Kirjoittanut: Afeni

Ikäraja: R/NC-17

Vastuunvapaus: Kuten olen jo sanonut kaksikymmentä kertaa… En. Omista. PotCia. *syvä huokaus*

Kiitokset: Kiitos isälleni, joka antoi arvokasta tietoa (hän kun istui aikoinaan historiantunneillaan useammin kuin minä omillani). Ja kiitos Shawnielle, joka myös antoi minulle erittäin arvokasta ja kokemuspohjaista tietoa asiasta, josta en itse voi sanoa tietäväni kovinkaan paljon.

                      Näiden kahden ihmisen lisäksi haluan tietenkin kiittää Maevea, joka joulukiireidensä keskellä ehti betata tämänkin luvun :) *haliruttaa Maeven* Kiitos, kiitos, kiitos!

                     

 

Karibian kuumat tuulet

Osa II

Luku 1

(Kutsut)

 

Silmäni rävähtivät auki ja ponnahdin istumaan sängyllä. Olin taas nähnyt sitä painajaista. Näin sitä joka yö. Makasin pimeydessä, ja joku piteli kiinni kädestäni puhuen minulle koko ajan. Sitten puhuja poistui paikalta, ja jäin yksin pimeyteen vailla mitään kiintopistettä.

                      Nostin jalkani sängyn reunan yli. Vein käteni suun eteen ja ryntäsin kauniisti koristellun vadin luokse (siihen kaadettiin aamuisin vettä, jolla saatoin huuhtoa kasvoni). Oksensin suoraan siihen ja tunsin etovaa pahoinvointia. Kun viimein kaikki oli tullut ulos, työnsin vadin kauemmas ja huuhdoin suuni vedellä.

                      Lopulta istahdin takaisin sängylle ja tuijotin eteeni hämärässä huoneessa. Oli kulunut lähes kuukausi siitä, kun viimeksi näin Jackin. Muistin elävästi hänen kylmän ja kovan ilmeensä, enkä voinut olla tuntematta pistoa sydämessäni. Kaipasin häntä edelleen ja olisin antanut mitä tahansa saadakseni hänet takaisin.

                      Tiesin, ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin naida Philip, mutta se tuntui niin kovin väärältä. Philip oli kyllä hyvä mies ja ihan sööttikin, mutta en välittänyt hänestä. Hänessä ei ollut kerta kaikkiaan mitään, mikä olisi saanut minut kiinnostumaan. Hän kuitenkin pystyi tarjoamaan minulle kodin ja turvallisen elämän, ilman häntä olisin varmaankin joutunut elämään yksin. Se taas ei käynyt päinsä tähän maailman aikaan.

                      Pyörittelin pientä smaragdisormusta vasemmassa nimettömässäni. Olin löytänyt sen luolasta, jonne kapteeni Hookin aarre oli piilotettu. Jack oli silloin sanonut, että pieni kivi sormuksessa oli samanvärinen silmieni kanssa. Se ei tietenkään ollut totta, mutta tuo pieni lause yhdisti jollakin tavalla sormuksen Jackiin ja toi minulle edes hieman lohtua.

                      Kaikki luulivat, että Philip oli antanut sormuksen minulle kihlauksen merkiksi. Vain minä ja Philip tiesimme totuuden, tosin hänkään ei tiennyt, mistä olin oikeasti sormuksen saanut. Hän vain hymyili tyytyväisenä, kun ihmiset kehuivat hänen makuaan korujen suhteen. Minulle sormus taas merkitsi sitä, että olin luvannut sydämeni miehelle, johon se minut yhdisti, siis Jackille. Vaikka menisinkin naimisiin Philipin kanssa, olisin aina Jackin.

                      Ovelta kuuluva koputus havahdutti minut ajatuksistani. Huokaisin syvään.

”Sisään. Olen jo hereillä”, sanoin mahdollisimman rauhallisesti, vaikka olisin halunnut kirkua. Ovi avautui, ja sisälle astelivat rouva Roach (joka oli ollut Annabelle Smithin lastenhoitaja siitä asti, kun tämän äiti oli kuollut) ja nuori palvelustyttö, jonka nimen tiesin olevan Maria.

                      Rouva Roach käveli suoraan vadille aikoen kaataa siihen vettä ja jäi tuijottamaan sitä. Maria puolestaan meni avaamaan huoneen verhot. Kirkas valo tulvi sisään ja sai minut siristämään silmiäni. Olin näköjään nukkunut puolille päivin.

”Kultaseni, oletko sinä taas oksentanut? Se on jo kolmas kerta tällä viikolla. Oletko varma, ettet ole sairas?” rouva Roach kysyi.

”Olen varma”, tokaisin. Ja jos olinkin sairas, sillä ei ollut merkitystä. Jos jokin tauti tappaisi minut, olisin ainoastaan tyytyväinen.

                      Rouva Roach katsoi minua huolestuneena ja kiirehti sitten viemään vadin pois. Hetken päästä hän palasi ja alkoi etsiä minulle pukua suuresta vaatekaapista.

”No niin, nousehan ylös, kultaseni”, hän touhotti ja kiskoi kellertävän leningin esiin. Nyrpistin nenääni nähdessäni sen kapean uuman. Tämä tiesi korsetin käyttöä. ”Tänään on tärkeä päivä. Isäsi on järjestänyt kutsut häittesi kunniaksi”, nainen jatkoi.

”Mitä järkeä on pitää kutsuja, kun häät ovat jo parin päivän päästä”, tuhahdin tylsistyneenä, koska olin tiennyt kutsuista jo viikon ajan.

”Kultaseni, sinua vaivaa edelleen muistinmenetys. Isäsi haluaa, että tutustut uudestaan kaikkiin tärkeisiin ihmisiin”, rouva Roach vastasi. Kohautin olkapäitäni ja käänsin samalla selkäni Marialle, joka kietoi korsetin ympärilleni. En jaksanut enää edes vastustella heidän ylivaltaansa pukeutumiseni suhteen.

                      Korsetin kiristäminen oli yhtä tuskaa, kuten aina. Pidin kiinni sängynpylväästä ja yritin keskittyä hengittämiseen. Lopulta rouva Roach kiskoi leningin päälleni, pujotti kengät jalkaani ja istutti minut tuoliin. Hän kampasi pitkät hiukseni ja laittoi ne sievälle nutturalle. Seuraavaksi hän puuteroi kasvoni ja ehosti niitä muutenkin hieman. Tuijotin tyhjin ilmein itseäni peilistä. Olisin voinut näyttää kauniilta, jos kasvoilleni ei olisi juuttunut masentunut ilme.

”No niin, kultaseni, tulehan alakertaan. Philip odottaa sinua siellä, ja kutsutkin alkavat pian”, rouva Roach sanoi ja kiskoi minut ylös tuolista. Huokaisin syvään ja seurasin naista alas. Maria jäi siivoamaan huonettani.

                      Philip todellakin seisoskeli olohuoneessa. Kun astuin sisään, hän jäi tuijottamaan minua hetkeksi. Sitten hän kiirehti luokseni ja tarttui kiinni käsistäni.

”Olet todella kaunis tänään, Ann”, hän sanoi. ”Mutta näytät surulliselta. Itse asiassa näytät siltä aina. Etkö haluakaan mennä naimisiin kanssani?” Philipin kysymys yllätti minut täysin. Hän oli aina liian kohtelias esittääkseen suoria kysymyksiä. Miksi siis nyt?

”Philip…” En tiennyt, mitä sanoa. ”Minä… minulla ei ole vaihtoehtoa, ja sinä olet hyvä mies. Menen oikein mielelläni kanssasi naimisiin.” Sain pakotettua hymyntapaisen kasvoilleni.

                      Jostain syystä Philip hymyili minulle takaisin. Koko tyyppi ihmetytti minua. Olin huutanut hänen nenänsä edessä rakastavani toista miestä ja kannoin sormessani korua, joka muistutti tästä. Siitäkin huolimatta Philip suhtautui minuun ystävällisesti ja rakastavasti. Nuorukaisen täytyi olla todella tyhmä, enkä tajunnut, mitä oikea Annabelle Smith hänessä oli oikein nähnyt.

                      Samassa rouva Roach ryntäsi olohuoneeseen tuoden jotain mukanaan. Hän käveli luokseni ja ojensi valkoisia hansikkaita.

”Vieraat tulevat pian, kultaseni. Ehkä sinun pitäisi laittaa nämä”, hän sanoi.

”Miksi ihmeessä?” kummastelin.

”Nuo arvet oikeassa käsivarressasi ovat aika silmiinpistävät. Ethän halua, että vieraat näkevät ne”, nainen vastasi.

”Itse asiassa haluan”, tokaisin tuntien hetkellisesti itseni vahvaksi. ”Sitä paitsi minulle nuo arvet ovat muisto menneisyydestä ja siitä, mitä olen menettänyt. En peitä niitä.”

                      Ensimmäistä kertaa rouva Roach ei väittänyt minulle vastaan. Hän tyytyi vain katsomaan minua säälivästi. Hän poistui huoneesta sanaakaan sanomatta, ja käännyin katsomaan Philipia. Hän näytti siltä kuin olisi aikonut sanoa jotain, mutta ei ehtinyt avata suutaan, kun herra Smith jo asteli sisään. Hänkin ilmoitti, että vieraat tulisivat pian, ja kehotti meitä tulemaan hänen kanssaan eteishalliin. Tiesin, ettei tässä kohtaa kannattanut alkaa vastustella, joten seurasin miehiä alistuneena.

                      Siirryimme suureen halliin. Pian ovelta kuului koputus, ja herra Smithin hovimestari kiirehti avaamaan sen. Ensimmäiset vieraat astuivat sisälle taloon ja tulivat oitis tervehtimään meitä. Herra Smith esitteli jokaisen vieraan minulle. Sain sellaisen vaikutelman, että hän oli varoittanut näitä etukäteen niin sanotusta muistinmenetyksestäni.

                      Vieraita oli käsittämättömän paljon. En muistanut puolienkaan nimiä enää vähän ajan kuluttua. Toisaalta en edes välittänyt opetella niitä. Tuijotin tyhjin katsein eteeni, kun herra Smith yhtäkkiä kosketti kevyesti kättäni. Havahduin ajatuksistani.

”Annabelle, tässä on kuvernööri Swann sekä hänen tyttärensä Elizabeth Turner aviomiehineen”, hän sanoi. Kohotin katseeni paikalle saapuneeseen kolmikkoon. Mitä helvettiä? Will? Yritin pitää kasvoni peruslukemilla, kun Will tarttui käteeni ja suuteli sitä kevyesti. Näin hänen silmistään, että hän oli aivan yhtä hämmentynyt kuin minäkin. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa kysymyksille. Seuraava vieras odotti jo jonossa.

”Saanko esitellä kommodori Norrington, tyttäreni Annabelle”, herra Smith sanoi.

”Hauska tutustua, neiti Smith”, tyylikäs herrasmies sanoi.

Ilo ei ole molemminpuolinen, ajattelin. Muistin hyvin, että Jack oli maininnut kommodori Norringtonin, kun olimme käymässä Port Royalissa. ”Hauska tutustua teihinkin, kommodori”, sanoin ääneen ja hymyilin maireasti. Todellisuudessa olisin halunnut hyökätä miehen kimppuun.

                      Kommodorin jälkeen saapui vielä pari vierasta. Olin jo aivan turhautunut kaikkien ihmisten kättelemiseen, kun Philip viimein johdatti minut talon puutarhaan. Se oli uskomattoman kaunis paikka. En ollut käynyt siellä kertaakaan koko Smithien luona viettämänäni aikana, sillä olin pääasiassa linnoittautuneena huoneeseeni.

                      Kutsut olivat kerta kaikkiaan tylsistyttävät. Keskustelin tuntemattomien ihmisten kanssa toisista tuntemattomista ihmisistä sekä kuuntelin heidän typeriä kohteliaisuuksiaan puvustani. Lisäksi moni onnitteli minua ja Philipia häiden johdosta. Minun teki mieleni kuristaa jokainen, joka edes mainitsi häät.

”Anteeksi, saisinko lainata neiti Smithiä hetkeksi?” kuulin yhtäkkiä tutun äänen kysyvän Philipilta. Käännähdin ympäri ja näin Willin seisovan hänen vieressään.

”Totta kai”, Philip sanoi hieman vaivautuneesti. Ilmeisesti Willin käytös ei ollut aivan etiketin mukaista, mutta en välittänyt siitä pätkääkään. Halusin todellakin päästä puhumaan tämän miehen kanssa.

                      Will tarjosi minulle kättänsä, ja tartuin siihen hieman epävarmasti. Kaikki nämä hienostelevat tavat olivat jotenkin outoja minulle. Hän johdatti minut syrjään muista ihmisistä ja pysähtyi sitten.

”Neiti Smith, mitä te täällä teette? Luulin, että kuulutte Jackin miehistöön”, hän viimein huudahti melkein äänettömästi.

”Niin kuuluinkin… Äläkä viitsi teititellä minua…” mutisin. ”Tämä on liian pitkä juttu selitettäväksi nyt. Sinun täytyy auttaa minua!” Tartuin epätoivoisesti kiinni Willin ranteeseen ja katsoin häntä suoraan silmiin.

”Mitä voin tehdä… ööh, Ann?” Will kysyi huolestuneena.

”Minun täytyy saada puhua Jackin kanssa! Hänet täytyy löytää ennen häitä!” vastasin kiihtyneesti.

”Mutta sehän on mahdottomuus! Hän voi olla Pearlinsa kanssa missä tahansa, en mitenkään tavoita häntä kahdessa päivässä”, Will puuskahti.

”Eihän välttämättä ole Pearlilla”, huomautin välittömästi. Mistä minä tiesin, oliko hän jo tavoittanut laivansa vai ei.

”Sitten voi olla vielä vaikeampi löytää häntä”, Will sanoi.

”Sinun täytyy! Minä haluan ehdottomasti puhua hänen kanssaan, ennen kuin nain Philipin!” jatkoin anelemista.

”Miksi ylipäätänsä olet naimassa hänet?” Will ihmetteli. ”Käsitin, että olit lupautunut Jackille.”

                      Mitä hittoa? Mistä Will oli saanut sellaisen käsityksen? Kun olimme olleet Jackin kanssa Port Royalissa, välillämme ei ollut tapahtunut vielä oikeastaan mitään. En käsittänyt, miten Will… Jack! Niinpä tietenkin! Jos en olisi kaivannut miestä näin kovasti, olisin varmasti suuttunut hänen valheistaan. Tosin eivät ne enää olleet valheita. Sydämeni kuului Jackille ikuisesti.

”Lupasin naida Philipin, jotta herra Smith säästäisi Jackin hengen”, vastasin. ”Mutta se on oikeasti kamalan pitkä juttu, enkä voi alkaa kertoa sitä nyt.”

”Will?” kuulin naisäänen kysyvän ja näin Elizabeth Turnerin saapuvan luoksemme. ”Onko jokin vialla?”

                      Odotin Willin vastaavan kieltävästi, mutta sen sijaan hän kertoikin kaiken vaimolleen. Elizabeth katsoi minua hetken kummissaan.

”Philip Spear on hieno mies, josta jokaisen naisen tulisi unelmoida. Teet viisaasti, kun menet hänen kanssaan naimisiin”, hän sanoi sitten rauhallisesti. Tuijotin häntä järkyttyneenä. Hän oli nainen, eikä tajunnut koko asian ydintä ollenkaan. Mikä ääliö!* Käänsin katseeni Elizabethista Williin.

”Sinun täytyy edes yrittää tavoittaa Jack, ole niin kiltti.” Kun Will nyökkäsi minulle, käänsin selkäni molemmille. ”Nyt suokaa anteeksi, minun on palattava sulhaseni luokse”, painotin kahta viimeistä sanaa kiukkuiseen sävyyn. Elizabethin kommentti oli saanut minut vihastumaan.

                      Kutsujen loppuajan olin kuin tulisilla hiilillä. Vaihdoin vain muutaman sanan ihmisten kanssa ja keskityin sitten syömään viinirypäleitä. Huomasin, että minun teki niitä aivan kamalasti mieli. Olisin voinut vedellä kokonaisen vadillisen yksinäni. Se oli omituista, sillä minulla ei ollut koskaan tapana ahmia mitään.

                      Viimein vieraat alkoivat poistua, ja typerät juhlat olivat vihdoin ohi. En nähnyt enää Turnereita, mutta sen sijaan onnistuin törmäämään kommodoriin. Hän jutusteli kanssani ensin niitä näitä, mutta katsoi sitten minua uteliaasti.

”Kuulin, että jouduitte merirosvon kaappaamaksi, neiti Smith. Ettekä ihan kenen tahansa merirosvon, vaan Jack Sparrow’n”, hän sanoi.

”Kapteeni Jack Sparrow’n”, korjasin automaattisesti, ”eikä hän siepannut minua. Lähdin hän-”

”Annabelle, rakkaani. Ehkä sinun olisi parempi mennä jo hieman lepäämään, näytät väsyneeltä”, herra Smith ilmaantui jostain paikalle ja keskeytti minut. Mulkaisin häntä vihaisesti ja painelin portaikkoon. Olisin halunnut sanoa kommodorille suorat sanat, mutta toisaalta, mitä hyötyä siitä olisi ollut. Menin huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni kolahtaen.

 

*Antakaa minulle anteeksi! Minun oli edes kerran pakko päästä sanomaan Elizabethia ääliöksi… *nolo*

 

Karibian kuumat tuulet

Osa II

Luku 2

(Häät mielessä)

 

Pamautettuani oven kiinni jäin istumaan sängylleni. Kaikki tuntui niin turhalta. Tein mitä hyvänsä, mikään ei tuonut Jackia takaisin. Olin tehnyt itse päätökseni ja kannoin nyt niiden seuraukset.

                      Painoin pääni käsiini ja annoin itkun tulla. Olin pilannut koko elämäni valehtelemalla Jackille, ja nyt mies ei enää halunnut nähdäkään minua. Miksi minun oli pitänyt olla sellainen idiootti? Jos olisin alusta asti puhunut totta, saattaisin edelleen olla Jackin vierellä Pearlin kannella.

                      Kuulin oven avautuvan ja nostin katseeni. Rouva Roach käveli huoneeseen huolestunut ilme kasvoillaan.

”Kultaseni, mikä sinua vaivaa? Olet ollut niin masentunut ja itkuinen viime aikoina”, vanha nainen sanoi ja istui vierelleni sängylle.

”Et ymmärtäisi, vaikka kertoisinkin”, sanoin hänelle surullisesti.

”Minä olen jo vanha, ymmärrän enemmän kuin kuvitteletkaan”, rouva Roach vastasi. ”Se johtuu siitä merirosvosta. Eikö niin? Siitä, joka kaappasi sinut, Jack Sparrow’sta.”

                      Tuijotin naista ihmeissäni. Mistä hän oli tiennyt? En osannut sanoa hänelle mitään, enkä toisaalta edes halunnut.

”Näkeehän sen. Et suostu hävittämään kamalia miesten vaatteita, joihin olit pukeutunut. Tuijottelet ikkunasta merelle, kuin odottaisit jotain tiettyä laivaa. Huudat unissasi hänen nimeään”, rouva Roach jatkoi puhumistaan.

”Minä teen mitä?” hämmästyin.

”Huudat hänen nimeään. Olen kuullut sen, nukun viereisessä huoneessa”, nainen vastasi.

                      Olin hiljaa. Näin joka yö painajaista, jossa makasin pimeässä enkä kyennyt liikkumaan. Tiesin huutaneeni Jackia apuun, mutta en tiennyt, että olin huutanut ääneen. Yhtäkkiä rouva Roach tarttui käteeni. Käännyin katsomaan häntä.

”Tiedän, että sinusta on kamalaa joutua eroon hänestä. Itse menetin mieheni varsin nuorena. Sinun täytyy kuitenkin ymmärtää, että hän on merirosvo. Teillä ei voisi olla minkäänlaista tulevaisuutta. Hän joutuu hirsipuuhun heti, kun jää kiinni”, nainen sanoi katsoen minua suoraan silmiin. ”Philipin kanssa sinulla sen sijaan on hyvä tulevaisuus. Kun isästäsi aika jättää, Philip tulee perimään kaiken. Hän saa isäsi kauppalaivat. Hänestä tulee rikas mies, eikä teillä ole koskaan puutetta mistään. Ymmärräthän, että olet tehnyt juuri oikean ratkaisun?”

”Tiedätkö sinä, ettei raha ratkaise kaikkea? Ei sillä osteta onnea!” sanoin vihaisesti.

”Eikä rakkaus tuo leipää pöytään ja takaa turvallista elämää”, rouva Roach sanoi painokkaasti.

                      Tuijotin eteeni vihaisesti. Rouva Roach taputti minua rohkaisevasti olkapäälle ja nousi sitten. Hän ilmoitti, että päivällinen olisi valmis vajaan tunnin päästä, ja kehotti minua tulemaan alakertaan viimeistään silloin. Kohautin olkapäitäni naiselle, enkä vaivautunut vastaamaan.

                      Rouva Roach poistui huoneesta ja sulki oven perässään. Nousin sängyltä ja kävelin suuren vaatekaappini luokse. Kiskaisin sen oven auki ja nostin merirosvovaatteeni sängylle. Ne olivat nyt puhtaita, sillä taloudenhoitaja oli pessyt ja korjannut ne. Vedin piilukkopistoolin esiin kotelostaan ja pyörittelin sitä kädessäni. Olin saanut sen Jackilta, kuten myös miekkani. Oikeastaan vaatteetkin olin saanut Jackin ansiosta. Olisin halunnut pukea ne ylleni ja juosta pois täältä, mutta en voinut tehdä sitä.

                      Olin ilmeisesti tuomittu elämään lopun ikääni Port Royalissa. Jos herra Smith ei vain olisi löytänyt minua… Hän oli kertonut minulle tyytyväisenä, että joku oli nähnyt Pearlin silloin, kun olimme vierailemassa Jackin kanssa tässä kaupungissa. Jotenkin hänen oli onnistunut jäljittää meidät aina Blanquillaan asti.  Siellä hän oli maksanut rutkasti jollekin merirosvolle saadakseen tietää, minne Jack oli purjehtinut. Epäilin vahvasti, että tuo merirosvo oli ollut kapteeni Garter, ja vihasin nyt naista entistä enemmän.

                      Lopulta laitoin pistoolin takaisin koteloonsa ja nostin vaatteet jälleen kaappiin. Menneiden muistelu ei auttanut yhtään, oikeastaan se vain pahensi oloani. Itkua pidätellen lähdin alakertaan päivälliselle. Herra Smith ja Philip istuivat jo pöydässä. Kumpikin nousi, kun saavuin paikalle. Istahdin omaan tuoliini, enkä katsonut kumpaankaan suoraan.

”Annabelle, sinun täytyy miettiä, mitä oikein puhut ihmisille! Et voi kertoa kommodorille, että lähdit vapaaehtoisesti merirosvojen mukaan. Hän voi vielä hirtätyttää sinut”, herra Smith puuskahti minulle.

”Sehän olisikin suorastaan loistavaa”, iskin takaisin.

                      Ennen kuin niin sanottu isäni ehti kommentoida huomautustani, rouva Roach ja Maria tulivat tarjoilemaan päivällistä. Minun ei tehnyt mieli ruokaa, mutta söin kuitenkin edes jotain. Herra Smith ei sanonut minulle enää mitään koko päivällisen aikana, ja Philipkin oli oudon hiljainen.

                      Kun päivällinen oli vihdoin ohi, ilmoitin meneväni nukkumaan. Maria seurasi minua huoneeseeni ja auttoi minua riisumaan pukuni sekä korsettini. Sitten pyysin häntä poistumaan. Halusin olla yksin.

                      Makasin sängylläni ja tuijotin kattoa. Jos elämäni oli jo nyt näin yksioikoista, millaista se olisikaan parin päivän päästä. Sitten tulin ajatelleeksi, että joutuisin pian jakamaan vuoteen Philipin kanssa ja muuttamaan tämän luokse. Pelkkä ajatus kuvotti minua. En mitenkään voisi antaa Philipin koskea minuun, enkä taatusti haluaisi synnyttää hänelle lapsia.

 

~o~

 

Seuraava aamu alkoi kuten edellinenkin. Heräsin painajaiseeni, tunsin pahoinvointia ja oksensin, tällä kertaa lattialle. Ilmeisesti rouva Roach oli ollut lähistöllä, sillä hän ryntäsi suoraa päätä huoneeseeni.

”Nyt minä kyllä kutsun perhelääkärin! Sinä olet varmasti vakavasti sairas!” hän touhotti ja kutsui Mariaa siivoamaan oksennukseni.

”Ei sinun tarvitse”, sanoin. ”Tämä menee ihan kohta ohi, en minä ole sairas. Tämä johtuu vain jännityksestä.” Rouva Roach näytti hieman epäuskoiselta, mutta katsoin häntä mahdollisimman vakuuttavasti, ja lopulta hän luovutti. Hän otti vaatekaapistani yhden puvuista sekä korsettini. Sitten hän kiskoi minut mukanaan omaan huoneeseensa jättäen Marian siivoamaan.

                      Rouva Roach kietoi korsetin ylleni ja alkoi kiristää sitä. Pahoinvointikohtaukseni ei ollut vielä mennyt ohi, ja tunsin oloni huonontuvan entisestään.

”Minusta sinun olisi kuitenkin hyvä puhua tohtorin kanssa, kultaseni”, vanha nainen sanoi.

”Ei… minulla… ole… mitään… hätää…” puheeni katkesi joka kerta, kun taloudenhoitaja nykäisi korsetin naruista. ”Jännitän vain häitä, siinä kaikki.”

                      Itse tiesin varsin hyvin, ettei kyse ollut siitä, että olisin jännittänyt häitä. Pikemminkin koko ajatus kammotti minua. Uskoin pahoinvointini johtuvan enemmänkin painajaisistani ja siitä, että kaipasin Jackia suunnattomasti. Tätä en halunnut kertoa vanhalle naiselle, vaikka olinkin jollain tavalla oppinut pitämään hänestä ja luottamaan häneen.

                      Viimein rouva Roach auttoi minua pukemaan ylleni tummanvihreän leningin. Kuten aina sujautin kengät jalkaani ja annoin naisen sitten laittaa hiukseni.

”Haluaisitko aamiaista, kultaseni, ennen kuin lähdemme käymään tulevassa kodissasi?” rouva Roach kysäisi. Nielaisin ja puistelin päätäni. En voisi syödä mitään juuri tällä hetkellä. Nainen nyökkäsi minulle ja avasi huoneensa oven. Vaiteliaina kuljimme alakertaan ja suoraan ulos talosta. Pihalla meitä odottivat jo vaunut.

                      Nousimme vaunuihin, ja ne lähtivät välittömästi eteenpäin. Tuijotin ikkunasta ulos Port Royalin kaduille ja tunsin inhoavani koko kaupunkia. Mieluummin olisin ollut vaikka Tortugassa, ainakin olisin saanut olla Jackin rinnalla.

                      Vaunut kaartoivat pienen, mutta sievän talon pihaan. Philip odotti meitä jo ovella ja tuli auttamaan minut ulos vaunuista. Annoin hänen ohjata minut sisälle taloon. Minun täytyi myöntää, että se oli sisustettu oikein kauniisti. Niin, siitä tulisi minulle kaunis vankila.

