Site hosted by Angelfire.com: Build your free website today!

Shikara Taivaankipinä

Jaereth Yönlumoaja (Jani Ahtiainen) – Pimeyden arkkimaagin poika, mieheni
Ilythir Taivaankipinä / Ashraf (Jaakko Salonen) – Veljeni, Neutraalin Jumala (jota tosin en koskaan saanut tietää)
Siobhán (Helka Mäkinen) – Valon Jumalatar
Tan´Azure (Ahmad Dsouki) – Pimeyden Jumala
Anthar Liekkilintu (Jari Pitkänen) – Neutraalin arkkimaagi
Aruk Yönlumoaja ( Antti Salminen) – Pimeyden arkkimaagi
Zefyre Talviruusu ( Aarne Saarinen) – Joutsenen ritarien kuningattaren puoliso, kantaa valonkehrän miekkaa
Eryl Harmaaturkki (Marko Väyrynen) – Valon maagi

Lähes koko valonpiiri oli lähtenyt Aamunliekin linnasta taivaltamaan kohti ihmisten maata Dragoniaa, vuosikymmeniä sitten olimme hukanneet amuletin, jota ilman valonkehrän miekka ei toimisi ja nyt oli aika saada tuo amuletti takaisin. Olin jokin aika sitten saanut tietää olevani raskaana ja minua hiukan huolestutti matkata niin kauas kotoa tässä tilassa, mutta en voinut sanoa mitään, sillä suhteeni Jaerethiin, pimeyden arkkimaagin poikaan, ei saisi vielä paljastua... Päivän edetessä saavuimme tanssivan lohikäärmeen majatalolle, pysähdyimme sinne, huolen kuitenkin painaessa sisimpäämme, emme olleet kovin kaukana Yön varjon linnasta ja pimeyden maageihin törmääminen saattaisi olla vain ajan kysymys. Olin ollut jo pitkään vaitelias ja vetäydyin mielelläni omiin oloihini. Minua todella hämmensi tilanne johon olin joutunut, jo vuoden olin ollut naimisissa rakastamani miehen kanssa, mutta tuo mies kulki mustassa kaavussa ja tunsin piirini tarpeeksi hyvin tietääkseni, etteivät ainakaan he kaikki hyväksyisi suhdettani ja sitten oli vielä tämä raskaus... Moni tuli varoittelemaan, etten saisi yksin lähteä kauas majatalolta ja nyökkäilin vain myöntymisen merkiksi suuremmalti kuuntelematta heitä. Myös kaksoisveljeni Ilythir oli huomannut hiukan poissaolevan mielentilani ja tuli kysymään oliko kaikki kunnossa. Nyökkäsin hänelle ja kysyin sitten mietteliäänä miksi Ilythir oli kieltäytynyt pukemasta päälleen valkoista kaapua ja mitä mieltä hän oli mustista maageista. Veljeni oli hetken hiljaa ja vastasi sitten, että hänestä vain tuntui, että neutraali sopi hänelle ja että mustat maagit eivät hänen mielestään olleet pahoja, ehkä vain katkeria jostakin. Nyökkäsin ja käänsin uudelleen katseeni taivaalle. Päivän edetessä saapui tietoja mustista maageista, suuri joukko heitä oli leiriytynyt vain hyvin lyhyen matkan päähän ja maagit tuntuivat juhlivan jotakin. Huoli piirimme sisällä kasvoi. Mustien maagien ilmestyminen jakoi tunteeni, toisaalta olin salaa iloinen heidän tulostaan, saattaisin saada tilaisuuden tavata rakkaan mieheni, mutta toisaalta hyvin harvoin mustien maagien läsnäolo tiesi mitään hyvää. Neutraalin arkkimaagi Anthar oli iloissaan mustien maagien saapumisesta, nyt saattaisi olla oiva tilaisuus saada järjestettyä neuvottelu pimeyden ja valon maagien välille. Anthar saikin tilaisuuden tavata itsensä pimeyden arkkimaagin Arukin. Minä kuljeskelin paljon yksin ja uskaltauduin yhä