KARIBIAN KUUMAT TUULET

 

Kirjoittanut: Afeni

Ikäraja: R/NC-17
Summary: 20-vuotias suomalaistyttö joutuu salaperäiseen onnettomuuteen ja herääkin jossain aivan muualla kuin sairaalassa.

 

 

Esipuhe

 

Aloin kirjoittaa tätä tarinaa uneni pohjalta. Tämä uni taas oli suoraa seurausta steffiechanin kirjoittaman How to love a pirate –ficin lukemisesta. Tästä syystä tarinoiden alku on kovin samankaltainen. Myöhemmin ne kuitenkin lähtevät kumpikin omaan suuntaansa, joten tämä ei ole mikään kopio steffiechanin ficistä.

                 Tätä kirjoittaessa olen joutunut antamaan uskomattoman paljon itsestäni. Kävin itse lävitse samat tunteet kuin tarinan päähenkilökin, eikä se aina ollut kovin helppoa. Silti minusta oli ihanaa kirjoittaa tätä tarinaa, nautin siitä suunnattomasti.

                 Tähän väliin olisi kai hyvä sanoa, etten omista elokuvaa Pirates of the Caribbean: The curse of the Black Pearl, enkä myöskään elokuvan hahmoja (vaikka Jack Sparrow’n mielelläni omakseni nappaisinkin). Näiden oikeudet kuuluvat Disneylle. Sen sijaan tämä tarina kuuluu minulle, kuten myös itse keksimäni hahmotkin.

                 Ja sitten kiitoksien vuoro. Ensinäkin haluan kiittää Maevea, joka betasi jokaisen luvun tästä tarinasta. Ilman hänen panostaan en olisi koskaan saanut näin hyvää juttua aikaiseksi. Olen ikuisesti hänelle velkaa kiitoksen. Maeve ei ole kuitenkaan ainoa, joka on auttanut minua. Isältäni sain paljon arvokasta tietoa, mitä tulee 1600-lukuun ja purjeveneisiin. Kiitos hänelle siitä. Äidille taas kuuluu kiitos siitä, ettei hän ole hermostunut, vaikka olenkin istunut melkein jatkuvasti koneella naputtelemassa tätä tarinaa tai jotain siihen liittyvää juttua.

                 Lisäksi haluan kiittää seuraavia henkilöitä: Shawnemelissaa arvokkaista tiedoista koskien laivoja sekä erittäin tärkeästä informaatiosta, jota tulen hyödyntämään enemmänkin tämän tarinan jatko-osassa; Zidanea, joka auttoi minua miekkailuharjoituksissa ja nauroi makeasti surkeille yrityksilleni sekä antoi miehisen mielipiteensä luvusta 16 sekä Mourningstaria, joka auttoi minua ratkaisemaan erään ongelman tämän tarinan kanssa. Kiitos kaikille näille kolmelle ihmiselle. Olisin ollut pulassa ilman teitä!

                 Sitten haluan vielä kiittää kaikkia, jotka ovat antaneet palautetta tästä tarinasta. Ette ehkä usko sitä, mutta se on ollut minulle äärimmäisen tärkeää. Palautteenne on inspiroinut minua jatkamaan kirjoittamista ja lisäksi saanut minut hyvälle tuulelle monen monituista kertaa. Olen teille kaikille enemmän kuin kiitollinen!

No niin, nyt on sitten kaikki jutut lätisty. En oikeastaan edes osaa sanoa enempää. Siispä toivon ainoastaan, että kaikki nauttivat tämän tarinan lukemisesta!

 

 

 

Luku 1

Ajassa taaksepäin

 

Ilta oli varsin tyypillinen marraskuulle, kun pyöräilin kotiin kaupasta kahden suuren kassin kanssa. Pyörää oli yllättävän vaikea pitää tasapainossa, sillä kassit heittelivät ohjaustankoa puolelta toiselle. Tämän vuoksi ajamiseni olikin varsin mutkittelevaa.

                 Tiellä oli pimeää ja liukasta. Märkä asfaltti kiilteli katulamppujen valossa. Vettä alkoi tihuttaa, ja sumu nousi hitaasti läheiseltä järveltä. En nähnyt kovin hyvin eteeni, mutta pyöräilin reipasta vauhtia tuttua reittiä pitkin kohti kotia. Yhtäkkiä näin edessäni kirkkaat valot. Ne tulivat lähemmäs hirvittävää vauhtia. Seuraava asia, jonka tajusin, oli raastava kipu kaikkialla vartalossani. Sitten kaikki pimeni.

 

~o~

 

Päätäni särki jyskyttävästi, mutta olin ehdottomasti elossa. Makasin ilmeisesti vuoteessa, sillä alustani tuntui pehmeältä. Muistin valot, jotka olivat tulleet minua kohti. Muistin kivun ja sitä seuranneen pimeyden. Olin kai jäänyt auton alle ja makasin nyt sairaalassa.

                 Avasin hitaasti silmäni. Näkökenttäni oli hieman sumea, enkä aluksi erottanut ympäristöäni kunnolla. Pian kuitenkin huomasin olevani pienessä, hämärässä huoneessa, jota valaisi muutama kynttilä. En siis ollut ainakaan sairaalassa.

                 Kohottauduin istumaan, mikä ei ollut kovin helppoa, sillä jokaista lihastani särki. Huomasin, että ylläni oli vain alushousut ja t-paita. Joku oli ilmeisesti riisunut muut vaatteeni. Värisin, kun kylmä ilmavirta kosketti ihoani. Käänsin hieman päätäni ja näin sen tulevan raollaan olevasta ikkunasta.

”Olet vihdoin hereillä”, kuulin jonkun sanovan ja käänsin jälleen päätäni. Huomasin pienen huoneen perällä pöydän, jonka ääressä istui mies. Oli niin pimeää, etten erottanut häntä kunnolla, mutta näin hänen juovan pullosta.

                 Mies laski pullon pöydälle, nousi tuolista ja käveli luokseni. Hän tarkasteli minua hetken syvänruskeilla silmillään, enkä minäkään voinut olla tuijottamatta häntä. Hän oli pitkä ja lihaksikas. Hänen kasvonsa olivat erittäin komeat ja hiukset rastoilla. Joihinkin rastoista oli kiinnitetty helmiä ja muita helyjä. Miehen parta oli kahdella ohuella letillä, ja hänen silmänsä oli rajattu mustalla värillä.

”Rakas, onko kaikki hyvin?” hän kysyi huolestuneena, kun en sanonut mitään.

                 Samassa tajusin, että mieshän oli puhunut englantia. Mihin olin oikein joutunut?

”O-oletko lääkäri?” kysyin epävarmasti. Tilanne vaikutti lievästi sanottuna oudolta.

”Minäkö?” mies naurahti paljastaen kultahampaansa. ”En todellakaan. Olen kapteeni, kapteeni Jack Sparrow.”

“En siis ole sairaalassa?” hämmästelin.

“Et, rakas. Olet laivallani, Black Pearlilla.”

“Laivalla? Mitä hel-?”

“Miehistöni poimi sinut merestä. Ajelehdit siellä, rakas”, kapteeni informoi minua.

                 Olin sanaton. Tämä mies edessäni väitti löytäneensä minut merestä, vaikka olin varma, että onnettomuuteni oli sattunut sisämaassa. Merelle oli ainakin 100 kilometriä matkaa sieltä, missä minä asuin.

”Missä me sitten olemme?” kysyin. Tuskin olin sentään päätynyt Itämerta kauemmas.

”Karibialla, rakas”, mies vastasi ja katsoi minua oudosti.

”Emme siis Suomessa?” ihmettelin.

”Suomessa? Missä se on, rakas?”

“Äh, antaa olla… Ja miksi oikein kutsut minua koko ajan ‘rakkaaksi’?” tiedustelin hieman ärtyneenä.

“En tiedä nimeäsi vielä, rakas.”

                 Tosiaan, en ollut esitellyt itseäni. Mietin hetken. Oma nimeni olisi varmasti kuulostanut oudolta karibialaisesta kapteenista, enkä oikeastaan edes halunnut kertoa sitä hänelle. Niinpä päätin tekaista itselleni nimen.

”Olen… Ann… Smith”, sanoin haparoiden.

”Tervetuloa Black Pearlille, Karibian nopeimmalle merirosvolaivalle, Ann”, kapteeni sanoi.

                 Mitä helvettiä? Eihän merirosvoja ole ollut enää satoihin vuosiin! Oliko tämä jotain sairasta pilaa? Piilokamera kenties? Vai voisiko olla…? Ei kai se olisi mahdollista…?

”Tuota… Mikä vuosi nyt on?” kysyin peläten vastausta. Kapteeni soi minulle jälleen oudoksuvan katseen.

”Onko sinulla kenties muistinmenetys? Nyt on vuosi 1664, rakas.”

                 Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin. En ollut ainoastaan päätynyt Karibialle, vaan myös satoja vuosia ajassa taaksepäin. Tämä ei voinut olla totta. Tämä ei saanut olla totta!

”Et viitsisi kertoa minulle, miksi oikein ajelehdit meressä?” Jack tiedusteli.

“Tuota… en tiedä…” mutisin. “Muistan kirkkaan valon ja kamalan kivun joka puolella vartaloani… Kaikki pimeni ja sitten heräsin täällä”, selitin. Tiesin itsekin, että tarinani kuulosti aika uskomattomalta.

”Mielenkiintoista. Millä laivalla olit?” Jack kysyi sitten.

”Öh… En ollut laivalla, vaan kuivalla maalla… Kotiin menossa…” vastasin.

