oli vetänyt jalkansa tiukasti rintaansa vasten ja kietonut kätensä niiden ympärille, hänen päänsä nojasi lasia vasten.

Oikeudenkäynti oli ollut painajaismainen. Kaikki olivat katsoneet häntä, erityisesti Ricky. Piinaava, läpitunkeva katse omahyväisenmiehen silmissä. Michael värähti muistaessaan sen. Hän oli tuntenut itsensä todella likaiseksi ja nöyryytetyksi. ”Eikö olekin totta, että miehet ovat maksaneet joskus seksistä kanssasi? Pelkkä kyllä tai ei riittää vastaukseksi.” Puolustaja oli kysynyt. ”Kyllä.” Hän oli vastannut häpeissään. Hän oli vilkaissut nopeasti Rickyn suuntaan ja nähnyt tyytyväisen virneen miehen kasvoilla. ”Elämäntapanne ovat siis olleet melko kyseenalaiset, ostiko kukaan syytetyistä koskaan palvelujanne?” Michael oli katsonut puolustusasianajajaan hämmentyneenä, tietämättä mitä vastata. ”E-ei.” Hän oli vastannut ääniväristen. ”Eikö? Oletteko varma? Ehkä lähdittekin näiden miesten mukaan täysin vapaaehtoisesti ja nyt omatunto soimaa ja keksitte syyttää näitä miehiä raiskauksesta.” Mies oli sanonut. Hänen oma asianajajansa oli esittänyt vastalauseen. Hänen oli ollut vaikea hengittää tai ajatella selkeästi. Hän oli vapissut. `Likainen, niin likainen`

”Minkä ikäisenä tapasitte herra Matthewsin?” Syyttäjä oli kysynyt häneltä. ”17-vuotiaana.” ”Vain 17-vuotiaana?…Kuinka pitkään asuitte hänen kanssaan?” ”Marraskuusta 1997, syyskuuhun 2001” ”Koko sinä aikana, ette ottaneet yhteyttä perheeseenne, miksi?” ”Pelkäsin, Ricky kiristi minua…hän...hänellä oli videoita ja valokuvia minusta…” ”Saitteko koskaan itse rahaa niiltä miehiltä seksistä?” ”En.” ”Kuka ne rahat sai?” ”Ricky Matthews.” ”Hän siis myi teitä muille miehille ja otti itse rahat?” ”Niin.” ”Ilman suostumustasi seksiin?” ”Niin.” Taas oli kuulunut uusivastalause. ”Monta kertaa teidät raiskattiin sieppauksen aikana?” ”E-en muista” ”Osaatteko arvioida?” ”Um…25?…en muista…"

Syyttäjä oli esittänyt jurylle valokuvat, joissa näkyivät kaikki hänen ruhjeensa, sekä lääkärin lausunnon. Puolustaja oli kaikin keinoin yrittänyt saada hänen menneisyytensä näyttämään arveluttavalta ja saada juryn epäilemään, että mistään raiskauksesta ei todella ollut kysymys. ”Heidät tuomitaan ilman epäilystäkään.” Hänen asianajajansa oli sanonut, kun istunto oli päättynyt.

Tuomiot oli luettu jo seuraavana päivänä. Ricky oli saanut 15-vuotta ehdotonta vankeutta ja muut olivat saaneet viidestä kymmeneen vuotta. Tuomiot tuntuivat jo sellaisinaan hirvittävän lyhyiltä. Pahimmassa tapauksessa niitä vielä alennettaisiin. Vankila-aika tuskin tekisi Rickystä parempaa ihmistä, hän tulisi vahingoittamaan vielä jotakuta ja he olivat typeriä, jos eivät nähneet sitä. Michael mietti miten pitkä tuomio olisi ollut, jos he olisivat löytäneet kaikki ne videot ja valokuvat miehen asunnolta, mutta poliisit eivät olleet löytäneet mitään. Myös ne videot, joka oli kuvattu hänestä sieppauksen aikana olivat kadonneet.


”Miten hän voi Sam?” Kitty kysyi hiljaa. He istuivat keittiössä juomassa teetä. ”Ei kovin hyvin, hän vetäytyy kuoreensa yhä enemmän…Oikeudenkäynti taisi ottaa koville…Hän syö liian vähän, ei oikein puhu ja…” Sam nosti kätensä kasvoilleen. ”En tiedä mitä tehdä Kitty, en tiedä miten auttaa häntä…” Hän huokaisi. Kitty puristi hänen toista kättään ja hymyili lohduttavasti. ”Se vie aikansa Sam, se tapahtui vasta vähänaikaa sitten…Etsin eilen internetistä juttua aiheesta, on olemassa erilaisia kriisipuhelimia joihin hän voisi soittaa, puhua jonkun ammattilaisen kanssa…Ehkä häntä myös voisi helpottaa puhua jonkun kanssa, joka on käynyt läpi saman.” Kitty puhui. Hän nousi ylös ja haki papereita laukustaan. ”Voisit ehkä itsekin lukea nämä, ehkä ne auttavat vähän ymmärtämään mitä hänen päässään liikkuu.” Sam silmäili papereita. ”Kiitos, luen nämä pian…Yritin itsekin ehdottaa jotain ammattilaista, mutta hän vain tiuski minulle, että selviää kyllä itsekin tästä…Ehkä sinä voisit puhua hänen kanssaan Kitty, ehkä hän kuuntelisi sinua?” ”Voin yrittää…Tulen käymään joku päivä, paremmalla ajalla.” Kitty lupasi. ”Syntymäpäiväni muuten pidetään 29.päivä” Sam ilmoitti sitten. ”Meinaat siis pitää juhlat?…um…eikö se ole liian…” ”Liian aikaista Michaelille? Ehkä, mutta hän vaatii sitä, en saa hänen päätään kääntymään, tiedät miten itsepäinen hän osaa olla. Mutta siksi todella tarvitsisin, että tulisit Kitty, hänen tuekseen ja muutenkin.” ”Totta kai tulen Sam.”

Illalla Sam tuli makuuhuoneeseen, Michael nukkui jo, otettuaan unilääkkeensä. Hän istui sängylle hänen viereensä ja silitti hellästi hänen kasvojaan. Oli vaikea uskoa, että vasta kuukausi sitten he olivat vielä olleet onnellisia. Niin lyhyt aika ja kaikki oli muuttunut. Hän muisteli viimeistä kertaa kun he olivat rakastelleet, samana aamuna, jona Michael oli kadonnut. Se oli ollut hyvä aamu, hän kaipasi aikaa jolloin kaikki oli ollut hyvin. Hän oli aina ollut hyvin seksuaalinen ihminen ja nyt hänen kehonsa kaipasi seksiä. Oli turhauttavaa ajatella, että sitä ei kuitenkaan olisi tiedossa hyvin pitkään aikaan. Michaelille tuntui olevan vaikea kestää edes suudelmia. Halauksista hän ei kuitenkaan enää vetäytynyt.

Sam siirsi peittoa hieman syrjään Michaelin päältä, hän nosti hänen paitansa niin ylös kuin sai ilman, että se pitäisi riisua kokonaan. Hän tunsi olonsa hirveäksi tehdessään sen, liikuttaessaan kättään rakkaansa alastomalla rintakehällä ja vatsalla. Hänen oli vain niin kovin ikävä sitä kosketusta, niin ikävä sitä kauneutta. Hereillä Michael ei antaisi hänen koskettaa itseään näin, hän ei antaisi hänen nähdä alastonta ihoaan. Sam tarkasteli löytäisikö mitään näkyviä arpia, muttei nähnyt, ei ainakaan etupuolen ylävartalossa. Hän ei tiennyt missä välissä oli siirtänyt kokopeiton syrjään. Hän silitti Michaelin reittä ja tarkkaili hänen kasvoiltaan heräämisenmerkkejä, mutta uni oli syvää. Hänen kätensä eksyi toisen jalkoväliin ja hän tunsi oman kalunsa alkavan heräillä. `Hyvä luoja Sam, mitä sinä oikein teet? Käytät hyväksesi poikaystävääsi kun hän nukkuu? Et ole parempi kuin he.` Sam ajatteli kauhistuneena. Hän veti Michaelin paidan takaisin alas ja peitteli hänet huolella. Hän tunsi olonsa todella hirvittäväksi, mutta hänen kiihottumisensa ei suostunut jättämään häntä rauhaan. Sam lähti huoneesta sulkien oven perästään. Hän meni istumaan olohuoneeseen ja hyväili itselleen orgasmin.

25.11.

”Hyvää syntymäpäivää Samuel, tein sinulle aamiaista.” Michael sanoi herättäessään hänet. Sam hieroi silmiään unisena, hän katsoi hymyillen tarjotinta, jonka Michael oli tuonut. Pilkottuja hedelmiä, tuoreena puristettua appelsiinimehua, teetä, paahtoleipää, munakasta. ”Kiitos rakas” Sam sanoi ja kumartui hieman eteenpäin ja antoi varovaisen suukon Michaelin poskelle. Michael kävi kyljelleen hänen viereensä. ”Huh, 27-vuotta…enää kolme vuotta ja olen kolmekymmentä, vanheneminen on kamalaa…” Sam huokaisi. Michael hymyili hänelle ja kosketti hellästi hänen kasvojaan. ”Sinä olet vielä nuori Sam, älä vielä saa ikäkriisiä.” Hän kuiskasi pehmeästi. ”En ehtinyt ostaa sinulle lahjaa...anteeksi” Michael sanoi katsoen häntä pahoillaan olevasti. Sam ei voinut uskoa, että Michael pyysi vielä anteeksi sitä, kulunut kuukausi oli ollut todella rankka ja ymmärrettävästi Michael ei juurikaan uskaltanut liikkua ulkona yksin. ”Älä sinä nyt sitä murehdi, en tarvitse lahjoja, paras lahja on se että saan herätä viereltäsi.” Sam hymyili rakastavasti. ”Kyllä sinun jotain pitäisi saada, syntymäpäiväsi ja kaikkea…Teen sinulle lempiruokaasi siihen mennessä kun tulet töistä.” ”Hyvä on, kuulostaa hyvälle.” Michael rohkaisi itsensä, nousi istumaan ja suuteli Samin huulia. Se oli varovainen, kevyt suudelma, mutta ainakin se oli alku, Sam ajatteli.

Michael kiersi asuntoa hermostuneena Samin lähdettyä. Yksin oleminen hermostutti häntä jopa päivisin ja etenkin nyt kun hän oli päättänyt lähteä ulos. Hän halusi tarjota Samille hyvän syntymäpäivän, jos vain hetken hän pystyisi esittämään, että kaikki oli normaalisti ja hyvin, hetkeksi unohtaa kaiken.

Hän vihasi itseään, joka kerta kun kavahti Samin kosketusta. Hän tiesi, ettei Sam ikinä vahingoittaisi häntä, mutta hänen ruumiinsa ja hänen mielensä kieltäytyivät unohtamasta sitä mitä oli tapahtunut toisten miesten käsistä. Muistot kivusta sumensivat kaiken muun alleen. Se oli pakokauhua, jonka alla mieli ei pystynyt erottamaan ystävää vihollisesta. Seksi oli muodostunut isoksi pelottavaksi asiaksi; seksi oli yhtä kivun kanssa, se oli väkivaltaa. Hän yritti pakottaa itsensä muistamaan kaikki kerrat Samin kanssa, ajan jolloin se ei ollut sattunut ja jolloin hän oli nauttinut siitä. Se oli kuitenkin vaikeaa, mutta hän yritti ja sinä päivänä hän oli päättänyt antaa Samille enemmän. Hän halusi antaa Samille läheisyyttä ja rakkautta. Hän halusi pystyä nauttimaan, mutta samalla se halu ja ajatus ällötti häntä. Hänen ei kuulunut haluta sitä, hän oli likainen ja ällöttävä. Kaikki oli jatkuvaa ristiriitaisuutta hänen mielessään. Michael huokaisi tuskastuneena, hän tiesi tarvitsevansa jotain pystyäkseen antamaan Samin koskettaa itseään. Hän soitti Paulin ystävälle Kristijanille, jonka oli tavannut silloin yhtenä iltana clubilla, kun oli ollut vielä Jeanin kanssa.

”Kris” Mies vastasi. ”Hei Michael Harris tässä, vieläkö muistat?” ”Ah, Michael…Michael Plymouthista, eikö niin?” ”Niin juuri” ”Pitkästä aikaa, mitäs sinulle kuuluu?” Ilmeisestikään mies ei ollut jutellut Paulin kanssa vähään aikaan. ”Ihan hyvää kiitos, entä itsellesi?” ”Hyvää, ei ihmeempiä.” ”Tuota, soitin koska…minä…tuota…Puhuit silloin, että sinulta saisi maria, jos on tarvis…” ”Kyllä ja nyt olisi sellainen tarve?” ”Niin” ”Olen kotona nytkin, jos tulet käymään täällä?” ”Sopii, itsellänikin on vapaapäivä.”

Michael tarkisti kartasta osoitteen jonka mies oli hänelle antanut. Hän pukeutui ulkovaatteisiinsa ja lähti ulos. Hänen sydämensä löi villinä hänen kävellessään katuja eteenpäin, hän käveli katse laskettuna alas, mahdollisimman nopeaan tahtiin, yrittäen olla huomaamaton. Lopulta hän saapui kerrostalon eteen ja otti hissin kerrokseen, jossa Kristjan asui.

”No hei, tule toki sisään.” Mies pyysi hänen avattuaan oven. Michael hymyili hätäisesti ja veti takkinsa hupun alas. Ovi painui kiinni hänen perässään ja hän jäi seisomaan lähelle sitä. ”Haluatko jotain? Kahvia, teetä?” Mies kysyi tarkastellessaan häntä.”Ei kiitos, minulla on vähän kiire.” ”Ymmärrän, ihan pienihetki käyn hakemassa, paljonko tarvitset?” ”Um, en tiedä…vähän riittää.” Mies katosi yhteen huoneista. Michaelin sydämenlyönnit eivät vieläkään olleet rauhoittuneet. Kristjan palasi ja ojensi hänelle pienenpussin ruohoa. ”Tässä, haluaisitko kenties jotain vahvempaakin? Ekstaasia?” Mies kysyi. ”Um…en oikein tiedä…en ole koskaan…” ”Kokeile, siitä tulee todella hyvä olo” Kristjan kehotti, iskien hänelle silmää ja tarjosi toista pientä pussia, jossa oli kaksi hyvin pientä tablettia. ”Saat nämä ilmaiseksi, koska pidän sinusta.” Mies jatkoi ja Michael tarttui pussiin epäröiden. `Ei ehkä pitäisi...Mutta toisaalta...Mitä menettäisin enää, vaikka kokeilisinkin?` Hän mietti ja ojensi sitten rahat Kristijanille marihuanasta. ”Soita taas, jos tarvitset lisää tai voit soittaa myös ihan muuten vain.” Mies iski hänelle uudestaan silmää. Se vain hermostutti Michaelia entisestään. Käyttäytyikö mies silloin clubillakin näin häntä kohtaan? Hän mietti itsekseen. ”Kiitos, näkemiin.” Hän sanoi nopeasti ja poistui.

Oli helpottavaa olla taas kotona. `Parasta tehdä ruoka ensin.` Hän ajatteli ja siirtyi keittiöön. Hän laittoi paistin uuniin ja kattoi pöydän. `Olen kuin mikäkin kotirouva...` Hän ajatteli hieman huvittuneena ja mietti mitäköhän Tony mahtaisi ajatella siitä. Hän pudisteli päätään nopeasti, yrittäen keskittyä tulevaan iltaan. Hän kävi suihkussa ja saattoi tuntea sen kamalan arven alaselässään; RM. Michaelia puistatti, hän halusi sen kiihkeästi pois ja alkoi pakonomaisesti hangata ihoaan, tuntien itsensä jälleen niin likaiseksi. Tutuksi käyneet kuiskaukset täyttivät hänen päänsä. `Huora…minun…huora…tätä sinä haluat…`

Michael kuivasi itsensä ja etsi ison laastarin lääkekaapista, jolla peitti arven. Hän ei halunnut Samin näkevän sitä ja pelkäsi, että jos hän pilvessä ollessaan rupeisi riisuuntumaan ja unohtaisi arven kokonaan, Sam saattaisi nähdä sen ja pitäisi häntä ällöttävänä. Hän huokaisi tuskastuneena, pukiessaan päällensä puhtaat vaatteet. Hän kääri sätkän itselleen olohuoneeseen tuntuaan ja katseli hetken kahta ekstaasipilleriä, harkiten toisen ottamista. `Sam kyllä varmasti huomaisi jos pyörisit täällä täysin huumeissa, hän tuskin pitäisi siitä…` Hän ajatteli ja uskoi, että Sam ei myöskään erityisemmin pitäisi siitä, jos tietäisi hänen polttaneen pilveä. `Huomaakohan hän sen?` Michael mietti. `No jos hän saa seksiä niin hän tuskin valittaa` Hän järkeili sitten ja siirtyi parvekkeelle polttamaan.

Sam saapui kotiin töistä, asunnossa tuoksui hyvällä, valot olivat himmennetty ja hän kuuli rauhallisen musiikin. Hän tuli olohuoneeseen ja näki muutaman kynttilän olohuoneenpöydällä. Asunto näytti kauniimmalta kuin koskaan. ”Hei Sam, oliko hyvä päivä?” Michael kysyi hymyillen, nojaten keittiön ovenpieleen. Sam katsoi häntä ihaillen ja hämmentyneenä. Hänestä tuntui kuin olisi kävellyt suoraan menneeseen. ”Hei, vau olet tehnyt ihmeitä täällä.” Hän huokaisi.”Tule syömään.” Michael sanoi ja meni keittiöön, jonne Sam seurasi häntä. Michael ojensi hänelle viinilasin ja he istuivat pöytään. ”Näyttää todella hyvälle” Sam sanoi ja maistoi viiniään. Hän katsoi poikaystäväänsä, joka nojasi pöytään käsillään, pidellen viinilasia kasvojensa lähellä ja katsoi häneen viekoittelevasti virnistäen. Sam huomasi Michaelin silmissä jotakin, jotakin outoa, mutta ei tiennyt mitä se oli.

Michael katsoi Samiin. `Sam on kuin enkeli, vaaleahiuksinen, sinisilmäinen sädehtivä enkeli` Häntä hymyilytti hullunlailla. Hänen oma äänensä kuulosti niin vieraalta, Samin ääni kuulosti vieraalta. Huoneen värit, valot ja varjot leikkivät keskenään, sekoittuivat toisiinsa kummallisella tavalla. Hänen omaa ihoaan kuumotti. Hän joi viiniä lisää ja kosketti poskensa ihoa, se tuntui niin sileältä ja pehmeältä. Sam kysyi häneltä jotain, mutta hän ei ollut kuullut mitään. Hän yritti keskittää katseensa Samiin ja hymyili tälle. ”Niin enkeli?” Hän kysyi ja häntä hieman nauratti hänen oma äänensä. ”Kiitin sinua ruuasta, se oli erittäin hyvää” Sam sanoi hymyillen, toinen kulmanostettuna. Hän mietti mikä Michaelilla oli, aivan kuin tämä olisi ollut hieman omissa maailmoissaan, mutta samalla hän piti tästä Michaelista joka hymyili hänelle niin, joka katsoi häntä niin. Hän ei nähnyt pelkoa Michaelin silmissä. ”Ole hyvä beibi” Michael virnisti, nousi ylös tuoliltaan ja tarttui Samin käteen johdatellen hänet olohuoneensohvalle.

Sam istui alas, viinilasi yhä kädessään. Hän aavisti, että Michael oli saattanut ottaa jotain. Michael käyttäytyi niin omituisesti, puhui omituisesti, mutta toisaalta hän alkoi itsekin olla hieman juovuksissa ja niin kiihottunut, ettei jaksanut välittää. Michael istui hänen viereensä ja kosketti hänen niskaansa, lähettäen väristyksiä ympäri hänen kehoaan. Michael suuteli hellästi paikkaa jota oli juuri koskettanut. Hän availi Samin paidan nappeja. Samin iho oli kuin lämmintä silkkiä, niin täydellistä ja pehmeää. Hän suuteli ja liutti kieltään iholla, nännien ympärillä. Hän siirtyi avaamaan Samin housuja ja meni polvilleen Samin eteen. Hän veti housut alushousujen mukana nilkkoihin ja katsoi kovettunutta elintä. Hän henkäisi syvään, tuntien äkkiä epävarmuutta. Hän yritti estää itseään vapisemasta tai näyttämästä pelkoaan. `Olet tehnyt tämän ennenkin. Jatka nyt, ole hyvä huora ja jatka…Ajattele tikkaria…ajattele, että se on hyvin, hyvin iso tikkari.` Hän kannusti itseään, sulkiessaan silmänsä ja ottaessaan sen suuhunsa. Hän maistoi sen suolaisuuden ja tunsi samalla lievän paniikin sisällään, hän yritti epätoivoisesti työntää pahat muistot mielestään ja keskittyä ajattelemaan muuta. `Tikkari, iso, suolainen tikkari` Hän yritti estää kyyneleensä, hän yritti kaikin voimin. Hän kuuli, kuinka Sam voihki, kuuli kuinka hän nautti ja yritti keskittyä ajattelemaan Samia ja sitä miten paljon rakasti miestä. ”mmm…tulen kohta…” Sam henkäisi, kiemurrellen. Michael nosti päänsä ja tunsi siemennesteen lentävän kasvoilleen. `Ilkeä tikkari.` Hän ajatteli, pyyhki kasvojaan ja nousi ylös. Hän pakeni nopeasti kylpyhuoneeseen, ennen kuin Sam ehti sanomaan sanakaan.

Hän riisuuntui ja käänsi suihkunhanan auki. Hän nojasi seinää vasten, tunsi lämpimän veden ihollaan ja sulki silmänsä, kyyneleet valuivat holtittomasti alas. Hänestä tuntui niin pahalta, niin väärältä ja niin likaiselta. Hän laskeutui istumaan, nojaten yhä seinään. Hän löi muutaman kerran takaraivoaan kaakeleita vasten ja puristi käsiään nyrkkeihin. `Huora…olet hänelle vain pelkkä huora…` Ääni hänen päässään hoki ja hän tunsi suunnatonta kipua sisällään. Hän kuuli etäisesti koputuksen kylpyhuoneen ovella ja käänsi kasvonsa sitä kohti. ”Michael! Oletko kunnossa?” Sam huusi, mutta hän ei kyennyt vastaamaan. ”Michael? Kiltti, rakas, vastaa, avaa ovi…” Michael itki yhä kovemmin. Hän oli niin sekaisin, niin hämmentynyt, niin rikki. Hän halusi eroon siitä kivusta.

Sam istui kylpyhuoneen oven edessä. Tuntien olonsa hirvittäväksi, itsekkääksi paskiaiseksi. Hänen olisi pitänyt estää äskeinen, hänen ei olisi pitänyt antautua oman itsekkään himonsa vietäväksi siten, hän oli tiennyt että oli aivan liian aikaista. Hän oli tiennyt, että kaikki ei ollut kunnossa. Hän saattoi vain toivoa, ettei ollut pilannut kaikkea. ”Michael…” Hän kutsui uudestaan, kuunnellen suihkunääntä, miettien miksi se äkkiä tuntui surullisimmalta ääneltä maailmassa.

26. luku

29.11

”Oletko varmasti kunnossa? Tarkoitan, voisimmehan vielä perua tämän?” Sam kysyi huolestuneen kuuloisena. Michael hymyili. ”Perua? Kun kaikki ovat jo tulossa tänne? Ei, Sam älä huolehdi. Olen ihan kunnossa.” Michael vakuutti. ”Yritä nyt nauttia illasta äläkä huolehdi minusta, jooko, lupaathan?” Michael pyysi ja tuli lähemmäksi häntä. Sam otti hänet syleilyynsä ja hymyili. ”Yritän, mutta jos sinua vähäänkään alkaa ahdistamaan niin tulet heti sanomaan.” ”Lupaan tulla.”

”Onneksi olkoon Sam vielä kerran” Kitty naurahti tultuaan sisään. ”No kiitos vain…*Unohda terveysruoat; Tarvitset kaikki säilöntäaineet, jotka voit saada. Vanheneminen on pakollista; kehittyminen on vaihtoehtoista. Hyvää syntymäpäivää Samuel!* ” Sam luki ääneen kortista ja katsoi naista, joka virnisteli hullunlailla. ”Aina yhtä ystävällinen” Hän hymyili ystävälleen vinosti. ”Ja mitäköhän sinä olit kirjoittanut minun korttiini? Enää et pääsekään hehkumaan, kosto on suloinen.” Kitty nauroi ja asetti takkinsa naulakkoon. ”Hei Mikey, miten voit?” Kitty kysyi tultuaan olohuoneeseen, hän istui Michaelin viereen sohvalle. ”Mikey? Minua ei olekaan kutsuttu siksi vuosiin.” Michael hymyili. ”Voin ihan hyvin.” ”Hyvä.”

