Mä istun sängylläni ja tuijotan kynttilän kaunista liekkiä. Mietin Ilonaa ja mua, sitä päivää kun me tavattiin, ja sitä hetkee ku mä tajusin et en enää koskaan saa suudella sitä, katsoa sen kauniisiin elämää täynnä oleviin silmiin ja silittää sen kauniita kultaisia hiuksia.

Mä rakastin syksyä, kun luonto valmistautui vaipumaan pitkään uneen, josta se sit kesällä heräisi jotta saisi kukoistaa hetken ja nukahtaa sitten taas. Kun puiden vihreät lehdet muuttuivat kauniin punaruskeiksi ja keltaisiksi. Kun sateet tulivat pestäkseen maan jotta se olisi puhdas vastaanottamaan lumen. Mä rakastin sadetta. Sateenlapsi.

Mä en ikinä ollu sellasta tyyppiä joka heilu illat kaupungilla kaljapullo kädessä pokaamassa illaksi tai yöksi seuraa itelleen. Eikä jengi muutenkaan ollu oikein kiinnostunu mun seurasta, mut mullahan ei ollu mitään sitä vastaan, ei ollenkaan, mä halusin olla yksin. Ja jengi oli jo tottunu siihen, kukaan ei häirinny mua, ei ees opet kytänny mun touhuja, vaikka saatoinkin istua keskellä pihaa tupakalla kun ois pitäny olla tunnilla. Pakostahan mä siellä lukiossakin tallasin. Kai ne oli vuosien aikana oppinu et mut kannattaa jättää rauhaan. Yläasteella mua oli vielä raahattu vaikka mille koulupsykologille ja vastaaville, mut eipähän ollu auttanu, mä en ollu muuttunu yhtään, en ollu halunnu muuttua. Eikä mutsikaan enää välittäny mun ulkonäöstä ja käytöksestäni, se oli tottunu siihen et mä halusin olla yksin. Levoton. Alussa se oli tietty ollu huolissaan mut oppi ymmärtään. Joskus mä saatoin kadota pariksi päiväksi, ehkä viikoksikin, kokonaan kotoa ja koulusta, eikä kukaan kyselly et missä mä olin ollu kun satuin eksymään taas takaisin, mutsikaan ei valittanu, sano vaan et tervetuloa taas kotiin, se tajus mua, sano et mulle piti antaa tilaa olla. Mä olin usein yksin metsässä ajatusteni kanssa, katselin luontoa ja kirjoitin runoja. Kalliolla katselemassa merta. Se oli mun oma pikku piiloni, paikka jonne tulin aina ku halusin pois, maailmaa pakoon, itkemään, silloin harvoin kun mä olin onnellinen, tai vaan miettimään. Mä oli löytäny sen joskus kesällä yhdellä mun retkistäni, ja sen jälkeen mä kävin siellä melkein joka päivä, kuuntelemassa luontoa ja itseäni.

Mut sinä päivänä ilmassa oli jotain uutta, mä huomasin sen noustessani rinnettä ylös kalliolle. Ja kun mä pääsin tutulle paikalleni huomasin jonku tytön istumassa parin metrin päässä musta ja tuijottamassa merelle. Mä en ollu koskaan ennen nähny sitä, täysin outo. Mutta jokin siinä vetosi muhun, vaikka se oli mun täydellinen vastakohta. Sen pitkät vaaleat hiukset putosi kauniina kiharoina valkoisen neuleen peittämille olkapäille, jalassaan sillä oli revityt valkoset farkut ja kun se katsahti muhun mä näin et sillä oli upeimmat silmät jotka mä olin koskaan kimmalla nähny, ne oli kirkkaan siniset ja loistivat kauniisti kuin kristalli. Se katso mua hiukan säikähtäneenä ja mä näin et se oli itkeny. Astuin lähemmäs tyttöä ja näin kyyneleen valuvan poskella. Istuin siihen sen viereen ja pyyhkäisen sormellani sen kyyneleen pois. Se säpsähti mun kosketusta muttei siirtynyt kauemmas tai irrottanut katsettaan musta. Mä kiersin käteni sen ympärille ja silitin sen hiuksia. Se kohotti kasvojansa ja mä katsoin nyt suoraan sitä silmiin. Mä suutelin sitä eikä se yrittänyt pois, ei tahtonut.

Tytön nimi oli Ilona ja se oli mua vuoden nuorempi. Me alettiin oleen yhdessä. Liikuttiin kahdestaan. Ei kummallakaan ollu oikeestaan ketään muitakaan. Ja rakastettiin. Tää ei ollu mun eka juttu, oli mulla ollu suhteita ennenki, mut kaikista niistä oli puuttunu sitä jotain, ja sen mä löysin tavattuani Ilonan.