                      Kuljeskelin huoneiden läpi Philipin kanssa. Hän selitti innoissaan, että oli hankkinut meille kaiken toivomani. Kuulemma verhotkin oli tilattu Englannista, kuten olin halunnut. Tuhahdin hiljaa. Annabelle taisi olla tottunut leveään elämään, jos tilaili verhoja meren toiselta puolelta noin vain.

                      Saavuimme pieneen makuuhuoneeseen, jonka leveä pylvässänky täytti melkein kokonaan. Istahdin sängylle lepuuttaakseni jalkojani. Philip istui viereeni ja jäi katselemaan minua. Jostain syystä hän tuijotuksensa ärsytti minua suunnattomasti. Puristin käteni nyrkkiin ja avasin ne sitten taas. En ollut väkivaltainen ihminen, mutta nyt minun teki mieli lyödä miestä, mieluiten todella kovaa.

                      Kauhistuin omia ajatuksiani. Philip ei ollut tehnyt minulle mitään pahaa. Koko sotku ei ollut millään tavalla hänen vikansa. Emme olisi välttämättä edes törmänneet, jos en olisi suutuspäissäni rynnännyt ulos sepänpajasta tuona kohtalokkaana päivänä Port Royalissa.

                      Yhtäkkiä Philip tarttui kiinni käsistäni ja veti minut lähemmäs itseään. Hän nojautui minuun päin ja painoi huulensa huulilleni. Räväytin silmäni aivan ammolleen järkyttyneenä, ennen kuin tönäisin miehen pois.

”Mitä helvettiä sinä oikein yrität!?” huusin miehelle.

”Anteeksi, Ann”, Philip sanoi nolostuneena. ”Minä vain ajattelin, että kun häät ovat aivan pian, voisimme aivan hyvin jo-”

”Älä unta näe!” karjaisin paniikissa. Sitten vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua. ”Tarkoitan vain, etten voi mitenkään ennen häitä… ymmärräthän, se ei olisi sopivaa”, selittelin parhaani mukaan, jotta en vaikuttaisi epäilyttävältä Philipin silmissä. Hän nyökkäsi ja sanoi, että voisi hyvin odottaa vielä hetken.

                      Yritin hymyillä miehelle, mutta kun hymyni alkoi muuttua irvistykseksi, käänsin hänelle selkäni ja kävelin ulos huoneesta. Minä en edes halunnut kuvitella Philipin käsiä vartalollani, mutta mies vaikutti siltä kuin olisi ajatellut asiaa paljonkin.

                      Palasin olohuoneeseen ja näin rouva Roachin tarkastelevan sitä kiinnostuneena. Kävelin hänen luoksensa ja sanoin haluavani palata kotiin. Vanha nainen katsoi minuun ihmetellen, mutta nähdessään anovan ilmeeni, hän suostui. Poistuimme paikalta hyvästelemättä Philipia.

 

Karibian kuumat tuulet

Osa II

Luku 3

(Tunkeilija)

 

Vietin loppupäivän huoneessani maaten sängyllä ja kävellen ympyrää. Lähestyvät häät saivat oloni levottomaksi. Mietin epätoivoisesti, mitä voisin tehdä välttääkseni ne. Karkaaminen vaikutti ainoalta järkevältä ratkaisulta, mutta minulla ei ollut paikkaa, jonne mennä. Jos jäisin Port Royaliin, minut löydettäisiin alta aikayksikön. Muualle en taas päässyt täältä.

                      Söin jälleen illallista herra Smithin ja Philipin kanssa. Miehet keskustelivat tulevista kauppamatkoista, enkä jaksanut kauaa olla kiinnostunut heidän puheistaan. Näykin ruokaani tylsistyneenä ja keskityin lähinnä muistelemaan menneitä. Kuvat kulkivat silmieni editse nauhana. Muistin hetken, jona olin herännyt Pearlilla ja nähnyt Jackin ensimmäistä kertaa. Muistin miekkailutunnit ja rommin juonnin. Ennen kaikkea kuitenkin muistin ensimmäisen suudelmamme ja tapahtumat vesiputouksella. Nuo hetket olivat jättäneet minuun ikuisen jäljen ja tunsin yhä poltetta alavatsassani, kun muistelin kiihkeitä hetkiämme.

                      Vetäydyin heti aterian jälkeen takaisin huoneeseeni. Maria auttoi minua jälleen riisuuntumaan ja puki ylleni valkoisen yöpaidan, vaikka olisin voinut tehdä sen itsekin.

”Pian on tärkeä päivä, neiti”, Maria sanoi. ”Olen erittäin iloinen herra Spearin ja teidän puolestanne. Liitostanne tulee varmasti onnistunut.”

                      Tuhahdin tytölle ja pyysin häntä poistumaan. Ryömin peiton alle masentuneena siitä, että hääpäivä tuli koko ajan vain lähemmäs. Pyörin sängyssä pitkään, kunnes lopulta vajosin levottomaan uneen.

 

~o~

 

Kylmä viima sai minut havahtumaan hereille. Käänsin päätäni ja näin ikkunan olevan auki. Omituista, en muistanut avanneeni sitä. Oliko joku käynyt huoneessa nukahtamiseni jälkeen?

                      Väristen nousin sängystä ja kävelin ikkunan luokse. Työnsin pääni ulos ja jäin hetkeksi tuijottamaan merta. Maisemassa ei ollut tapahtunut muutoksia sitten viime näkemän. Huokaisin pettyneesti ja vedin ikkunan kiinni. Kun käännyin ympäri, näin tumman hahmon seisovan huoneessa. Vetäisin henkeä kauhistuneena. Taloon oli murtauduttu! Siksi ikkuna oli ollut auki. Ja nyt murtautuja seisoi edessäni.

                      Mietin nopeasti, mitä oli tehtävissä. Voisin huutaa apua, mutta tunkeutujalla saattaisi olla ase. Hän voisi tappaa minut ennen, kuin kukaan ehtisi paikalle. Minulla taas oli miekka ja pistooli vaatekaapissani. Jos vain jotenkin pääsisin tarpeeksi lähelle…

                      Tunkeutuja käveli hitaasti minua kohti. Peräännyin askeleen verran, kunnes törmäsin ikkunan laitaan. Hapuilin viereltäni jotain kättä pidempää, mutta mitään ei löytynyt. Hetken päästä tunkeutuja seisoi aivan edessäni, ja saatoin haistaa rommin. Henkäisin syvään ja tarkastelin miestä pimeässä. Erotin hänen hahmonsa, mutta en yksityiskohtia. Silti olin melkein varma, kuka oli tullut luokseni vierailemaan.

”Jack?” kysyin hiljaa.

                      Tunkeutuja tarttui minuun ja veti lähelleen. Painauduin häntä vasten, olin nyt aivan varma. Kurottauduin ylemmäs ja painon huuleni miehen huulia vasten. Hän suuteli minua intohimoisesti takaisin.

”Mitä sinä täällä teet?” kysyin pitkän ajan kuluttua.

”Etkö olisi halunnut minun tulevan, rakas?” Jack kysyi.

”Totta kai halusin!” huudahdin hiljaa. ”Minä käsitin, ettet sinä halunnut nähdä minua enää. Ja sinun on vaarallista olla täällä.”

”Mikään ei ole liian vaarallista kapteeni Jack Sparrow’lle”, Jack vastasi.

                      Naurahdin kevyesti. Jack oli todellakin oma itsensä. Kohotin käteni ja kosketin hänen kasvojaan. Halusin varmistaa, että hän todellakin oli siinä. Jack tarttui käteeni ja suuteli rannettani. Huokaisin ihastuksissani. Hitaasti hän liikutti huuliaan pitkin käsivarttani. Kun hän oli edennyt kaulalleni asti, minä suorastaan huohotin. Miten olinkaan kaivannut hänen kosketustaan!

                      Samassa kuulin koputuksen ovelta. Kauhistuneena vetäydyin irti Jackista ja katsoin häntä. Kun hän ei tehnyt elettäkään liikkuakseen, käskin häntä piiloutumaan jonnekin. Juuri kun huoneen ovi avautui ja kynttilänvalo valaisi huoneen, Jack livahti sängyn alle.

”Kultaseni, onko kaikki hyvin? Miksi olet jalkeilla tähän aikaan?” rouva Roach kysyi.

”Nousin vain katselemaan kaunista yömaisemaa”, sanoin nopeasti ja hymyilin. Jackin sormet leikittelivät varpaillani, ja minun oli vaikea yrittää olla normaalisti.

”Olin kuulevinani puhetta”, vanha taloudenhoitaja mutisi.

”Mutisin varmaan jotain itsekseni. Tuolla ulkona on niin kaunista tähän aikaan yöstä”, selittelin Jackin sivellessä kevyesti nilkkaani ja säärtäni.

”No, ehkä sinun olisi silti parempi käydä takaisin nukkumaan”, rouva Roach sanoi ja siirtyi sängyn vierelle. ”Tulehan, kultaseni, niin peittelen sinut vuoteeseen.”

                      Livahdin nopeasti sänkyyn ja annoin naisen kiskoa peiton päälleni. Hän hymyili minulle vielä kerran ja poistui sitten vieden kynttelikön mukanaan. Jack siirtyi hetkessä sängyn alta sen päälle.

”Mitä tuo oli olevinaan? Olisit voinut jäädä kiinni!” sähähdin niin hiljaa kuin suinkin ja kohottauduin istumaan.

”En vain voinut vastustaa kiusausta”, Jack vastasi.

                      Mulkaisin miestä tekovihaisesti pimeässä, mutta painauduin sitten takaisin hänen syleilyynsä. Olisin halunnut rakastella hänen kanssaan juuri siinä ja silloin, mutta tiesin, että se oli mahdoton ajatus.

”Saitko Pearlisi takaisin?” kuiskasin viimein.

”En vielä. Anamaria ei ole käynyt Tortugassa ainakaan kuukauteen. Tulin tänne erään toisen laivan kyydissä. Liityin väliaikaisesti sen miehistöön”, Jack vastasi. ”Luulen, että Pearl on Kuolleiden saarella tällä hetkellä.”

                      Minun kävi Jackia hieman sääliksi. Tiesin, miten rakas Pearl oli hänelle. Ja toisaalta se laiva oli minunkin kotini.

”Nyt meidän siis pitäisi päästä Kuolleiden saarelle, niinkö?” kysyin.

”Niin, jos haluat lähteä minun mukaani”, Jack vastasi.

”Tietenkin haluan, tyhmä”, kuiskasin. Miten Jack saattoi edes kuvitella muuta? ”Mutta miten me pääsemme sinne?”

                      Jack oli hetken hiljaa ja vain katseli minua. Sitten hän kertoi luvanneensa kapteeni Garterille aikamoisen summan rahaa, jos tämä suostuisi purjehtimaan Kuolleiden saarelle.

”Älä vain sano…” mutisin, ja näin Jackin nyökkäävän.

”Tiedän, ettet erityisemmin pidä hänestä, mutta hän on kuitenkin hyvä ihminen ja hyvä kapteeni”, mies sanoi minulle.

                      Nyökkäsin. Nyt ei ollut aikaa käydä riitelemään asiasta. Nousin sängystä ja riisuin nopeasti yöpaidan päältäni. Näin Jackin katselevan minua, mutta se ei haitannut ollenkaan. Pidin tavasta, jolla hän antoi katseensa liukua pitkin vartaloani.

                      Nappasin merirosvovaatteeni kaapista ja kiskoin ne nopeasti päälleni. Sitten menin ikkunalle ja työnsin sen jälleen auki. Jostain syystä tulin ajatelleeksi rouva Roachia. Tämä arvaisi varmasti, että olin jälleen kerran karannut. Ehkä minun pitäisi selittää asia jotenkin hänelle.

                      Nopeasti sytytin kynttilän ja kaivelin pöytälaatikosta esiin mustepullon, kynän ja palan paperia. Kastoin kynää musteessa ja aloin kirjoittaa.

 

”Rakkaus ei ehkä tuo leipää pöytään tai takaa turvallista elämää, mutta totuus on se, ettei ole elämää ilman rakkautta. Ole kiltti ja selitä herra Smithille jotain, ettei hän taas lähtisi perääni. Ja pyydä Philipiltä anteeksi puolestani.

 

Rakkaudella,

                      Ann”

 

Jack kurkisti olkani yli, mitä olin kirjoittanut. Hän siirsi hiukseni syrjään ja suuteli niskaani. Värähdin hänen kosketuksestaan ja huokaisin syvään.

”Kauniita sanoja, rakas”, hän kuiskasi. Vilkaisin häntä hämmentyneenä. Kuinka moni merirosvo osasi lukea? Oli näköjään vielä paljon, mitä en Jackista tiennyt.

”Meidän on parasta lähteä sitten”, sanoin ja jätin lapun sängylle.

                      Jack nyökkäsi minulle ja käveli ikkunalle. Ihmettelin, miten hänen oli onnistunut kiivetä sisään ilman köyttä, mutta toisaalta, hän oli sentään merirosvo. Hän laskeutui ensin alas ja kehotti sitten minua seuraamaan perässä. Varovaisesti heilautin jalkani ikkunasta ulos ja yritin saada jonkinlaista jalansijaa. Hitaasti lähdin laskeutumaan alaspäin. Yhtäkkiä otteeni lipesi ja tunsin putoavani. Jack nappasi minut kuitenkin kiinni. Hymyillen helpotuksesta painoin kevyen suudelman hänen huulilleen.

                      Laskettuaan minut maahan Jack tarttui käteeni ja kiskoi minut pihan poikki. Pian olimme Port Royalin kaduilla matkalla kohti satamaa. Kun saavuimme sinne, näin että Stardust oli ankkuroitu laiturille. Ihmettelin suuresti kapteeni Garterin järjenjuoksua. Eikö ollut aika uhkarohkeaa ankkuroida Port Royaliin?

                      Nousimme laivaan ja kohtasimme sen miehistön tuijotuksen välittömästi. Kapteeni Garter asteli luoksemme ja vilkaisi minua kummissaan.

”Tämäkö on se ’aarre’, jota menit hakemaan? Täytyy sanoa, että olen erittäin yllättynyt, Sparrow”, hän sanoi sitten Jackille. Mies tyytyi ainoastaan virnistämään. Minä puolestani tein kaikkeni, ettei hymyni olisi ulottunut korviini saakka. Oliko Jack kutsunut minua aarteeksi?

”Suosittelisin, että lähdemme täältä mahdollisimman pian, kapteeni”, vanha mies tuli sanomaan Mary Garterille.

”Olet täysin oikeassa, Easton. Käske miesten nostaa purjeet. Lähdemme kohti Kuolleiden saarta”, kapteeni Garter vastasi.

                      Nainen itse meni ruoriin. Jack seurasi hänen perässään, ja minä puolestani Jackin perässä.

”Tiedäthän, ettei Kuolleiden saarta voi löytää, ellei siellä ole itse käynyt?” Jack sanoi Garterille.

”Tiedän. Siksi luovutankin ruorin sinulle heti aamusta, Sparrow”, tämä vastasi.

”Mikäli tunnen sinua yhtään, sinulla on tällä hetkellä muutakin tekemistä”, hän lisäsi ja katsoi minua halveksivasti puhuessaan.

                      Punastuin kevyesti ja tunsin vihaa tuota naista kohtaan. Tapa, jolla hän katsoi minua, oli raivostuttava. Hän oli kuitenkin nyt kapteeni, enkä pitänyt kovin viisaana ajatuksena alkaa riidellä hänen kanssaan. Lankku ei suorastaan houkutellut minua. Niinpä yksinkertaisesti tyydyin seuraamaan Jackia kannen alle miehistön tiloihin.

Karibian kuumat tuulet

Osa II

(Kohti Kuolleiden saarta)

 

Stardustin miehistön tilat eivät juurikaan eronneet Pearlin vastaavista. Sielläkin oli likaista ja ahdasta. Jack käveli seinän vierustalla olevalle punkalle ja istahti sille. Istuin hänen viereensä välittämättä muutamista oudoista katseista, joita keräsimme.

”Haluaisitko vihdoinkin kertoa minulle, mistä on kysymys, Ann? Vai pitäisikö minun sanoa Annabelle?” Jack sanoi. Hänen äänessään ei ollut enää neljän viikon takaista katkeruutta ja vihaa, ainoastaan uteliaisuutta.

”Ann. Se todellakin on minun nimeni”, sanoin. ”Herra Smith luulee minua tyttärekseen, koska Annabelle ja minä muistutamme suuresti toisiamme. Annabelle katosi jokin aikaa sitten, ja herra Smith luulee edelleenkin minua häneksi. Tapasin hänet silloin, kun olimme yhdessä Port Royalissa.”

                      Kerroin Jackille, kuinka oikein olin tutustunut herra Smithiin ja Philipiin. Ainoa asia, jonka jätin mainitsematta, oli äitini kuva. Se vaivasi itseäni edelleenkin, enkä uskonut, että olisin voinut puhua siitä kenenkään kanssa. Lopulta hiljenin. Pelkäsin, ettei Jack uskoisi tarinaani. Koko juttuhan kuitenkin kuulosti aika typerältä ja ennen kaikkea uskomattomalta.

”Eikö sitten ole täysin mahdollista, että olisit Annabelle? Sinähän et muista menneisyyttäsi”, Jack ihmetteli.

                      Olin hiljaa. Miten voisin sanoa Jackille, etten voinut olla Annabelle, koska olin saapunut tulevaisuudesta? Sehän kuulostaisi aivan naurettavalta.

”Niin… On kai se mahdollista, mutta en todellakaan muista mitään sellaista”, sanoin viimein. Minusta oli parempi antaa hänen olla kuitenkin siinä uskossa, että kuuluin tähän aikaan.

”Entä jos alat muistaa jossain vaiheessa? Haluaisitko silloin palata Port Royaliin?” Jack uteli omituisella äänellä. En ollut koskaan kuullut hänen puhuvan siihen sävyyn.

”En”, vastasin välittömästi. ”Siellä ei ole mitään minulle. Pysyn mieluummin kanssasi merillä.”

                      Vastaus näytti riittävän Jackille. Painoin kevyen suudelman hänen huulilleen ja hipaisin hänen kasvojaan.

”Hei, kaveri!” joku huusi hieman kauempaa. Käännyimme kumpikin katsomaan häntä. ”Olet näköjään löytänyt itsellesi ’miellyttävää seuraa’. Mikset jakaisi sitä meidän muidenkin kanssa?”

                      Tuijotin miestä tyrmistyneenä. Luuliko hän minua huoraksi? Aioin nousta seisomaan ja sanoa tyypille suorat sanat, mutta Jack tarttui käsivarteeni ja piti minut paikoillani. Sitten hän kietoi kätensä ympärilleni.

”Pahoittelen, mutta tämä tyttö on vain minua varten. Jos haluat itsellesi naisen, niin hanki sellainen, äläkä ruinaa muilta”, Jack sanoi ja virnisti miehelle. Tämä tuhahti ja kääntyi poispäin. ”Ei kannata alkaa tapella näiden miesten kanssa, ainakaan vielä”, Jack kuiskasi sitten korvaani.

”Vai olen minä vain sinua varten?” naurahdin ja katsoin Jackia kulmieni alta. Mies tarttui leukaani ja katsoi suoraan silmiini.

”Piru vieköön, olet todellakin. Muista se, rakas”, hän sanoi ja suuteli minua rajusti.

 

~o~

 

Aukaisin silmäni ja tunsin lievää pahoinvointia. Kiitin onneani, ettei minua tällä kertaa oksettanut. Olin kuitenkin hieman hämilläni. Jotenkin olin ajatellut pahoinvoinnin liittyneen masennukseeni, mutta se jatkuikin edelleen. Olinkohan oikeasti sairas, niin kuin rouva Roach oli epäillyt?

”Rakas, näytät aika kalpealta”, Jack sanoi viereltäni. Hän oli painautunut aivan minuun kiinni kapealla punkalla.

”Minulla on hieman huono olo”, sanoin.

”Et kai ole sairas?” Jack kysäisi heti.

”En… tai en ainakaan usko niin. Kyllä tämä kohta menee ohi”, vastasin.

”Kuulostaa siltä, että tämä on tuttua sinulle”, kapteenini totesi.

”No, minulla on ollut hieman huono olo joka aamu tällä viikolla”, sanoin rehellisesti. Olin päättänyt, etten valehtelisi Jackille enää yhtään enempää kuin minun olisi pakko.

                      Jack nyökkäsi minulle. Makasin vielä hetken paikoillani. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin tunsin pahoinvointikohtauksen menevän ohi, mutta onneksi ne eivät koskaan kestäneet kovin pitkään.

”Voin jo paremmin”, sanoin hymyillen ja nousin istumaan. ”Ehkä meidän pitäisi mennä kannelle.”

”Olet oikeassa. Emme ikinä pääse Kuolleiden saarelle, jos Mary on ruorissa”, Jack naurahti.

                      Nousimme kumpikin sängystä ja kävelimme kannelle. Kapteeni Garter luovutti suosiolla ruorin Jackille, joka kaivoi kompassin taskustaan. Hän avasi sen kannen ja katsoi sitä tarkasti.

”Eihän tuo edes osoita pohjoiseen”, tuhahdimme kapteeni Garterin kanssa yhteen ääneen.

”Ei sen tarvitsekaan. Emmehän me etsi pohjoista”, Jack vastasi ja hymyili niin, että auringonvalo heijastui hänen kultahampaistaan.

                      Kapteeni Garter kohautti olkiaan ja tuhahti jotain sen suuntaista, että oli pääasia, että paikka löytyi. Sitten hän kääntyi minuun päin.

”Tule mukaani, minulla on sinulle tehtävää”, hän sanoi. Nyökkäsin naiselle ja seurasin häntä kannen alle. Hän johdatti minut aivan laivan alimpiin osiin ja iski käteeni luutun ja sangon, jossa oli vettä.

”Saat luvan puhdistaa lattiat täältä, myös selleistä”, hän sanoi ja jätti minut yksin alhaalle.

                      Vihaisena kastoin luutun sangossa ja aloin hangata lattiaa. Se oli jo valmiiksi märkä pilssivedestä sekä erittäin likainen ja liukas. Koko työ etoi minua. Ilmeisesti kapteeni Garterilla oli jotain minua vastaan.

                      Jynssäsin varmaan tuntikausia lattiaa, johon lika oli ilmeisesti pinttynyt kiinni. Päätin pitää pienen tauon ja jäin nojailemaan luutunvarteen. Tunsin itseni kiukkuiseksi, vaikka minun olisi pitänyt olla tyytyväinen, että asiani olivat edes näin hyvin.

                      Yhtäkkiä kuulin askelia takaani. Käännyin ympäri ja näin kahden miehen laskeutuvan portaita.

”Katsos vaan, kukas se täällä on”, toinen miehistä naureskeli.

”Näyttää kovasti siltä tytöltä, joka vietti viime yön Sparrow’n kanssa”, toinen vastasi ja katseli minua arvioiden. ”Täytyy sanoa, että miehellä on hyvä maku. Tuota voisi itsekin kokeilla.”

                      Miehet lähestyivät minua uhkaavasti. Tuijotin heitä enemmän kuin hieman peloissani. Mieleeni vyöryivät muistot Johnista ja tapahtumista aarreluolassa. En halunnut kokea niitä uudestaan. Kun miehet olivat vain muutaman askeleen päässä minusta, otin piilukkopistoolini esiin. Vedin varmistimen pois paikoiltaan ja osoitin aseella miehiä.

”Voitte olla varmoja, että ammun, jos tulette yhtään lähemmäs”, sanoin yrittäen kuulostaa mahdollisimman varmalta.

                      Ilmeisesti näyttelemiseni tehosi. Miehet pysähtyivät niille sijoilleen ja jäivät katsomaan minua.

”Et taidakaan olla ’miellyttävää seuraa’?” toinen heistä kysäisi.

”No, helvetti sentään! En todellakaan ole!” vastasin kiukkuisesti. ”Kuulun kapteeni Sparrow’n miehistöön.”

”Siinä tapauksessa pahoittelen häiriötä”, toinen merirosvoista sanoi. Miehet poistuivat paikalta jupisten keskenään jotain hulluista akoista. Jäin katsomaan heidän jälkeensä.

                      Seuraavaksi iloinen hymy levisi kasvoilleni. Olin juuri selviytynyt hankalasta tilanteesta aivan itse. Tungin pistoolini takaisin koteloonsa ja tartuin jälleen luuttuun. Hyräilin itsekseni kappaletta Yo Ho, A Pirates Life for Me ja tunsin suurta tyytyväisyyttä.

 

~o~

 

Hyvin paljon myöhemmin palasin takaisin kannelle. Näin ympärillämme synkkiä kallioita ja vedessä puoliksi uponneita laivoja. Tunsin kylmien väreiden kulkevan kehoani pitkin. Paikkaa ei turhaan kutsuttu Kuolleiden saareksi. Tänne oli varmasti kuollut useita merimiehiä.

                      Näin Jackin olevan ruorissa. Hän ohjasi laivaa varmoin ottein kallioiden välistä. Kapteeni Garter seisoi hänen vieressään ja seurasi tarkasti miehen jokaista liikettä. Hänen ilmeensä oli tuima, enkä ihmetellyt sitä lainkaan. Yksikin käännös väärään suuntaan olisi saattanut olla Stardustin loppu.

                      Menin reelingille monien muiden tavoin ja jäin seuraamaan tapahtumia. Stardust lipui hitaasti kallioiden välistä ja saapui sitten synkän saaren rannikolle. Saarella oleva vuori näytti kohoavan suoraan merestä ja näin sen kyljessä luolan suuaukon. Pearlia ei kuitenkaan näkynyt, mikä oli erittäin huolestuttava seikka.

                      Seurasin sivusta, kun Stardust ankkuroitiin saaren lähistölle. Kapteeni Garter katseli ruorin luona seisten miehistöään.

”Easton ja Thurlow tulevat mukaani, te muut jäätte ainakin toistaiseksi laivaan”, Garter ilmoitti. ”Otan myös Sparrow’n aarteineen mukaani.” Kapteeni lausui sanan aarre erittäin halveksuvaan sävyyn ja katsoi minua suoraan silmiin. En ymmärtänyt, mitä hänellä oikein oli minua vastaan.

                      Menimme kaikki viisi veneeseen, joka laskettiin välittömästi vesille. Thurlow’ksi kutsuttu mies alkoi soutaa kohti edessämme näkyvää luolaa. Siellä oli erittäin pimeää, joten Easton sytytti pienen lyhdyn veneen keulaan.

                      Katselin uteliaana ympärilleni. Vene liukui hitaasti luolassa. Näin luurangon makaavan kapean luolan reunalla ja vetäisin syvään henkeä. Paikka oli kerta kaikkiaan karmiva.

                      Viimein vene karahti kovalle kalliolle ja nousimme kaikki siitä. Tuijotin kullan määrää silmät selälläni. Mihin ihmeeseen Jack oli tarvinnut kapteeni Hookin aarretta, jos hän oli näin rikas? Joka puolella oli kolikoita, koruja, ruukkuja, kruunuja ja ties mitä. Näin siellä myös arkun, joka oli täynnä naistenvaatteita. En voinut olla ihmettelemättä, mitä se teki siellä.

