...yksi kirjoitus monien muiden joukossa.
...pelkkä tarina, joka on osa minua.
...eräänlainen näkemys, joka on fiktiota, sinulle.
...vain sanoja, jotka kirjoitin itselleni.
...jatkokertomus, jota te ette ymmärrä.
Muistot
Makaan kovalla lattialla, silmiini sattuu, liikaa valoa, miten täällä voi olla näin valoisaa? Miten valo voi olla näin kirkasta?
Minulla ei ole enää ketään, ei yhtään ystävää, eikä tule enää olemaankaan, en uskalla luottaa, en enää.
Muistan.
Oli eräs, kaunein heistä, ja minulle rakkain, mutta hänet kai menetin ensimmäisenä. Hän oli minulle oikea ystävä, luotettava, ymmärtävä, piristävä. Mutta hän löysi toisen, ja vaikka tahdoin taistella, menetin hänet. Itkin silloin, itken nyt.
Sitten toinen, petti minut, petti toisia, mutta eniten, petti itseään, pettää itseään yhä. Hän oli myös rakas. Mutta valitsi toisen tien, minä toisen. Enkä enää jaksa kamppailla, en jaksa kilpailla.
Seuraava. Ihmiset muuttuvat, sanotaan. Me "kasvoimme erillemme".
Vielä yksi, tapasimme kakaroina, vietimme lapsuuden yhdessä, pakon edestä, ei ollut muita, mutta kai tiesimme molemmat, emme olleet yhtä, olimme erilaisia.
He olivat ystäviäni, heille kerroin kaiken, nyt muistan ajat yhdessä, silloin olin iloinen, vielä silloin osasin olla onnellinen. "Kaikki hyvä loppuu aikanaan."
Oli vielä eräs, hän oli viimeinen, mutta hän ei ollut ystäväni, vaikka niin väitti, vaikka niin luulin. Mutta nyt ymmärrän, halusin uskoa että hän oli ystäväni, koska ei ollut muita, tahdoin jonkun jolle puhua, johon luottaa. Minä puhuin, minä luotin, ja minä uskoin lupaukset, vaikka hän rikkoi jokaisen niistä harvoista jotka minulle antoi. Muistan, hän oli aina iloinen, ja ensimmäisenä mieleeni tulee hänen hymynsä, kai rakastin häntäkin, niin kuin vain ystävää voi rakastaa. Mutten kuitenkaan, yhtä paljoa, kuin sitä erästä. Ehkä...en tiedä, pelkäsin että menetän viimeisen "ystäväni", pelkäsin niin paljon, ja niin monta kertaa jätettynä, pelkäsin hänenkin jättävän minut yksin. Mutta, me emme olleet ystäviä, joten en häntä enää näe. Ei jaksanut kanssani, väitti vain niin.
Se oli vain pinnallista. Silti minulle tärkeää.
Muistot ovat vallanneet mieleni, elämäni parhaat hetket koin näiden ihmisten seurassa. Ikävän polttavat kyyneleet valuvat poskilleni.
Suljen hetkeksi silmäni ja tajuntaani heijastuu nopeasti kuva, pelottava.
Itken. Miksi minä näen tällaista? Kuka on tuo tyttö ja miten hän liittyy minuun? Miksi tämä tapahtuu minulle?
Mitä on tapahtunut tytölle? Mikä oli niin raskasta hänen elämässään, että hän ei enää kestänyt? Kuka jäi kaipaamaan? Jäikö kukaan?
Vielä kerran kuva heijastuu tajuntaani, selvempänä kuin aikaisemmin...
Ei! Nostan kädet kasvojeni suojaksi, etten näkisi, mutta kuva pysyy edessäni, kuin väkisin, ja näen sen mitä arvasinkin näkeväni, sen, mitä en halua nähdä.
Tunnistan tytön, se olen minä.
Se olin minä.
Nyt minä olen tyhjyys.
Minä olen akvaariokala ilman vettä, oleskelen pienessä valoisassa vankilassani, niin kauan että olen saanut anteeksi.
Mutta kuka pystyy antamaan minulle anteeksi kaikki tekoni? Kuka on kelvollinen päättämään kuinka kauan joudun kärsimään täällä, vain kipeät muistot seuranani?
En voi muuta kuin jäädä odottamaan että joku tulee minut joskus noutamaan.
