Kuvattomiin sarjakuviin

 

MÖRKÖJEN MAAILMANKAIKKEUS

 

1.

 

Alkua ei ollut. Oli suuri räjähdys, jossa syntyi jälleen uusi ja entistä monimutkaisempi mikrouniversumi makrouniversumin sisään. Entinen paikalla sijainnut mikrouniversumi, josta eräät kaukaisen universumin suuret olennot käyttivät nimeä 3, 14159 Jne, korvautui universumilla nimeltä 3, 14160 Jne (olennot käyttivät harvinaista Ja niin edelleen-ajanlaskutapaa, koska aikaa ei ollut olemassa siinä mikrouniversumissa, missä he elivät. Sen numero oli 5, 66881 Jne).

   Uusi mikrouniversumi laajeni käsittämättömän nopeasti, jopa miljoona valovuotta miljardissa vuodessa, sillä vanhemmat mikrouniversumit vetivät sen uloimmaksi ehtineitä spiraaligalakseja jo puoleensa. Tämän mikrouniversumin sisäinen luonnonjärjestys oli kuitenkin täysin päinvastainen, sillä vetovoiman sijasta se kumarsi hylkimisvoimaa ja yleistä vedottomuusvoimateoriaa.

   Ensin galakseja ja sitten planeettoja muodostui siksi, että vaikka hiukkaset kuinka yrittivät hylkiä toisiaan, universumin valtava paine pakotti ne aina vain lähemmäs toisiaan, kiertämään toisiaan ja odottamaan, että paine joskus hellittäisi sen verran, että kiertolaisen lähistöltä pääsisi pakenemaan.

   Yhdelle planeetalle tässä mikrouniversumissa syntyi elämää. Vain yhdelle.

   Tuo elämä oli suurimmaksi osaksi täysin kädetöntä, mutta ilmestyi kädellisiäkin järjestyksen turbulensseina sinne tänne elämän monimuotoisuuden kaaokseen. Heitä kutsuttiin myöhempien argeologisten kaivauksien perusteella epinoiksi, sillä nimitys esiastemaiset kädelliset kuulosti naurettavalta, kun sitä ei toistanut tarpeeksi monta kertaa.

   Kädelliset epinot nousivat innoissaan maalle, mutta palasivat häpeissään takaisin veteen, kun huomasivat, että myös jalallisuus tuli tarpeeseen kuivalla maalla, eivätkä keuhkotkaan olleet mikään hullumpi idea.

   Puolikaloina nuo pikkuiset epinot uiskentelivat jonkin aikaa rantojen tuntumassa pärskytellen vettä kuivalle maalle (ajatellen ehkä jossakin pienten kalanaivojensa sopukoissa, että se helpottaisi siirtymistä hieman) mutta ajan kuluessa paremmaksi vaihtoehdoksi osoittautui kavereiden heitteleminen rannalle. Epinonaaraat valitsivat parittelukumppaneikseen ne urokset, jotka pystyivät ryömimään takaisin pisimmälle heitettyinä.

   Lopulta kiipeiltiin jo puissa, sillä eihän maankamara epinoille riittänyt. Putoamiskuolemat olivat yleisiä, mutta vielä yleisempiä olivat tiputuskuolemat, sillä eloonjäämistaistelussa ei annettu armoa. Naaraat valitsivat vanhojen vaistojensa opastamina sellaisia yksilöitä, jotka pystyivät vielä putoamisen jälkeen kiipeämään takaisin ja tämä johti siihen, että epinolapset syntyivät yhä enenevässä määrin raajarikkoina. Laji oli vähällä kuolla vammaisuutensa, kunnes eräänä iltana eräs epino tajusi rujosauruksen nähdessään, ettei kyse ollutkaan evoluutiosta vaan lamarckismista ja kaikki kääntyi hyväksi.

   Sukupuutto vältettiin säikähdyksellä ja uusi, uljas lajitoveri sai nimekseen ihmisaani.

 

2.

 

Tietoisuuden myötä kaikki kuitenkin muuttui. Ensin ihmisaanit alkoivat puhua unissaan, ja pian he huomasivat tekevänsä sitä hereilläkin. Unet ja sanat olivat ensin hajanaisia, mutta kun ne aikaa myöten yhdistyivät, muodostivat ne pitkiä, yhtenäisiä jatkumoita. Yksi niistä oli valvetodellisuus.

   Ihmisaanien ensimmäinen sana oli kuu, sillä ensimmäinen asia jonka he näkivät uusilla itsetietoisilla silmillään oli tuo öinen, hopeanhohtoinen planeetan kiertolainen - tai toinen niistä, sillä niitä oli kaksi kuten myöhemmin selvisi.

   He antoivat kuilleen nimiksi Uutuu ja Aatuu, mutta vaihtoivat ne hoitakin vuosituhansia myöhemmin A101:ksi ja A202:ksi sen vuoksi, että numeroissa oli enemmän rytmiä (ytyä) kuin sanoissa ja he tahtoivat laulaa kuilleen tuutulauluja rumpukoneiden säestyksellä.

   Toinen ihmisaanien sana oli maa ja kolmas puu; ensimmäiset sanat olivat luonnollisesti yksinkertaisia. Luu oli luultavasti neljäs, sillä ihmisaanijoukko näki suuren eläimen luurangon. Sen jälkeen he lähinnä kirkuivat ja huusivat karkuun juostessaan, kun näkivät toisen, vielä suuremman eläimen, joka oli vielä elossa. Valtavien siivekkäiden olentojen laji eli kuussa A101 ja lensi kerran kuukaudessa avaruuden läpi maahan metsästämään syötävää, sen ihmisaanit oppivat aikaa myöten.

   He piiloutuivat silloin luoliin ja piirtelivät varjojaan seiniin hiilellä.

 

3.

 

Ihmisaaneja oli jo pienen heimon verran ja he polvistuivat aina kun aurinko laski. He elivät pitkään, joten ensimmäisen uuden ihmisaanin kuolema oli järkytys. Hän putosi korkealta puusta ja luut rasahtivat poikki kuin risut. Ruumista tuijotettiin tietämättä mitä tehdä. Jotkut arvelivat sitä joksikin uudeksi sairaudeksi, eikä kukaan uskaltanut koskea ruumiiseen, ettei se vain tarttuisi. Yksi oli havaitsevinaan itsessään jo saman taudin oireita.

   Järkyttävä tapaus täytyi tutkia perusteellisesti. Valittiin tietäjä, jolle annettiin tehtäväksi tietää muiden puolesta, mistä oli kysymys. Pitkien ja huolellisten tutkimusten jälkeen tietäjä tuli siihen tulokseen, että kyseessä oli ruumis; samanlainen kuin eläimillä, joita he tappoivat ja söivät. Jotkut eivät suostuneet uskomaan, että heille kävi samalla tavoin kuin eläimille, mutta kun toinenkin ihmisaani kuoli, jokaisen oli uskottava.

   Niinpä heidän täytyi tehdä kuolleille ihmisaaneille kuten kuolleille eläimillekin: Syödä heidät.