Asunto täyttyi pian muista ihmisistä, suuriosa Samin työkavereita, joita Michael ei juurikaan tuntenut. Michael saattoi tuntea heidän katseensa, sen kuinka he keskustelivat hiljaa keskenään ja katsoivat hänen suuntaansa. He eivät tienneet aivan koko totuutta siitä mitä hänelle oli tapahtunut, mutta tiesivät kuitenkin sen verran että loput oli helppo arvata. Michael nojasi seinään ja puristi lasia tiukasti kädessään. Hän tuijotti lattiaa ja yritti saada itsensä rauhoittumaan. Hän toivoi voivansa vain kadota.

”Miten sinä voit?” Erick kysyi hänen viereltään. Michael alkoi jo kyllästyä kysymykseen, kyllästyä vastaamaan aina samoin ja valehdella. ”Ihan hyvin.” Hän huokaisi. ”En oikein tiedä pitäisikö minun edes ottaa tätä puheeksi, mutta ei kai Jean ole ottanut sinuun mitään yhteyttä?” Erick puhui hiljaa ja Michael katsoi miestä yllättyneenä. ”Ei…kuinka niin?…O-oletko sinä kuullut jotain?” Hän kysyi. Mies näytti empivän. ”Sain puhelun, toissapäivänä…” Erick aloitti. ”Jeanilta?” Michael tunsi sydämen lyöntiensä kiihtyvän, hänestä tuntui että muutkin saattaisivat kuulla ne. ”Niin…puhelu ei kestänyt kauaa…Hän kysyi sinusta, siitä miten voit…Yritin kysyä häneltä missä he ovat Patrickin kanssa, mutta Jean löi luurin korvaani.” Michael tuijotti lasinsa sisältöä ja yritti koota ajatuksiaan. Hän kuuli ovikellon soivan ja katsoi Samiin joka kulki hänen ohitseen kohti ulko-ovea.

”Yllätys! Hyvää syntymäpäivää Sam!” Hän kuuli pirteän miesäänen huudahtavan. Sam näytti todella hämmentyneeltä. ”Päätimme viimein tulla Pariisiin käymään, kun on kerta syntymäpäiväsikin. No, etkö olekin yllättynyt?” Vaaleanruskeahiuksinen mies selitti innostuneena astuessaan sisälle toisen miehen kanssa. ”Olen todella.” Sam hymyili hämillään. ”No enkö saa halausta?” Ylipirteä mies kysyi ja avasi käsiään. Sam liikkui lähemmäksi ja halasi häntä. ”Todella hienoa nähdä sinua pitkästä aikaa Sam!...ja Kitty!” Mies hihkui nähtyään Kittyn lähestyvän heitä. Kitty halasi myös miestä. ”Daniel…Mark…tämä on todellinen yllätys.” Kitty hymyili ja halasi myös toista, tummahiuksista miestä. Daniel katsoi Samia hymyillen mielipuolisen innokkaasti. ”Öh, tulkaahan, haluan esitellä teidät poikaystävälleni.” Sam sanoi nopeasti, saaden miehen hymyn hyytymään. Michael pakotti hymyn kasvoilleen heidän lähestyessä. ”Daniel, Mark, tässä on Michael. Michael tässä ovat Mark ja Daniel ystäviäni Lontoosta.” Mark kätteli häntä ensimmäisenä. ”Hei, todella hauska tutustua. Sam onkin puhelimessa puhunut sinusta.” Mies hymyili. ”Hei, hauska tavata.” Michael vastasi ja kätteli sitten Danielia, joka puristi hänen kättään tarpeettoman lujaa. Hän muisti nyt Samin puhuneen Danielista joskus aiemmin. He olivat ennen seurustelleet. He olivat olleet todella nuoria ja riidelleet paljon, jonkinlainen on-off suhde joka oli kestänyt vuoden verran ennen kuin molemmat olivat lopullisesti kyllästyneet sen rasittavuuteen. ”Sinäkin olet englantilainen vai?” Daniel kysyi hieman töykeällä äänellä. ”Olen, kyllä.” Michaelia ahdisti seistä siinä miesten katseen alla. ”Mistä päin?” Daniel kysyi. ”Plymouthista.” “Ah, satamakaupungista.” Daniel totesi ja nyökytteli päätään. Sam katsoi Michaeliin hieman huolissaan, hän kumartui eteenpäin. ”Kaikki hyvin rakas?” Hän kuiskasi. Michael nyökkäsi, hymyili ja antoi Samille kevyen suudelman. Daniel ja Mark menivät peremmälle olohuoneeseen ja katsoivat Samiin, odottaen, että hän seuraisi. ”Mene vain ystäviesi kanssa Sam, et ole nähnyt heitä pitkään aikaan.” Michael kehotti.

Erick lopetti puhelun, jonka oli juuri saanut. Hän huokaisi syvään. ”Minun on pakko nyt mennä, kai pärjäät täällä? Soita jos tulee jotain…” Erick oli laskenut kätensä hänen olkapäälleen. ”Pärjään, pärjään…” Michael huokaisi, muistaen kuitenkin jälleen hymyillä. Hänen teki mieli huutaa ahdistuksesta, hän ei halunnut heidän huoltaan tai sitä sääliä. ”Sano Paulille terveisiä.” Hän lisäsi miehen lähtiessä. ”Sanotaan.”

Huone oli täynnä ihmisiä; naurua, puheensorinaa, katseita. Sam nauroi ystäviensä kanssa, eikä Sam ollut nauranut niin pitkään aikaan, ei sen jälkeen mitä oli tapahtunut. Daniel ja Mark vilkuilivat aina välillä hänen suuntaansa oudoksuen sitä että hän seisoi niin kaukana ja eristyneinä muista. Hän oli kuullut Danielin kysyvän joltain Samin työkaverilta oliko hän joku nirppanokka, kun ei osallistunut keskusteluun. Daniel oli luultavasti tarkoittanutkin, että hän kuulisi sen. Michael huokaisi, hengittäminen oli äkkiä vaikeaa, hänen sydämensä löi kiivaasti, kaikki ne katseet, ihmiset puhuivat hänestä. Hänen oli pakko päästä pois kaikkien luota.

Hän pakeni makuuhuoneeseen ja sulki oven perässään. Häntä huimasi, hänen ruumiinsa vapisi ja hän tunsi kylmän hien vartalollaan. Hän haukkoi henkeään, huone tuntui pyörivän hänen silmissään. Hetken hän luuli kuolevansa. Hän availi vapisevin käsin kirjoituspöydänlaatikoita, ne olivat jossain, joissain siellä, hänen oli löydettävä ne. Lopulta hän sai purkin käteensä, avasi sen, pillereitä tippui lattialle ja hän otti yhden ja huuhtoi sen viinillä alas kurkusta. Hän keräsi loput lääkkeet lattialta takaisin ja katsoi purkin kylkeä; punaista kolmiota ja sitten viinilasia kädessään. Ainakin hänen olonsa alkoi rauhoittua, häntä nauratti hieman. Hän istui vielä hetken lattialla, olo alkoi tuntua siltä kuin olisi pumpulissa. Yksi lääke vähän alkoholin kanssa tuskin olisi vielä hengenvaarallista, hän mietti noustessaan ylös. Hän ei toisaalta tiennyt välittikö enää vaikka olisikin ollut.

Michael istui ikkunalaudalle, painoi päänsä lasia vasten ja tuijotti ulos. Lumihiutaleet leijailivat kevyinä maahan. Kulkukissanvarjo vilahti katulamppujen alla. Hän maistoi viiniään, haluten unohtaa kaiken. Hän halusi paeta, muttei tiennyt tarkalleen mitä tai minne. Omaa itseään ei pystynyt paeta. Hän halusi kuolla. Hän halusi lakata tuntemasta kipua ja lakata säälimästä itseään. Jos hän oli joskus tuntenut itsensä yksinäiseksi, se ei ollut mitään verrattuna siihen mitä hän tunsi nyt. Hän kietoi kätensä tiukasti itsensä ympärille, oli niin kylmä. Muutama kyynel vierähti alas poskia, kohti huulia, ne kylmenivät niin nopeasti. `Sam voisi olla onnellinen Danielin kanssa.` Hän mietti itsekseen.

”Michael? Oletko kunnossa?” Kitty kysyi ja lähestyi häntä varovasti. Michael pyyhki nopeasti kyyneleet kasvoiltaan ennen kuin kääntyi katsomaan naista. Hän pakotti hymyn kasvoilleen. ”Olen, kaipasin vain vähän hiljaisuutta.” Hän vastasi yrittäen kuulostaa mahdollisimman pirteältä. Kitty näki hänen lävitseen. Hän istui sängyn reunalle ja katsoi huolestuneena ystäväänsä. ”Näytät niin surulliselta.” Kitty sanoi hiljaa. Michael katsoi häntä ja sitten takaisin ikkunaan. Hän ei kyennyt sanomaan sanaakaan. ”Sam rakastaa sinua, minä rakastan sinua ja olemme huolissamme.” Kitty jatkoi. Michael ei edelleenkään puhunut ja Kitty nousi ylös ja tuli hänen luokseen. Hän puntaroi hetken sanojaan. ”En edes teeskentele tietäväni miltä sinusta tuntuu, koska en tiedä…Haluaisin vain…Michael… Haluan auttaa sinua, anna minun auttaa sinua…Olet mielettömän rakas minulle...meille.” Kitty kosketti hänen kasvojaan ja ohjasi hänet katsomaan itseään. Michaelin silmät kimmelsivät kyynelistä ja ne täyttivät pian hänen omansakin. Hän näki kuinka Michael yritti taistella kyyneleitään vastaan, hänen ruumiinsa vapisi. ”Kit…En tiedä mitä tehdä…” Hän sanoi lopulta. Kitty veti hänet halaukseen. ”Olet varmasti korviasi myöten kyllästynyt kuulemaan tätä, mutta kaikki järjestyy vielä.” Kitty kuiskasi. ”Haluaisin uskoa siihen, mutta se on vaikeaa.” Michael sanoi heidän irtauduttuaan halauksesta. ”Tiedän.”

Michael hivuttautui ylös ikkunalaudalta ja käveli kirjoituspöydän luokse. ”Pahastutko hirveästi, jos poltan?” Hän kysyi otettuaan valmiiksi käärityn sätkän laatikosta. Kitty tuli lähemmäksi. ”Marihuanaa?” Hän kysyi. ”Niin.” ”En pahastu, jos annat minunkin maistaa.” Kitty virnisti. He istuivat alas sängylle. ”Oletko polttanut ennen?” Michael kysyi ojentaessaan sätkän hänelle. ”Olen, Sam ei tosin tiedä siitä…Oletan ettei hän myöskään tiedä, että sinulla on tätä.” ”Ei…saattaa hän aavistaa, muttei ole sanonut mitään…Tämä helpottaa…” Michael hymyili väsyneesti ja jatkoi. ”Ainakin hetkeksi.”

”Sam näyttää viihtyvän hyvin Danielin kanssa.” Michael totesi hetken päästä. Kitty katsoi häneen ja yritti tulkita katsetta Michaelin silmissä. ”He ovat ystäviä. Daniel saattaa olla yhä kiinnostunut Samista, mutta Sam rakastaa sinua.” Michael hymyili ja tuijotti hetken käsiään. ”Ehkä se ei aina riitä…” Hän sanoi sitten. ”Mitä tarkoitat?” ”Rakkaus, se ei aina riitä…Sam ei ole onnellinen, näen sen. Daniel voisi tehdä hänet onnelliseksi tavalla johon en itse enää pysty.”Michael sanoi surullisella äänellä. Kitty otti hänen käden omaansa. ”Michael…Sam rakastaa sinua enemmän kuin ketään, olet ainoa mies, jota hän on koskaan todella rakastanut. Hän on onnellinen sinun kanssasi ja hän ymmärtää että tarvitset aikaa.” ”Ja minä rakastan Samia, haluan että hän on onnellinen. Enemmän kuin mitään haluan, että Sam olisi onnellinen…En tiedä kauan kestää ennen kuin voin hyvin, jos voin sitä koskaan...En voi pyytää, enkä halua pyytää Samia odottamaan sitä…” Michael sanoi ja katsoi Kittyyn, joka oli jo avaamaisillaan suutaan. ”Odota ennen kuin sanot mitään…Tarkoitan...Miksi Samin elämä pitäisi mennä pilalle sen vuoksi mitä minulle tapahtui? Ei hänen pitäisi edes tietää tällaisesta, hänen pitäisi olla onnellinen. Omat unelmani ovat hajonneet jo aikoja sitten, enkä halua, että Samin unelmille käy samoin…Haluan takaisin kotiin, enkä voi pyytää Samia mukaani, koska hänen elämänsä on täällä. Sam haluaa nähdä maailmaa ja minä haluan pysyä turvassa siltä.” Kitty tarttui häneen käteensä entistä kovemmin. Hän tunsi itsensä avuttomaksi ja hän halusi ravistella Michaelia ja saada sen surun ja kivun hänestä. Hän halusi huutaa Samille ja ravistella tätä näkemään se kuinka hänen poikaystävänsä kärsi. Äkkiä hän oli vihainen Samille, joka ei ollut Michaelin vieressä tukemassa häntä. ”Michael kiltti, puhu Samille, kerro hänelle mitä tunnet. Puhu hänelle huomenna, lupaa minulle…” Kitty aneli. Michael katsoi häneen hetken ja nyökkäsi sitten varovasti.

”Missäs sinun poikaystäväsi muuten on?” Michael kysyi, laskeutuen selälleen sängylle. Kitty seurasi hänen esimerkkiään. ”Meillä oli riitaa. Hän on mustasukkainen, koska vietän niin paljon aikaa teidän kanssa. En joskus todellakaan ymmärrä miehiä. Yritin selittää, että olette ystäviäni. Että olette homopariskunta, joten ei olisi syytä mustasukkaisuuteen, mutta…Äh, taisin sitten vaan suututtaa hänet enemmän haukkumalla häntä irlantilaiseksi idiootiksi.” Kitty huokaisi ja nosti tyynyn kasvoilleen. ”Todella typerä lausahdus, tiedän.” Michael naurahti ja nosti tyynyn naisen kasvoilta. ”Tiedätkö miten irlantilaismies lepytetään?” Hän kysyi virnistäen. Kitty pudisteli päätään. ”Tarjoat hänelle hyvää viskiä, ilman vaatteita ja sano, että irlantilaiset ovat ehdottomasti maailman seksikkäintä porukkaa, kyllä se siitä.” Michael hymyili ja iski hänelle silmää. Kitty hymyili hänelle. ”Ja toimiiko tuo keino sinulle?” Kitty virnisti. ”Ehkä joskus olisi, erilaisena aikana. Nyt luultavasti mäiskäisisin sitä ihmistä kuonoon, joka yrittäisi.” Michael vastasi ja nauroi. Hän imi Mari-sätkää ja antoi sen sitten Kittylle.

”Hitto, olin jo unohtanut miten mahtava olo tästä tulee.” Kitty kikatti. ”Mmm…kaikki huolet leijailevat pois…kauas, kauas…kun eivät vain tulisi takaisin…” Michael huokaisi ja huitoi kädellään ilmaa. Hän nauroi, Kitty nauroi. ”Mieleni tekisi mennä tanssimaan ulos lumisateeseen!” Kitty hihkui. Silloin huoneen ovi avautui. Sam astui sisään katsoi poikaystäväänsä ja ystäväänsä sängyllä, jotka löivät toisiaan tyynyillä ja nauroivat. ”Tuota mitä ihmettä te teette?” Hän kysyi. Kitty katsoi sätkää kädessään, joka paloi yhä. Hän nosti sitten kätensä suunsa eteen ja alkoi nauraa vielä hillittömämmin, aivan kuten Michaelkin. ”Hupsii, kiinni jäätiin…” Sam otti sätkän Kittyn kädestä, käveli ikkunalle ja heitti sen ulos. ”Huumeita? Poltatte täällä marihuanaa?” Sam katsoi heihin hieman järkyttyneenä. Kitty kikatti edelleen. Michael nousi istumaan. ”Älä viitsi Sam…etköhän sinä ole tiennyt, että olen polttanut sitä aiemminkin.” Hän virnisti ja sipaisi hiuksiaan, jotka olivat valahtaneen otsalle.

”Mitä muuta olet ottanut?” Sam tivasi ja tuli Michaelin viereen, hän tuijotti hänen silmiään, kuin etsien vastausta niistä. ”Tänäänkö?” Hän kysyi ja toi viinilasin huulilleen. ”Niin tai ylipäätään?” ”No Sam, tänään olen juonut vähän viiniä, yhden oluen…sitten taisin saada ensimmäisen kunnon paniikkikohtaukseni, joten otin yhden rauhoittavan ja sitten poltin.” Michael selitti, tuntien itsensä äkkiä kovin väsyneeksi. ”Tiedät, ettet saisi ottaa rauhoittavia ja alkoholia samaan aikaan!” Sam huusi. ”No voi anteeksi! En saanut henkeä en tiennyt mitä tehdä!” Michael huusi. Sam otti lasin hänen kädestään, kun hän oli juomassa lisää. ”En olisi uskonut sinusta! Luulin että olisit vähän fiksumpi! Lääkkeitä, alkoholia ja sitten vielä marihuanaa! Haluatko tappaa itsesi!?” Sam huusi. Hän oli huolestuneisuudesta poissa tolaltaan ”Olet muuttunut, olet muuttunut todella paljon.” Sam jatkoi. Michael nousi ylös puristi käsiään nyrkkiin. ”Vai olen muuttunut? No totta helvetissä olen, mitä helvettiä sinä oikein odotit!? Sinulla ei ole aavistustakaan siitä kaikesta, et todella tajua, ethän? Kuusi miestä raiskasi minut, he pitivät minua vankina ja luulin, minä tosiaan luulin että kuolisin siihen paikkaan! Ja sinä ihmettelet sitä että olen muuttunut! Joten anteeksi ihan helvetisti jos pilaan sinun täydellisen elämäsi!” Michael tärisi kauttaaltaan. Hän ei ollut halunnut loukata Samia, hän oli vain vihainen ja turhautunut ja peloissaan.

Michael huomasi Danielin ja Markin seisomassa oviaukossa, he katsoivat häneen järkyttyneenä kuultuaan kaiken. ”Mitä helvettiä tekin siinä tuijotatte!” Michael huusi, hän nosti kätensä otsalleen kiroten itseään. Moni muukin paikalla olleista oli luultavasti kuulleet hänen huutamisensa. Sam seisoi aluksi järkyttyneenä paikoillaan, Kitty istui yhä sängyllä, sanomatta sanaakaan. Sam tuli lähemmäksi, asetti kätensä varoen hänen olkapäälleen, toisen hänen kasvoilleen ja nosti hellästi Michaelin katsomaan itseään. ”Rakas anna anteeksi, minä pelästyin. Huusin, koska pelkään sinun menettämistäsi, enkä ajatellut…” Sam kuiskasi. Michael antoi Samin vetää itsensä halaukseen ja itki hänen olkaansa vasten. Sam käänsi päätään ystäviensä suuntaan. ”Menkää” Hän muotoili sanat äänettömästi huulillaan ja yritti hymyillä heille. Mark nyökkäsi ja sulki oven kiinni heidän perässään.

Kitty nousi ylös sängyltä, hänen päänsä tuntui äkkiä kovin selvältä. Sam sai suostuteltua Michaelin menemään makuulle sängylle ja peitteli hänen hellästi. ”Katsotko Kitty häntä hetken, tulen pian. Parempi pyytää kaikkia lähtemään…Tämä tosiaan oli huono ajatus.” Sam kuiskasi Kittylle, joka hymyili hänelle myötätuntoisena ja meni sitten istumaan Michaelin viereen. Hän silitti ystävänsä hiuksia hellästi. Michael ei katsonut häneen vaan jonnekin kauas tyhjyyteen, silmät olivat niin täynnä tuskaa. Kittyä pelotti, hän muisti serkkunsa joka oli tehnyt itsemurhan 9-vuotta sitten ja hän tunnisti katseen Michaelin silmissä samaksi, jonka oli nähnyt serkkunsa silmissä vain viikkoja ennen hänen kuolemaansa. Hän käpertyi Michaelin viereen, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painoi otsansa hänen kaulaansa vasten. ”Älä jätä meitä.” Hän kuiskasi hiljaa ja puristi hänen käsivarttaan.

27. osa:

15.12.

Michael oli kietoutunut vilttiin pysyäkseen lämpimänä, hän puristi kaakaokuppia kädessään ja katseli ”Amelie” elokuvaa. Hän ei tiennyt kuinka monta kertaa oli jo nähnyt sen, mutta hän piti siitä valtavasti. Hän ei kääntynyt kuullessaan Samin tulevan kotiin. ”Hei” Sam sanoi tultuaan sohvan viereen. Michael siirsi jalkojaan, jotta Sam pääsisi istumaan hänen viereensä. ”Kävitkö siellä lääkärissä tänään?” Sam kysyi varovasti. Michael katsoi häneen. ”Kävin.” Hän sanoi ja joi kaakaotaan. ”Ja? Mitä he sanoivat?” Sam kysyi ja Michael huomasi miten toinen jännitti hänen vastaustaan. Hän oli hetken hiljaa, joka vain lisäsi Samin pelkoa. ”Hän sanoi, että olen täysin terve; ei HIV:tä, ei mitään. ” Michael sanoi lopulta ja hymyili. Sam huokaisi helpotuksesta. ”Sehän on hyvä uutinen rakas, todella, todella hyvä.” Sam sanoi, otti kupin Michaelin kädestä, laski sen pöydälle ja kumartui sitten suutelemaan häntä.

Samin kädet availivat hänen paidannappejaan, jolloin Michael tarttui poikaystävänsä ranteista ja pysäytti hänet. ”Olen ehkä terve Sam, mutten silti pysty tähän vielä. Luulin, että ymmärtäisit sen.” Hän sanoi hiljaa. Sam vetäytyi kauemmaksi. ”Niin tietenkin, anna anteeksi. En ajatellut yhtään.” Sam huokaisi. Michael laski katseensa. ”Äs, älä pyydä anteeksi, ei tämä ole reilua sinulle…En haluaisi olla tällainen pihtari.” Michael nosti kätensä kasvoille ja päästi tukahtuneen huokaisun. Sam tarttui hänen käsiinsä ja nosti ne pois kasvojen edestä. Hän veti hänet hellään syleilyyn. ”Kyllä minä ymmärrän ja jaksan kyllä odottaa. Älä huolehdi…” Michael laski leukansa Samin olkapäälle. ”Entä jos…” Hän aloitti. ”Hys…Meillä on ollut vaikeaa nyt viimeaikoina ja tämä tulee viemään aikansa. Tiedän, että tulemme riitelemään paljon, mutta minä rakastan sinua ja me pääsemme kyllä yli tästä, saamme tämän toimimaan. Annetaan vain ajankulua ja kyllä se siitä.” Sam sanoi ja silitti hänen selkäänsä. Michael hymyili, painoi päänsä tiiviimmin Samin rintaa vasten. ”Jos haluaisit Sam, voisimme sopia avoimesta suhteesta…Jos haluaisit jotain toista niin…Tai siis…Ymmärtäisin kyllä…En vaan haluaisi kuulla niistä toisista, mutta ymmärtäisin täydellisesti.” Sam katsoi häntä hieman yllättyneenä ja silitti häneen hiuksiaan. ”Avoin suhde? Minä kävisin vieraissa, kun sinä yrität toipua…Ei, en halua sellaista, se olisi typerää ja epäreilua. Odotan sinua. Jaksan kyllä ja onhan minulla toimivat kädet.” Hän nauroi. Michael nosti päätään ja virnisti. ”Rakastan sinua.” Hän kuiskasi ja suuteli Samia varovasti. ”Kuitenkin…minä ymmärtäisin…” Hän lisäsi irtauduttuaan Samista. Sam painoi sormensa hänen huulilleen. ”Me pääsemme yli tästä ja saamme tämän toimimaan. Ilman, että minun pitäisi tehdä syrjähyppyjä.”

16.12

Michael hymyili lukiessaan aamulehteä ja juodessaan teetä. Edellinen päivä oli ollut todella hyvä ja ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen hän saattoi nähdä valoa edessään. Sam rakasti häntä ja hän rakasti Samia ja ehkä jokin päivä hän pystyisi palaamaan normaaliin arkeen. Hän päätti yrittää kaikkensa parantua.

Aamupäivällä hän kävi hakemassa postin. Hän selaili kirjeitä, kävellessään takaisin olohuoneeseen, enimmäkseen laskuja. Yksi kirje tippui hänen kädestään ja hän kumartui lattialle poimimaan sen. Hänen kätensä alkoivat vapisemaan, kun hän katsoi valkoista kuorta, johon oli kirjoitettu ainoastaan hänen etunimensä. Hän istui sohvalle laskettuaan muut kirjeet kädestään. Hetken hän vain tuijotti kuorta, ennen kuin viimein ryhtyi avaamaan sitä.