                      Pian katseeni kuitenkin kääntyi arkkuun, joka oli suuren kolikkokasan päällä. Se oli kokonaan kultaa ja kauniisti koristeltu. Jotenkin se veti minua puoleensa, ja lähdin kulkemaan sitä kohti vaitonaisena. Juuri kun aioin koskettaa sen kantta, tunsin jonkun tarttuvan käteeni. Kun nostin katseeni, näin, että se oli Jack.

”Sinuna en koskisi siihen arkkuun, rakas”, hän sanoi. ”Siinä ovat Cortezin verirahat. Muistatko, kun kerroin sinulle niistä?”

”Ai, ne kirotut kolikot?” kysyin hitusen huvittuneena.

”Juuri ne”, Jack vastasi eikä ollut lainkaan huvittunut.

”Mitä se haittaa, jos kurkistan vähäsen?” ihmettelin. ”En minä usko kummitusjuttuihin.” Jackin ilme oli kuitenkin järkkymätön. Näin hänen kasvoistaan, että hän suuttuisi erittäin pahasti, jos en pitäisi näppejäni erossa tuosta arkusta. ”Olkoon sitten. Lupaan, etten koske niihin.”

                      Käännyin katsomaan alas kolikkokasan päältä. Kapteeni Garter tutkaili aarteita kahden miehensä kanssa. Pian hän määräsi miehiä tyhjentämään arkun, jossa oli naistenvaatteita ja täyttämään sen sitten kullalla. Seurasin sivusta toimenpidettä ja mietin, mitä seuraavaksi mahtaisi tapahtua.

                      Kun arkku oli täytetty, miehet kantoivat sen veneeseen. Kapteeni Garter nousi siihen ja he alkoivat soutaa poispäin. Katsoin heidän peräänsä järkyttyneenä.

”Kapteeni Garter!” Jack huusi naiselle. Tämä kääntyi veneessä ympäri ja katsoi meihin päin. ”Aiotko todellakin jättää meidät tänne? Eihän Pearl edes ole täällä.”

”Se on puhtaasti teidän ongelmanne. Sovimme ainoastaan, että tuomme teidät Kuolleiden saarelle. Muusta ei ollut mitään puhetta”, kapteeni Garter vastasi ja antoi miehilleen käskyn soutaa pois luolasta.

                      Istahdin kolikkokasan päälle ja nojasin käteeni. Tämä ei voinut olla totta. Olin jälleen Jackin kanssa vankina autiolla saarella ilman ruokaa, ja tällä kertaa myös ilman vettä. Déja vu –tunne valtasi mieleni. Enää puuttui vain, että herra Smith ilmestyisi jostain.

”Tämä on kyllä jo uskomatonta”, puuskahdin Jackin istahtaessa vierelleni.

”No, ei tämä nyt niin kamalaa ole”, Jack virnisti. Ennen kuin ehdin vastata hänelle, hän jo painoi huulensa omiani vasten.

                      Niin, Jack oli aivan oikeassa. Ei tilanne nyt niin kamala ollut, sain ainakin olla hänen kanssaan. Kiersin käteni miehen kaulaan ja painauduin häneen kiinni. Kolikot allamme lähtivät liikkeelle, ja me kierimme niiden mukana alemmas. Kun viimein saavuimme luolan pohjalle, Jack makasi päälläni ja katseli minua ruskeilla silmillään.

                      Olimme hetken kumpikin liikkumatta. Sitten kohottauduin hieman ja kiskoin Jackin paidanhelman hänen housuistaan. Suorastaan riistin paidan hänen päältään ja sivelin sitten sormillani hänen vahvaa rintaansa. Hän oli juuri sopivan lihaksikas.

                      Hyvin pian myös minun paitani sai kyytiä. Olimme kumpikin niin täysin kiihkon vallassa, että hädin tuskin tajusimme mitään muuta. Suutelin kiihkeästi Jackin kaulaa samalla, kun potkin saappaat jaloistani.

 

 

Karibian kuumat tuulet

Osa II

Luku 5

(Yllätys!)

 

Makasin Jackin sylissä alastomana. Luolan katon aukoista päättelin, että täytyi olla päivä. Niistä tuli valoa enemmän kuin aiemmin. Pohdin hetken, voisiko niiden kautta kiivetä ulos, mutta ne näyttivät olevan liian korkealla ja osa aukoista oli liian pieniä jopa minullekin.

                      Nousin istumaan ja tartuin vaatteisiini, jotka olivat hujan hajan maassa ympärillämme. Katselin hetken ajan ainoita rintaliivejäni, jotka olivat viime aikoina alkaneet tuntua ahtailta, ja heitin ne lopulta pois. Kiskoin housut jalkaani ja paidan päälleni. Lopulta sujautin saappaat jalkoihini.

                      Jack murahti vieressäni jotain epämääräistä, ilmeisesti hän oli yhä unessa. Haroin sotkuisia hiuksiani ja kaipasin kampaa. Tätä menoa minullakin olisi pian rastat. Naurahdin omalle ajatukselleni. Miltä mahtaisinkaan näyttää silloin? Epäilin vahvasti, etteivät rastat sopisi kasvojeni piirteisiin.

                      Tunsin oloni yksinäiseksi ja käännähdin Jackin puoleen. Sain ravistella häntä hyvän tovin, ennen kuin hän suostui avaamaan silmänsä.

”Mitä nyt, rakas? Kaipaatko uusintakierrosta vai?” hän naurahti. En voinut olla hymyilemättä.

”Itse asiassa ajattelin, että voisimme yrittää etsiä tien ulos täältä. Kai tänne nyt muutenkin pääsee kuin vesitse?” sanoin.

”Hyvinkin mahdollista”, Jack vastasi ja nousi istumaan.

                      Jackin pukiessa vaatteitaan ylleen lähdin vaeltelemaan päämäärättömästi luolassa. Se oli melkoisen suuri ja täynnä aarteita. Yhtäkkiä kompastuin ja kaaduin jonkin päälle. Se jokin rusahti ilkeästi ja siitä lähti kamala lemu. Kohottauduin käsieni varaan ja katsoin tarkemmin, mihin olin kaatunut, ja kirkaisin kauhusta. Täällä oli miehen ruumis! Kavahdin nopeasti kauemmas jähmettyneestä vartalosta.

”Rakas, mikä hätänä?” Jackin ääni kuului kauempaa.

”Tä… täällä on ruumis”, sain sanottua. Minua puistatti, mutta en voinut lopettaa elottoman miehen tuijottamista. Mies oli selvästi ollut merirosvo. Sen näki hänen vaatteistaan.

                      Jack käveli taakseni ja jäi katsomaan ruumista. Hänen kasvoilleen kohosi outo ilme.

”Barbossa. Kukaan ei ole näköjään viitsinyt raahata hänen ruumistaan pois”, hän totesi kuivasti.

”Sinä tunnet… tunsit hänet?” ihmettelin. Miten Jack saattoi olla noin rauhallinen, jos oli tuntenut kuolleen miehen?

”Kyllä. Ammuin hänet itse”, kuului vastaus.

”Teit mitä?” huudahdin. Jotenkin olin kuvitellut, ettei Jack tappaisi ketään, vaikka olikin merirosvo. Hän oli kuitenkin juuri itse sanonut tappaneensa tämän miehen.

”Ammuin hänet. Hän oli ensimmäinen perämieheni, mutta hän petti minut. Pettureille ja kapinoitsijoille on vain yksi paikka”, Jack sanoi kylmästi.

                      Jackin ääni sai minut värisemään. Minusta oli erittäin järkyttävää, että hän oli tappanut miehen. Minun Jackini oli murhaaja, eikä ajatus tuntunut kovin mukavalta. Menisi varmasti aikaa, ennen kuin pystyisin sulattamaan ajatuksen. Toisaalta hän oli merirosvo, ei minun edes pitäisi olettaa hänen olevan mikään pulmunen.

                      Kävelin hitaasti pois miehen ruumiin luota. Sen haju kuvotti minua, ja pelkäsin oksentavani. Hyvin pian Jack tuli perääni.

”Oletko tappanut paljonkin ihmisiä?” kysyin tiukasti. Kun nyt kerran oli alkanut tipahdella luurankoja kaapista, voisin yhtä hyvin kaivaa loputkin esiin.

”En. Barbossa on ainoa”, Jack vastasi. Hänen äänessään oli aitoa vihaa, kun hän lausui kuolleen miehen nimen.

                      En ehtinyt miettiä Jackin sanoja sen enempää, sillä matala ääni kantautui korviimme. Aivan kuin joku olisi puhunut. Jack tarttui käsivarteeni, ja lähdimme kulkemaan hitaasti ääntä kohti. Näin vähän matkan päässä loimuavaa valoa, joka tuli aivan varmasti soihdusta.

”No niin, eiköhän palata takaisin”, matala miehen ääni sanoi.

                      Jackin kasvoille syttyi hymy. Hän käveli reippaasti valoa kohti, ja minä seurasin hänen perässään.

”Langley! Creighton!” Jack huudahti astuttuaan valokeilaan. Soihdun valossa seisovat miehet kavahtivat. He katsoivat meitä epäuskoinen ilme kasvoillaan.

”Sehän on… kapu?” Creighton huudahti.

”Piru vieköön! Luultiin sun ja tyttös kuolleen siellä saarella”, Langley mutisi. ”Tervetuloa takas!”

                      Molemmat miehet puristivat Jackin kättä ja paukuttivat hänen selkäänsä. Sitten Langley ojensi myös minulle kätensä. Tartuin siihen epävarmasti, vaikka miehen ele saikin minut tuntemaan oloni kotoisaksi.

”Tervetuloa takas vaan neiti! Ollaan me suakin kaivattu!” mies sanoi ja hymyili puoliksi hampaatonta hymyään. Hymyilin hänelle takaisin ja tartuin sitten Creightonin käteen. Saatoin rehellisesti sanoa kuuluvani Black Pearlin miehistöön.

                      Jack halusi välittömästi tietää, vieläkö John ja Barcley purjehtivat Pearlilla. Langley lähti johdattamaan meitä kapeaan luolaan ja kertoi samalla sekä Barcleyn että Johnin jääneen pois laivasta Tortugassa. Jack puristi käsiään nyrkkiin ja näytti raivostuneelta.

”Lähdemme välittömästi etsimään heitä”, hän sanoi armottomalla äänellä.

”Pelkäänpä, että se on mahdotonta, kapu”, Creighton sanoi. ”Anamaria lähti juuri muutama päivä sitten Tortugaan Pearlilla täydentämään rommi- ja ruokavarastoja. Olemme oleskelleet tällä saarella jo melkoisen pitkään.”

                      Jack näytti entistä vihaisemmalta viivytyksestä. Joutuisimme odottamaan Anamarian paluuta ainakin muutaman päivän tällä Jumalan hylkäämällä saarella. Jackin ilmeessä oli jotain todella pelottavaa, enkä uskaltanut sanoa sanaakaan.

                      Kirkas valo sokaisi silmäni, kun astuimme ulos luolasta. Olimme saapuneet vuoren rinteeseen. Kun silmäni vihdoin tottuivat auringonvaloon, näin alhaalla rannalla pienehkön hökkelikylän. Se näytti siltä, että pysyi hädin tuskin kasassa. Lähdimme kulkemaan kylää kohti vaitonaisina.

                      Kun saavuimme rannalle, näin rakennusten olevan todellakin hataria. En uskonut niiden kestävän myrskyä. En kuitenkaan ehtinyt pitkään miettiä piraattien rakennustaitoja, sillä saarelle jääneet miehet kerääntyivät ympärillemme. Kaikki olivat yhtä aikaa iloisia ja hämmästyneitä saatuaan kapteeninsa takaisin. Hyvin pian meidät suorastaan työnnettiin yhteen rakennuksista. Joku korkkasi rommipullon ja laittoi sen kiertämään. Jack alkoi kertoa, mitä oli tapahtunut. Tosin hän väritti tarinaa melkoisen paljon. En kuitenkaan välittänyt huomauttaa asiasta.

                      Kun miehet kuulivat totuuden Johnista ja Barcleysta, heidänkin kasvoilleen nousi vihainen ilme. Jokainen kirosi tuon kaksikon alimpaan helvettiin. Keskustelu kääntyi siihen, mitä näille kahdelle petturille tehtäisiin, kun heidät saataisiin kiinni. Jäin vielä hetkeksi kuuntelemaan, mutta vaelsin sitten ulos rakennuksesta.

                      Kävelin vedenrajaan, riisuin saappaani ja annoin laineiden huuhtoa jalkojani. Karibianmeren vesi oli lämmintä. Lähdin kulkemaan eteenpäin rantaa pitkin. Housunlahkeeni kastuivat, mutta en jaksanut välittää moisesta pikkuseikasta. Jonkin ajan päästä istahdin hiekalle ja jäin tuijottamaan mereen vajoavaa aurinkoa. Sen kauniimpaa näkyä oli vaikea kuvitella.

                      Nautin luonnonnäytelmästä niin kauan kuin sitä kesti. Kun pimeys alkoi laskeutua, nousin jälleen seisomaan ja lähdin kävelemään takaisin hökkelikylään. Miehet olivat nyt kokoontuneet ulos nuotion ääreen juomaan rommia ja mekastamaan keskenään. Vaikka näky saikin minut hyvälle tuulelle, halusin mennä nukkumaan. Kysyin eräältä miehistä, oliko missään vapaata sänkyä, ja hän ohjasi minut yhteen hökkelirakennuksista. ”Talossa” oli vain yksi huone, eikä siellä ollut sängyn ja pienen pöydän lisäksi muita huonekaluja. Se kuitenkin riitti minulle varsin hyvin. Kun mies poistui hökkelistä, riisuuduin ja pujahdin hitusen homeelta haiskahtavan peiton alle.

                      Muutaman tunnin päästä havahduin siihen, että joku tuli sisälle rakennukseen. Vedin peiton paremmin päälleni ja nousin väsyneenä istumaan sängylläni. Tunnistettuani tulijan Jackiksi huokaisin ja rojahdin takaisin makuulle. Seurasin Jackin liikkeitä, kun hän asetti aseensa pöydälle ja riisui sitten vaatteensa. Vaikka olinkin väsynyt, näky oli sen verran kiinnostava, etten yksinkertaisesti voinut sulkea silmiäni ja palata unten maille. Hetken päästä Jack kömpi viereeni ja kiersi tuttuun tapaan kätensä ympärilleni. Vaikka Jackin ele saikin minut tuntemaan oloni turvalliseksi, en saanut enää unta. En voinut olla miettimättä, mitä meille olisi tapahtunut, jos osa Jackin miehistöstä ei olisi ollut saarella. Tuijotin puisen rakennuksen seinää ajatuksiini vajonneena.

Karibian kuumat tuulet

Osa II

Luku 6

(Vaihtelevia tunteita)

 

Avasin silmäni ja tuijotin kattoa. Suorastaan hyppäsin ylös sängystä ja kiskoin vaatteeni päälleni. Sitten juoksin ulos hökkelistä ja suoraa päätä sen taakse pidellen käsiä suuni edessä. Oksensin maahan ja minua pyörrytti. Mikä helvetti minua vaivasi?

                      Kun pahoinvointini hieman laantui, potkin hiekkaa oksennukseni päälle. Lopulta rojahdin polvilleni maahan. Tämä alkoi jo käydä sietämättömäksi. Olin huolissani itsestäni. Ei kai ollut aivan normaalia voida pahoin joka päivä, saati sitten oksennella jatkuvasti?

                      Nousin varovaisesti jaloilleni ja lähdin hoipertelemaan hökkelikylässä. Hetken päästä löysin varastorakennuksen. Siellä oli muutama vesitynnyri, jokunen rommipullo sekä ruokaa. Kaivelin varastoa aikani ja löysin tyhjän pullon. Täytin sen vedellä ja join kulauksen. Sitten täytin pullon uudestaan kokonaan ja päätin viedä sen taloon, jonka jaoin Jackin kanssa.

                      Jack nukkui edelleen. Jäin hetkeksi katselemaan häntä. Siinä oli elämäni mies. En ollut koskaan uskonut siihen, että jokaiselle oli olemassa yksi ja ainoa oikea ihminen, mutta juuri sillä hetkellä uskoin tuohon naurettavaan väitteeseen. Minun vain oli täytynyt joutua satoja vuosia ajassa taaksepäin, että löysin oman ”oikeani”. Ja nyt kun olin löytänyt hänet, en halunnut enää koskaan menettää häntä.

                      Jack käänsi kylkeään pienehkössä sängyssä. Hymyilin onnellisena hänelle ja poistuin sitten hökkelistä. Hitaasti vaelsin rantaan. Kuljin jälleen samaan paikkaan, jossa olin katsellut edellisenä iltana auringonlaskua. Istahdin rantahietikkoon ja jäin tuijottamaan merelle. Piirtelin paljaalla varpaallani epämääräisiä kuvioita hiekkaan.

                      Muistelin aikaa ennen Jackin menettämistä, ja tulin ajatelleeksi, kuinka kauan oikeastaan olin ollut 1600-luvulla. Laskeskeltuani tulin siihen tulokseen, että aikaa oli kulunut kuutisen viikkoa saapumisestani.

Kuusi viikkoa, ajattelin sitten. Ei helvetti!

                      En ollut ajatellut asiaa aiemmin, mutta minulla ei ollut ollut kuukautisia koko tuona aikana, ja minun kiertoni oli varsin säännöllinen. Olin kai ollut niin hämmentynyt tapahtumista, etten ollut tullut ajatelleeksi asiaa ollenkaan.

                      Nielaisin ja painoin käteni vatsalleni. Katselin vatsaani kuin olisin olettanut sen kasvavan silmissä. Se kuitenkin oli edelleen yhtä litteä kuin aiemminkin. Voisiko olla mahdollista…? Jos olin aivan rehellinen itselleni, niin oli täysin mahdollista, että olin raskaana.

                      Pelkkä ajatus oli pelottava. Nyt kun mietin, niin kaikki merkit viittasivat raskauteen, varsinkin kuukautisten pois jääminen ja aamuiset pahoinvointikohtaukseni. Istuin rannalla ja tuijotin eteeni. Mitä ihmettä minä nyt tekisin? Olin vasta 20-vuotias. Olisiko minusta äidiksi? Ja mitä Jack tästä sanoisi?

                      Niin, kaikista eniten pelkäsin Jackin reaktiota. Hän ei vaikuttanut mieheltä, joka halusi isäksi. Miten ihmeessä voisin kertoa hänelle? Ehkä minun olisi parempi olla kertomatta, ainakin niin pitkään kuin se olisi mahdollista.

                      Huokaisin syvään. Olinpa taas osannut sotkea asiani kunnolla. Tässä ajassa ei voisi edes tehdä aborttia. Ja kun ajattelin asiaa tarkemmin, en kyllä olisi edes pystynyt tekemään sitä. Tunsin olevani täysin sekaisin. Minua pelotti, mutta samalla mielessäni oli myös epämääräinen onnentunne.

                      Heittäydyin selälläni maahan ja tuijotin taivasta. Päätin, etten kertoisi Jackille ihan vielä. Halusin itse ensin varmistua asiasta. Voisihan olla, että aikamatkailu oli vain sotkenut kiertoni. Huokaisin vielä kerran ja suljin sitten silmäni.

~o~

 

”Hei, rakas, tuolla tavalla poltat itsesi auringossa”, itsepäinen ääni tunkeutui uneni läpi. Avasin silmäni ja näin Jackin kasvot. Hymyilin hänelle. Kohottauduin istumaan, venyttelin ja haukottelin leveästi. Torkut olivat rentouttaneet oloani.

”Miksi sinä täällä nukuit, rakas?” Jack kysyi ja kävi itsekin rannalle istumaan. ”Etkö viihtynytkään vieressäni?”

”Heräsin aikaisin ja päätin tulla tänne istuskelemaan”, vastasin. ”Ja sitten kai vain nukahdin…”

                      Jack hymyili minulle ja veti minut kainaloonsa. Painoin pääni häntä vasten ja tunsin oloni turvalliseksi.

”Mitä luulet, rakas, ovatkohan miekkailutaitosi päässeet ruostumaan neljässä viikossa?” Jack kysyi minulta yhtäkkiä. Painoin käteni hänen rintaansa vasten ja työnsin itseni pystynpään asentoon. Katsoin häntä suoraan silmiin ja virnistin.

”Älä unta näe! Olen harjoitellut ahkerasti”, sanoin muka vihaisesti. Olin todellakin käyttänyt osan yksinäisistä hetkistäni Smithien luona askelien ja syöksyn harjoittelemiseen.

                      Jack tarttui leukaani ja painoi suudelman huulilleni.

”Sittenhän voisimme jatkaa harjoittelua. Ehkä voisin opettaa sinulle tällä kertaa ryntäyksen”, hän sanoi mietteliäästi.

”Eikö olisi parempi, että opettelisin puolustautumaan ennen kuin hyökkäämään?” kysyin ihmeissäni. Muistin hyvin, miten oli käynyt, kun olin yrittänyt taistella Johnin kanssa.

                      Jack katsoi minua arvioiden ja näytti miettivän asiaa. Sitten hän puisteli päätään.

”Jos et ensin opi hyökkäysliikkeitä, et opi niitä torjumaankaan. Sinun täytyy tietää, miten vihollisesi liikkuu, ennen kuin voit yrittää puolustautua.” Pohdin hänen sanojaan. Niissä oli oikeastaan järkeä, vaikka minusta oli edelleen outoa opetella ensin hyökkäämään ja sitten vasta puolustautumaan.

”No, mennään sitten harjoittelemaan”, sanoin ja nousin seisomaan. Oli huojentavaa saada jotain tekemistä, ainakaan en ehtisi ajatella liikaa.

                      Jack nousi myös, ja kuljimme yhtä matkaa hökkelikylään. Kävin hakemassa miekkani ja palasin rannalle. Jack katsoi miekkaani ja nyökkäsi sitten.

”Olet pitänyt miekastasi hyvää huolta, rakas”, hän sanoi.

”Millainen merirosvo olisin, jos en huolehtisi aseistani”, sanoin ja virnistin niin jackmaiseen tapaan, että melkein pelästyin. Huh, aloinko jo muistuttaa häntä käytökseltäni?

                      Jack nyökkäsi jälleen ja asettui sitten varoasentoon. Valmistauduin seuraamaan tarkasti hänen liikkeitään.

”Ryntäys on vielä vaarallisempi liike kuin syöksy. Jos aloitat sen liian kaukaa, vastustajasi osaa varautua ja saattaa surmata sinut”

                      Liike alkoi samoin kuin syöksy. Miekan kärki suunnattiin haluttuun osumapisteeseen, tässä tapauksessa minun rintaani. Jack ojentui eteenpäin, ja hetken näytti siltä kuin hän kaatuisi. Miekka melkein hipaisi paitaani, enkä pystynyt keskittymään Jackin seuraamiseen. Seuraavaksi huomasin hänen seisovan hieman minun takanani.

                      Puistelin päätäni epäuskoisena. Tämä liike tulisi olemaan erittäin vaikea. Jack näytti sen minulle uudestaan, tällä kertaa hitaammin. Hän siirsi painonsa etummaisen jalkansa polvelle ja nojautui eteenpäin. Sitten hän tavallaan kaatui hallitusti eteenpäin, mikä aiheutti takimmaisen jalan irtoamisen maasta. Kun hänen takimmainen jalkansa oli täysin irronnut maasta, miekka osoitti rintaani hetken ajan. Tämän jälkeen Jack siirsi nopeasti takimmaisen jalkansa etujalan ohi ja juoksi ohitseni. Tuijotin häntä hetken ajan. Liikesarja tuntui melkein mahdottomalta oppia.

 

~o~

 

”Minä en opi tätä ikinä!” puuskahdin vihaisesti lentäessäni ties miten monennen kerran pehmeään hiekkaan mahalleni. Olimme harjoitelleet jo puolisen päivää, enkä ollut edistynyt juuri yhtään. Lisäksi olin väsynyt ja nälkäinen ja lihaksiani kivisti epämukavasti.

”Ei ole tarkoituskaan, että oppisit tuon liikkeen yhdessä päivässä, rakas”, Jack sanoi.

                      Tuhahdin miehelle. Halusin oppia mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon. Minun täytyi kyetä suojelemaan itseäni ja ennen kaikkea syntymätöntä lastamme. Nielaisin viimeisen ajatuksen kohdalla. Todellakin, minulla oli nyt uusi elämä suojeltavana. Minun täytyi oppia miekkailemaan todella nopeasti.

”Jatketaan. Aion oppia tämän vielä tänään”, sanoin ja nousin hiekalta.

”Ei. Olemme harjoitelleet jo tarpeeksi yhdelle päivälle, rakas. Jatketaan huomenna”, Jack ilmoitti. Katsoin häntä anovasti, mutta hän pudisti päätään. ”Meidän on parasta mennä syömään jotain.”

                      Turhautuneena seurasin Jackia hökkelikylän keskelle. Muutama miehistä keitteli jotain suurehkossa padassa nuotiolla. Vaikka keitos näyttikin hieman epämääräiseltä, nälkä kuitenkin voitti. Nappasin yhden maassa pinossa olevista kulhoista ja täytin sen padasta.

                      Istahdin maahan kulhoni ja puulusikan kanssa. Maiston varovaisesti lientä, jossa lillui lihanpaloja ja kasviksia. Keitto oli yllättävän hyvää, ja pian olinkin tyhjentänyt lautaseni. Otin vielä toisen annoksen ja söin senkin hyvällä ruokahalulla.

                      Loppupäivän käytin maleksimiseen rannalla ja miesten kanssa keskustelemiseen. Useimmat heistä uskoivat Pearlin palaavan muutaman päivän sisään. Odotin jo innokkaasti merille pääsemistä. Kaipasin kovasti aalloilla keikkuvaa laivaa ja tuttuja tuoksuja sen kannen alla.

                      Kun ilta oli jo pimentynyt, palasin hökkeliimme. Jack istui pöydän ääressä ja tyhjensi rommipulloa. Eikö hän voinut olla edes yhtä iltaa ryyppäämättä?

                      Istahdin sängylle ja jäin katselemaan Jackia. Pian hän käänsi katseensa minuun ja ojensi minulle pulloa. Puistelin päätäni. Minä en varmasti joisi alkoholia, en todellakaan. Jack nousi pöydän äärestä ja tuli istumaan vierelleni. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja hyväili käsivarttani. Hän yritti suudella minua, mutta sillä hetkellä romminhaju inhotti minua niin paljon, että työnsin hänet kauemmas.

”Mitä nyt, rakas?” Jack kysyi hämmentyneenä.

”Älä viitsi”, tuhahdin ja käänsin katseeni lattiaan.

                      Jack kiristi otettaan vyötärölläni ja veti minut kiinni itseensä. Hänen toinen kätensä seikkaili pitkin selkääni ja yritti hivuttautua housuistani sisään. Tönäisin hänet voimakkaasti kauemmas ja nousin seisomaan.

”MINÄ SANOIN: ÄLÄ VIITSI! JA TARKOITIN SITÄ MYÖS!” huusin raivoissani.

”Mikä nyt on hätänä, rakas?” Jack kysyi ja näytti todella hämmästyneeltä.

”AI, MIKÄ ON HÄTÄNÄ? SINÄ OLET HELVETINMOISESSA HUMALASSA, ETKÄ OSAA AJATELLA KUIN YHTÄ ASIAA! KÄVIKÖ EDES MIELESSÄSI, ETTEI MINUA HUVITA!” jatkoin oikeastaan aiheetonta raivoamistani.

