Site hosted by Angelfire.com: Build your free website today!

Koko tarina

Minä Cerine Isabelle Calbourn synnyin 16. maaliskuuta vuonna 3677, tai oikeastaan minä en syntynyt silloin vaan ottoäitini Xandran oikea tytär. Äitini Cerenia ei koskaan kertonut minulle niistä kahdesta kuukaudesta, jotka vietin hänen kanssaan ennen kuin minut tuotiin maahan korvaamaan Calbournen haaksirikossa kuollut perijätär. Joten yhtä hyvin voin sanoa minun syntyneen tuona päivänä ja eläneen nuo kaksi kuukautta aivan kuten eläisin myöhemmänkin elämäni ottovanhempieni Xandra Romana Calbournen ja Jackson Nikolai Lionsoulin kanssa. Seitsemääntoista vuoteen en saanut kuulla todellisesta äidistäni Cereniasta, joten nuo vuodet elin Cerine Calbournena, Idän 7. Maakunnan kreivittärenä ja Idän Kuninkaan Derek Lionsoulin pojantyttärenä. Syntymästäni asti minua kasvatettiin kreivittäreksi ja hallitsijaksi, mutta ennen kaikkea minua kasvatettiin ihmiseksi. Lapsuuteni elin äärimmäisen suojattua elämää, päiväni täyttyivät ensin leikeistä hovineitojeni kanssa, sitten oppitunneista ja käytösharjoituksista. Jo lapsesta saakka opin varastamaan itselleni vapaa-aikaa. Usein koko linnan palvelusväki hälytettiin etsimään minua karattuani vuorille pakoon linnan virallisia normeja ja sääntöjä. Jo noista päivistä saakka koin selittämätöntä kaipausta vapauteen ja riippumattomuuteen, luulen, että tuon piirteen perin isältäni, oikealta isältäni. Gaffet oli elänyt kolme ja puoli tuhatta vuotta, nähnyt maailmaa enemmän kuin kuolevainen voi kuvitella, eikä hän koskaan ollut jäänyt paikoilleen. Uskoisin, että se pieni osa minussa joka huutaa, ettei minusta koskaan voi tulla Calbournen hallitsijaa, etten voi vain jäädä paikoilleni, on muistoni isästä, jota en koskaan saanut nähdä. Kun olin viiden vuoden ikäinen elämäni järkkyi ensimmäistä kertaa. Koko pienen ikäni olin luullut olevani turvassa kaikelta, mutta silloin totuus tiputti minut pilvilinnoistani ja se pudotus sattui. Äitini kuoli muutaman kuukauden sairastelun jälkeen keuhkokuumeeseen, muistan hyvin vähän noista ajoista. Ainoastaan sen, että kun isäni oli tullut kertomaan minulle äitini kuolemasta, juoksin ulos linnasta vuorille ja istuin pimeän tuloon saakka tutulla kielekkeellä ja katselin alas laaksooni. Pieni orava oli istunut ihan vieressäni ja silloin olin todella tuntenut, että se pystyi aistimaan suruni ja yritti lohduttaa. Kun nyt myöhemmin ajattelen, luulisin, että tuo oli ensimmäinen kosketukseni magiaan. En oppisi käyttämään voimiani vielä vuosiin, mutta silloin istuessani sillä kielekkeellä, muistan kuvitelleeni, että pystyin kommunikoimaan sen pienen oravan kanssa. Luulen, että äitini kuolema oli niin suuri järkytys, että edes itse sitä tiedostamatta pudotin suojamuurini ja annoin oravan luoda yhteyden minuun, eikä päin vastoin. Äitini kuoleman jälkeen kaikki Calbournessa muuttui, isäni tuntui vanhenneen vuosia yhdessä yössä, tietenkään en ymmärtänyt sitä silloin, vaan vasta paljon myöhemmin. Calbournen neuvosto otti hoitaakseen maakunnan asiat ja minä sain enemmän vapaa aikaa, kun äitini ei enää vahtinut koulutustani. Silloin tutustuin poikaan nimeltä Thomas. Hän oli erään linnassa työskentelevän sotilaan poika ja aivan haltioissaan linnasta, niinpä hän usein saapui isänsä mukana linnalle ja isän työskennellessä puikkelehti palvelusväen seassa tutkien ja ihastellen linnaa. Minuun hän tutustui aivan sattumalta, eikä hän ensi tapaamisellaan tainnut edes tietää minun olevan kreivitär. Olin tulossa takaisin vuorilta, jonne taas kerran olin tapani mukaan salaa livistämässä, olin juuri päässyt sisälle salaisesta portistani linnan muurissa, kun Thomas yhtäkkiä ilmestyi siihen kuin tyhjästä. Hän uhkasi kannella isälleen, että joku oli salaa tullut linnaan, minä en tahtonut salaisen reittini paljastuvan, joten lupasin näyttää Thomasille jonkin toisenkin salakäytävän, jos hän ei puhuisi mitään isälleen. Thomas tietenkin suostui ja niin me aloimme tapailla toisiamme, ensin salaa mutta pian Thomasille valkeni kuka todellisuudessa olin ja linnan henkilökuntakin sai vihiä ystävyydestämme, joten ei aikaakaan kun vietimme jo kaiken aikamme yhdessä. Etsimme linnasta