   Ihmisaaniheimo kasvoi ja talviaikaan alkoi tulla ensimmäisiä merkkejä riidoista. Eräät ihmisaanit alkoivat metsästää toisia ihmisaaneja kuin eläimiä, koska ruokaa ei oltu osattu kerätä varastoon. Kun lumi satoi maahan ja kylmyys koveni, sytytettiin metsä palamaan lämmikkeeksi.

   Ihmisaani oli luonnostaan erittäin typerä. Seuraavana keväänä eräät heistä päättivät kuitenkin vastustaa tuota hirvittävää perusluontoaan ja kehittyä viisaiksi. Oli selvää, että tulevaisuuden ihmislajin luonti täytyy aloittaa välittömästi; lopettaa ruumiiden rappioittaminen epäterveillä elämäntavoilla, ruuilla ja juomilla; lopettaa lyhytnäköinen oman edun tavoittelu. Ihmisaanin tulevaisuus lajina oli juuri sellainen millaiseksi he itse sen loivat.

   He muuttivat asumaan merenrannan luoliin ja kehittivät kuvakieltä niiden seinille. He opettivat virheensä jälkeläisilleen ja neuvoivat olemaan toistamatta niitä. He opettivat, että kuut nostavat meren irti merenpohjasta ja neuvoivat heitä ottamaan selvää, olivatko he oikeassa.

   Olihan se vähän turhauttavaa opettaa aina samat vanhat asiat jokaiselle uudelle sukupolvelle. Aina kun uusi polvi oli oppinut tarpeeksi, se oli muuttunut jo vanhaksi polveksi - tai kuolleeksi polveksi. Ja sitten kaikki alkoi taas alusta.

   Mutta hitaasti ja vääjäämättömästi evoluutio eteni.

 

4.

 

Älykkyys ei kaikesta huolimatta kehittynyt paljoakaan ennenkuin he keksivät porata toistensa kalloihin reikiä, jolloin aivot saivat valoa ja lisää happea. Valo ja lisähappi olivat aivoille uutta ja mullistavaa, sillä nehän olivat aina ennen olleet pimeässä kopassa ja hengityksen varassa. Ne alkoivat kasvaa kasvien tahtiin, ulos ahtaasta kallosta.

   Aivomassa lisääntyi dramaattisesti ja pursusi ulos, kunnes päädyttiin tilanteeseen, jossa aivomassa korvasi kokonaan perinteisen ihon. Ihmisaanit makoilivat mielissään rannalla ruskettaen harmaita aivosolujaan.

   Sitten eräänä päivänä päätettiin (aivan kuten dinosaurukset olivat aikanaan yhdessä päättäneet kuolla), että ihmisaanien oli aika kehittyä kasvinsyöjiksi ja luopua kokonaan lihasta. Päätös piti. Tuhannen vuoden päästä lihansyöntiä pidettiin yhtä naurettavana ajatuksena kuin kreationismia.

   Sitten huomattiin, että hengissä säilymisen kannalta oli järkevämpää pystyä syömään mahdollisimman monipuolista ravintoa - että parasta olisi, jos pystyisi syömään vaikka sammalta ja teurasjätettä pahimmassa tilanteessa - ja oltiin tästä esi-isien suuresta erehdyksestä yhtä häpeissään kuin kreationismista.

   Mutta uusi reikäpäisten älyköiden rotu valtasi maailman nopeasti. Umpikalloiset olivat heidän orjiaan, kunnes reikäpäiset ymmärsivät lakkauttaa orjuuden ja tehdä kaikista samanarvoisia. Samanarvoisuus huomattiin kuitenkin huonoksi vaihtoehdoksi, kun aivot edelleen kasvoivat, joten kaikista tehtiin täysin eriarvoisia. Kukaan ei ollut enää täysin samanarvoinen kuin toinen.

   Lopulta ihmisaanien jälkeläisillä oli lamarckin lain mukaan reikä päässä jo syntyessään ja ihmisaanit jakaantuivat kahdeksi kokonaan eri lajiksi: Ihmisiksi (joilla oli umpinainen kallo) ja ihmisaaneiksi (joilla oli vähemmän umpinainen kallo). Ensin lajit pitäytyivät vain eri rotuina kutsuen toisiaan westerneiksi ja orienteiksi, mutta lopulta he eivät enää kehdanneet lisääntyä keskenään.

   Ihmiset eivät menestyneet kovin hyvin. Nämä tyhmät umpikalloiset uskovaiset lisääntyivät enemmän kuin älykkäät umpikalloiset ja lopulta laji kehittyi niin tyhmäksi, että he luulivat ydinvoimalaa jumalaksi ja säteilyn aiheuttamia syöpäkasvaimia syötäviksi.

   Ihmisaanit sen sijaan mittasivat toistensa älykkyyttä lukuisin testein ja antoivat vain älykkäimmille mahdollisuuden siittää lapsia. Tyhmät kastroitiin armotta. Laji kehittyi valtavin loikin eikä ruoanhankinta ollut enää ongelma. Hedelmät kasvatettiin geometrisiin muotoihin, koska se oli kätevämpää. Kurkut olivat neliöitä ja ananakset isoja kolmioita. Liha kasvatettiin pitkissä putkissa, jotka pyörivät ruokapöytien keskellä. Ruodoton, kymmenien metrien pituinen kasvatettu kalansiivu eteni liukuhihnalla. Makuja säädeltiin aineilla, joita kutsuttiin mausteiksi. Niillä kananlihan sai maistumaan tomaatilta tai perunan makaroonilaatikolta.

   Suuret, pelottavat kuumetsästäjätkään eivät olleet enää ongelma. He kohosivat avaruuteen suurilla purjesukellusveneillä ja metsästivät metsästäjät sukupuuttoon uusilla aseillaan. He keksivät raudan, joka vahvistui kun sitä takoi ja pyörät, jotka paksuuntuivat kun niillä ajoi. He keksivät niin teräviä teriä, että niillä pystyi puolittamaan atomeja. He laittoivat mustat pallot valkoiseen maljaan ja punaiset vihreään. Keinohedelmöitys korvasi hedelmöityksen täysin, ja jos ihmisaaninainen ei suostunut aborttiin, hänet teloitettiin rangaistukseksi kolme kertaa, eikä ruumista korvattu uudella teloituskertojen välissä.

 

5.

  

Vuonna kahdeksantuhattakuusisataaneljä Jup (Jälkeen unissapuhumisen) silloisen ajanlaskun mukaan (mikäli siis oletetaan, että silloin oli edellämainitun kaltaista ajanlaskutapaa, eikä ollut) eräs kunnianhimoinen ihmisaani nimeltän Nooa päätti, että heidän on haudattava eläimiä maahan sillä tavoin, että niistä muodostuu fossiileja tulevaisuuden ihmisaanien iloksi. Hän kiersi maailmaa tappaen eläimiä, kaksi kutakin, ja hautasi ne soihin ja sopiviin mutalammikoihin. Suurin osa nykyajan ihmisaanipaleontologien löydöistä ovat tämän kaukonäköisen alkutiedemiehen aikaansaannoksia.