“Todellako?” kapteeni kysyi epäilevän näköisenä. ”Ehkä joku sitten heitti sinut vain mereen luullessaan sinua kuolleeksi.”

“Miksi joku muka tekisi niin?” taivastelin. Minähän olin jäänyt auton alle. Miksi kukaan olisi sen jälkeen kuskannut minut Karibialle ja viskannut mereen? Koko juttu tuntui aivan järjettömältä.

”En tiedä, rakas.”

                 Tuijotin kapteenia järkyttyneenä. Tunsin itseni todella väsyneeksi, ja päätäni särki edelleen. Haukottelin leveästi, mutta se ei tuntunut erityisen mukavalta.

”Ehkä sinun pitäisi levätä vielä. Et näytä kovin hyvävointiselta”, kapteeni huomautti.

“Olet luultavasti oikeassa”, totesin. En tuntenut oloani kovin mukavaksi ollessani yksin vieraan miehen kanssa, mutta väsymys painoi raskaana silmäluomiani. Kävin takaisin makuulle ja suljin silmäni toivoen herääväni kotona. Ehkä kaikki oli vain hullua unta.

 

Luku 2

Black Pearl ja kapteeni Jack Sparrow

 

 

Auringonvalo kutitteli silmäluomiani, ja avasin silmäni hitaasti. Päänsärky oli poissa, mikä oli vain hyvä asia. Jokin kuitenkin painoi vyötäröäni. Käänsin katseeni alaspäin, ja näin ruskettuneen käden kietoutuneen ympärilleni. Henkäisin syvään ja yritin luikerrella pois käden alta. Ote kuitenkin tiukkeni entisestään.

”Menossa jonnekin?” Jack kysyi raukeasti.

”Pidä näppisi erossa minusta!” kivahdin vihaisemmalla äänellä kuin alunperin oli tarkoituskaan.

                 Jack katsoi minua virnuillen ja irrotti otteensa. Kipusin sängystä vain todetakseni, että olin yhä ilman housujani.

”Missä housuni ovat?” kysyin Jackilta, joka näytti yhä virnistelevän. Tangani antoivat hänelle varmasti hyvät näkymät.

”Tuolla, rakas”, hän sanoi ja osoitti toisella puolen huonetta olevaa tuolia.

                 Suorastaan ryntäsin tuolin luokse ja kiskoin farkut jalkaani. En välittänyt enää etsiä sukkiani tai kenkiäni, vaan ampaisin ulos hytistä. Kirkas auringonvalo sokaisi minut hetkellisesti, ja kevyt merituuli sipaisi kasvojani. Niiden yhteisvaikutelma oli huumaava.

                 Tutkailin kantta suurella mielenkiinnolla. Joka puolella näytti olevan merirosvoja töissään, joista minä en ymmärtänyt mitään. En ollut koskaan aiemmin ollut purjelaivalla. Seurailin hetken elämää laivalla, kunnes tunsin jonkun laskevan kätensä olkapäälleni. Sävähdin ja käännyin nopeasti ympäri. Jack seisoi edessäni.

”No, mitä pidät?” hän kysyi.

“Mistä?” heitin vastakysymyksen todellakin epävarmana siitä, mitä hän oli tarkoittanut.

”Laivastani tietysti, rakas”, Jack vastasi hymyillen.

“Ai… siitä”, mutisin nolona. Olin ajatellut jotain aivan muuta. ”Se on… kaunis.”

”Eikö olekin?” Jack sanoi ja loi rakastavan katseen laivaansa.

                 Olin hetken hiljaa ja katselin jälleen laivaa. Kyllä, se oli kaunis. Olin aina pitänyt purjelaivoja kauniina, ja tässä oli jotain erityistä.

”Minne olemme matkalla?” kysyin sitten vaivautuneena hiljaisuudesta.

”Juuri nyt suuntaamme Tortugaan. Voit poistua siellä laivasta tai sitten jäädä purjehtimaan kanssani”, kapteeni vastasi katsoen suoraan silmiini. Noilla silmillä oli hypnoottinen vaikutus minuun. Olisin voinut tuijottaa niihin ikuisuuden. Jollain tavalla ne vetivät minua puoleensa, ja olin jo hetken vastata jääväni ehdottomasti Jackin kanssa.

Sanoinkin sen sijaan: ”Selvä, mietin asiaa.” En saanut ajatella tällä tavoin tuntemattomasta miehestä. ”Minkälainen paikka tämä Tortuga on?”

”Se on paras kaupunki koko maailmassa… Olisivatpa kaikki kaupungit samanlaisia” Jack sanoi.

“Eli se on merirosvokaupunki?” kysyin.

“Kyllä, rakas. Tulet rakastamaan sitä.”

                 Mietin asiaa. Pitäisinkö todellakin merirosvokaupungista? Ja voisinko jättää laivan sellaisessa paikassa tai ylipäätänsä missään? En tuntenut ketään tässä ajassa, eikä minulla siis ollut paikkaa, minne mennä. Ehkä minun pitäisi todellakin jäädä Pearlille.

                 Loppujen lopuksi Pearlille jääminen ei tuntunut niin kovin pahalta ajatukselta, kun otti huomioon, ettei minulla ollut paikkaa minne mennä. Mutta missä oikein nukkuisin? Palauttelin nopeasti mieleen historian tunteja, ja mieleeni juolahti, ettei tämän aikakauden laivoissa ollut juurikaan erillisiä hyttejä. Vain kapteenilla oli oma hytti, miehistö nukkui kannen alla. Nielaisin melko kuuluvasti, ja Jack vilkaisi minua uteliaana. Tiesin, etteivät vaihtoehtoni olleet kovin hyvät: joko nukkuisin Jackin kanssa tai miehistön. Kannellakin kai voisi nukkua, mutta se ei tuntunut kovin hyvältä ajatukselta.

                 Vilkaisin kannella pyörivää miehistöä. Kuinka kauan he olivat olleet ilman naista? Todennäköisesti pitkään. Ja he olivat niin likaisiakin. Ajatus heidän kanssaan nukkumisesta puistatti minua.

”Tuota… Olisiko muuten mitenkään mahdollista, että nukkuisin sinun hytissäsi?” kysyin varovaisesti.

”Ilman muuta, rakas”, Jack vastasi suoden minulle vihjailevan hymyn. Olin nähnyt tuon ilmeen miehillä ennenkin ja tiesin hänen käsittäneen pyyntöni väärin.

”En tarkoittanut mitään muuta kuin nukkumista! Jos kosket minuun edes sormenpäälläsi, minä…”

                 Jack naurahti minun vaietessani. Niinpä, mitä minä olisin mahtanut itseäni vahvemmalle miehelle. Käänsin selkäni merirosvolle ja kävelin laivan keulaan.

                 Tuijotin edessäni avautuvaa merta ja aloin ajatella. Olin siis 1600-luvulla keskellä Karibianmerta. En tiennyt tarkalleen, miten olin joutunut tänne tai miten pääsisin pois, jos pääsisin. Saattaisin joutua jäämään tähän aikaan. Tulisin varmasti kaipaamaan perhettäni ja ystäviäni, mutta se minun olisi vain hyväksyttävä, jos en voisi enää palata. Tällä hetkellä oma elämäni tulevaisuudessa tuntui jotenkin jo hieman kaukaiselta ja epätodelliselta. Ihan kuin olisin aina ollut täällä, ja tulevaisuus olisi vain kuvitelmaani.

                 Entäpä jos tulevaisuus olikin kuvitelmaa? Ehkä olin haaksirikkoutunut ja menettänyt muistini? No, tuskinpa sentään. Nyt minun täytyi kuitenkin yrittää sopeutua uusiin olosuhteisiin ja elämään merirosvolaivalla. En voinut kuvitellakaan jättäväni laivaa ja sen kapteenia. Ne kaksi olivat ainoat kiintopisteeni koko tässä ajassa ja paikassa. Hymyilin hieman ajatellessani komeaa kapteenia. Hän todellakin oli hyvännäköinen, ja juuri sitä miestyyppiä, joka sai aina polveni veteliksi.

                 Vietin koko päivän seuraillen elämää laivalla. Kaikki oli kovin kiehtovaa, ja aika kului turhankin nopeasti. Liian pian huomasin tuijottavani purppuraista auringonlaskua. Nojasin reelinkiin auringon vajotessa mereen. Joku tuli viereeni katselemaan mahtavaa luonnonnäytelmää. Ensin luulin henkilön olevan Jack, mutta kun käännyin, näin vierelläni pitkän, mustaihoisen naisen. Tämä oli hyvin kaunis pitkine hiuksineen.

”Hauska tavata! Olen Anamaria, ensimmäinen perämies”, nainen esitteli itsensä ja hymyili ystävällisesti.

”Hauska tavata sinutkin”, sanoin hymyillen takaisin. En siis ollutkaan ainoa nainen laivalla. ”Minä olen Ann Smith. Miehistö löysi minut ajelehtimasta mereltä”

“Tiedän, minä olin se, joka huomasi sinut”, Anamaria vastasi.

“Ai… No, kiitos. Ilman sinua olisin luultavasti nyt jo kuollut”, sanoin naiselle aidosti kiitollisena.

                 Olimme kumpikin hetken hiljaa ja tuijotimme merelle. Tunsin oloni paljon turvallisemmaksi, nyt kun tiesin, että laivalla oli toinenkin nainen.

”Sinä siis nukut kapteenin tiloissa?” Anamaria kysyi.

“No, niin…” En oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt vastata.

”Se saattaakin olla parempi sinun kannaltasi. Tarkoitan vain, että nämä miehet ovat kyllä hyviä ihmisiä, mutta minä olen ainoa nainen, jonka he ovat nähneet kuukauteen, joten …” nainen selitti.

