Zhionin Legenda osa 19
Mike nopeutti vauhtiaan, tajutessaan kellon kulun. Harmi vaan, ettei kevään vastasulaneilla teillä kyennyt vielä kunnolla rullaamaan skeitillä. Mutta se nyt oli pienin ongelma Miken mielessä. Hänhän oli yksi Zhionin vartijoista, joiden käsiin oli maan suojeleminen. Silvera oli heille kertonut, että tavallisesti vartijoita tarvittiin vain salaamaan Zhionin legenda. Näin oli tapahtunut tuhansien vuosien ajan. Kuusi hallitsijaa oli viisaasti hallinnut ja kuusi vartijaa olivat uskollisesti suojellut niitä. Mutta kerran se oli katkennut. Ja nyt Zhionin perhe oli muuttunut, aivan kuten Silvera oli kertonut. Heillä oli nyt uusi vartija salamoille, Stormin suku.
Mutta se ei ollut ainoa muutos. Se oli itseasiassa vain pieni osa koko palapelistä. Zhionin ja Kultakruunu maailmojen lisäksi oli olemassa vielä Varjojen maa. Ja se oli heidän taistelunsa syy.
Mike kykeni elävästi muistamaan jokaisen hetken, jonka oli viettänyt kultakruunu mittelöstä lähtien. Jokainen pelon täyttämä päivä. Taistelut vihollista vastaan, jotka eivät tulleet juodakseen kahvikupposet rupattelun merkeissä. Jokainen taistelu vihollisen kanssa merkitsi taistoa eloonjäämisestä. Ja yksikin virhe merkitsisi kaiken loppua. On pelottavaa, kun omiin käsiin on laskettu elämän ja kuoleman vastuu. Hänen voimansa toivo
syntyi juuri siksi, että kaikki elävät kykenisivät katsomaan tulevaan, eivätkä juuttuisi tuskaisaan menneisyyteen. Mutta pystyisikö hän noudattamaan sukunsa perintöä? Olisiko hänellä kanttia uhmata kuolemaa ja taistella kaikkien niiden puolesta, jotka toivoivat parempaa tulevaisuutta?
Mike tiesi heikkoutensa. Hän pelkäsi kuolemaa ja ajatus sai hänet värisemään joka kerta. Ja kun Zhion tarvitsi apua, oli hänen kohdattava pelkonsa. Oli pakko.
Hänen tulisi suojella niin Zhionia kuten omaa maailmaansakin. Sillä se oli hänen kohtalonsa. Hän oli yksi kuudesta legendaarisesta vartijasta, jotka hallitsivat kuutta eri voimaa. Hänelle tärkeintä olivat ystävät. Hän ei kyennyt kuvittelemaan hetkeäkään, jona hän olisi toivonut yksinäisyyttä. Toisin kuin Kathy. Siinäpä vasta hauska tapaus.
Mike pudisti päätään ja naurahti hieman. He kaikki olivat niin erilaisia. Elena oli hento ja hauras ja täysinäinen vastakohta huolettomalle sisarelleen Amylle. Sandra wannabe, Tim taas heistä kenties rohkein. Kathy… No hän nyt vaan oli vakavampaa tyyppiä. Sillä tytöllä mahtoi olla traumoja hymystä…
Ja eroistaan huolimatta he nyt taistelivat saman päämäärän puolesta. Heillä oli kaikilla sama tavoite, Zhionin rauhan saavuttaminen. Mike uskoi Prinsessan rohkeuden riittävän. Hän oli todistanut sen jäädessään yksin Kristallikuningasta vastaan.
Mutta entäpä hän itse? Minkälainen hän oli?
Pelkkä jokapaikan hölmö hoppari, vai oliko hän jotain erikoisempaa? Oliko hänessä samaa suuruutta jota Flaren suvusta kerrotaan? Vai oliko hän sukunsa viimeinen edustaja… Voittaisivatko he tätä ottelua?