Rakas Michael.

Olin todella iloinen, kun kuulin, että olet toipunut ja päässyt sairaalasta. Mikä minua tosin ihmetyttää on se, että olet palannut Samin luokse.

Sanoit, että rakastat minua. Sanoit, että haluat olla kanssani. Sait minut uskomaan siihen uudestaan, kuten sait silloinkin kun olimme yhdessä. Kaikki mitä olet minulle sanonut taitaa kuitenkin olla vain valhetta. Minun olisi pitänyt kuunnella Patrickia, joka näki totuuden sinusta alusta alkaen.

Olet pettänyt minut, mutten silti saa sinua mielestäni. Muistelen yhteisiä hetkiämme. Muistelen kaunista vartaloasi, sitä miltä maistut ja miltä tuoksut. Miten kauniilta näytit allani, vaikertaen, haluten. Haaveilen siitä, uneksin sinusta. Rakastan sinua ja sinä olet minun. Lupasit minulle ja sen lupauksen aion lunastaa.

Älä unohda, että pelastin sinut Rickyltä. Koska pelastin sinut, sinun koko elämäsi kuuluu minulle. Minulla on sinuun täysi oikeus, jota et tunnu ymmärtävän, mutta kultaseni, minä saan sinut vielä ymmärtämään sen.

Jos Sam on ainut joka estää minua saamasta sinut, niin vannon, ettei hänen hävittäminen tieltäni lopullisesti aiheuta mitään ongelmia minulle.

Me olemme yhdessä vielä, halusit tai et.

Suudelmin: Jean

Michaelin kädet vapisivat hänen lukiessa kirjettä uudestaan ja uudestaan. Erityisesti viimeisiä rivejä: ”Jos Sam on ainut joka estää minua saamasta sinut, niin vannon, ettei hänen hävittäminen tieltäni lopullisesti aiheuta mitään ongelmia minulle…Me olemme yhdessä vielä, halusit tai et.” Hän rypisti kirjeen kädessään, kyyneleet olivat täyttäneet hänen silmänsä. Se ei koskaan loppuisi. Jos Jean satuttaisi Samia, niin mitään ei olisi jäljellä. Sam oli hänen elämänsä, Sam oli hänelle kaikki mikä merkitsi.

Michael ymmärsi pian mitä hänen oli tehtävä. Hänen sydäntään särki ja hän tunsi palan nousseen kurkkunsa, mutta hänen olisi pysyttävä vahvana nyt. Hän istui pitkän tovin paikoillaan ennen kuin kykeni toimimaan.

”Hei!” Sam huhuili iloisen kuuloisena tullessaan kotiin. Hän yllättyi löytäessään Michaelin seisomassa pimeässä olohuoneessa, ikkunan edestä. Sam sytytti valot, käveli hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen takaapäin. Michael työnsi hänet pois itsestään. ”Älä viitsi Sam.” Hän sanoi tylysti. ”Mikä sinun on?” Sam kysyi kummastuneena. ”Ei mikään en vain jaksa että olet kokoajan koskettelemassa minua, se on helvetin ärsyttävää ja ahdistavaa.” Michael huokaisi, hänen katseensa oli kylmä. Sam ei ymmärtänyt mikä oli vialla. ”Onko jotain sattunut?” Hän kysyi. ”Olen miettinyt asioita…Tämä ei oikein toimi…” Michael sanoi ja katsoi häntä. ”Mikä ei toimi?” ”No tämä. Sinä ja minä…Me…Tämä suhde ei toimi.” Michael puri hampaitaan yhteen. ”Mutta eilenhän me…” Sam aloitti. ”Eilen oli eilen. En ajatellut selkeästi silloin, en ole ajatellut selkeästi moneen päivään. Tämä ei tule toimimaan, sinä haluat seksiä ja minä en pysty antamaan sitä. Tuhlaamme vain toistemme aikaa...” Sam katsoi häntä suu hämmennyksestä auki. ”Michael, minä rakastan sinua…sinä et voi…” ”Rakastat? Olemme tainneet vain huijata toisiamme, ei todellista rakkautta ole edes olemassa. Ennen pitkää kyllästyisit minuun, kyllästyisimme toisiimme…Lähden takaisin Plymouthiin, yksin. Sain lennon täksi illaksi…Olen jo pakannut.” Michael käveli makuuhuoneeseen ja Sam seurasi häntä pian perässä.

Sam tarttui Michaelin käsivarteen. ”Mitä tämä nyt on? Jotain on sattunut, miksi et kerro totuutta?” ”Haluan olla yksin Sam, ilman ketään, joka vain haluaisi käyttää minua. Haluan mennä kotiin perheeni luokse.” Hän tarttui laukkuihinsa ja raahasi niitä eteiseen. ”No olisit nyt odottanut, tulen mukaasi. Jos haluat takaisin Englantiin niin hyvä on, muutan sinne kanssasi.” Sam sanoi. Michael kääntyi katsomaan häntä. ”En halua sinua mukaani Sam, ymmärrätkö?” ”En helvetti vie ymmärrä. Eilen sanoit, että rakastat minua. Eilen puhuimme että pysyisimme yhdessä. En todella ymmärrä mikä on muuttunut yhtäkkiä. Olin töissä yhdeksän tuntia ja sinä aikana olet pakannut laukkusi ja lähdössä takaisin kotiin. Sinä salaat minulta jotakin.” Michael puki takkiaan ylleen. ”Ehkä minä valehtelin eilen, sellainen minä olen…Olen pahoillani Sam, mutta tajusin, etten voi elää valheessa enää. En jaksa tätä. Sam tarttui hänestä tiukasti. ”Mikä sinun on?! Miksi valehtelet minulle?! En päästä sinua lähtemään. En näin.” Michael yritti päästä irti, mutta Sam ei irrottanut otettaan. ”Päästä irti!” ”En, en ennen kuin kerrot totuuden.” Lopulta Michael läppäisi Samia poskelle, joka sai Samin perääntymään. Sam nosti kätensä kasvoilleen ja Michael hengitti kiivaasti, ei hän ollut aikonut lyödä Samia, mutta se oli ollut ainut keino saada Sam perääntymään. ”Älä ota minuun yhteyttä, tämä on ohi…Usko pois Sam pärjäät paljon paremmin ilman minua, unohda minut.” Hän sanoi avasi ulko-oven ja poistui katsomatta taakseen. Hän tunsi kyyneleiden kasaantuvan heti, kun oli päässyt ulos ovesta.

Sam tuijotti järkyttyneenä ulko-ovea. Hän oli täysin lamaantunut. Hän ei ymmärtänyt sitä mitä juuri oli tapahtunut, oliko Michael todella lähtenyt? Lopulta hän sai toimintakykynsä takaisin, hän nappasi takkinsa ja juoksi ulos vain nähdäkseen juuri pois ajavan taksin. Hän seisoi pitkään, kylmässä, pimeässä illassa, lumihiutaleiden leijaillessa pehmeinä alas jo valkoiselle maalle. `Mitä juuri tapahtui?` Hän kysyi itseltään, uudestaan ja uudestaan.

Oli varhainen aamu kun Michael saapui Plymouthin lentokentälle. Hänen olonsa oli turta, hän oli todella väsynyt. Hän käveli lentokentän halki, kohti paikkaa, josta saisi taksin. Hän ei kunnolla edes tajunnut olevansa todella kotona Englannissa. Hänen ajatuksensa olivat Samin luona ja hänen sydämensä oli raskas kivusta. Hän ei katsonut taksikuskia, joka tuli auttamaan hänen laukkunsa takakonttiin. hän tuijotti maisemia edessään, joiden näkemisestä oli kulunut niin pitkä aika.

”Voi hyvä luoja, Oletko se sinä? Michael? Michael Wills?” Taksikuski kysyi yllättäen. Michael nosti katseensa mieheen. Mies oli hänen ikäisensä, tukeva, punatukkainen, hänen silmänsä olivat haalean vihreät ja hänellä oli pyöreät silmälasit, jotka korostivat hänen kasvojensa pyöreyttä. Michael kurtisti kulmiaan, yrittäen palauttaa mieleensä mistä tunsi miehen. ”Olen.” Hän vastasi ja mietti miksi ei millään muistanut miehen nimeä. ”Minä tässä, Fred!” Taksikuski huudahti hymyillen iloisena, mutta nolostui sitten. ”Et varmaan muista minua, en minä ollut kukaan tärkeä, mutta kävimme samaa koulua yhdessä” Mies punasteli ja Michael pakotti itsensä hymyilemään. ”Totta kai muistan.” Hän sanoi sitten ja toinen mies puhkesi suureen hymyyn. ”Tule istumaan etupenkille?” Mies ehdotti ja avasi jo oven hänelle. Michael kiitti miestä ja astui auton sisään.

”Voi pojat, kaverit eivät kyllä ikinä usko, kun kerron heille kuka minulla oli kyydissäni!” Fred henkäisi ja Michaelia hymyilytti hiukan, mies puhui hänestä kuin hän olisi jokin kuuluisuus. ”Olet menossa vanhempiesi luokse, eikö niin?” ”Aivan.” ”Sitten ei tarvitse sanoa osoitetta, muistan kyllä missä asut!” Fred julisti tärkeän kuuloisena. ”No mitä sinulle kuuluu? Missä olet ollut? Kaikki ovat puhuneet sinusta kun lähdit.” Fred vilkaisi häntä ajaessaan. ”Olin Jenkeissä ja nyt tulen juuri Pariisista.” Hän vastasi väsyneenä. ”Vautsi, sinulla on varmaan ollut jännittävää siellä, isossa maailmassa.” ”Kai sitä niinkin voi sanoa.” Fred oli hiljaa vain hyvin pienen hetken. ”Hitsi vie, me kyllä arvuuteltiin sitä, että mihin sinä menit. Tom väitti, että olisit mennyt Espanjaan, koska siellä on kuulemma paljon homoja.” Fred möläytti ja Michael naurahti tälle. Mies punastui tulipunaiseksi. ”Tai siis tarkoitan…um…” Fred änkytti. ”Se on ihan ok. Voit sanoa homo, en pahastu, sitä minä olen…Tomilla tuntuu olevan omat kummalliset käsitykset maailmasta, häntä tuskin kannattaa uskoa.” Michael sanoi ja hymyili vanhalle koulutoverilleen. ”Niin, Tom on kyllä idiootti! Minusta homoissa ei ole mitään vikaa. Luin kerran jostain, että useimmat ihmiset ovat oikeastaan biseksuaaleja tai että periaatteessa kaikilla on siihen taipumusta…Ja kyllähän minä aina sinua mielelläni katselin…tai siis… um…tuota…” Fred punastui vielä enemmän. Michael katsoi nopeasti ikkunaan, ja yritti olla nauramatta. ”Katseleminen ei vielä tee sinusta homoa Fred, tai edes biseksuaalia.”Hän sanoi lopulta.

”Onko sinulla joku kaveri, joku mies?” Fred kysyi, ilmeisesti miehen oli mahdotonta pysyä hiljaa pitkiä aikoja. Michael nielaisi ja yritti olla ajattelematta Samia. ”Ei enää.” Michel vastasi ja tajusi samalla olevansa yksin ensimmäistä kertaa yli kuuteen vuoteen, siinä oli samaan aikaa jotain äärettömän lohdullista ja äärettömän surullista. ”Tuolla ulkonäöllä ei varmaan tarvitse olla yksin kauaa… Minä sen sijaan olen ihan toivoton tapaus, ei kukaan tyttö katso suuntaani kahdesti” Fred totesi surullisena. ”No äläs nyt, kyllä se oikea löytää vielä kohdallesi, usko pois.” Michael yritti lohduttaa, hän ei oikein tiennyt mitä tällaisissa tilanteissa kuuluisi sanoa. ”Olet muuten laihtunut sitten kouluaikojen.” Michael lisäsi ja hymyili miehelle. ”Ai sinä huomasit? Juu olenhan minä. Olen aloittanut dieetin, jos vaikka pääsisi rantakuntoon ennen kesää.” Fred sanoi ilme kirkastuen ja taputteli vatsaansa.

”No mitä muuta sinulle kuuluu Fred, mitä puuhailet nykyisin?” Fred näytti yllättyneeltä, että hän oli kiinnostunut kuulemaan jotain hänestä. ”Ai minulle? No mitäpä tässä, ajelen taksia opiskelun ohella. Vapaa-ajalla minä ja pojat pelaamme roolipelejä. Oletko koskaan kokeillut?” Mies kysyi innostuneena. ”En, enpä ole…” ”Kannattaisi, se on huisin kivaa.” Fred sanoi nyökytellen päätään ja alkaen kertomaan lisää juttuja roolipeleistä ja fantasiakirjojen hahmoista. Michael mumisi jotakin sopiviin väleihin, muttei todella jaksanut kuunnella tarkasti miehen tarinointia. ”Ja kohta tulee Taru sormusten herrasta leffa teattereihin! Olemme poikien kanssa menossa heti ensi-iltaan. Oletko nähnyt niitä?” ”Taru sormusten herrasta?” Michael toisti uneliaana. Hän muisti Samin hehkuttaneen siitä hänelle jo joskus heinäkuussa ja hymyili muistoille. Sam oli ollut niin innostunut, kuin pikkupoika ennen joulua. `Meidän on pakko mennä katsomaan se Michael! Tulet mukaani ja sitä ennen katsomme joku iltaa kaksi edellistä putkeen!` Hän tunsi vihlaisun sydämessään, hän ikävöi Samia jo nyt.

”Niin.” Fred vastasi. ”Näin kaksi ensimmäistä pari kuukautta sitten.” Hän vastasi, yrittäen jälleen työntää Samin mielestään. ”Mitä sinä teit siellä ulkomailla?” ”Työskentelin tarjoilijana ja sen sellaista.” Michael toivoi, että mies olisi jo hiljaa. Toisaalta hän oli hieman yllättynyt, että Fred oli niin innokas juttelemaan hänen kanssaan. Hän oli luullut että Fred vihaisi häntä, hän ei aina ollut kovin mukava pojalle teini-ikäisenä. ”Muuten Fred, siitä kun olimme nuorempia…Anteeksi jos olin joskus vähän törppö, jos loukkasin sinua. Olin idiootti silloin.” Hän sanoi sitten. Fred katsoi häntä yllättyneenä. ”Ei kuule mitään, vanhoja juttuja ja et sinä ollut niin paha. Myönnettäköön, että joskus pidin sinua ärsyttävänä kusipäänä. Anteeksi sanavalinta…Mutta, sitten muutit käsitykseni sinusta, olit oikeastaan aika reilukaveri.” Michael katsoi miestä hämmentyneenä ja Fred huomasi sen. ”No, en tiedä muistatko itse sitä kertaa, mutta…No yhdet pojat samasta koulusta, olivat kerran koulunjälkeen taas kimpussani, hakkasivat ja sellaista. Ne tekivät sitä usein…Sitten sinä yhtenä kertana ja se Tony tulitte paikalle ja sinä rupesit huutamaan heille ja käskit heitä jättämään minut rauhaan. Sanoit heille, että he ovat raukkoja, kun käyvät isossa porukassa yhden kimppuun ja ne lähtivät aikanopeasti siitä pois…Ainahan sinua kunnioitettiin, olit suosituin poika koulussa. Autoit minut ylös ja etsit vielä silmälasinikin minulle. En koskaan unohda sitä. Ne pojat eivät enää koskaan koskeneetkaan minuun sen jälkeen ja sinäkään et koskaan sen jälkeen nauranut minulle tai vitsaillut minusta.”

Michael ei tiennyt mitä sanoa. Oli paljon asioita, joita hän oli unohtanut. Hän katsoi maisemia hiljaa, maisemia, jotka olivat niin tuttuja, mutta jotka tuntuivat samalla jotenkin unenomaisilta ja toisesta elämästä olevilta. Lopulta hän näki oman kotitalonsa. He pysähtyivät kadulle ja Michael nousi ulos autosta tuijottaen kaksikerroksista omakotitaloa pitkään. Hän näki ikkunan, joka oli hänen oman huoneensa. Hän oli tullut kotiin ja valtava tunnekuohu pyyhkäisi hänen ylitseen. Hän onnistui vaivoin pitämään itsensä kasassa.

Hänen askeleensa olivat lyhyitä ja vapisevia hänen kävellessään ovelle, jota ei ollut uskonut näkevänsä enää koskaan. Hän kosketti tiiliseinää, kosketti oven puista pintaa ja sulki silmänsä. Hän muisti niiden tunnun. Hän katsoi pihaa; puuta, johon hän oli kerran isänsä kanssa rakentanut linnunpöntön, kohtaa maassa, johon he olivat Tonyn kanssa tehneet lumiukkoja. Kohtaa tiellä, jolla hän oli joskus ajanut polkupyörää ja kaatunut. Niin paljon muistoja. Hän soitti ovikelloa, ääni kuulosti yhä samalta kuin vuosia sitten. Hän katsoi vielä kerran kohti tietä, kohti paikkaa jossa hän oli kuusi vuotta aiemmin noussut taksiin Rickyn kanssa ja hän tunsi puistatuksen kulkevan selkärangassaan.

Ovi avautui. Hänen äitinsä katsoi häntä yllättyneenä, mutta hymyili pian ja veti hänet lämpimään halaukseen. ”Michael!” Äiti huudahti ja suukotteli poikansa poskia. ”Tule sisään, voi mikä yllätys. Luulin, että tulisitte vasta viikonpäästä!” Evelyn veti poikansa uuteen halaukseen heti, kun he olivat tulleet sisään. ”Olen iloinen, että tulit. Ikävöin sinua.” Hän kuiskasi. ”Minullakin oli ikävä teitä.” Michael vastasi. ”Missä Sam on?” Evelyn kysyi lopulta ja vilkuili ovea. ”Um…Sam ei tullut, eikä tule…Me erosimme…” Michael sanoi hiljaa. ”Erositte? Miksi ihmeessä.” ”En jaksaisi nyt puhua siitä, joskus myöhemmin…” Hän sanoi. ”Totta kai, olet varmasti väsynyt. Teen sinulle jotain syötävää ja käyn laittamassa vuoteesi valmiiksi.” Evelyn sanoi sitten.

Michael istui keittiössä ja söi leipää pienin puraisuin. Kaikki oli niin kuin hän oli muistanut. Se miltä talossa tuoksui ja näytti. Oli todella outoa olla kotona, hän mietti kauan kestäisi ennen kuin hän tottuisi siihen. Hän tarttui teekuppiinsa ja joi. Teekuppi oli hänen omansa, kukaan ei luultavasti ollut käyttänyt sitä hänen lähtemisensä jälkeen. Hänestä tuntui, ettei kuppi oikeastaan edes ollut hänen vaan kuului jollekin toiselle. Hän mietti kuinka monta kertaa oli joskus siitä juonut. Ikuisuus sitten.

Evelyn palasi keittiöön ja katsoi hetken poikaansa sanomatta sanaakaan. Tuntui uskomattoman hyvälle, nähdä hänet istumassa siinä, vanhalla paikallaan. Poika oli kasvanut ja muuttunut, mutta sillä hetkellä hän näki oman 17-vuotiaan poikansa, pojan jonka hän oli menettänyt ja joka oli nyt tullut takaisin. Hetken tuntui kuin olisi katsonut aavetta. ”Huoneesi on nyt valmis, jos haluat nukkumaan.” Evelyn sanoi lopulta. Michael nosti katseensa äitiinsä. Hän pelkäsi hieman tunnetta joka koittaisi hänen astuessaan huoneeseen, joka sisälsi niin paljon hänen vanhaa elämäänsä ja muistoja, enemmän kuin mikään muu huone talossa. ”Tämä on todella outoa olla täällä.” Hän totesi sitten ja hymyili äidilleen. Evelyn istui pöydän ääreen häntä vastapäätä. ”Tiedän tunteen kultaseni…Kieltämättä on outoa nähdä sinut täällä, outoa, mutta todella ihanaa.” Evelyn sanoi hymyilen. ”Isä taitaa nukkua vielä?” Michael kysyi juoden loput teestään. ”Niin, no tiedäthän isäsi, se mies rakastaa nukkumista.” Evelyn hymyili.

Michael haukotteli. ”Taidan mennä nyt nukkumaan, en ole nukkunut koko yöhön. Jutellaan lisää sitten päivällä.” Michael sanoi nousi ylös ja antoi suukon äitinsä poskelle. ”Laukkusi ovat huoneessasi. Vaatekaapissasi on joitain vanhoja vaatteitasi, joita olen pessyt. Ne taitavan yhä mahtua sinulle.” Evelyn sanoi ja katsoi poikaansa, joka oli selvästi laihtunut viime näkemästä.

Michael käveli portaat ylös ja avasi huoneensa oven hitaasti. Hetken tuntui kuin olisi astunut menneeseen. Kaikki oli niin kuin sinä päivänä, jona hän oli lähtenyt. Hänen äitinsä ei ollut todella hävittänyt mitään. Hänen huoneensa seinällä oli jopa vuoden 1997 kalenteri avoinna marraskuun kohdalta. Hän sulki oven perässään ja katsoi ympärilleen tarkemmin. Seinällä, kirjahyllyn lähellä oli ripustettuna kunniakirjoja ja mitaleja, joistakin urheilukisoista. Hänen kirjahyllyssään oli vanhoja koulukirjoja ja valokuvia. Hän käveli lähemmäksi ja otti käteensä hänestä ja Tonysta otetun kuvan, jossa he olivat 11-vuotiaita. Hän katsoi kuvaa pitkään ennen kuin asetti sen takaisin. Hän katsoi vanhaa, repeillyttä julistetta kirjoituspöytänsä vieressä; Indiana Jones, jota hän ei ollut koskaan raaskinut ottaa pois, koska se oli ollut lapsena hänen lempielokuvansa.

Hänen sänkynsä päällä nökötti kulunut, harmaa pupu; Rumpali, jonka Isabella oli ostanut hänelle kun hän oli ollut parivuotias. Rumpali oli ollut hänen suosikkinsa ruskean nallen rinnalla, joista jälkimmäisen hän oli sittemmin haudannut kuolleen pikkusisarensa mukana. Rumpali oli kulkenut hänen kanssaan joka paikkaan, kunnes 9-vuotiaana hän oli päättänyt, että hän oli liian vanha pehmoleluille ja että hänen maineensa menisi totaalisen pilalle, jos joku saisi tietää Rumpalista. Se oli kuitenkin ollut niin rakas hänelle, että hän oli aina salaa nukkunut sen kanssa kun kukaan ei varmasti olisi näkemässä ja pitänyt sitä piilossa vaatekomeroon tehdyssä kätkössä. Kun hän oli viimein myöntänyt itselleen olevansa homo, hän oli kaivanut vanhan Rumpaliparan piilopaikastaan ja nauranut sille, että kyllä hän tiesi millaista oli elää kaapista. Rumpali oli päässyt kirjahyllyn päälle sen jälkeen, josta hänen äitinsä oli sen ilmeisesti siirtänyt hänen lähtönsä jälkeen. Hän hymyili kuluneelle pupulle ja otti sen käteensä. Pupulta puuttui toinen silmä, ja yksi saumoista oli hieman haljennut, mutta hänestä se näytti täydelliseltä.

Hän istui sängylle, joka tuntui kummallisen pieneltä, kun oli tottunut nukkumaan isoissa parisängyissä, mutta toisaalta se tuntui sillä hetkellä juuri sopivalle. Hän katsoi entistä elämäänsä ympärillään, huonetta joka kuului nuorelle teini-ikäiselle pojalle, jota hän tuskin tunsi enää. Tuntui hieman siltä kuin olisi täysin vieraan ihmisen huoneessa ja samalla kuitenkin jonkun, jonka oli joskus vuosia sitten tuntenut. Kaikki oli sekavaa. Hän riisui kenkänsä ja housunsa ja kömpi peiton alle, nukkuakseen levotonta unta.

28. osa

Ovi narahti auetessaan. Michael heräsi välittömästi, hänen sydämensä löi kiivaasti kylkiluita vasten ja hän kohotti katseensa kohti ovea. Hänellä kesti hetken ennen kuin edes tajusi missä oikein oli. Hän ei nähnyt kuitenkaan ketään huoneessaan tai ovella. Miksi ovi oli sitten auki? Hän mietti ja nousi nopeasti istumaan. Hän laski katsettaan hämmästyneenä näkemästään.