Se oli muuttanu tähän kaupunkiin vasta pari kuukautta sitte, mutsinsa, faijansa ja pikkubroidinsa Henrin kans. Ne asu ihan meidän lähellä, parin kadunvälin päässä, ja mä ihmettelin et miksen ollu ennen nähny sitä. Se kerto ettei käynyt ulkona paljoakaan. Viihtyi yksin, kuin minäkin. Sinä päivänä ku me tavattiin se oli just pistäny poikki sen entisen jätkäkamun kans. Se selitti mulle et se sen jutun oli halunnu lopettaa, koska jätkä oli jääny sinne toiseen kaupunkiin, ja välimatka oli esteenä, ja toisena syynä oli se, että Ilona ei ollu tuntenu itseään kokonaiseksi sen jätkän kans, jotain oli puuttunu.

Me kerrottiin meidän porukoille meidän suhteesta, mun mutsi otti sen hyvin, iloitsi että mä olin löytäny rakkaan itselleni, ja toivo kait sisimmässään et mä rauhoittuisin vähän nyt ku Ilona tuli kuvaan. Ilonan vanhemmat järkytty tosissaan, ensin ne käski mun pysyä erossa Ilonasta, mut sit pikkuhiljaa ne alko ymmärtää tätä juttua, ymmärtää et me ei aiota erota, ei ainakaan vielä, ja että me rakastettiin toisiamme, täysillä, ja kukaan tai mikään ei voinu tulla meidän väliin. "Kunnes kuolema meidät erottaa".

Kesä loppui, koulut alko. Ilona tuli samaan lukioon mun kans ja me uskallettiin olla yhdessä julkisestikin, vaikkakin jengi kauhisteli asiaa ja vittuilua kuulu joka päivä. Pitihän se tietysti arvata, että tällaisessa pikkukaupungissa joka on täynnä enemmän tai vähemmän suvaitsemattomia ihmisiä, kaksi rakastavaista tyttöä oli outoa, ja vielä kaksi niin erilaista tyttöä, erilaista ulkonäöltään, toinen kuin enkeli, vaalea ja säteilevä, toinen mustiin pukeutunut, kalpea, mustaan rakastunut, kuin kuoleman enkeli, mutta sisimmässään samanlaisia, yksinäisä olentoja jotka kerrankin saavat kokea oikean rakkauden. Mut me ei välitetty muiden mielipiteistä, meillä oli toisemme, ja ajat yhdessä, ja rakkaus.

Joulu me vietettiin mun kotona, ku mutsi oli lähteny mummon luo, katottiin videoita, käytiin leffassa ja juteltiin kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Jouluaattona me istuttiin mun huoneessa kynttilän valossa, juotiin viiniä ja syötiin torttuja ja pipareita. Sit Ilona nousi, kaivoi repustaan paketin, tuli mun luo, suuteli mua hellästi poskelle ja ojensi mulle pienen kultaisen paketin. Mä avasin sen ja siellä oli kaunis kultainen sydänriipus. Mä käskin sen odottaa vähän, kävelin vaatekaapille ja kaivoin ylähyllyltä Ilonan lahjan, vihkon täynnä mun kirjottamia runoja ja onton suklaasydämen, jonka sisällä oli hopeinen sormus. Me mentiin kihloihin.

Tuli kesä taas, ja mun piti tavata Ilona puistossa, josta meidän piti sit lähteä meille juhlimaan kahdestaan meidän yksvuotispäivää, mutsi oli taas lähteny pois et me saatas olla kahden, se meni kavereidensa luo yöksi ja mä olin ostanu Ilonalle vaaleenpunasen ruusun ja sellasen pienen söpön nallen, joka piti käsissään sydäntä.

Sit mä näin Ilonan kävelevän tien toisella puolella ja kun se huomas mut se vilkutti iloisesti. Mä lähdin kävelemään tien reunalle odottaan et Ilona tulis mun luo. Se lähti ylittään tietä mut ei huomannu autoa, joka ajoi kulman takaa aivan liian kovaa. Mä koitin huutaa mut se ei kuullu mua, sit se huomasi auton, katsahti sitä päin, ja mä näin kauhun ja pelon Ilonan silmissä just ennen ku auto osu siihen. Mä juoksin kyyneleet silmissä Ilonan luokse ja polvistuin silittämään sen kauniita hiuksia jotka olivat nyt veren tahrimia. Sen silmissä ei enää palanut se mulle niin tutuksi tullut tuli, vaan ne olivat tyhjät. Mä en voinu katsoo ja suljin sen silmät itkien. Ilona kuoli heti. Mä istuin siinä Ilona sylissäni niin kauan kunnes ambulanssi tuli ja ne raahas mut pois mun rakkaani luota.

Hautajaiset oli vähän aikaa sitten, itkin sielläkin, niin kuin joka päivä onnettomuuden jälkeen olen itkenyt.

Kaivan pienen veitsen esiin, pyyhin kyyneleen joka valuu polttavana poskellani, puhallan kynttilän ja hyvästelen itseni.

Viillän syvältä ja katson kuinka veri virtaa ulos tunteettomasta kehostani, pistän veitsen pois ja käyn sängylleni makaamaan, odottamaan että saan tuntea kuinka elämä valuu ulottumattomiini ja toivon että ehkä pian saan jälleen kohdata Ilonan.