lähemmäs mustaa piiriä, toiveenani nähdä edes vilaus rakkaastani. Mutta pelko ei antanut minun mennä enää lähemmäs. Lopulta Ilythir tuli luokseni ja sanoi näkevänsä, että jokin painoi minua ja että voisin kertoa hänelle mikä ikinä mieltäni painaisi. Huokaisin hiljaa ja johdatin Ilythirin syrjemmälle. Istuin pitkään hiljaa, tuijottaen maata edessäni, sitten hengähdin syvään ja lausahdin hiljaa. - Minä olen raskaana, Ilythir. Hetken aikaa veljeni vain tuijotti minua, saamatta sanaakaan suustaan, lopulta hän sai lausuttua yhden ainoan sanan: - Miten...? Naurahdin hiljaa, vieläkään irrottamatta katsettani maasta ja totesin vain, - No, miten sitä nyt yleensä raskaaksi tullaan? Ilythir pudisteli hetken päätään, kai hän oli osannut jo arvata mitä saisi vastaukseksi kysymykseensä, lopulta hän puhui taas, - Lapsen isällä on varmaankin jotain tekemistä mustan piirin kanssa... - Jotain tekemistä... kai niinkin voisi sanoa... Hymähdin hiljaa. Ilythirin jatkaessa vielä, - Minä en ymmärrä sinua Shikara... Miksi? Olin hetken vaiti ja sitten kohotin katseeni veljeeni. - Koska minä rakastan häntä! - Minä en todellakaan edes yritä ymmärtää sinua... Olimme kumpikin jonkin aikaa vaiti. Ei ollut oikeastaan mitään mitä voisin sanoa. Luotin Ilythiriin ja tiesin, ettei tämä paljastaisi salaisuuttani muulle piirille mutta näin hänen katseestaan, ettei hän todellakaan ymmärtänyt kuinka oli mahdollista, että olin rakastunut pahimpaan viholliseeni. Kai minun olisi pakko selittää hänelle... - Hän pelasti henkeni... Brindamoorissa velhoruton aikaan, kun ihmiset hyökkäsivät piirimme kimppuun jouduin eroon muista... Pakenin ihmisten takaa ajamana ja jouduin umpikujaan, tajusin, ettei toivoa juuri ollut, kunnes yhtäkkiä kujan suulla seisoi mustan hevosen selässä mustakaapuinen mies, hän surmasi minut piirittäneet ihmiset, käyttäen loppuun kaiken mahdin mitä hänellä oli... Hän pelasti henkeni, Ilythir... Hän olisi uhrannut oman henkensä minun puolestani. Ilythir tuijotti vain minua hiljaa, kai hän alkoi ymmärtää, miten minun oli ollut mahdollista rakastua Jaerethiin. Istuimme jälleen molemmat kauan hiljaa, lopulta veljeni kysyi vaiteliaana. - Mitä olet ajatellut tehdä asialle...? - En tiedä... En voi kertoa piirilleni... Koska hän on kuka on... - Kuka lapsesi isä sitten oikein on...? - Pimeyden arkkimaagin poika, Jaereth... - Mitä?! - Olen ollut hänen kanssaan jo vuoden naimisissa... - MITÄ?! Ja taas istuimme hiljaa, Ilythir vain pudisteli hiljaisena päätään ja ainoat sanat, jotka kuulin hänen huuliltaan olivat suunnilleen tällaiset ”Voi ei...”. Ilythir lupasi olla paljastamatta salaisuuttani kenellekään ja oli kanssani samaa mieltä siitä, ettei valonpiiri saisi vielä tietää. Kovin kauan aikaa ei ollut ehtinyt kulua, kun lopulta näin mieheni. Jaereth oli saapunut majatalon pihaan ja lähetti minulle telepaattisen viestin, että meidän olisi puhuttava kahden kesken. Myönnyin tähän ja sovimme paikaksi metsän majatalon takana. Lähdin kulkemaan kohti tapaamispaikkaa mieli täynnä intoa. Miten ihanaa olikaan nähdä Jaereth jälleen