                      Jack nousi seisomaan ja katsoi minua huolestuneesti. Hän näytti hieman eksyneeltä, mutta jostain syystä se raivostutti minua entistäkin enemmän. Hän hipaisi kädellään poskeani, mutta minä huitaisin käden pois.

”Älä. Koske. Minuun.”

”Mikä helvetti nyt on vialla?” Jack kysyi, ja hänkin alkoi jo pikku hiljaa suuttua.

”JOHAN MINÄ SANOIN. SINÄ OLET KÄNNISSÄ! JA HALUAT VAIN NAIDA! HERÄÄ KYSYMYS, HALUATKO OIKEASTI MINUSTA YHTÄÄN MITÄÄN MUUTA!” huusin edelleen. En oikeastaan käsittänyt, mistä kaikki tämä raivo oikein kumpusi, mutta en mahtanut sille mitään.

”Voithan sinä kuvitella niin, jos kerran haluat!” Jack huudahti, ja näin vihan leimahtavan hänen silmissään.

”Hyvä!” vastasin ja ryntäsin ulos hökkelistä. Juoksin pitkän matkaa rannalla ja lopulta istahdin hiekalle jääden tuijottamaan vihaisena eteeni.

Karibian kuumat tuulet

Osa II

Luku 7

(Rannalla)

 

Istuin rannalla ja tuijotin eteeni. Minun teki mieli kirkua, olin totaalisen raivoissani. Kirosin Jackin mielessäni alimpaan helvettiin ja haukuin samalla kaikki muutkin tuntemani miehet täysiksi sioiksi. Vihasin miehiä ja vihasin tätä maailmaa ja tätä elämää ja kaikkea muutakin. Kaikki oli päin jotakin, eikä mikään olisi enää koskaan hyvin.

                      Lopulta kuitenkin painoin kasvoni käsiini ja aloin itkeä hervottomasti. Olin täysi idiootti. Jack ei ollut koskaan tehnyt minulle mitään väärää, ja silti minä syytin häntä aivan aiheettomasti. Olin vain niin stressaantunut ja peloissani, etten hallinnut omaa käytöstäni. Minkälainen äiti minusta oikein tulisi, kun olin itsekin ihan lapsi vielä?

                      Minua pelotti, hävetti ja nolotti. Ja samalla olin raivoissani itselleni. Kaikki oli minun syytäni. Olin onnistunut hankkiutumaan raskaaksi miehelle, joka tuskin kaipasi perhe-elämää. Jack oli seikkailija, ei kotona iltojaan viettävä perheenisä. Minun olisi oikeastaan parempi kadota hänen elämästään, mutta minulla ei ollut paikkaa, mihin mennä. Voisin tietysti aina palata Port Royaliin, mutta tuskin edes Philip huolisi minua enää, kun kuulisi, että odotin toisen miehen lasta. Ja minä en missään nimessä haluaisi viettää loppuelämääni Philipin kaltaisen ääliön kanssa.

                      Nojasin selkääni palmuun ja itkin ties miten pitkään. Lopulta itkuni tyrehtyi yksittäisiksi nyyhkäyksiksi. Yöllisen meren viima sai ihoni kananlihalle, ja tärisin kylmästä. Kiedoin käteni ympärilleni ja yritin jotenkin pitää itseni lämpimänä. Kaikkein mieluiten olisin palannut kylään ja hiipinyt Jackin viereen, mutta ylpeyteni ei sallinut minun tehdä niin. Vaikka raivoni olikin jo poissa, en voinut palata.

                      Olin aivan kohmeessa ja puoliksi unessa. Tuijotin eteeni näkemättä mitään ja tunsin itseni todella masentuneeksi. Kyyneleet alkoivat taas valua pitkin poskiani samalla, kun kylmyys hiipi jokaiseen jäseneeni. Miten ihmeessä Karibialla saattoi olla näin kylmä?

 

~o~

 

Leijuin jossain. Olin kevyt kuin höyhen. Katsoin ylöspäin ja näin äärettömän taivaan. Lensinkö minä? Hieman peloissani käännyin katsomaan alaspäin. Alhaalla oli valkoseinäinen huone, joka oli täynnä toimintaa. Valkotakkiset miehet tutkivat sängyllä makaavaa henkilöä. Yhtäkkiä he painoivat jotain ihmisen rintaa vasten, ja tämän ruumis nytkähti inhottavasti. He toistivat tämän muutaman kerran, ja leijuin uteliaana vähän alemmas. Samassa miehet lopettivat sen, mitä ikinä olivatkaan tekemässä. He vetäytyivät ruumiin luota kauemmas. Sängyllä lojuva nuori nainen näytti jotenkin tutulta, mutta en saanut mieleeni, kuka hän voisi olla.

                      Yksi valkotakkisista miehistä katsoi kelloaan ja sanoi jotain toisille, jotka poistuivat huoneesta. Sitten hän kääntyi ympäri. Huomasin nyt, että huoneessa oli myös pariskunta. Hekin näyttivät epämääräisen tutuilta, mutta en kyennyt muistamaan, missä olin heidät nähnyt.

”Olen pahoillani. Menetimme molemmat sekä teidän tyttärenne että hänen syntymättömän lapsensa”, valkotakkinen sanoi. Huoneessa oleva nainen painautui miehensä rintaa vasten ja päästi tukahtuneen nyyhkäisyn. Valkotakkinen mies poistui hiljaa paikalta peitettyään ensin sängyssä makaavan nuoren naisen kasvot.

                      Jäin vielä hetkeksi leijumaan itkevän pariskunnan yläpuolelle, mutta sitten tunsin oudon voiman vetävän minua ylöspäin. Lensin kohti ääretöntä tähtitaivasta…

 

~o~

 

Jossain tajuntani rajamailta tajusin, että joku nosti minut maasta. Tunsin rommin hajun, mutta en jaksanut avata silmiäni. Keinuvin askelin tämä joku kantoi minut pois rannalta ja sitten sisälle rakennukseen laskien minut lopulta sängylle.

”Typerä tyttönen”, kuulin Jackin kuiskaavan hellästi korvaani, kun hän kävi vierelleni makaamaan ja kiskoi peiton päällemme.

                      Avasin hitaasti silmäni pimeässä huoneessa. Erotin katon juuri ja juuri. Käännyin kyljelleni ja kohtasin Jackin uteliaat silmät. Hän ei näyttänyt siltä kuin olisi ollut vihainen minulle.

”Anteeksi”, kuiskasin käheästi ja painauduin häntä vasten. Olin yhä aivan kohmeessa, mutta hänen vartalonsa lämmitti ihanasti omaani.

                      Jack kietoi kätensä ympärilleni. Hänen sylissään oli niin turvallista. Siinä olin kotona.

”Kertoisitko, mikä on hätänä?” Jack kysyi ja aistin hänen äänessään varovaisuutta.

”Ei oikeastaan mikään…” mutisin nolona. ”Olen vain vähän väsynyt ja… en minä tiedä…”

”Kuvitteletko sinä oikeasti, että – ”

”En”, sanoin ja suljin Jackin suun suutelemalla häntä intohimoisesti. En missään nimessä halunnut jatkaa tätä keskustelua nyt. Jack puristi minut tiukemmin itseään vasten ja vastasi suudelmaani yhtä intohimoisesti.

                      Käperryin Jackin kainaloon ja hyväilin hänen paljasta rintaansa.

”Jack…” kuiskasin ihan hiljaa.

”Mitä, rakas?”

”Mitä mieltä sinä olet lapsista?” kysyin varovaisesti. Sydämeni hakkasi varmasti nopeammin kuin koskaan.

                      Jack kohottautui hieman ja katsoi minua kummallisesti. Sitten hän hymyili.

”Mitä mieltä olen lapsista? Rakastan lapsia!” hän vastasi naureskellen. En oikein tiennyt, miten minun olisi pitänyt suhtautua hänen vastaukseensa.

”Mutta… haluaisitko joskus omia?” jatkoin kyselemistä, ja pelko puristi vatsani kasaan.

                      Kapteeni näytti miettivän kysymystäni. ”Totta kai”, hän vastasi sitten aivan kuin asia olisi itsestäänselvyys. ”Eiköhän yritetä saman tien hankkia sellainen?” hän naurahti ja hyökkäsi kimppuuni kutittaen minua kyljistä.

Karibian kuumat tuulet

Osa II

Luku 8

(Onnenhuumaa ja huolia)

 

Kiemurtelin Jackin alla ja nauroin vatsalihakseni kipeiksi. Lopulta onnistuin jotenkin pääsemään irti hänen otteestaan ja yritin puolestani kutittaa häntä.

”Rakas, kapteeni Jack Sparrow ei kutia”, hän naurahti.

”Eikö? Oletko aivan varma?” kysyin ja virnuilin. ”Sittenhän minun pitää tutkia joka paikka yksityiskohtaisesti.”

                      Pitkällisen, mutta erittäin miellyttävän, tutkimusmatkan jälkeen totesin, että Jack sittenkin kutisi, jalkapohjista. Kun aloin kutittaa häntä sieltä, hän vetäisi nopeasti jalkansa kauemmas ja kaappasi minut syliinsä. Kiedoin käteni hänen kaulaansa ja suutelin häntä.

                      Tunsin Jackin kielen hipaisevan huuliani ja raotin niitä hieman enemmän. Hän asetti toisen kätensä niskani taakse samalla, kun kielemme kietoutuivat toisiinsa.

                      Siinä suudelmassa oli jotain erilaista kuin aiemmissa. Se oli yhtä aikaa raju ja hellä. Pienet kipinät kulkivat pitkin vartaloani, ja painauduin tiiviisti Jackia vasten. Hänen kätensä liukuivat pitkin selkääni aina vyötärölleni asti. Ne kiskoivat paidanhelman pois housuistani ja painuivat sitten lämpiminä paljasta ihoani vasten. Hitusen vastentahtoisesti irtauduin suudelmastamme ja nostin sitten käteni ylös, jotta Jack saattoi kiskoa löysän paidan pois yltäni. Hämärässä erotin paidan lentävän kaaressa hökkelin maalattialle.

                      Tartuin Jackin paidanhelmaan ja kiskoin sen pois hänen housuistaan. Liu’utin käteni hänen paitansa alle ja hyväilin hänen lihaksikasta vatsaansa. Jack murahti hieman ja kiskoi paitansa pois päältään. Annoin sormieni vaeltaa pitkin hänen rintaansa tutkien hänen ihonsa pintaa huolellisesti.

                      Suutelin Jackin rintalihaksia hänen käsiensä sivellessä selkääni. Hänen ihonsa oli kuin tulessa, ja tunsin omankin kehoni pikku hiljaa lämpenevän. Tartuin Jackin vyönsolkeen ja kiskoin sitä auki. Kesti hetken, ennen kuin se antoi periksi ja suostui aukeamaan. Seuraavaksi aloin näprätä auki hänen vyötärölleen sitomaansa huivia. Miksi hänen piti pukeutua niin monimutkaisesti?

                      Jack tarttui leuastani kiinni ja sai minut kohottamaan kasvoni. Näin tutun virnistyksen.  Kohottauduin hieman ja painoin huuleni hänen huuliaan vasten. Työnsin sormeni Jackin sotkuisiin hiuksiin ja vedin hänet mahdollisimman lähelle itseäni. Hän kuljetti käsiään höyhenen kevyesti selkääni pitkin alas asti. Näppärästi hän avasi vyöni ja liu’utti housujani alaspäin. Liikahdin hieman siten, että hän sai ne kiskottua pois jalastani.

                      Jack irtautui suudelmastamme ja työnsi minut käsivarren mitan päähän itsestään. Näin hänen tarkastelevan minua pimeässä huoneessa. Sydämeni alkoi välittömästi takoa nopeammin, ja hengitykseni kävi kiivaammaksi. Hetkessä oli jotain taianomaista. Katseeni lukkiutui Jackin silmiin, jotka tuntuivat tutkivan koko kehoani. Sitten yhtäkkiä Jack tempaisi minut syliinsä ja suuteli minua rajusti.

                      Suudelma oli kova ja vaativa. Vastasin siihen kaikella intohimollani ja päästin jälleen käteni vaeltelemaan pitkin Jackin vartaloa. Sain vihdoin auki hänen huivinsa solmun ja kiskoin housut pois hänen jalastaan. Jack painoi minut hieman väkivaltaisesti selälleni sängylle ja jatkoi rajua suudelmaamme. Yhtäkkiä hän kuitenkin irtautui suudelmasta ja jäi katselemaan minua huolestuneesti.

”Rakas, oletko aivan varma? Ethän luule, että minä…” Jackin ääni kuulosti todella oudolta. Jäin katselemaan hänen huolestunutta ilmettään. Oliko kapteeni Jack Sparrow epävarma?

”Tietenkin olen”, kuiskasin käheästi. ”Enkä luule mitään.” Vedin Jackin lähemmäs ja kiedoin jalkani hänen vyötärölleen.

                      Vedin jaloillani Jackia hieman lähemmäs ja tunsin hänen uppoavan sisääni hitaasti. Inahdin hieman ja nautin tunteesta. Jokainen työntö tuntui täyttävän minut kokonaan, ja pian huohotin täyteen ääneen.

                      Jack näykki kevyesti leukaani. Taivutin päätäni sivulle antaen hänelle tilaisuuden suudella kaulaani. Hetken päästä tunsin hänen kuumaksi käyneen hengityksensä kaulani herkällä iholla.

                      Väreet lähtivät alavatsastani reisiäni pitkin kohti varpaita ja vatsaani pitkin ylöspäin aina hiusrajaan asti. Painoin kynteni Jackin selkään ja voihkin. En tuntenut omaa ääntäni, se tuntui kantautuvan jostain muualta. Koko vartaloni tärisi hallitsemattomasti, enkä enää tiedostanut ympäristöäni. Kaikki, mitä oli olemassa, olimme minä ja Jack. Me olimme sillä hetkellä koko maailmankaikkeus.

                      Jackin työnnöt muuttuivat kovemmiksi ja nopeammiksi, kunnes hän menetti rytminsä täysin. Hänen reitensä hakkasivat yhä nopeutuvaan tahtiin omiani vasten, kunnes hän yhtäkkiä pysähtyi ja puristi minut tiukasti itseään vasten. Tunsin hikisten vartaloidemme liimautuvan toisiinsa. Pitelin Jackista kiinni, kuin hän olisi ollut ainoa todellinen asia tässä maailmassa, ja suljin silmäni vajoten rauhalliseen uneen.

 

~o~

 

Avasin raukeasti silmäni hämärässä hökkelissä. Makasin yhä selälläni, ja Jackin pää lepäsi rinnallani. Jäin katselemaan suloista ruskeaa hiuspehkoa, enkä voinut olla hymyilemättä. Silittelin hetken Jackin hiuksia, joita ei saisi selvitettyä minkäänlaisella kammalla. Sitten siirryin hyväilemään sormenpäilläni hänen kasvojaan. Jostain syystä olin sillä hetkellä pakahtua onnesta.

                      Katseeni osui vasemman käteni nimettömään. Smaragdisormus koristi sitä edelleen. En halunnut siirtää sitä toiseen sormeen. Toisaalta minua pelotti ajatus, että Jack huomaisi sen. Mitä hänkin mahtaisi sanoa? En osannut millään tavalla kuvitella hänen reaktiotaan. Ehkä olisi parempi pujottaa sormus keskisormeen… Tosin en halunnut tehdä niin.

                      Sormuksesta ajatukseni siirtyivät paljon polttavampaan ongelmaan. Mitä väliä yhdellä sormuksella oli, kun odotin Jackille lasta? Niin, olihan Jack sanonut rakastavansa lapsia ja ehdottanut jopa lapsen hankkimista, mutta en tiennyt, kuinka tosissaan hän oli ollut. Ehkä hän oli vain laskenut leikkiä.

                      Pelko pudotti kiven vatsani pohjalle. Miksen vain voinut luottaa Jackin sanoihin? Minun teki mieleni kirkua. Jotenkin kaikki oli niin kamalan epäselvää ja kummallista. Ajatus, että olin raskaana, ei tuntunut oikein todelliselta. Se oli pelottava, mutta toisaalta huumaava. Oma lapsi. Jackin lapsi. Kenenkään muun lapsi ei voinut olla missään nimessä. Minun sisälläni kasvoi uusi elämä. Se oli yhtä aikaa täysin järjetöntä ja aivan järkeenkäypää. Ennen kaikkea se oli kuitenkin pelottavaa.

                      Miten ihmeessä selviäisin lapsen kanssa tässä ajassa? Eihän täällä ollut edes neuvolaa! Ja minä en tiennyt vauvan hoidosta oikein mitään, enkä uskonut Jackinkaan olevan mikään asiantuntija lapsien suhteen. Sitä paitsi, missä lapsen voisi kasvattaa? Ei kai aivan pientä vauvaa voinut laivallakaan pitää… ja Kuolleiden saarella ei ollut edes kunnollisia taloja. Kyyneleet valuivat hiljaisina noroina pitkin poskiani, kun mietin tilannetta, johon olin itseni saattanut omalla typeryydelläni.

                      Räpyttelin nopeasti silmiäni saadakseni kyyneltulvan loppumaan. En halunnut, että Jack heräisi ja huomaisi minun itkevän. En keksisi varmasti mitään järkevää selitystä moiselle käytökselle. Huokaisin syvään ja suljin silmäni yrittäen rauhoittua. Näin välittömästi väläyksen pienestä ruskeahiuksisesta lapsesta, joka juoksi ympäri Pearlin kantta. Näky sai sydämeni hakkaamaan sekä onnesta että pelosta. En tiennyt, kummasta enemmän.

                      Vedin uudestaan syvään henkeä ja karkotin näyn mielestäni tahdonvoimalla. Keskityin ajattelemaan edellistä yötä. Pieni hymy alkoi hitaasti karehtia huulillani.

”Huomenta, rakas”, kuulin yhtäkkiä Jackin sanovan ja räväytin silmäni auki punastuen hieman.

”Huomenta”, mutisin kapteenin kohottautuessa toisen kätensä varaan. ”Nukuitko hyvin?”

”Paremmin kuin aikoihin, rakas”, Jack vastasi. Nyökkäsin kevyesti. Olin itsekin nukkunut todella hyvin. Nousin istumaan sängyllä ja kiedoin käteni Jackin kaulaan. Suutelin häntä pehmeästi… ja juuri silloin joku ryntäsi sisälle hökkeliin.

Karibian kuumat tuulet

Osa II

Luku 9

(Black Pearl)

 

”Kapu…” sisään rynnännyt Langley aikoi ilmeisesti sanoa Jackille jotain, mutta hänen äänensä hiljeni hyvin nopeasti, kun hän huomasi minut. Miehen katse pysähtyi paljaaseen ylävartalooni, jota en ollut ehtinyt peittää millään tapaa. Huudahdin hiljaa ja kiskoin nopeasti peiton leukaani asti. Mies näytti hyvin hämmentyneeltä, eikä selvästikään tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä.

                      Jack rykäisi melko äänekkäästi ja sai Langleyn havahtumaan ajatuksistaan.

”Niin, Langley?” Jack kysyi, kun mies ei vieläkään sanonut mitään.

”Tähystäjä näki Pearlin purjeet hetki sitte. Laivan pitäs olla täällä pian, sir”, Langley mutisi nopeasti ja poistui hökkelistä.

                      Jack nousi välittömästi sängystä ja alkoi kiskoa vaatteitaan päälleen. Tuijotin häntä hetken tajuamatta yhtään mitään. Lopulta kuitenkin nousin itsekin ja pukeuduin. Pikku hiljaa järkytykseni vaihtui iloon. Pearl oli palannut!

                      Ryntäsimme ulos hökkelistä suurin piirtein yhtä aikaa. Ne miehistön jäsenet, jotka olivat jääneet Kuolleiden saarelle, olivat nyt kaikki kokoontuneet rannalle. Jäin itse seuraamaan hökkelin ovelle, kuinka Pearl ankkuroitiin saaren rantaan ja veneitä laskettiin vesille.

                      Kun veneet karahtivat rantaan, loput Jackin miehistön jäsenistä nousivat niistä. Monet pysähtyivät niille sijoillensa nähdessään kapteeninsa elossa. Sillä hetkellä melkein toivoin, että minulla olisi ollut kamera. Nuo ilmeet olisi pitänyt saada ikuistettua.

                      Anamaria tuijotti Jackia hyvin pitkään. Sitten hän käveli tämän luokse ripein askelin, pysähtyi kapteeninsa eteen ja löi tätä avokämmenellä kasvoihin.

”Älä enää koskaan säikyttele minua tuolla tavoin, Sparrow!” nainen sanoi vihaisella äänellä.

”Kapteeni”, Jack mutisi ja hieroi poskeaan. Nähdessään Anamarian hurjistuneen ilmeen hän perääntyi askeleen verran ja naurahti. Anamaria tuijotti Jackia vihaisesti vielä hetken, mutta hymyili sitten.

”Hienoa nähdä sinut elävien kirjoissa, kapteeni Sparrow”, nainen sanoi.

                      Pian kaikki muutkin miehistön jäsenet parveilivat Jackin ympärillä toivottamassa häntä tervetulleeksi takaisin. Jack sai kertoa uudelleen, mitä meille oli oikein tapahtunut aarresaarella. Tällä kertaa hänen tarinansa oli vieläkin värikkäämpi kuin aiemmin. Kun Jack vihdoin hiljeni, miehien katseet olivat muuttuneet synkiksi.

”Näin heidät Tortugassa ohimennen”, Anamaria sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen tarkoittaen Johnia ja Barcleyta. ”He voivat olla siellä edelleen.”

                      Jack nyökkäsi naiselle. Hän ilmoitti, että Pearl lähtisi matkaan vielä samana iltana. Sitten hän komensi jokaisen miehen töihinsä, jotta kaikki olisi valmista ennen auringonlaskua. Itse seurailin tapahtumia sivusta, mutta lopulta lähdin vaeltelemaan pitkin rannikkoa. Jack ei ollut määrännyt minulle mitään tehtävää, joten oletin saavani käyttää ajan parhaaksi katsomallani tavalla.

                      Kuolleiden saaren ranta oli alkanut käydä minulle jo melkoisen tutuksi, joten päätin siirtyä tutkimaan itse saartakin. Se oli melko vuoristoinen, mutta ennen vuoren rinnettä vastaani kuitenkin tuli trooppinen metsä. En uskaltanut mennä kovin syvälle metsään, joten tyydyin harhailemaan sen reunalla.

 

~o~

 

Päivä tuntui kuluvan aivan liian hitaasti. Minulla ei ollut mitään tekemistä, ei edes tavaroita pakattavana. Koko pieni omaisuuteni oli jäänyt Pearlille ja toivottavasti oli siellä edelleen. Muutaman tunnin kuluttua palasin hökkelikylään kävelyretkeltäni, jota sekavat ajatukseni olivat ikävästi varjostaneet.

                      Rannalle oli vieritetty kaikki varastorakennuksessa olleet tynnyrit ja nyt niitä lastattiin parasta aikaa veneisiin. Pysähdyin katselemaan miesten toimia. Muutamaa venettä lähdettiin soutamaan kohti Pearlia, ja pian näin, kuinka tynnyrit nostettiin köyden avulla sen kannelle. Lähdönhetkeen ei olisi enää pitkä aika. En voinut olla miettimättä, mitä Tortugassa tulisi tapahtumaan. Olin kuitenkin melko varma, että sekä John että Barcley pääsisivät hengestään, jos jäisivät kiinni. Jackin silmissä leimusi todella voimakas viha joka kerta, kun hän puhui heistä. Vatsani muljahteli epämukavasti, kun vain ajattelinkin jonkun tappamista. En toivonut kuolemaa kenellekään, ihme kyllä en edes Johnille.

”Miksi niin synkkä ilme, rakas?” kuulin äänen kysyvän selkäni takaa. Käännyin ja kohtasin Jackin uteliaan katseen.

                      Hymyilin nopeasti ja mietin, mitä sanoisin. Lopulta kuitenkin päätin, että oli parempi sanoa vain totuus. Valehtelulla olin jo kerran melkein pilannut kaiken.

”Mietin Johnia… ja Barcleyta. Mitä heille tapahtuu, kun saamme heidät kiinni?” kysyin melkein kuiskaten.

”Heitä odottaa sama kohtalo kuin Barbossaa”, Jack vastasi kylmästi. ”Petturit ja kapinoitsijat kuuluvat Helvetin syvimpään kuiluun.”

                      Nielaisin kuuluvasti ja ilmeeni synkkeni välittömästi. Jack katsoi minua kysyvästi.

”En pidä… tappamisesta”, sanoin hänelle selittääkseni.

”Ei sinun heitä tarvitse tappaa, rakas”, Jack vastasi ja hymyili minulle.

”Silti”, mutisin hiljaa ja käännyin katsomaan lähistöllä kelluvaa Pearlia. Jack kietoi kätensä hartioideni ympärille ja oli pitkään vaiti. En itsekään tiennyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa.

                      Seurasimme kumpikin vaitonaisina, kun viimeisetkin tynnyrit lastattiin laivaan. Sitten Jack irrotti otteensa minusta ja kääntyi miehistöönsä päin. Hän kehotti jokaista hakemaan hökkeleistä omat henkilökohtaiset tavaransa ja nousemaan sitten veneisiin. Hyvin pian kaikki veneet olivat jättäneet Kuolleiden saaren rannan. Itse istuin pienen puisen veneen perässä ja tuijotin edessäni näkyvää laivaa. Palaisin vihdoin Black Pearlille.

                      Kun vihdoin laskin jalkani purjelaivan kannelle, tunsin äärettömän hyvänolontunteen valtaavan mieleni. Kuljetin sormia reelinkiä pitkin ja hymyilin. Näin Jackin kävelevän ruorille ja kuulin hänen huutavan ohjeita miehilleen. Sekä ankkuri että purjeet nostettiin juuri ennen auringonlaskua. Tuttu keinunta jalkojeni alla sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi.

                      Kävelin kannen poikki ja vetäisin kapteenin hytin oven auki. Hämmästyin nähdessäni Anamarian hytissä.

”Mitä sinä täällä teet?” kysyin kummissani. Nainen hymyili minulle ja näytti kädessään roikkuvaa säkkiä.

”Kerään tavaroitani. Hytti on jälleen kapteeni Sparrow’n”, hän sanoi ja lisäsi sitten nopeasti, ”ja sinun.” Hänen huomautuksensa sai kevyen punan nousemaan poskilleni.

”Niin…” mutisin hitusen nolona.

”Täytyy kyllä sanoa, että olen erittäin hämmästynyt”, Anamaria jatkoi.

”Mistä?”

”No, kapteeni Sparrow on mies, jolla on tyttö jokaisessa satamassa… Nyt tilanne näyttää kuitenkin muuttuneen”, nainen sanoi virnistäen. Tunsin punastuvani entistäkin enemmän, enkä tiennyt, olisiko minun pitänyt vastata hänelle jotain vai ei. Anamaria vain naurahti hieman, kasasi loput tavaransa ja meni hytin ovelle. Ennen poistumistaan hän kääntyi vielä katsomaan minua. ”Laitoin tavarasi kapteeni Sparrow’n arkkuun. Niiden pitäisi olla siellä edelleen.”