Nukahdan ja näen unta, kaunista painajaista. Siinä unessa tanssin kanssasi kuun kultaisella sirpillä, hymyilet ja olen onnellinen. Pidät minua sylissäsi ja olemme yhtä. Sitten putoan, halki mustan avaruuden, sinä katsot minua ja naurat, huudat ilkeitä sanoja perääni, pilkkaat minua, olen avuton. Huudan ja jatkan putoamista. Milloin tavoitan pohjan? Avaruuden halkaisee ääni, kova, korkea, peitän korvani verisillä käsilläni ja suljen silmäni. Yhtäkkiä laskeudun johonkin pehmeään, avaan silmäni ja kuuntelen taas, hiljaista, katson, makaan sinisten höyhenten keskellä, ympärilläni on puita ja värikkäitä kukkia, ruoho on kirkkaan vihreää, nousen ja lähden kävelemään. Minulla on jano. Kohta saavun purolle, jossa virtaa väritöntä vettä. Juon, mutta jano ei katoa, näen pienen kultaisen kalan. Se on kaunis. Suljen sen käsiini ja nostan ylemmäs jotta voisin katsoa sitä. Mutta käsissäni kala muuttuu käärmeeksi, ympärilläni kaunis luonto kuivuu ja kuolee, taivas muuttuu punaiseksi ja purossa virtaa veri. Huudan ja juoksen. Juoksen kauan, kohta saavun kallion kielekkeelle, alhaalla näen kuolleen maan, josta kasvaa esiin teräviä piikkejä, astun askeleen takaisin, en tahdo tippua. Kuulen takanani oksan katkeavan, käännyn nopeasti ja näen sinut, helpotus. Otat minut syleilyyn, mutta sylisi on kylmä. Katson sinua, sinun silmäsi ovat tyhjät ja ennen niin lempeät kasvosi peittää julma irvistys, kirkaisen ja sinä työnnät minut alas kielekkeeltä. Putoan, ja pohjalla piikit lävistävät heikon kehoni. Helvetillinen kipu, ja sitten en tunne enää mitään. Herään huutooni hiestä märkänä. Huokaan syvään ja tunnen kyyneleen. Olen toisessa huoneessa, seinät ovat vihreää lasia ja vaikka huoneen ympäröi liekkimeri, minulla ei ole kuuma. Huoneen toisessa nurkassa, oven vierellä, on valkea, hiukan läpikuultava satiiniviitta. Katson omaa kuvajaistani heijastuneen seinästä, ja totean kylmänrauhallisesti olevani alasti. Peitän kehoni viitalla, ja aukaisen oven. Eteeni kuvastuu liekkien yli johtava hopeinen tie, ja astun varoen sille. Tuntuu kuin kävelisin ilmassa. Kävelen kunnes liekkimeri on kadonnut ja maan, tai mitä ikinä siinä onkaan, peittää keltaisten ruusujen vaippa. Poimin yhden, ja sen piikki viiltää sormeeni haavan. Katselen pienen veripisaran värjäävän ruusuni terälehteä. Minun kaunis punakeltainen ruusuni. Käännyn takaisin ja upotan ruusun liekkeihin. Minulla ei saa olla mitään. Se on sääntö. Siihen olen oppinut. Katselen ruusun kuolevan. Kun hetken päästä tahtoisin jatkaa matkaani, huomaan tien kadonneen, käännyn, enkä pääse enää takaisinkaan. Istun siihen, pienelle hopeiselle alueelle, joka on vielä jäljellä, toisella puolellani liekit, toisella ruusut, ja jään odottamaan mitä seuraavaksi. Tarina jatkuu kun haluan niin käyvän.
...te kuvittelisitte tietävänne miksi olen tällainen.
On kylmä.
Aukaisen silmäni, ahdistavaa. Olen yksin valkoisessa huoneessa, materialistisesti tyhjässä, kärsimyksen ja surun täyttämässä tilassa.
Katossa on pieni ikkunantapainen, mutta valo ei tule sieltä, koska näen ulkona satavan, pisarat hakkaavat lasia, haluaisin veden olevan tällä puolella lasia, tahdon olla akvaariokala.
Miksi helvetissä mä menetin ne? Tahtoisin huutaa tyhjille seinille, mutta ääntä ei ole. Tahdon ystäväni takaisin, anna minulle edes yksi heistä...
Säikähdän, mutta tahdon saada selvää, suljen silmäni uudestaan, kuva, värit, musta, punainen ja valkea.
Kuva tarkentuu, ja huomaan että se esittää tyttöä, jonkun valkoisen keskellä, lumen?
Mustat huurteiset hiukset kehystävät luonnottoman kalpeita kasvoja ja siniset silmät katsovat ylös, elottomina.
Pieni lumihiutale leijailee tytön huulille, muttei sula.
Verta, tytön käsissä, maassa.
Värjännyt lumen kirkkaan punaiseksi.
Vasemmassa kädessä tytöllä on pieni veitsi, veressä.
Kysymykset leijailevat tajunnassani, mutta ilman ääntä en saa niitä ulos.
Oliko tyttö yhtä yksin kuin minäkin?
Jos osa tästä olisi totta...
...te osaisitte ehkä nimetä henkilöt.
...te luulisitte tajuavanne, mutta olisitte väärässä, sillä tämä olisi vain yksi osa kivun verkkoa.
...te ette silti ymmärtäisi.