salakäytäviä ja kiusasimme palvelusväkeä, minä vähät välitin hovineitojeni toruista, siitä kuinka aatelisen ei sopinut käyttäytyä kuin kuka tahansa tytönhupakko. Isäni oli yhä murheen murtama äitini kuoleman johdosta, joten hän ei juurikaan puuttunut toimiini, näytti vain olevan iloinen siitä, että minä toivuin äitini menetyksestä. Ja kai hän osaltaan jo silloin täytti vaimolleen tämän kuolinvuoteella antamaa lupausta, pitää hyvää huolta minusta ja kasvattaa minut ja rakastaa minua kuin omaa tytärtään. Luulen isäni aina jumaloineen minua, hän ei kai koskaan oppinut sanomaan ei minulle, ainoastaan äitini toiveet hän asetti minun toiveideni yläpuolelle. Vuodet kuluivat juuri minkään muuttumatta, minusta kasvatettiin yhä kreivitärtä ja tulevaa hallitsijaa, opiskelin Calbournen historiaa, käytöstapoja ja politiikkaa sekä tapasin Calbourneen saapuvia korkea-arvoisia vieraita. Vapaa aikani vietin Thomasin tai muiden linnan samanikäisten lasten kanssa. Minä olin suosittu niin palvelusväen kuin hovineitojenkin keskuudessa, suurin osa siitä oli kai sidoksissa asemaani mutta luulen, että suurempi merkitys oli sillä, etten koskaan kohdellut heitä alempiarvoisina, he olivat kaikki ystäviäni, välittämättä siitä, että minä olin heidän tuleva hallitsijansa. Kun olin yhdentoista vanha elämäni sai tyystin uuden käänteen, sain kosketuksen voimaani. Olin tapani mukaan karannut oppituntien jälkeen vuorille, olin vuosien saatossa vähentänyt huomattavasti salaisia karkumatkojani, mutta nyt kun Thomas oli poissa, hän oli ollut jo useita viikkoja isänsä kanssa matkalla Idässä, olin taas alkanut viettää enemmän aikaani vuorilla. Kävellessäni puiden siimeksessä ylemmäs vuoren rinnettä oksien rapina havahdutti minut aatteistani. Polulla jonkun matkan päässä minusta räpisteli pieni lintu. Sen siipi näytti vaurioituneelta, eikä lintu päässyt lentoon, vaikka kuinka yritti räpiköidä. Astelin hitaasti lähemmäs ja puhuin kokoajan rauhoittavalla hiljaisella äänellä, en todella uskonut linnun ymmärtävän mitä puhuin, vaikka joskus minut valtasikin outo tunne, että luonto pystyi aistimaan ajatukseni, toivoin vain rauhallisen äänen rauhoittavan sitä. Lintu jäi paikoilleen polulle, se lakkasi räpiköimästä ja väin kyyhötti siinä pienenä ja pelokkaana, tapittaen minua suurilla mustilla silmillään. Kumarruin linnun puoleen ja nostin sen varovaisesti kädelleni, lintu ei edes yrittänyt vastustella, taivutin varovasti linnun siipeä. Siipi oli täysin veltto ja veriset sulat tahmeita, tunsin kyynelten kihoavan silmiini, ei olisi mitään mitä voisin tehdä, siipi oli murtunut ja lintu ei enää selviäisi. Silloin tapahtui jotain kummallista, oli kuin hiljainen, lähes huminaa muistuttava ääni olisi kuiskannut jossain syvällä ajatuksissani, että minä pystyin auttamaan, en oikeastaan vielä tänä päivänäkään tiedä kuinka kaikki tapahtui, mutta taivutin käteni varovaisesti linnun siiven ympärille ja hoin ajatuksissani sanaa ”parane”. Yhtäkkiä kirkas puhtaan valkea valo loisti käteni ympärillä, suljin hetkeksi silmäni, pelästyen kirkasta valoa ja taas avatessani ne oli valo kadonnut ja pikku lintu kohosi siivilleen kämmeneltäni. Seisoin kauan paikoillani, tuijotin ilmaan, minne lintu hetkeä sitten oli kohonnut kädeltäni. Minusta oli aina tuntunut, etten ollut tavallinen ihminen, en samanlainen aatelinen kuin isäni ja äitini olivat. Mutta nyt olin varma siitä, minä olin erilainen kuin muut. Muutamaa päivää myöhemmin hiivin isäni tornihuoneeseen ja kerroin hänelle linnusta. Isäni oli huokaissut hiljaa ja kääntänyt katseensa takan yläpuolella riippuvaan äitiäni esittävään maalaukseen, minut valtasi tunne, että isäni oli odottanut tätä hetkeä. Jo kuusi vuotta hän oli tiennyt tuon hetken koittavan, kuolinvuoteellaan hänen vaimonsa oli kertonut, että heidän tyttärensä ei ollut tavallinen ihminen, että lapsi ei ollut Xandran synnyttämä tytär vaan Itäisen Valtameren rannikolta löydetty lapsi, jonka rinnassa oli ollut velhonmerkki. Isäni ei kertonut minulle tuota tarinaa silloin, vaan hän kertoi tarinan, joka virallisesti oli ilmoitettu kymmenen vuotta aiemmin, että isäni oli Itäisten vuorten velho, jonka kanssa äidilläni oli ollut lyhyt suhde, ennen