                      Nyökkäsin Anamarialle hänen sulkiessa oven perässään. Jäin yksin seisomaan keskelle hyttiä toimettomana. Hetken päästä kuitenkin ryntäsin Jackin arkulle ja yritin nostaa sen kantta. Arkku oli kuitenkin lukossa. Huokaisin hiljaa ja katsoin ympärilleni hytissä. Minne Anamaria oli mahtanut laittaa avaimen?

                      Tutkin Jackin pöydän ja muutenkin koko hytin, mutta en löytänyt avainta. Turhautuneena istahdin sängylle. Olisin halunnut vaihtaa vaatteeni ja kammata hiukseni, mutta nyt en saanut tuota pahuksen arkkua auki. Haroin hiuksiani selväksi sormillani ja kauhistuin niihin muodostuneita takkuja. Päätin kantaa tästä lähtien kampaa aina mukanani. En halunnut pilata huolella hoidettuja hiuksiani.

                      Viimein kyllästyin toimettomana istumiseen ja päätin mennä kysymään Jackilta avaimesta. Avasin hytin oven ja huomasin vasta silloin illan pimentyneen. En ollut ollut kannella kovinkaan usein yöaikaan, joten näkymä sai minut vetämään syvään henkeä. Oli aivan pilvetöntä. Edessäni näkyi vain tyyntä merta ja ääretön tähtitaivas. Jäin pitkäksi aikaa tuijottamaan ylöspäin. Linnunrata näkyi selvästi yläpuolellani. Muistin hyvin, kuinka olin vain muutama kuukausi sitten tuijotellut tähtiä omassa kotipihassani keskellä yötä. Avaran taivaan alla tunsin itseni aina hyvin pieneksi, niin myös nyt. Ongelmatkin katosivat omaan mitättömyyteensä.

                      Hyvin pitkän ajan kuluttua irrotin katseeni taivaasta ja suuntasin ruorille. Jack näytti äärettömän onnelliselta ohjatessaan laivaa. Kävelin hänen luoksensa ja laskin käteni hänen käsivarrelleen. Hymyillen hän kääntyi katsomaan minua.

”Jack, tiedätkö missä arkkusi avain on?” kysyin hymyillen.

”Se on taskussani, rakas. Mitä sinä sillä?” Jack vastasi hieman hämmästyneenä. Tuijotin häntä silmät selälläni. Jos avain oli koko ajan ollut Jackin taskussa, miten Anamaria oli voinut laittaa tavarani Jackin arkkuun?

”Onko avain ollut sinulla koko ajan?” kysyin sitten.

”Ei. Jätin sen hyttiin, kun poistuimme viimeksi Pearlilta. Anamaria palautti sen minulle äsken”, Jack vastasi.

                      Nyökkäsin hymyillen. Niinpä tietenkin, miksen ollut ajatellut tuota? Kysyin Jackilta, voisinko saada avaimen ja hän näytti jälleen hämmästyneeltä. Kohautin olkapäitäni ja selitin, että Anamaria oli laittanut vaatteeni Jackin arkkuun ja halusin ne ulos sieltä. Kun Jack oli vihdoin luovuttanut avaimen minulle, käännyin lähteäkseni, mutta pysähdyin kuitenkin vielä puhuakseni Jackille.

”Tuletko kohta nukkumaan?” kysyin.

”Taidan pysytellä tämän yön ruorissa”, Jack vastasi tuijottaen merta.

”Miksi?”

”Minun täytyy, rakas”, hän sanoi ja vaikeni sitten. Hieman pettyneenä huokaisin ja palasin yksin takaisin hyttiin.

 

Karibian kuumat tuulet

Osa II

Luku 10

(Auringonpimennys)

 

Päästyäni hyttiin sytytin heti muutaman kynttilän ja menin sitten arkun luokse. Työnsin suuren avaimen lukkoon ja väänsin sitä. Lukko oli melko jäykkä, mutta suostui lopulta avautumaan. Nostin painavan puukannen ylös ja jäin hetkeksi katselemaan arkun sisältöä.

                      Päällimmäisenä arkussa olivat minun vaatteeni, kaikki viikattuina niin siististi, että hämmästyin. Hetken mielijohteesta nappasin t-paitani ja vaihdoin sen likaisen paitapuseroni tilalle. Vaihdoin myös toiset housut jalkaani muistuttaen itselleni, että minun täytyisi kysyä Jackilta, missä voisin pestä vaatteitani. Seuraavaksi nostin arkusta kamman ja peilin. Istahdin pöydän ääreen ja aloin selvitellä takkuisia hiuksiani. Siinä olikin uskomaton työ. Kampaan jäi niin paljon hiuksia kiinni, että pelkäsin suorastaan kaljuuntuvani.

                      Puolentunnin taistelun jälkeen huokaisin helpotuksesta ja nypin hiuksenpätkät kammastani. Hiukseni olivat jälleen suorat ja takuttomat. Työnsin kamman housujeni taskuun ja palasin tutkimaan arkun sisältöä.

                      Uteliaana nostin omat vaatteeni lattialle. Niiden alta paljastui mustakantinen kirja sekä joitakin miestenvaatteita. Oletin niiden kuuluvan Jackille. En jaksanut olla kovin kiinnostunut vaatteista, mutta pieni kirja sen sijaan vaikutti mielenkiintoiselta. Nappasin sen käteeni ja palasin pöydän ääreen kynttilänvaloon tutkimaan sitä. Olin innokas lukija, mutta minulla ei ollut mitään luettavaa Pearlilla. Ehkä tämä kirja korjaisi tilanteen.

                      Avasin kirjan satunnaisesta kohdasta ja yllätyin, kun huomasin tekstin olevan kirjoitettu musteella. Kirja ei ollutkaan painettu. Kirjoittajan käsiala muistutti epäilyttävästi harakanvarpaita, mutta sain siitä kyllä jotenkin selvää. Aloin selailla tekstiä silmilläni. Se ei vaikuttanut erityisen mielenkiintoiselta.

 

”2.4.1664

Nopeus: 14 solmua

Kuljettu matka: 263 meripeninkulmaa

Kauppalaiva horisontissa. Saavutamme sen luultavasti puolenyön jälkeen.”

 

Huokaisin ja jatkoin kirjan selaamista eteenpäin. Jokaisen päivän kohdalle oli merkattu Pearlin nopeus ja päivässä kuljettu matka. Lisäksi toisinaan mainittiin, jos päivän aikana oli tapahtunut jotain erityistä. Minulle selvisi mm. että Jack oli tänä vuonna ryöstänyt vain yhden kauppalaivan ja että John ja Barcley olivat liittyneet miehistöön 15. kesäkuuta.

                      Hieman kyllästyneenä kääntelin kirjan sivuja ja toivoin, että minulla olisi ollut kunnollista luettavaa, kun yhtäkkiä huomasin tekstissä jotain mielenkiintoista.

 

”11.8.1664

Nopeus: 13 solmua

Kuljettu matka: 203 meripeninkulmaa

Poimimme merestä nuoren naisen. Hän on melko lyhyt ja punahiuksinen, ilmeisesti heitetty laidan yli jostain laivasta. On pukeutunut hieman outoihin vaatteisiin. On tajuton tällä hetkellä.”

 

”12.8.1664

Nopeus: 13 solmua

Kuljettu matka: 210 meripeninkulmaa

Tyttönen heräsi viimein. Sanoi nimekseen Ann Smith ja puhuu hieman outoa englantia. Hänellä on ilmeisesti muistinmenetys. Ei tiennyt vuotta eikä sijaintiaan. Väitti olleensa kuivalla maalla eikä tiedä, miten joutui mereen. Mainitsi paikan nimeltä Suomi.”

 

Tuijotin tekstiä hieman järkyttyneenä. Jack oli kirjoittanut minusta. Vihdoin aloin ymmärtää, mitä oikein luin. Tämän täytyi olla Jackin lokikirja. Hän oli merkinnyt muistiin joitakin mainitsemiani pikkuasioita, ja se huvitti minua suuresti. Kirjaan oli myös kirjattu saapumisemme Tortugaan, samoin lähtömme sieltä. Jokaisen päivän tapahtumista oli mainittu ainakin jotain.

                      Selasin kirjaa eteenpäin ja elin uudestaan jokaisen hetken siitä asti, kun olin jotenkin joutunut Karibialle. Huomasin, että Jackin merkinnät päättyivät päivään jona saavuimme aarresaarelle. Tämän jälkeen käsiala vaihtui hieman siistimpään ja selkeämpään, selvästikin naisen käsialaan.

 

”27.8.1664

Tuntemattoman saaren rannalla

Menetimme kapteeni Sparrow’n sekä Ann Smithin. Kummatkin saivat surmansa etsiessään kapteeni Hookin aarretta. Aarretta ei löytynyt. Cotton venäytti jalkansa, mutta se paranee. Nostamme ankkurin tänä yönä ja purjehdimme Tortugaan.”

 

Anamarian merkinnät jatkuivat seuraavan kuukauden ajan. Pearl oli käynyt Tortugassa täydentämässä varastojaan. Siellä John ja Barcley olivat lähteneet miehistöstä. Tämän jälkeen miehistö oli purjehtinut Kuolleiden saarelle ja jäänyt sinne toistaiseksi. Sitten Anamaria oli jälleen lähtenyt käymään Tortugassa täydentääkseen rommi- ja ruokavarastoja. Hän oli ottanut puolet miehistöstä mukaansa, puolet hän taas oli jättänyt odottamaan Kuolleiden saarelle. Tämä olikin ollut Jackin ja minun onni. Muussa tapauksessa olisimme saattaneet olla vieläkin aarreluolassa Barbossan ruumiin kanssa.

                      Viimeinen merkintä oli edelliseltä illalta. Anamaria oli kirjoittanut Pearlin saapuvan pian Kuolleiden saarelle. Muuta mainintaa sen päivän kohdalla ei ollut, paitsi tietenkin nopeus ja kuljettu matka. Huokaisten suljin kirjan ja vein sen takaisin arkkuun. Jäin tuijottamaan puista arkkua hetkeksi, mutta asettelin sinne sitten vaatteeni uudestaan. Riisuin vielä housuni laskostaen ne sen jälkeen siististi. Laitoin nekin arkkuun ja suljin viimein sen kannen. Lukitsin arkun. Vein avaimen pöydälle puhaltaen kynttilät sammuksiin ja vaelsin pimeässä hytissä tuttuun sänkyyn.

                      Vedin peiton päälleni ja käperryin pieneksi mytyksi. Vaikka tuttu sänky tuntuikin todella hyvältä, tunsin silti oloni hyvin orvoksi. Olin varma, ettei Jackia kannattanut odottaa tänä yönä nukkumaan. Joutuisin viettämään yöni yksin. Rutistin tyynyn tiukasti rintaani vasten ja suljin silmäni. Vasta pitkän ajan kuluttua nukahdin.

 

 ~o~

 

Päivä oli kaunis. Kevyttä lunta putoili hiljalleen maahan ja suurten kuusien oksille. En ollut aivan varma, missä olin, joten liihottelin höyhenenkevyesti alaspäin. Ulkona oli varmastikin pakkasta jonkin verran, mutta en tuntenut kylmyyttä ihollani. Oloni oli hyvä ja lämmin.

                      Hitaasti laskeuduin alemmas. Vasta silloin tajusin, missä olin. Näin pitkät kivirivit ja sitten joukon ihmisiä seisomassa synkän kuopan edessä. Uteliaana laskeuduin maahan ja kävelin lähemmäs ihmisiä. Menin hiljaisena seisomaan erittäin tutunoloisen pojan viereen. En tunnistanut häntä, eikä hän tuntunut kiinnittävän huomiota minuun. Hän vain tuijotti synkkänä kuoppaa ja kuunteli papin sanoja.

Käänsin katseeni kuopasta vieressäni seisovaan poikaan ja kosketin kevyesti hänen käsivarttaan. Hän ei reagoinut ollenkaan.

”Kuka on kuollut?” kysyin pojalta kuiskaten. Tämä kuitenkin vain jatkoi kuopan tuijottamista eikä vastannut minulle. Toistin kysymykseni, mutta en edelleenkään saanut vastausta. Ilmeisesti poika ei halunnut puhua kanssani.

                      Siirryin hieman kauemmas ja jäin seuraamaan, kuinka ihmiset menivät käymään haudalla. Monet laskivat kukkia haudan päälle. Lopulta ihmiset alkoivat poistua haudan ääreltä. Näin heidän kävelevän minua kohti, joten väistin hieman sivummalle. Poika, jonka vierellä olin seisonut, lähti liikkeelle viimeisenä, vasta sitten kun kaikki muut olivat poistuneet. Hän vaelsi eteenpäin pää painuksissa, mutta kohotti sitten yhtäkkiä katseensa. Näin, että hänen kasvonsa olivat kyynelten juovittamat. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja tuntui tuijottavan suoraan minua.

”Minä tapan sen paskiaisen, joka tappoi sinut ajaessaan humalassa!” hän sanoi tukahtuneella äänellä kääntyen tuijottamaan hautakuoppaa.

                      Tunsin valtavaa surua katsellessani poikaa. Hän oli tuskin minua vanhempi ja niin täynnä vihaan ja surua. Kävelin hänen luoksensa ja kosketin häntä jälleen kädelle. Hän ei reagoinut.

”Otan osaa suruusi”, sanoin hiljaa, mutta poika ei näyttänyt kuulevan sanojani.

                      Huolestuneena menin seisomaan aivan pojan eteen. Hän tuijotti edelleen eteensä aivan kuin ei olisi nähnyt minua lainkaan. Sitten yhtäkkiä hän astui askeleen eteenpäin ja liukui lävitseni. Huudahdin säikähdyksestä ja käännyin ympäri. Näin pojan kävelleen hautakuopalle. Tuijotin häntä peloissani. Miten hän oli tuon tehnyt? Oliko hän aave?

~o~

 

Räväytin silmäni auki enkä hetkeen tajunnut, missä oikein olin. Nousin istumaan sängyllä ja erotin hämärästi hytin ympärilläni. Olin Pearlilla. Tuijotin eteeni näkemättä oikeastaan mitään. Miksi minun piti nähdä niin kummallisia unia? Monet ihmiset unissani olivat kovin tutunnäköisiä, mutta en silti kyennyt muistamaan heidän nimiään, enkä tiennyt, mistä tunsin heidät. Istuin pitkään pimeässä hytissä pohtimassa uniani, mutta en oikeastaan keksinyt niille mitään kovin järkevää selitystä. Ne selvästikin liittyivät tulevaisuuden maailmaan, minun maailmaani. Tai ainakin nämä kaksi viimeisintä olivat liittyneet. Minulla oli epämääräinen tunne, että minun olisi pitänyt ymmärtää jotain, mutta en tavoittanut ajatusta kunnolla. Mitä enemmän asian ajatteluun paneuduin sitä kauemmas kaikki järkevät ajatukset tuntuivat karkaavan.

                      Lopulta painoin pääni takaisin tyynyyn ja suljin silmäni. Unenomaiset kuvat hautajaisista lipuivat silmieni editse, mutta sitten ne katosivat kokonaan, ja vajosin syvään ja levolliseen uneen.

 

~o~

 

Havahduin hereille, kun hytin ovi kolahti kiinni. Yhä väsyneenä avasin silmäni ja huomasin Jackin tulleen hyttiin. Hän potki saappaat jaloistaan, asetti hattunsa pöydälle ja takkinsa tuolille. Sitten hän kääntyi minuun päin ja käveli luokseni virnistäen.

”Nukuitko hyvin, rakas?” hän kysyi. Nousin istumaan ja venyttelin.

”Ihan kohtalaisesti. Näin vain hieman omituisia unia”, vastasin.

”Todellako? Millaisia?” Jack ihmetteli. Kohautin nopeasti olkapäitäni ja sanoin, etten muistanut niitä enää kunnolla.

                      Jack pujahti nopeasti viereeni sänkyyn ja veti minut takaisin makuulle. Hän näytti väsyneeltä, mutta onnelliselta.

”Valvoitko koko yön?” kysyin hieman huolestuneena.

”Aye”, hän vastasi ja sulki silmänsä painaen samalla päänsä olkapäätäni vasten. Hän kiersi kätensä tiukasti ympärilleni, eikä minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin jäädä paikoilleni makaamaan.

                      Jackin tuhistessa hiljaa olkaani vasten silittelin sormillani hänen käsivarttaan paidan hihan läpi. Makasimme siinä hyvin pitkään, ehkä jopa puoleen päivään. Aika ajoin olin hereillä, mutta välillä vaivuin kevyeen uneen.

                      Yhtäkkiä ovelta kuului koputus ja Gibbs ryntäsi sisään odottamatta vastausta. Havahduin unenomaisesta horroksestani ja jäin tuijottamaan miestä. Myös Jack kömpi pystyyn ja haukotteli leveästi. Gibbs näytti erittäin pelokkaalta. Jäin ihmettelemään hänen ilmettään, sillä en voinut kuvitellakaan tuon miehen pelkäävän yhtään mitään, vaikka hän aina huonoa onnea manailikin.

”Kapteeni, tulkaa pian kannelle!” vanhempi mies huudahti äänessään aitoa kauhua. Nyt oli varmasti tapahtunut jotain todella kamalaa.

                      Jack ei jäänyt aikailemaan. Hän nousi sängystä ja kiskoi saappaat jalkaansa. Hattu jäi pöydälle ja takki tuolille, kun hän harppoi Gibbsin perässä kannelle. Nousin itsekin sängystä, nappasin avaimen pöydältä, avasin arkun ja kiskoin housuni sieltä. En vaivautunut laittamaan saappaita jalkaani, vaan ryntäsin saman tien ulos hytistä.

                      Hetken näytti siltä kuin maailma olisi pysähtynyt. Lähes koko miehistö seisoi kannella tuijottaen ylöspäin. Monet heistä varjostivat silmiään kädellään, eikä kukaan liikkunut. Kannella oli aavemaisen hiljaista. Se oli suorastaan pelottavaa.

                      Käänsin itsekin katseeni taivaalle ja tajusin samassa, mikä oli saanut laivan miehistön kauhusta mykäksi. Urheat merirosvot eivät ehkä pelänneet hurjia taisteluita, sillä ne olivat osa heidän elämäänsä. Ne olivat ymmärrettävissä. Auringonpimennystä he sen sijaan pelkäsivät, sillä sitä he eivät voineet ymmärtää, ainakaan, jos eivät olleet sellaista aiemmin nähneet.

                      Kuun varjo liukui hitaasti auringon yli miehistön pidättäessä hengitystään.

”Jättiläiskäärme syö auringon”, joku kuiskasi.

”Tämä tietää huonoa onnea”, Gibbs mutisi lähistöllä.

                      Kun kuu oli peittänyt auringon kokonaan, alkoi todellinen paniikki. Miehet alkoivat vaikuttaa laumalta päättömiä kanoja. Yritin huutaa metelin yli, ettei ollut mitään syytä pelkoon ja että aurinko palaisi vielä takaisin, mutta kukaan ei tuntunut kuuntelevan minua. Monet höpisivät jotain jopa maailmanlopusta.

”Anna olla, rakas. Kyllä he tajuavat tuon pian itsekin”, Jack sanoi selkäni takana kiertäen samalla kätensä vyötärölleni ja vetäen minut itseään vasten.

”Mikset sinä pelkää?” kysyin. Tuskin Jack tiesi auringonpimennyksen syytä sen paremmin kuin hänen miehensäkään.

”Olen kapteeni Jack Sparrow”, hän sanoi kuin se olisi riittänyt selitykseksi kaikille hänen teoilleen ja tekemättä jättämisilleen. ”Ja olen nähnyt tuon ilmiön ennenkin, kerran Singaporessa. Aurinko palaa pian takaisin.”

                      En voinut olla ihmettelemättä, missä kaikkialla Jack oli ehtinyt elämänsä aikana käydä. Hän tunsi varmasti maailman eri kolkat paljon paremmin kuin minä. Siitäkin huolimatta, että minä olin sentään istunut säännöllisesti maantiedon tunneilla.

                      Naurahdin kevyesti, kun tulin ajatelleeksi koulua ja opiskelua. Ne kaksi asiaa olivat tainneet jäädä elämästäni lopullisesti. Minusta ei koskaan tulisi äidinkielenopettajaa, mutta oikeastaan se ei haitannut minua ollenkaan. Opettajan ura ei koskaan ollut ollut suuri haaveeni, olin vain päättänyt opiskella opettajaksi, koska en uskonut voivani koskaan toteuttaa todellista unelmaani. Nyt sillä ei kuitenkaan ollut enää merkitystä. Unelmani ei ehkä toteutuisi ja varmaa oli, että äidinkieltä en tulisi opettamaan. Minusta oli kuitenkin tullut merirosvo, ja se tuntui paljon hohdokkaammalta kuin ura opettajana.

”Katsokaa! Aurinko palaa takaisin!” joku huusi ja osoitti taivaalle. Kansi hiljeni jälleen, kun kaikki jäivät tuijottamaan ylöspäin. Jack kiristi otettaan vyötärölläni ja veti minut takaperin takaisin hyttiimme.

 

Karibian kuumat tuulet

Osa II

Luku 11

(Hieman huolia)

 

Havahduin aamulla liiankin tuttuun tunteeseen. Pahoinvointi hyökyi ylitseni. Ryntäsin ylös sängystä ja saman tien ulos hytistä. Luulin, että aamupahoinvointikohtaukseni olisivat jo olleet ohitse, sillä niitä ei ollut ollut muutamaan päivään.

                      Juoksin suoraan reelingille ja oksensin mereen. Päässäni pyöri, kun vajosin polvilleni kannelle. Tämä oli kamalaa.

”Mikä sinun on, Ann?” kuulin äänen kysyvän yläpuoleltani. Nostin katseeni kannesta ja näin Anamarian tuijottavan minua. Hän ojensi minulle kättään. Tartuin siihen ja annoin hänen kiskoa minut pystyyn. ”Oletko kunnossa?”

                      Nyökkäsin naiselle. ”Olen ihan kunnossa. Minulla on vain hieman huono olo.”

”Et kai vain ole sairas?” Anamaria jatkoi tivaamistaan. Puistelin nopeasti päätäni. Minua ei oksettanut enää, mutta pahoinvointi velloi yhä vatsani pohjalla.

”En ole”, vastasin vielä.

                      Anamaria katsoi minua hyvin pitkään ja tutkivasti. Yritin näyttää mahdollisimman tavalliselta.

”Mikä sinua sitten vaivaa?” hän kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen.

”Ei mikään”, sanoin nopeasti ja käänsin katseeni merelle. Nojasin reelinkiin ja yritin rauhoittua.

                      Anamaria oli jälleen pitkään hiljaa ja tuli vierelleni nojailemaan reelinkiin. Vaikka minusta olikin mukavaa, että laivalla oli myös toinen nainen, sillä hetkellä hänen läsnäolonsa häiritsi minua suunnattomasti.

”Oletko oksentanut useinkin?” Anamaria kysyi yhtäkkiä. Käännyin katsomaan häntä, ja hän tuijotti rävähtämättä takaisin suoraan silmiini, kuin olisi halunnut kaivaa vastauksen ulos minusta.

”No… en nyt niin kovin usein”, mutisin hiljaisella äänellä ja väistin Anamarian katsetta. Sivusilmällä huomasin hänen ilmeensä muuttuneen hieman huolestuneeksi. Hän kosketti kevyesti olkapäätäni. Pidin katseeni tiukasti meressä ja toivoin, että hän olisi lähtenyt vaikka ruumaan tai ihan mihin vaan. Olisi vain jättänyt minut rauhaan.

”Ann…” Anamaria aloitti, mutta ei sanonutkaan sitten enempää. Hän taputti minua kevyesti olalle ja käveli sitten pois. En kääntynyt katsomaan, minne hän meni.

                      Puristin käteni nyrkkiin ja kirosin itseäni. Anamaria ei ollut typerä ja hän oli nainen. Hän oli aivan varmasti arvannut, mistä oli kyse. Jos hän kertoisi jollekulle… Mitä minä sitten tekisin? Minun olisi kai parasta kertoa Jackille mahdollisimman pian itse ja kärsiä sitten oman typeryyteni seuraukset. Huokaisin syvään ja päätin kertoa Jackille tänä iltana.

                      Nojailin vielä hetken reelinkiin odotellen, että huono oloni katoaisi. Sitten suuntasin askeleeni kohti kapteenin tiloja. Jack nukkui edelleen rauhallisesti, ja hymähdin kevyesti. Istahdin sängyn laidalle ja tuuppasin häntä hieman. Hän vain tuhahti hieman ja käänsi kylkeään. Tuuppasin häntä hieman kovempaa, ja vihdoin hän suostui raottamaan silmiään.

”Huomenta… rakas”, hän sanoi haukotellen. Tönäisin häntä kevyesti kylkeen ja nousin sängyltä.

”Huomenta”, tuhahdin ja hymyilin hieman. ”Haluan jatkaa miekkailuharjoituksia, joten alahan nousta.”

                      Jack tuijotti minua hetken kuin ei olisi täysin ymmärtänyt, mitä olin sanonut. Sitten hän kuitenkin nousi istumaan sängyllä ja raapi päätään.

”Niin… harjoituksia olisi tosiaan hyvä jatkaa”, hän sanoi ja venytteli raukeasti. Hymyilin näylle, Jack oli varmasti yksi komeimmista koskaan tapaamistani miehistä.

                      Viimein käänsin selkäni Jackille ja etsin saappaani hytistä. Istuin tuolille vetääkseni ne jalkaani. Tällä välin Jack oli jo päässyt ylös sängystä. Pysähdyin tuijottamaan hänen paljasta yläruumistaan. Samassa pelko puristi jälleen vatsani pohjaa. Entä jos nämä olisivat viimeiset hetkeni yhdessä Jackin kanssa? Hänhän saattaisi heittää minut pois laivasta, kun kuulisi, että olin raskaana.

”Rakas, mikä hätänä?” Jackin ääni keskeytti synkät ajatukseni. Puistelin nopeasti päätäni ja pakotin hymyn kasvoilleni.

”Ei mikään…” mutisin ja vaihdoin sitten välittömästi puheenaihetta. ”Milloin saavumme Tortugaan?”

”Luulisin, että myöhemmin tänään”, Jack vastasi kohauttaen olkapäitään samalla, kun kiskoi paitaa päälleen.

                      Nyökkäsin Jackille ja otin miekkani pöydältä. Sujautin sen vyöhöni ja vedin syvään henkeä. Minun täytyi yrittää olla normaali vielä tämän päivän ajan. Nyt keskittyisin vain nauttimaan jokaisesta hetkestäni Jackin kanssa, enkä miettisi, mitä illalla tapahtuisi.

                      Virnistin Jackille ja kävelin ulos hytistä. Ei kestänyt kuin hetki, kun hän jo seurasi perässäni kannelle. Kävelin laivan keulaan toistellen itselleni, että kaikki oli hyvin, eikä minulla ollut mitään hätää. Ihme kyllä sain itseni hieman rauhoittumaan.

”Et ole tainnut harjoitella kovin paljon viime aikoina, rakas?” Jack totesi kysyvästi. Käännyin katsomaan häntä hieman nolostuneena. Hän oli oikeassa. En ollut harjoitellut ryntäystä juuri ollenkaan, vaikka minun olisi kyllä pitänyt.