“Sinä siis nukut heidän kanssaan samoissa tiloissa?” hämmästelin.

“Niin, mutta he eivät uskalla koskeakaan minuun. Miehet tietävät, että tappaisin heidät, jos he edes yrittäisivät”, Anamaria sanoi äänessään sellaista vakavuutta, josta tiesin hänen olevan tosissaan.  Nyökkäsin hänelle ymmärtäväisesti.

”Sinä et taida olla merirosvo?” Anamaria totesi.

“En.”

                 Anamaria puolestaan nyökkäsi minulle, eikä kysellyt enempää. Hän seisoi vielä hetken vierelläni ja sanoi sitten menevänsä ruumaan pelaamaan korttia miesten kanssa.

                 Jäin yksin seuraamaan, kuinka auringon viimeisetkin säteet katosivat horisontin taakse. Tunsin ilman viilenevän ja kaipasin ensimmäistä kertaa koko päivänä takkiani sekä kenkiäni. Paljaat varpaani olivat aivan kohmeessa, kun suuntasin askeleeni kohti kapteenin tiloja.

                 Jack istui hytissä pullo kädessään ja katsoi minuun hymyillen, kun kävelin sisään. Tiedustelin häneltä takkiani, mutta hän vilkaisi minuun jälleen kerran oudosti.

”Takkisi? Ei sinulla ollut takkia, kun löysimme sinut”, hän sanoi ja joi kulauksen pullostaan. ”Ottaisitko kenties hieman rommia lämmikkeeksi?”

“Tuota… Ei kiitos”, vastasin nopeasti. En varmasti antaisi tuntemattoman miehen juottaa minua humalaan.

                 Seisoin hetken toimettomana keskellä hyttiä. Minun oli edelleen kylmä ja aloin täristä. Ajattelin, että sängyssä saattaisi olla lämpimämpää, joten istahdin sille ja kiedoin peiton ympärilleni. Jack nosti jälleen pullon huulilleen ja keskittyi juomiseen.

Luku 3

Hei hou ja rommia pullo!

 

Istuin sängyllä ja seurasin Jackin ryyppäämistä. Minulla ei ollut tapana istuskella kuivin suin muiden juodessa. Yleensä olin itse kaikkein pahimmassa humalassa, ja tämän hetkinen tilanne alkoi suoraan sanottuna ottaa minua päähän. Olin aina inhonnut seurata vierestä muiden ryyppäämistä.

”Rakas, onko kaikki hyvin?” kapteeni kysyi ja kohotti kulmakarvojaan minulle.

”Tuota… Voisin ehkä sittenkin ottaa sitä rommia”, sanoin ja nousin sängystä.

“Tiesin, että muuttaisit mielesi”, Jack sanoi ja ojensi avatun pullon minulle. Hän otti itselleen toisen ja kiskaisi sen korkin auki hampaillaan.

                 Katsoin hetken puolillaan olevaan pulloa. En ollut koskaan aiemmin juonut rommia raakana. Tai siis kerran olin maistanut sitä, ja se oli ollut minusta aivan kamalan makuista. Haistoin ruskeaa nestettä ja nyrpistin nenääni.

”Ei se tapa sinua, rakas”, Jack sanoi naureskellen ilmeelleni.

                 Näytin miehelle kieltäni ja nostin pullon huulilleni. Juoma oli juuri niin pahanmakuista kuin olin arvellutkin. Join kuitenkin kunnon kulauksen kerralla ja yskin sitten, kun rommi poltteli kurkussani. Huomasin Jackin seuraavan yhä katseellaan minua, joten kohotin urheasti pullon huulilleni uudelleen ja keskityin juomiseen. Tunsin rommin lämmittävän vatsaani ja pyrkivän ylöspäin kurkkuani pitkin. Jotenkin sain kuitenkin nesteen pysymään sisälläni.

                 Puolessa tunnissa olin tyhjentänyt puolillaan olleen pullon ja tunsin juoman vaikutuksen aivan selvästi. Kävelin hieman hoippuen pöydän luokse ja laskin pullon kolahtaen sen päälle. Pullon laskeminen sai tasapainoni heilahtamaan ja horjahdin uhkaavasti. Jack kuitenkin nappasi minut kiinni ja veti lähelleen. Hän tuoksui voimakkaasti merelle ja rommille. Katsoin häntä silmiin hihittäen äänettömästi. Taisin olla pahemmin humalassa kuin luulinkaan.

                 Painoin käteni Jackin rintaa vasten ja työnsin itseni hieman kauemmas hänestä. Jalkani kuitenkin osui johonkin ja putosin takapuolelleni lattialle. Jostain syystä minua alkoi naurattaa hervottomasti. Istuin melko pitkään paikallani ja hihitin itsekseni. Lopulta sain kuitenkin koottua itseni ja kampesin pystyyn.

”Etkö haluaisi kertoa jotain itsestäsi?” Jack kysyi naureskellen minulle.

                 Olin hetken hiljaa. Halusiko hän tosiaan tietää jotain minusta? Ja mitä oikein voisin sanoa hänelle? En voisi mitenkään kertoa totuutta. Jackhan ei ymmärtäisi mitään opiskelijaelämästä ja muusta vastaavasta.

”Mitä haluat tietää?” kysyin epävarmasti ja istahdin tuoliin pöydän ääreen. Jack ojensi minulle pulloa, ja tartuin siihen hymyillen. Join kulauksen ja ojensin pullon takaisin.

”Mitä vain, rakas”, kapteeni vastasi.

”No, olen 20-vuotias ja asun vanhempieni kanssa isossa talossa”, sanoin mahdollisimman totuudenmukaisesti. En kuitenkaan tiennyt, miten olisin jatkanut.

”Etkö ole naimisissa?” Jack tiedusteli.

”No, en tosiaan!” huudahdin. Minulla ei ollut aikomustakaan avioitua näin nuorena, enkä sitä paitsi ollut edes törmännyt keneenkään sopivaan.

”Jo 20… Eivätkö vanhempasi ole etsineet sinulle miestä?”

”Minä en halua ketään. Tulen varsin hyvin toimeen näinkin”, tokaisin, vaikka tiesin sen vaikuttavan omituiselta. Olimmehan 1600-luvulla.

”Missä te asutte?” Jack vaihtoi puheenaihetta.

“Ööh… “ en todellakaan tiennyt, mitä sanoa. Olin pitkään hiljaa ja tuijotin eteeni. ”En… En muista…” kuiskasin sitten hiljaa.

”Etkö? Oletko muka niin humalassa?” mies kummasteli.

”En… Tarkoitin, etten muista sitä ollenkaan…”

Ehkä muistinmenetys olisi hyvä tekosyy jättää asioita kertomatta. Jack pitäisi minua kuitenkin hulluna, jos saisi tietää totuuden. Ja jostain syystä totuus ei edes tuntunut kovinkaan tärkeältä. Ajatus entisestä elämästäni tulevaisuudessa oli kaukainen ja jollakin tavalla utuinen. Ehkä se johtui humalasta, mutta sillä hetkellä minua ei edes huvittanut ajatella 2000-lukua.

”Mikset sinä kertoisi jotain itsestäsi?” kysyin Jackilta yrittäen muuttaa keskustelun suuntaa.

”Sinun on täytynyt kuulla minusta, rakas”, Jack naurahti. “Olen kapteeni Jack Sparrow.”

“Pelkäänpä, etten ole kuullut”, vastasin rehellisesti.

“Mitä, et ole kuullut kapteeni Jack Sparrow’sta?” Jack kauhisteli.

“Olet sitten ilmeisesti erittäin kuuluisa… Olenko oikeassa?”

“Aye, laivani on ainoa todellinen merirosvouhka näillä merillä”, Jack kertoi. “Olen etsintäkuulutettu mies.”

                 Loistavaa. Olin siis päätynyt etsintäkuulutetun merirosvon laivalle. Parhaassa tapauksessa minutkin hirtettäisiin, jos hän jäisi kiinni. Toisaalta, eihän hän ollut jäänyt tähänkään mennessä kiinni, joten miksi nytkään. Vajosin ajatuksiin kuvitellessani kuninkaallisen laivaston peräämme.

                 Jack liikahti lähemmäs minua ja tarttui kiinni leuastani. Käänsin katseeni hänen silmiinsä. Tässä humalanasteessa ne näyttivät vieläkin kiehtovammilta kuin aiemmin. En saanut sanaakaan suustani, niin lumovoimaiset hänen silmänsä olivat. Näin Jackin kasvojen lähentyvän omiani ja viimein tajusin, mitä hän oikein aikoi. Nopeasti nappasin pullon hänen vapaasta kädestään ja työnsin hänet kauemmas virnistäen. Kohotin pullon huulilleni ja join ruskeaa nestettä niin paljon kuin vain pystyin.

                 Tyhjä pullo lipesi kädestäni ja kolahti lattialle. Kuulin sen kierivän kauemmas. Pieni hytti pyöri silmissäni, ja minua nauratti älyttömästi. Koko tämänhetkinen tilanne oli aivan naurettava. Aloin kikattaa, eikä siitä tullut loppua ennen kuin putosin tuolilta lattialle. Lattia tuntui niin mukavalta, se keinui laivan tahdissa. Suljin silmäni ja vajosin ihanaan pimeyteen.