erossa olon jälkeen. Miehen uutiset tosin olivat huolestuttavia. Hän kertoi, että hänen isänsä oli saanut tietää avioliitostamme, mutta että hän oli saanut uskoteltua Arukille, ettei asia ollut totta... Epäilin hiukan asiaa, mutta minulla ei todellakaan ollut syytä olla uskomatta Jaerethia, joten nyökkäsin vain. Seuraavat uutiset olivatkin sitten sekä parhaita, että huonoimpia mahdollisia. Jaereth sanoi, että hän oli keksinyt keinon miten voisimme olla kahden, vapaita piireistämme, mutta hän tarvitsisi siihen valonkehrän miekkaa. Olin hetken vaiti, rakkaus Jaerethia ja velvollisuus piiriäni kohtaan kävivät taistelua sydämessäni, lopulta totesin hiljaa, saavani käsiini miekan. Sovimme, että tapaisimme jonkun ajan päästä uudelleen ja että ilmoittaisin sitten oliko minun mahdollista saada miekka. Erottuamme palasin piirini pariin ja sain kuulla, että Anthar oli tavannut pimeyden arkkimaagin ja että hän voisi järjestää tapaamisen minun ja Arukin välille. Pyysin Antharia kiirehtimään, sillä tajusin syvällä sisimmässäni, että jos varastaisin valonkehrän miekan Zefyreltä, pettäisin samalla piirini, minun olisi yritettävä keksiä toinen keino... Mutta jos en keksisi sellaista, rakkaus Jaerethiin voittaisi lojaalisuuteni piiriäni kohtaan. Pitkään aikaan en kuullut mitään Jaerethista ja Anthar ei tuntunut saavan mitään aikaiseksi Arukin suhteen, huoleni kasvoivat entisestään, mutta peitin sen kaiken hyvin. Istuimme sisällä majatalossa, minä, Anthar, Ilythir, Eryl ja muutama punainen maagi, kun piirini henkivartija Calandui yhtäkkiä ryntäsi sisään ja ilmoitti, että nuori musta maagi oli tapettu lähellä majataloa. Hyppäsin pystyyn ja syöksyin ulos majatalosta, Ilythir oli ensimmäinen joka tajusi rynnätä perääni. Valon maagien ilmeet vaihtelivat hämmennyksestä paheksuntaan, kun heidän piirinsä johtaja sai tuollaisen kohtauksen kuolleen mustakaavun vuoksi. Pihalla kävi ilmi, että kuollut musta maagi oli parannettu ja että hän ei ollut ollut sulhaseni. Ilythir sai rauhoitettua minut ja palasimme takaisin sisään. Päätin jättää käytökseni vaille selitystä, mitä olisin voinut sanoa, ”Pelkäsin vain, että hän olisi ollut mieheni.”, tuskin. Melko pian välikohtauksen jälkeen Jumalattareni Siobhán tuli luokseni ja totesi hiljaa, että tiesi minun olevan naimisissa ja että hän tiesi myös, kuka mieheni oli. Olin pitkään vaiti ja sanoin lopulta hiljaa, että toivottavasti hän ei pahastuisi jos en vastaisi mitään. Siobhán vain nyökkäsi hiljaa ja salli minun poistua. Ja silloin lopulta näin sulhaseni, annoin hänelle merkin, että meidän pitäisi tavata, lähdimme kumpikin omaa reittiämme kohti salaista tapaamispaikkaamme. Kerroin Jaerethille, että minun oli mahdollista saada miekka käsiini, mutta meidän pitäisi olla mahdollista paeta välittömästi, sillä miekan varastaminen tarkoittaisi piirini pettämistä. Jaereth nyökkäsi ja lähdimme kumpikin omiin suuntiimme. Raskas suru painoi sydäntäni, ymmärsiköhän Jaereth todella mitä oli pyytänyt minua tekemään tai oikeastaan ymmärsinköhän minä todella mitä olin luvannut tehdä? Kuljin