”En… en ole”, sanoin hiljaisella äänellä ja painoin katseeni alas.

”Ei se mitään”, Jack sanoi ja tarttui leukaani nostaen päätäni ylöspäin. ”Jatketaan sitten siitä, mihin jäimme viimeksi.”

                      Jack näytti minulle jälleen, miten ryntäys tehtiin. Sitten kävimme sen yhdessä läpi vaihe vaiheelta. Liikesarja oli suorastaan raivostuttavan vaikea, mutta keskityin täysillä sen opiskelemiseen ja monen turhan yrityksen jälkeen onnistuikin siinä vihdoin. Tosin, kuten aina, olin jälleen aivan liian hidas.

                      Puolen päivän aikaan pidimme pienen tauon harjoittelussa ja söimme jonkinlaista päivällistä. Laivan kokki oli valmistanut keittoa, jonka kanssa oli tarjolla korppuja ja omenoita. Tietysti myös rommia olisi ollut, mutta siihen en suostunut koskemaan.

                      Lusikoin keittoni varsin nopeasti ja aloin sitten popsia kolmatta omenaani. Sillä hetkellä minusta tuntui, että olisin voinut syödä niitä miten paljon vain. Mieleeni palasivat välittömästi viinirypäleet Smithien luona. Ehkä tämäkin oli jonkinlainen raskauden sivuvaikutus.

”Olet edistynyt varsin hyvin, rakas”, Jack kuiskasi korvaani istuessamme pöydän ääressä. Pieni hymy kohosi välittömästi huulilleni. ”Kun olet harjoitellut vielä ryntäystä muutamana päivänä, voin varmaankin alkaa opettaa sinulle puolustautumista.” Jack painoi kätensä reidelleni ja hymyili minulle. Vastasin hänen hymyynsä lämpimästi ja tunsin kevyen punan kohoavan poskilleni. Sivusilmällä huomasin muutaman miehistön jäsenen katsovan meitä merkitsevästi.

                      Lounaan jälkeen jatkoimme harjoittelua. Kun yritin lisätä liikkeeseeni nopeutta, aloin jälleen kompuroida. Lukemattomien harjoituskertojen jälkeen aloin vihdoin pysyä jaloillani. Kerran jopa Jack joutui torjumaan iskuni omalla miekallaan. Nauraen hän huomautti, että aloin olla jo vaarallinen muillekin kuin itselleni. Mulkaisin häntä muka-vihaisesti kulmieni alta, mutta naurahdin lopulta itsekin.

”Maata näkyvissä! Saavumme Tortugaan!” joku huusi mastosta. Käänsin välittömästi katseeni Jackista merelle. Tortugan saari todellakin näkyi jo selvästi.

                      Pujotin miekan vyöhöni ja päätin mennä valmistautumaan maihinnousuun.

”Menossa jonnekin, rakas?” Jack kysyi hieman hämmästyneenä.

”No, ajattelin, että voisimme varmaan jo lopettaa tältä päivältä. Sitä paitsi kohta pitää nousta maihin”, sanoin hymyillen ja lähdin astelemaan kohti kapteenin tiloja.

                      En edes ehtinyt sulkea ovea perässäni, sillä Jack oli seurannut minua. Hän tuli hyttiin ja painoi oven kiinni.

”Sinä et nouse maihin, rakas”, hän sanoi painottaen jokaista sanaa. Laskin juuri esiin vetämäni miekan pöydälle ja katsoin häntä kummissani.

”Mitä tarkoitat? Tietenkin minä nousen maihin”, totesin ihmetellen.

                      Jack käveli lähemmäs minua ja katsoi suoraan silmiini. Niissä oli itsepäinen ja samalla hieman huolestunut katse.

”Haluan, että jäät Pearlille”, hän vastasi. Tuijotin häntä takaisin ja puistelin päätäni.

”No, minä en halua. Tulen mukaasi Tortugaan.”

”Siellä on vaarallista”, Jack sanoi minulle.

”Entä sitten? Olin viimeksikin maissa, kun olimme Tortugassa!” tokaisin hieman ärtyneenä. Miksi Jack oli yhtäkkiä päättänyt ryhtyä ylisuojelevaksi?

                      Jack katsoi minua pitkään ja huokaisi. Hän laski toisen kätensä olkapäälleni ja puristi olkaani kevyesti.

”Viimeksi emme olleet etsimässä pettureita. Ja silloin oli päivä. Tällä kertaa saatamme olla maissa koko yön, enkä pysty pitämään sinua silmällä koko ajan. Tortuga on vaarallinen paikka, rakas. En halua, että sinulle sattuu mitään. Ymmärrätkö?”

                      Huitaisin Jackin käden pois olkapäältäni ja käänsin hänelle selkäni. En halunnut jäädä Pearlille. Halusin olla ehdottomasti Jackin mukana, vaikka sitten saattaisinkin joutua katselemaan sivusta, kun hän tappaisi Johnin ja Barcleyn.

”En halua jäädä tänne. Sitä paitsi osaan kyllä pitää huolen itsestäni”, tuhahdin ja yritin pitää ääneni rauhallisena.

”En nyt olisi ihan varma siitä, rakas”, Jack sanoi. Käännyin ympäri silmät salamoiden.

”Ja tasan varmasti osaan!” huudahdin kiukkuisesti, vaikka tiesinkin Jackin olevan oikeassa.

                      Jackin huolestunut ilme muuttui ärtyneeksi, kun hän tuijotti minua. Hän yritti laskea kätensä uudelleen olalleni, mutta läppäisin sen välittömästi kauemmas.

”Minä olen kapteenisi ja määrään sinut pysymään Pearlilla siihen asti, kunnes tulen takaisin Tortugasta”, hän sanoi vihaisella äänellä.

”Ole vain kapteeni. Minä en ole mikään pikkukakara, jonka jokaista liikettä täytyy vahtia”, huomautin kitkerästi.

”No, nyt ainakin käyttäydyt niin!” Jack totesi kylmästi.

                      Mulkaisin häntä hyvin vihaisesti ja käänsin sitten hänelle selkäni. Kävelin ikkunan ääreen ja jäin tuijottamaan eteeni. En sanonut enää sanaakaan, sillä pelkäsin alkavani huutaa suoraa huutoa. Kuulin Jackin kävelevän hytin ovelle.

”Pysyt täällä. Onko selvä?” hän kysyi vielä ovelta.

”Haista…” mutisin, enkä vastannut kysymykseen. Kuulin oven kolahtavan kiinni.

 

 

Karibian kuumat tuulet

Osa II

Luku 12

(Tortugassa)

 

*Third person’s POV*

 

Jack marssi ulos hytistä juuri sopivasti, kun Black Pearl purjehti Tortugan satamaan. Hän seisahtui keskelle kantta ja jäi hetkeksi katselemaan miehistöään. Hän määräsi osan miehistä nousemaan maihin Johnia ja Barcleyta etsimään, mutta muutama sai jäädä myös laivalle. Langleyn hän viittasi luokseen.

”Pidä Ann’ia silmällä. Hän ei saa missään tapauksessa poistua laivasta. Ymmärrätkö?” Jack sanoi miehelle.

”Aye, sir”, tämä vastasi ja nyökkäsi. Jack nyökkäsi miehelle takaisin ja etsi sitten Anamariaa katseellaan. Nainen nojaili reelinkiin eikä näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota laivasta hitaasti poistuvaan miehistöön.

                      Jack käveli laiskasti Anamarian luokse ja jäi nojailemaan reelinkiin tämän rinnalle.

”Sinä tulet minun mukaani”, hän sanoi.

”Selvä sitten, kapteeni”, nainen vastasi ja hymyili lämpimästi. Hetken kuluttua hän seurasi kapteeniaan Tortugan kapeille kaduille.

                      Kapteeni Sparrow oli pitkän aikaa hyvin hiljainen. Hän keskittyi tarkastelemaan ympäristöä, mutta sen enempää Barcleyta kuin Johniakaan ei näkynyt. Samalla hänen ajatuksensa harhailivat aivan muualla. Hän ei voinut käsittää, miksi Ann oli suuttunut hänelle. Naiset olivat aivan käsittämättömiä.

”Jokin hätänä, kapteeni Sparrow?” Anamaria tiedusteli uteliaana.

                      Jack kohautti olkiaan naiselle eikä vaivautunut vastaamaan. Mitä hän olisi muka voinut sanoa?

”Kyse on Ann’sta, eikö niin?” Anamaria jatkoi itsepäisesti. Jack ei edelleenkään vastannut. Hän tuijotti katua edessään näkemättä sitä kunnolla.

”Hän suuttui minulle, kun en suostunut ottamaan häntä mukaan Tortugaan”, Jack sanoi viimein.

                      Anamaria naurahti. Hän oli jo luullut tytön kertoneen Jackille siunatusta tilastaan, mutta nyt olikin kyseessä vain rakastavaisten pikkuriita.

”Ehkä hän olisi halunnut tulla mukaasi”, hän sanoi hymyillen ilkikurisesti.

”Tiedät hyvin, etten voinut ottaa häntä tänne”, Jack tuhahti. ”En ymmärrä, miksi hänen pitää olla niin itsepäinen. Miksi naiset ovat niin hankalia?”

                      Anamaria puri huultaan, ettei olisi nauranut ääneen. Kapteeni Sparrow ei todellakaan ollut oma itsensä. Mies näytti melkein avuttomalta lapselta.

”Ann ei ole hankala, hän vain halusi tulla mukaasi”, Anamaria sanoi viimein. ”Älä ole yhtään huolissasi, hän on kyllä leppynyt siihen mennessä, kun palaamme Pearlille.”

”Tiedä häntä. Se tyttö osaa olla todella itsepäinen”, Jack totesi ja kertoi edellisestä riidastaan Ann’in kanssa. Hän jätti mainitsematta riidan syyn, mutta kertoi kyllä, että oli löytänyt tytön nukkumasta rannalta.

                      Anamaria puri huultaan, ettei olisi nauranut. Jack ja Ann. Kaksi aivan yhtä itsepäistä ihmistä, kumpikaan ei voinut antaa periksi toiselle. Olisi mielenkiintoista seurata sivusta näiden yhteiselämää, mikäli se jatkuisi vielä pitkään. Anamaria tunsi kapteeninsa hyvin, mutta ei silti osannut sanoa, miten tämä suhtautuisi, kun kuulisi Ann’in olevan raskaana.

                      Jack tempaisi ensimmäisen vastaantulevan kapakan oven auki ja käveli sisälle. Anamaria seurasi nopeasti hänen perässään. Kumpikin antoi katseensa kiertää paikalla olijoissa. Joukossa oli muutama tuttu kasvo, mutta ei kuitenkaan niitä, joita he etsivät. Jack marssi tiskille ja tilasi kolpakollisen rommia. Oli hulluutta kierrellä Tortugaa ympäriinsä, kun kerran saattoi yhtä hyvin kysellä ihmisiltä suoraan.

                      Pienen tiedustelun jälkeen selvisi, että Barcley ja John olivat todellakin Tortugassa. Kukaan ei vain tuntunut tietävän, missä nämä pitivät majaansa. Toisaalta moni ei olisi kertonut mitään, vaikka olisi tiennytkin. Kukaan ei halunnut hankkia turhia hankaluuksia juoruamalla.

                      Tuntia myöhemmin Jack ja Anamaria poistuivat kapakasta turhautuneina. Mitään erityisen hyödyllistä ei ollut selvinnyt, mutta toisaalta kumpikaan heistä ei ollut olettanutkaan etsinnän olevan kovin helppoa.

 

~o~

 

*Ann’s POV*

 

Potkaisin Jackin pöydän kulmaa vihaisena. En halunnut jäädä Pearlille! Tämä oli typerää! Minulla ei olisi ollut mitään hätää Jackin seurassa, mutta se ääliö ei suostunut tajuamaan sitä. Laivalle jääminen oli turhauttavaa. Nyt saatoin vain istua ja odottaa Jackia takaisin. Lisäksi pelkäsin, että hänelle sattuisi jotain. Ei sillä, että olisin häntä mitenkään kyennyt suojelemaan, mutta oli hermostuttavaa pyöritellä peukaloitaan ja hermoilla hänen takiaan.

                      Tylsistyneenä työnsin hytin oven auki ja menin kannelle. Muutama mies maleksi siellä laiskasti. Niinpä niin, ei täällä ollut paljoa tekemistä. Vilkaisin nopeasti satamaan, joka oli täynnä merimiehiä. He olivat kaikki yhtä likaisia ja vaarallisen näköisiä. Tortuga ei ollut varmaan kovin mukava paikka asua, vaikka nämä miehet siellä tuntuivatkin viihtyvän. En ainakaan halunnut kasvattaa lastani tuollaisessa kaupungissa.

                      Kävelin reelingille istumaan ja huokaisin syvään. Missä ihmeessä kasvattaisin lapseni, jos en Tortugassa? Kuolleiden saarellako? Vai Pearlilla? Minun täytyisi kertoa Jackille vielä tänään totuus. Sen jälkeen voisin paremmin alkaa suunnitella tulevaisuutta. Jos Jack vain palaisi vielä takaisin… Hänelle saattaisi aivan hyvin sattua jotain.

”Muistahan sit pysyä laivalla, tyttö”, kuulin jonkun sanovan takaani. Käännyin katsomaan kannelle ja näin Langleyn nojailevan isomärssyyn.

”Muistan, muistan”, tuhahdin vihaisesti. Mies nyökkäsi ja lähti kannen alle. Huomasin, että muutkin miehet olivat kadonneet. Ilmeisesti hekin olivat menneet ruumaan, ehkä pelaamaan korttia tai vain juomaan rommia.

                      Käänsin katseeni takaisin laivan kannelta Tortugan satamaan. Miten niin pieneen paikkaan mahtuikin niin paljon ihmisiä? Tuijottelin eteeni mitään näkemättä, kunnes silmiini osuivat auringon paahtamat, pörröiset ja melkein valkoiset. En nähnyt miehestä kuin takaraivon, mutta olisin tunnistanut nuo hiukset unissanikin. Olin koko täällä oloaikanani nähnyt vain yhden miehen, jolla oli sellaiset. Ja se mies oli John.

                      Vilkaisin nopeasti taakseni laivan kannelle. Se oli edelleen tyhjä. Laivalle jääneistä miehistä yksikään ei ollut palannut kannelle. Käänsin heti katseeni takaisin satamaan, vaaleat hiukset etenivät väkijoukossa kohti Tortugan keskustaa. Pian ne katoaisivat näkyvistä.

                      Mietin muutaman sekunnin, mitä voisin tehdä. En millään ehtisi hakea apua kannen alta, mutta jos lähtisin itse Johnin perään, rikkoisin Jackille antamani lupauksen pysyä laivalla. Toisaalta oliko minulla paljon vaihtoehtoja?

                      En jäänyt enää aikailemaan, vaan ryntäsin pois laivasta. Lähdin reippain askelin Johnin perään. Hän oli minua aika reilusti edellä, mutta vaalean pörröpään erotti selvästi väkijoukosta. Kiihdytin kuitenkin askeliani, etten kadottaisi miestä silmistäni.

                      Olin enää noin kymmenen metrin päässä Johnista, kun hän yhtäkkiä kääntyi katsomaan taakseen. Vetäydyin nopeasti lähimmän talon seinustalle toivoen, ettei hän huomaisi minua. Hetken ajan mies tuijotti minun suuntaani, mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt minkäänlaista merkkiä siitä, että hän olisi huomannut minut. Lopulta hän kääntyi ja jatkoi matkaansa. Ryntäsin välittömästi hänen peräänsä miettien epätoivoisesti, mitä tekisin, kun saisin hänet kiinni.

                      Pian kuitenkin kadotin Johnin näköpiiristäni. Olin vain hetkeksi kääntänyt katseeni toisaalle, ja hän oli poissa. Juoksin nopeasti paikkaan, jossa olin nähnyt hänet viimeksi, ja kääntelin päätäni puolelta toiselle löytääkseni edes jonkinlaisen merkin hänestä. Katseeni osui kapeaan kujaan, joka näytti melkoisen hämärältä. Ilta oli jo laskeutumassa, ja talot varjostivat tuota kujaa ikävästi. Nielaisten lähdin kävelemään kujaa kohti. Matkalla kiroilin sitä, että olin jättänyt miekkani hyttiin. Sille olisi voinut olla käyttöä nyt. Onneksi minulla kuitenkin oli pistoolini mukana. Kun pääsin aivan kujan luokse, vedin pistoolin esiin ja poistin varmistimen.

                      Kohotin pistoolin kasvojeni tasalle pystyyn ja hiivin kujalle samoin kuin olin nähnyt poliisien hiipivän vaarallisiin paikkoihin tv-sarjoissa. Tunsin itseni täysin naurettavaksi, mutta samalla sydämeni pamppaili pelosta.

                      Etenin hyvin hitaasti, sillä en nähnyt kunnolla eteeni. Pikku hiljaa silmäni kuitenkin tottuivat hämärään, ja aloin erottaa ympäristöäni. Kuja oli kapea, ja sinne näytti johtavan monta ovea. Arvelin, että ne olivat talojen takaovia.

                      Yhtäkkiä kuulin kolauksen ja seuraavana hetkenä tunsin viiltävän kivun melkein halkaisevan pääni, kun jokin iskeytyi takaraivooni. Hetken ajan pienet valkoiset tähdet täplittivät näkökenttääni, mutta sitten kaikki vain pimeni.

 

Karibian kuumat tuulet

Osa II

Luku 13

(Jälleennäkeminen)

 

*Third person’s POV*

 

Ilta oli jo alkanut pimentyä. Jack ja Anamaria olivat kiertäneet lähes kaikki Tortugan kapakat, mutta Johnista ja Barcleysta ei ollut näkynyt jälkeäkään. Turhautuneena Jack kiskaisi jälleen yhden oven auki ja astui Musta Torni –nimiseen pubiin Anamaria kintereillään.

                      Hämärä ja tunkkainen huone oli täynnä rellestäviä merirosvoja. Suurin osa näistä miehistä oli melkoisessa humalassa ja yritti parhaansa mukaan saada napattua jonkun huorista viettämään iltaa kanssaan. Jack ei kuitenkaan kiinnittänyt tähän tavalliseen toimintaan minkäänlaista huomiota. Hänen silmänsä hakeutuivat automaattisesti nuoreen, pitkähköön naiseen, joka raivosi meluisassa kapakassa niin kovaa, että hänen ääntään ei voinut olla kuulematta. Naisen kädessä oleva veitsi nousi uhkaavasti.

”Palautat rahani välittömästi tai olet kohta päätä lyhyempi… tai vielä pahempaa!” nuori nainen huusi miehelle, joka näytti aivan… Barcleylta.

                      Barcley vain naurahti naiselle ja tarttui tätä tiukasti ranteesta. Hän väänsi naisen kättä niin, että tyttönen parahti kivusta ja pudotti veitsen kädestään. Tyttö yritti lyödä miestä vapaalla kädellään, mutta tämä tarttui siihen virnuillen ivallisesti.

”Kuules huoranpenikka, luuletko tosiaan pärjääväsi minulle?” Barcley nauroi vasten naisen kasvoja.

”Tuo ei ole kovin mukavaa. Päästä hänet irti”, Jack sanoi rauhallisesti Barcleyn selän takaa. Hän oli hetken seurannut tilanteen kehittymistä sivulta, mutta katsoi nyt parhaaksi puuttua siihen.

                      Barcley sävähti kuullessaan Jackin äänen, päästi tytön irti ja käännähti ympäri.

”Sinä!” hän huudahti eikä osannut jatkaa. Hän oli toivonut, että kapteeni Sparrow olisi kuollut, mutta ilmeisesti tämä oli paennut jotenkin. Hän muisti selvästi, kuinka hän ja John olivat etsineet Sparrow’ta ja tämän naikkosta pitkin saarta, mutta eivät olleet löytäneet. Sitten he olivat arvelleet näiden yrittäneen uida pois saarelta ja hukkuneen. Miten pahasti he olivatkaan erehtyneet.

”Olet tehnyt pahan virheen, kamu”, Jack sanoi kylmästi. Hän veti piilukkopistoolinsa esiin ja osoitti sillä Barcleyta. ”Missä John on?”

                      Barcley kohautti olkapäitään ja näytti siltä, kuin olisi aikonut vastata jotakin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt saada sanaa suustaan, sillä hänen ahdistelemansa nainen iski häntä pullolla päähän. Ähkäisten mies romahti maahan. Jack kohotti katseensa tyttöseen hämmentyneenä.

”Miksi sinä noin teit, rakas?”

                      Nainen ei vastannut. Hän oli keskittynyt tuijottamaan Jackia tutkivasti. Miehessä oli jotain hyvin tuttua, mutta kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, mitä se oli.

”Jack!” hän huudahti ja syöksyi maassa makaavan Barcleyn yli kapteenin kaulaan.

                      Hyvin hämmästyneenä Jack työnsi naisen hieman kauemmas itsestään ja tuijotti tätä pitkään.

”Kapteeni”, hän sanoi. Hän ei muistanut tätä naista. Kuka tämä oikein oli?

”Tunnetko hänet jostain, kapteeni Sparrow?” Anamaria kysyi Jackilta naureskellen ennen kuin kumartui varmistamaan, että Barcley oli varmasti tajuton.

”En usko”, Jack vastasi epävarmasti ja katsoi taas tyttöstä. Tällä oli hieman sotkuiset ruskeat hiukset ja tummanruskeat silmät. Hän oli pukeutunut miesten vaatteisiin ja saappaisiin. Ehkä hän oli merirosvo.

”Et usko? Olet kyllä edelleen sama helvetin idiootti kuin aina ennenkin”, ruskeahiuksinen nuori nainen sähähti silmät salamoiden. Sitten hänen katseensa pehmeni. ”Olen Jane Sparrow, jos nimi sanoo mitään sinulle, Jack.”

                      Jackin silmät laajenivat hämmästyksestä. Jane? Jane! Mutta Janehan oli pikkutyttö ja asui äitinsä kanssa Bonairessa. Hetkinen, monta vuotta olikaan kulunut siitä, kun hän oli viimeksi nähnyt Janen? Kymmenen? Voisiko tuo varsin sievä naisenalku todellakin olla hänen siskopuolensa?

”Jane”, Jack toisti epäuskoisena. ”Mutta… miten? … Miksi? …Milloin? … Kuinka sinä?” hän ei kyennyt muodostamaan yhtäkään selkeää kysymystä.

”Laivalla. Koska äiti kuoli 3 vuotta sitten. Saavuin tänne toissapäivänä. Ja mitähän mahdoit tarkoittaa tuolla viimeisellä kysymykselläsi?” Jane vastasi hieman pilkallisesti. Anamaria, joka juuri nousi takaisin seisomaan, totesi hiljaa mielessään tytön virnistyksen muistuttavan kovasti Jackin vastaavaa.

                      Jack raapi päätään ja tuijotti siskoaan. Hän ei vieläkään voinut uskoa silmiään.

”Äitisi on siis kuollut?” hän kysyi viimein varovaisesti.

”Kyllä. Hän sairastui tuberkuloosiin ja kuoli pian sen jälkeen. Asuin kolme vuotta tädin ja sedän luona, mutta sitten päätin lähteä etsimään sinua. En tosin olisi uskonut, että se kävisi näin helposti”, Jane vastasi. Sitten hänen katseensa kääntyi Anamariaan, joka seisoi Jackin vieressä kuunnellen keskustelua mielenkiinnolla. ”Tuo naikkonen ei varmaankaan ole sinun seuralaisesi, eihän Jack?” hän kysyi sitten hieman ivallisella äänensävyllä.

                      Jack katsoi ihmeissään siskoaan, sitten Anamariaa (jonka katse oli muuttunut kiukkuiseksi) ja taas siskoaan.

”Ei”, Jack vastasi pitkän, mutta painostavan hiljaisuuden jälkeen. Janen kasvoille syttyi tyytyväinen hymy, joka kuitenkin kuoli heti Jackin lausuttua seuraavat sanat. ”Hän on ensimmäinen perämieheni.”

                      Jane ei näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä saamaansa vastaukseen. Hän tuijotti Anamariaa suoraan silmiin toivoen tämän kääntävän katseensa. Anamaria kuitenkin vastasi tuijotukseen lähes vihaisesti. Lopulta Jane luovutti ja kääntyi jälleen katsomaan Jackia.

”No, nythän voit tehdä minusta ensimmäisen perämiehesi ja jättää hänet Tortugaan”, hän sanoi hymyillen oikein herttaisesti.

”Äläpäs nyt hoppuile, pikkuinen”, Jack naurahti. Jane ei todellakaan ollut muuttunut kymmenessä vuodessa lainkaan. Tämä oli edelleen sama omahyväinen ja itserakas pikkutyttö kuin ennenkin. Ja juuri sellaisena Jack siskostaan pitikin. ”Voit vapaasti liittyä miehistööni, mutta saat luvan huolehtia pelkästään kannen ja ruuman kuuraamisesta toistaiseksi. Haluan ensin nähdä pystytkö edes siihen.”

                      Janen ilme muuttui omahyväisestä raivostuneeksi. Hänen kasvonsa alkoivat punoittaa kevyesti, kun hän tuijotti tällä kertaa isoveljeään suoraan silmiin.

”Sinä senkin likainen iso rumilus! Olet typerin mies, jonka olen ikinä tavannut! En varmasti suostu putsaamaan säälittävän purkkisi kantta! Älä unta näe!” hän huudahti vihaisesti jatkaen yhä tuijottamistaan. Monet kapakassa kääntyivät nyt katsomaan baaritiskin lähellä seisoskelevaa kolmikkoa, jonka jaloissa makasi tajuton mies.

                      Yhtäkkiä sekä Jane että Jack puhkesivat raikuvaan nauruun Anamarian (ja monen muun) suureksi hämmästykseksi.

”Hyvä on, neitiseni”, Jack sanoi naurun lomasta. ”Saat jonkin paremman homman, mutta nyt joudut ensimmäiseksi auttamaan minua raahaamaan tämän petturin Pearlin selleihin.”

                      Jättäen hämmästyneen joukon juopuneita merirosvoja Mustaan Torniin Jack, Anamaria ja Jane lähtivät raahaamaan yhä tajutonta Barcleyta Pearlille. Matkanteko kävi kovin hitaasti, ja sisarukset ehtivät sillä välin vaihtaa kymmenen vuoden kuulumiset kohtalaisen tarkasti. Kun kaikki oleellinen oli kerrottu, Pearl näkyikin jo heidän edessään. Jack pysähtyi vähän matkan päästä laiturista ja katsoi tarkasti siskoaan.

”Laivalla on joku, jonka haluan esitellä sinulle. Tiedän, että tämä on sinulle hyvin vaikeaa, mutta yritä olla kohtelias hänelle”, Jack sanoi hyvin oudolla äänensävyllä. Jane ei ollut koskaan kuullut veljensä puhuvan siten. Aivan kuin tämä laivalla oleva henkilö olisi joku hyvin korkea-arvoinen ihminen. ”Ymmärrätkö?” Jack kysyi tiukasti, kun Jane ei vastannut mitään.

”Aye, aye kapteeni”, Jane vastasi ja virnisti. Kyllä hän osasi halutessaan olla kohtelias.

