Site hosted by Angelfire.com: Build your free website today!

Totuus

Tiedon saavuttua Thomasin kuolemasta lukitsin itseni tornihuoneeseen, enkä päästänyt ketään luokseni, istuin vain, katsellen ulos ikkunasta ja itkin. Syytin itseäni Thomasin kuolemasta, mutta ennen kaikkea syytin isääni. Ja vaikeinta oli se, etten ymmärtänyt miksi näin oli tapahtunut, miten isäni oli voinut olla niin julma, että oli tuhonnut mahdollisuuteni onneen?! Istuin yksin tuossa tornissa viikkoja, poistuin paikaltani ikkunan vierestä, vain nukkuakseni ja hakeakseni palvelijan oven taakse jättämän ruuan. En tiedä milloin ensimmäistä kertaa huomasin lumivalkean kyyhkyn, joka istui avoimella ikkunalla ja katseli pää kallellaan minua, taisin tiedostaa sen olemassa olon jo ensimmäisistä päivistä alkaen, jotka istuin tornissa, mutta vasta viikkojen päästä aloin toden teolla kiinnittää siihen huomiota. Kyyhky näytti älykkäältä, vaikka kaikki eläimet näyttivät minun mielestäni vähintään yhtä viisailta kuin ihmiset, oli tässä kyyhkyssä jotain erityistä. Välillä minusta tuntui kuin se olisi puhunut minulle, en ymmärtänyt sanoja tai kuullut ääntä, mutta silti minut valtasi tunne, että oivalsin jotakin. Tunnetta on vaikea selittää, enkä näin jälkeenpäin oikeastaan itsekään ymmärrä mitä silloin koin. Tiedän vain, että eräänä päivänä kun heräsin vuoteeltani tornihuoneessa, ikkunalaudalla ei istunut kyyhkynen vaan nuori nainen. Nainen ei istunut ikkunalaudalla, vaan tuolilla, jolla minä aina istuin katselemassa ulos ikkunasta, mutta silti en heti nähnyt naista vaan kyyhkysen ja kun lopulta sain häivytettyä mielikuvani kyyhkystä ja sain tarkasteltua lähemmin naista olisin yhtä hyvin voinut vannoa, minun istuvan siinä paikoillani tuon kyyhkynaisen asemasta. Nainen oli hätkähdyttävällä tavalla minun näköiseni, tosin vanhempi. Ei hän näyttänyt kuin kaksikymmenvuotiaalta mutta silmistä näki heti, ettei sata tai tuhatkaan vuotta riittänyt naisen ikää laskiessa. Ensimmäinen sana, jonka sanoin ääneen ei todellakaan ollut sitä mitä olisin kuvitellut sanovani, ”äiti”. Sillä hetkellä aloin ymmärtää, että kyyhky todella oli puhunut minulle, ei minulle vaan ajatuksilleni, ymmärtämättäni sitä olin oivaltanut asioita, joita en sitä ennen ollut edes tiedostanut. ”Niin. Nimeni on Cerenia. Hauska vihdoinkin tutustua tyttäreni, Cerine.” Minä vain istuin hiljaa sängyllä ja kuuntelin. Cerenia puhui hiljaisella tyynellä äänellä, hän kertoi minulle cereniineistä, heidän plaanetasta jossain tähtien tuolla puolen ja heidän magiastaan, loitsuista riippumattomasta, tahdon alaisesta voimasta. Lopulta hän vaikeni ja laski pöydälle pienen vihreäkantisen kirjan, sitten hän muuttui kyyhkyksi, aivan siinä minun silmieni edessä. Minä näin hänen muuttuvan. Sitten kyyhky levitti siipensä ja lensi ulos, kohoten kohti taivaan sineä. Istuin vielä kauan siinä sängynpäällä ja lopulta nousin ylös ja astelin pöydän luo. Kääntelin kyyhkynaisen pöydälle jättämää kirjaa hetken käsissäni ja sitten avasin sen, kirja oli kirjoitettu kielellä, jota enää ei tunneta tässä maailmassa, mutta minä ymmärsin sitä. En ymmärtänyt sanoja tai kirjaimia, mutta silti tiesin, mitä siinä sanottiin. Kirja oli Cerenian kirjoittama, hän oli kirjoittanut sen minulle, että saisin tietää, että ymmärtäisin. Luin kirjasta isästäni Gaffetista, siitä kuinka äitini oli tuonut minut maahan ja jättänyt Xandralle, että tämä kasvattaisi minut omanaan. Luin myös cereniineistä, legendaarisesta rodusta, josta kirjoitettua tietoa ei juuri ollut enää olemassa. Luin heidän magiastaan, heidän maailmastaan ja heidän säännöistään.