”Cleo? Sinäkö se olet? ” Kissa silmäili häntä epäluuloisen näköisenä, kuin miettien juoksisiko se pakoon vai tulisiko hänen luokseen. Kissan määrätiedolla ja rohkeudella se kuitenkin jatkoi aikomaansa suuntaan ja hyppäsi kepeästi sängyn jalkopäähän. Michael hymyili valkoharmaalle, pörröiselle kissalle ja toi kätensä hitaasti kohti sen nenää. ”Cleo, vanhatyttö, vieläkö muistat minut?” Eläin nuuhki hänen kättään hetken, nosti pyöreät kellertävät silmänsä häneen ja nuolaisi sitten karhealla kielellään hänen kämmentään. Michael hymyili vanhalle lemmikilleen lempeästi ja siirtyi sitä lähemmäksi. Hän rapsutti kissaa korvan takaa, sitten leuan alta. Kissa taivutti päätään antaakseen paremman pääsyn rapsuttamiselle ja alkoi kehräämään hiljaa. Michael katseli kissaa yhä hymyillen, sen läsnäolo tuntui kummallisen rauhoittavalta. Kissa oli hyvin vanha, noin 14-vuotias, mutta se näytti voivan erinomaisesti, sen turkki kiilsi ja se näytti yhä virkeältä. Isabella oli antanut kissan hänelle, kun hän oli ollut 10-vuotias. Hänestä se oli ollut kaunis ja ylväs eläin, mikään muu nimi kuin Cleopatra ei olisi sopinut sille.

Michael nousi lopulta ylös ja tuli vanhalle vaatekaapilleen. Hänestä oli yhä niin outoa olla vanhassa huoneessaan. Hän antoi kätensä viipyä kauan vaatekaappinsa kahvalla, hän halusi muistaa sen tunnun, ymmärtää ja muistaa; hän oli kotona. Hän katsoi vanhoja vaatteitaan, jotka oli jättänyt taakse. Hän otti tumman harmaat farkut esille, mustan hihattoman t-paidan ja harmaan college-hupparin. Hänen äitinsä oli ollut oikeassa, ne mahtuivat hänen ylleen täydellisesti.

”Saitko nukuttua hyvin?” Evelyn kysyi pojaltaan, kun tämä oli tullut alakertaan. ”No miten sen nyt ottaa, heräsin kun Cleo tuli sisään. Se osaa siis yhä avata ovia?” Michael kysyi hymyillen ja istui pöydän ääreen. ”Osaa kyllä. Se on tainnut omia huoneesi, nukkuu aina siellä. Voit laittaa ovesi lukkoon ensi yönä niin saat nukuttua rauhassa.” ”Äh, ei, pelästyin vain hieman. Antaa Cleon nukkua siellä, jos haluaa. Ei ole reilua varastaa vanhukselta nukkumapaikkaa.” Michael virnisti. ”Keitänkö sinulle teetä?” Evelyn kysyi ja oli jo ottamassa teepannua esille. ”Jos vain viitsit, kiitos…Onko isä töissä?” ”On ja hän oli oikein onnellinen, kun kerroin, että tulit kotiin… Ajattelin tehdä spagettia illaksi, etkö pidäkin siitä?” Evelyn kysyi ja asetti teekupin hänen eteensä. Michael hymyili äidilleen. ”Pidän.”

Evelyn kaatoi hänelle teen ja toi pari voileipää hänen eteensä. ”Minun ei ole nälkä.” Michael yritti. Evelyn katsoi poikaansa tiukasti. ”Sinun täytyy syödä, olet laihtunut, et poistu pöydästä ennen kuin olet syönyt.” Äiti vaati, saaden pojan nauramaan. ”Tuota, äiti…Olen 23-vuotias. Enköhän osaa itse päättää tekemisistäni, siitä syönkö vai enkö.” Evelyn kääntyi ja katsoi poikaa. ”Tiedän, että olet aikuinen, mutta…Michael kiltti, söit nyt, sinun täytyy syödä…Minun mielikseni edes?” Äiti aneli, eikä poika voinut vastustaa äitinsä katsetta. Hän otti toisen leivän käteensä ja näykki sitä varoen. Evelyn hymyili tyytyväisenä ja istui vastapäätä poikaansa.

”Sam soitti muutama tunti siten.” Evelyn sanoi lopulta ja katsoi poikaansa tutkiskellen tämän ilmettä tarkkaavaisena. Michael laski leivän kädestään ja tuijotti teekuppiaan. Miten jo pelkkä nimen mainitseminen sai hänen sydämensä tuntemaan niin suurta ikävää ja kipua? ”Sanoin hänelle, että nukut ja pyysin soittamaan myöhemmin.” Evelyn jatkoi, kun Michael ei ollut sanonut sanaakaan. ”Kultaseni, mitä tapahtui? Miksi te erositte? En oikein ymmärrä…Ei kai Sam…” Evelyn aloitti epävarmasti. ”Ei kai Sam mitä?” Michael kysyi. Evelyn epäröi. ”Ei kai Samuel satuttanut sinua mitenkään?” Hän kysyi lopulta. Sydämessään hän tiesi, että Sam ei ikinä olisi vahingoittanut hänen poikaansa, mutta silti. Pojalle oli tapahtunut niin paljon sellaista mitä hän ei ikinä ollut edes osannut kuvitella, että tästä edes hän epäilisi ja pelkäisi aina. ”Ei.” Michael vastasi nopeasti. ”Sam ei tehnyt mitään sellaista, minä vain…Se on parempi näin, olla erossa. Jos hän soittaa, niin sano etten ole kotona.” Michael vastasi ja joi teetään katsomatta äitiinsä. ”Olisit kuullut hänen äänensä…Minusta sinun pitäisi puhua hänelle. Puhu asiat selviksi hänen kanssaan, ei ole reilua Samia kohtaan, jos et edes vastaa hänen puheluihinsa.” Evelyn sanoi tiukasti.

Samassa puhelin alkoi soimaan. Evelyn nousi ylös vastaamaan. ”Evelyn Wills puhelimessa…Pieni hetki.” Hän nosti puhelimen korvaltaan. ”Tämä on sinulle, se on Katherine.” Michael katsoi äitiään hetken hieman hämmentyneenä. ”Katherine?…Ai, tarkoitat Kittyä.” Michael nousi ylös ja otti luurin äidiltään.

”Hei Kitty” ”Hei Michael...Mikä ihme tämä juttu sinun ja Samin välillä on? Et kai sinä tosissani jättänyt häntä?” Kitty kysyi huolestuneena. ”Um…no, minusta näin on parempi.” Michael sanoi epäröiden. ”Parempi? Miten ihmeessä se voi olla parempi? Te rakastatte toisianne, Sam on ihan romuna täällä. Hän on yrittänyt soittaa sinulle ties kuinka monta kertaa, muttet vastaa. Miksi?” Kittyn ääni alkoi tiukentua. ”Olin nukkumassa, kännykkäni on ollut äänettömällä…” Michael koitti selittää. ”No sitten soitat hänelle takaisin, pian.” ”Ei siitä olisi mitään hyötyä…Me…on parempi olla erossa, sano Samille se. Nyt minun pitää mennä. Hei!” Michael sanoi nopeasti ja sulki luurin, hän ei saisi antaa periksi, ei nyt.

Kitty huokaisi syvään ja laski kännykkänsä alas. Hän tuli olohuoneeseen, jossa Sam istui television edessä, synkkä ilme kasvoillaan. ”Sinä soitit hänelle?” Sam kysyi, katsomatta ystäväänsä. Kitty tuli istumaan hänen viereensä. ”Niin soitin.” Kitty myönsi. Sam oli päättänyt olla kysymättä enempää, mutta huomasi pian ettei pystynyt siihen. Uteliaisuus ja kaipuu olivat liian suuria voitettavia. ”Mitä hän sanoi?” Sam kysyi viimein. ”Äh, ei paljon mitään. Hän oli kai herännyt vain vähään aikaa sitten.” Kitty sanoi ja kurtisti kulmiaan miettien puhelua ja sitä mistä oli puhunut Michaelin kanssa Samin syntymäpäivillä. ”Mitä hän sanoi Kitty?” Sam kysyi uudestaan. Kitty kääntyi katsomaan häneen. ”Hän sanoi…että teidän on parempi olla erossa…” Hän vastasi hiljaa. ”Niinpä tietysti…no kai se oli siinä sitten.” Sam huokaisi synkkänä ja kietoi kätensä ympärilleen. ”En usko että hän todella tarkoittaa sitä Sam. Yritä vielä, anna hänelle hieman aikaa ja yritä uudestaan puhua hänelle.” ”Äh, mitä siitä on enää hyötyä? Jos hän ei halua minua, niin hän ei halua. En aio tehdä itsestäni idioottia ja kerjätä hänen rakkauttaan.” Sam tuhahti ja puri alahuultaan. Kitty pudisteli päätään. ”Miksi te miehet, ette koskaan tajua mitään?…Tämä on niin selvä juttu …Michael rakastaa sinua ja on saanut päähänsä, että tekee sinut vain onnettomaksi. Hän puhui minulle tästä aiemmin. Luulin, että sain hänet tulemaan järkiinsä, mutta ilmeisesti jotain on tapahtunut, jolta hän yrittää nyt suojella sinua. ” Sam mulkoili ystäväänsä epäluuloisena. Hänen puheissaan oli kyllä järkeä. ”Hyvä on, yritän vielä puhua hänelle.”


Michael istui huoneensa lattialla ja kävi läpi vanhoja tavaroitaan. Vanhoja kouluvihkoja, piirustuksia ja kirjeitä. Hänen käsiinsä osui vanha kirje Tonyltä, joka oli päivätty: 20.7.1990

Hei Mikey!

Mitä kuuluu? Minulle kuuluu hyvää. Ollaan täällä Edinburghissa taas. Hirvittävän tylsää, olisi kivempaa, jos sinäkin olisit mukana. Mummi on ihan pimeä. Ei edes muista milloin on juonut teensä. Höpöttää siitä jatkuvasti. ”Joko tee on valmis? Pitäisikö meidän keittää teet?” Satutin eilen jalkani ja mummin vastaus oli siihen, että minun pitäisi juoda teetä enemmän! Hullu akka.

Oliko Pariisissa hauskaa? Oliko paljon baskeri päitä, patonki kourassa? No pitää mennä, enon säkkipilli esitys alkaa. Luoja meitä auttakoon! Minun piti pukeutua kilttiin, sinä varmaan nauraisit, jos näkisit minut nyt.

Nähdään! Kirjoita!

ps: Olet kiva!

Terveisin: Tony.

Michael hymyili ja asetti kirjeen takaisin kirjoituspöytänsä laatikkoon. Hän mietti, pitäisikö hänen viimein soittaa vanhalle ystävälleen, mutta häntä jännitti se niin kovasti. Hän löysi vanhan vihon, johon hän ja Tony olivat kirjoittaneet jotakin kummalistaa sotatarinaa, jossa natseja tapettiin aika tiuhaan tahtiin. Hän luki hetken kahden 9-vuotiaan pojan kömpelöä kirjoittamista ja nauroi sen sisällölle.

Hän löysi pienen, mustankirjan, joka oli toiminut hänen päiväkirjanaan. Hän kahlasi sitä läpi ja pysähtyi lopulta lukemaan yhtä merkintää tarkemmin.

10.7.1997

En kestä tätä, ajattelen vain koko ajan Tonya. Asiaa ei helpota, että olemme nyt täällä Irlannissa ja jaamme saman huoneen. Olen kokoajan yöllä liiankin tietoinen hänen läsnäolostaan, enkä meinaa saada unta sen vuoksi. Mieleni tekisi mennä hänen luokseen ja käpertyä hänen viereensä nukkumaan. Olen sairas. Tony on minun paras ystäväni!

Eilen yöllä minun oli pakko päästä hetkeksi pois, olla yksin ja saada ajateltua rauhassa. Lähdin ratsastamaan, enkä jaksanut välittää vaikka Rachel huutaisikin minulle siitä. Mikään ei ole yhtä ihanaa, kuin ratsastaa yksin kesäyössä. Oloni parani heti.

Olin oikeassa ajatellessani, että saisin saarnan Rachelilta. Tallinhoitaja Gerald oli kielinyt minusta. Se nainen ajaa minut hulluuteen, en voi uskoa, että me oikeasti olemme sukua. Hän haukkui Isabellaa sanoessaan, että olen liian villi ja itsepäinen. Se on kuulemma kaikki Isabellan syytä, espanjalaisenveren tai jotain yhtä idioottimaista.

Aiemmin tänään kävimme Tonyn kanssa ratsastamassa kahdestaan ja pysähdyimme metsänlaitaan. Onnistui jotenkin satuttamaan jalkani, kun nousin pois hevosen selästä. Hitto, en tiedä miksi muutun niin kömpelöksi aina Tonyn lähellä. Tony oli kuitenkin hirvittävän huolissaan. Hän vaati saada nähdä nilkkani ja hän tutki sen tarkasti. Hänen kosketuksensa tuntui uskomattomalta, se oli niin hellä ja se tapa jolla hän katsoi minua. Se oli outoa, todella outoa. Tuskin uskalsin hengittää. En ymmärrä miksi hän katsoo minua niin, haluan että hän lopettaa sen ja osa minusta haluaa, että hän katsoisi minua aina niin. Aivan kuin hän tuntisi samoin kuin minä? Mutta olen varmasti väärässä, en voisi ikinä olla niin onnekas.

Tony on niin söpö. Hänellä on vihreimmät silmät mitä olen ikinä nähnyt, pisamainen naama, vaaleanruskeat hiukset. Jenny sanoi joskus, että Tony on hänen mielestään hassun näköinen, mutta minusta hän on täydellinen. Kaikki ne pienet hassut piirteet hänessä, vain lisäävät hänen kauneuttaan. En vaihtaisi mitään, en edes yhdenkään pisaman paikkaa hänen kasvoiltaan. -Olen toivoton tapaus. Aargh, haluan eroon näistä ajatuksista!


Ovikello soi. Evelyn pyyhki märät kätensä tiskauksen jäljiltä essuunsa ja meni avaamaan. ”Tony!”Nainen hymyili katsoessaan nuortamiestä, joka oli miltei kuin oma poika hänelle. ”Tule toki sisään.” Tony hymyili jännittyneenä ja vilkuili yläkertaan, josta kuului musiikkia. ”Onko hän kotona?” Hän kysyi riisuessaan takkiaan. ”On, Michael on huoneessaan.” Evelyn vastasi hymyillen. ”Michael!” Hän huusi, mutta musiikki oli liian kovalla, että hänen poikansa kuulisi. ”Menen sanomaan hänelle, että olet täällä.” Evelyn sanoi ja oli jo marssimassa yläkertaan, kunnes Tony pysäytti hänet. ”Odota, minä menen. Haluan yllättää hänet.” Tony sanoi ja hymyili naiselle. Evelyn nyökkäsi. ”Älä kuitenkaan säikäytä häntä…tarkoitan hiivi hänen taakseen tai mitään sellaista…”Hän lisäsi nopeasti, huolestuneena. ”En, en tietenkään.”

Tony käveli portaita ylös hitaasti, sydän lyöden kiivaasti jännityksestä ja odotuksesta. Hän ei voinut olla hymyilemättä tietäessään että aivan pian hän näkisi parhaan ystävänsä, jota oli kipeästi kaivannut. Hän pysähtyi oven eteen, miettien koputtaisiko vai astuisiko vain sisään. Hän koputti. ”Ovi on auki.” Ääni vastasi ja Tony tarttui oven kahvaan ja käänsi sitä alaspäin. Hän katsoi ystäväänsä, joka istui lattialla, paperikasan ääressä, selkäovelle päin ja hän hymyili yhä enemmän. Se oli hän, se oli todella hän. Hetken Tony ei pystynyt muuhun kuin seisomaan paikoillaan ja katsomaan häntä. ”Minun ei ole nälkä vielä.” Michael sanoi lopulta, tutkiskellen jotakin kirjaa kädessään. ”Eikö? En tosin tullut kysymään sitä.” Tony vastasi ja katsoi haltioissaan, kun hänen ystävänsä viimein käänsi katseensa häneen. ”Tony?” Michael lausahti suu hämmästyksestä auki. Tonyn hymy vain kasvoi. ”Kyllä, se olen minä.” Hän virnisti, yrittäen hillitä halun heittäytyä ystävänsä päälle antamaan ison halauksen. Michael nousi haparoiden seisomaan, hän katsoi Tonya päästä varpaisiin, tietämättä mitä tehdä tai ajatella. Hänen mielensä toisti hänen ystävänsä nimeä uudestaan ja uudestaan.

Tony ei kestänyt sitä enää, hän sulki välimatkan heidän välillään ja nappasi ystävänsä tiukkaan halaukseen. ”On ollut ikävä sinua.” Tony kuiskasi hänen korvaansa. Michael kietoi kätensä ystävänsä ympärille, hän muisti tämän tuoksun, se oli turvallinen tuoksu. Hän oli turvassa tämän ihmisen lähellä. ”Minullakin on ollut ikävä sinua.” Michael sanoi ja hymyili.

He istuivat alas lattialle ja Tony katsoi kiinnostuneena paperiröykkiötä heidän edessään. ”Mitä sinä oikein teet?” Hän kysyi sitten. ”Käyn läpi tavaroitani, äiti ole raaskinut heittää mitään pois. Löysin jopa 6-vuotta vanhoja toffeekarkkeja laatikostani.” Michael sanoi irvistäen. ”Ällöä.” Tony myönsi ja otti yhden ystävänsä vihoista käsiinsä. Michael rypisti joitain papereita ja heitti ne roskikseen. ”Mitä nuo olivat?” ”Vanhoja lukujärjestyksiä.” Michael vastasi ja käänsi katseensa Tonyyn, hän hymyili. Oli outoa nähdä toinen siinä hänen vieressään. Hän ei oikein tiennyt mistä keskustelisi tämän kanssa. Hän kääntyi takaisin papereiden pariin. ”Löysin muuten tämän, muistatko vielä?” Hän ojensi sotatarinan Tonylle. ”Natsien tuho?” Tony luki huvittuneena. ”Voi luoja, olin jo unohtanut.” Hän nauroi.

Tony katsoi Michaelin sivuprofiilia lumoutuneena. Michael oli jopa kauniimpi, kuin hän oli muistanut. Hän katsoi niskankaarta, kolmea pientä ihonpintaista luomea, jotka muodostivat kolmion aivan hänen niskansa juureen. Hän muisti ne selvästi, hän muisti kaikki kerrat, jolloin oli istunut ystävänsä takana tunneilla ja tuijottanut hänen kaunista niskaansa. Hän halusi koskettaa toista niin paljon, että se oli ajaa hänet hulluuteen. Hän halusi kaataa ystävänsä lattialle makuulle, kiivetä hänen päällensä ja suudella hänen ihania, täyteläisiä huulia, jotka sillä hetkellä olivat mutristuneet keskittyneeseen ilmeeseen. Hän muisti yhä miltä oli tuntunut suudella Michaelia, se oli tapahtunut vain kerran ja hän muisti sen kuin se olisi tapahtunut eilen. Se oli riivannut häntä, paras suudelma, hänen ystävänsä, ne huulet. Hän oli itse pilannut kaiken, hän oli pelännyt liikaa ja menettänyt siksi ystävänsä ja nyt oli jo ehkä liian myöhäistä korjata mennyt virhe.

Tony ei ehtinyt edes ajatella kunnolla, kun hänen kätensä jo kurottautui eteenpäin ja sipaisi Michaelin niskan pehmeää ihoa. Hän hymyili tuntiessaan sen, hän tunsi väristyksiä. Iho oli lämmin ja todellinen. Michael katsoi häneen hymyillen hämmästyneenä ja nosti kätensä koskettamaan paikkaa, jota hänen kätensä oli juuri koskenut. ”Mitä nyt? Onko kaulallani jotain?” Viaton ääni kysyi. Tony hymyili hieman nolostuneena. ”Um… Joo, roska vain, otin sen pois.” Hän sanoi hiljaa ja katsoi ystävänsä ruskeisiin silmiin. Hän nielaisi. Miten ihmeessä nuo silmät olivatkaan niin vangitsevat? Michael hymyili hänelle ennen kuin käänsi katseensa takaisin papereihin. Jotain oli muuttunut, Tony huomasi. Jokin silmissä, jokin hänen ystävässään. Poika jonka hän oli tuntenut, olisi kiusoitellut häntä äskeisestä. Olisi nauranut hänelle ja huomannut läpi hänen sanojensa, huomannut hänen nolostumisensa. Silmät, vaikka yhä niin kauniit kantoivat sisällään tunnetta, joka ei ennen ollut niissä. Surua? Kipua? Tony mietti. Silmät, kätkivät kipeän salaisuuden, josta hän ei tiennyt. Hän halusi tietää. Hän halusi, että toinen virnistäisi hänelle itsevarmana ja kiusoittelisi häntä. Uhmaisi häntä koskemaan itseään, uhmaisi suudelmaan. Tony sulki silmänsä, muisteli tilannetta 6-vuotta sitten, yhä katuen ettei ollut tehnyt sitä toisin.

Kukaan toinen poika tai mies, ei ollut koskaan saanut häntä tuntemaan sitä himoa, jota oli tuntenut ystäväänsä kohtaan, mutta se oli ollut niin paljon enemmänkin kuin himoa. Se oli ollut rakkautta ja oli sitä yhä. Ja se suudelma? Luoja, hän kaipasi sitä tunnetta. Hänen kaunis, seksikäs ystävänsä…Jos Michael pyytäisi nyt, niin hän olisi sanonut kyllä mille tahansa.

”Kuulin, tai siis…äitisi kertoi, että sinua ammuttiin ja, että olit sairaalassa vähän aikaa.” Tony sanoi lopulta. Michael pysähtyi ja tuijotti hetken tyhjyyttä. ”Niin…” Hän myönsi hiljaisella äänellä. ”Kuka sinua ampui? Mitä tapahtui?” ”Um…no... yksi mies…” Michael vastasi. ”Kuka mies? Tunsitko hänet?” Michael nyökkäsi. ”Se mies, jonka mukaan lähdin silloin…En haluaisi nyt puhua tästä. Ok?” Michel sanoi nopeasti. Tony olisi halunnut kysyä enemmän, siitä mitä oli tapahtunut, mutta myöntyi ystävänsä tahtoon. ”Hyvä on, ymmärrän kyllä. Jos haluat puhua, joskus myöhemmin niin…” Tony sanoi varovasti. Michael katsoi häneen, hymyili. ”Joskus myöhemmin.” Hän lupasi hiljaa.

”Tuleeko se sinun poikaystäväsi tänne?…Evelyn kertoi, että seurustelet.” ”Ei…Me erosimme…Um...Mitä sinulle kuuluu Tony? Mitä olet puuhaillut?” Michael halusi vaihtaa puheenaihetta, puhuminen Samista sattui liikaa. ”No lukion jälkeen olin merillä parivuotta ja sitten töissä satamassa ja nyt opiskelen kaupallista-alaa. Tosiasiassa minulla ei ole mitään hajua siitä mitä haluan tehdä elämälleni.” Tony sanoi. ”Sittenhän meitä on kaksi.” Michael hymyili. ”Minkälaista oli olla merimiehenä? Miten sinä sellaiseen päädyit?” ”Se oli ihan mukavaa. Sai nähdä paljon maailmaa ja kai minä aina salaa toivoin löytäväni sinut jostakin. Monta kertaa jo kuvittelin nähneeni sinut, mutta sitten kasvot olivatkin täysin vieraat.” Michael katsoi Tonyyn hieman hämmästyneenä. ”Michael, oli idiootti silloin, kun kerroit minulle, annatko anteeksi?” Tony kysyi ja puri alahuultaan. ”Totta kai…olin itsekin aika typerä…ja olit oikeassa, olin lapsellinen, mutta unohdetaan nyt mennyt.” Tony hymyili hänelle takaisin.

Huoneen oveen koputettiin. ”Ruoka olisi nyt valmista, isäsikin tuli jo kotiin. jäätkö sinä syömään Tony?” Evelyn kysyi. Tony ja Michael nousivat ylös lattialta. ”Kiitos kutsusta, mutta minun täytyy mennä. Lupasin käydä vanhempieni luona tänään.” Tony sanoi ja kääntyi sitten katsomaan Michaelia. ”Jutellaan myöhemmin, soitan sinulle.” Michael nyökkäsi ja hymyili ystävälleen. ”Nähdään Evelyn, nähdään Michael” Tony sanoi hymyillen kävellessään ulos huoneesta. Evelyn tuli lähemmäksi poikaansa. ”Mukava nähdä sinun hymyilevän.” Hän sanoi ja kosketti Michaelin poskea.

He istuivat ruokapöydän ääressä, hänen isänsä kasvoilla oli leveä hymy, kun hän katseli koossa olevaa perhettään. Hänen maailmansa oli taas kohdillaan. ”Isovanhempasi tulevat muuten tänne jouluksi.” Evelyn sanoi lopetelleessaan syömistä. Michael tiputti haarukkansa kuullessaan tämän. ”Mitä?? Voi ei…” Hän huokaisi. ”Tietävätkö he, että olen kotona?” Hän kysyi. ”Tietävät ja he haluavat nähdä sinut pitkästä aikaa.” Hänen isänsä kommentoi. ”Saan varmaan kuulla taas kuinka syntinen olen ja että kaikki homot ovat pahoja ihmisiä ja...äs…En nyt todellakaan kaipaisi sitä.” ”Rauhoitu kultaseni, käskin heitä käyttäytymään kunnolla ja me lupaamme heittää heidät ulos talosta, jos he eivät tee niin.” Evelyn sanoi ja katsoi miestään vakavasti. ”Eikö niin Henry?” Mies vääntelehti tuolillaan epämukavuudesta. ”Kyllä he käyttäytyvät. He ovat vanhoja ihmisiä, ei kannata välittää vaikka he vähän jotain sanoisivatkin. Älä vain kuuntele heitä” Isä neuvoi poikaansa ja yritti hymyillä rauhoittavasti. ”Jos yhtään lohduttaa, niin serkkusi Tara tulee myös miehensä ja heidän pienen tyttärensä kanssa.” Evelyn sanoi sitten. Michael nosti katseensa ja hymyili heikosti. ”Taralla on tytär? Minkä ikäinen?” ”1,5-vuotias.” Hänen äitinsä vastasi. ”Niin paljon on muuttunut.” Michael totesi, tuijotti lautastaan ja siirteli ruuanjämiä haarukallaan.