miehen kuolemaa vuoripeikkojen hyökkäyksessä. Silloin aloin ensimmäistä kertaa ymmärtää, miten suuren uhrauksen Jackson oli tehnyt äitini ja minun hyväkseni. Hän oli julistanut minut tyttärekseen ja senkin jälkeen kasvattanut minut kuin oman lapsensa kun hänen rakastettu vaimonsa oli kuollut, vieden mukanaan viimeisenkin toivon, että Jackson voisi koskaan saada oman perillisen. Puoli vuotta tämän jälkeen isäni ilmoitti, että minut lähetettäisiin Länteen, paikkaan nimeltä Velhonkivi opiskelemaan magiaa ja voimieni rajoituksia. Olin kuullut paljon tarinoita Velhonkivestä, kylä sijaitsi paikalla, jossa joskus aikoja sitten olivat kohonneet suurten arkkivelhojen temppelit, nykyään Lännessä uskottiin, että Velhonkivessä asui velhoja, jotka kouluttivat nuoria magian taitajia ”ammattiinsa”. Thomas oli palannut Idästä vasta muutama kuukausi sitten ja olin murheellinen kun joutuisimme taas eroon toisistamme, toisaalta olin riemuissani, sillä viimeinkin pääsisin matkustamaan Calbournen ulkopuolelle. Lähtöpäiväni aamuna vaeltelin pitkin linnan käytäviä ja lopulta askeleeni johdattivat minut kirjastoon. Kirjastossa Thomas oli vähällä säikyttää minut puolikuoliaaksi ilmestyessään hyllyjen välistä mustassa kaavussa, mutta hän ei antanut minulle aikaa jäädä ihmettelemään, vaan raahasi minut mukaansa. Thomas oli löytänyt uuden salakäytävän kirjastosta ja vei nyt minut sinne. Käytävä päättyi vain suureen tammiseen oveen, joka oli kiinni vahvoilla lukoilla, niinpä jäimme istumaan oven eteen. Paljon myöhemmin palasin tuohon paikkaan ja mursin lukot nähdäkseni mitä oven takana oli, pieni huone oli todennäköisesti kuulunut joskus jollekulle kirjurille, huoneesta oli löytynyt valtavia määriä kirjoituksia, joita ei mistään muualta löytynyt. Liitin teokset osaksi Calbournen kirjastoa ja nimesin paikan Thomasin mukaan. Mutta silloin en vielä tiennyt tuon huoneen kirjoista, tiesin vain, etten näkisi Thomasia pitkään aikaan. Me kummatkin olimme pelottavan vakavia ja istuimme hiljaa, katsellen kivistä seinää. Tuo hetki oli yksi kauneimpia muistoja lapsuudestani. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Thomas oli ottanut kaulastaan kultaisen medaljongin, joka oli ollut lahja hänen isoisältään ja ojentanut sen minulle kuiskaten hiljaa, ”Kun sinä lähdet täältä, älä unohda minua.” Olin pitkään istunut hiljaa ja vain katsellut korua ja pujottanut sen sitten kaulaani ja kuiskannut, ”Miten kuvittelet, että edes voisin?” Thomas oli hymyillyt hiljaa ja kumartunut sitten lähemmäs ja kuiskannut, ”Minä rakastan sinua Cerine.”, juuri ennen kuin oli painanut kevyen suudelman huulilleni. Samana iltana jätin Calbournen ja Thomasin taakseni, matkatakseni kohti tuntematonta ja uutta elämää. Velhonkivi ei ollut suuri kylä, mutta ei pienikään, mutta silti niin kovin erilainen kuin Calbourne. Minä sain asua suurehkossa maatalossa vanhan pariskunnan ja heidän 19-vuotiaan ottopoikansa Lashgarin kanssa. Velhonkivessä minua ei kohdeltu kreivittärenä, vaan yhtenä muista oppilaista, tosin jotain erikoista velhojen suhtautumisessa minuun oli. Attec, Cerel ja Felderin olivat opettajiani ja siitä hetkestä saakka kun he ensi kertaa olivat minut nähneet olivat he kaikki alkaneet kohdella minua jotenkin kummallisesti, jonkinlaisella pelonsekaisella kunnioituksella, jonka he yrittivät kätkeä opettajan auktoriteettinsa alle. Maalaistalossa minua kohdeltiin kuin ketä tahansa toista, vaikka Lash tuon tuostakin lähetettiin toimittamaan joitain minun pikkuaskareitani. Totuin melko pian elämääni Velhonkivessä, Lash oli hauskaa seuraa ja hän kertoili tuon tuostakin toinen toistaan hurjempia juttuja arkkivelhoista ja muinaisista legendoista. Opettajani joutuivat hämmästymään yhä uudelleen ja uudelleen sitä kuinka nopeasti opin ja sitä millä tavoin käytin magiaani. Useat velho-oppilaat joutuivat opettelemaan vaikeita loitsuja, eivätkä siltikään aina saaneet loitsujaan onnistumaan, minä en käyttänyt loitsuja, minä käytin mielikuvitustani, välillä minusta tuntui kuin pystyisin saamaan jotain tapahtumaan vain tahtoni ja ajatusteni voimalla, ettei magiani olisi sidoksissa loitsuihin. Mutta velhot väittivät itsepintaisesti ettei