Mitä hän oikein ajatteli. Hänhän oli toivon poika. Ei hänen kuuluisi epäillä tulevaisuutta. Hänhän se loi uskon aina vain parempaan tulevaisuuteen. Kuten koko Flaren suku on tehnyt tähän päivään saakka. Vaikkei hän vielä tuntenutkaan vartijoita, hän tiesi, että vielä kerran tulevaisuudessa he olisivat se puhuttu Zhionin perhe. He tulisivat olemaan toisilleen tärkeitä. He tulisivat luomaan tulevaisuuden jossa ei olisi taisteluja. Ei mitään kauheuksia, eikä sitä pelkoa, jonka vartijat ovat joutuneet kokemaan.
Sillä Mike ei tahtonut ystävien ja läheistensä kärsivän. Hän tiesi nyt mitä oli pelko ja oppi siitä päivä päivältä enemmän. Siksi hän ei sallisi ystävilleen samaa tunnetta. Hän ei antaisi Varjojen maan vahingoittaa hänen ystäviään.
Ja tämä maailma, joka oli Mikella rakas. Tämän maailman ihmiset, jotka olivat hänen ystäviään. Hän suojelisi tätä maailmaa pahuudelta, joka nyt uhkasi. Jos Zhionin pelastaminen kuului siihen, niin käyköön. Hän taistelisi kunnes rauha olisi totta. Kunnes pahuus olisi hävitetty ikuisesti maan päältä.
”Varjojen maa, varokaa.” Mike virnisti itsekseen luottamuksen kasvaessa sydämessään. Hän astui juuri koulunsa pihaan kun kello pärähti soimaan. Mutta hän ei huomannut synkkää hahmoa, joka oli seurannut hänen liikehdintään.
”Sinun sietäisi itse varoa, kultakruunujen vartija.” Puiden välissä liikahti hahmo. Hän oli pukeutunut pikimustaan univormuun jota koristivat kultaiset saumat. Hänen hiuksensa riippuivat silmien päälle ja osa oli sidottu niskan taakse. Hänen äänensä oli matala, mieheksi tunnistettava.
”Ennen kuin huomaatkaan, näet kuinka kaikki ympäriltäsi tuhoutuu.” Hahmo naurahti.
”Ensin ystäväsi… kaikki läheisesi… He kaikki tulevat väistymään mahtavemman voiman tieltä…”
Hän eteni ovia kohti, tietäen pää määränsä. Hänen tuli alistaa tämä yhteisö Mustan Z lain alle. Ja tapa, jolla se tultaisiin toteuttamaan oli kavala. Soluttautujan univormu muistutti kantajalleen tehtävän aloittamisesta. Hän kuului armeijaan. Varjojen maan armeijaan. Hän toteuttaisi suunnitelman, jonka vartijat tulisivat huomaamaan liian myöhään. Ja silloin ei pelastusta olisi. Silloin, ei vartijoiden tunteet kykenisi ylittämään varjojen mahtia. Ikinä ei heidän tunteensa kykeni nousemaan niin suuriksi, jotta niistä olisi vastusta. Prinsessasta ja tämän uskollisista vartijoista ei olisi ikinä mitään vastusta Varjojen hallitsijoille, jotka etsijä tulee löytämään. Ei enää.
*************************
Koulun ylimmässä kerroksessa oli opettajien tasanne. Siellä ne hirviöt suunnittelivat mitäs pistareita sitä tänään pidettäisiin. Ja kukas saa nelosen ja kelle nassukalle pyöräytetään kymppi pelkästä tottumuksesta.
Sielläkin oli paikka, jonne opettajatkaan eivät mieluiten menneet. Nimittäin rehtori Carterin huone. Nytkin äänistä päätellen oli ehdottomasti väärä aika käydä moikkaamassa. Kiroaminen oli sen verran raskasta, jopa paikoin lapsilta kiellettyä.
Carter rypisteli lappujaan vakaata tahtia. Hän oli koko viikon yrittänyt keksiä puhetta opettajien seminaariin, mutta roskakorin täyttyneisyys kertoi ettei oikein onnannut. Lopulta hän luovutti ja retkahti tuolilleen. Hän vilkuili ympäri huonettaan ja tuli miettineeksi, että mitenkäs hän oli tänne joutunut. Eläkeikään oli vielä kymmenisen vuotta ja se kerrottuna kolmella oli hänen viettämänsä aika koulussa.
Hetkinen… Carter olisi voinut vaikka vannoa kuulleensa jotain rapinaa.