   Uusi uskonto valtasi alaa. Oli kovin yksipuolista olla vain mies tai vain nainen. Transvestiittejä alettiin pitää valaistuneina, koska he olivat molempia; ymmärsivät molemmat puolet. Perustettiin valaistuneiden klubeja, jonne valaistumattomilla yksiinpukeutujilla ei ollut asiaa. Reikäpäiset transvestiitit, joiden ulos kallosta kasvanut extraylimääräinen valaistunut aivomassa roikkui eräänlaisessa kantopussissa, katselivat alhaalla tornin juuressa hurraavia ihmisaanijoukkoja huulipunaa kulmakarvoihinsa levittäen.

   He alkoivat käyttämään itsestääntummuvia peililaseja, joiden monimutkaisen mikromekaniikan avulla pystyi jatkuvasti näkemään sekä radio-, infrapuna- että röntgenaallot. Myöhemmin laseihin lisättiin koko joukko lisää näkökykyä ja muitakin aisteja tehostettiin eri tavoin. Pian ihmisaanit pystyivät kuulemaan oranssiokapipillin äänen, maistamaan värejä ja haistamaan toistensa ajatuksia.

   Pian kävi kuitenkin selväksi, että oli tuhlausta käyttää aikaa niin monen aistin ylläpitoon, kun yksi universaaliaistikin riitti. Ihmisaanit leikkasivat toisiltaan silmät, korvat, nenän ja suun irti ja reikäiseen kalloon tuikattiin pystyyn muutamia limaisia tuntosarvia, joilla pystyi tuntemaan kaiken.

   Reikä- ja tuntosarvipäiset transvestiittinerot kuljeksivat jonkin aikaa ympäriinsä toistensa aivoja nuoleskellen, mutta päättivät sitten että jotain rajaa ja alkoivat kammata tuntosarvensa taakse. Jotkut sitoivat ne poninhännälle ja näyttivät siltä kuin pään tilalla olisi ollut ananas. Aikaa myöten  tuntosarvet surkastuivat, vaalenivat ja ohenivat ohenemistaan, kunnes niistä lopulta hävisi lähes kaikki tuntoherkkyys. Niitä alettiin kutsua hiuksiksi ja ne roikkuivat pitkän aikaa pelkkinä turhamaisina koristuksina, kunnes niistä keksittiin eräänä aikana muokata avaruussäteilyä kerääviä sähkökennoja stimuloimaan aivotoimintaa.

   Ne, jotka tällaisia asioita keksivät, keksivät myös rakentaa mekaanisia mehiläisiä, jotka asuivat heidän hiuskennoissaan ja haeskelivat vuorokauden ympäri ylimääräistä sähkösäteilyä keksijöiden ympärillä olevasta elektroniikasta. Joskus niitä näki parveilemassa oikosulun saaneen muuntajan ympärillä ja kilpailemassa toisten robottihyönteisten kanssa.

   Oli tietysti liian aikaista ajatella sitä päivää, jona robottihyönteiset olisivat korvanneet kaikki tavalliset hyönteiset, mutta muurahaiset olivat jo valitettavasti mennyttä. Teknomurkut rakensivat pesänsä hartsista, teräslastuista ja hiuksista.

 

6.

 

Eräänä päivänä erään vuorille rakennetun nudistitransvestiittiyhteisön keskusrakennuksen yläpuolelle ilmestyi lentävä lautanen. Se leijui välinpitämättömästi jonkin aikaa ja hävisi sitten hirvittävällä vauhdilla jättäen jälkeensä alastoman, valaistuneen joukon, joka tuijotti suu auki taivaalle.

   Sitä luultiin tietysti toiselta tähdeltä tulleeksi avaruusalukseksi ja kun he kertoivat siitä viranomaisille ja myöhemmin TV:ssä, heitä alettiin pitää valaistuneisuuden sijasta hieman kajahtaneina.

   Kun sitten eräs erakkona asunut ihmisaani ilmoitti, että lentävä lautanen oli laskeutunut hänen pihalleen ja ulos oli tullut puolen metrin mittaisia, hohtavanvalkoisia humanoideja, joilla oli iso, hyönteismäinen pää ja suuret surullisenmustat silmät, alettiin asiasta kiinnostua - varsinkin kun erakko kertoi vielä, että he olivat näyttäneet hänelle tulevia tapahtumia ja nämä tapahtumat alkoivat pikkuhiljaa toteutua - parin vuoden päästä.

   Humanoideja nähtiin siellä täällä silloin tällöin, mutta kukaan ei näyttänyt saavan kasaan tarpeeksi tieteellistä todistusaineistoa siitä, että niitä todella oli olemassa ja että ne todella vierailivat yksinäisten ihmisten luona. Valokuvat olivat aina mahdollisesti lavastettuja ja kertomuksissa oli aina omituisia aukkoja, joihin ei näyttänyt löytyvän mitään loogisia selityksiä. Kyseltiin, mikseivät humanoidit tulleet kunnolla esiin ja tapaamaan vaikka Yhdistyneiden Kuningaskuntien pääjohtajaa sen sijaan, että tapailivat tuntemattomia keskivertoihmisaaneja, jotka asuivat jossakin MOJON selän takana tai abduktoivat niitä aluksiinsa.

   (MOJO, Mahtava Oikea JumalOlento, oli ihmisaanien levinnein uskonnollinen ideologia. Uskottiin, että kaikki aine - niin kasvit, eläimet, kivet kuin karkkipaperitkin - olivat yhden valtavan universumiolennon pienenpieniä osasia, jotka toimivat tämän suuren olennon hyväksi, koska suuri olento toimi heidän hyväkseen suojelemalla heitä. Toinen, ei yhtä laajalle levinnyt uskonhaara oli puolestaan sitä mieltä, että jumala oli vain heidän tahdoton sätkynukkensa, jonka he olivat luoneet pystyäkseen elämään ja lisääntymään turvallisesti).

   Lentävien lautasien epäloogiseen käyttäytymiseen oli tottakai hyvä syy, mutta ihmisaanit eivät sitä tienneet. Humanoidit eivät nimittäin olleet muukalaislajin edustajia (vaikka eri planeetalta olivatkin), vaan ihmisaaniaikamatkaajia miljoonien vuosien päästä tulevaisuudesta. Arvaamaton evoluutio oli heittänyt homungulus sapiensin epätoivoissaan homungulus hyperioniin.

   He matkustivat tuon tuostakin ajassa taaksepäin tähän tärkeään ihmisaanien aikaan tutkimusretkille, varoen ottamasta liikaa kontakteja esi-isiinsä aikaparadoksien pelossa. He tekivät kokeita ja ottivat pieniä paradoksiriskejä valitsemalla yksinäisiä ihmisaaneja ja jakamalla heille tietoa tulevaisuudesta, mutta miljoonien vuosien paine tasoitti tällaiset pienet paradoksit helposti ja kesti ne venymällä kuminauhan tapaan. Valokuvat ja muistikuvat olivat aina suttuisia.

   Jos he olisivat saapuneet joukolla, silloin ajan kuminauha olisi luultavasti katkennut tai mennyt sellaiseen solmuun, että yrittäessä avata sitä se olisi vain tiukentunut entisestään. Sellaista riskiä ei kannattanut ottaa. Niinpä humanoidit jatkoivat vaivihkaisia tutkimuksiaan.