sellainen ollut mahdollista, että loitsuista riippumatonta magiaa oli ollut olemassa vain vuosi tuhansia sitten ja silloinkin sitä olivat hallinneet vain legendaariset cereniinit, ihmiset eivät koskaan. Opittuani pääpiirteitä magiastani aloin yhä enemmän ja enemmän kiinnostua velhojen historiasta, erityisesti arkkivelhoista ja heidän magiastaan, lopulta sain tietää totuuden opettajistani. Attec oli yksi kahdeksasta arkkivelhosta, viimeinen joka heistä enää oli elossa, Cerel oli arkkivelhotar Estellan ja Felderin arkkivelho Feldrinin poika. Minä olin ensimmäinen ihminen jolle totuus oli kerrottu vasta kahden vuoden opiskelun jälkeen, mutta luulen sen olleen viisasta. Olin vielä tuolloin nuori ja villi ja kunnioitus opettajiani kohtaan lisäsi motivaatiotani pyrkiä parempiin suorituksiin. Kun nyt myöhemmin mietin niitä neljää vuotta, jotka vietin Velhonkivessä voin kai rehellisesti sanoa sen olleen elämäni hyödyllisintä aikaa. Tuolloin opin paljon itsestäni, elämästä yleensä ja ennen kaikkea magiasta. Neljän vuoden koulutuksella minusta ei tullut velhoa, se ei kai koskaan ollut tarkoituskaan, kuten opettajani sen sanoivat yleensä ensimmäisen neljän vuoden aikana velhokokelas ei vielä pääse tekemään loitsun loitsua, vaan vasta opettelee tuntemaan itseään. Minä olin poikkeus, Jackson ei halunnut minusta tulevan velho, jos häneltä olisi kysytty, luulen, ettei hän koskaan olisi tahtonut minun edes saavan tietää, että minulla oli kykyjä. Mutta sen jo tapahduttua hänen oli pakko lähettää minut oppimaan perusasiat. Minun täyttäessäni 16 Jackson lopulta saapui hakemaan minut takaisin Calbourneen, minusta kasvatettaisiin Kreivitär ei velhoa, halusin minä sitä sitten itse tai en. Ensin oloni oli haikea joutuessani palaamaan Velhonkiven normaalista elämästä takaisin Calbournen hoviin palvelijoiden passattavaksi. Mutta mielipahani haihtui pian minun tavattua Thomasin. Neljä vuotta hän oli odottanut minua ja kun nyt lopulta palasin ei välillämme enää ollut esteitä. Me emme olleet lapsia enää, minä olin kuudentoista ja Thomas minua vuoden vanhempi. Tapailimme yhä julkisesti ystävinä, mutta suhteemme pidimme salassa muilta, olin ollut havaitsevinani jotain kummallista isäni käytöksessä hänen nähdessään minut ja Thomasin yhdessä tai kuullessa puhuttavan meistä. Silloin en toki enää ollut naiivi lapsi ja ymmärsin, että Thomas oli nuori sotilas, minä Calbournen tuleva hallitsija, isäni ei ikinä hyväksyisi avioliittoa meidän välillämme. Vuoden onnistuimme pitämään salassa suhteemme muilta tai oikeastaan suhteemme oli enemmän tai vähemmän viatonta leikkiä. Minä ymmärsin asemani ja velvollisuuteni, enkä uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta, ennen kuin olisin saanut suostuteltua isäni siihen, että solmisin avioliiton Thomasin kanssa. Tosin se päivä ei koskaan koittaisi. Täytettyäni seitsemäntoista isäni sai tietää minusta ja Thomasista, en olisi koskaan uskonut hänen voivan tehdä sitä mitä hän silloin teki. En koskaan saanut edes tilaisuutta hyvästellä Thomasia, sillä kun sain tietää isäni kuulleen asiasta Thomas oli jo poissa. Hänet oli lähetetty sotilasosaston mukana Itään, Gerelsenin avuksi taistelemaan pohjoisesta tulleita merirosvoja vastaan. Vain kahta viikkoa myöhemmin saapui tieto, että koko sotilasosasto oli hukkunut merirosvojen hyökättyä laivan kimppuun jo ennen kuin se saapui Gerelseniin. Minä en koskaan antanut isälleni anteeksi sitä, että hän oli tappanut Thomasin. Ensimmäisen ja siihen mennessä ainoan ihmisen, joka vanhempieni ohella oli koskaan merkinnyt minulle mitään. Minä olin rakastanut Thomasia, en ehkä samalla tavoin kuin hän minua, mutta olin rakastanut häntä koko lapsen sydämelläni ja hän tulee aina elämään muistoissani. Tiedon saavuttua Thomasin kuolemasta lukitsin itseni tornihuoneeseen, enkä päästänyt ketään luokseni, istuin vain, katsellen ulos ikkunasta ja itkin. Syytin itseäni Thomasin kuolemasta, mutta ennen kaikkea syytin isääni. Ja vaikeinta oli se, etten ymmärtänyt miksi näin oli tapahtunut, miten isäni oli voinut olla niin julma, että oli tuhonnut mahdollisuuteni onneen?! Istuin yksin tuossa tornissa viikkoja, poistuin paikaltani ikkunan