Hän nosti katseensa ylös ja näki edessään nuoren miehen. Tämän asu oli vielä oudompi hänen mielestään kuin nykymuoti. Täysin pikimusta kiinalais tyylinen univormu. Itseasiassa väri oli puhtaan musta. Aivan kuin se hylki vaaleamman pölyn itsestään…
”Kukas nuori herra on?” Carter kysyi epäluuloisena. Ei hän kuullut oven avautuneen… Mutta äkkiä hän hiljentyi kun kohtasi kasvot. Tarpeeksi outoa oli nähdä noin nuorella pitkät hiukset, mutta ne silmät. Nuo silmät jotka erottuivat hopeisten suortuvien alta.
”Sinä siis johdat tätä yhteisöä.” Hahmo hymyili aistiessaan pelon Carterissa.
”O-olen… Mutta kuka te oikein olette…?” Carter kysyi varovaisesti. Hän pysyi liikkumatta kun hahmo lähestyi häntä. Jokainen askel, jonka hän hahmo otti löi hänen sydäntään. Jokainen askel, joka toi miehen lähemmäksi tuntui kuristavan hänen sieluaan.
”Omilleni olen pelkkä Alain… Mutta sinulle, kultakruunujen kansalainen.” Alain hymyili ja irroitti oikeasta korvasta riippuvan kultakorun. Carter katsoi sitä typertyneenä. Kun mitään ei tapahtunut hän tunsi suuttumuksensa nousevan. Joku pojannulikka tulee hänelle esittelemään jotakin korvakoruaan jossa on jokin mustakoukero sisällä. Etteikö hänellä olisi parempaakin tekemistä.
”Minulla ei ole aikaa katsella korukokoelmaasi, joten ala painua siitä tunnille!” Carter karjaisi.
”Sinuna olisin vähän tarkempi kenelle ärjyä.” Alain nauroi ja hänen silmänsä välähtivät.
”Sinun avullasi… Aloitamme soluttautujien työn.” Alain jatkoi nauruaan ja musta kuvio hänen korunsa keskeltä irtosi. Se synkkeni ja vei mukanaan kaiken valon jota aurinko ikkunasta soi. Se imi ne itseensä.
”Onko tämä jokin temppu?!?” Carter huudahti, sillä kuvio oli nyt hänestä vain parin sentin päässä.
”Tämä temppu tekee sinusta varjojen maan käskyläisen. Tämä temppu tekee tästä yhteisöstä ensimmäisen tukikohdan.” Alain heilautti kättään, ja ilmassa leijuva kuvio iski Carterin kaulaan. Se korvensi hänen nahkaansa. Se poltti häntä. Mutta se voima oli jotain muuta. Se ei ollut peräisin tavallisesta ihmisestä. Kauhu yltyi kun hän ymmärsi mitä hänessä tapahtui. Hänen sisälleen… Hänen sieluunsa saapui toinen. Jokin vieras ja tuntematon, riistäen kaiken energian hänestä. Se yritti vallata hänet!
”Kaikki yhteytesi kultakruunuihin kadotetaan.” Alan madalsi ääntään.
”Tunnustaudut vain varjojen maalle uskolliseksi. Vihollisesi ovat he, jotka kantavat Zhionin siunausta. Heidät on tuhottava. Pyyhittävä historiasta…” Alain puhui äänellä, joka oli julma. Se oli verta janoava. Julma ja sydämetön. Juuri sellainen kuin hänen odotettiin olevan. Hän oli saanut soluttautujan koulutuksen.
”Ihmissydämesi on heikko. Tunnet lain, vain vahvat selviytyvät. Siksi sinun on luovutettava elämäsi vahvemmalle…” Alain kuiskasi ottaessaan kultakorunsa takaisin käteen.
”Pimeä Z…” Carter lausahti kuin transsissa. Hänen silmistään oli kadonnut tahto. Niissä ei ollut enää elämää.
”Meidän tunnuksemme. Meidän hallitsijamme, varjojen maalainen.” Alain sulki korunsa nyrkin sisään ja katsoi työnsä tulosta. Hän oli tyytyväinen. Hänen edessään ei ollut enää rehtori Carter.