 

Luku 4

Tortuga

 

Heräsin jälleen kummittelevaan päänsärkyyn. Suussani maistui edelleen rommi, enkä tuntenut oloani kovinkaan hyväksi. Nousin istumaan sängyllä ja hieroin särkeviä ohimoitani. Tarvitsin ehdottomasti vettä… ja kuuman kylvyn. Vilkaisin pikaisesti vieressäni nukkuvaa Jackia ja nousin sitten hiljaa vuoteesta.

                 Tutkin hytin hyvin tarkkaan ja löysin kuin löysinkin pullollisen vettä. Avasin pullon ja join siitä melkein puolet kerralla. Vesi ei varmasti ollut koskaan maistunut niin hyvältä. Kampailin hiuksiani sormillani ja hieraisin jälleen kerran ohimoitani. Kylpy taisi olla mahdoton toive keskellä merta.

                 Jack käännähti, mutta ei herännyt. Kiskoin sukat ja tennarit jalkaani ja painelin kannelle. Aurinko ei ollut vielä kovin korkealla, mutta miehistö oli täydessä työntouhussa. Annoin katseeni kiertää kantta pitkin, ja huomasin Anamarian olevan ruorissa.

                 Kävelin nopeasti Anamarian luokse ja tiedustelin häneltä kylpemisen mahdollisuudesta. Nainen katsoi minua kuin olisin ollut hullu ja puisteli päätään.

”Kylpeminenhän on hengenvaarallista!”* hän huudahti. ”Haluatko todella ottaa riskin?”

                 Nyt oli minun vuoroni tuijottaa Anamariaa kuin tämä olisi ollut hullu tai vähintäänkin sekopää. En ollut koskaan kuullut mitään tyhmempää.

Kylpeminenkö muka vaarallista? Mistä lähtien? Anamaria näytti kuitenkin olevan vakavissaan.

”Haluan ottaa riskin. Missä voin kylpeä?”

                 Puistellen vielä kerran päätään epäuskoisena Anamaria näytti miettivän asiaa. Lopulta hän sanoi, että keittiössä oli vanha saavi, joka ehkä kävisi ammeesta. Kysyin, voisinko mahdollisesti lainata sitä. Anamaria nyökkäsi ja komensi herra Cottoniksi kutsumansa miehen ruoriin. Miehen papukaija rääkäisi jotain, joka kuulosti epäilyttävästi siltä kuin se olisi sanonut ”Kuolleet eivät juorua!” Puistelin päätäni. Ehkä olin kuullut väärin.

                 Seurasin Anamariaa kannen alle ja suoraan laivan keittiöön. Hän lukitsi keittiön oven ja veti sitten esiin kuluneen saavin sekä saippuaa. Hän neuvoi minulle, miten saisin veden kuumennettua ja jäi sitten vielä hetkeksi auttamaan minua.

”No, miten viime yö meni?” hän kysyi yllättäen.

“Kuinka niin?” ihmettelin.

“Tiedät, mitä tarkoitan…”

“No, join liikaa rommia ja sammuin lattialle…” vastasin rehellisesti.

“Joten mitään ei tapahtunut?” Anamaria kysyi hieman pettyneesti.

”Ei”, sanoin ja kohautin olkapäitäni. Mitä muka olisi pitänyt tapahtua?

                 Anamaria hymyili minulle vinosti ja poistui sitten keittiöstä. Lukitsin oven hänen jälkeensä ja kaadoin lämmitetyn veden saaviin. Sitten pulahdin siihen nauttien jokaisesta sekuntista.

                 Kylvin nopeasti ja hankasin itseni niin puhtaaksi kuin mahdollista. Minulla ei ollut shampoota, joten jouduin käyttämään saippuaa hiusteni pesemiseen. Se ei tehnyt kovin hyvää, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja. En voinut sietää likaisia hiuksia. Löysin onneksi keittiöstä vanhan kamman. Tarkistettuani, ettei siinä ollut täitä, kampasin hiukseni suoriksi ja kiskoin vaatteeni takaisin päälleni.

                 Kun palasin kannelle, aurinko oli jo noussut korkealle. Huomasin Jackin olevan ruorissa ja menin hänen luokseen.

”Huomenta, kapteeni!” huomautin iloisesti, vaikka ohimoissani jyskytti yhä kevyesti.

”Huomenta, rakas!” Jack vastasi minulle. ”Saavumme Tortugaan melko pian. Oletko jo tehnyt päätöksesi?”

“Kyllä, pysyn sinun seurassasi… siis Pearlilla, jos se vain sopii sinulle”, sanoin hieman epävarmasti.

“Totta kai se sopii. Mutta tiedätkö mitään purjehtimisesta?” Jack kysyi.

“En oikeastaan…” mutisin nolona.

”No, tulet kyllä oppimaan kaiken tarpeellisen”, kapteeni sanoi hymyillen.

                 Nyökkäsin helpottuneena siitä, että sain jäädä laivalle. Toisaalta olin myös jännittynyt. Oppisinko ikinä purjehtimaan kunnolla? Ja kai minun täytyisi oppia muutakin. Merirosvojen pitäisi osata käyttää asetta, ja minä olin ampunut vain kerran. Sekin kerta oli ollut ilmakiväärillä, ja isäni oli seisonut vieressä neuvomassa.

”Luulenpa, että tarvitset joitakin tarvikkeita… Annan sinulle vähän rahaa, ja voit mennä Anamarian kanssa ostamaan kaiken tarvittavan”, Jack jatkoi puhumista.

“Miksen voi tulla sinun mukaasi?” ihmettelin. Olin luullut, että Jack viihtyi seurassani.

”Minulla on hieman asioita hoidettavana, rakas”, mies vastasi hymyillen salaperäisesti. Kohautin hänelle olkapäitäni ja kävelin laivan keulaan katselemaan edessä avautuvaa merta.

 

~o~

 

Ennen puoltapäivää näin edessäni saaren. Hitaasti saari kasvoi suuremmaksi, ja erotin sen rannalla kaupungin. Kaupunki oli hyvin pieni. Luultavasti sitä olisi sanottu kirkonkyläksi minun aikanani.

                 Ei kestänyt kovin kauaa, kun saavuimme satamaan. Pian kaikki merirosvot olivat poistuneet laivasta kukin omille teilleen. Näin Jackin tulevan luokseni. Hän ojensi minulle täyden rahakukkaron ja virnisti.

”Kuten lupasin”, hän sanoi samalla kun minä tuijotin yllättyneenä rahamäärää. ”Käskin Anamarian tulla mukaasi, hän odottaa sinua laiturilla.”

“Kiitos… Jack”, sanoin hieman vaivautuneena.

”Kapteeni”, mies korjasi ja hymyili jälleen. ”Nähdään illalla!”

                 Jack poistui laivasta jättäen minut seisomaan yksin kannelle. Tungin kukkaron taskuuni. Se painoi ikävästi, mutta en uskaltanut kuljettaa sitä kädessäkään. Sitten poistuin itsekin laivasta.

                 Kuten Jack oli sanonutkin, Anamaria odotti minua laiturilla. Hän tervehti minua iloisesti ja lähti sitten kulkemaan kohti kaupunkia.

”Minne olemme menossa?” kysyin nopeasti kiihdyttäen vauhtini hänen kanssaan samaan tahtiin.

”Syömään jotakin”, Anamaria sanoi ja huomautti, että oli erittäin nälkäinen.

                 Samassa tajusin itsekin olevani nälkäkuoleman partaalla. Aloin miettiä, milloin olin viimeksi syönyt jotain. Jonkin ajan päästä tulin siihen tulokseen, että se oli tapahtunut ennen kuin lähdin kohtalokkaalle kauppareissulle eli kaksi päivää sitten. Ihme, ettei oloni ollut tämän huonompi.

                 Kuljimme pitkin Tortugan mutkittelevia katuja. Joka puolella oli ryyppääviä merirosvoja. Miehiä tuntui olevan huomattavasti enemmän kuin naisia, ja vähät naiset näyttivät lähes poikkeuksetta huorilta.

                 Viimein pysähdyimme pieneen ravintolantapaiseen. Tähän aikaan päivästä se oli melko tyhjillään ja rauhallinen. Anamaria käveli tiskille, jonka luona ei näkynyt ketään. Hän huusi jonkun nimeä ja pian harmaahiuksinen, musta mies ilmestyi tiskin taakse. Miehen kasvoille ilmestyi leveä hymy ja hän ryntäsi tiskin takaa halaamaan Anamariaa.

”Ann, tässä on isäni”, Anamaria esitteli vanhan miehen hymyillen. Tervehdin miestä kohteliaasti.

                 Anamarian keskustellessa isänsä kanssa katselin ympärilleni pienessä ravintolassa. Se oli yllättävän siisti, ainakin verrattuna muuhun kaupunkiin. Ajatus Tortugasta sai minut muistamaan, että olin päättänyt jäädä Black Pearlille. Laivasta taisi  olla tulossa minun kotini. Näytti pahasti siltä, ettei minulla ollut mitään keinoa palata omaan aikaani. Olisin luullut ajatuksen tuntuvan raastavalta, mutta se kirpaisi vain hieman. Tulevaisuus totta kai pelotti minua (hirsipuuhun joutuminen varsinkin), mutta päätin olla murehtimatta sitä vielä.

”Hei, nukutko sinä? Kysyin, haluatko syödä jotain!” Anamaria keskeytti ajatukseni.

”Ai, anteeksi… Minä vain ajattelin… Ja kyllä, haluaisin syödä”, vastasin nopeasti.