   Ja mikä heitä erityisesti kiinnosti juuri tässä ajassa?

   Kyllä, television draamasarjat. Humanoidit olivat ryhtynyt poistamaan aivoistaan sellaisia osia, jotka olivat liian väkivaltaisia, liian eroottisia tai liian kovasanaisia. He ottivat mallia ihmisaaniajan TV-ohjelmista, joissa raakaa väkivaltaa eikä paljasta pintaa näytetty eikä rumia sanoja käytetty.

   Aivoihin asennettiin suodattimia ja päänsisäisiä sensuurisensoreita, jotka pitivät huolen siitä, ettei kukaan humanoidi päässyt tekemään rasistisia huomautuksia tai iskemään liian lujaa. Seksi muuttui pelkäksi peiton alla pyöriskelyksi ja humanoidit siirtyivät suvuttomaan lisääntymiseen. Synnytyksen aikana jokainen lääkäri piti silmänsä kiinni. Kaikki humanoidit olivat suoraselkäisiä sankareita.

   Humanoidiyhteiskunnasta, joka alkoi yhä enenevässä määrin muistuttaa ihmisaanien saippuasarjaa (sitä mukaa kuin tutkimustietoa ajan ohjelmista saatiin), syntyi harvinaisen onnellinen ja pitkäkestoinen utopia. Sen tuhoutuminen alkoi vasta sitten, kun eräs humanoidi lausui yhtiökokouksessa 'pahuksen' sijasta 'paska' epäkuntoon menneen sanasuodattimen takia, jolloin kaikki kuuntelijat saivat pahoinvointikohtauksen, oksensivat lattialle ja kuolivat mahdollisimman verisellä tavalla järkytykseen nähdessään millaisen hirvittävän sotkun olivat tehneet sävy sävyyn sisustettuun ja tunnelmavalaistuun muovimaailmaansa.

 

7.

  

Mutta ihmisaanit olivat vielä autuaan tietämättömiä tästä lajinsa kammottavasta tulevaisuudesta. He tekivät juuri siihen aikaan tehneet suurenmoisen keksinnön tajutessaan, etteivät olleet pelkkää lihaa, luuta ja aivomassaa, vaan koostuivat itseasiassa pienistä vapaudenkaipuisista hiukkasista: Cowboy-partikkeleista.

   Niitä oli koko maailmankaikkeus täynnä. Ne olivat kuolemattomia ja harvinaisen teräviä. Yleensä Cowboy-partikkelit lensivät vapaina ja vailla huolia ympäri avaruutta, mutta kauan sitten joukko hiukkasia oli törmännyt vahingossa suureen, tyhjyydestä muotoutuneeseen kivimassaan, jonka nimi tulisi olemaan planeetta Maa. He jäivät planeetan painovoimakentän vangeiksi eivätkä päässeet enää lentämään vapaina. Muut partikkelit jatkoivat avaruudessa iloista leviämistään, mutta nämä partikkelit joutuivat kiertämään planeettaa, avaruutta vääristävää massakimpaletta, mustan aukon pikkuserkun kaimaa.

   Partikkelit päättelivät (teräviä kun olivat), että niiden täytyisi kehittää itselleen jonkinlaisia apulaitteita. He päätyivät sellaiseen ideaan, että he kehittyisivät suuremmiksi elämänmuodoiksi eräänlaisina planeetan parasiitteina, syöden ja muokaten sitä kunnes olisivat kehittäneet itsestään niin suuria ja monimutkaisia elämänmuotoja, että pystyisivät lentämään takaisin avaruuteen.

   Cowboy-partikkelit ryhtyivät toimeen ja olivat melko pian kehittyneet ameeboiksi, sitten vesieläimiksi, sitten maa-eläimiksi, sitten linnuiksi - ja huomasivat pian, että se oli huono tapa, sillä linnut eivät pystyneet millään lentämään avaruuteen.

   He hylkäsivät siivet ja alkoivat kehittämään älyllistä, itsetietoista elämänmuotoa, nimenomaan epinoita. Epinot kyllä keksisivät keinon heidän puolestaan, partikkelit ajattelivat.

   Ja lopulta, ihmisaanien ehdittyä avaruusaikaan, partikkelit olivat viimein vapautuneet. Elämä, joka oli syntynyt planeetalla suuren paineen alaisena kuin timantti hiilestä, oli saavuttanut päämääränsä ja partikkelit pääsivät jälleen vapauteensa. Ihmisaanit, heidän suurenmoiset vapautuskoneensa, he jättivät kehittymään oman onnensa nojaan - ilman suunnitelmaa, ilman suuntaa.

   Tästä ihmisaanit eivät olleet autuaan tietämättömiä, he vain vähät välittivät. He jatkoivat matkaansa niinkuin ennenkin ja kehittyivät, koska kehityksen kannattaa suosia kehitystä. Se oli vain luonnollista valintaa.

   He alkoivat yhdistellä aivojaan. Rakastavaiset yhdistyivät toistensa mieliin ja olivat muutaman vuoden päästä yhtä mieltä siitä, että he tarvitsivat toisen yhdysmielen kumppanikseen. He löysivät toisen yhdysmielen ja yhdistyivät vähän ajan kuluttua siihenkin. Sitten tämä neljämielinen olento tuli yksinäiseksi ja alkoi etsiä toista yhtä yksinäistä neljämieltä.

   Yksi yksinäinen olento jakoi mielensä yhdistymisen sijasta kolmeentoista osaan ja oli aina suuressa joukossa.

 

8.

 

Lopulta, kun ihmisaanit olivat vuosimiljoonien aikana viimein yhdistyneet toisiinsa suuriksi hiilen ja piin sekaisiksi massoiksi ja kehittäneet uusien, suurien yhteiskehojensa suojiksi tiiviit, lämpöiset metalliturkit avaruuden tyhjyyttä ja kylmyyttä vastaan (toisinsanoen muuttuneet tekno-orgaanisiksi jättiläisiksi), he siirtyivät vähitellen (oppiessaan viimein luomaan ruokansa ja ilmansa tyhjästä) kokonaan pois planeetoilta elämään suurempaan maailmaan, kuten nuo alkumerten Cowboy-partikkelit, jotka yhtyivät suureksi kalaksi, nousivat pois nestemaailmastaan, astelivat neste- ja kaasumaailman välissä aikansa ja lensivät pian lintuna kaasukehässä, avaruuteen siirtyminen oli luonnollinen kehitysaskel.

   Ihmisaanit olivat lähes yhtä vapaita kuin Cowboy-partikkelit. He levittäytyivät ympäri galaksijoukkoja muodostaen valtavia imperiumeja, rakensivat uusia maailmoja lihasta ja teräksestä ja kävivät silloin tällöin sotia toisiaan vastaan ihan kehityksen vuoksi. He eivät olleet enää riippuvaisia vakaasta kamarasta jalkojensa alla, mutta asuttivat sellaisia ja siirtelivät Maan eläimiä ja kasveja uusiin maailmoihin nostalgisista syistä. Satojen miljoonien vuosien itsekkyyden jälkeen oli viimein tullut yhteisen edun ajattelun aikakausi.