vierestä, vain nukkuakseni ja hakeakseni palvelijan oven taakse jättämän ruuan. En tiedä milloin ensimmäistä kertaa huomasin lumivalkean kyyhkyn, joka istui avoimella ikkunalla ja katseli pää kallellaan minua, taisin tiedostaa sen olemassa olon jo ensimmäisistä päivistä alkaen, jotka istuin tornissa, mutta vasta viikkojen päästä aloin toden teolla kiinnittää siihen huomiota. Kyyhky näytti älykkäältä, vaikka kaikki eläimet näyttivät minun mielestäni vähintään yhtä viisailta kuin ihmiset, oli tässä kyyhkyssä jotain erityistä. Välillä minusta tuntui kuin se olisi puhunut minulle, en ymmärtänyt sanoja tai kuullut ääntä, mutta silti minut valtasi tunne, että oivalsin jotakin. Tunnetta on vaikea selittää, enkä näin jälkeenpäin oikeastaan itsekään ymmärrä mitä silloin koin. Tiedän vain, että eräänä päivänä kun heräsin vuoteeltani tornihuoneessa, ikkunalaudalla ei istunut kyyhkynen vaan nuori nainen. Nainen ei istunut ikkunalaudalla, vaan tuolilla, jolla minä aina istuin katselemassa ulos ikkunasta, mutta silti en heti nähnyt naista vaan kyyhkysen ja kun lopulta sain häivytettyä mielikuvani kyyhkystä ja sain tarkasteltua lähemmin naista olisin yhtä hyvin voinut vannoa, minun istuvan siinä paikoillani tuon kyyhkynaisen asemasta. Nainen oli hätkähdyttävällä tavalla minun näköiseni, tosin vanhempi. Ei hän näyttänyt kuin kaksikymmenvuotiaalta mutta silmistä näki heti, ettei sata tai tuhatkaan vuotta riittänyt naisen ikää laskiessa. Ensimmäinen sana, jonka sanoin ääneen ei todellakaan ollut sitä mitä olisin kuvitellut sanovani, ”äiti”. Sillä hetkellä aloin ymmärtää, että kyyhky todella oli puhunut minulle, ei minulle vaan ajatuksilleni, ymmärtämättäni sitä olin oivaltanut asioita, joita en sitä ennen ollut edes tiedostanut. ”Niin. Nimeni on Cerenia. Hauska vihdoinkin tutustua tyttäreni, Cerine.” Minä vain istuin hiljaa sängyllä ja kuuntelin. Cerenia puhui hiljaisella tyynellä äänellä, hän kertoi minulle cereniineistä, heidän plaanetasta jossain tähtien tuolla puolen ja heidän magiastaan, loitsuista riippumattomasta, tahdon alaisesta voimasta. Lopulta hän vaikeni ja laski pöydälle pienen vihreäkantisen kirjan, sitten hän muuttui kyyhkyksi, aivan siinä minun silmieni edessä. Minä näin hänen muuttuvan. Sitten kyyhky levitti siipensä ja lensi ulos, kohoten kohti taivaan sineä. Istuin vielä kauan siinä sängynpäällä ja lopulta nousin ylös ja astelin pöydän luo. Kääntelin kyyhkynaisen pöydälle jättämää kirjaa hetken käsissäni ja sitten avasin sen, kirja oli kirjoitettu kielellä, jota enää ei tunneta tässä maailmassa, mutta minä ymmärsin sitä. En ymmärtänyt sanoja tai kirjaimia, mutta silti tiesin, mitä siinä sanottiin. Kirja oli Cerenian kirjoittama, hän oli kirjoittanut sen minulle, että saisin tietää, että ymmärtäisin. Luin kirjasta isästäni Gaffetista, siitä kuinka äitini oli tuonut minut maahan ja jättänyt Xandralle, että tämä kasvattaisi minut omanaan. Luin myös cereniineistä, legendaarisesta rodusta, josta kirjoitettua tietoa ei juuri ollut enää olemassa. Luin heidän magiastaan, heidän maailmastaan ja heidän säännöistään. Seuraavat viikot kuluivat minun ahmiessani kirjan sisältöä, silloin tällöin äitini kävi luonani välillä kyyhkyn, välillä ihmisen muodossa, kukaan muu linnassa ei tiennyt siitä, että minulla oli seuraa yksinäisessä tornihuoneessani. Lopulta kolme kuukautta Thomasin kuoleman jälkeen minä tulin ulos tornista, pakkasin kaikessa hiljaisuudessa tavarani ja lähdin Calbournesta. En usko kenenkään ehtineen edes tajuta mitä olin tekemässä ennen kuin oli liian myöhäistä. Tein matkaa ratsain ja äitini lensi mukana kyyhkynä, viikon matkan jälkeen saavuin Velhonkiveen. Sinne äitini ei seurannut minua hän vain katosi jonnekin ennen saapumistamme perille. Sain kuulla Attecin olevan juuri aikeissa lähteä matkalle Länteen ja Etelään, marssin Attecin temppeliin ja vaadin päästä tämän mukaan. Attec kieltäytyi ensin, mutta luulen sen olleen äitini taidokasta magiaa, joka sai hänet muuttamaan mielensä. Ja niin me lähdimme. Kolme vuotta kiersin Attecin matkassa kaikkia tunnetun maailman kuningaskuntia. Noina vuosina minä en ollut kreivitär, silloin olin velho, samanlainen kuin oikea isäni oli ollut. Opin