Myöhään illalla hän makasi sängyllään saamatta unta. Hän ajatteli Samia, eikä saanut häntä pois ajatuksistaan. Oli kuin Sam olisi kuullut hänen ajatuksensa, koska juuri silloin hänen kännykkänsä alkoi soimaan. Hän halusi kipeästi kuulla hänen äänensä, tietää, että Sam olisi kunnossa. ”Hei.” Hän lopulta vastasi. ”Hei.” Samin ääni oli väsynyt, mutta helpottunut. ”Luulin, ettet enää vastaisi minulle.” Sam sanoi oltuaan hetken hiljaa. Michael ei tiennyt mitä sanoa, hän huokaisi ja puri alahuultaan. ”Oletko siellä?” Sam kysyi. ”Olen…minä vain…Sinun ei pitäisi enää soittaa minulle.” Michael sanoi lopulta ja häneen koski sanoa niin. ”Miksi? Kertoisit nyt mikä sinun on, mitä on tapahtunut?” ”Ei mitään, en vain enää halua olla kanssasi. Näin on parempi Sam, huomaat sen vielä itsekin. ” ”Mutta näin ei ole parempi! Olen onneton täällä ilman sinua…Rakastan sinua. En tiedä mitä tehdä, että saisin sinut uskomaan sen. Kerro mitä voin tehdä?” Sam pyysi. Michael tunsi kyyneleet silmissään. ”Älä enää soita minulle. Hyvästi Sam.” Michael sanoi ja lopetti puhelun. Hän itki hiljaa tyynyään vasten ja uskotteli itselleen, että oli tehnyt oikein.

Kello oli jo puoli kolme yöllä, kun hän seuraavan kerran katsoi kelloaan. Hän oli pyörinyt sängyssä, nukkunut vain hyvin lyhyitä pätkiä ja nousi nyt turhautuneena ylös. Hän puki aamutakin ylleen, laittoi tohvelit jalkaansa ja hiipi alakertaan. Hän oli yllättynyt löytäessään äitinsä istumasta keittiön pöydän ääressä täyttämässä ristikkoa.

”Mitä sinä teet valveilla?” Hän kysyi ja istui vastapäiselle tuolille. ”Välillä on vaikea saada unta, näen painajaisia. Näin unta, että joku murtautui tänne ja…” Evelyn aloitti, mutta päätti olla jatkamatta. Totuus oli, että hän oli nähnyt unta, jossa taloon murtautujat olivat hyökänneet Michaelin kimppuun, eikä hän ollut kyennyt estämään heitä. Hän pelkäsi poikansa puolesta jatkuvasti, etenkin kun tiesi, että yksi hänen sieppaajistaan oli yhä vapaalla jalalla, eikä kukaan tiennyt missä. ”Sinäkään et saa unta?” Evelyn kysyi sitten. ”En, sama ongelma.” Michael hymyili heikosti. ”Mitä jos keittäisin meille kaakaota?” Evelyn ehdotti ja nousi ylös. ”Kiitos se voisi maistua.” ”Voisin laittaa tänne hieman chiliä, niin kuin oma äitini aina teki.” Evelyn lisäsin hymyillen.

Hän ojensi pojalleen kaakaokupin ja istui itsekin alas juomaan. ”Oletko puhunut Samin kanssa?” Evelyn kysyi. ”Olen.” ”Ja? Mitä sanoit? Mitä hän sanoi?” Evelyn tarkkaili hänen kasvojaan kiinteästi. ”Emme ole yhdessä. Sanoin hänelle sen.” ”Minä en nyt oikein ymmärrä kultaseni? Miksi sinä jätit Samin? Se mies rakastaa sinua, sen näkee jo kilometrien päähän. Mitä on tapahtunut?” Evelyn todella piti Samista ja hän oli toivonut, että he palaisivat yhteen. Hän halusi Michaelin olevan ihmisen kanssa, joka todella rakastaisi häntä ja hän tiesi, että Sam oli juuri se ihminen. ”Ei mitään, haluan vain olla yksin. Onko se tosiaan niin vaikea ymmärtää?” Michael tuhahti hermostuneena. ”Totta kai minä ymmärrän. En kysele enempää, jos et sitä halua.” Evelyn sanoi ja silitti poikansa kämmentä hellästi. ”Rakastan sinua” Hän kuiskasi hymyillen. Michael nosti katseensa äitiinsä. ”Minäkin rakastan sinua.” ”Minun pitäisi mennä aamupäivällä jouluostoksille, lähdetkö mukaani?” Evelyn ehdotti sitten. Michael epäröi hetken, hän mietti kestäisikö väen tungosta, mutta toisaalta olisi mukavaa nähdä vanhoja, tuttuja paikkoja. ”Hyvä on, en ole ostanut itsekään lahjoja vielä.” Hän myöntyi sitten.

29. osa

Michael otti lääkkeensä, joiden piti ehkäistä paniikkikohtausten syntyä. Hän pukeutui ja tuli alakertaan, jossa hänen äitinsä jo odotti. ”Valmis?” Evelyn kysyi hymyillen. Michael nyökkäsi vastaukseksi. He tulivat ulos ja istuivat autoon.

Michael katsoi hiljaisena ohikiitäviä maisemia, se kaikki tuntui yhä niin oudolta. Oudoimmalta tuntui nähdä hänen vanha koulunsa. ”Oletko kunnossa?” Evelyn kysyi, kun Michael ei ollut sanonut sanaakaan pitkään aikaan. Michael kääntyi katsomaan äitiään ja hymyili. ”Olen, ihan kunnossa.” ”Sinähän voisit käydä lukion loppuun opiskelemalla kotona? Olen varma, että se onnistuisi niin.” Evelyn ehdotti, kuin lukien hänen ajatuksensa. ”Niin, pitää ottaa selvää siitä joululoman jälkeen.” Michael sanoi ja käänsi katseensa takaisin ikkunaan.

Ostoskeskus oli tulvillaan ihmisiä, jotka kuljeksivat ympäriinsä kireän näköisenä ja kantaen suunnattomia kassiröykkiöitä. Michael kulki lähellä äitiään, tuntien olonsa aavistuksen hermostuneeksi. Hän katseli epäluuloisena kaikkia ihmisiä, jotka tulivat liian lähelle häntä. ”Mitä ihmettä ostaisin isällesi.” Evelyn mietti ääneen, seisahtuen paikoilleen ja katsoen ympäröiviä kauppoja. ”Käytäisiinkö ensin kirjakaupassa?” Evelyn ehdotti ja Michael myöntyi tähän.

Evelyn seurasi poikaansa tarkasti katseellaan, kun tämä meni hieman kauemmaksi hänestä katsomaan kirjoja. Hän halusi tietää koko ajan missä Michael oli. Hän pelkäsi, että jos kadottaisi tämän hetkeksikin, niin jotain kamalaa tapahtuisi. Evelyn huomasi pian itsekin tarkkailevansa kaikkia ihmisiä hyvin epäluuloisesti, jos näki heidän lähestyvän hänen poikaansa tai katsovan häntä vähänkin liian pitkään. Hänen silmissään kaikki ihmiset, tai lähinnä kaikki miespuoleiset, olivat nyt mahdollisia uhkia.

”No mutta, Evelyn! Pitkästä aikaa!” Miehen ääni sanoi hänen takanaan. Evelyn kääntyi ja koetti hymyillä. Hän vilkaisi Michaeliin varmistaen, että tämä oli yhä siellä missä pitikin ja katsoi sitten uudestaan mieheen; Gary Harteen. ”Hei Gary.” Evelyn sanoi hieman kireällä äänellä. Hän ei todellakaan kaivannut tämän miehen seuraa juuri nyt. ”Jouluostoksilla näemmä? ” Gary iski hänelle silmää. Gary Harte oli maantiedonopettaja koululla, jossa hän oli ennen Michaelin katoamista ollut töissä. Mies oli ollut hänen työtovereistaan rasittavin. Mies oli ollut järjettömän ihastunut häneen; tuonut lahjoja, tehnyt kaikkensa saadakseen hänet ulos kanssaan, eikä ollut millään muotoa meinannut ymmärtää, kun hän oli sanonut olevansa hyvin onnellisesti naimisissa. ”Niin.” Evelyn vastasi ja vilkuili poikansa suuntaan. ”Minulla on nyt hieman kiire…minä…” Evelyn yritti. ”Mitä sinulle kuuluu?” Gary kysyi nopeasti välittämättä hänen vihjailuistaan lähteä.

Michael katsoi äitiään ja huomasi miehen tämän seurassa. Hän huomasi äitinsä ilmeestä, kuinka epämukavaksi hän tunsi olonsa. ”Äiti, eikö meidän pitäisi jo jatkaa matkaa, tulee kiire kohta?” Michael sanoi tultuaan äitinsä viereen. Hän mulkaisi miestä epäluuloisena. ”Michaelko se siinä? Olet tullut kotiin sitten…no niin…oikein mukavaa…” Gary hymyili. ”Tosiaan, kello onkin jonoin paljon, meidän on tosiaan jatkettava matkaa.” Evelyn tokaisi katsottuaan rannekelloaan, kiitollisena, että Michael oli tullut, jotta hän pääsisi eroon tästä ärsyttävänsä miehestä. ”Oli mukava nähdä Evelyn, totta tosiaan, toivottavasti törmäämme jatkossa useamminkin.” Mies myhäili. ”Hei, hei Gary”

”Kuka tuo oikein oli?” Michael kysyi, kun he kävelivät ulos kaupasta. ”Gary Harte, maantiedonopettaja siitä koulusta, missä olin ennen töissä.” Evelyn vastasi ja hymyili väsyneesti. ”Hän taitaa olla ihastunut sinuun, näin miten se mies katsoi sinua.” Michael virnisti. ”Niin…En kyllä todellakaan kaipaa hänen vokottelujaan. Äläkä kerro isällesi tästä, tiedät millainen hän on, muistat varmaan sen Loure jutun?” Evelyn sanoi. ”Muistan…älä huolehdi, en kerro.” Michael hymyili. Hän tiesi täsmälleen miltä hänen äidistään tuntui sillä hetkellä, miltä tuntui kun joku ääliö yritti iskeä. Heillä olikin enemmän yhteistä, kuin hän koskaan enemmin oli aavistanut.

He olivat saaneet ostettua muutamia lahjoja, kun he tulivat erääseen vaatekauppaan. Hänen äitinsä tiesi tarkalleen mihin oli menossa. Hän pysähtyi hypistelemään punaisen juhlamekon helmaa, katsellen sitä kiinteästi, kuin kaivaten, mietteliään näköisenä. ”Se on nätin näköinen, sopisi sinulle varmasti.” Michael sanoi tultuaan äitinsä taakse. ”Hmm…se on vain niin kallis…” Evelyn sanoi, hypistellen yhä mekkoa. ”No niin, mene kokeilemaan sitä, tämä on käsky.” Michael hymyili, otti mekon telineeltä, patisti äitiään kohti sovituskoppeja ja ohjasi hänet yhteen niistä. Hän ojensi mekon hämmästyneen naisen käsiin. ”Minä odotan tässä ulkopuolella, kun sovitat sitä.” Michael sanoi ja sulki sovituskopin oven.

Lopulta hänen äitinsä astui ulos sovituskovista, mekko sopi hänelle täydellisesti, se oli kuin tehty hänen vartalolleen. Nainen näytti säteilevän kauniilta. ”Madre…Usted parece magnífico” Michael henkäisi hymyillen. ”Realmente?” Evelyn kysyi ja pyörähti peilin edessä. ”Todella, isä menisi järjiltään, kun näkisi sinut tuossa.” Evelyn hymyili, katseli tarkasti peilikuvaansa. Hän ei ollut aikoihin tuntenut itseään yhtä kauniiksi. Hän katsoi poikaansa peilinkautta. ”En oikein tiedä…nyt on joulu…ei pitäisi ostaa kalliita lahjoja itselleen.” Hän sanoi sitten. ”Minä ostan sen sinulle lahjaksi etukäteen.” Michael sanoi.”Ei sinun sellaista tarvitse tehdä. Minullakin on mekkoja vaikka kuinka paljon ja…” ”Ei mitään muttia, minä vaadin. Vaihda nyt vaatteesi ja mennään sitten kassalle…Ajattele kuinka paljon sinä olet kuluttanut aikoinaan rahaa minun vaatteisiini. Ja sitä paitsi se tekisi minut iloiseksi, jos saan ostaa sen sinulle.” Michael sanoi. Evelyn katsoi häneen ja hymyili. ”No jos sinä nyt kerta vaadit ja jos se tosiaan tekee sinut iloiseksi niin…” ”Kyllä se tekee.”

Michael istui yhdelle kauppakeskuksen penkeistä odottaessaan äitiään, joka oli käymässä apteekissa. Hän piti katseensa laskettuna alas, välillä tuntui siltä kuin kaikki olisivat katsoneet häntä ja kuiskutelleet hänestä. Hän tiesi luultavasti vain kuvittelevansa, muttei saanut itseään vakuutetuksi siitä tarpeeksi hyvin.

Lopulta hän kuuli, kuinka joku lähestyi häntä ja kohotti katseensa tulijaan. Hän katsoi tummahiuksista nuorta naista, joka katsoi häneen hieman kysyvänoloisena ja epävarmana. ”Michael?” Nainen kysyi lopulta ja astui lähemmäksi. Michael katsoi naista nyt tarkemmin ja kurtisti kulmiaan yrittäen yhdistää oikean nimen kasvoihin, kunnes se lopulta palautui kirkkaana hänen tajuntaansa. ”Jenny?” Hän kysyi puolestaan. ”Voi luoja, se olet sinä. Tosi outoa nähdä sinut.” Nainen naurahti. ”Niin sinuakin.” Michael hymyili. ”Saanko istua tähän?” Jenny kysyi. ”Istu toki.”

”Odotatko jotakuta?” Nainen kysyi. ”Äitiäni, hän on käymässä apteekissa.” ”Milloin sinä olet tullut takaisin? Siitä onkin jo pitkä aika, kun olemme viimeksi nähneet.” Jenny katseli vanhaa ihastustaan tarkasti. ”Tulin vasta eilen aamulla.” ”Missä sinä olet ollut?” ”Olin Jenkeissä ja sitten parivuotta Pariisissa.” ”Vau, kuulostaa hienolta. Olen aina itsekin halunnut matkustella ja hankkia kokemuksia, mutta jotenkin sitä on vaan jämähtänyt paikoilleen.” Michael hymyili. ”Mitä sinulle kuuluu Jen?” ”Ihan hyvää, olen täällä yhdessä vaatekaupassa töissä. Olen kihloissa ja asun kihlattuni kanssa yhdessä. Häät pidämme ensikesänä.” Jenny selitti. ”Onneksi olkoon…näin etukäteen jo.” ”Kiitos, entä sinä? tapailetko sinä jotakuta?” ”En, tällä hetkellä tekee hyvää olla yksin.”

Evelyn tuli poikansa luokse ja tervehti tämän vanhaa koulutoveria. Michael nousi ylös penkiltä, Jenny hänen perässään. ”Oli tosi mahtavaa nähdä ja olisi kiva nähdä jatkossakin. Pidämme helmikuussa luultavasti luokkakokouksen, olisi hienoa jos pääsisit tulemaan sinne?” Jenny sanoi. ”Pitää katsella, oli mukava nähdä sinuakin.” Hän vastasi ja he sanoivat toisilleen näkemiin. Luokkakokous ei juurikaan innostanut häntä. Loputtomia kysymyksiä ja ihmisiä, jotka luultavasti yhä inhosivat häntä.

He kiertelivät vielä muutamassa kaupassa, kunnes ostoskeskus alkoi täyttyä yhä enemmän ihmisistä. Evelyn huomasi, että Michael alkoi tuntea olonsa yhä levottomammaksi ja hermostuneemmaksi ihmisvilinässä. ”Ehkä olisi paras lähteä kotiin. Olemme olleet täällä jo aika pitkään” Evelyn sanoi katsoen poikaansa, joka näytti nyt helpottuneelta.

”Oli mukavaa tänään, viettää päivä kahdestaan kanssasi niin kuin joskus ennen.” Evelyn sanoi pojalleen heidän ajaessa takaisin kotiin. ”Minustakin se oli mukavaa. ” Michael sanoi hymyillen väsyneesti.

Michael tuli huoneeseensa, lukitsi oven, laittoi musiikin päälle ja laskeutui sängylleen makaamaan. Hän oli kovin väsynyt, niin väsynyt. Hän yritti parhaansa, hän halusi olla reipas ja unohtaa, mutta unohtaminen todella oli vaikeaa. Hän nosti kätensä kasvoilleen ja itki. Tuntui kuin hänen sisällään olisi kasvanut iso, kipeä möykky, joka ei suostunut lähtemään. Hänen äitinsä oli ollut niin onnellisen näköinen tänään, hän halusi, että hänen äitinsä olisi sitä eikä huolehtisi. Hän ei halunnut olla taakka, hän ei halunnut olla tiellä. Häneen sattui niin paljon ja hän ei todella tiennyt mitä voisi tehdä tai kelle voisi puhua. Se oli liian hirveää puhuttavaksi. Se teki hänestä niin likaisen.

Ne äänet vainosivat häntä yhä, kun hän sulki silmänsä, hän saattoi nähdä heidän kasvonsa. Unissa kaikki oli pahempaa, vääristynyttä ja hirveää. Kaikkialla oli punaista, verta, hirvittävä nauru kaikui niissä. Hän puri alahuultaan ja toivoi ihmettä, joka antaisi hänen unohtaa kaiken.

Hän kuuli koputuksen oveltaan. ”Michael, ruoka on valmista.” Hänen äitinsä huhuili. Michael selvitti kurkkuaan. ”Tulen pian!” Hän huusi takaisin, yrittäen saada äänensä kuulostamaan tasaiselta. Hän nousi ylös sängyltä ja tuli peilin luokse Hän pyyhki kasvojaan, varmistaen, ettei hänen vanhempansa huomaisi hänen itkeneen. ”Hengitä, ihan rauhassa, kaikki on hyvin.” Hän sanoi itselleen ja hengitti muutaman kerran syvään. Kun hän tuli alas ja näki vanhempiensa istuvan pöydän ääressä, hän nosti leukaansa ylöspäin ja pakotti hymyn kasvoilleen.

24.12

“Tervetuloa, menikö lentonne hyvin?” Evelyn tervehti appivanhempiaan, miehensä sisarentytärtä, tämän miestä ja heidän pientä tytärtään. ”Menihän se, aikamoinen ruuhka lentokentällä, etenkin Heathrowssa.” Rachel vastasi riisuessaan päällystakkiaan. Henry tuli heidän perässään sisälle kantaen matkalaukkuja.

Michael katsoi isovanhempiaan portaiden yläpäästä ja alkoi hitaasti kivuta alas portaita. Hän oli todella kammonnut tätä hetkeä. ”Hei” Hän tervehti ujosti tultuaan alas. Hänen isovanhempansa katsoivat häneen kummallisesti. ”Michael!” Tara huudahti sitten, tuuppasi pienen tyttärensä miehensä syliin ja ryntäsi halaamaan nuorempaa serkkuaan. ”Ihanaa nähdä sinua! Todella ihanaa, voi hitsi…Oletpa jo aikuinen! Katsopas sinua, vau…näytät todella hyvältä!” Tara hihkui suupielet korvissa, vuoroin katsellen serkkuaan ja sitten taas vetäen hänet uuteen halaukseen. Michaelia tämä innokkuus hieman hermostutti, etenkin kun kaikki katsoivat heitä ja hänen isovanhempansa näyttivät niin tuimilta.

Taran mies tuli lähemmäksi heitä. ”Tässä on mieheni Ryan O`Connor ja meidän tyttäremme Katie” Tara esitteli. Michael kätteli miestä ja he vaihtoivat muutaman sanan keskenään. Hän katsoi pientä tyttöä miehen sylissä, tytöllä oli mustat hiukset, kuten vanhemmillaan ja hän oli perinyt äitinsä siniset silmät. ”Hei pikkuinen.” Michael hymyili ja sipaisi tytön poskea. Tyttö hymyili ja katsoi häntä suoraan uteliailla, suurilla silmillään. ”Hän on todella kaunis, aivan kuten äitinsäkin.” Michael sanoi ja hymyili serkulleen. ”No niin. Mitä jos menisimme nyt teelle? Henry voi viedä laukkunne yläkertaan” Evelyn ehdotti sitten ihasteltuaan itsekin aikansa pientä, suloista lasta.

”No Michael, siitä onkin jo aikaa.” Rachel sanoi, katsoen pojanpoikaansa heidän istuuduttuaan pöydän ääreen. ”Niin, onhan siitä.” Michael vastasi epävarmana, puristaen teekuppiaan ehkä tarpeettomankin lujaa. ”Aiheutit paljon huolta vanhemmillesi katoamalla sillä tavalla.” Rachel jatkoi. ”Tiedän.” Michael vastasi hiljaa ja tuijotti teekuppinsa sisältöä. ”Ainahan sinä kyllä olit hyvin ajattelematon poika muita kohtaan. Aina tekemässä sitä mitä itse halusit, ei mitään käsitystä muiden kunnioittamisesta tai kohteliaista tavoista.” Rachel jatkoi. Michaelin silmät suurenivat, hän tunsi veren kiehuvan sisällään. Hän ei todella tunnistanut itseään mumminsa kuvauksesta. ”Tiedän kyllä mistä se johtuu, sinä…” Rachel oli jo aloittamasta. ”Rachel, varoitan sinua puhumasta pojalleni näin…” Evelyn sanoi kiristäen hampaitaan. Nainen katsoi kylmästi miniäänsä, muttei enää sanonut sanaakaan.

Hänen isoisänsä ei ollut puhunut hänelle ja suostui hädin tuskin huomioimaan hänen olemassaolonsa. He istuivat illallispöydässä ja keskustelu oli hyvin väkinäistä. Michael katsoi Taraan, joka istui vastapäätä häntä, pyöritellen silmiään isoisänsä kuiville puheenaiheille, Tara hymyili hänelle. Hänen äitinsä korjasi astioita pöydästä, kun he olivat syöneet. ”Henry, Ryan, mitä jos me miehet siirtyisimme olohuoneen puolelle, nauttimaan lasiliset brandyä?” Vanhamies ehdotti noustuaan ylös. Michael katsoi miestä ja pudisteli päätään, ilmeisesti häntä ei laskettu mukaan tähän porukkaan. Hänen isoisälleen homot eivät olleet miehiä, he eivät olleet mitään. ”Öh…tuletko sinä Michael?” Hänen isänsä kysyi, noustuaan ylös. Isoisä katsoi häneen happamasti. ”Ei kiitos, menkää vain toki te miehet. Minun paikkanihan on täällä naisten kanssa, niinhän isoisä?” Michael sanoi painokkaasti ja katsoi isoisäänsä nostaen toista kulmaansa. Mies selvitti kurkkuaan ja katsoi häneen yhä kuin hän olisi jotain todella halpaa ja likaista. Ja kerran oli ollut aika, jolloin tämä sama mies oli ylpeillyt hänestä ja hänen saavutuksistaan. ”Viihdyt varmasti paremmin täällä, ei meidän puheenaiheemme kiinnostaisi sinua.” Mies sanoi lopulta ja poistui olohuoneeseen. Hänen isänsä ja Ryan seurasivat hieman avuttoman näköisiä perässä ja soivat pahoillaan olevia katseita taakseen.