                 Anamaria johdatti minut pieneen nurkkapöytään, jonne oli jo ehditty kattaa kokonainen ateria. Istahdin huokaisten pöydän ääreen. Perunoita, lihaa, lisää lihaa, omenoita ja vaikka mitä. Tunsin veden nousevan kielelleni. Anamaria kehotti minua syömään ja kasasi itsekin lautasensa täyteen. Lähes puolen tunnin ajan söimme hiljaisuuden vallitessa. Ainoa, mikä ei oikein maittanut minulle, oli viini. Pelkkä ajatus alkoholista sai minut voimaan pahoin.

                 Kertakaikkisen ihanan aterian jälkeen Anamaria johdatti minut talon yläkertaan. Siellä oli yksinkertainen asunto, jossa oli pöytä, lipasto ja kaksi sänkyä.

”Tervetuloa kotiini!” Anamaria toivotti ja viittasi kädellään pieneen huoneeseen. Täälläkö hän asui?

                 Nyökkäsin epävarmana. Istahdin sängylle Anamarian alkaessa penkoa lipastoa. Hän mätti merimiessäkkiin kasan vaatteita lipastonlaatikoista. Yhtäkkiä hän heitti minulle parit vanhat housunsa.

”En tarvitse noita, ja sinulla ei näytä olevan muita vaatteita kuin ylläsi olevat”, hän selitti nopeasti ja heitti minulle vielä säkinkin.

                 Kiitin häntä ihmeissäni ja tungin housut säkkiin. Nyt minun tarvitsisi enää hankkia muutama paita, kampa sekä pesutarvikkeita.

                 Hetken kuluttua palasimme alakertaan, ja Anamaria hyvästeli jälleen isänsä. Vanhuksen kasvoille nousi kaipaava ilme, ja melkein säälin häntä. Mahtoi tuntua kauhealta, kun näki omaa tytärtään todella harvoin. Sitten tulin ajatelleeksi, miltä omista vanhemmistani mahtoi tällä hetkellä tuntua. Tunsin epämukavan puristuksen vatsassani ja pakotin ikävät ajatukset pois mielestäni.

                 Anamaria vei minut kaupunkikierrokselle, jolla sain hankittua itselleni lähestulkoon kaiken tarvittavan. Anamarian suostuttelemana ostin itselleni myös saappaat, vaikka pidinkin tennareistani enemmän. Hänen mielestään ne olivat kuitenkin epäkäytännölliset merellä, joten suostuin hankkimaan kunnon saappaat. Ostoskierroksen jälkeen veimme tavaramme laivalle. Sitten Anamaria poistui jonnekin ja jätti minut yksin.

                 Istahdin Jackin sängylle miettimään. Mitä oikein olin tekemässä? Olin päättänyt ryhtyä merirosvoksi ja purjehtia maailman merillä kapteeni Jack Sparrow’n kanssa. En tiennyt, oliko se viisas päätös, mutta oikeastaan se oli ainoa vaihtoehto minulle. Tähän maailmanaikaan nainen tarvitsi itselleen miehen elättäjäksi, eikä minulla ollut miestä. Minulla ei ollut edes kotia. Jos en olisi jäänyt Pearlille, minun olisi kai pitänyt ryhtyä huoraksi.

                 Kävin makaamaan sängylle ja tuijotin hytin kattoa. Ehkä laivasta tulisi minulle hyvä koti. Ainakin Jack ja Anamaria olivat mukavia minua kohtaan, vaikka en osannutkaan yhtään mitään. Ehkäpä olin vihdoin siellä, mihin kuuluinkin…

                 Tunsin itseni väsyneeksi, ja arvelin sen johtuvan krapulasta, joka yhä vaivasi minua. Päätin ottaa pikku torkut, tuskin niistä ainakaan haittaa olisi.

 

~o~

Heräsin oven kolahdukseen ja ponnahdin pystyyn. Hytissä oli aivan pimeää, mutta saatoin erottaa jonkun seisovan avoimessa oviaukossa. Kuinka kauan olin oikein nukkunut? Oliko jo yö?

”Rakas, oletko täällä?” kuulin Jackin äänen kysyvän ja huokaisin helpotuksesta. Ainakaan tulija ei ollut tuntematon.

”Olen, äläkä kutsu minua ‘rakkaaksi’!” kivahdin vastaukseksi.

                 Jack käveli sisälle ja sytytti muutaman kynttilän. Sitten hän palasi sulkemaan oven. Saatoin haistaa jälleen rommin. Hän oli varmasti juovuksissa. Kuinka kukaan voi juoda rommia kahtena päivänä peräkkäin?

”Katsohan, mitä minulla on tässä”, Jack sanoi ja istahti viereeni sängylle. Hän levitti jonkinlaisen paperinpalan syliinsä, ja minä kumarruin katsomaan sitä.

”Mikä se on?” kysyin uteliaana.

“Kartta… Kapteeni Hookin aarrekartta”, Jack sanoi lumoutuneella äänellä.

“Anteeksi kuinka?”, huudahdin. Minun oli täytynyt kuulla nimi väärin. ”Mikä se nimi oli?”

”Kapteeni Hook”, Jack vastasi hymyillen tyytyväisenä.

”Ja seuraavaksi sanot lähteväsi etsimään Peter Pania!” tuhahdin. Jackin täytyi pilailla.

”Kuka hän on? Tai unohda koko juttu… En aio etsiä häntä kuitenkaan. Mutta tämä aarre…” Jack alkoi selittää minulle, kuinka mahtava kapteeni Koukun aarre oikein oli. Kuuntelin mielenkiinnolla, sillä en ollut enää edes väsynyt.

 

*1600-luvulla kylpemistä todellakin pidettiin hengenvaarallisena. Pesuksi riitti varpaiden kastelu, muuten vartalo pyyhittiin hajustetulla kankaalla. Erinäiset hajut peitettiin voimakkailla hajuvesillä.

 

Luku 5

Aarretta etsimään!

 

 

Aamu oli tuskin valjennut, kun Jack kiskoi minut ylös vuoteesta. Räpyttelin silmiäni hämmästyneenä. Missä vaiheessa olin oikein nukahtanut?

”Nouse ylös, tyttönen! Minun täytyy puhua miehistön kanssa, ja haluan myös sinut paikalle!” Jack huomautti.

                 Nousin ylös venytellen jäykkiä lihaksiani. Oloni oli hieman epämukava, sillä olin jälleen nukkunut täysissä pukeissani. Yhä haukotellen seurasin kapteeniamme ulos hytistä ja sitten kannen alle.

                 Suurin osa miehistöstä istui pitkän pöydän ääressä keskustellen äänekkäästi. Jack käveli rennosti pöydän päähän ja odotti hiljaisuuden laskeutumista. Luikahdin Anamarian viereen istumaan ja jäin odottamaan, mitä tuleman piti.

”Näytät väsyneeltä”, Anamaria kuiskasi minulle ja iski silmää.

”Näytänkö?” ihmettelin. ”Se ei ole mahdollista. Nukuin koko yön aivan hyvin.”

                 Anamaria naurahti kevyesti kommentilleni. Huokaisin ja kohautin olkapäitäni. Mitä hän oikein vihjaili jatkuvasti? En kuitenkaan ehtinyt jäädä pohtimaan sitä, sillä Jack iski kartan pöydälle.

”Tiedättekö, mikä tämä on?” hän kysyi kaikilta. Odottamatta vastausta hän jatkoi: “Kapteeni Hookin kartta!”

                 Miehistö kohahti. Monet nousivat seisomaan nähdäkseen kartan paremmin.

”Mistä sinä sen sait, kapu?” kysyi merirosvo, jonka nimen tiesin olevan herra Gibbs.

”Erään miehen selästä”, Jack naurahti.

                 Henkäisin syvään. Ehkä olin ymmärtänyt väärin. Ei kai Jack voinut tarkoittaa, että…?

”Se on siis totta…” joku miehistä kuiskasi.

”Kartta on piirretty nahkaan… ihmisen nahkaan”, joku toinen sanoi. Henkäisin uudestaan syvään. Epäilykseni olivat siis osuneet oikeaan. En edes halunnut ajatella, että Jack oli mahdollisesti tappanut ja nylkenyt jonkun. Yök!

                 Minua puistatti, enkä kuunnellut lainkaan, kun Jack selitti miehistölleen suunnitelmaansa. Hän halusi lähteä etsimään aarretta. Tietenkin, sehän oli selvää. Joku haki pinon karttoja pöydälle, ja miehet alkoivat vertailla nahanpalaa niihin. Tunnin keskustelun jälkeen oli melko selvää, missä päin aarre suurin piirtein sijaitsi.

”Tiedämme siis, missä saari on”, Anamaria sanoi, ”mutta miten aiomme löytää aarteen ilman minkäänlaisia ohjeita?”

“Olen kuullut, että kapteeni Garterilla on ne”, herra Gibbs huomautti sylkäisten vihaisesti lattialle. Hänestä nainen laivalla tiesi huonoa onnea, ja vielä huonompaa, jos nainen oli vielä kaiken lisäksi kapteenikin.

“Se on vain huhu!” Anamaria huudahti. “Ja vaikka hänellä olisikin ne, hän ei antaisi niitä meille!”

“Kyllä hän antaa… Olen kuullut, että Stardust on tällä hetkellä merellä. Uskon, ettei sen löytäminen ole kuitenkaan kovin vaikeaa. Ja kun löydämme sen, me yksinkertaisesti otamme ohjeet”, Jack sanoi niin kylmän rauhallisesti, että minua puistatti jälleen.

                 Miehistö keskusteli asiasta innoissaan vielä hetken ajan, mutta sitten Jack komensi jokaisen töihinsä.

”Lähdemme etsimään aarretta, mutta ensin meidän täytyy käydä Port Royalissa”, hän sanoi vielä.