   Eivätkä he löytäneet elämän pihaustakaan mistään muualta. Kaikkialla minne he menivät, jokaisella planeetalla, jolle he laskeutuivat, he olivat ensimmäiset elolliset olennot. Toivo eli pitkään, mutta tuli aika hyväksyä se, että he olivat tässä leikissä yksin: Elämää ei olisi missään muualla ennenkuin he veisivät sitä sinne.

   Tällainen yksipuolisuus häiritsi ihmisaaneja. He päättivät ryhtyä itse luomaan erinäköisiä lajeja syrjäisille pikkuplaneetoilla ja antaa niiden kehittyä yksikseen ihan rauhassa, luoda omat evoluutionsa ja kulttuurinsa, jotta ainakin sillä lajilla joka seuraavaksi ehtisi lähteä avaruuteen, olisi odotettavissa suurta "sense of discoverya", kun he löytäisivät ihmisaanien (eli Suuren Muinaisen Mystisen Muukalaislajin) jäänteitä ja tapaisivat matkoillaan muita muukalaislajeja, jotka olisivat yhtä ihmeissään heidän aikaansaannoksistaan.

   He keksivät kaikki uudet olennot omista päistään. Joillekin planeetoille laitettiin liskoihmisiä, joillekin kalaihmisiä, joillekin ihmisihmisiä, joillekin robotti-ihmisiä ja joillekin jotain hyvin kaukaisesti ihmismäistä, eteeristä olemusta.

   Aleaanit muistuttivat eniten heitä itseään. Ne olivat lähtökohdiltaan lyhytkarvaisia nisäkkäitä. He keksivät ensimmäisenä multikratian ja saivat sen toimimaan (jotenkuten).

   Ghrymsit olivat lyhytkarvaisia liskoja, piikkipiruja. He muodostivat valtion, jossa jokainen nainen, mies ja lapsi kuului johonkin sotilaalliseen jaostoon.

   Po't olivat piirankaisia hyönteisiä, joskin kovasti ihmisen näköisiä, hieman peikkomaisia olentoja. Heillä oli ohimoillaan ylimääräiset aistiläpät, joista pystyi kehittymään uudet silmät tai korvat, jos po' menetti näön tai kuulon oikeista elimistään.

   Hylonit olivat käveleviä kasveja ja käyttivät valuuttanaan nesteellä täytettyjä kuulia. Myöhemmin laji loi nahkansa ja heistä kehittyi hydejä, lentäviä kasveja, jotka söivät vain kaikkea elävää. Heillä oli haju- ja makuaisti sormenpäissä. Heillä ei ollut sieluja, mutta heillä oli jotain parempaa: he pystyivät muuttumaan koneiksi kuollessaan.

   Ogregoret olivat yksisukupuolisia vartijoita, jotka lisääntyivät kuroutumalla. Lisääntymisvaiheessa ogregore siis kasvatti itselleen ensin toisen parin käsiä ja jalkoja, sitten toisen pään ja sisäelimet ja lopulta uusi ogregore irtaantui emo-ogregoresta omaksi yksilökseen.

   Wondirien yhteiskunta perustui puiden kasvuun ja siemeniin. He puhuivat runollista kieltä ja heidät joukostaan syntyi paljon portaalinavigaattoreita ja maageja.

   Gidit olivat laji, joka kehittyi marjoista, tarkemmin sanottuna eräistä rypäleistä. He kehittyivät myöhemmin vaaleanvihreiksi omeniksi ja söivät vain raakaa lihaa.

   Teemameerit olivat surullinen laji, jonka ainoa kommunikointikeino oli raaka väkivalta. Oli surullista katsottavaa, kun he yrittivät ottaa kontaktia toisiin lajeihin.

   Teltoekrit taas olivat kaikkea sekaisin. Heissä oli yhtä paljon eläintä kuin kasvia, luuta sisällä ja kitiinikuori päällä, tuntosarvia ja suomuja siellä täällä, sekä keuhkot että kidukset. He pystyivät muodostamaan ruumiistaan pallon ja elämään avaruudessa luoden oman happensa, sillä heillä oli kasvissisäelimet. He eivät rakentaneet mitään, vaan keräsivät kaiken valmiina. Heidän avaruusaluksensa olivat eläviä olentoja, soleteereiksi kutsuttuja avaruuskengurulintuja, jotka elivät painottomassa tilassa. Heidän käsiaseensa olivat koulutettuja myrkkyliekkiliskoja. Maa-ilma-alukset, joita he käyttivät planeettojen pinnoilla, olivat teratoptereita; hirviölentäjiä.

   Visikaanit olivat kokonaan valkoista luuta, mutta pukeutuivat mustaan nahkaan. He porasivat reikiä kasvoihinsa ja kiinnittivät niihin putkia, koristeita ja radioita. He eivät sanottavasti lisääntyneet, mutta aina kun visikaani kuoli, hänestä jäi jäljelle yksi selkänikama (aldebaran), josta kasvoi uusi luuolento, kun tuon selkärangan siemenen hautasi multaiseen maahan. Jos siemenen halkaisi, siitä kasvoi kaksi uutta visikaania, mutta oli 30% mahdollisuus, että toinen visikaani oli epämuodostunut.

   Sylfirit olivat kolmihäntäisiä flagellaatteja, joilla ei ollut kotiplaneettaa.

   Phabtidit olivat pieniä dinosaurusihmisiä, joiden suurin pelko ja häpeä oli pudota alas puusta.

   Phaloidit olivat phabtidien sukua, vaikka eivät siltä näyttäneet. Ne olivat naiiveja matoihmisiä, jotka halailivat toisiaan jatkuvasti.

   Crijafit asuivat Käytävissä, väliulottuvuudessa, ja heillä oli vain yksi silmä toisella puolella ruskeaa, kaljua kalloa. Graiat olivat crijafien pyhiä ritareita, joista jokainen oli kuningas.

   Triclopsit olivat kolmikätisiä, kolmisilmäisiä, kolmijalkaisia olentoja. Numero kolme oli heille pakkomielle. He asuivat pyramideissa kolmen auringon alla, kolmella planeetalla. He kehittivät tegnologiansa huippuunsa ja luopuivat sitten siitä kaikesta. Kaikki koneet hävitettiin ja tiedot poltettiin. Vain heidän veressään olevat nanobotit säästyivät. Kaikki tegnologia mitä heillä oli, oli nyt heidän sisällään.

   Lisäksi olivat vielä holoformit, hydrobit, nekroidit, osiconit, inenquet, salarrit, plastoidit, darksit, keisarit, haarniskat ja kymmenet, kymmenet muut - mutta koko maailmankaikkeuden lajien ominaisuuksien luettelointiin täytyisi varata enemmän aikaa.

   Nämä uudet lajit kutsuivat ihmisaaneja örkeiksi. Vaaleanpunaisiksi örkeiksi.

   Siitä eivät suuret muinaiset ihmisaanit olisi olleet mielissään, jos olisivat tienneet.

 

9.