Karibian kuumat tuulet

Osa II

Luku 14

(Ikäviä yllätyksiä)

 

*Third person’s POV*

 

Jack, Anamaria ja Jane raahasivat ensin Barcleyn Black Pearlin kannelle ja sieltä sitten laivan alimpaan kerrokseen ja suoraan selliin. Jack lukitsi sellin oven ja heitti avaimen huolettomasti taskuunsa.

”Anamaria, huolehdi Barcleyn kuulustelemisesta heti, kun hän palaa tajuihinsa”, Jack sanoi ja palasi kannelle Jane kintereillään. Anamaria jäi alas.

                      Kannella Jack pysähtyi aivan yhtäkkiä ja kääntyi katsomaan siskoaan, joka tuijotti herkeämättä takaisin.

”Käyn hakemassa hänet. Odota tässä”, Jack sanoi.

”Miksen voi tulla mukaasi?” Jane tivasi. Häntä ei huvittanut jäädä yksin seisoskelemaan kannelle pimenevässä yössä.

”Haluan puhua hänelle ensin”, Jack vastasi muistellen taannoista riitaansa Ann’in kanssa. Oli parasta selvittää, oliko tyttönen yhä pahalla tuulella, ennen kuin esittelisi tämän Janelle.

                      Jane tuhahti hiljaa, mutta Jack ei välittänyt siitä. Hän marssi kannen poikki hyttinsä ovelle, koputti siihen hiljaa ja vetäisi sen sitten auki, kun vastausta ei kuulunut.

”Rakas, oletko sinä jo nukkumassa?” hän kysyi kuiskaten. Ei vastausta vieläkään.

                      Jack haparoi pimeässä pöytänsä ääreen ja sytytti yhden kynttilän. Sitten hän kääntyi ympäri ja katsoi hyttiään. Sänky oli petaamatta, mutta Ann’ia ei näkynyt missään. Minne se tyttö oli livahtanut? Hän laski kynttilän takaisin pöydälle ja puhalsi sen sammuksiin. Sitten hän ryntäsi kannen alle etsimään Ann’ia. Jane vilkaisi häntä kummissaan ja juoksi hänen perässään miehistön tiloihin.

                      Langley istui pöydän ääressä tyhjentämässä rommipulloa ja pureskelemassa suolalihaa.

”Kapu?” hän kysyi ihmeissään nähdessään Jackin huolestuneen ilmeen. Hän laski pullon pöydälle ja nousi seisomaan.

”Oletko nähnyt Ann’ia?” Jack kysyi mieheltä tiukkaan sävyyn.

”En, sir”, Langley vastasi. ”Tai näin hänet noin tunnin lähtönne jälkeen. Hän seisoi kannella ja tuijotti kaupunkiin. Hän näytti aika vihaiselta, kapu.”

”No, tiedätkö minne hän on mennyt?” Jack jatkoi.

”En, sir.”

”No, mene sitten etsimään häntä! Hänen täytyy olla jossain täällä!” Jack huudahti vaikuttaen melkein epätoivoiselta kaikkien tapojensa vastaisesti.

                      Langley katsoi kapteeniaan oudoksuen. Tämä ei näyttänyt kovin hyvävointiselta ja kuulosti erittäin huolestuneelta.

”Aye, sir”, hän sanoi ja poistui miehistön tiloista.

                      Jack istahti pöydän ääreen ja joi tyhjäksi Langleyn jättämän rommipullon. Hänen mielensä valtasi epäilys, ettei Ann olisi Pearlilla. Ja ties mitä tytölle oli sattunut, jos tämä oli lähtenyt yksin harhailemaan Tortugaan.

                      Jane istahti veljeään vastapäätä. Mies tuijotti synkkänä eteensä eikä sanonut mitään. Miehen katseessa oli jotain sellaista, jota Jane ei ollut nähnyt siinä koskaan. Ei edes silloin, kun heidän isänsä oli jättänyt Jackin kuukaudeksi maihin, koska tämä oli varastanut hänen rahapussinsa ostaakseen itselleen uuden miekan.

                      Kumpikaan sisaruksista ei sanonut mitään pitkään aikaan. Ja juuri kun Jane aikoi avata suunsa kysyäkseen, kuka tämä Ann oikein oli, Langley palasi paikalle.

”Ann ei ole laivalla, sir”, mies sanoi ja näytti huolestuneelta. Kapteeni oli nimenomaan sanonut, ettei Ann’ia saanut päästää pois laivasta, ja nyt hän oli epäonnistunut tehtävässään.

                      Jack pamautti nyrkkinsä pöytään ja kirosi äänekkäästi. Hän nousi pöydästä ja lähti harppomaan kohti portaita.

”Menen etsimään häntä. Jane, sinä pysyt laivalla!” hän sanoi melkein vihaisesti. Hän ei aikoisi kadottaa enää yhtään naista tämän illan aikana.

                      Jane juoksi veljensä perässä kannelle ja pysäytti Jackin, ennen kuin tämä ehti palata laiturille.

”Miksi sinun täytyisi mennä etsimään jotain naikkosta? Mitä sitten, jos hän on häipynyt? Yksi huora sinne ja tänne”, hän sanoi.

”Koska…” Jack sanoi osaamatta jatkaa. Hän tiesi tarkalleen, mitä ajatteli, mutta ei voinut sanoa sitä ääneen. Hän tempaisi kätensä siskonsa otteesta ja juoksi Tortugan kaduille miettien itsekseen, miksei voinut sanoa ajatuksiaan ääneen.

 

*Ann’s POV*

 

Päätäni kivisti ikävästi, kun vihdoin havahduin hereille. Hetken päästä tajusin istuvani kovalla puutuolilla ja havaitsin myös, että käteni olivat sidottu tuolin selkänojan taakse ja jalkani tuolin jalkoihin kiinni. Yritin riuhtoa itseäni irti, mutta en kyennyt juurikaan liikkumaan.

”Luulin jo, ettet ikinä heräisi”, etäisesti tuttu ääni kantautui jostain korviini.

                      Kohotin kipeää päätäni ylöspäin ja kohtasin Johnin silmät. Nielaisin kuuluvasti. Minunhan oli pitänyt napata John, eikä toisin päin. Pelko valtasi sisimpäni välittömästi. Näin aarreluolan tapahtumat silmieni edessä, kuin olisin katsellut elokuvaa. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua. Minun oli pakko selvitä tästä jotenkin, en voisi näyttää pelkoani Johnille.

”Mitä, pelottaako sinua nyt, kun sinun suuri ja mahtava kapteenisi ei olekaan paikalla suojelemassa sinua?” John kysyi lausuen sanan kapteeni erittäin halveksivasti.

”En minä sinua pelkää”, sanoin yrittäen kuulostaa mahdollisimman urhealta.

                      John nousi seisomaan ja veti veitsen vyöltään lähestyessään minua. Hän tarttui kiinni hiuksistani ja veti päätäni taaksepäin. Sitten hän painoi veitsen kurkulleni virnistäen pilkallisesti.

”Olisi syytä pelätä. Voin tappaa sinut vaikka heti”, John sanoi.

”Olisit voinut tappaa minut jo ajat sitten, mutta et tehnyt sitä”, sanoin kuiskaten. ”Tuskinpa siis tapat minua nytkään.” En ollut ollenkaan varma logiikastani, mutta toivoin todella, että olin osunut oikeaan.

                      John kiristi otetta hiuksistani ja veti veitsellä haavan kaulaani. Haava oli pelkkä pintanaarmu eikä se ollut lähelläkään kaulavaltimoani. Silti olin melkein pyörtyä kivusta, kipukynnykseni oli varsin alhainen. Tunsin lämpimän verinoron valuvan kaulaani pitkin rinnalleni.

”Olet oikeassa, ainakin melkein”, John sanoi ja irrotti otteensa. Hän laittoi veitsen takaisin vyölleen ja katsoi minua. ”Minun ei tarvitse tappaa sinua, enkä haluakaan, ellei ole aivan pakko.” Hetken luulin nähneeni lempeyden vilahtavan Johnin silmissä, mutta se katosi niin nopeasti, että epäilin vain kuvitelleeni. ”Jos suostut auttamaan minua, säästän henkesi ja lupaan tarjota sinulle loistavan tulevaisuuden.”

”Auttamaan sinua missä?” kysyin aivan hiljaa. Haavaa kaulassani särki ja tunsin veren valuvan edelleen.

”Kapteeni Sparrow’n tappamisessa”, John vastasi kylmästi.

”Mistä päättelit, että hän on elossa”, vastasin ivallisesti. Periaatteessa olisimme molemmat aivan hyvin voineet kuolla saarella. Jos pystyisin jotenkin uskottelemaan Johnille, että Jack olisi kuollut…

”Pidätkö minua aivan typeränä?” John huudahti. ”Näin tänään, kun Pearl saapui satamaan ja kapteeni Sparrow nousi siitä miehineen. Hän on elossa, mutta ei enää kauaa.”

                      Painoin pääni masentuneena alas. John oli siis nähnyt Jackin, minulla ei ollut enää mitään valttikorttia. John tarttui leukaani ja nosti pääni takaisin ylös.

”No, mitä sanot? Tapamme Sparrow’n yhdessä, ja saat elää?” John esitti ehdotuksensa uudestaan.

”En varmasti auta sinua tappamaan Jackia!” yritin huudahtaa, mutta ääneni murtui.

                      Viha syttyi Johnin silmiin. Muistin liian hyvin tuon hullun katseen, ja pelkoni työntyi kaikkien muiden tunteideni ylitse. Olin yksin tämän miehen kanssa enkä kyennyt mitenkään puolustamaan itseäni.

                      Samassa silmissäni sumeni ja tunsin kivun polttavan poskessani, kun pääni käännähti voimakkaasti sivulle. John oli jälleen lyönyt minua. Tunsin kyynelien nousevan silmiini, enkä pystynyt estämään niiden valumista poskilleni, vaikka yritinkin. Vapisten kauttaaltani nostin katseeni ja näin Johnin vetäneen jälleen veitsensä esiin.

”Joko autat minua tai kuolet itse”, hän sanoi julmasti.

                      Mietin epätoivoisesti, mitä vaihtoehtoja minulla oli. Voisinko pelastaa Jackin? Olin kyllä valmis uhraamaan henkeni hänen puolestaan, mutta auttaisiko se mitään. John lähtisi hänen peräänsä joka tapauksessa.

                      Ajatukseni saivat melkein sydämeni pysähtymään. Ehkä olin valmis uhraamaan oman henkeni, mutta minähän olin raskaana. En mitenkään voisi uhrata lapseni henkeä. Tilanne oli epätoivoinen…

”Et voi tappaa minua!” sanoin epätoivoisesti.

”Miksen muka? Se on aivan helppoa, vetäisen vain kurkkusi auki ja…” John naurahti ja katsoi minua silmillään, joissa näkyi pelkkää vihaa.

”Olen… raskaana! Et voi tappaa minua, koska tappaisit samalla syntymättömän lapseni!” sanoin ja rukoilin Johnia katseellani.

                      John pysähtyi kesken liikkeen ja jäi tuijottamaan minua epäuskoisena. Näin hänen katseensa siirtyvän vatsalleni ja sitten takaisin kasvoihini.

”Valehtelet”, hän sanoi.

”Enkä! Se on totta!” huudahdin käheästi.

                      John jatkoi tuijottamistaan mietteliäänä. Hän vei kätensä leualleen ja näytti todellakin pohtivan ankarasti. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän laittoi veitsen jälleen vyölleen ja katsoi minua suorastaan riemuissaan. Nielaisin ja pelkäsin, mitä oli tulossa.

”Tuohan oli mielenkiintoinen uutinen. Oikeastaan se oli suorastaan loistava”, John sanoi riemuiten. ”Kapteeni Sparrow tappoi isäni, joten miksi en tappaisi hänen vaimoaan ja lastaan. Hänen silmiensä edessä totta kai.” Hän oli hetken hiljaa ja näytti miettivän jälleen. ”Kyllä, niin minä teen.”

                      John käveli takaisin puisen pöydän luokse ja otti esiin paperinpalan sekä mustekynän, jonka hän kastoi mustepullossa. Hän raapusti jotain, mikä kauempaa katsottuna näytti harakanvarpailta. Sitten hän taitteli paperin ja sulloi sen kirjekuoreen. Viimein hän palasi luokseni.

”Tarvitsen jonkin todisteen siitä, että todella olet täällä”, hän mutisi ja katseli minua arvioiden.

                      Hän kiersi pari kertaa minun ympäri. Pelkäsin hänen leikkaavan sormeni poikki tai tekevän jotain muuta yhtä kamalaa, mutta lopulta hän vetikin vain kultasormuksen pois vasemmasta nimettömästäni.

”Kihlasormus oletan?” John sanoi kävellen jälleen eteeni. ”Kapteeni Sparrow’lla on hyvä maku korujen suhteen. Tämä pukee sinua, ja hän tunnistaa sen varmasti.”

                      John pudotti sormuksen kirjekuoreen ja sinetöi kuoren. Sitten hän sitoi ummehtuneen hajuisen huivin suuni eteen ja poistui huoneesta. Jäin yksin riuhtomaan itseäni irti siteistä.

Karibian kuumat tuulet

Osa II

Luku 15

(Viesti)

 

 

*Third person’s POV*

 

Jack kierteli Tortugan kapakoita ja katuja lähes tunnin ajan näkemättä vilaustakaan Ann’sta. Viimein hänen onnistui törmätä Gibbsiin sekä muutamaan miehistönsä jäseneen, mutta nämäkään eivät olleet nähneet sen enempää Johnia kuin Ann’iakaan.

                      Jack tuhahti turhautuneena. Toisaalta hän oli raivoissaan Ann’ille siitä, että tämä oli vastoin hänen käskyään häipynyt laivasta, toisaalta hän syytti tapahtuneesta itseään. Jos hän olisi antanut Ann’in tulla mukaansa päivällä, tätä kaikkea ei olisi tapahtunut ollenkaan. Hän oli vain halunnut pitää tytön turvassa laivalla…

”Kapteeni Sparrow, onko jokin vialla?” Gibbs kysyi.

”Ann on kadonnut”, Jack vastasi vihaisesti.

”Voihan…” Gibbs mutisi. ”Tämä tietää huonoa onnea.”

                      Jack kohautti olkapäitään ja sanoi sitten, että oli aika palata laivalle. Kävellessään kohti satamaa hän toivoi, että Ann olisi palannut omin neuvoin takaisin.

                      Kun Jack miehineen saapui Pearlin kannelle, heitä odotti yllätys. Jane seisoi keskellä kantta ja piteli pientä poikaa tiukasti kiinni korvalehdestä. Poika kiroili ja yritti rimpuilla irti, mutta Jane ei hellittänyt. Gibbs mulkaisi Janea oudosti, mutta ei sanonut mitään. Jack näytti jo valmiiksi niin pahantuuliselta, ettei tälle juuri nyt kannattanut huomauttaa mitään naisten tuomisesta laivalle.

”Jack!” Jane huudahti huomatessaan veljensä. ”Tämä nulikka ilmestyi kannelle väittäen, että hänellä on viesti sinulle.”

                      Jack katsoi poikaa kummissaan ja käveli tämän ja Janen luokse. Hän käski Janen irrottaa otteensa ja tarttui itse poikaa niskasta.

”Vai on sinulla viesti minulle?” hän kysyi. ”No, kakista ulos.”

                      Poika, jolla ei ollut varmasti ikää enempää kuin kymmenen vuotta, katsoi kapteenia pelokkaana. Sitten hän penkoi nuhruisten vaatteidensa taskuja ja kaivoi esiin kirjekuoren. Hän ojensi sen Jackille käsi täristen. Jack nappasi kirjekuoren ja tyrkkäsi pojan takaisin siskonsa otteeseen. Hän repi kuoren auki ja luki sen sisällä olevan kirjeen. Jokainen kannella olija saattoi nähdä hänen ilmeensä tummenevan.

 

                      Viimein hän käänsi kirjekuoren ylösalaisin ja pudotti siellä oleen esineen kädelleen. Hänen sydämensä jätti yhden lyönnin välistä ja alkoi sitten takoa kiivaasti. Ann’in sormus. Se pahuksen petturi oli todellakin napannut Ann’in! Jack puristi sormuksen nyrkkiinsä ja kääntyi uudestaan katsomaan pikkupoikaa.

”Keneltä sait tämän kirjeen?” hän huudahti.

”E-en tiedä… Vaaleahiuksiselta mieheltä…” poika vastasi ääni täristen. Häntä alkoi nyt kaduttaa, että hän oli suostunut viemään kirjeen tälle laivalle hopearahasta, yhdestä ainoasta hopearahasta.

”Mikä hänen nimensä oli?” Jack jatkoi tivaamista.

”En… ti-tiedä… hä-n e-ei sanonut”, poika änkytti.

”Missä tapasit hänet?”

”P- pubissa… isäni pubissa… sen nimi on Kolme Kaleeria”, poika sanoi ääni yhä täristen.

                      Jack nyökkäsi ja veti syvään henkeä. Poika oli vain sanansaattaja. Jackin pitäisi rauhoittua.

”Jane, päästä hänet”, hän sanoi hyvin hiljaa ja voimattomasti. Jane päästi pojan irti, ja tämä kipitti välittömästi pois laivasta Tortugan kaduille.

                      Jack puristi yhä sormusta nyrkissään kääntyessään katsomaan miehistöään.

”Minä lähden Kolmeen Kaleeriin. Te odotatte täällä ja kuulustelette Barcleyta välittömästi, kun hän herää. Jos hän kertoo, missä John on, Jane tuo minulle sanan”, hän sanoi jälleen entisellä vahvalla äänellään.

”Onko sinun aivan pakko mennä?” Jane tivasi. ”Etkö voisi antaa olla? Miksi edes vaivaudut?”

”Minulla on syyni, Jane, eivätkä ne kuulu sinulle”, Jack vastasi ja mulkaisi siskoaan vihaisesti ensimmäistä kertaa elämässään. Sitten hän poistui jälleen kerran laivasta Tortugan kaduille. Jane jäi tuijottamaan veljensä perään epäuskoisena. Lähtikö tämä todellakin etsimään jotain huoraa?

                      Jack ei varmasti ollut koskaan kävellyt niin nopeasti Kolmeen Kaleeriin, joka sijaitsi melkein kaupungin toisella laidalla. Hän tempaisi oven auki ja sai monet kääntymään katsomaan itseään. Hän antoi katseensa kiertää hämärässä pubissa, mutta ei nähnyt Johnia. Turhautuneena hän marssi suoraan tiskille.

”Mitä saisi olla, kapteeni Sparrow?” keski-iän ylittänyt mies kysyi häneltä. Jack vilkaisi miestä kulmiensa alta. Hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä, ja silti tämä tunnisti hänet.

”Tietoja.”

”Tiedot maksavat, kapteeni”, mies sanoi rauhallisesti välittämättä Jackin vihaisesta ilmeestä.

”Maksan kyllä tiedoistasi”, Jack sanoi kaivaen rahapussinsa esiin. Hän laski tiskille viisi kiiltävää hopeakolikkoa. ”Nyt, oletko nähnyt täällä suunnilleen minun pituistani, vaaleahiuksista nuortamiestä, jolla on arpi vasemmassa käsivarressaan?” hän kysyi.

”Kenties”, mies vastasi salaperäisesti.

”Hän antoi kirjekuoren pikkupojalle”, Jack sanoi laskien vielä kaksi hopearahaa tiskille.

”Olen nähnyt hänet”, mies sanoi nyt ja hymyili.

”Missä hän asuu?” Jack huudahti.

”En oikein muista… kyllä hän sen taisi jollekulle mainita, mutta… ” mies mutisi.

                      Jack läimäytti vihaisesti vielä kolme kolikkoa tiskille ja katsoi miestä murhaavasti suoraan silmiin.

”Aah, nyt muistankin. Tästä ei ole pitkä matka sinne. Hän asuu hylätyssä talossa aivan kaupungin reunalla”, mies sanoi kiireesti ja keräsi kolikot tiskiltä.

                      Jack jätti kapakan saman tien taaksensa. Reippain askelin hän harppoi aivan kaupungin laidalle ja käänsi katseensa hylättyyn taloon. Sen ylimmästä ikkunasta näkyi selvästi kynttilän läikehtivää valoa.

 

*Ann’s Pov*

 

En ollut edistynyt yhtään itseni irrottamisessa tuolista, kun John jo palasi paikalle. Hän poisti kapulan suuni edestä ja katseli minua hetken ajan hyvin ivallisesti.

”Mitä?” sähähdin, vaikka sydämeni jyskyttikin pelosta.

                      John kumartui minua kohti silmät täynnä ivaa ja tarttui tiukasti leuastani. Älähdin hiljaa, sillä hänen otteensa sai haavan kaulassani sykkimään kipua. Hän tuijotti hetken kylmästi silmiin ja painoi sitten huulensa vasten omiani. Yritin kääntää päätäni sivulle, mutta hän piti sen väkisin paikoillaan ja suuteli minua väkivaltaisesti.

                      Purin Johnia huuleen niin kovaa kuin vain pystyin. Nuorukainen huudahti epäuskoisesti ja vetäytyi nopeasti kauemmas. Seuraavassa hetkessä jokin osui kasvoihini niin kovaa, että pääni kääntyi sivulle. Silmissäni maailma hämärtyi hieman ja tunsin veren maun nousevan suuhuni.

”Tuota et tee enää kertaakaan, saatanan huora!” John suorastaan huusi. Hän tarttui hiuksiini riuhtoen päätäni edestakaisin.

                      Aloin kirkua apua toivoen jonkun kuulevan epätoivoisen huutoni. Teko sai kuitenkin Johnin suuttumaan entistä pahemmin. Hän tempaisi veitsensä esiin ja uhkasi minua sillä.

”Sanakin vielä ja olet kuollut”, hän sanoi matalasti.

                      Samassa huoneen ovi pamahti auki. John kääntyi ympäri välittömästi.

”Sinä!” hän älähti.

”Jack!” huudahdin tuntien toivoni jälleen heräävän. Jack virnisti minulle, mutta käänsi sitten katseensa Johniin. Nuorukainen pujotti nopeasti veitsen vyölleen ja veti miekkansa esiin. Jack ei epäröinyt hetkeäkään, vaan tempaisi omansa vyöltään.

                      Seurasin pelokkaana miesten kiertelyä toistensa ympärillä. Kumpikaan ei tuntunut tekevän aloitetta varsinaiseen taisteluun. Sitten aivan yhtäkkiä John suuntasi iskun kohti Jackia. Tämä kuitenkin väisti sen taitavasti ja ryhtyi sitten välittömästi hyökkäykseen.

                      En ollut koskaan aiemmin nähnyt oikeaa miekkailua. Jos tilanne ei olisi ollut se, mikä se oli, olisin varmasti seurannut mielenkiinnolla taistelua. Nyt kuitenkin elämäni riippui siitä, joten toivoin vain taistelun olevan nopeasti ohi.

                      Kumpikin miehistä oli erittäin taitava miekkailija. He osasivat sekä hyökätä että puolustautua, eikä kumpikaan tuntunut saavan yhtään pistoa läpi.

”Luovuta, poika. Et voi voittaa minua”, Jack sanoi Johnille itsevarmasti virnistäen.

”Niinhän sinä luulet!” John sähähti hänelle yhteen puristettujen huulien lomasta.

”Olen kapteeni Jack Sparrow, joten en luule, vaan tiedän.”

                      Sillä hetkellä toivoin, että Jack olisi jättänyt tuon yli-itsevarman asenteen narikkaan ja keskittynyt vain selvittämään tilanteen. Pelkäsin tosissani, että John voittaisi hänet vielä. Mutta ei kai niin voinut käydä? Olihan hän kuitenkin kapteeni Jack Sparrow…

                      Seurasin sydän syrjällään taistelua. Pikku hiljaa alkoi näyttää siltä, että Jack pääsisi niskan päälle. Hänen onnistui viiltää syvä haava Johnin miekkakäteen. Poika parahti äänekkäästi ja puristi miekkansa kahvaa rystyset valkeina veren valuessa hänen käsivarttaan pitkin. Oli selvää, ettei hän voinut enää voittaa.

                      Tuijotin Jackin selkää hetken ajan ja sitten Johnia, joka perääntyi hitaasti kohti ovea. Seuraavassa hetkessä John oli syöksynyt ulos huoneesta, ja kuulin hänen askeliensa äänen hänen juostessaan portaita alas. Jack aikoi lähteä hänen peräänsä, mutta minä en todellakaan halunnut jäädä yksin.

”Jack”, kuiskasin pienellä äänellä. Kapteeni pysähtyi huoneen ovelle ja kääntyi katsomaan minua. ”Älä jätä minua tänne yksin, ole kiltti.”

                      Jack katsoi portaita ja sitten minua, kuin yrittäen ratkaista, kumpi oli tärkeämpää: Johnin kiinnisaaminen vai minä. Päätellen siitä, että hän käveli luokseni, minä olin sittenkin se tärkeämpi asia.

                      Jack nojautui eteenpäin ja nosti leukaani hieman jääden katsomaan kaulaani, jossa olevasta haavasta ei enää valunut verta, vaikka se sykkikin edelleen kipua. Näin vihan leiskahtavan hänen silmissään.

”Tapan sen nulikan vielä”, Jack mutisi ja päästi minut vihdoin irti köysistä. Heti, kun hän oli vapauttanut minut, ryntäsin hänen syliinsä ja painauduin tiiviisti häntä vasten. Olin jo jonkin aikaa ehtinyt pelätä, etten näkisi häntä enää ikinä.

                      Jack piteli minua sylissään ja keinutti minua hetken ajan edestakaisin. Ilmeisesti hän oli pelännyt samaa kuin minäkin.

”Lähdetään takaisin Pearlille. Savustan sen rotan esiin myöhemmin”, hän sanoi sitten ja nosti minut syliinsä.

”Ei sinun tarvitse kantaa minua. Voin hyvin kävellä itsekin”, tuhahdin hänelle, vaikka en varsinaisesti jaksanutkaan vastustella hänen kantamisyritystään.

 

Karibian kuumat tuulet

Osa II

Luku 16

Cat fight

 

Kesti melko pitkään, ennen kuin saavuimme takaisin Pearlille. Jack kantoi minua koko matkan sylissään, ja muutama ohikulkija vilkaisi meitä virnuillen. En edes halunnut tietää, mitä nuo ihmiset mahtoivat meistä ajatella.

 

Jack piti minulle kiitettävän saarnan kulkiessaan pitkin Tortugan katuja. Hän puolittain huusi minulle, koska olin lähtenyt luvatta laivasta ja saattanut itseni vaaraan. Kuitenkin minusta tuntui, että hän oli enemmänkin ollut huolissaan kuin vihainen. En oikeastaan edes välittänyt Jackin vihaisista sanoista. Ne vain lämmittivät mieltäni, vaikka kaduinkin sitä, että olin lähtenyt yksin Johnin perään.

 

Raivottuaan aikansa Jack lopulta hiljeni. Hymähdin pienesti miehen sylissä.