”Olkoon pimeyden hallinta ikuinen…” Carterin ääni oli muuttunut. Nyt se oli synkempi. Syvempi. Mutta ennen kaikkea julmempi. Siinä eli koston jano. Näin kävi sillä Carteria ei ollut. Hänet oli korvattu. Varjojen maasta oli saapunut sielu hänen tilalleen, jotta suunnitelma toteutuisi.
”Niin käyköön.” Alain hymähti ja vapautti itsestään naurun, joka sai voimansa pahuudesta.
*************************
Mike hätkähti. Juuri äsken hän tunsi sen. Jossain… joku kärsi… Jossain… joku oli menettänyt toivonsa.
”Ja Mike näyttää juuri siltä kuin tietäisi vastauksen.” Opettajan määkinä keskeytti Miken ajatuskulun. Hän oli kieltämättä ollut toisessa ulottuvuudessa viimeiset… Seitsemän kouluvuotta…
”Juu, ihmisillä on kymmenen sormea ja karkkipussit on aivan liian pieniä…” Mike nyökytteli viattomasti.
”Mitäs tekemistä karkkipusseilla on Newtonin painovoiman kanssa?” Opettaja hymyili voitonriemuisena.
”Itseasiassa niillä on paljonkin tekemistä. Aatteleppa nyt. Jos painovoimaa ei olisi, niin miten saisi pussin pysymään kädessä tai narskuteltua ne tohjoksi purukalustossa?” Mike jatkoi samaa nallekarhu ilmettään ja äänensävyään, jossa ei ollut epäilyksen häivääkään.
”Jos herralla riittää vielä sanomista, voi mennä kertomaan sen käytäville!” Opettaja läheni räjähtämispistettä ja osoitti sormellaan kohti ulko-ovea.
Mukisematta Mike keräsi kamppeensa. Jos kerta ulos pääsi luvalla niin mitäpä jäädä odottelemaan mielenvaihtumista. Pääsisipä selvittelemään vähän mieltä… Ja itseasiassa… Mike oli jo tottunut tähän.
Ei se ollut eka kerta kun hänet ulos heitettiin. Varsinkaan kun oli kyseestä nti. Tuima. Sieltä nyt lensi jos sattu istumaan pari astetta väärässä kulmassa… Mutta kyllä sitä onnistu muiltakin tunneilta häipymään kunhan vaan esitti tarpeeks kauan tyhmää ja veisti vitsiä kaikesta mahdollisesta, joka vaan liittyi kouluun. Miken bravuurilaji.
Mutta nyt Mike ei ottanut iloa siitä. Hänen mieltään vaivasi. Hän pystyi tuntemaan, kuinka lähellä epätoivo oli. Hän tunsi kuinka sielusta oli poistunut toivo… Kuolema niittänyt sen… Oliko se vain vainoharhaa…
*************************
Mike ei sitä vielä itse tiennyt, mutta pian hän ymmärtäisi tunteensa. Zhionin perheen sieluihin oli ikuistettu herkkyys tuntemaan kaiken onnettomuuden jakamalla tunteet. Mutta itse Zhionin maassa tunnettiin sodan kulku.
Legendaarisessa Salaisuuksien linnakkeessa, pilviverhojen suojassa olivat Questnout pelokkaina. Ne olivat peloissaan ja hämillään, sillä nyt myös heidän Prinsessansakin oli poistunut. Niiden pienet siiviksi muuntuneet korvat eivät jaksaneet kannatella niiden loputonta taivalta. Niiden kysymysmerkkinen ruumis oli menettänyt kaiken puhdin, sillä ne joutuivat nyt tekemään kovemmin työtä kuin ikinä koko elämänsä aikana. Heidän oli pelastettava sydämet. Heidän oli talletettava ne, jotteivät Varjojen maalaiset saisi valtaansa liian helposti.
”Avaimen haltija, mitä me teemme? Heidän tahtinsa tulee vain nopeutumaan!” Yksi Questnousta huudahti itseään paljon suuremmalle lajitoverille, jonka kädessä oli kysymysmerkinmuotoinen avain.
”Emme ikinä kykene suojelemaan näitä kaikkia sydämiä!” Vielä yksi Questno huudahti. Nyt niitä oli kerääntynyt jo iso lauma johtajansa ympärille. Avainta kannatteleva painoi päänsä ja kuunteli toveriensa epätoivoista valitusta. Hänkin tiesi tilanteen. Hän tiesi sen jopa paremmin kuin yksikään linnakkeen vartijoista.