                 Jokainen miehistä palasi kannelle ja valmistautui lähtöön. Hetken päästä Jack seurasi heitä ja meni ruoriin. Kuljin miehen perässä kuin hai, sillä en todellakaan tiennyt, mitä olisin tehnyt.

”Miksi menemme sinne… Port Royaliin?” kysyin ja lisäsin sitten nopeasti: “Kapteeni?”

                 Jack hymyili minulle nopeasti ja käänsi sitten katseensa horisonttiin.

”Haluan tavata vanhoja ystäviäni… Ja sinä tarvitse miekan, jos aiot olla merirosvo”, hän sanoi.

“Miekanhan voi ostaa mistä tahansa” mutisin. En käsittänyt, miksi sellainen olisi pitänyt hankkia juuri Port Royalista.

”Ystäväni Will Turner tekee maailman parhaita miekkoja”, Jack totesi hymyillen.

                 Kohautin olkapäitäni Jackille ja käännyin itsekin katsomaan horisonttia. Aurinko oli vasta noussut, ja meri kimalteli kauniisti sen säteillessä. Kevyt tuuli kosketti kasvojani ja toi suolan maun huulilleni. Yhtäkkiä onnellisuuden tunne valtasi mieleni. Tunsi olevani kotona laivan keinuessa hiljaa jalkojeni alla ja tuulen pyyhkiessä kasvojani. Sillä hetkellä minusta tuntui, että halusin viettää tällä tavoin koko elämäni.

”Voit mennä auttamaan Anamariaa, rakas”, Jack sanoi yllättäen. Käännyin katsomaan häntä ja nyökkäsin hymyillen.

                 Siirryin pois ruorin luota ja etsin katseellani Anamariaa. Viimein huomasin hänet isomärssyssä tähystämässä. Nielaisin äänekkäästi ja tartuin sitten köysitikkaisiin. Ne huojuivat allani pelottavasti. Kiipesin kuitenkin urheasti ylemmäs toivoen, ettei otteeni pettäisi. Mereen putoaminen ei kuulunut suurimpiin mielihaluihini.

                 Ikuisuudelta tuntuneen hetken päästä olin vihdoin ylhäällä mastossa. Anamaria virnisti kalpeille kasvoilleni.

”Pelkäätkö korkeita paikkoja?” hän kysyi.

“En… Nuo tikkaat vain tuntuivat hatarilta”, vastasin. Ylhäältä mastosta näki todella pitkälle, ja näkymä oli upea. Olin lapsena rakastanut kiipeilemistä ja korkeita paikkoja. Nyt tunsin taas saman ihanan, huumaavan tunteen kuin olin tuntenut 7-vuotiaana istuessani puunlatvassa.

                 Aika kului nopeasti mastossa. Joskus puolenpäivän jälkeen suunnilleen minun ikäiseni merirosvo kapusi ylös ja päästi meidät vuorostamme kannelle.

Anamaria vei minut mukanaan kannen alle syömään, ja sen jälkeen hän alkoi opettaa eri köysien tehtäviä laivalla. Hetken päästä olin aivan pyörällä päästäni, ja hänen täytyi aloittaa selittäminen alusta.

”Ei se mitään, kukaan ei oleta sinun oppivan kaikkea heti”, hän sanoi minulle hymyillen.

                 Kun päivän päätteeksi raahauduin hyttiin, tunsin itseni väsyneemmäksi kuin koskaan. Merirosvona oleminen ei ollut kaikkein helpoin uravalinta, mutta toisaalta oloni oli myös hyvä ja onnellinen.

”Sinulla on ollut pitkä päivä”, Jack sanoi ja huomasin hänen makaavan sängyllä. ”Mikset tulisi tänne lepäämään?”

                 Hymyilin Jackille salaperäisesti ja kävin makaamaan hänen viereensä sängylle. Kun suljin väsyneet silmäni, tunsin hänen kiertävän kätensä ympärilleni.

Luku 6

Hra Smithin kadonnut tytär

 

Tuijotin avaraa merta edessäni. Horisontissa ei erottunut mitään muuta kuin taivasta ja merta. Nautin suunnattomasti tähystämisestä. Meri välkehti kauniina auringonvalossa, ja lempeä tuuli puhalteli hiuksiani. Ainoa riski mastossa keikkuessa oli saada auringonpistos. Onneksi Anamaria oli luovuttanut minulle yhden hatuistaan, joten olin nyt turvassa myös siltä.

                 Olin muutenkin alkanut käyttää uusia vaatteitani. Anamarian vanhat housut olivat minulle hieman liian pitkät, mutta oli käärinyt lahkeet. Paidat olivat oikeastaan mukavan löysiä ja rentoja (olin joutunut ostamaan miesten paitoja, sillä naisten vaatteita ei ollut juurikaan tarjolla Tortugassa, ainakaan sellaisia, joita olisin suostunut laittamaan päälleni).

                 Tuijotellessani merta ajatukseni ajautuivat komeaan kapteeniimme. Vietin päivät hänen laivallaan ja yöt hänen sängyssään. Muutaman kerran hän oli tehnyt lähestymisyrityksiä, mutta olin tehnyt selväksi, etten ollut sellainen tyttö. Hän oli antanut minun nukkua rauhassa, mutta joka aamu huomasin hänen kietoneen kätensä vyötäröni ympärille. Aluksi se oli kiusannut minua, mutta nyt se tuntui ainoastaan hyvältä. Oikeastaan se tuntui liiankin hyvältä. En halunnut kiintyä mieheen, jonka voisin menettää koska tahansa. En voinut olla varma, milloin sattuma tempaisisi minut takaisin 2000-luvulle. Ja jos niin kävisi, en näkisi Jackia enää ikinä. Pelkkä ajatus sai vatsani kääntymään ympäri. Tiesin, että olin vaarallisilla vesillä.

                 Puolen päivän jälkeen ikäiseni poika tuli jälleen päästämään minut mastosta. Tiesin jo, että hänen nimensä oli John, mutta siinä olikin kaikki. Emme oikeastaan koskaan jutelleet, mutta huomasin kyllä, miten hän katsoi minua. Hymyilin hänelle herttaisesti ja kapusin sitten köysitikkaita pitkin alas kannelle.

                 Anamaria oli ruorissa, mutta Jackia ei näkynyt missään. Janoisena päivän kuumuudesta suuntasin askeleeni kohti kapteenin tiloja. Pidin siellä nykyisin vesipulloa itseäni varten, Jack tuntui juovan aina vain rommia.

                 Kiskaisin hytin oven auki ja huomasin Jackin seisovan pöydän ääressä tutkien kapteeni Hookin karttaa. Hän tuijotteli sitä varsin usein. Olin saanut vaikutelman, että pelkkä karttakin oli suuri aarre hänelle. Painoin oven kiinni ja kävelin itsekin pöydän luokse. Nappasin vesipulloni ja join siitä pitkän kulauksen.

”Eikö olekin kuuma päivä, rakas?” Jack sanoi virnistäen.

                 Mutisin jotain, minkä oli tarkoitus kuulostaa myöntävältä vastaukselta. Join vielä toisen kulauksen ja laskin sitten pullon takaisin pöydälle. Jack kääntyi minuun päin ja katsoi suoraan silmiini.

”Se voisi olla kuumempikin, jos haluaisit…” hän lisäsi sitten.

                 Mikä hemmetti häntä vaivasi? Miksei hän voinut ymmärtää, etten aikonut hypätä sänkyyn hänen kanssaan?

”Mikset yritä Anamariaa?” kysyin mahdollisimman ivallisesti.

”Hän tappaisi minut, jos edes koskisin häneen”, Jack sanoi ja naurahti.

“Ja mikä saa sinut kuvittelemaan, etten minä tapa?” jatkoin yhä ivallisella äänellä.

“Sinä pidät minusta, rakas”, Jack vastasi itsevarmasti.

                 Tuijotin miestä järkyttyneenä. Olinko noin läpinäkyvä? Tuskinpa sentään. En ollut mitenkään antanut ymmärtää, että pitäisin Jackista sillä tavalla. Hän oli kyllä mielenkiintoinen mies, mutta en minä häntä halunnut. En. En. En. Tai en ainakaan myöntäisi sitä kenellekään, en edes itselleni.

”Minun täytyy tehdä jotakin”, mutisin aikoen poistua hytistä. Jack kuitenkin tarttui käteeni saaden minut säpsähtämään.

”Saavumme pian Port Royaliin”, hän sanoi. “Haluaisin sinun tulevan mukaani tapaamaan vanhoja ystäviäni.”

                 Yllätyin miehen pyynnöstä, enkä tiennyt heti mitä vastata. Olin odottanut hänen ehdottavan jotain aivan muuta. Lopulta kuitenkin nyökkäsin hymyillen, ja Jack päästi käteni irti. Poistuin hytistä ja palasin töihin kannelle.

                 Työskennellessäni mietin, millaisia Jackin ystävät mahtaisivat olla. Luultavasti hekin olisivat merirosvoja. Saattaisi olla erittäin mielenkiintoista tavata heidät. Jännittynyt odotus täytti mieleni.

 

~o~

 

Suureksi hämmästyksekseni Jack ei ohjannut Pearlia Port Royalin satamaan, vaan ankkuroi sen kauemmas. Port Royal sijaitsi lahdelmassa. Korkeat kukkulat ympäröivät pientä, mutta kaunista satamakaupunkia ja peittivät samalla myös Pearlin uteliaiden katseilta.