tuona aikana paljon, osan Attecilta, osan äidiltäni, joka silloin tällöin puhui minulle kyyhkynä, osan opin vain ympärilleni katselemalla. Suurimman osan niistä maagisista taidoista joita minulla nyt on opin tuolloin, opin muuttamaan itseni eläimen muotoon, opin parantamaan ja luomaan yksinkertaisia esineitä. Noina vuosina tunsin olevani vapaa niistä velvollisuuksista joiden parissa olin elänyt koko ikäni, mutta silti sydämessäni tiesin, etten voisi aina elää niin. Vaikka silloin vihasin isääni sen johdosta mitä tämä oli tehnyt Thomasille, en voinut unohtaa kaikkea sitä mitä hän oli tehnyt puolestani. Niinpä talvella 3696 juuri ennen kahdettakymmenettä syntymäpäivääni kun olimme palaamassa Idästä Calbournen halki takaisin Velhonkiveen en jatkanut enää matkaani vaan jäin kotiin. Calbournessa katoamiseni oli selitetty sillä, että olin lähtenyt Itään opiskelemaan, luulen, että Jackson sydämessään toivoi minun palaavan ja antavan hänelle anteeksi. Paluuni jälkeen Jackson lopulta tuli luokseni, kolme vuotta Thomasin kuoleman jälkeen hän selitti tekojensa syyt. Kun olin ollut kolmen ikäinen kaukaa pohjoisesta oli saapunut mies etsimään vaimoa pojalleen, äitini oli edeltävinä viikkoina nähnyt unta miehen saapumisesta ja unissa häntä oltiin vaadittu suostumaan tulijan pyyntöön. Äitini ei ollut uskaltanut uhmata kohtaloaan, niinpä sopimus oli tehty ja päätös sinetöity. Tultuani tarpeeksi vanhaksi minä menisin naimisiin tuon pohjoisesta tulevan miehen kanssa, kyseessä oli paitsi suvun ja perheen kunnia myös kohtalon päätös, niin äitini oli asian ilmaissut. Vuoden minä vietin Calbournessa ja totuttelin jälleen ylelliseen elämään matkustelun jälkeen, yhä useammin aloin vierailla lännessä sijaitsevassa kohtauspaikassa Punaisen lepakon linnassa ja täytettyäni 21-vuotta lopulta tapasin siellä miehen, jonka kanssa viettäisin lopun elämääni. Michello Halmen Raccoon oli komea nuori ritari, olin yli vuoden tiennyt meneväni naimisiin hänen kanssaan ja kun ensi kertaa näin miehen tiesin rakastuneeni häneen ensi silmäyksellä. Mutta kaikki ei ollut näin yksinkertaista, Michellon isä oli kuollut vuosia sitten ja vaikka tämä olikin kertonut pojalleen tarinoita kultatukkaisesta pikkuenkelistä, jonka kanssa tämä joskus menisi naimisiin, oli poika unohtanut isänsä sanat ja kihlannut toisen naisen, Amberlen. Tuosta kaikesta on kulunut vajaa kolme vuotta, mutta yhtä hyvin siitä voisi olla ikuisuus, niin kaukaiselta tuo kaikki tuntuu nyt. Michellon ymmärrettyä, että minä olin hänen lapsuuden satujensa pikku enkeli hän purki kihlauksensa Amberleen ja lupautui menemään naimisiin kanssani. Olin silloin onneni kukkuloilla, minä saisin sittenkin miehen ja voisin kokea rakkautta, Thomasin kuoltua olin jo epäillyt, ettei se koskaan voisi olla mahdollista. Tutustuttuani Michelloon ymmärsin, että vaikka olin rakastanut Thomasia, en koskaan ollut tuntenut häntä kohtaa samoin kuin tunsin Michelloa kohtaan. Thomasia olin rakastanut kuten veljeä tai ystävää, Michelloa rakastin kuten vaimo rakastaa miestään. 31. Toukokuuta 3698 minä ja Michello solmimme avioliiton. Kaikki ei ollut täydellistä silloin, Michello oli yhä nuori ja vaikka koko sydämestäni uskoin, että hän rakasti minua, en minä ollut hänelle samalla tavoin koko hänen maailmansa, kuin hän oli minulle. Michello vietti paljon aikaa Pohjoisessa omassa kotikylässään ja sain kuulla hänen jopa pettäneen minua, mutta minä kestin kaiken, uskoin että joskus koittaisivat paremmat ajat, että joskus hän rakastaisi minua enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Ja minä olin oikeassa, tuo aika koitti, mutta ei sellaisena, kuin olin kuvitellut. Syksyllä syntyivät lapsemme, kaksoset, poika Berit Michael Calbourn ja tyttö Cera Candrie Calbourn. Silloin tai oikeastaan jo jonkin aikaa aikaisemmin Michello muuttui sellaiseksi unelma mieheksi, jollaisen olin aina halunnut. Elimme onnemme kukkuloilla, elämämme oli täydellistä, meiltä ei puuttunut mitään. Ikäväkseni aloin silloin ymmärtää jotain muutakin, minä rakastin Michelloa, enemmän kuin uskalsin myöntää ja se jos mikä oli vaarallista. Olin vuosien varrella lukenut äitini antamaa kirjaa ja käynyt lukuisia