synkkänä Siobhánin luokse ja pyysin saada puhua kahden tämän kanssa. Kerroin Jumalattarelleni, että tämä oli ollut oikeassa avioliitostani ja että minä todella olin naimisissa pimeyden arkkimaagin pojan kanssa, raskaudestani en maininnut hänelle sanaakaan. Sitten olin hetken hiljaa ja lopulta pyysin hiljaisena anteeksi, Siobhán näytti hetken hämmentyneeltä, mutta ei puuttunut asiaan. Astelin veljeni luokse ja kerrottuani, että Siobhán tiesi avioliitostani, sanoin hänellekin hiljaisella äänellä olevani pahoillani, sitten lähdin paikalta kohti majataloa. Matkalla tapasin Zefyren ja sanoin tälle tahtovani puhua hetken hänen kanssaan kahden. Mies suostui siihen ja kulkiessani majatalon ohi, johdattaen Zefyreä kauemmas annoin Jaerethille merkin, että nyt olisi aika. Raskaan surun painaessa sydäntäni kuuntelin kuinka Zefyre kertoi, miten lähellä olimme saada takaisin kadotetun medaljongin. Kun Zefyre sitten kääntyi puoleeni ja kysyi mistä olin halunnut puhua, en enää epäröinyt. Kohotin käteni uniloitsuun ja miehen kaatuessa maahan, nappasin miekan tämän vyöltä ja syöksyin matkaan. Tavatessani Jaerethin sain kauhukseni huomata, että vain jonkin matkan päässä seisoi Anthar neuvottelemassa jonkun kanssa ja toisella suunnalla metsässä meitä kohti (ilmeisesti aivan sattumalta) käveli Alarieth, yksisarvisten kuningatar. Kasvavassa paniikissa käskin Jaerethin seurata ja säntäsin juoksuun. Juoksimme läpi metsän, liukastellen kalliolla ja oksien repiessä vaatteitamme. Lopulta meidän oli pysähdyttävä lepäämään. Kysyessäni mitä Jaerethin piti tehdä miekalla, hän näytti hiukan hämmentyneeltä eikä osannut vastata kysymykseeni, en kuitenkaan ehtinyt jäädä ihmettelemään asiaa, sillä oksan rasahdus pelotti meidät jälleen matkaan. Juostuamme ikuisuudelta tuntuneen ajan vailla päämäärää. Jaereth tarttui yhtäkkiä päähänsä, näytti hetken kummalliselta ja kohotti sitten kasvonsa kysyen, missä olimme? Yhdessä kauhun täyttämässä hetkessä tajusin pimeyden piirin lumonneen Jaerethin käskemään minua tuomaan miekan heille. Olimme suuremmassa kuin pulassa. Olimme kumpikin pettäneet piirimme, hallussamme meillä oli miekka joka oli valonpiirin ainoa toivo pimeyttä vastaan ja joka ainoa maagi täältä ties kuinka kauas olisi hyvin pian kintereillämme. Tajusimme, että ainoa mahdollisuutemme oli palata minun piirini luokse, en odottanut heidän antavan anteeksi sitä mitä olin tehnyt, mutta valonkehrän miekka oli palautettava. Lähdimme palaamaan takaisin ja lopulta näin riemukseni Erylin, vanhan valon maagin, itkien polvistuin hänen eteensä ja ojensin miekan hänelle, pyytäen anteeksi sitä mitä olin tehnyt. Myös veljeni saapui paikalle ja kumpikin heistä näytti lopulta jos nyt ei aivan antavan anteeksi niin hyväksyvän tekoni. Minut ja Jaereth vietiin sisään majataloon, jossa muu valonpiiri odotti meitä. Polvistuin Jumalattareni eteen, pyytäen anteeksi petosta jonka olin tehnyt. Siobhán hymyili hiljaa ja totesi kaikkien tekevän virheitä. Myös Jaereth kumarsi Jumalattarelleni ja pyysi tätä hyväksymään hänet yhdeksi valonmaageista, Siobhán