                 Vain minä ja Jack poistuimme laivasta, muut jäivät odottamaan paluutamme. Jack souti pienen veneen rantaan ja veti sen sitten riittävän ylös, jotta vesi ei veisi sitä. Lähdimme kävelemään kohti kaupunkia hiljaisuuden vallitessa. Kuljin hieman Jackin perässä, enkä voinut olla seuraamatta hänen lihastensa liikkeitä hänen vaatteidensa alla. Tuo mies kiehtoi minua aivan liikaa, enkä oikeastaan enää jaksanut vastustaa lämmintä tunnetta vatsani pohjalla.

”Sinun on parasta varoa punatakkisia miehiä”, Jack sanoi minulle, kun lähestyimme kaupunkia.

”Ai, miksi?” ihmettelin.

“He ovat kuninkaallisen laivaston väkeä, eivätkä erityisemmin pidä merirosvoista”, Jack sanoi ja katsoi nyt minua suoraan silmiin. “Sinä olet nyt merirosvo, tai ainakin näytät sellaiselta. He halkeaisivat onnesta, jos saisivat sinut kiinni, varsinkin eräs kommodori Norrington.”

                 Nyökkäsin Jackille. Oli sanomattakin selvää, että voisin päätyä hirsipuuhun aamunkoitteessa, jos jäisin kiinni. Päätin siis olla varovaistakin varovaisempi seuratessani Jackia Port Royaliin.

                 Port Royal ei muistuttanut lainkaan Tortugaa. Se oli siisti ja kaunis pieni kaupunki. Ihmiset olivat pukeutuneet hienostuneesti ja käyttäytyivät myös sen mukaan. Muutamat katsoivat minua oudosti. Täällä ei kai oltu totuttu housuissa kulkeviin naisiin.

                 Jack johdatti minut kapealle kujalle ja sieltä sepänpajaan. Hän kiskaisi oven auki ja päästi minut sisälle seuraten itse perässä. En tiennyt, että hän osasi olla myös herrasmies. Jostain syystä ajatus sai minut hymyilemään.

                 Kävelin sisään hämärään pajaan. Askeleeni saivat nuoren sepän kääntymään minuun päin. Hän näytti melko söötiltä luonnonkiharine hiuksineen ja pienine viiksineen.

”Kuinka voin auttaa teitä… neiti?” minua hieman vanhempi nuorukainen kysyi. Hymyilin hänelle vaivautuneena. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa.

”Hän tarvitsee miekan, William”, Jack sanoi astuen esiin varjoista.

“Jack!” Williamiksi kutsuttu nuorimies huudahti. ”Jack Sparrow!”

”Kapteeni”, Jack korjasi ja virnisti.

                 Jack esitteli minut ystävälleen William Turnerille ja kertoi, että tämän isä oli ollut merirosvo ja purjehtinut ennen kuolemaansa hänen miehistössään.

”Vanha Saappaanraksi, vain minä tunsin hänet William Turnerina”, Jack sanoi. “Ja Will on muuten aivan hänen näköisensä.”

                 Nyökkäsin, koska en tiennyt, mitä muutakaan olisin tehnyt. En tuntenut Willin isää, joten en osannut sanoa mitään.

”Olet siis Jackin miehistön uusi jäsen?” Will kysyi minulta.

”Niin…” vastasin hieman epävarmasti.

”Et kylläkään vaikuta merirosvolta”, Will ihmetteli vielä. En tiennyt, mitä olisin sanonut. Tiesin käyttäytyväni ja puhuvani hieman eri tavoin kuin muut merirosvot, mutta miten olisin voinut omaksua heidän tapansa hetkessä.

                 Huomatessaan vaivautuneisuuteni Will vaihtoi puheenaihetta miekkoihin. Hän esitteli minulle monia tekemiään aseita, ja ne olivat todella kauniita. Yhtäkkiä hän pyysi minua kokeilemaan yhtä. Paniikki ryntäsi vatsaani. En ollut koskaan pidellyt kädessäni miekkaa, enkä siis tiennyt, miten minun tulisi toimia. Mieleeni palautui muutamia kohtia elokuvasta Zorron naamio, mutta en kuollaksenikaan pystynyt muistamaan, miten miekkaa tuli pidellä. Lopulta päätin kuitenkin ottaa riskin, että nolaisin itseni.

                 Will ojensi miekan minulle. Tartuin sen kahvaan ja kokeilin sen painoa. Se ei tuntunut liian painavalta. Itse asiassa sen paino tuntui juuri sopivalta, vaikka en tiennytkään, miten painavia miekkojen tulisi olla. Se myös istui käteeni kuin valettu. Tämä mies tosiaan osasi alansa, ja hyvin osasikin.

                 Heilautin miekkaa kokeilevasti kaaressa. Sen täytyi näyttää erittäin kömpelöltä, sillä molemmat miehet katsoivat minua hieman huvittuneena. Nolona laskin miekan alas.

”En… En ole käyttänyt miekkaa koskaan ennen”, mutisin aivan punaisena. Will vilkaisi nyt Jackia kulmiensa alta ja kiskoi tämän syrjempään. Hän selvästikin yritti puhua niin hiljaa, etten kuulisi hänen sanojaan, mutta silti ne kantautuivat korviini.

”Miksi tuo tyttö on sinun miehistössäsi? Jopa minä huomaan, ettei hän ole merirosvo. Saatat hänet vielä suureen vaaraan…” Will mutisi hiljaa.

”Miehistöni poimi hänet merestä… Hänellä on kai muistinmenetys tai jotain, enkä voinut vain jättää häntä Tortugaan. Tiedäthän sinä, millainen paikka se on… Paremmassa turvassa hän on minun kanssani, ja sitä paitsi hän halusi jäädä Pearlille… “

                 Hämmästyin Jackin sanoja, sillä en ollut koskaan kuullut hänen selittelevän kellekään tekojaan. Miksi hän siis vaivautui nyt?

”Mutta hän ei edes osaa käyttää miekkaa”, Will älähti.

“Hei! Te kaksi! Kuulen kaiken, mitä puhutte!” huudahdin. En pitänyt siitä, että minusta puhuttiin kuin en olisi itse ollut paikalla. ”Älkää keskustelko minusta niin kuin en olisi täällä!”

                 Olin todellakin raivoissani. Jos Jack raahasi minua mukanaan vain säälistä, en halunnut jäädä Pearlille.

”Olen pahoillani, neiti Smith”, Will mutisi hieman nolostuneena. ”Olen vain… hieman huolissani teistä. Satun tietämään, millainen hurjapää -”

“Osaan pitää huolen itsestäni!” kivahdin. Ainakin olin ennen osannut pitää huolta itsestäni. Suoraan sanottuna en ollut varma, osaisinko enää… tai siis tässä ajassa.

”Rauhoitu, ei Willin tarkoitus ollut loukata sinua…” Jack sanoi, ja näin, että häntä nauratti.

”Loistavaa! Naura vain minulle!” huusin ja marssin ulos pajasta lyöden oven perässäni kiinni.

Pamautettuani oven kiinni lähdin vaeltamaan päämäärättömästi pitkin katuja. Jälleen ohikulkijat soivat minulle oudoksuvia katseita. Kerran näin myös vilauksen punatakkisista miehistä ja piilouduin varjoihin. Vaikka olinkin vihainen Jackille, en halunnut uhmata hänen neuvojaan. Hän varmasti tiesi, mistä puhui.

                 Saavuin kaupungin torille ja aloin tutkia erinäisiä kojuja. Tarjolla oli hedelmiä ja kalaa sekä koruja, joita katselin mielenkiinnolla. Minun oli kuuma ja otin hatun pois päästäni. Hetken päästä tajusin jonkun tuijottavan minua.

”Mitä hemmettiä sinä tuijotat?” kysyin yhä pahantuulisena.

                 Mies käveli lähemmäs ja katsoi minua suoraan silmiin. Hän näytti ensin huolestuneelta, mutta sitten hän silmiinsä syttyi onnellinen valo.

”Se todellakin olet sinä! Luulin sinun kuolleen!” mies huudahti.

“Mitä?” Mistä mies oikein puhui? ”En ymmärrä, mistä puhut.”

“Mutta Annabelle, se olen minä, isäsi!” mies sanoi.

“En ole tyttäresi”, sanoin rauhallisesti. Mies olikin luullut minua vain joksikuksi toiseksi. “Ja minun nimeni ei ole Annabelle. Olen Ann Smith.”

”Voi, rakasta tytärtäni! Ei muista omaa isäänsä”, mies mutisi ja tarttui käteeni. “Sinun on tultava kanssani kotiin. Philipkin on kaivannut sinua niin paljon…”

                 Mies kiskoi minut mukaansa, ja olin niin järkyttynyt, etten osannut edes vastustella. Tilanne vaikutti jotenkin käsittämättömältä. Ilmeisesti muistutin miehen kuollutta tytärtä, ja nyt tämä höyrypää kuvitteli saaneensa tyttönsä takaisin. Kun olimme kulkeneet jo melko pitkän matkan, tajusin alkaa rimpuilla.

”Päästä irti!” huusin miehelle. Tämä pysähtyi juuri silloin kauniin talon oven eteen ja kiskoi oven auki.

”Kaikki on hyvin, kultaseni. Tervetuloa kotiin”, hän sanoi ja vei minut sisälle suureen taloon.

Luku 7

Sulhanen ja pako

 

Tuijotin ympärilleni suuressa talossa. Se oli todella kaunis ja täynnä antiikkisia huonekaluja. Tosin eivät ne tietenkään tässä ajassa olleet antiikkisia, vaikka näyttivätkin siltä minun silmissäni. Vedin syvään henkeä. Talo oli kieltämättä häikäisevän kaunis, oli vaikea uskoa, että se oli todellinen.