keskusteluja hänen kanssaan, jotka tosin olivat avioliittoni myötä vähentyneet. Ymmärsin kuitenkin sen, että halusinpa sitten tai en minä olin puoliksi cereniini, tuon legendaarisen rodun säännöt sitoivat osaksi minua ja minä saatoin olla vaaraksi itselleni ja muille jos annoin tunteilleni mahdollisuuden hallita järkeäni. Ja näin tuntui tapahtuvan joka kerta kun olin Michellon seurassa tai kun edes ajattelin häntä, minusta tuntui kuin en pystyisi ajattelemaan lainkaan järjellä silloin kun hän oli lähettyvilläni. Sitten eräs käänne muutti kaiken. Olin tuntenut jo jonkun aikaa mieheni ystävän Daeron Delacamin ja hänen kihlattunsa Melanya´h oli paras ystäväni. Eräänä päivänä olin riidellyt Michellon kanssa, enää en edes muista mistä, jokin mitätön seikka se joka tapauksessa oli. Tavatessani Daeronin tämä kertoi purkaneensa kihlauksensa Melanya´hin kanssa, juttelimme yhtä jos toista ja lopulta keskustelu ajautui siihen, että sanoin Michellolla saattavan jopa olla jotain syytä olla mustasukkainen Daeronista. Se ei ollut täysin totta, minä rakastin Michelloa koko sydämestäni ja Daeron oli minulle vain hyvä ystävä, mutta hän ei silti suostunut unohtamaan sanojani ja koska olin alkanut tahallani etääntyä Michellosta, yrittäen saada ajatuksiani ja tunteitani kasaan ajauduin Daeroniin syliin. Ei sitä oikeastaan voinut edes suhteeksi kutsua, muutama suudelma ja joitain sanoja, joka tapauksessa sain Daeronin uskomaan minun rakastuneen häneen, kasassa oli täydellinen kaaos. Olin suututtanut parhaan ja ainoan todellisen ystävän joka minulla koskaan oli ollut, Melanya´hin, saanut Daeronin kuvittelemaan minusta ja hänestä jotain mitä ei ikinä tapahtuisi ja melkein onnistunut tuhoamaan täydellisen elämäni Michellon ja lasten kanssa. Ajatukseni olivat yhtä sekasotkua ja lopulta en enää voinut elää niin, kerroin Michellolle minusta ja Daeronista ja Daeronille sanoin tarvitsevani aikaa ajatella, sitten vain lähdin. Kuukauden asuin yksin pienessä mökissä keskellä ei mitään ja selvitin ajatuksiani. Ymmärsin, että Daeron oli ollut minulle vain yritys todistaa, että pystyin kontrolloimaan tunteitani ja tahtoani. Mutta ymmärsin myös, että yritys oli ollut tuhoon tuomittu. Minä rakastin Michelloa, olin rakastanut siitä hetkestä saakka kun hänet ensi kertaa näin ja tulisin aina rakastamaan. Niinpä palasin takaisin näin ensimmäisenä Daeronin ja menin hänen luokseen kertomaan päätöksestä jonka olin tehnyt, mutta Michello sattui näkemään meidät ja veti asiasta omat johtopäätöksensä. Hän lähti paikalta, eikä suostunut kuulemaan huutojani. Michello ei tullut luokseni senkään jälkeen kun Daeron oli lähtenyt paikalta ja kai minä olin liian ylpeä mennäkseni anelemaan häneltä, että hän kuuntelisi selitykseni. Tiesin, että olin satuttanut häntä pahasti, mutta ehkä nyt aatelinen kasvatukseni nosti päätään, estäen minua nöyrtymästä ja menemästä pyytämään häneltä anteeksi. Viikkoja me istuimme Punaisen lepakon linnassa, minä sisällä linnassa, Michello ulkona tammen luona, jonka alla meidät oli vihitty. Kertaakaan emme puhuneet toisillemme, koskaan emme selittäneet. Sitten eräänä päivänä hän oli poissa. Michello oli lähtenyt. Silloin ymmärsin miten suuren virheen olin tehnyt, omaa ylpeyttäni olin menettänyt miehen jota rakastin enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. En lähtenyt etsimään häntä, en enää voinut, viikkojen aikana, jolloin olin tuntenut vain surua, itseinhoa ja sääliä olin onnistunut hautaamaan tunteeni Michelloa kohtaan sen verran syvälle, että järjen ääneni sai voiton. Minä toki surin Michelloa, mutta järkeni vakuutti, että näin oli parempi, en olisi vaaraksi sen enempää Michellolle kuin itsellenikään jos en enää näkisi häntä, sellainen rakkaus, jota häntä kohtaa olin tuntenut oli minun käsissäni liian vaarallista. Kuukaudet kuluivat ja lopulta sain kasattua elämäni pirstaleista ja aloin taas käydä linnassa, Michellon menettämisen lisäksi olin menettänyt myös Melanya´hin. Olin saanut kuulla jokin aika Michellon lähdön jälkeen hänen kuolemastaan, enkä ikinä antanut itselleni anteeksi sitä, etten saanut tilaisuutta pyytää häneltä anteeksi sitä, mitä olin hänelle tehnyt. Nyt en enää