 

Ihmisaaniolennot itse puolestaan kasvoivat ja kasvoivat. Ensin he olivat valtavia jättiläisiä - viisituhatjalkaisia ja kuusisataasilmäisiä, epämuodostuneita massoja, jotka ryömivät lonkeroillaan ympäri maita ja mantuja, kelluivat korkealla ilmassa metsien ja merien yllä kuin keskeneräiset, sieltä täältä orgaaniset avaruusalukset - tai kuin repeilleet, moniväriset (mutta yleissävyltään tummat) pilvimassat, joista viilentävän sateen sijasta maahan pudottautui tulikuumia tuntosarvia imemään punaista kultaa, sinistä hopeaa ja kimaltavia kiviä planeettojen suonista.

   Heidän omat pienet lajiluomuksensa pitivät jättiläisiä jumalina. Heille uhrattiin suuria petoeläimiä, heidän näkemisensä tuotti onnea ja heidän asuinsijoilleen syrjäisten vuorten suuriin luoliin suoritettiin pyhiinvaellusmatkoja, ja silloin tällöin joku uskalias pikkumies yritti tulla miekan ja kilven kanssa tappamaankin nukkuvaa jättiläistä, mutta epäonnistui sadasosaa vaille sadassa prosentissa tapauksista.

   Ja lopulta jättiläiset riitaantuivat. Nuo tekno-orgaaniset biokybergeenimassat, kuolemattomat ihmisaanimutanttigeenijätit, jotka toimivat eläimellisten vaistojensa varassa kuin vuoret järjen ohjaamina, alkoivat tuhota omia luomuksiaan ja syödä toisiaan elävältä. Planeetoilla kulki kilometrien korkuisia, osin hämähäkkimäisiä ja osin etanamaisia hirvityksiä, jotka kalusivat toistensa metallisia luita vuosikymmenten ajan ja pienet lajit katselivat heidän kamppailuaan tasankojensa kaupungeista pelon vallassa. Sanottiin, että muinaiset jumalat olivat tulleet hulluiksi.

   He lensivät planeetoilta toisille, liukuivat ulottuvuuksista ulottuvuuksiin ja maailmoista toisiin maailmoihin ja nuo suunnattoman suuriksi, tusinan planeettaa peittäviksi tähtien lapsiksi kasvaneet, nyt giganteiksi kutsutut olennot, etsivät pienempiä jättiläisserkkujaan ruoaksi pohjattomaan nälkäänsä. Liha ja metalli kirkui heidän kymmenten kauhunkitojensa armottomissa happoa erittävissä hampaissa.

   Pienet lajit, jotka olivat näitä titaanien taisteluita seuratessaan kehittyneet kovasti, lensivät pienillä avaruuslaivoillaan vanhojen jumaliensa jaloissa ja edellisten sukupolvien sanomaa korjattiin muotoon: Liian suuret muinaiset jumalat olivat tulleet hulluiksi.

 

10.

  

Lopulta jäljellä oli vain kaksi suurta olentoa, molemmat tuhannen planeetan kokoisia ja näköisiä. He seisoivat yhdessä toistensa päällä tuijottaen toisiaan miljoonin nälkäisin silmin ja miljoonin ruoansulatusneitä oksentavin suin. Kumpikin tahtoi syödä toisensa.

   Mutta kumpikaan ei siihen pystynyt, sillä he tiesivät olevansa kuin hauet jotka yrittävät syödä toisensa ja tukehtuvat toistensa kurkkuun.

   Tätä tuijotuskilpailua jatkui ehkä kymmenen miljardia vuotta.

   Ja lopulta he vilkuttivat hyvästiksi. Siinä kaikki.

 

11.

 

Mutta tämä on vain yksi teoria. Toinen teoria väittää, että gigantit kuolivat samasta syystä kuin dinosaurukset: he vain kasvoivat liian isoiksi (mutta ei dinosauruksistakaan tiennyt). Jotkut sanoivat, että kaksi viimeistä giganttia söivät lopulta toisensa ja muuttuivat käsittämättömän järkälemäiseksi superplaneetaksi, jota tulevaisuudessa tultaisiin kutsumaan Loputtomaksi Maaksi. Eikä ollut aivan totta, että kaikki pienet jättiläiset hävisivät giganttien hävitessä. Muutamia pieniä ja pari vähän suurempaakin jäi vielä jäljelle.

   He olivat löytäneet hyvät piilopaikat. Eräässä kaukaisessa galaksissa yksi suurista jättiläisista oli esimerkiksi muuttanut itsensä koko galaksin kokoiseksi kaasumaiseksi olennoksi, jota ei olisi pystynyt syömään suurimmillakaan hampailla; korkeintaan ehkä imemään pillillä, jos gigantit olisivat sen olemassaolon huomanneet. Eikä kaasusta olisi sitäpaitsi edes kummoista ateriaa saanutkaan.

   Kaasuolennon sisällä olevien, tähtiä kiertelevien planeettojen pinnoilla elelevät pienet lajit kehittyivät ja taistelivat tuntien suuren olennon läsnäolon joka puolella ja jotkut yksilöistä oppivat käyttämään hyväkseen olennon monimutkaista, näkymätöntä olemusta ruiskuttamalla elimistöönsä nanobotteja, jotka mahdollistivat eräänlaisen linkin olennon ja yksilöiden ajatusten välille. Ajatukset kuitenkin poikkesivat suuresti (luonnollisesti), joten yhteys oli kaikkea muuta kuin ongelmaton.

   Mutta he kiersivät ympäri galaksia suurilla aluksillaan, jotka käyttäytyivät galaksinsisäisen avaruuden kaasussa kuin sukellusveneet meressä ja taistelivat urheasti toisia yksilöitä vastaan, jotka käyttivät linkkiä olennon välillä pahuuden levittämiseen.

   Joitakin tuhansia vuosia myöhemmin, kun he yrittivät poistua galaksistaan luullen, että koko maailmankaikkeus oli yhtä olentoa ja koostui samanlaisesta kaasusta, he menettivät aluksensa hallinnan tyhjiöavaruudessa ja törmäsivät tähteen.

 

12.

 

Superplaneetasta nimeltä Loputon Maa kasvoi makroavaruuden keskusta: Tuhansien miljardien galaksijoukkojen kokoinen yhtenäinen maamassa, jota galaksit kiersivät kuin kuut planeettoja. Seitsemänkymmenen pilvikerroksen läpi nousi kolmenkymmenentuhannen kilometrin korkuisia vuoria ja valtameret virtasivat pienten purojen tapaan.

   Loppumaassa saattoi satatuhatvuotias rikollisolento karata vankilasta ja juosta karkuun koko miljoonan vuoden elämänsä ajan yhteen ilmansuuntaan. Niin monet sitten tekivätkin. Hullut seriffit ajoivat heitä takaa tuhansia vuosia.

   Siellä pienet, nuoret lajit kamppailivat itseään ja toisiaan vastaan pienten maa-alueidensa hallinnasta, kunnes yksi lajeista - ihmisen kaltaiset olennot, joita kutsuttiin morraideiksi - toi rauhan Loputtomaan Maahan väkipakolla. He tappoivat armeijat viimeiseen lapseen, tuhosivat kaupungit esimerkiksi muille kaupungeille ja levittivät raivoisia kulkutauteja, kunnes kaikki sen pienen Loppumaan palasen lajien rippeet tunnustivat heidät johtajikseen.

