Ajatuksia
Talsin katuvalojen loisteessa hiljaisessa kaupungissa.
Jossain kaukana kuulen koiran haukkuvan hiljaa.
Kello on paljon, liikaa kait.
Kotona odottaa tyhjyys, jota en halua juuri nyt kohdata.
Sade kastelee minua ja hukuttaa verhoonsa kyyneleitteni tulvan.
Olen yksin, kuten yleensä.
Vailla päämäärää.
Pian huomaan askelteni johdattaneen minut hautausmaan portille, kävelen kuin unessa
portista ja vaellan haudalle, se kuuluu sinulle. En ole käynyt luonasi viikkoihin, en tiedä
miksi. Ennen kävin täällä joka päivä.
Tiedät sen.
Toin kesällä tuoreita kukkia jotka poimin reitin varrelta ja talvella sytytin kynttilän tai kaksi.
Ehkä kaikki vain alkoi satuttamaan liikaa, muistot.
Joku muukin on käynyt täällä, käynyt laskemassa verenpunaisen ruusun haudalle.
Kuka?
En tiennyt että joku muukin kaipaisi sinua. Ei ennen. En koskaan ollut haudalle tullessani
löytänyt muita kukkia kuin omani. Kukaan muu ei välittänyt. Ei rakastanut.
Sinä olit minun.
Kaivan taskustani ryttyisen karkkipaperin, värikkään ja kimaltelevan, se olet sinä, kaunis.
Asetan haudalle, ruusun viereen, muuta minulla ei sinulle ole.
Anna anteeksi etten ole käynyt, anna anteeksi että olen yrittänyt unohtaa, mutta kipu on liikaa,
en kestä enää, minä pelkään.
Rakastan sinua.
Tahdon luoksesi.
Miksi sinä et ottanut minua mukaasi, miksi lähdit yksin.
Mietin hiljaa, kuiskaan ääneen, en huomaa hahmoa joka pysähtyy taakseni, en huomaa ennen
kuin käsi laskeutuu hellästi olkapäälleni.
Säpsähdän, minuun ei saa koskea. Ei kukaan muu kuin sinä. Ei koskaan.
Siirryn pois käden ulottuvilta.
En jaksa kääntää päätäni, katsoa. Istun vain hiljaa.
Hän kumartuu viereeni, asettaa uuden punaisen ruusun toisen viereen, hän tuntee sinut.
Tunnetko sinä hänet?
Kuka hän on?
Tunnen hänen katsovan minua, mutta en uskalla kohdata katsetta, en enää. Minä olen
syrjäytynyt, sen jälkeen kun jätit minut, minulla ei ollut ketään, hautajaisissasi ei ollut
muita, olin yksin, olen yhä.
Hän nousee ja kääntyy pois. Kuulen kuinka märkä ruoho tallaantuu hänen kenkiensä alla
kun hän kävelee pois.
Mihin hän on menossa?
En kuule enää askelia, sade on lakannut, ei ole mitään muuta, vain sinä, minä, ja kylmä yö.
Kauanko olen istunut tässä?
Mitä on jäljellä?
Mitä on jäljellä minulle?
Tule hakemaan minut, pyydän.
Herään, sataa taas, miksi en saanut nukkua, ikuisesti.
Nousen ylös, nähdään, minä tulen jälleen huomenna katsomaan sinua.
Aamu alkaa valjeta, enää ei ole pimeää, usva on noussut, kosteata.
Portin luona hän seisoo, usvan keskellä. Miksi?
Mitä hän odottaa?
Hän huomaa minut. Astuu eteeni. Hänessä on jotain tuttua. Aistin sen.
Hiljainen hetki, voisin vain kävellä pois, mutten kuitenkaan tee sitä, miksen?
Koska tuolla ei ole mitään enempää minulle kuin täälläkään, kaikki on turhaa.
Miksei hän sano mitään?
Kohotan katseeni, tavoitan hänen silmänsä, ne ovat sinun silmäsi.
Mitä tämä on?
Oletko sinä tullut hakemaan minua?
- Sinä rakastat häntä.