uskaltanut luoda linnassa syvempää kontaktia kehenkään, puhelin ihmisille, päällisin puolin näytin iloiselta ja hyvin voivalta, sisältä olin rikki. Sinä syksynä kuukausia lähtönsä jälkeen Michello sitten palasi mutta hän ei ollut enää mies. Olin tiennyt aina hänessä olevasta demonista, mutta nyt tuo demoni oli ottanut vallan miehestä, jota rakastin. Olin onnistunut sulkemaan rakkauteni Michelloa kohtaan niin syvälle sydämeeni, että järkeni onnistui sanomaan minulle, etten voisi rakastaa demonia, ettei demoni voisi kasvattaa lapsiani. Sanoin Michellolle, että jos meidän välillämme oli joskus ollut jotain se kaikki oli nyt kuollut. Sen sanominen satutti minua enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa, mutta menneet kuukaudet olivat onnistuneet kovettamaan sydämeni. Michello lähti ja silloin uskoin, ettei hän koskaan enää palaisi. Surin Michelloa kuin kuollutta ja annoin itseni taas itkeä hänen vuokseen. Michellon näkeminen, olkoonkin sitten demonina tai ihmisenä oli tuonut mieleeni kaikki muistot onnellisista ajoistamme. Jouduin aloittamaan kaiken alusta, mutta tällä kertaa tein perusteellisempaa työtä. En antaisi enää koskaan minkään tai kenenkään koskettaa minua. En samalla tavoin kuin Michello oli koskettanut. Keräsin kaikki tunteeni Michellosta ja hautasin ne jonnekin syvälle sisääni, opin hallitsemaan tunteita. Puolet minusta oli cereniiniä, rotua, joka ei ollut kykenevä tuntemaan inhimillisiä tunteita, ei vihaa, ei rakkautta. Vaikka kasvatukseni oli tehnyt minusta ihmisen, oli tuo rotu silti osa minua ja onnistuin oppimaan kuinka kontrolloida tunteitani ja peittää ne. Niinä talvi kuukausina kehityin paljon, mutta silti cereniiniä minusta ei koskaan tulisi. Inhimillinen puoleni ja kasvatukseni takasivat sen, että minä pystyin tuntemaan, opin vain kätkemään nuo tunteet, joskus jopa itseltäni. Keväällä tutustuin mieheen nimeltä Janere Xoryn, hän oli kummallinen ihminen, kiehtova persoona, jonka mielestä tunteet olivat heikkoutta. Ensin vain opiskelimme magiaa ja puhuimme tai pikemminkin väittelimme tyhjänpäiväisistä asioista, kuten juuri tunteista. Jossain välissä huomasin ihastuneeni Janereen, en kokenut häntä kohtaan samanlaista palavaa rakkautta kuin olin kokenut Michelloa kohtaan. Mutta minä todella pidin Janeresta, hänen tavastaan puhua, ajatella ja tehdä asioita. Alussa hän oli minulle haaste, olin itse saanut karvaasti kokea, että tunteet olivat vahvin ase millaista koskaan on kehitetty ja hän oli itsepintaisesti sitä mieltä, että tunteen olivat joutavia ja turhanpäiväisiä. Suhteeni Janereen kehittyi paljon ja viimein olimme tulleet pisteeseen, jolloin emme enää osanneet olla vain ystäviä tai vain opiskelijoita. Omalla tavallani minä rakastan Janerea, hyvin paljon samalla tavalla kuin rakastin joskus Thomasia. Michelloa minä rakastin liikaa ja siksi menetin hänet. Janeren todennäköisesti menetän siksi, etten uskaltanut rakastaa häntä tarpeeksi. Michello on taas palannut osaksi elämääni mutta uskallan nyt olla hänen seurassaan, tunteeni Janerea kohtaan auttavat minua pitämään haudattuna niitä tunteita, joita minulla yhä on Michelloa kohtaan...tulee aina olemaan. Olen kokenut elämässäni paljon, ehkä liikaa... Tällä hetkellä joudun olemaan liian monta asiaa yhtä aikaa, joudun olemaan hallitsija Calbournelle, joka on suistumassa sotaan Itää vastaan, joudun olemaan naisystävä Janerelle, joka ei ymmärrä sitä miksi viivyn aina niin kauan poissa hänen luotaan, minä vain en uskalla antaa itseni rakastua häneen yhtään enempää. En tahdo, että hänelle ja minulle käy samoin kuin minulle ja Michellolle. Joudun myös olemaan ystävä Michellolle, miehelle jonka elämän tuhosin ja jota yhä jossain syvällä sydämessäni rakastan. Ja ennen kaikkea joudun olemaan äiti lapsilleni, kaksivuotiaille kaksosilleni Ceralle ja Beritille, sekä viisivuotiaalle ottotyttärelleni Olivialle. Olen muuttunut hyvin paljon siitä mitä olin silloin kuin olin vain huoleton lapsi, jonka tulevaisuutena oli nousta jonain päivänä pienen maakunnan kreivittäreksi. Kaikki muutokset eivät ole olleet hyviä, mutta ainakin olen oppinut paljon elämästä, hyvin paljon myös sellaista, mitä en olisi tahtonut oppia.