   Morraidit julistivat olevansa koko Loppumaan valtiaita, ja niin tekivät ne kymmenettuhannet muut voittoisat lajit toisaalla Loppumaassa, miljoonien kilometrien päässä toisistaan. He tekivät omasta alueestaan kartan, joka peitti kokonaisen tanssisalin lattian. Salia alettiin kutsua karttasaliksi ja seuraavan kerran siellä tanssittiin vasta miljoona vuotta myöhemmin, kun morraideja ei enää ollut - ainakaan omassa muodossaan.

   Jotkut sanovat, että morraidit lähtivät ja jättivät jälkeensä valtavat tyhjät kaupungit ja koneet, jotka toimivat lähes loputtomalla energialähteellä: Paradoksienergialla (se perustui siihen tosiasiaan, että kun kappaletta liikutti ajassa taaksepäin ja törmäytti itseensä, siitä vapautui valtavasti sähköenergiaa).

   Toiset sanovat, että morraidit juuri eivät lähteneet mihinkään, vaan he olivat ainoita, jotka jäivät. Heitä ei vain enää pystynyt näkemään, sillä he liikkuivat kaupungeissaan aineettomina haamuina.

 

13.

 

Sillä aikaa kuolleiden (tai edelleen elävien, mutta nukkuvien) jättiläisten ruhot (niiden siis, jotka olivat piiloutuneet giganteilta) leijuivat avaruudessa valtavina, hitaasti sykkivinä massoina vailla päätä ja häntää. Lajit, jotka löysivät nämä jättijättiläiset, leikkasivat niiden lihaksista ja luista ja ihosta suuria paloja ja rakensivat niistä itselleen puolieläviä avaruusasemia ja avaruusaluksia. He alkoivat myös luoda omia olentojaan, kuten jättiläiset aikoinaan, mutta he eivät luoneet olentojaan minkäänlaisin suunnitelmin. Heillä oli altaita, joita he sekoittivat kuin noidat patojaan ja odottivat, mitä niistä nousisi.

   Altaista syntyi olentoja, joita alettiin kutsua uniklooneiksi, sillä he olivat kaikki samaa lihaa ja geenirihmaa, mutta silti kaikki erilaisia; jotkut ihmismäisiä, jotkut arveluttavan epäihmismäisiä. Unikloonien elämä saattoi päättyä yhtä yllättäen kuin alkaakin, ja he saattoivat muuttua toisenlaisiksi olennoiksi kesken tavallisten askareidensa: Hämähäkkimäinen uniklooni saattoi yhdessä hetkessä nostaa laatikkoa ja seuraavassa olla kuollut kovakuoriainen laatikon alla. Heidän elämänsä oli arvaamatonta kuin elämä itse.

   Mutta hekin kasvoivat ja unohtivat sen, että todellisia voittajia eivät lopulta ole jättiläiset vaan kääpiöt; eivät ensimmäiset vaan ne viimeiset, jotka odottivat kärsivällisesti ajan loppuun saakka.

   Kun tähdet olivat sammuneet, kun kaikki elämä oli tuhoutunut, kun avaruudessa leijui vain kylmiä kiviä, morraidien jälkeläisten luomat bionanobotit aloittivat kehityksensä. Ne olivat niin pieniä ja kevyitä, ettei avaruusaika saanut niistä otetta ja jokaisessa kvarkkia pienemmässä koneessa oli sisäänrakennettu aikakone ja teleportti. Jokainen niistä pystyi elämään ja monistamaan itseään loputtomiin yhden ihmisen silmänräpäyksen energialla.

   He monistivat itseään ajassa taaksepäin miljoonakertaisella valonnopeudella niin, että koko universumi ajan kuvitellusta alusta sen kuviteltuun loppuun täyttyi noista tehokkaimmillekin mikroskoopeille näkymättömistä tekno-orgaanisista roboteista.

   Niistä tuli maailmankaikkeuden todellisia valtiaita, alusta loppuun, ikuisesti. Jokainen meri ja metsä, jokainen planeetta ja kuu, jokainen tähti ja asteroidi, jokainen tyhjän, loputtoman avaruuden millimetri oli täynnä pienenpieniä ajattelevia koneita. Niitä oli enemmän kuin mitään muuta ja niiden ainoa motiivi olemassaololleen oli olemassaolo itse.

   Kuitenkin vain harva uskoi niiden olemassaoloon ja vielä harvempi tiesi niiden olemassaolon varmaksi. Eräissä Loputtoman Maan kolkissa niitä palvottiin, mutta palvojia kutsuttiin kenoiiteiksi; tyhjyyden palvojiksi. Jotkut tutkijat onnistuivat näkemään niiden jälkiä tegnologiansa korkeimmalle kehittyneillä laitteilla ja päättelemään niiden olemassaolon teoreettisesti.

   Mutta vain yksi olento - yksi ihminen - pystyi keksimään, miten niitä pystyisi hallitsemaan. Hänen nimensä oli Cyber. Ja kun Cyber pystyi hallitsemaan koko multiversumin täyttävää ainetta, hän pystyi hallitsemaan kokonaista universumia laidasta laitaan, ajan ja paikan alusta loppuun. Cyber loi seuraajiensa avustuksella 'mahlan': myrkyllisen aika-paikkaplasman, jonka sisällä aika ja paikka pysähtyivät lähes täysin. Hän loi ihmisliskojen rodun, joka eritti tuota myrkyllistä mahlaa ruumiistaan kuin hikeä ja piilotti ihmisliskot suuriin maanalaisiin kammioihin.

   Cyber tiesi, miten voisi tarpeeksi yhdistää itseään noiden olentojen ajatuksiin: hänen täytyi vain odottaa, että liskot lisääntyisivät ja täyttäisivät maan. Ja nimenomaan koko maan, koko Loppumaan, ei vain sen pinta-alueita. Niitä täytyi olla tuhansia kilometrejä maan sisässä, vieri vieressä, puiden ja kivien sisässä ja alla ja päällä.

   Ja juuri kun hän oli toteuttamassa suurta maailmankaikkeudenvalloitussuunnitelmaansa, lohikäärme pilasi kaiken.

 

14.

 

Lopulta tuli aika, jolloin koko maailmankaikkeus oli tutkittu. Universumin joka kolkka oli kaluttu ja mitattu, kartoitettu ja nimetty. Joka paikkaan oli lyöty karttamerkki: ilmassa leijuva aineeton väripallo. Morraidit, muinaiset mustat Aleaanit, olivat tehneet nuo universumin karttamerkit aineettomasta aineesta. Miljoonat automaattiset kartoittaja-alukset lensivät edelleenkin ympäri maailmankaikkeutta kartoittamassa avaruuden alueita uudelleen ja uudelleen. Jos pystyi katsomaan karttamerkkejä kauempaa, näki että ne muodostivat pyramideja.