Hän puhuu, haluan pois, mutta silti haluan jäädä. Hänellä on sinun äänesi.
Nyökkään.
- Ennen kävit aina, mikset enää?
Kysymys. En minä halua vastata. Mistä hän voi tietää? Miksen minä koskaan ollut
nähnyt häntä ennen?
Kuka hän on?
En vastaa. Olen hiljaa ja katson maahan. Hän muistuttaa niin vahvasti minua sinusta. Miksi?
- Ei sinun tarvitse puhua, jos et halua. Mutta katso minuun.
En. Pelkään kohdata polttavat silmät. Ne haluavat nähdä lävitseni, nähdä suruni, en voi sallia
sitä, en voi.
- Katso minuun.
Ääni on lempeä, mutta käsi joka tarttuu leukaani ja nostaa, pakottaa minut katsomaan, on vahva,
määrätietoinen.
- Minäkin rakastin häntä. Ja kaipaan häntä.
Katson silmiä tarkkaan, ei, ne eivät ole sinun, en tunne niitä.
Muodostan huulillani kysymyksen,
- kuka sinä olet?
- Olen hänen veljensä.
Ei! Ei sinulla ollut veljeä, niin sinä aina sanoit, et kertaakaan maininnut mitään veljestä. Ei hän
ole sinun veljesi.
Hän huomasi kai kauhun silmissäni, ja kuin lukien ajatukseni hän puhuu taas.
- Hän ei kertonut minusta sinulle?
Pudistan päätäni hiljaa.
Rauhoitun hiukan.
- Ei tietenkään, koska se olisi sattunut liikaa. Puhua veljestään, jota yleisesti luultiin kuolleeksi.
Muistan kuvan sinun kirjoituspöydälläsi, kaksi nuorta poikaa, toinen ehkä paria vuotta vanhempi,
leikkimässä kahdestaan, oliko siinä veljesi? Oliko siinä hän? Silloin et vastannut minulle kysymyksiini,
et kertonut kuka poika oli. Mutta, en jaksanut ajatella asiaa.
- Tulin takaisin viime talvena, kun kuulin mitä hänelle tapahtui. Kävin hänen haudallaan usein,
sinun jälkeesi.
Kyynel. Huomaan sen valuvan hänen poskellensa.
Mikset koskaan puhunut hänestä, kertonut minulle etten ollut ainoa ihminen elämässäsi?
Kohotan kättäni ja pyyhin kyyneleen pois. Hän on kuin sinä, mutta silti erilainen.
Täysin erilainen kuin sinä.
Juttelemme kauan, siinä hautausmaan portilla, kahdestaan.
Joku saattaa välillä kävellä ohi.
Katsoa pitkään.
Ajatella että, tuo on se, hullu tyttö. Hullu siitä lähtien kun sinä kuolit. Ei puhu koskaan. Muille.
Yksinänsä.
Mutta entäs nyt?
Minä puhun hänelle.
Tuntuu kuin sinä olisit jälleen luonani.
Hän puhuu sinusta niin kauniisti, kertoo lapsuudestanne yhdessä. Kun minä en vielä ollut.
Kuulen jälleen koiran. Ei sada, aurinko paistaa.
Omituista, ensimmäinen kerta kuolemasi jälleen kun muistan auringon nähneeni.
Ensimmäinen kerta kun tunnen eläväni. Melkein.
En aivan.
Olen onnellinen.
Mutta ikäväni sinua kohtaan painaa yhä kuumana.
Hän ei ole täällä luonani kauaa. Tiedän sen.
Hän kertoo ettei ole kauaa samassa paikassa.
Mutta hänen oli pakko puhua minulle.
Pakko saada kysellä sinusta.
Hän kertoo että lähtee pian taas.
Nyt kun on saanut tietää asioita.
Hän hyvästelee sinut.
Hyvästelee minut.
Tietää mitä minä aion tehdä.
Ja katoaa usvaan kuten tulikin, odottamatta.
Hymyilen.
Ei enää kauaa rakkaani.
Minä tulen luoksesi.
------------
