Site hosted by Angelfire.com: Build your free website today!

Michello

Michello Halmen Raccoon oli komea nuori ritari, olin yli vuoden tiennyt meneväni naimisiin hänen kanssaan ja kun ensi kertaa näin miehen tiesin rakastuneeni häneen ensi silmäyksellä. Mutta kaikki ei ollut näin yksinkertaista, Michellon isä oli kuollut vuosia sitten ja vaikka tämä olikin kertonut pojalleen tarinoita kultatukkaisesta pikkuenkelistä, jonka kanssa tämä joskus menisi naimisiin, oli poika unohtanut isänsä sanat ja kihlannut toisen naisen, Amberlen. Tuosta kaikesta on kulunut vajaa kolme vuotta, mutta yhtä hyvin siitä voisi olla ikuisuus, niin kaukaiselta tuo kaikki tuntuu nyt. Michellon ymmärrettyä, että minä olin hänen lapsuuden satujensa pikku enkeli hän purki kihlauksensa Amberleen ja lupautui menemään naimisiin kanssani. Olin silloin onneni kukkuloilla, minä saisin sittenkin miehen ja voisin kokea rakkautta, Thomasin kuoltua olin jo epäillyt, ettei se koskaan voisi olla mahdollista. Tutustuttuani Michelloon ymmärsin, että vaikka olin rakastanut Thomasia, en koskaan ollut tuntenut häntä kohtaa samoin kuin tunsin Michelloa kohtaan. Thomasia olin rakastanut kuten veljeä tai ystävää, Michelloa rakastin kuten vaimo rakastaa miestään. 31. Toukokuuta 3698 minä ja Michello solmimme avioliiton. Kaikki ei ollut täydellistä silloin, Michello oli yhä nuori ja vaikka koko sydämestäni uskoin, että hän rakasti minua, en minä ollut hänelle samalla tavoin koko hänen maailmansa, kuin hän oli minulle. Michello vietti paljon aikaa Pohjoisessa omassa kotikylässään ja sain kuulla hänen jopa pettäneen minua, mutta minä kestin kaiken, uskoin että joskus koittaisivat paremmat ajat, että joskus hän rakastaisi minua enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Ja minä olin oikeassa, tuo aika koitti, mutta ei sellaisena, kuin olin kuvitellut. Syksyllä syntyivät lapsemme, kaksoset, poika Berit Michael Calbourn ja tyttö Cera Candrie Calbourn. Silloin tai oikeastaan jo jonkin aikaa aikaisemmin Michello muuttui sellaiseksi unelma mieheksi, jollaisen olin aina halunnut. Elimme onnemme kukkuloilla, elämämme oli täydellistä, meiltä ei puuttunut mitään. Ikäväkseni aloin silloin ymmärtää jotain muutakin, minä rakastin Michelloa, enemmän kuin uskalsin myöntää ja se jos mikä oli vaarallista. Olin vuosien varrella lukenut äitini antamaa kirjaa ja käynyt lukuisia keskusteluja hänen kanssaan, jotka tosin olivat avioliittoni myötä vähentyneet. Ymmärsin kuitenkin sen, että halusinpa sitten tai en minä olin puoliksi cereniini, tuon legendaarisen rodun säännöt sitoivat osaksi minua ja minä saatoin olla vaaraksi itselleni ja muille jos annoin tunteilleni mahdollisuuden hallita järkeäni. Ja näin tuntui tapahtuvan joka kerta kun olin Michellon seurassa tai kun edes ajattelin häntä, minusta tuntui kuin en pystyisi ajattelemaan lainkaan järjellä silloin kun hän oli lähettyvilläni. Sitten eräs käänne muutti kaiken. Olin tuntenut jo jonkun aikaa mieheni ystävän Daeron Delacamin ja hänen kihlattunsa Melanya´h oli paras ystäväni. Eräänä päivänä olin riidellyt Michellon kanssa, enää en edes muista mistä, jokin mitätön seikka se joka tapauksessa oli. Tavatessani Daeronin tämä kertoi purkaneensa kihlauksensa Melanya´hin kanssa, juttelimme yhtä jos toista ja lopulta keskustelu ajautui siihen, että sanoin Michellolla saattavan jopa olla jotain syytä olla mustasukkainen Daeronista. Se ei ollut täysin totta, minä rakastin Michelloa koko sydämestäni ja Daeron oli minulle vain hyvä ystävä, mutta hän ei silti suostunut unohtamaan sanojani ja koska olin alkanut tahallani etääntyä Michellosta, yrittäen saada ajatuksiani ja tunteitani kasaan ajauduin Daeroniin syliin. Ei sitä oikeastaan voinut edes suhteeksi kutsua, muutama suudelma ja joitain sanoja, joka tapauksessa sain Daeronin uskomaan minun rakastuneen häneen, kasassa oli täydellinen kaaos. Olin suututtanut parhaan ja ainoan todellisen ystävän joka minulla koskaan oli ollut, Melanya´hin, saanut Daeronin kuvittelemaan minusta ja hänestä jotain mitä ei ikinä tapahtuisi ja melkein onnistunut tuhoamaan