Michael istui sängyllään, Tara hänen vieressään ja pieni Katie Michaelin sylissä. Michael nosti tyttö ilmaan ja lapsi nauroi. Hän huomasi pian itsekin olevansa paremmalla tuulella kuin aikoihin, miten lapsilla olikin välillä sellainen vaikutus? Tara katsoi heitä hymyillen. ”Katie pitää sinusta.” Tara sanoi. Michael katsoi serkkuaan ja hymyili. ”Hassua ajatella, että sinä olet todella jo äiti. Muistan sinut nuorena, maailmaan vihaisena teininä ja siinä sinä nyt olet niin aikuisena ja äidillisenä…Katie on ihana lapsi.” Michael toi tytön lähemmäksi ja katsoi häntä tehden hassuja ilmeitä tälle. Tyttö nauroi kovemmin. ”Sinusta tulisi varmasti hyvä isä, oletko koskaan miettinyt lasten hankkimista?” Tara kysyi. ”Lapsia?…Voisin etsiä jonkun häiriintyneen lesbon ja voisimme kasvattaa yhdessä joukon yhtä häiriintyneitä lapsia…Ei, ei minusta olisi isäksi…Olisin hirveä isä. En luultavasti uskaltaisi päästää heitä mihinkään, olisimme aina neljän seinän sisällä ja ehkä jos he olisivat olleet hyvin, hyvin kilttejä voisimme tehdä säännöllisiä retkiä aidatulle takapihalle.” Michael katsoi Taraa ja virnisti, sitten hän siirtyi katsomaan takaisin tyttöä. ”Eikö kuullostakin jännittävältä? Niin…Tulet varmasti sitten käymään Michael sedän luona, etkö tulekin?” Katiesta kaikki mitä Michael sanoi tuntui olevan vain hauskaa.

Tara ymmärsi mitä Michael tarkoitti. ”Äitisi kertoi mitä sinulle tapahtui…” Hän sanoi lopulta. Michael laski tytön syliinsä ja vakavoitui. ”Äitisi ajatteli, että minun on hyvä tietää…että…Anteeksi, en oikein tiedä mitä sanoa…Haluan että tiedät, että voit puhua minulle, jos haluat…” Tara puhui epävarmasti ja puri alahuultaan. Hän ei todella tiennyt miten asiasta tulisi puhua, mitä kaikkea hän voisi sanoa ja miten hän voisi auttaa serkkuaan. ”Hän kertoi sinulle kaiken?…Siitä mitä he tekivät?” Michaelin ääni värisi, hän ei uskaltanut katsoa Taraan, hän pelkäsi sitä mitä näkisi hänen silmistään. Häntä nolotti. ”Niin…” Tara myönsi hiljaa. ”Haluatko puhua siitä?” Tara kysyi varovasti. Michael katsoi tyttöä sylissään. ”Haluan unohtaa sen.” Hän vastasi hiljaa. Tara ei ollut varma miten keskustelua tulisi yrittää jatkaa. Hän otti tyttärensä syliinsä ja nousi ylös. Nainen tunsi kyyneleet silmissään ajatellessaan kaiken sen tapahtuneen kauheutta. ”Muista, että voit aina puhua minulle mistä tahansa, milloin vain haluat.” Tara sanoi sitten. Michael nyökkäsi, mutta katsoi yhä poispäin hänestä, kohti ikkunaa.

25.12

”Hyvää joulua!” Hänen äitinsä toivotti iloisesti hänen tultuaan keittiöön sinä aamuna. ”Hyvää joulua!” Michael toivotti takaisin ja tuli halaamaan äitiään. Talossa tuoksui ihanalle, niin jouluiselle. Hän oli kaivannut tätä. Hän otti kupillisen teetä ja tuli olohuoneeseen, jossa Tara ja Katie jo olivat. Katie ihmetteli lahjaröykkiötä kuusen alla ja yritti syödä yhden paketin kulmaa. Michael naurahti tytölle, joka oli melkoisen hellyttävä näky. ”Hyvää joulua Tara” ”Hyvää joulua.” Kuului vastaus. Michael tuli pienentytön luokse ja nosti tämän ilmaan. ”Ja hyvää joulua sinulle pikkuinen.”

Muut olivat myös heränneet ja kerääntyivät olohuoneeseen. Tara sai toimia lahjojenjakajana. Radiosta soi joululauluja ja kaikki tuntuivat olevan hyvällä päällä. Michael huomasi, että jopa hänen isovanhempansa hymyilivät hänelle. He availivat lahjoja ja juttelivat. Michael ei muistanut koskaan saaneensa niin montaa lahjaa kerralla. Hän sai muutaman uuden kirjan, kaksi uutta neuletta, kolme cd:tä, suklaata, rannekellon, dvd-soittimen ja muutaman dvd-elokuvan. ”Olette tuhlannut aivan liikaa lahjoihini. Kiitos kovasti näistä” Hän sanoi vanhemmilleen hymyillen. ”Olisin halunnut ostaa sinulle enemmänkin lahjoja, mutta isäsi hillitsi kulutusintoani hieman.” Evelyn myönsi, pidellen kättään miehensä reidellä. ”No enhän minä muuten olisi estellyn, mutta pitäähän meidän jotenkin pärjätä joulun jälkeenkin.” Henry naurahti.

Lahjojen avaamisen ja aamiaisen jälkeen Michael tuli huoneeseensa vaihtamaan vaatteitaan. Hän kuuli pian koputuksen ovelta. ”Ovi on auki.” Michael sanoi ja kääntyi katsomaan tulijaan. se oli hänen äitinsä. ”On vielä yksi lahja, se tuli postissa aiemmin tällä viikolla.”Evelyn sanoi ja ojensi suureen kirjekuoreen pakatun lahjan hänelle. Michael avasi sen ja otti esiin kapean pitkulaisen rasian ja sen päälle kiinnitetyn kirjeen. Hän kääri kirjeen auki ja luki:

Rakas Michael

Tiedän, että pyysit minua pysymään poissa elämästäsi ja että kielsit minua ottamasta yhteyttä itseesi. Minun on vain hyvin vaikea uskoa, että tarkoitat sitä oikeasti. Ehkä sydämeni on liian jääräpäinen uskomaan sitä, mikä tekee niin kipeää. Rakastan sinua nyt ja tulen aina rakastamaan, se ei koskaan muutu. Haluan, että olet onnellinen, jos en tee sinua onnelliseksi niin ymmärrän ja väistyn suosiolla. Sydämeni kuitenkin sanoo minulle, että jokin on vialla, että on jotain mitä et kerro? Jos se tosiaan on totta, niin toivon, että kertoisit minulle sen? Etkö tiedä, että seisoisin rinnallasi mitä tahansa tapahtuisi? Ei ole mitään mitä et voisi kertoa minulle.

Kitty kertoi puhuneensa kanssasi. Hän kertoi peloistasi. Olen pahoillani etten ole osannut ilmaista juuri sitä miten onnelliseksi sinä teet minut. Kyllä, tämä on ihan pirunvaikeaa, en kiellä sitä. Ja se sattuu ja olen ollut surullinen ja olen ollut masentunut. Minä olen surullinen silloin kun sinä olet ja olen iloinen silloin kun sinä olet.

Syytät itseäsi tapahtuneesta, kun sinun ei missään nimessä pitäisi tehdä sitä. Sinä et ole tehnyt mitään väärää! Sinä et pystynyt vaikuttamaan siihen mitä tapahtui, muista se. Minun silmiini olet yhä ja aina se sama ihminen johon alunperin rakastuin, aina yhtä puhdas ja aina yhtä kaunis. Se ihminen saattaa olla piilossa sen kivun sisällä, mutta tiedän, että sisimmässäsi olet se, joka olet aina ollut. Rakastan sinua, en koskaan kyllästy kertomaan sitä.

Olen miettinyt paljon meitä ja olen miettinyt paljon sinua. Luulen, että saatat pelätä, että rakkauteni sinuun on vain pinnallista, että olisin vain rakastunut kauneuteesi. Vakuutan sinulle ettei se ole niin, se on paljon syvempää kuin se. Kyllä, sinä olet henkeäsalpaavan kaunis, mutta olet niin paljon enemmänkin kuin sitä. Sinä olet viisas, hauska, hyväsydäminen ja niin paljon sellaista mitä en voisi olla rakastamatta. Olet selviytyjä, en voi sanoin ilmaista miten paljon ihailen ja kunnioitan sinua. Olet rohkein ihminen jonka olen koskaan tuntenut. Et ole antanut periksi ennen, älä siis anna periksi nytkään. Sinä ansaitset onnen, ansaitset parhaan ja toivon, että jokin päivä saavutat sen. Toivon, että se olisi minun rinnallani, mutta jos sydämesi ei tunne samoin, niin ymmärrän ja toivon, että kohtaat jokin päivä jonkun joka voi antaa sinulle kaiken.

Taidan vain alkaa toistamaan itseäni? En osaa muotoilla oikein kaikkea sitä mitä haluaisin sanoa sinulle. Toivon, että kuulisin sinusta vielä, kirjeellä, tekstiviestillä, puhelulla...Jos toivot, niin jätän sinut rauhaan. Jos vain voisin kuulla vielä yhden sanan sinulta? Joka tapauksessa; oikein hyvää joulua sinulle! Lähetän sinulle lahjan kirjeeni mukana.

rakkaudella: Sam

Michael oli istunut sängylleen lukemaan kirjettä, hän tunsi liikutuksen kyyneleet silmissään. Hän avasi rasian ja katsoi korua. Se oli irlantilainen kelttikoru; Druidinsilmä, jonka sanottiin auttavan näkemään asiat sellaisina kuin ne ovat, ei sellaisina miltä ne näyttävät.

”Saanko kysyä, keltä kirje oli?” Evelyn kysyi vaikka hänellä oli melko hyvä aavistus. ”Samilta.” Michael vastasi ja katsoi nyt korua tarkemmin kädessään. Evelyn katsoi myös korua ja tunnisti sen. ”Druidinsilmä.” Hän totesi. ”Mitä Sam kirjoitti?” Michael katsoi kirjettä uudestaan. ”Hän rakastaa minua.” Hän sanoi ja tuijotti yhä paperia kädessään. ”Totta kai hän rakastaa.” Evelyn hymyili ja halasi poikaansa. ”Ehkä sinun olisi hyvä soittaa hänelle ja kiittää lahjasta.” Evelyn sanoi ja Michael katsoi äitiään. ”Ehkä.” ”No niin, minä menen nyt valmistamaan päivällistä.” Evelyn sanoi ja painoi vielä nopean suudelman poikansa otsalle.

Päivällisen jälkeen he istuivat jälleen olohuoneessa. Evelynillä oli yllään se punainen mekko, jonka Michael oli ostanut hänelle. Michael katsoi hymyillen vanhempiaan, he tanssivat keskellä olohuoneen lattiaa, hyvin rakastuneen näköisenä. Hänen isänsä ilme oli ollut näkemisen arvoinen, kun hän oli katsonut vaimonsa laskeutuvan alas portaita upeassa leningissään. Mies oli seisonut suu auki useita minuutteja, ennen kuin oli lopulta kyennyt muodostamaan vaimolleen sanat; ”Näytät upealta rakkaani.” Michael hypisteli korua kaulassaan ja lopulta nousi ylös hakemaan kännykkänsä.

”Hei.” Samin pehmeä, yllättynyt ääni vastasi. ”Hei, soitin toivottaakseni hyvää joulua…um…ja kiittääkseni lahjastasi…” ”Hyvää joulua...Piditkö lahjasta?” Samin ääni kysyi. ”Pidin, se on nyt kaulassani.” ”Hyvä…” Sam kuulosti siltä kuin olisi hymyillyt. ”Luitko kirjeeni?” Sam kysyi sitten hieman jännittyneenä. ”Luin…se oli…um…” Michael yritti hakea oikeita sanoja ja hänen sydämensä yritti epätoivoisesti saada häntä sanomaan, että hän rakasti Samia, mutta jokin hänessä esti sen. ”Se oli kaunis kirje…minä…Minun pitää vielä miettiä asioita…Se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista.” ”Miksi?” Sam kysyi. ”Koska, en osaa selittää tätä…ole kiltti Sam, anna minulle aikaa miettiä asioita?” ”Totta kai, mieti rauhassa ja mieti sitä mitä sanoin kirjeessäni.” Sam kehotti lempeästi. ”Olen iloinen, että soitit.” Hän lisäsi vielä. ”Miten olisin voinut olla soittamatta sellaisen kirjeen jälkeen?” Michael hymyili, sulki silmänsä ja kuvitteli Samin viereensä. ”Minun pitää nyt mennä, jutellaan myöhemmin Sam” ”Hyvä on, jutellaan myöhemmin.”

”Michael sinulle on puhelu!” Hänen äitinsä huusi. ”Tulen pian!” Michael huusi takaisin ja tuli portaat alas keittiöön.”Kuka se on?” Michael kysyi ja katsoi äitiään tarttuessaan luuriin, hän piteli kättään luurilla, estääkseen toisessa päässä olijaa kuulemasta hänen kysymystään. ”Joku ystäväsi Pariisista ilmeisesti, en tunnistanut nimeä.” Evelyn vastasi.

”Haloo.” ”Hyvää joulua Michael” Ääni toisessa päässä sanoi, ääni jota hän ei tunnistanut. ”Anteeksi, kuka siellä on?” Hän kysyi hieman epävarmana. ”Etkö tunnista ääntäni?” Miehen ääni kysyi. ”Um, olen pahoillani, mutta en.” Hän vastasi ja vilkaisi äitiään, joka katsoi häneen kysyvästi. ”No, se on ihan ymmärrettävää. Älä turhaan vaivaa sievää päätäsi sillä kuka olen…Etkö aio toivottaa hyvää joulua takaisin? Se kuuluu hyviin tapoihin, jos et tiennyt sitä.” Michaelin sydän hakkasi lujaa, hän yritti epätoivoisesti yhdistää miehen äänen johonkin nimeen tai joihinkin kasvoihin, mutta hän ei edelleenkään tunnistanut sitä. ”Hyvää joulua” Hän vastasi lopulta. ”No niin, tiesinhän minä ettet ole epäkohtelias.” ”Kuka sinä olet?” Michael vaati tietää. Miehen ääni nauroi pehmeästi hänen tiukentuneelle äänelleen. ”Sinä olet suloinen, kun hermostut. Olen katsellut sinua. Olet todella seksikäs, mutta kyllähän sinä tiedät sen jo, etkö tiedäkin?” Michael vapisi, hänen otteensa luurista tiukentui. ”Kuka helvetti sinä oikein olet?” Michael kysyi hiljaa, mutta samalla tiukalla äänellä. ”Haluatkin kovasti tietää…tiedätkö miten kuumaksi minut tekee, kuulla pelko äänestäsi…mmm…Olen jo ihan kova, jo pelkästään kun ajattelen sinua ja mitä kaikkea kivaa minä voisin tehdä kanssasi...” Michael tärisi ja kyyneleet alkoivat valua alas hänen kasvojaan, hän oli kuin lamaantunut paikoilleen. Evelyn otti luurin hänen kädestään ja kuunteli hetken mitä toisessa päässä sanottiin. ”Senkin sairas perverssi! Älä enää ikinä soita pojalleni! Ilmoitan poliiseille sinusta!” Evelyn huusi hänen äänensä väristen raivosta. Hän paiskasi luurin kiinni ja veti itkevän poikansa halaukseen.

Henry ja muut tulivat keittiöön kuultuaan Evelynin huudon. ”Mitä oikein tapahtui? Kelle sinä huusit?” Henry kysyi ja tuli lähemmäksi, katsoen huolestuneena poikaansa. ”Joku hullu soitti tänne, sanoi asioita, joita…uh, en pysty toistamaan niitä.” Evelyn huokaisi. Hän kohotti katseensa ja katsoi hetken Rachelia. Ensimmäistä kertaa heidän vierailunsa aikana, Evelyn huomasi Rachel katseesta aitoa huolta ja rakkautta pojanpoikaansa kohtaan. Peterin, Michaelin isonisän kasvoilta ei puolestaan edelleenkään näkynyt muuta kuin halveksuntaa. Peteriä ällötti nähdä itkevä mies; se oli hänestä suuri heikkous miehessä.

Michaelia pyörrytti ja hän tunsi olonsa huonoksi. Kaikki katsoivat häneen. `Huora…` Ääni kuiskasi hänen päänsä sisällä. Michael henkäisi ja nosti kätensä ohimolleen. Oli vaikea hengittää, huone tuntui pyörivän. Lapsi alkoi itkemään kauempana. Hänen äitinsä sanoi jotakin, mutta Michael ei kyennyt ymmärtämään sanoja. ”Minä…pakko mennä…” Hän sai jotenkin sanottua. Hän poistui keittiöstä, juoksi portaat ylös huoneeseensa ja lukitsi poven perässään. Hän hengitti kiivaasti, nojasi oveen. Hän ei nähnyt selkeästi, hän ei saanut happea. Hän tuli kirjoituspöytänsä luokse, istui lattialle, haukkoi henkeään ja availi laatikoitaan. Hän löysi pillerit, otti vesipullon sänkynsä vierestä. Hänen kätensä tärisivät aivan liikaa. Hän otti pillerin ja joi vettä. Yritti keskittyä hengittämiseen ja sulki silmänsä tehdessään niin.

Hän kuuli nyt koputuksen oveltaan”Michael…Kultaseni, avaa ovi!” Hänen äitinsä huolestunut ääni rukoili. ”Michael!” Hän nousi väsyneesti ylös ja käveli ovelle avaten sen. Äiti katsoi poikaansa, joka oli kalpea ja järkyttyneen näköinen. Hän kietoi kätensä lapsensa ympärille ja talutti tämän istumaan sängylle. ”Anteeksi äiti…anteeksi…” Heikko ääni pyysi. Äiti puristi poikansa tiiviisti rintaansa vasten ja silitti tämän hiuksia. ”Miksi pyydät anteeksi? Ei ole mitään anteeksi pyydettävää.” Evelyn sanoi. ”Olen niin väsynyt…en jaksa…minua pelottaa…” Michael sopersi tuntien itsensä avuttomaksi, kuin pikku lapsi. Tuska ja väsymys hänen äänessään, särki äidin sydäntä ja sai hänet itsekin itkemään. ”Hys…olen tässä kultaseni, olet turvassa…”

Evelynin pelkäsi itsekin; asiat joita hän oli kuullut puhelimessa, olivat aivan liian hirveitä edes ajatella. Michael värisi, kuka tahansa soittaja oli ollut, hän oli varma, että se liittyi Rickyyn. Oli hyvin todennäköistä, että hän oli nähnyt kyseisen miehen joskus. Hän oli saattanut olla jopa sängyssä tämän miehen kanssa. Hän ei enää muistanut kaikkien niiden kasvoja, joiden kanssa oli ollut, tai heidän ääniään. Ihmisen mielellä on taipumus sulkea kammottavimmat muistot kätköön, itsesuojelun vuoksi. Michael pelkäsi näitä muistoja, hän ei halunnut niitä. Oli todella parempi unohtaa.

Evelyn pysyi vuoteen äärellä, kunnes Michael oli nukahtanut. Hän tuli miehensä luokse, joka oli tullut huoneen ovelle. ”Miten hän voi? Kuka se siis oli joka soitti?” Henry kysyi. Evelyn sulki oven heidän perässään ja katsoi miestään. ”En tiedä…olisit kuullut mitä se mies sanoi Henry, minua pelottaa…” Henry halasi vaimoaan, joka itki. ”Parasta ottaa yhteyttä poliisiin.” Mies sanoi. Hän tunsi raivoa sisällään, hän päätti tehdä kaikkensa suojellakseen perhettään.

Evelyn istui keittiössä, hän piteli lämmintä teekuppia kädessään ja tuijotti ulos. Rachel tuli huoneeseen ja istui miniäänsä vastapäätä. Vanhanainen katsoi häneen mietteliäänä. ”Mitä pojanpojalleni on tapahtunut? Hän ei selvästikään ole kunnossa ja tiedän, että tässä on enemmän takana kuin mitä olette kertoneet.” Rachel kysyi istuttuaan hetken hiljaa. Evelyn nosti väsyneen katseensa naiseen. ”Et ymmärtäisi…” Evelyn sanoi ja katsoi takaisin ulos. ”Enkö? Hän on lapsenlapseni, omaa lihaani ja vertani. Kaikesta menneestä huolimatta, en kestä nähdä hänen kärsivän ja haluan tietää totuuden…” ”En usko, että kestäisit kuulla totuutta.” Evelyn sanoi. ”Kestän paljon enemmän kuin uskotkaan.” Rachel vakuutti. Evelyn mietti, hän oli todella epävarma. Oliko hänellä edes oikeutta kertoa jostain niin henkilökohtaisesta ja kipeästä asiasta?

Evelyn huokaisi syvään. ”Kerroin aiemmin, että Michael soitti meille Pariisista, mutta se ei ole totta. Se oli hänen poikaystävänsä, joka soitti meille…” Evelyn aloitti ja nosti katseensa anoppiinsa nähdäkseen tämän reaktion. Hän huomasi Rachelin kiristävän hampaitaan sanalle: poikaystävä, muttei sanonut siitä mitään. ”…Hän soitti, koska Michael oli kadonnut, hänet oltiin siepattu…ampumistahan kerroin? No joka tapauksessa se tapahtui sen yhteydessä, mutta siinä ei ollut kaikki…” Evelyn vaikeni, hän ei tiennyt pystyisikö tai uskaltaisiko jatkaa. ”Mitä muuta tapahtui?” Rachel kysyi. ”He…hänen sieppaajansa…he raiskasivat hänet…” Evelyn sai lopulta sanottua, hän katsoi vanhempaa naista, jonka kasvoilta katosi kaikki väri. He olivat molemmat hiljaa. Rachel oli todella järkyttynyt, hän ei kyennyt muodostamaan ajatuksiaan sanoiksi.

26.12

Michael istui pöytänsä ääressä kirjoittamassa, kun kuuli koputuksen oveltaan. ”Sisään.” Hän kutsui ja yllättyi nähdessään Rachelin. ”Voinko jutella kanssasi?” Hänen isoäitinsä kysyi ja Michael nyökkäsi varovati. Rachel sulki oven perässään ja tuli istumaan pojanpoikansa sängylle. Michael pelkäsi hieman mitä nainen sanoisi, tuliko hän taas saarnaamaan Jumalasta ja pelastuksesta? Rachel huomasi tämän epävarman katseen. ”Tiedän, että emme ole tulleet aina oikein toimeen…Olemme niin eriluontoisia…Älä pelkää, en tullut tänne saarnaamaan sinulle…Olet pojanpoikani ja huolimatta siitä miltä olen sanonut, niin välitän sinusta.” Irlantilaisnainen sanoi. Michael näytti hämmentyneeltä, eikä tiennyt mitä vastata.

”Tiedän mitä käyt läpi…tiedän miten vaikeaa se on.” Rachel sanoi vakavana. ”Ikuisuus sitten, kun olin vain 15-vuotias minun oma setäni teki minulle jotain erittäin pahaa, kun omat vanhempani olivat poissa.” Rachel sanoi. Michael oli hämmästynyt. ”Tiedät varmaan mitä tarkoitan?” Rachel kysyi. Michael nyökkäsi järkyttyneenä. ”Oma setäsi?” Hän kysyi ja oli Rachelin vuoro nyökätä. ”En uskaltanut puhua kellekään siitä aluksi, mutta lopulta äitini sai tietää ja setäni ei päässyt enää lähelleni. Se oli hyvin suuri häpeä, isoisäsikään ei tiedä tästä. Hän luulee tähän päivään asti, että olin neitsyt kun menimme naimisiin. Uskon, ettei hän olisi mennyt kanssani naimisiin, jos olisi tiennyt totuuden…Olet itseasiassa ensimmäinen, jolle kerron tästä vuosiin. Kävin ahkerasti kirkossa sen jälkeen. Pelkäsin...Katsos kun minut on kasvatettu siten, että seksi ennen avioliittoa on hyvin syntinen asia ja siksi tein kaikkeni hyvittääkseen synnin, jota en koskaan ollut halunnut tehdä. Inhosin itseäni, pelkäsin sieluni puolesta…Se mitä tapahtui silloin on se, joka on kovettanut minut näin…Sen vuoksi olen ollut ankara ja jyrkkä…Näen sen nyt itsessäni, mutta itseään on vaikea muuttaa vuosien jälkeen…Minulla kesti vuosia ymmärtää, että se ei ollut omaa syytäni, se mikä tapahtui…ja yhä vieläkin on kuitenkin hetkiä, jolloin minua inhottaa tapahtunut…” Rachel nousi ylös sängyltä ja tuli hänen luokseen. Hän laski kätensä lapsenlapsensa harteille. ”Se ei ollut sinun syytäsi, sinulla ei ole mitään hävettävää sen suhteen mitä sinulle tapahtui.” Rachel sanoi sitten ja hymyili hänelle lempeästi. Michael oli yhä liian hämmästynyt pystyäkseen sanomaan mitään järkevää, kunnes Rachel teki jotain mikä yllätti häntä vielä enemmän. Hän kumartui ja painoi suukon hänen otsalleen. ”Olet minulle rakas.” Nainen sanoi sanat, jota hän ei ollut vielä koskaan kuullut Rachelin suusta. ”Sinäkin olet rakas minulle mummi.” Hän kuuli itsensä vastaavan. Rachel hymyili vielä kerran, kääntyi ja poistui huoneesta.