”En tee sitä toiste. Olen oppinut läksyni, usko pois”, sanoin hitusen huvittuneena, mutta onnellisena siitä, että olin selvinnyt suhteellisen vähällä. John olisi halutessaan voinut tappaa minut helposti. Minut ja lapsen…

 

Hiljaisuuden vallitessa saavuimme satamaan, joka puolestaan oli kaikkea muuta kuin hiljainen. Juopuneita merirosvoja oli melkeinpä jokaisessa kulmauksessa, ja useita tappeluita oli käynnissä ympäri satamaa. Tortuga ei siis ollut juurikaan muuttunut siitä, kun viimeksi olimme sen nähneet.

 

Pearlin kannella näkyi liikettä, kun saavuimme lähemmäs. Ehdin laskea yhteensä viisi miestä, ennen kuin Jack jo lähti kulkemaan lankkua pitkin. Hetken päästä minut olikin laskettu turvallisesti kannelle.

”Karkulainen siis löytyi?” Gibbs totesi virnistäen, ennen kuin kaivoi taskumattinsa esiin kulauttaen jotain (mitä todennäköisimmin rommia) kurkkuunsa.

 

Gibbsin sanat saivat poskeni punehtumaan kevyesti häpeästä. Jack näytti siltä, kuin olisi aikonut vastata miehelle jotain. Hän ei kuitenkaan ehtinyt avata suutaan, koska minulle tuntematon naisääni keskeytti hänet.

”Sinä et voi olla tosissasi, Jack.”

 

Käänsin katseeni äänen suuntaan ja erotin naishahmon hieman kauempana. Oli sen verran hämärää, etten saanut hänen piirteistään selvää, mutta tiesin varmasti, ettei kyseessä ollut Anamaria. Hetken päästä nainen astelikin lähemmäs, jolloin saatoin erottaa hänen pitkät, ruskeat hiuksensa ja sirot kasvonpiirteensä.

”Tuonko takia sinä ryntäsit… ties minne?” nainen jatkoi halveksuvalla äänellä tuijottaen koko ajan minua Jackin sijaan.

 

Vilkaisin nyt Jackia kysyvästi, mutta rakas kapteenini oli keskittynyt tuijottamaan tuota tuntematonta naista, joten lopulta käännyin itsekin katsomaan tätä uudestaan.

”Olen harvinaisen tosissani, Jane”, kuulin Jackin rauhallisen äänen selkäni takaa. Naisen ilme muuttui astetta tyrmistyneemmäksi. Minulla ei vieläkään ollut minkäänlaista aavistusta, kuka tuo nainen oli ja mitä hän teki Pearlilla… ja vähitellen asia alkoi häiritä minua.

”Tuollaisen naikkosen voisi hyvin heivata saman tien laidan ylitse. Et tarvitse häntä miehistöön”, Jane jatkoi. ”Sinulla on nyt minut.”

 

Aloin tuntea yhä suurempaa ärtymystä tuota tuntematonta naista kohtaan. Millä oikeudella hän tunki itsensä Pearlille ja käski heittää minut laidan ylitse?

”Ja kukahan sinä luulet olevasi?” tiuskaisin saman tien Janelle. Hänen silmänsä leimahtivat vaarallisesti samalla, kun hän astui lähemmäs minua.

”En ainakaan miehistön kanssa makaava huora”, Jane napautti.

”Minä en todellakaan makaa miehistön kanssa!”

”Etkö todella? Minusta näytät siltä, että se on ainoa keino, jolla voit edes tulla toimeen tällä laivalla. Eihän tuollaisesta äpärästä muuhun ole!”

”Älä puutu asiaan, josta et tiedä yhtään mitään!” sähähdin. Jane sai minut raivon partaalle. Jostain syystä mieleeni tulivat hävyttömyyksiä syytävät teinitytöt omasta ajastani. Jane ei vain tainnut olla aivan samanikäinen kuin nuo etäisesti naista muistuttavat, v-sanaa hokevat älykääpiöt. Todennäköisesti hän oli minun ikäiseni tai korkeintaan vähän nuorempi.

”Tiedän paljon enemmän kuin luuletkaan”, Jane vastasi minulle ärsyttävä sävy äänessään.

 

Tuhahdin hiljaa ja purin huultani yrittäen rauhoittua. En voisi antaa jonkun epämääräisen naikkosen saada minua hermostumaan. Minä olin kuitenkin suhteellisen vahvoilla tässä tilanteessa. Olin ollut laivalla pidempään kuin tuo typykkä… kuka hän nyt sitten olikaan.

”Tuskinpa. Olet vain satunnainen jakorasia, jonka joku miehistön jäsenistä sattui poimimaan viihdykkeeksi illan ajaksi. Sinulla ei juurikaan ole sanomista siihen, kuka tältä laivalta lähtee ja kuka ei”, sanoin yrittäen pitää ääneni rauhallisena.

”Kuulehan madonsyömä, syylänenäinen, miehiä nielevä huora, minä olen tällä purkilla paljon korkeammassa asemassa, kuin osaat kuvitellakaan.”

 

Tuijotin naista hetken uskomatta korviani, mutta käänsin lopulta katseeni Jackiin.

”Jack, kuka tuo nainen on?”

”Siskoni”, Jack vastasi katsoen ohitseni. Hän näytti nyt aidosti vihaiselta. Ei sillä tavoin, kuin hän oli näyttänyt aiemmin tänään, vaan nyt hän todellakin oli vihainen eikä vain huolestunut.

”Siskosi”, toistin epäuskoisena jääden katsomaan naista tarkemmin. Tässä oli samoja piirteitä kuin Jackissa. He tosiaan taisivat olla sukua toisilleen.

 

Kannella vallitsi hetken hiljaisuus, kun minä tuijotin Janea ja hän minua. Tiesin, että minun olisi pitänyt yrittää tulla toimeen hänen kanssaan, jos hän todellakin oli Jackin sisko, mutta nyt se tuntui mahdottomalta ajatukselta. En halunnut tulla toimeen hänen kanssaan.

”Hienoa, että asia selvisi”, Jane sanoi lopulta. ”Nyt kun tiedät, kuka olen, voit pakata tavarasi ja häipyä. Kukaan ei jää kaipaamaan sinua täällä… Itse asiassa on ihme, ettei miehistö ole jo tappanut sinua. Eihän noin ruma nainen ansaitse edes elää.”

”Jane…” Jack sanoi varoittavaan äänensävyyn.

”Minä? Luuletko todella, että häivyn täältä vain siksi, että sinä käsket? Jos et ole sattunut huomaamaan, niin sinä et ole tämän laivan kapteeni. Olet ainoastaan mitätön laivatyttö, jos sitäkään.” Ääneni kohosi, vaikka yritin pitää sen normaalina. En voinut mitään sille, että minua raivostutti. Aiemmin illalla kokemani seikkailun jälkeen tämä oli vihonviimeinen asia, mitä kaipasin. ”Minun ei todellakaan tarvitse kuunnella minkään säälittävän lutkan vikinää.”

”Ann”, Jack sanoi nyt takaani.

 

Käännyin ympäri, jotta saatoin nähdä Jackin. Jostain syystä minua ärsytti, että hän oli puhunut varoittavaan sävyyn myös minulle.

 ”Et kai anna tuon nartun puhua siskostasi tuolla tavoin?” Jane raivosi. ”Sinuna olisin heivannut hänet Davy Jonesin lokeroon jo ajat sitten.”

”Ann on aivan oikeassa siinä, ettet sinä komenna tätä laivaa, Jane”, Jack sanoi vihaisesti. Virnistin pienesti ja katsoin Janeen päin:

”Siinä kuulit. Jos joku täältä lähtee, se olet sinä, äpärä.”

”Ja en pidä siitä, että puhut siskostani noin, Ann”, Jack lisäsi sitten. Vilkaisin häntä. En ollut nähnyt hänen katsovan minua koskaan aiemmin noin vakavissaan.

 

Hetken päästä kannella kajahti Janen ivallinen nauru. ”Voit olla veljeni sängyn lämmittäjä, mutta sen ylemmäs et tällä laivalla koskaan pääsekään”, hän sanoi katsoen minua jälleen halveksuvasti.

”No, minun ei ainakaan tarvitse levittää jalkojani jokaiselle miehistön jäsenelle, että löytäisin yösijan itselleni”, tuhahdin katsoen Janea yhtä halveksuvasti takaisin. En halunnut kuulla enää sanaakaan tuolta 1600-luvun teinikanalta. Kävelin kannen poikki suoraan hänen ohitseen kapteenin hyttiin ja paiskasin oven kiinni perässäni.

 

Karibian kuumat tuulet

Osa II

Luku 17

(Uutisia sinulle, kapteeni Jack Sparrow)

 

Kuulin, kuinka ovi pamahti kiinni selkäni takana vaientaen kannelta kuuluvat äänet, niiden joukossa Janen epämääräiset huudot sekä paikalla olleiden miesten naureskelut. Kävelin hytin ikkunalle ja vedin syvään henkeä. Tuijotin tähtitaivasta, joka juuri ja juuri erottui likaisen ikkunan takaa, ja keskityin muistelemaan päivän tapahtumia.

 

Päivää ei voinut parhaalla tahdollakaan sanoa rauhalliseksi, eikä viimeisin välikohtaus ollut todellakaan parantanut olotilaani. Paitsi, että olin yhä järkyttynyt siitä, että Johnny oli onnistunut kaappaamaan minut, olin väsynyt, huonovointinen… ja nyt myös hyvin ärtynyt.

 

Mistä ihmeestä Jackin sisko oli juuri nyt ilmestynyt? Ja miksi? Miksei Jack ollut maininnut siskoaan aiemmin? Kysymykset pyörivät päässäni saaden oloni vain pahentumaan. Ei ollut yhtään hullumpi ajatus heivata Jane laidan ylitse mereen. Tosin Jack tuskin olisi pitänyt ajatuksesta.

 

Huokaisten hiljaa kävelin sängyn luokse ja istuin alas. Potkin saappaat jaloistani heittäytyen sitten selälleni sängylle. Uupumus valtasi mieleni välittömästi, joten suljin silmäni jääden seurailemaan pieniä kuvioita, joita piirtyi suljetuille luomilleni. Tein kaikkeni työntääkseni ikävät ajatukset muualle. En halunnut juuri nyt miettiä sitä, että olin melkein tapattanut itseni, että olin raskaana miehelle, joka tuskin halusi lapsia, että kalenteri näytti 400 vuotta liian vähän, että jouduin riitelemään paikallisen teinilehmän kanssa… Tällä hetkellä halusin vain olla ja unohtaa kaiken.

 

***

Kuljin pitkin polkua lumen narskuessa jalkojeni alla. Vilkaisin jalkojani ja totesin niiden olevan paljaat. Silti en tuntenut lumen kylmyyttä ihollani, itse asiassa minua ei palellut ollenkaan. Se oli käsittämätöntä. Minulla olisi pitänyt olla todella kylmä, kun hypin tällä tavoin avojaloin ulkona pakkasella.

 

Tästä häiritsevästä seikasta huolimatta jatkoin matkaani keskittyen nyt enemmän ympäristööni. Siellä täällä kasvoi korkeita mäntyjä, ja niiden välillä oli riveittäin kiviä… eikä mitä tahansa kiviä. Ne olivat selvästi hautakiviä. Olin hautausmaalla. Aloin lukea nimiä kivistä, mutta mikään niistä ei ollut tuttu.

 

Kuljin hitaasti kiveltä kivelle, kunnes eräs niistä sai minut pysähtymään. Sydämeni jätti lyönnin välistä, enkä ollut uskoa silmiäni. Tämä ei voinut olla totta.

 

Anni Nieminen 23.6.1984 – 6.1.2004

 

Tuijotin nimeä pitkään. Omaa nimeäni. Omaa syntymäpäivääni. Ja mitä ilmeisemmin omaa kuolinpäivääni. En edes tiennyt, että olin kuollut. Minulla ei ollut käsitystä, milloin se oli tapahtunut. En ymmärtänyt sitäkään, miksi edelleen olin tässä, jos kerran olin poissa…

 

Nyt minua kylmäsi, mutta se ei johtunut ulkoilmasta. Aloin vähitellen ymmärtää, miksei lumi paleltanut jalkojani. Minä olin tässä, enkä kuitenkaan ollut. Olin olemassa, mutta en elossa. Minä todellakin olin kuollut. Olin pelkkä aave tässä maailmassa…

 

*Third person’s POV*

 

Jack tuijotti kiinni pamahtanutta ovea hetken aikaa ja loi sitten paljonpuhuvan katseen siskoonsa, joka näytti siltä kuin ei olisi tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

”Menit liian pitkälle, Jane”, Jack sanoi kävellen siskonsa ohitse reelingille.

 

Jane katsoi isoveljeään hetken ajan, kunnes käveli tämän luokse. Hän nojautui reelinkiä vasten jääden tuijottamaan Pearlin yläpuolella kaartuvaa tähtitaivasta.

”On sinun parhaaksesi, jos hän tajuaa häipyä.”

”Ehkä en halua, että hän häipyy.”

”Et sinä voi oikeasti hänestä välittää”, Jane tuhahti. Hän ei suostunut uskomaan, että Jack voisi välittää yhdestäkään naisesta. Tietenkään hän ei ollut nähnyt veljeään pitkään aikaan, mutta hän uskoi tuntevansa tämän varsin hyvin. Kun he olivat viimeksi tavanneet, Jack oli vienyt Bonairessa monen tytön sydämen (ja mahdollisesti jotain muutakin)… ja särkenyt ne myös melkein saman tien.

 

Vastausta Jane ei saanut, sillä Jack vain nojautui reelinkiin jääden tuijottamaan merelle. Tyttö loi veljeensä kummastuneen katseen, mutta ei sitten sanonutkaan mitään. Tuo naikkonen oli selvästi tehnyt Jackille jotain, eikä Jane pitänyt siitä ollenkaan. Ann oli saatava pois laivalta vielä ennen kuin he lähtisivät Tortugasta.

 

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Jack nousi ja lähti kulkemaan hyttiään kohti sanomatta sanaakaan Janelle. Jane vilkaisi hänen peräänsä. Jack oli harvoin noin hiljainen ja synkkä. Tyttö tajusi kyllä astuneensa veljensä varpaille pahemman kerran, mutta ei silti aikonut myöntää olevansa väärässä. Hänhän ajatteli vain Jackin parasta.

 

Kapteenin tiloissa oli vielä pimeämpää kuin ulkona kannella. Silti Jack saattoi erottaa sängyssä nukkuvan hahmon. Ann’in toinen käsi retkotti ikävästi sängyn laidalta, ja tyttönen oli täysissä pukeissa edelleen. Kun Jack pääsi sängyn luokse, hän kuitenkin näki Ann’in kasvoilla kuitenkin levollisen ilmeen. Ilmeisesti Ann oli rauhoittunut ainakin suurin piirtein. Tosin uusi riita olisi vielä odotettavissa. Jos Jack yhtään pikkusiskoaan tunsi, tämä ei antaisi periksi noin vain, kun oli kerran jotain saanut päähänsä.

 

Jack nosti Ann’in käden takaisin sänkyyn mennen sitten riisumaan hattunsa, takkinsa, rintaremminsä, asevyönsä, liivinsä sekä saappaansa. Hetken päästä hän olikin jo siirtänyt Ann’in seinän puolelle nukkumaan ja kömpinyt tämän viereen sänkyyn. Hän olisi halunnut puhua tämän kanssa vielä samana iltana, mutta mitä ilmeisimmin keskustelu sai odottaa huomiseen. Olisi ollut järjetöntä herättää Ann’ia nyt. Todennäköisesti tyttö saisi siitä vain uuden syyn hermostua… tämä kun tuntui nykyisin hermostuvan varsin herkästi.

 

*Ann’s POV*

 

Havahduin hereille ja ponnahdin istumaan. Hytissä oli edelleen pimeää, mistä päättelin nukkuneeni vasta pari tuntia. Viereltäni kuului hiljaista kuorsausta, joka sai minut kääntämään päätäni. Jack nukkui sikeästi vieressäni. Niin, kapteeni Jack Sparrow. Tuijotin miestä hetken ajan. Sitten käänsin katseeni alaspäin ja laskin toisen käteni vatsalleni. En ollut pyöristynyt vielä, mutta olin silti varma, että olin raskaana.

 

MITEN HELVETISSÄ MINÄ OLIN RASKAANA, JOS KERRAN OLIN KUOLLUT?!

 

Sekä raskaus että Jack tuntuivat todellisilta. Ne olivat todellisia. Ja minä tunsin olevani elossa. Juuri nyt minulla oli lämmin. Hytissä oli lämmintä ja hitusen kosteaa. Saatoin tuntea sen, vaikka en ollutkaan tuntenut lumen kylmyyttä. Eikö se tarkoittanut, että olin elossa?

 

Äskeinen uni tuntui epätodelliselta, mutta silti en jaksanut uskoa, että se oli pelkkä uni. Muistin myös aiemmat uneni. Ehkä nekään eivät olleet olleet pelkkiä unia. Niissä unissa olin jälleen 2000-luvulla… entisessä elämässäni. Paitsi, että tuossa elämässä olin kuollut.

 

Hitaasti onnistuin hahmottamaan jonkinlaisen kuvan tilanteesta, mutta siltikään en osannut täyttää kaikkia aukkoja. Jotain todella mystistä oli tapahtunut, kun olin jäänyt auton alle syksyllä 2003 (kuten olin päätellyt kirkkaista valoista, jotka muistin varsin selvästi).

 

Tuo onnettomuus oli ilmeisesti jotenkin sysännyt minut 400 vuotta ajassa taaksepäin… tai sitten jonkinlaiseen toiseen ulottuvuuteen. Kumpikin kuulosti aivan yhtä typerältä. No, typerää tai ei, olin 1600-luvulla täysin elossa. 2000-luku oli jossain hamassa tulevaisuudessa, mutta silti olin kuollut tuossa ajassa. Olin ilmeisesti maannut sairaalassa kiitettävän kauan, koska kuolinpäiväni osui loppiaiseen.

 

Tilannetta oli mahdotonta ymmärtää täydellisesti. Mitään järkevää selitystä en keksinyt. Olin yhtä aikaa iloinen siitä, että olin edelleen elossa, ja samalla surullinen siitä, miten paljon olin menettänyt. En enää koskaan voisi tavata perhettäni enkä poikaystävääni. Taivas, minulla oli ollut poikaystävänikin. Nyt vasta tajusin, että olin nähnyt hänet hautajaisissa… jotka ilmeisesti olivat olleet omani.

 

Jäin miettimään Jesseä tuntien kaipuuta. Miten olin voinut unohtaa hänet täysin? Oikeastaan en ollut tuntenut edes koti-ikävää. Se oli omituista. Tunsin sitä yleensä helposti. Vasta nyt kaipasin perhettäni ja Jesseä. Vasta nyt, kun aloin vähitellen tajuta, mitä oli tapahtunut.

 

Kaipuu puristi sisälläni epämääräisenä möykkynä. Tiesin, että menisi kauan, ennen kuin pääsisin tunteesta eroon, jos pääsisin koskaan. Ihan kuin olisin vasta nyt menettänyt minulle tärkeät ihmiset, vaikka oikeasti se olikin tapahtunut jo ajat sitten.

 

Sillä hetkellä kaikki tuntui käsittämättömältä ja ristiriitaiselta. Huokaisin hiljaa ja käänsin sitten katseeni Jackiin. Hän nukkui edelleen rauhallisesti ja kuorsasi hiljaa. Yritin kuvitella Jessen hänen tilalleen, mutta en onnistunut siinä. Kaipasin kyllä Jesseä, mutta… Minä en rakastanut häntä. Elämäni mies nukkui juuri sillä hetkellä vieressäni.

 

Vetäydyin takaisin makuulle Jackin vierelle. Minulta menisi vielä pitkään, ennen kuin saisin kaikki ajatukseni selvitettyä. En varmasti ymmärtäisi tätä tapahtunutta koskaan täydellisesti, mutta voisin silti yrittää. Ehkä tämä oli jokin kummallinen kohtalon oikku. Ehkä näin oli tarkoitettu. Ehkä, ehkä ja ehkä. Mistään ei voinut olla varma.

 

Kaikesta huolimatta tunsin oloni rauhalliseksi. Se oli omituista. Minun olisi kai pitänyt olla vähintäänkin hysteerinen tämän asian takia. Ehkä paniikki ja hysteria tulisivat vasta myöhemmin. Nyt en kuitenkaan niitä tuntenut.

 

Suljin vihdoin silmäni uudestaan. Ehkä näkisin unta perheestäni. Sillä tavoin saatoin edelleen nähdä heidät. He eivät tietenkään tietäisi, että minä olin heidän luonaan, mutta ainakin voisin hetken olla heidän seurassaan… aina toisinaan.

 

***

 

Ikävä koputus tunkeutui tajuntaani. Olin yöllä valvonut sen verran pitkään herättyäni kesken unieni, että nyt tuntui, kuin en olisi nukkunut laisinkaan koko yönä. Nousin kuitenkin istumaan ja katselin ympärilleni hytissä. Ajatukseni olivat edelleen sekavat yöllisen pohdintahetkeni jäljiltä, mutta työnsin nyt kaiken mielestäni. Minun olisi pakko keskittyä tämän hetkiseen elämääni ja sen ongelmiin, ennen kuin alkaisin vatvoa uudestaan menneisyyttäni.

 

Käänsin katseeni Jackiin, joka kiinnitti parhaillaan vyötään. Ilmeisesti hänkin oli herännyt vastikään.

”Sisään!” Jack huudahti saatuaan vyönsä kiinni ja saappaat jalkoihinsa. Hytin ovi aukesi, ja Gibbs astui sisälle vilkaisten minua hitusen huvittuneesti. Pääsin varsin nopeasti ylös sängystä ja aloin kiskoa omia saappaitani jalkoihin.

 

Samalla kun puin saappaitani, kuuntelin kiinnostuneena, mitä asiaa Gibbs oli tullut toimittamaan.

”Emme saaneet hänestä mitään irti, mutta löysimme häneltä sekä kartan että ohjeet aarteen luokse”, Gibbs selitti. En tiennyt kenestä hän puhui, mutta kartta ja ohjeet melko varmasti viittasivat kapteeni Hookin aarteeseen. Tästä taas saattoi päätellä, että miehistö oli napannut joko Johnnyn tai Barcleyn.

”Se mies joutaa Davy Jonesin lokeroon heti, kun olemme purjehtineet pois Tortugasta”, Jack kommentoi. Jostain syystä en edes halunnut tietää tarkemmin, mistä oli kyse, joten poistuin suosiolla hytistä jättäen miehet keskustelemaan kahdestaan.

 

Kannella aurinko sumensi hetkellisesti näkökenttäni kirkkaudellaan, mutta kun aloin hahmottaa ympäristöäni, toivoin, että olisin vain pitänyt silmäni suljettuina. Vain muutaman metrin päästä minua tuijotti halveksuva, ruskea silmäpari.

”Yhä täällä, Ann? Luulin, että huorilla on tapana poistua laivalta ennen aamunkoittoa”, Jane toivotti minulle erittäin ystävälliset hyvät huomenet.

 

Huokaisin varsin kuuluvasti. Tässä taisi olla ongelmani numero yksi uudessa elämässäni. Jackin sisko, Jane Sparrow.

“Itse asiassa niin luulin minäkin”, tuhahdin Janelle. ”Mutta ilmeisesti saat lisämaksun, jos jäät toiseksikin yöksi. Monenko miehen tarpeet ehditkään tyydyttää?”

 

Jane tuijotti minua pitkään astellen sitten lähemmäs, kunnes hänen naamansa oli vain muutaman sentin päässä omastani. Hänen silmänsä leiskuivat, mutta oikeastaan en välittänyt siitä pätkääkään.

”Sinun kannattaisi hieman miettiä, mitä sanot kapteenin siskolle”, Jane huomautti varoittavasti puhuen hyvin matalalla äänellä. ”Jack ei kovin kauan katsele sinua täällä, jos puhut minusta tuohon sävyyn. Minä satun olemaan ainoa nainen, josta hän edes välittää… nyt kun hänen äitinsäkin on kuollut.”

 

Tuijotin Janea tiiviisti takaisin. Hänen sanansa eivät saaneet minua edes hätkähtämään.

”Niinhän sinä sanot”, tuhahdin kuuluvasti. ”Tosin jos olisin sinä, kunnioittaisin hieman enemmän veljeni tulevan lapsen äitiä. En tosiaan usko, että sinä olet ainoa nainen, josta hän välittää. Et todellakaan ole.” Puhuin niin halveksuvalla äänellä kuin suinkin osasin ajattelematta lainkaan, mitä juuri sanoin.

 

Jane perääntyi muutaman askeleen ja tuijotti minua epäuskoisesti. Vasta silloin tajusin, että kannella vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vielä äsken sen oli täyttänyt miehistön puheensorina, mutta nyt kukaan ei sanonut mitään. Kaikki vain tuijottivat meitä kahta. Vasta siinä vaiheessa tajusin, mitä olin möläyttänyt. Minä ja suuri suuni. Tuo oli juuri tyypillistä minulta. Ärtyneenä saatoin sanoa asioita, joita minun ei todellakaan olisi pitänyt sanoa.

 

 

Samassa kuulin rykäisyn selkäni takaa. Pahaa aavistaen käännyin ympäri. Jack katsoi suoraan minuun tulkitsematon ilme kasvoillaan. Nielaisin äänettömästi. En ollut ajatellut kertoa asiaa hänelle tällä tavoin.

 

Jack tarttui käsivarteeni ja suorastaan raahasi minut sisälle hyttiinsä sulkien oven perässämme. Pysähdyimme keskelle hyttiä. Kauhu puristi vatsaani. Odotin Jackin sanoja. Heivaisiko hän minut nyt laivasta, vai mitä hän tekisi? Pelkäsin todellakin pahinta.

”Onko se totta?” Jack kysyi täysin rauhallisella äänellä.

 

Käänsin katseeni toisaalle, mutta Jack tarttui tiukasti minua leuasta kääntäen pääni takaisin. En oikeastaan voinut muuta kuin katsoa häntä suoraan silmiin.

”On”, kuiskasin.

 

Hetkeen kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Tuijotin Jackia odottaen tuomiota. Kuulin, kuinka veri kohisi korvissani, ja tunsin sydämeni hakkaavan rintaani vasten. Jackin kasvoilla käväisi lukemattomia ilmeitä tuona lyhyenä aikana. Lopulta hän kuitenkin virnisti tavalliseen tapaansa.

”Pojan nimeksi tulee sitten Tom Dustin Sparrow”, hän ilmoitti tyytyväinen ilme kasvoillaan.

 

Jackin päästettyä irti leuastani katsoin häntä hetken sanattomana. Minulta meni tovi, ennen kuin sisäistin, mitä hän oli sanonut.

”Pojan?” kysyin. ”Mistä päättelit, että lapsi on poika?”

”Tietenkin kapteeni Jack Sparrow’n lapsi on poika”, Jack vastasi yhä leveä virne kasvoillaan.

 

 

~The end of part II~

 

A/N: Siinäpä se. En tiedä, pitäisikö minun edes sanoa tähän väliin yhtään mitään. Kiitokset ja kaikki on esitetty. Tätä ficciä oli hauska kirjoittaa ja kommentteja mukava lukea. Toistaiseksi nostan nyt purjeet ja lähden purjehtimaan kohti uusia vesiä ja toisia ficcejä. Voi kuitenkin olla, että jossain vaiheessa jaksan taas palata Karibian kuumien tuulien pariin ;)