myöntyi ilolla mieheni pyyntöön. Kovin kauan ei meille jäänyt aikaa iloita sillä pian ulkoa kantautui valtava meteli. Ryntäsimme pihalle ja kauhuksemme näimme Tan´Azuren, itsensä pimeyden Jumalan, valtavan lohikäärmeen hahmossa tulevan kohti majataloa, pakenimme metsään, kirkaisujen kaikuessa takanamme. Minä, Jaereth, Siobhán ja kaksi nuorta maagioppilasta Lysira ja Jalaira juoksimme yhä syvemmällä metsään. Menetin ajantajuni meidän paetessa vihollista, jonka tiesimme olevan lähellä, huudot ja kiljunta saivat kylmät väreet kiirimään pitkin selkäämme ja pelon nousemaan sydämeemme. Lopulta tuli aivan hiljaista, ei enää ainoatkaan huutoa. Pitkään olimme vaiti ja lopulta päätimme, että jonkun meistä olisi palattava katsomaan mitä oli tapahtunut, oliko yksikään piirimme maagi enää elossa... Minä joka Siobhánin ohella olin ainoa, joka oli kykenevä muuttumaan näkymättömäksi, tarjouduin lähtemään. Kuljin varuillani, pelon ahdistaessa mieltäni takaisin päin kohti majataloa. Lähellä majataloa kohtasin tuulisieluja, joilta sain kuulla hämmentäviä ja kauhistuttavia uutisia, itsensä neutraalin Jumala Ashraf oli noussut Tan´Azurea vastaan ja saanut surmansa. Pelon yhä kasvaessa astelin lähemmäs, majatalon nurkalla kohtasin haltianaisen, joka kertoi kaikkien valon maagien kuolleen, kun kohotin katseeni näin kauempana tiellä kolme mustakaapua, jotka tunnistin shalanceiksi. Silloin en enää ajatellut, kyynelten valuessa poskilleni ja menetyksen tuskan ahdistaessa mieltäni juoksin kohti paikkaa, jonne olin jättänyt muut. Sain vaivoin kerrottua järkyttävät uutiseni. Tiedot olivat musertaa viimeisenkin toivon sydämissämme, silti muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin jatkaa. Lopulta saavuimme risteykseen, jossa toinen tie johti kauas pois tästä tuhon paikasta ja toinen takaisin majatalolle. Olimme valinnan edessä, meidän oli joko paettava tai palattava katsomaan, josko sittenkin joku piiristämme olisi jäänyt henkiin. Lopulta teimme vaikean valinnan ja päätimme uhmata pelkoamme ja palata majatalolle... Sitä meidän ei olisi pitänyt tehdä. Majatalolla toden totta löysimme yhden valon maageista, joka yhä oli elossa, vanhan Erylin. Kauan ei riemumme tästä kestänyt, kiertäessämme vielä majatalon etupuolelle, kuulin Jalairan kirkaisun. ”Tan´Azure!” Viimeinenkin järjen hiven katosi päästäni, pakokauhun vallassa käännähdin ympäri ja syöksyin pakoon. Metsään päästyämme Eryl langetti lumotun usvan, josta ei ollut mitään apua, taialle immuuni pimeyden Jumala oli aivan kintereillämme, perässään kolme shalancea, mahdollisuutemme olivat olemattomat. Pakenin viimeisillä voimillani, takaani kuulin mahdin voiman ja kirkaisut jotka kaikuivat ilmassa. Lopulta en enää jaksanut, kaaduin hengästyneenä, aivan loppuun palaneena maahan, viimeisillä voimillani kohotin suojakilven. Nähdessäni shalencen astuvan läpi suojakilpeni suljin hiljaa silmäni ja luovutin. Mitään ei enää ollut tehtävissä, kaikki oli menetetty. Kylmän, vielä verestä märän terän painuessa ihooni tunsin vain viiltävää kipua sitten kaikki pimeni...