30. osa

11.10.1997

Tony istui tylsistyneenä sohvalla ja tuijotti jalkapallopeliä televisiosta, jaksamatta yhtyä keskusteluun, jota muut hänen ystävänsä kävivät urheilusta. Sillä hetkellä kaikki heidän puheensa, tuntui hänestä todella tyhjänpäiväiseltä. Hän huomasi kaipaavansa parasta ystäväänsä ja mietti mitä Michael mahtoi tehdä sillä hetkellä. Mikään ei tuntunut enää samalta, kun Michael ei ollut heidän kanssaan. He olivat aina olleet kuin paita ja peppu.

Keskustelu kääntyi nopeasti tyttöihin illan edetessä. Tom kehuskeli seksikokemuksillaan, jotka Tony tiesi olemattomiksi, lukuun ottamatta sitä lukion ekaluokkalaista, silmälasipäistä, hieman pulleaa tyttöä, jonka Tom oli saanut houkuteltua sänkyynsä lupaamalla tytölle kuut ja tähdet taivaalta. Valheita tietenkin, mutta tyttö parka oli uskonut niihin ja oli nyt koko koulun yleinen pilkanaihe. Tony mietti välillä miksi vietti aikaansa näiden ääliöiden kanssa. Sinä iltana hän mietti sitä yhä enemmän. Muut kehuskelivat yhä valloituksillaan, mainitsivat nimiä ja kertoivat mitä olivat tehneet näiden tyttöjen kanssa ja olivatko he olleet tarpeeksi hyviä sängyssä. ”Se nainen makasi sängyllä, kuin kuollut lahna! todella huono pano, elämäni surkein!” Mark paasasi ja muut nauroivat. Tonyn teki mieli mätkäistä Markia kuonoon ja lähinnä kaikkia muitakin. Hänen teki mieli nauraa heidän typeryydelleen ja tyhjänpäiväisille rehvasteluilleen. Hän toivoi, että Michael olisi hänen vieressään nyt, että olisi edes yksi fiksu ihminen jolle puhua. He pyörittelisivät silmiään toisilleen. Michael lopulta piikittelisi muita ja saisi suljettua heidän suunsa sillä. Tony huokaisi ja joi oluttaan toivoen, että se humalluttaisi hänet nopeammin. Keskustelu alkoi käydä yhä perverssimmäksi mitä enemmän kaikki joivat.

”…Jane ei osaa ottaa edes suihin, ihan onneton narttu…pitäisi jättää se lehmä…yritin saada siltä persettä, mutta ei se antanut, ei anna mitään kivaa, valot pitää olla kiinni, kun panemme…” Colin paasasi tyttöystävästään. Tony kuunteli tätä inhoten, muut nauroivat. ”Antaisikohan Michael Wills persettä, jos siltä kysyisi…” Sean mietti ja Tony hätkähti kuullessaan puheen kääntyvän ystäväänsä. ”Varmaan antaisi, varmaan oikein odottaa, että joku antaisi sille kunnon panot…Puutteessa oleva lutka se on.” Tom nauroi . ”Hyvä perse sillä kyllä on, jos nyt oikein paha kiima iskisi niin kai sitäkin voisi käydä vetäisemässä, jos siis naista ei olisi saatavilla...Seinää vasten vaan, housut alas ja hommiin…” Sean jatkoi. Muut nauroivat taas ja alkoivat kommentoimaan lisää Michaelin ulkonäköä ja arvioimaan olisiko hän hyvä pano. ”Siis vain jos ei naisia siis todella olisi.” Sean muisti lisätä, kun oli taas kertonut irstaita fantasioitaan.

Tony alkoi hermostua, hänen sisällään kiehui hänen kuullessaan miten he puhuivat hänen parhaasta ystävästään. Hän tiesi, että Seanilla oli ollut näitä kuvitelmia jo kauan ennen kuin Michaelin homous oli paljastunut. ”Pitäkää nyt jo turpanne kiinni! Vai oletteko te kenties itsekin homoja, kun näin innokkaasti puhutte hänestä?!” Tony huusi lopulta. Muut katsoivat häneen hieman säikähtäneenä, tietäen hänen temperamenttinsa. Kaikki paitsi Tom, joka virnisti hänelle. ”Osuiko herkkään paikkaan Tony? Nousitko puolustamaan poikaystäväsi kunniaa, kuinka herttaista.” Tom lässytti. Tony tarttui toista poikaa paidankauluksesta ja nyt Tom alkoi jo vapisemaan. ”Sinä et tiedä mistä puhut Tom, sinuna pitäisin kuononi kiinni, jos haluaisin säilyttää sen ehjänä.” Tony uhkasi. ”No helvetti Tony, mehän laskemme vain leikkiä täällä, älä ota sitä niin tosissasi.” Tom nauroi hermostuneena ja Tony irrotti otteensa. Hän palasi takaisin paikalleen ja katsoi kaikkia niin uhkaavasti, ettei kukaan enää uskaltanut jatkaa aiheesta johon olivat jääneet. Keskustelu palasi takaisin urheiluun.


30.12.2003

Oli myöhäinen ilta; Michael makasi sängyllään, lukemassa kirjaa. Pian hän kuuli pienen kopautuksen ikkunaltaan, sitten toisen ja sitten kolmannen. Hän ihmetteli ääntä ja nousi istumaan. Kun ääni kuului jo neljännen kerran, hän nousi ylös ja tuli ikkunalle. Hän avasi verhot ja katsoi ulos, nähden juuri kuinka pieni kivi lensi sitä vasten. Hän hätkähti hieman taaksepäin, katsoi sitten tarkemmin ulos ja näki Tonyn seisomassa ulkona, hänen ikkunansa alla, raskaassa lumisateessa.

Michael hymyili ja avasi ikkunansa. ”Mitä ihmettä sinä teet siellä?” Hän huusi ystävälleen, joka katsoi häneen ja virnisti. ”Tulin kysymään, josko lähtisit kanssani kävelylle tänä hienona iltana?” Tony huusi takaisin. ”Hienona iltanako? Säähän on aivan kamala ja siellä on pirun kylmä.” Michael nauroi. ”No älä nyt ole tuollainen neiti. Ennen sinua ei olisi tällainen pieni lumisade haitannut, muistaakseni oikein, sinä rakastit sitä.” Tony muistutti, yhä virnuillen. ”Muistatko, että kännykätkin on nykyisin keksitty Tony? Olisit voinut soittaa, mutta sen sijaan päätit naarmuttaa ikkunalasiani noilla kivillä.” Michael huusi, hymyillen hänelle. ”Toki muistan, mutta näin se on paljon hauskempaa. Niin kuin ennen, silloin lapsina, muistatko?” ”Kuinka voisin unohtaa... Hyvä on, tulen pian ulos, odota hetki.” Michael huusi ja sulki ikkunansa.

”Menen Tonyn kanssa kävelylle.” Michael ilmoitti vanhemmilleen, tultuaan alakertaan. ”Tuossa säässäkö?” Evelyn kauhisteli. ”Niin.” Michael naurahti ja meni pukemaan päällysvaatteitaan. ”No hyvä on, mutta ole varovainen.” Evelyn sanoi, seurattuaan poikaansa eteiseen. ”Olen, olen. Menemme vain kävelylle ei mitään syytä huoleen.” Michael sanoi ja hymyili äidilleen. ”Nähdään myöhemmin!” Hän huusi astuessaan ulos.

Tonyn vaatteet olivat jo yltä päältä lumessa. ”Eikö sinun ole kylmä?” Michael kysyi tultuaan hänen luokseen. ”No vähän, mutta emmehän me ole sokerista tehty.” He lähtivät kävelemään tuttua katua pitkin. ”Oletko käymässä taas vanhempiesi luona?” Michael kysyi heidän kävellessään. ”Olen ja pikkuveljeni oli taas ajaa minut hulluudenpartaalle, joten minun oli pakko tulla etsimään pelastusta sinun seurastasi. Aivan niin kuin…” ”…ennen vanhaan.” Michael päätti hänen lauseensa ja he hymyilivät toisilleen.

”Jotkin asiat eivät koskaan muutu, kuten Jamie ja se miten ärsyttävä hän on. Uskomatonta, että hän on jo 15-vuotias. Hän on irvittävä narisija, niin kuin aina oli, mutta nyt hän on ruvennut vielä haistattelemaankin. Yksi kerta hän karkasi kotoa ja tuli seuraavana päivänä naama mustelmilla kotiin. äitini oli saada kohtauksen, kun näki hänet. Uskomattoman typerää käytöstä…hmm...Olimmekohan me yhtä ärsyttäviä siinä iässä?” Tony mietti. ”Luulen, että saatoimme olla jopa ärsyttävämpiä.” Michael virnisti. ”Puhu vain omasta puolestasi Mikey, sinä olit ärsyttävä. Minä taas, minä olin aivan ihana jatkuvasti.” Tony virnuili ja nosti päätään ylväästi pystyyn. ”Niin tietenkin, olit äidin oma kullannuppu silloin. Et ikinä tehnyt mitään kamalaa. Et koskaan ryypännyt, riidellyt vanhempiesi kanssa, karannut kotoa, lintsannut koulusta, joutunut tappeluihin. Ei, ei, pois se sinusta.” Michael kiusoitteli. ”Niin juuri en koskaan tehnyt mitään sellaista.” Tony nauroi.

”Missä sinä muuten asut nykyisin?” Michael kysyi. ”Asun ihan Plymouthin keskustassa, kaksiossa.” ”Entä seurusteletko sinä jonkun kanssa?” ”En.” Tony vastasi ja hymyili hänelle. Michael hymyili takaisin, mutta hänen oli pian käännettävä katseensa pois ystävästään. Tuntui oudolta ja samalla niin luontevalta olla Tonyn kanssa; kävellä siinä, hänen vierellään, tuttuja, vanhoja katuja pitkin. Tavallaan tuntui siltä kuin kaikki aika olisi sulanut heidän väliltään, kuin he olisivat taas olleen 17-vuotiaita. Kuitenkin samalla, he molemmat tiesivät, että kaikki ei ollut niin kuin ennen ja että jotain hyvin suurta oli muuttunut.

He olivat pian tulleet vanhalle koululleen ja kävelivät urheilukentälle. Michael katsoi maisemia ja muisti lukuisat kerrat jolloin oli pelannut jalkapalloa kentällä. Hän muisti äänet ja tunnelman, muisti miltä kenttä oli näyttänyt kesällä. Hän hymyili muistoilleen haikeana. Tony huomasi hänen surullisen ilmeensä. ”Siitä tuntuu olevan jo ikuisuus…Käyn täällä usein…Välillä katsomassa muiden pelejä…Ne nuoret eivät edes tajua miten onnekkaita ovat.” Tony puhui. Michael katsoi häneen ja hymyili. ”Olisi hienoa voida palata ajassa taakse, edes pieneksi hetkeksi, jos saisin vain korjata yhden pienen asian niin kaikki olisi toisin nyt.” Michael sanoi katsoen eteensä. ”Tai jos minä voisin muuttaa yhden asian, yhden hetken…” Tony kuiskasi ja he katsoivat toisiaan. Tonyn ilme oli vakava ja Michael hämmentyi hieman hänen katseestaan.

”Miksi sinä kerroit sen kaikille Tony?…Silloin, sinä iltana…” Michael huomasi pian kysyvänsä. Se oli aina vaivannut häntä. Tony huokaisi, katsoi maahan ja sitten takaisin häneen. ”Mary löysi minut silloin sen jälkeen kun olimme jutelleet ja kysyi mikä minulla on. Olin todella sekaisin kaikesta. Kerroin hänelle sen, mitä sinä olit kertonut minulle ja että suutelit minua…tiedän, tiedän…minähän se olin joka suutelin sinua, mutta…olin siis todella sekaisin…Tom kuuli meidän keskustelumme ja ennen kuin ehdin edes tajuta mitä oli tapahtunut, niin hän oli kertonut jo muille…” Tony selitti. ”Minusta aina tuntuikin siltä, että Tom vihasi minua tai jotain, vaikka olimmekin olevinamme ystäviä.” Michael huokaisi.

”Hän oli kateellinen sinulle, niin kuin moni muukin. Kateellinen siitä, että olisit saanut kenet haluat ja että niin moni piti sinusta…Kadun sitä aina, minun olisi pitänyt olla vahvempi…Petin luottamuksesi silloin, kun tarvitsit minua eniten, enkä koskaan anna sitä anteeksi itselleni…” Tony katsoi häneen tiiviisti, anteeksipyytävänä, hänen vihreät silmänsä kimmelsivät illan pimeydessä. ”Et voi syyttää itseäsi siitä Tony…Olisin voinut itsekin hoitaa asian toisin…Kyllähän sinä muistat millainen olin, toimin aina liian nopeasti ja tein typeriä päätöksiä. En malttanut miettiä tarkemmin mitä niistä voisi seurata. Kaivoin oman ojani itse ja ilman sinua olisin varmasti joutunut pulaan jo paljon aiemmin. Sinä aina suojelit minua.” Michael hymyili ystävälleen lempeästi.

Tony hymyili hänelle ja katsoi suoraan ystävänsä lämpimän, ruskeisiin silmiin. Hän oli onnellinen pystyessään viimein olemaan hänen lähellään ja hän halusi tuntea Michaelin yhä lähempänä itseään, tuntea että hän todella oli siinä. Hän kietoi kätensä ystävänsä ympärille ja veti hänet hellään halaukseen. ”Tästä edes en koskaan petä luottamustasi, olen tässä, aina rinnallasi, muista se. Haluaisin olla taas ystäväsi.” Tony sanoi ja mietti halusiko hän olla myös jotain enemmän. ”Ja sinä olet. Olet paras ystäväni aina, mikään ei ole muuttanut sitä, eikä mikään pysty muuttamaan sitä.”

”Haluaisitko tulla huomenna luokseni juhlistamaan vuoden vaihtumista? Olen kai itse tulossa jo liian vanhaksi, kun minua ei huvita mennä ulos muiden kännisten sekaan.” Tony nauroi ja jatkoi. ”Olisin mieluummin ihan vain kotona, mutta seura ei tosiaan olisi pahitteeksi…Vai oletko ehkä menossa jonnekin juhlimaan?” Tony katsoi häneen toiveikkaana. ”No suunnitelmani oli pysyä koko päivä kotona lukemassa kirjaa tai katsomassa televisiota ja mennä ennen keskiyötä nukkumaan, mutta sinun ehdotuksesi kuulostaa kyllä paremmalta. Tulisin mielelläni.” Michael hymyili. ”Hyvä, ryypätään kahdestaan, tehdään jotain ruokaa ja katsotaan leffoja. Olutta ja kenties tequilaa?” Tony virnisti. ”Ja sitten olemme sekaisin vielä koko vuoden ensimmäisen päivän…Joo, se kuulostaa todella hyvälle.” Michael nauroi.

31.12

”Hei Evelyn, tulin hakemaan Michaelia.” Tony tervehti iloisesti Evelynin avattua ulko-oven. ”Hei Tony, tule sisään.” Evelyn kehotti hymyillen. ”Mitkäs teidän suunnitelmanne ovat illaksi?” Hän uteli. ”Äh, ei mitään erikoista, luultavasti emme lähde minnekään vaan pysymme vain minun kämpilläni.” Tony vastasi. ”Hyvä, ethän juota poikaani liian kamalaan kuntoon?” Evelyn pyysi hymyillen. ”Mutta rouva Wills, enhän minä… Enhän minä koskaan…me olemme hyvin kiltisti, siemailemme teetä ja keskustelemme politiikasta, hyvin sivistynyttä, kuten aina ennenkin.” Tony virnisti.

Michael tuli juuri silloin alas portaita. ”Oletko jo valmis?” Tony kysyi. ”Olen.” Michael vastasi, hymyili ja otti takkinsa naulakosta. ”No pitäkää hauska ilta sitten! Ja Tony, tahtoisin poikani sitten takaisin huomenna yhtenä kappaleena.” Evelyn sanoi hymyillen, Michael pyöritteli silmiään äidilleen. ”Totta kai, yhtenä kappaleena.” Tony virnisti. ”Hauskaa iltaa myös teille!” Tony toivotti avatessaan ulko-ovea. ”Nähdään huomenna!” Michael sanoi ja poistui Tonyn perässä autolle.

Tony ajoi selvää ylinopeutta. ”Luoja, nyt ymmärrän miksi äitini muistutti sinua palauttamaan minut yhtenä kappaleena.” Michael kommentoi, kun Tony oli jo toistamiseen miltei ajaa ulos tieltä. ”Voisitko vähän hidastaa?” Hän pyysi ja hymyili ystävälleen. ”Hidastaa? Oletko tosissasi?” Tony kysyi ja virnisti. ”No olen!…En selvinnyt ampumisesta vain sen vuoksi, että sinä voisit myöhemmin tappaa meidät molemmat tällä hullulla ajo tavallasi.” Michael nauroi ystävälleen. ”Hyvä on, hyvä on…Mitä Michael haluaa, niin sen hän myös saa.” Tony sanoi ja hidasti nopeutta niin, että ajoi nyt rajoitusten mukaisesti. ”Kiitos.” Michael sanoi. `Mitä Michael haluaa, niin sen hän myös saa.` Tonyn sanat jäivät soimaan hänen mieleensä ja hän huokaisi syvään sen ironialle, jos se vain olisikin niin…

He tulivat Tonyn asunnolle ja Tony päästi hänet edellään sisään. ”Älä sitten odota mitään luksusta ja siellä saattaa olla hieman sotkuista, yritin kyllä siivota aamulla.” Tony oli varoittanut, ennen kuin oli avannut oven. Michael riisui takkiaan ja katsoi ympärilleen. Sisustus oli väritykseltään melko tumma, mutta asunto oli hänen mielestään hyvin kodikas. ”Eihän täällä ole sotkuista, tämä on yllättävän siisti ollakseen sinun asuntosi…” Michael kommentoi astuessaan peremmälle olohuoneeseen. Tony huomasi vaatteitaan mytyssä lattialla ja kiirehti siistimään ne pois. Miksi ihmeessä hän oli niin hermostunut? Aivan kuin hän olisi juuri tuonut, jonkun tytön asunnolleen. Tony mietti ja katsoi ystäväänsä, joka hieman virnuili hänen äkkinäiselle tarpeelleen siistiä paikkoja entisestään. ”Tony, ihan totta, ei sinun minun takiani tarvitse.” Michael hymyili.

Michael kierteli katsomassa olohuonetta, maalauksia seinällä, kirjahyllyä. Tonyn dvd-kokoelmaa. ”Vau, sinulla on paljon näitä.” Michael sanoi. ”Titanic?” Hän virnisti. ”No se oli kyllä hyvä leffa, en ole nähnyt sitä sen jälkeen kun kävimme silloin leffassa katsomassa sen.” Michael jatkoi. ”Ja sinulla on myös BraveHeart! Voimmeko katsoa sen tänään?” Michael kysyi innostuneena. ”Joo, totta kai.” Tony hymyili hänelle. Michael laski dvd:n kädestään takaisin hyllylle ja lähti kävelemään kohti makuuhuonetta. Tony mietti paniikissa oliko muistanut siivota siellä ja vastaus oli; ei. ”Um…tuota Michael odota…” Tony yritti, mutta Michael oli jo ehtinyt astua huoneeseen.

Michael katsoi sänkyä, jossa oli mustat satiinilakanat, vuodevaatteet olivat hieman sotkussa. ”uuh…seksikkäät lakanat Tony, onko sinulla ollut vieraita?” Michael katsoi häneen ja virnisti. Samalla hän tajusi kiusoittelevansa Tonya, juuri samoin kuin olisi tehnyt nuorempana. ja meni hieman hämilleen siitä. `Tämäpä outoa` Hän ajatteli mielessään, hän oli luullut kadottaneensa entisen itsensä kokonaan. Tony oli punastunut. Michael meni peremmälle huoneeseen. Hän katsoi piirroksia seinällä. ”Oletko sinä piirtänyt nuo?” Hän kysyi. ”Olen.” Tony myönsi. ”Hyvä ettet ole luopunut harrastuksestasi. Olit aina hyvä piirtämään.” Michael hymyili. ”Voisinko nähdä lisää näitä?” Michael pyysi. ”Hyvä on…” Tony vastasi ja tuli kirjoituspöytänsä luokse hän kaivoi litteänkansion laatikosta. ”Tuossa on jotain, ne ovat aika vanhoja, osa niistä.” Tony sanoi.

Michael istui sängynreunalle ja alkoi selaamaan kuvia. Hän pysähtyi katsomaan yhtä pidempään. ”Tämähän on Jenny?” Hän kysyi ja katsoi Tonya. Tyttö istui kuvassa sängyllä, päällään ainoastaan iso t-paita, hiukset hieman sotkussa. Tony tuli katsomaan lähempää. ”On joo…” Michael nosti kulmaansa kysyvästi. ”Niin no, me seurustelimme Jennyn kanssa, kun olimme 18-vuotiaita, sitä kesti puoli vuotta.” Michael hymyili hänelle.”Vau, sinä ja Jenny…” Michael sanoi ja alkoi nauramaan hieman.

”Mitä sinä naurat? Onko siinä jotain hassua?” Tony kysyi hämmentyneenä. ”Ei, tai siis on, ihan vain vähän…Ainoa tyttö, jonka kanssa menin koskaan vähän…hmm…pidemmälle …oli Jenny ja sitten sinä olet seurustellut hänen kanssaan…” Michael selitti. ”Äs, unohda koko juttu.” Michael sanoi sitten pudistellen päätään. ”Miten pitkälle sinä oikein menit Jennyn kanssa? Et koskaan suostunut kertomaan sitä silloin. Muistan, että sanoit sen jotenkin näin: `Tony, herrasmies ei koskaan kerro.` ” Tony kysyi uteliaana ja hymyili. ”Vähän pettingiä vain…Vaatteiden alta koskettelua. Sanoin aina Jennylle, että meidän pitäisi hidastaa tahtia ja etten halunnut kiirehtiä asioita. En vain pystynyt viemään sitä loppuun asti koskaan, vaikka kuinka yritin haluta häntä. Kun Jenny työnsi kerran käteni hänen pikkuhousujensa sisään, niin pystyin vain vaivoin olemaan nauramatta, joten voit kuvitella mitä siitä olisi tullut, jos olisimme yrittäneet…no, tiedäthän?” Michael katsoi häneen ja hymyili ujosti, sitten hän katsoi takaisin kuvaan. ”Jenny on kyllä kaunis, on aina ollut.” ”Niin ja toivottoman ihastunut sinuun.” Tony kommentoi. Michael nosti katseensa ja katsoi Tonyyn hämmentyneenä. ”Ihastunut minuun? Niin silloin nuorena, kun olimme teinejä.” Michael sanoi. ”Ei vaan…Luulen, että hän on vieläkin. Luulen, että hän oikeastaan alkoi seurustelemaan kanssani, vain koska olin sinun paras ystäväsi ja koska me molemmat kaipasimme sinua. Se oli aika kieroutunut suhde, me molemmat…” Tony aloitti, kunnes tajusi mitä oli miltei ollut sanomassa ja keskeytti. ”Te molemmat mitä?” ”Äs, ei mitään, unohda. Ei se vain toiminut. Ystäviä me olemme edelleen, siinä kaikki.”

”Otatko oluen?” Tony kysyi heidän tultuaan keittiöön. ”Kiitos, mielelläni.” Michael vastasi. Hän katseli uteliaana ympärilleen, tuli ikkunan luokse ja tuijotti ulos. ”Ilma on yhä aivan kamala, kamalampi kuin eilen, inhoan räntää.” Michael kommentoi. Tony tuli hänen taakseen ja ojensi oluen hänelle. ”Samoin, mutta minkäs teet, meri-ilma, mitä muuta voi odottaa?” Tony sanoi. ”Hei, miksi hitossa me puhumme säästä?” Tony nauroi sitten. Michael katsoi häneen ja nauroi itsekin. ”En tiedä Tony, katsotaanko nyt vaikka se leffa?” Michael ehdotti sitten. ”Katsotaan vain.” Tony hymyili.

He istuivat sohvalla, Michael katsoi elokuvaa keskittyneenä, Tonyn ajatukset ja katse olivat sen sijaan enemmän keskittyneet häneen. He molemmat joivat. Tony ehkä hieman nopeampaan tahtiin. ”Hassua…miten yksi elokuva voi palauttaa niin paljon mieleen, muistan täsmälleen kaiken minkä tunsin silloin kuin näin tämän ensimmäisen kerran...” Michael totesi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Niinpä.” Tony mutisi katsoessaan häntä, Tony huomasi haluavansa yhä lähemmäksi Michaelia, ehkä vetää hänet syliinsä ja…Tony ravisteli päätään. ”Teen itselleni drinkin, otatko sinä?” Hän kysyi. Michael mumisi jotain mikä kuulosti myöntymiseltä ja tuijotti edelleen kiinteästi kuvaruutua.