   Mitä pystyi tutkimaan nyt, kun maailmankaikkeus oli takataskussa? Täytyi rakentaa uusi maailmankaikkeus tutkittavaksi, ehkä jokaiselle olennolle omansa. Niin tehtiinkin. Rakennettiin tuhansittain maailmankaikkeuksia maailmankaikkeuden sisään ja luultiin, ettei kukaan ollut tehnyt niin jo aiemmin (mutta alkua ei ollut edelleenkään).

   Jotkut tyytyivät tutkimaan omia uusia maailmankaikkeuksiaan ja kirjoittamaan tuhansien sivujen selvityksiä niiden historiasta ja luonnonlaeista, mutta jotkut ihastuivat maailmankaikkeuksiinsa niin, että menivät niihin sisään ja pelasivat niitä kuin pelejä.

   Sitten jotkut menivät niin pitkälle, että loivat itselleen maailmankaikkeuteensa hahmon, pyyhkivät koko oikean olemuksensa pois, menivät sisään luomaansa hahmoon ja alkoivat elää elämäänsä tuona hahmona autuaan tietämättöminä siitä, että olivät pelkkiä itsensä luomia hahmoja.

   Sitten nämä hahmot alkoivat tietysti luoda omia maailmankaikkeuksiaan omien maailmankaikkeuksiensa sisässä (ja niin edelleen), mutta kummallisempaa oli se, että kun he kuolivat, he siirtyivätkin vain aina seuraavaan maailmankaikkeuteen. He olivat itselleen kuolemattomia, vaikka kuolivat kaikille muille. Uudestisyntyminen oli tätä päivää.

   Sitten joku alkoi kehittämään taantuvaa virtuaalimaailmankaikkeutta ja löysi sieltä harvinaisen planeetan, jolla ei ollut renkaita ympärillään kuten kaikilla muilla. Planeetalla asuivat olennot, jotka olivat juuri päättäneet muuttaa itsensä valonsäteiksi ja ampua itsensä ikuisuusmatkalle avaruuteen, kohti tähtiä. Jokainen oli ostanut oman auringon.

   Harmi vain, etteivät he olleet ottaneet huomioon universumin kaareutumista. Suurin osa meni auringoistaan ohi ja imeytyi jossakin matkan varrella mustaan aukkoon ja siitä jonnekin toiseen vastasyntyneeseen (mutta silti aina olleeseen) maailmankaikkeuteen.

 

15.

 

Mutta mielikuvitus oli liian suppea. Täytyi rakentaa kone, joka pystyi kuvittelemaan paljon enemmän ja parempia maailmankaikkeuksia. Sellainen rakennettiin ja se jätettiin nimettömäksi rakentajiensa mukaan.

   Ensimmäisenä tekonaan kone muodosti mörköjen maailmankaikkeuden; paikan, jossa eli ja asui olentoja, jollaisia ei pystynyt mielikuvituksekkainkaan henkilö kuvittelemaan. Se oli universumi universumien ulkopuolella ja siitä tiesivät vain harvat ja valitut, ja sinne pääsivät vielä harvemmat ja valitummat. Tarkkaanottaen sinne pääsi yksi ainoa avaruusalus koko multiversumin ikuisen olemassaolon aikana.

   Tähtisumuristeilijä Nebulanessar oli tuo alus, joka löysi tien mörköjen maailmankaikkeuteen. He löysivät korkkaamattoman portaalin sieltä avaruuden hylkykolkasta, missä kellui vain pieniä asteroideja vyöhyke vyöhykkeen jälkeen, ei mitään muuta.

   Portaali ilmaantui heidän eteensä ilman ennakkovaroitusta ja sieltä työntyi esiin olentoja mielikuvituksen laidalta. Kauheita, sanoinkuvaamattomia hirviöitä. Ne todella testasivat yhteisöllisyytemme rajoja.

   Nebulanessar, pieni alus, livahti sisään hirviöiden luo. Heidän viimein lähetyksensä koostui pisteistä ja pilkuista. Ensin ei ymmärretty lainkaan. Sitten tajuttiin, että he morsettivat, mutta he morsettivat kuolleilla kielillä. Ainoa lause, joka pystyttiin kääntämään kuului: "Niiden selkäranka on ympyrä."

   Sitten mielikuvituskone teki toisen tempun: Universumin, joka oli pommi? Ei. Niinkö he sanoivat? No, ymmärrän erehdyksen. Onhan se heidän propagandansa tietyllä tavalla tottakin, mutta kerronpa, miten asia on oikeasti:

   Kone teki teleportin, joka pystyi siirtämään myös elävää materiaa ja teki siitä niin tehokkaan, että sillä pystyi siirtämään ihan kaikkea - mistä tahansa mitä tahansa minne tahansa, vaikka kokonaisia galaksijoukkoja. Sitten kone laittoi koneeseen satunnaissiirtimen: laitteen, joka avasi satunnaisen maailmankaikkeuden ja valitsi sieltä satunnaisesti jonkin olennon tai esineen ja siirsi sen summassa tuhannen galaksin takaa 'eläintarhaansa'. Koskaan ei tiennyt, mitä koneesta putkahti esiin. Sitten kone alkoi siirtelemään tähtisumua mustaan aukkoon ja sitten mustia aukkoa tähtien sisään ihan huvin vuoksi.

   Mutta eräänä yönä sattui onnettomuus: teleportin suojaukset pettivät. Kone laski kohteen atomit, erotteli ne muista atomeista kohteen ympäriltä ja siirsi kohteen, mutta ilman suojauksia se ei osannut enää erottaa kohdeatomeja ympäristöstä. Seuraavassa siirrossa se oli aikeissa kokeilla hologrammin siirtoa, mutta kun kone ei osannut enää erottaa hologrammia kaikesta muusta sen ympärillä (itsensä mukaanlukien), se alkoi siirtämään koko maailmankaikkeutta hologrammin sijasta.

   Mihin koko maailmankaikkeus muka voisi siirtyä? Sitä ei tiedä kukaan, mutta niin kone vain tekee. Se siirtää koko maailmankaikkeutta jonnekin, ja koska siirto tapahtuu reaaliajassa (eli se ei laske koko kohteen atomeja ja siirrä niitä kerralla, vaan se siirtää kohteen sitä mukaa kun on laskenut) se siirtää kaikkea pois pikkuhiljaa. Toiset galaksit siirtyvät vuosisata myöhemmin kuin ensimmäiset.

   Sitten se alkaa siirtämään toista maailmankaikkeutta ja niin edelleen loputtomasti. Ja se mitä se siirtää tuhannen miljoonan vuoden kuluttua... ei ajatella sitä.

   Mutta mielikuvituskone ei ollut vielä edes tehnyt pahintaan: Se loi maailmankaikkeuden kokoisen ajattelevan tuhotietokoneen, joka kehitti toisen, vielä paremman tuhotietokoneen ja se kehitti vielä paremman, kunnes ne toivat täydellisen järjestyksen tähän täydelliseen kaaokseen. Maailmankaikkeus muuttui valtavaksi tuhokoneeksi, missä loputtomilla kaduilla kulki lohduttomia ihmisolentoja odottamassa sitä päivää, kunnes tuhokone saa ohjelmansa päätökseen, pysäyttää ja järjestää kaiken paikalleen ja se on oleva maailmanloppu.