”Ruusut loppuvat ennen sydämiä!”
”Soluttautujat ovat liian mahtavia!”
”Ennen kuin huomaammekaan, ovat he vallanneet kaikki kultakruunujen alamaisista!”
”Eivätkä vartijat tiedä mitä tehdä!”
”He eivät selviydy taistelusta…”
”HILJAA!” Suurin Questnousta huudahti. Päänsä painaen muut alistuivat sen tahtoon.
”Te tiedätte ja minäkin tiedän. Meitä odottaa vielä tulevaisuus, jolloin sota ja turmio ovat kadonneet historiaan. Sillä ei ole väliä kuinka kauan se ottaa aikaa., tai miten suuria ponnistuksia vaaditaan.” Questno puhui voimalla. Hän tiesi, että Questnout tarvitsivat vahvaa johtajaa. Tänä aikana, jolloin suuri kamppailu tulisi toistumaan.
”Vartijat kehittyvät päivä päivältä. Ensimmäinen sydäntenliitto on totta ja kultakruunu tasojen saavutus on alkanut. Te tiedätte, että Yokozojen syntyminen koittaa pian. Ja kun ne muuttuvat, saamme luonnonvoimat takaisin tasapainoon, sekä vartijamme hallitsemaan tunteita. Mutta nyt meiltä vaaditaan uskoa. Suurta luottamusta heihin, jotka ovat vapauttava meidän pahuudesta…” Questno sulki silmänsä.
”Kuten legenda kertoo…” Se risti tassunsa pienen sauvan ympäri. Se oli huolissaan. Aivan kuten koko Zhion. Kaikki elävät olivat huolissaan, sillä tulevaisuutta ei välttämättä ole. Ei, jos legenda toteutuu kokonaan…
*************************
Mike oli odotellut jo reilusti open laantumista, mutta ovi pysyi suljettuna. Lopulta hän päätti lähteä pienelle vaellusmatkalle nuorten säilytystilaan.
Mike käyskenteli ympäri koulun käytäviä, miettien yhä viime tuntia. Mikä se tunne oikein oli? Mikä sai hänen huolettomuutensa kaikkoamaan ja nostamaan vastuun ja huolestumisen pintaan?
Mike kaivoi taskuaan ja otti kultaisen kruunu korun esiin. Se oli takuulla puhtainta kultaa ja liekkisymboli koristi sitä. Tämä koru on ollut vuosisatojen ajan Flare suvun omistuksessa Silveran mukaan… Aika… siistiä.. Kun Mike kosketti korua, hän kykeni tuntemaan koko sukunsa läsnäolon. Aivan kuin he olisivat sanoneet, sinä voitat tämän taiston Mike.
Mike tiesi sen. Hän tulisi voittamaan taiston varjojen maata vastaan. Hän ottaisi selvää kuka oli nyt vastassa ja tuhoaisi heidät. Hän ei antaisi kenenkään enää pahuudellaan vahingoittaa ystäviään. Hän ei antaisi toivon hiipua tulevaan. Ei ikinä.
Silloin kuuli kirkaisu. Mike hätkähti ja pälyili ympärilleen. Se kuului tuolta! Tuon nurkan takaa! Mike juoksi, sillä hänellä oli epäilys. Hänellä oli tunne pahan läsnäolosta.
”Varjojen hallinto olkoon ikuinen… Pimeyden Z johdattakoon meitä…” Nuori tyttö puhui transsissa pitäen katseen kultaisessa korussa, jota piteli nuori mies.
”Hei sinä!” Mike huudahti. Hän tiukensi kämmenensä nyrkkiin, tietäen jo mikä häntä tulisi odottamaan.
”Mitä kuvittelet oikein tekeväsi?!?” Mike jatkoi vielä. Hahmo paljasti nyt kasvonsa. Hän kääntyi hitaasti, nauraen pahuudestaan.
”Tämä on jo liian kohteliasta kun uhrit kävelevät suoraan eteeni…” Hahmo jatkoi nauruaan ja hänen vertajanoavat silmänsä välähtivät tyytyväisyydestä.