”Onkohan sinulla joku Mel Gibson fantasia, kun katsot noin tarkasti?” Tony nauroi palattuaan takaisin juomien kanssa. Michael punastui ja Tony ei muistanut milloin olisi viimeksi nähnyt ystävänsä punastuvan, jos oli sitä koskaan. ”No ei!” Michael huudahti ja nauroi sitten. ”Tai siis tämä on hyvä leffa, Mel on ok, mutta ei minulla mitään sellaisia…um…fantasioita hänestä ole.” Michael virnisti nopeasti ja tarttui juomaansa. Tony istui takaisin hänen viereensä, hieman lähemmäksi kuin viimeksi.

”Voisimmeko puhua vielä siitä, kun sinä silloin kerroit, että…” Tony aloitti epävarmalla äänellä, kun elokuva oli juuri loppunut. Michael kääntyi katsomaan häneen odottaen jatkoa. ”Siis siitä mitä tapahtui meidän välillämme silloin ennen kuin lähdit.” Tony sai lopulta sanottua. Michael laski juomansa sohvapöydälle ja veti polvet rintaansa vasten. ”Ehkä se voisi olla hyvä…” Michael sanoi oltuaan hiljaa aikansa. ”Minä…minun olisi pitänyt kertoa se sinulle ehkä toisin, olin vaan miettinyt sitä niin pitkään, ollut ihastunut sinuun siis ja sitten…Olisin ehkä voinut kertoa sen varovaisemmin ja…” Michael puristi käsiään tiukasti jalkojensa ympärille. Tony liikkui lähemmäksi häntä. ”Minä olisin voinut olla suutelematta sinua silloin…” Tony aloitti. Michael katsoi häneen varovasti. Tony nosti kätensä hänen poskelleen ja Michaelin katse muuttui hämmentyneeksi, hänen sydämensä lyönnit kiihtyivät. ”Olisin siis voinut…mutta jos olen rehellinen niin sinä olit oikeassa silloin, minä halusin sitä aivan yhtä paljon…Luoja Mikey…se suudelma, siitä on jo niin kauan enkä vieläkään ole pystynyt unohtamaan sitä…”

Michael oli liian hämmentynyt kyetäkseen sanomaan sanaakaan, joten Tony jatkoi. ”En edes tiedä milloin se alkoi, milloin aloin katsomaan sinua eritavalla, enkä halunnut millään myöntää sitä itselleni. Sinä olet sentään ollut ystäväni niin helvetin pitkään, me olemme maanneet samalla hoitopöydällä, kun vaippojamme on vaihdettu vauvana, joten kyllä se oli ihan pirun hämmentävää yhtäkkiä tuntea jotain…jotain sellaista sinua kohtaan…” Tony naurahti ja Michael nauroi nyt myös. ”No onhan se ehkä vähän kieroutunutta, kun sen asettaa noin.” Michael myönsi. ”Niin…Oli aikoja, kun olit kuin veli minulle ja sitten suutelimme ja se oli niin hämmentävää ja sitten tajusin, että sinä et ole veljeni, sinä olet sinä, ystäväni ja…ja niin helvetin, uskomattoman upea ja kaunis…En siis ole täysin hetero, taidan olla bi…Noin siinä, se on totuus.” Tony henkäisi ja katsoi ystävänsä silmiin odottaen jotakin reaktiota. Sitten hän päätti, ettei kyennyt enää odottamaan ja veti ystävänsä niin lähelle itseään, kuin pystyi. Tony painoi huulensa hänen huulilleen. Hänen kätensä hamuilivat hänen vartaloaan. Michael tunsi kiristyvän otteen ympärillään, hän ei tiennyt miten hän oli yhtäkkiä päätynyt selälleen Tonyn alle, hän tunsi paniikin kertyvän sisällään, tuntui ettei hän päässyt liikkumaan kunnolla. ”Älä!” Michael parahti ja kiemurteli itsensä vapaaksi Tonyn alta, hän nousi nopeasti ylös.

Tony nousi ylös ja katsoi hämmästyneenä ystäväänsä, joka näytti kuin ajovaloihin osuneelta peuralta. Tony yritti lähestyä häntä. ”Michael mikä on?” Hän kysyi rauhallisella äänellä ja yritti koskettaa hänen olkapäätään. ”Älä tule lähemmäksi! Kiltti, älä koske minuun!” Michael parkaisi, perääntyi ja näytti entistä hätääntyneemmältä, silmissä oli outo katse, aivan kuin hän ei enää olisi täysin ymmärtänyt missä oli. ”Michael…mikä hätänä?…” Tony puhui, tietämättä mitä oikein tehdä. ”Kaikki hyvin, en koske sinuun, jos et tahdo, en satuta sinua…okei? Kaikki hyvin?” Hän jatkoi ja lähestyi toista, joka oli nyt haudannut kasvonsa käsiinsä ja alkanut itkemään. Tony uskaltautui yhä lähemmäksi ja kosketti häntä varovasti. Michael katsoi häntä häpeillen. ”Anteeksi, en tiedä mikä minuun meni…” Hän sopersi ja antoi Tonyn halata häntä.

Tony piteli häntä kauan. ”Mitä sinulle on tapahtunut?” Tony kysyi lopulta, kun Michael oli rauhoittunut. Michael nieleskeli, katsoi häneen nopeasti ja sitten käsiään, kuin niissä olisi ollut jotain äärimmäisen mielenkiintoista. ”Ole kiltti kerro minulle…puhu minulle…” Tony pyysi rauhoittavalla äänellä ja silitti ystävänsä olkapäätä. Hän ohjasi Michaelin istumaan takaisin sohvalle ja istui nojatuolille hänen lähelleen. ”Se on liian hirveää ja ällöttävää…” Michael yritti ja tuijotti edelleen keskittyneesti käsiään. ”Tiedät, että voit kertoa minulle mitä tahansa se on…” Michael katsoi häneen, silmät kimmelsivät kyynelistä. ”Minä…en tiedä mistä aloittaa…” ”Vaikka alusta?” Tony ehdotti ja yritti hymyillä rohkaisevasti. ”On tapahtunut niin paljon…se mies, jonka mukaan lähdin silloin; Ricky…” Michael aloitti, yrittäen miettiä mitä sanoisi. Hän pelkäsi, että kun hän olisi kertonut kaiken, Tony katsoisi häntä inhoten. ”Jatka vain.” Tony rohkaisi. ”Se oli hirveää Tony…se aika…miltei neljä vuotta hänen kanssaan, vieläkin jos ajattelen sitä, niin se tuntuu niin epätodelliselta, utuiselta ja hämärältä… On viikkoja ja kuukausia niiden vuosien aikana, joista en muista kerrassaan yhtään mitään…Luulen, että niin on parempikin ja toivon, että voisin unohtaa kaikki ne vuodet kokonaan...Jos esimerkiksi kysyisit minulta mitä tapahtui 1998 talvella, sanoisin etten muista, jos kysyisit minkälainen oli syntymäpäiväni, kun täytin 19-vuotta, minun täytyisi edelleenkin sanoa etten muista....” Michael sanoi pudistellen päätään. Tony näytti hämmentyneeltä.

”Minä olin huora Tony, hän teki minusta huoran!” Hän huudahti sitten ja nauroi synkästi. ”Mitä, sanoitko sinä? Tarkoitatko sinä?” Tony kysyi epäuskoisena. ”Totta se on, niin hullulta kuin se kuulostaa. Se kuulostaa oudolta omiinikin korviini, mutta se on silti totta…Eikä siinä edes ole kaikki…”

Michael vilkaisi Tonyyn hermostuneena ennen kuin jatkoi. ”Luulin, että olisin tuomittu siihen elämään ikuisuudeksi…mutta sitten tapasin Jeanin, ranskalaismiehen, joka ”pelasti” minut siltä.” Michael naurahti jälleen väsyneenä. ”Tulimme Pariisiin, Jean tiesi mitä olin ollut, hän hakkasi minua, flirttailin kuulemma liikaa ja suunnittelin hänen mukaansa jatkuvasti syrjähyppyjä…Miltei puolitoista vuotta sitten tapasin Samin.” Michael hymyili heikosti mainittuaan nimen. ”Hitto, en tiedä miten kauan sitä esitystä Jeanin kanssa olisi jatkunut ilman häntä…Me rakastuimme, olimme ystäviä. Pelkäsin myöntää tunteeni Jeanin vuoksi. Viime syntymäpäivilläni Jean sai tietää, että meidän välillämme oli jotain. Riitelimme, yritin lähteä, mutta liian myöhään. Jean ja hänen ystävänsä…he...he raiskasivat minut sinä iltana…” Michael sanoi ja kuuli Tonyn huokaavan järkyttyneenä. ”He tekivät mitä?!” Tony huudahti. ”Kuulit oikein…mutta tässä on vielä lisää… Muutin Samin luokse ja ne neljä kuukautta hänen kanssaan olivat elämäni onnellisimpia. Mutta olin jälleen typerä, kun luulin, että se voisi kestää…Olen varmaan ollut jotain todella kauheaa entisessä elämässäni, kun minua rankaistaan näin…Jean ja Ricky olivat olleet yhdessä ennen ja Jean päätti kostaa sen, että jätin hänet. Joten hän oli ilmoittanut Rickylle missä olin ja he sieppasivat minut neljän muun miehen kanssa…He pitivät minua vankina viisi päivää, raiskasivat minut…Se oli pahinta, mitä minulle on ikinä tapahtunut…kun pakenin Jeanin avustamana niin Ricky ampui minua…Joten tässä, koko säälittävä tarinani. Elämäni on yksi suuri vitsi, näetkös?” Michael sanoi synkkänä, pystymättä katsomaan Tonyyn. Hän ei tiennyt miten oli pystynyt kertomaan sen kaiken niin nopeasti, häntä hävetti se nyt ja samalla nauratti. Se todella kuulosti täysin naurettavalta ja niin epäuskottavalta, kun hän kertoi sen kaiken ääneen. Hän ei ihmetellyt yhtään, jos joku ei uskoisi häntä. Jos se ei olisi tapahtunut hänelle ja jos joku olisi tullut kertomaan tämän saman tarinan, uskoisiko hän sitä? Mutta se oli totta, kaikki oli tapahtunut. Hänen elämänsä todella tuntui sillä hetkellä vitsiltä hänestä. Jumalalla mahtoi olla kieroutunut ja sairas huumorintaju?

Täysin yllättäen hän tunsi Tonyn käsien kietoutuvan ympärilleen, hellään halaukseen. ”Pelkäsin aina puolestasi…Helvetti, kuka voi tehdä sellaista?! Satuttaa sinua…” Tony katsoi häneen. Hänen silmissään oli se sama palo, jonka Michael muisti nähneensä Tonyn silmissä kaikkina niinä kertoina, kun Tony oli rynnännyt hänen avukseen, kun hän oli ollut pulassa. ”Keitä he olivat? Minä tapan heidät, vannon sen!” Tony huusi noustuaan ylös, hän ravasi edestakaisin, haluten selvästi jonkun pahan eteensä, jonka voisi hakata. ”Sinun täytyy liittyä jonoon…Isäni ja Sam, vannovat samaa…Mutta ne miehet ovat vankilassa, ainakin toistaiseksi…Jean ja hänen ystävänsä…heitä ei ole saatu kiinni.” Michael sanoi hiljaa, mutta tunsi hiljaista kiitollisuutta siitä, että Tony ei katsonut häneen inhoten tai epäillen hänen kertomaansa, ainoastaan halulla suojella häntä vaaroilta, aivan kuten ennenkin.

”Tämä Sam, sinun poikaystävääsi…sanoit, että erositte?” Tony kysyi ja kääntyi katsomaan häntä. ”Niin…” ”Miksi? Sanoit, että rakastatte toisianne? jättikö hän sinut? Mitä tapahtui?” Tony tuli lähemmäksi ja polvistui hänen eteensä. ”Minä jätin Samin…” Michael vastasi hiljaa, Tonyn silmät tuntuivat kaivautuvan syvälle hänen sieluunsa, kuin nähden kaiken hänessä. ”Miksi? Kerro? Etkö rakasta häntä?” Tony kysyi ja osa hänestä toivoi, että Michael olisi sanonut sen olevan niin, mutta hän näki totuuden, sen mikä oli Michaelin silmistä, kun hän vain kuulikin sen nimen lausuttavan. Michael tunsi kyyneleet silmissään. ”Rakastan häntä…rakastan kaikella mikä minussa on.” Hän myönsi. Tony otti hänen kätensä omiinsa. ”Miksi et ole hänen kanssaan, jos rakastat häntä? Haluan totuuden, olet kertonut sen tähänkin asti jo, kerro nyt loppu.” Tony vaati. Michael ei tiennyt miksi tai mikä se oli hänen ystävässään, joka sai hänet aina kertomaan kaiken, kun hän katsoi häntä niin ja kun hän puhui sillä äänensävyllä.

”Jean…pelkään, että Jean tappaa Samin…Hän on turvassa, kun ei ole kanssani…” Michael henkäisi. ”Onko tämä Jean uhannut sinua, kerro?” ”Hän lähetti kirjeen…hän haluaa kostaa, koska valehtelin hänelle ja…” ”Oletko kertonut poliisille siitä kirjeestä?” Tony kysyi ja Michael pudisti päätään. ”No huomenna teet sen, vien sinut poliisiasemalle itse. Kai sinulla on vielä se kirje tallessa?” Michael nyökkäsi. ”Ja minusta sinun pitäisi kertoa Samille totuus, eikö hän ansaitse sen? Jos…jos minä olisin rakastajasi niin haluaisin kuulla totuuden. Älä tee päätöksiä hänen puolestaan vaan anna hänen tehdä ne itse.” Tony sanoi ja hymyili hieman surullisena. ”Ja Michael…Minä rakastan sinua niin kuin sinä sanoit rakastavasi minua silloin kaikki ne vuodet sitten, mutta taidan olla pahasti myöhässä kertomaan sen?” Michael katsoi häneen hämmentyneenä, hänen kätensä puristivat ystävänsä käsiä tiukemmin. He katsoivat toistensa silmiin pitkän aikaa, Tonyn vihreät silmät loistivat kirkkaina ja Michael muisti miten monena yönä oli nähnyt unta ystävästään, miten tutut hänen kasvonsa olivat hänelle. Hän muisti kaiken. Tony oli hänen ensirakkautensa, se ei koskaan muuttuisi ja hän saattoi tuntea ja muistaa kaikki vanhat tunteensa ja rakkautensa Tonya kohtaan. Hänen katseensa oli surullinen. Sen pienen hetken ajan, hän kuitenkin tunsi, kuinka aika tuntui sulavan heidän väliltään. Hän kumartui ja painoi huulensa ystävänsä huulille. He suutelivat, kaivaten, rakkaudella, viimeisen kerran. ”Minä rakastan sinua Tony, se ei ole hävinnyt.” Michael kuiskasi. ”Mutta niin paljon on muuttunut ja Sam…” ”Sam on sinun nykyisyytesi…Ja minulla oli tilaisuuteni…Mutta, kuten sanoit, ystäviä olemme aina, vai mitä?” Tony hymyili. ”Niin.”

”Um…Voinko pyytää sinulta yhtä palvelusta Tony?” Michael kysyi hivenen hermostuneen kuuloisena ja joi lasistaan muutaman ison kulauksen. ”Totta kai, minkälaisen palveluksen?” ”No, tuota…minä, en uskaltaisi pyytää tätä keltään muulta, mutta luotan sinuun…ja tämä on hieman noloa…mutta…” Michael epäröi ja joi lisää. ”Kerro vain…ihan rohkeasti…” Tony kehotti ja hymyili hänelle rauhoittavasti. ”Alaselässäni on arpi, josta haluan eroon…” Michael kertoi. ”Arpi? Minkälainen arpi?” ”Hän merkitsi minut…hänen nimikirjaimensa…Rickyn nimikirjaimet…” Michael kuiskasi nolostuneena. Tony katsoi häneen hämmästyneenä, sitten hänen ilmeensä vakavoitui. ”Tahtoisin kovasti auttaa, mutta…en osaa pyyhkiä arpia pois tai siis....” ”Tiedän, ettei sitä saa pois, mutta sen voi korvata uudella.” Michael sanoi ja katsoi Tonyyn toiveikkaana. ”Mitä sinä oikein haluat minun tekevän?” Tony kysyi, toivoen ettei se olisi sitä mitä hän ajatteli sen olevan. Michael nousi ylös, meni keittiöön ja palasi pian takaisin veitsen kanssa. ”Auta minua Tony…korjaa se, haluan sen pois, en halua kantaa niitä kirjaimia ihollani, enkä pysty tekemään tätä itse.” Michael aneli ja ojensi veitsen kahva edellä Tonylle, johon toinen tarttui epäröiden.

”Michael…” Tony aloitti katsoen veistä kädessään ja sitten ystäväänsä hieman kauhistuneena. ”Näytän sen sinulle.” Michael sanoi ja avasi vyötään ja farkkujensa nappeja hieman ennen kuin tuli sohvalle selkä Tonyyn päin kumartuen käsinojan ylle, hän laski housujaan varoen alemmas. ”Ole kiltti Tony?” Michael pyysi ja Tony katsoi arpea, joka oli hyvin alhaalla alaselässä oikealla puolella, juuri pakaroiden kaaren yläpuolella. Se ei ollut kovin iso, mutta nimikirjaimet olivat kuitenkin helposti luettavissa. ”En voi…en voi, enkä halua satuttaa sinua…” Tony henkäisi, kun tajusi täsmälleen mitä Michael pyysi häntä tekemään. ”Tony kiltti? Haluaisitko sinä elää lopun ikäsi kantaen sellaista arpea selässäsi, jonka teki ihminen, jota eniten vihaat ja pelkäät?” Michael oli kääntänyt kasvonsa Tonyyn, hänen silmissään oli anova katse. ”En tiedä mitä teen?” Tony sanoi. ”Ihan mitä tahansa, viillä vaikka viivoja sen poikki, mitä tahansa, kunhan se muuttuu joksikin muuksi.” ”Mutta en pysty tähän. En halua, että sinuun sattuu.” ”Luota minuun Tony, olen kärsinyt paljon pahempaakin kipua elämäni aikana ja minuun sattuu vielä enemmän, jos joudun vielä kantamaan sitä ihossani. Jos vain pystyisin tekisin tämän itse, mutta…” Michael katsoi häneen ja lopulta Tony nyökkäsi. ”Hyvä on, hyvä on…Odota hetki.” Tony sano, nousi ylös ja poistui keittiöön. Hän desinfioi veitsen huolellisesti ja samalla pudisteli päätään levottomana. `En voi uskoa, että suostun tähän.` Hän ajatteli, mutta samalla ymmärsi täydellisesti miksi Michael halusi hänen tekevän sen, hänen tilanteessaan hän olisi luultavasti pyytänyt samaa.

”Okei, tuossa, juo.” Tony sanoi ja tarjosi hänelle viskipullon. Michael irvisti maulle juodessaan, hän ei voinut sietää viskiä, mutta se turruttaisi kivun tunnetta. Tony tuli hänen taakseen sohvalle. Hän huokaisi syvään, katsoi arpea ja sitten veistä kädessään. Hän laski vasemman kätensä hänen iholleen ja asetti oikeassa kädessään pitämänsä veitsen arven päälle. ”Oletko valmis?” Tony kysyi. ”Olen, olen.” Michael vakuutti hivenen hermostuneena ja yritti rauhoittaa hengitystään. Tony painoi terän hänen ihoonsa, viilsi terää arven poikki. Hän irvisti tuntiessaan kuinka terä uppoutui ihoon, hän näki veren ja voi aavistuksen pahoin. Michael puri hampaitaan tiukasti yhteen ja teki kaikkensa, jottei päästäisi ääntäkään kivusta, hän ei halunnut pelästyttää Tonya entisestään. Terä uppoutui ihoon toistamiseen, nopeampi viilto kuin ensimmäinen. Nopeus oli parempi, molemmat huomasivat. Tonyn oli oltava varovainen, ettei viiltäisi liian syvälle, eikä liian pinnalta. Tämän arven piti peittää aiempi, eikä pintanaarmu riittänyt siihen.

Kun hän oli tehnyt tarvittavan, Tony desinfioi haavan ja yritti tyrehdyttää verenvuotoa pyyhkeellä. Hän joutui painamaan sitä melko kauan ja auttamaan sitä kietomalla jääpaloja pyyhkeeseen. Lopulta hän sitoi sideharsoa Michaelin lanteen ympärille. ”Oletko kunnossa?” Hän kysyi lopulta. ”O-olen, kiitos Tony” Michael nousi ja sulki housujen napit ja vyön. Hän tunsi olonsa aavistuksen heikoksi, mutta oli onnellinen, että arpea oli nyt muutettu. ”Onneksi se ei ollut kamalan iso.” Tony sanoi hymyillen hänelle lohduttavasti. ”Niinpä.” Michael totesi ja yritti hymyillä takaisin.

He olivat jutelleet vielä myöhään yöhön ja lopulta Michael oli nukahtanut hänen sängylleen. Tony peitteli ystävänsä ja istui sängyn laidalla, katsomassa häntä tarkkaavaisena. Hänellä oli aina ollut suojeleva asenne ystäväänsä kohtaan, jo pienestä pitäen. He olivat nukkuneet usein öitä toistensa luona ja olivat usein reissussa, joko Michaelin vanhempien kanssa tai hänen perheensä. Useana kesänä he olivat olleet kahdestaan Irlannissa Michaelin isovanhempien luona tai hänen isovanhempiensa luona Skotlannissa. Michael oli pienenä pelännyt pimeää ja huutanut välillä unissaan ja hän oli tullut tottuneesti ystävänsä viereen nukkumaan, ottanut tämän kädestä ja toinen oli rauhoittunut siitä välittömästi.

Hän oli pienestä asti aistinut ystävässään sellaista herkkyyttä, mitä hänen piti suojella. Jokin hänen ystävässään oli kutsunut vaikeuksia luokseen. Tony ei ollut ehkä aina ymmärtänyt mikä se täsmälleen oli, mutta oli ymmärtänyt sen myöhemmin. Michaelin ulkonäkö, siinä oli jotain harvinaista ja houkuttelevaa. Oli ihmisiä jotka olivat kateellisia siitä ja ihmisiä, jotka halusivat sitä. Michael oli usein leikkinyt tulella, ärsyttänyt ihmisiä entisestään omalla käytöksellään tai houkutellut heitä flirttailemalla tavalla, jota Tony uskoi että toinen poika ei ollut itsekään tiedostanut aina tekevänsä. Yksi kohtalokas piirre hänen ystävässään oli ollut myös se, ettei hän ollut uskonut minkään pahan koskaan koskettavan häntä. Hän ei nähnyt vaaroja sellaisina kuin Tony oli ne nähnyt. Ne olivat olleet vaan hauskoja ja jännittäviä tilanteita Michaelille, omien rajojen kokeilua. Ja Tony oli antanut oman valvontansa herpaantua silloin, sinä syksynä ja katuisi sitä aina. Mutta vastedes hän tekisi kaikkensa suojellakseen ystäväänsä, joka sillä hetkellä tarvitsi kaiken avun.

Tony katsoi ystävänsä rauhallista unta ja mietti kaikkea mitä he olivat sen illan aikana puhuneet; erityisesti sitä, mitä Michael oli kertonut Samista. Tony oli yrittänyt saada Michaelin soittamaan hänelle, mutta hän oli kieltäytynyt. Michael kai pelkäsi yhä. Tony huokaisi syvään. Hän halusi, että hänen ystävänsä olisi onnellinen, hän ansaitsi onnen. Jos Michael tosiaan rakasti sitä toista miestä, niin hänen pitäisi olla hänen kanssaan ja jos tämä Sam todella rakasti hänen ystäväänsä yhtä paljon? Tony päätti, että hänen oli puututtava asiaan. Hän etsi Michaelin kännykän ja selasi sen muistissa olevia numeroita. Hän löysi etsimänsä pian ja kirjoitti numeron ylös. Seuraavana päivänä hän soittaisi Samille. Michael tarvitsi häntä, hän tiesi sen.


Jes, viimein 30. kappale valmis :) Tämänkin kanssa oli kyllä sellaista taistelua.Näiden viimeisimpien kappaleiden kanssa on vaan hermostuttanut, koska näitä on ehtinyt miettimään ja muokkaamaan kaikista vähiten. Sen vuoksi kaikki tämä kommenttejen kerjääminen ja kerjään niitä edelleen ;) Aikaani on vienyt myös se, että innostuin kääntämään tätä englanniksi oikein kunnolla, eri julkaisupaikkaan.

Yritän pian saada tämän sinne uusille sivuille, tavoite olisi, että seuraava kappale julkaistaisiin jo siellä. Eli nyt ulkoasuun liittyviä kysymyksiä: Onko teistä helpompi lukea niin, että puhe ja ajatus osuudet on kursivoitu, kuten täällä vai mielummin, että kursivointi otettaisiin pois? Taustaväri toivomuksia? Valkoinen taitaa olla paras vai kuinka? =)Muitakin ehdotuksia/toiveita otetaan vastaan. =D

-Carita-

kolgrim83@yahoo.com


View My Guestbook
Sign My Guestbook