täydellisen elämäni Michellon ja lasten kanssa. Ajatukseni olivat yhtä sekasotkua ja lopulta en enää voinut elää niin, kerroin Michellolle minusta ja Daeronista ja Daeronille sanoin tarvitsevani aikaa ajatella, sitten vain lähdin. Kuukauden asuin yksin pienessä mökissä keskellä ei mitään ja selvitin ajatuksiani. Ymmärsin, että Daeron oli ollut minulle vain yritys todistaa, että pystyin kontrolloimaan tunteitani ja tahtoani. Mutta ymmärsin myös, että yritys oli ollut tuhoon tuomittu. Minä rakastin Michelloa, olin rakastanut siitä hetkestä saakka kun hänet ensi kertaa näin ja tulisin aina rakastamaan. Niinpä palasin takaisin näin ensimmäisenä Daeronin ja menin hänen luokseen kertomaan päätöksestä jonka olin tehnyt, mutta Michello sattui näkemään meidät ja veti asiasta omat johtopäätöksensä. Hän lähti paikalta, eikä suostunut kuulemaan huutojani. Michello ei tullut luokseni senkään jälkeen kun Daeron oli lähtenyt paikalta ja kai minä olin liian ylpeä mennäkseni anelemaan häneltä, että hän kuuntelisi selitykseni. Tiesin, että olin satuttanut häntä pahasti, mutta ehkä nyt aatelinen kasvatukseni nosti päätään, estäen minua nöyrtymästä ja menemästä pyytämään häneltä anteeksi. Viikkoja me istuimme Punaisen lepakon linnassa, minä sisällä linnassa, Michello ulkona tammen luona, jonka alla meidät oli vihitty. Kertaakaan emme puhuneet toisillemme, koskaan emme selittäneet. Sitten eräänä päivänä hän oli poissa. Michello oli lähtenyt. Silloin ymmärsin miten suuren virheen olin tehnyt, omaa ylpeyttäni olin menettänyt miehen jota rakastin enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. En lähtenyt etsimään häntä, en enää voinut, viikkojen aikana, jolloin olin tuntenut vain surua, itseinhoa ja sääliä olin onnistunut hautaamaan tunteeni Michelloa kohtaan sen verran syvälle, että järjen ääneni sai voiton. Minä toki surin Michelloa, mutta järkeni vakuutti, että näin oli parempi, en olisi vaaraksi sen enempää Michellolle kuin itsellenikään jos en enää näkisi häntä, sellainen rakkaus, jota häntä kohtaa olin tuntenut oli minun käsissäni liian vaarallista. Kuukaudet kuluivat ja lopulta sain kasattua elämäni pirstaleista ja aloin taas käydä linnassa, Michellon menettämisen lisäksi olin menettänyt myös Melanya´hin. Olin saanut kuulla jokin aika Michellon lähdön jälkeen hänen kuolemastaan, enkä ikinä antanut itselleni anteeksi sitä, etten saanut tilaisuutta pyytää häneltä anteeksi sitä, mitä olin hänelle tehnyt. Nyt en enää uskaltanut luoda linnassa syvempää kontaktia kehenkään, puhelin ihmisille, päällisin puolin näytin iloiselta ja hyvin voivalta, sisältä olin rikki. Sinä syksynä kuukausia lähtönsä jälkeen Michello sitten palasi mutta hän ei ollut enää mies. Olin tiennyt aina hänessä olevasta demonista, mutta nyt tuo demoni oli ottanut vallan miehestä, jota rakastin. Olin onnistunut sulkemaan rakkauteni Michelloa kohtaan niin syvälle sydämeeni, että järkeni onnistui sanomaan minulle, etten voisi rakastaa demonia, ettei demoni voisi kasvattaa lapsiani. Sanoin Michellolle, että jos meidän välillämme oli joskus ollut jotain se kaikki oli nyt kuollut. Sen sanominen satutti minua enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa, mutta menneet kuukaudet olivat onnistuneet kovettamaan sydämeni. Michello lähti ja silloin uskoin, ettei hän koskaan enää palaisi. Surin Michelloa kuin kuollutta ja annoin itseni taas itkeä hänen vuokseen. Michellon näkeminen, olkoonkin sitten demonina tai ihmisenä oli tuonut mieleeni kaikki muistot onnellisista ajoistamme. Jouduin aloittamaan kaiken alusta, mutta tällä kertaa tein perusteellisempaa työtä. En antaisi enää koskaan minkään tai kenenkään koskettaa minua. En samalla tavoin kuin Michello oli koskettanut. Keräsin kaikki tunteeni Michellosta ja hautasin ne jonnekin syvälle sisääni, opin hallitsemaan tunteita. Puolet minusta oli cereniiniä, rotua, joka ei ollut kykenevä tuntemaan inhimillisiä tunteita, ei vihaa, ei rakkautta. Vaikka kasvatukseni oli tehnyt minusta ihmisen, oli tuo rotu silti osa minua ja onnistuin oppimaan kuinka kontrolloida tunteitani ja peittää ne.