”Et vastannut kysymykseeni.” Mike kysyi tyyneesti. Liiankin rauhallisesti, sillä hahmo hänen edessään sai kasvoilleen hämmennyksen.
”Olet ihminen… Kuinka voit olla näin rauhallinen edessäni?” Hahmo otti askeleen lähemmäs ja hänen kasvonsa vääntäytyivät vihaan, kun Mike ei tehnyt aikomustakaan väistyä. Mutta sitten hän pysähtyi. Hahmo sulki julmuuden silmänsä, sillä hän aisti jotain.
”Tämä aura… Se huokuu ympärilleen toivoa… Se polttaa kuin tuli… Silloinhan…!” Hahmo huudahti ja otti nyt itse väistö liikkeen. Hän tiesi kuka hänen edessään seisoi. Hän oli yksi Zhionin siunatuista!
”Olet tulen vartija…” Hahmo sähähti.
”Naulan kantaan ja kanta naulaan.” Mike virnisti. Vastustajansa epävarmuus antoi hänelle itseluottamusta.
”Mitä teit hänelle?!?” Mike huudahti katsoessaan nuorta tyttöä. Tämä nuokkui oudosti, aivan kuin ei tietäisi kuinka seisoa.
”Sen saat sinä itse ratkaista, toivon poika. Täysin itse.” Hahmo naurahti ja kohosi ilmaan. Hän nosti käsissään kultaista korua, jonka sisään oli kuvioitu tunnus.
”Jokainen varjo, nouskaa!” Hahmo huudahti ja silloin koko käytävä synkkeni. Tyttö Miken edessä kohotti itseään jotta hänen silmänsä ylettyivät näkemään. Ja ne hohtivat verenpunaisina. Mike vilkuili ympärilleen ja tajusi silmäpareja olevan jo useampi. Ja jokaisessa hohti veri.
”Edessänne seisoo yksi Zhionin siunatuista, yksi heistä joka meidät syöksi turmioon!” Mies huusi ja hänen äänensä yllytti ihmisiä.
”Kosto… Kosto… Kosto…” Sama sana toistui jokaisen huulilla. Jokaisen joka piiritti Mikea. Heidän huulensa janosivat hänen vertaan. Heidän silmänsä tahtoivat nähdä kuoleman. Heidän korvansa vaativat valitusta.
”Zhionin siunattu…” Hahmo katseli Mikea suoraan silmiin. Hänen kasvoilleen levisi hymy, joka kertoi jo kaiken.
”Voit olla varma, että nautin tämän katselusta.” Hahmo nauroi.
”Kuka oikein olet?!?” Mike huudahti ja joutui väistämään ensimmäistä iskua. Jokaisella käskyläisellä oli miekka ja Mike tiesi kyllä mitä varten.
”En aio tehdä kamppailustasi helppoa, toivonpoika.” Hahmo pudisti päätään.
”Siksi annoin heille aseet, sillä tiedän… Ettei sinulla ole tulen voimaa.” Hahmo nauroi viimeisen kerran kunnes katosi käytävän varjoihin.
Mike siirsi katsettaan hermostuneena ympäri käytävää. Jokaisella oli kädessään valtava miekka ja se oli tehty juuri tätä kamppailua varten. Mike nosti kätensä korkealle ilmaan ja kutsui Lifirezonia.
”Nimessä Lifirezonin, täyttyköön mieleni toivolla!” Mike huudahti.
Mutta mitään ei tapahtunut. Mike yritti uudelleen, mutta tulos oli sama. Hän ei kyennyt edes tuntemaan sitä paloa sielussaan, minkä oli kokenut vartijaksi tullessaan… Miksi hän ei kyennyt muuttua?
Silloin Mike muisti. Tähän asti he olivat saaneet voimansa legendaarisilta Zhionin hallitsijoilta.
Mutta tulen hallitsija… Lifirezon…
Lifirezon on kuollut…
”Kosto… Kosto… Kosto…” Ihmiset Miken ympärillä hokivat sanaa yhä uudelleen ja tuntui aivan kuin he olisivat saaneet siitä voimaa… Ennen kuin Mike ymmärsi, häntä tavoitteli ensimmäinen miekka…
To be countinued…