                 Talo oli kuitenkin yhtä totta kuin se, että olin 1600-luvulla. Myös tuntematon mies vierelläni oli todellinen, valitettavasti.

”Missä olemme?” kysyin mieheltä.

“Kotona, kultaseni”, mies vastasi ja hymyili minulle.

”En ole ´kultasesi’, eikä tämä ole kotini”, sanoin. “Kotini on… eräällä laivalla.”

”Ei, ei, ei… Tämä on sinun kotisi, Annabelle. Etkö muka muista?” mies jatkoi itsepintaista väittämistään.

                 Puistelin päätäni ärtyneenä, kun huoneeseen asteli rehevä nainen. Naisen kasvoille nousi hämmästynyt, mutta onnellinen ilme, kun hän näki minut. Hän ryntäsi halaamaan minua rutistaen melkein luuni kasaan.

”Rakas Annabelle! Missä sinä olet ollut? Luulimme kaikki, että kuolit merirosvojen hyökkäyksessä”, nainen huokaisi itkien. Työnsin häntä kevyesti kauemmas.

”Otan osaa suruunne, mutta en ole Annabelle”, sanoin tuntien sääliä näitä ihmisiä kohtaan.

”Mitä sinä tyttörukka oikein höpiset? Tietenkin sinä olet Annabelle Smith”, nainen tuhahti ja pyyhki kyyneleet silmäkulmistaan.

”Rouva Roach, luulenpa että teidän on syytä hakea perhelääkäri paikalle*”, sanoi mies, jonka nyt oletin olevan herra Smith.

                 Pyylevä nainen nyökkäsi herra Smithille ja kiirehti pois huoneesta. Ei kestänyt kovinkaan kauan, kun hän jo palasi laihan, viisaan näköisen miehen kanssa. Mies katseli minua hetken ja kääntyi sitten puhumaan herra Smithille. Tämä ja rouva Roach poistuivat paikalta.

                 Perhelääkäri istahti sohvalle ja pyysi minua istumaan viereensä. Tunsin oloni epämukavaksi, mutta tottelin häntä kuitenkin.

”No, kerrohan nimesi”, mies sanoi ja hymyili.

“Ann Smith”, vastasin.

”Onko Ann lyhennys Annabellesta?” mies kysyi yllättäen.

”Tuota… Ei ole! Minun nimeni on Ann”, vastasin kiivaasti. En totta vieköön puhuisi itseäni pussiin.

”No, Ann, missä olet ollut viimeiset kolme viikkoa?” lääkäri jatkoi kyselemistään.

“Eräällä laivalla”, vastasin, vaikka en ollutkaan ollut Pearlilla aivan niin kauan.

”Ja miten päädyit sinne?”

“Miehistö löysi minut merestä ajelehtimasta”, vastasin ja tajusin samassa, että olin kertonut ehkä liikaakin.

”Entä muistatko mitään ennen sitä?” mies jatkoi. Mietin tarkasti, mitä oikein kertoisin hänelle, mutta mieleeni ei tullut mitään järkevää.

”En”, sanoin lopulta.

                 Tohtori esitti minulle vielä muutaman kummallisen kysymyksen ja meni sitten huoneen ovelle. Kuulin hänen puhuvan herra Smithin kanssa, mutta en saanut sanoista selvää. Hetken kuluttua rouva Roach tuli sisälle.

”Voi, miten kamalaa, kultaseni”, hän sanoi minulle.

”Mikä on kamalaa?” ihmettelin.

“Tuo muistinmenetys, kultaseni. Tohtori sanoi, että voi mennä viikkoja ennen kuin muistisi palaa”, nainen selitti ja tarttui käteeni. “Tulehan nyt mukaani. Vien sinut huoneeseesi, että pääset vaihtamaan nuo kamalat vaatteet pois päältäsi!”

                 Seurasin naista ihmeissäni. Mitä jos kaikki nämä ihmiset puhuivatkin totta? Ehkä todellakin olin Annabelle Smith ja koko tulevaisuus oli ollut vain jotain hullua unta. Ajatus tuntui käsittämättömältä, mutta kuitenkin järkevämmältä kuin ajassa matkustaminen. Silti siinä tuntui samalla olevan jotain täysin väärää.

                 Rouva Roach vei minut kauniiseen makuuhuoneeseen ja istutti minut sängylle. Hän avasi suuren vaatekaapin ja alkoi penkoa sitä. Sitten hän asetteli sängylle viereeni alusmekon, korsetin sekä kauneimman puvun, jonka olin koskaan nähnyt. Minun oli pakko myöntää, että tunsin suurta halua laittaa sen päälleni.         Kuin transsissa tottelin rouva Roachia, kun hän pyysi minua riisumaan ylläni olevat vaatteet. Viikkasin ne siistiin pinoon sängylle ja asetin saappaat sängyn vierelle. Tunsin oloni hämmentyneeksi ollessani pelkissä alusvaatteissani vieraan naisen edessä, mutta tämä ei vaikuttanut yhtään vaivautuneelta. Hän vain ihmetteli rintaliivejäni ja pyysi minua riisumaan nekin.

                 Hieman nolostuneena riisuin rintaliivit ja kiskoin alusmekon vartaloni suojaksi. Rouva Roach otti korsetin sängyltä ja kietoi sen ympärilleni. Sitten hän alkoi kiristää nauhoja. Se tuntui kamalalta, aivan kuin joku olisi yrittänyt tukehduttaa minua.

”Onko… minun… pakko… käyttää… tätä…” huohotin palleani painuessa kasaan.

”Tietenkin, kultaseni. Sinä olet hieno nainen, ja hienot naiset käyttävät korsettia”, nainen vastasi puistellen päätään.

                 Luulin, ettei korsetin kiristäminen loppuisi ikinä, mutta parissa minuutissa rouva Roach oli saanut sen mielestään tarpeeksi kireälle. Sitten hän puki ylleni mekon ja kiinnitti senkin takaapäin. Kärsien yhä lievistä hengitysvaikeuksista kävelin peilin eteen ja katsoin itseäni.

                 Puku istui minulle täydellisesti, aivan kuin se olisi tehty minua varten. Tämä seikka oli melko huolestuttava, sillä pukuhan ei ollut minun, vaan Annabelle Smithin. En kuitenkaan voinut olla ihailematta sitä. Valkoinen, leveä kaula-aukko ylettyi juuri ja juuri peittämään olkapääni. Se oli reunustettu pitsillä, ja heti sen jälkeen alkoi hennonvaaleanvihreä puvun yläosa. Hihat ulottuivat vain kyynärtaipeisiini, ja ne olivat osittain pelkkää pitsiä. Alempi helma oli valkoista silkkiä, ylempi taas vaaleanvihreää. Kummatkin laskeutuivat kauniisti aaltoillen maahan.

                 Rouva Roach auttoi minua sujauttamaan mustat, sirot kengät jalkoihini (nekin sopivat huolestuttavan hyvin) ja kampasi sitten hiukseni suurelle nutturalle. Hän jätti muutaman hiuskiehkuran roikkumaan vapaasti. Katsoessani jälleen peiliin minun oli pakko myöntää, että näytin siltä kuin olisin todella kuulunut tähän aikaan.

                 Samassa huoneen ovelta kuului koputus. Nuori palvelustyttö astui sisään ja katsoi minuun ujosti.

”Herra Spear odottaa teitä olohuoneessa, neiti Smith”, tyttö sanoi.

“Kerro hänelle, että Annabelle tulee aivan pian”, rouva Roach vastasi puolestani, ja tyttö poistui sulkien oven perässään.

”Kuka tämä herra Spear on?” kysyin naiselta.

“Hyvänen aika... Hän on sulhasenne”, nainen huudahti ja työnsi jo minua ulos huoneesta.

”Mitä? Olenko minä menossa naimisiin?  Enhän minä edes tunne häntä!” huudahdin, mutta turhaan. Rouva Roach vain puisteli päätään ja raahasi minut puoliväkisin olohuoneeseen.

                 Olohuoneen keskellä seisoi melko komea nuorimies, joka hymyili minulle ystävällisesti. Vaikka hän olikin hyvännäköinen, hän ei ollut yhtään sellainen mies, josta olisin voinut edes kuvitella kiinnostuvani.

”Se on siis totta!” mies huudahti ja tuli luokseni. ”Sinä olet elossa! Olen kaivannut sinua niin paljon!”

“Olen pahoillani, mutta en tunne teitä, herra Spear”, sanoin tuntien jälleen sääliä kaikkia näitä outoja ihmisiä kohtaan.

”Philip, sano minua Philipiksi”, mies korjasi. Nyt siis tiesin hänen nimensä. ”Isäsi kertoi minulle muistinmenetyksestäsi ja siitä, että et luultavasti muistaisi minua.”

“Ai”, sanoin ja hiljenin sitten. En tiennyt, miten jatkaa.

                 Philip vei minut sohvalle istumaan ja tarttui käsiini. Hän katsoi minua suoraan silmiin. Hänen silmänsä olivat vihreät, mutta jostain syystä ne toivat mieleeni Jackin. Yhtäkkiä tunsin valtavaa halua rynnätä takaisin sepänpajaan ja pyytää merirosvolta anteeksi lapsellista käytöstäni. En halunnut olla tämän Philipin kanssa, halusin Jackin luokse, enkä kuitenkaan päässyt mihinkään.

”Kerron sinulle kaiken itsestäni ja meistä… Ehkä sinä sitten muistat”, Philip sanoi.

                 Kuuntelin ikuisuuden Philipin jaaritteluja siitä, kuinka hän oli tullut töihin isälleni ja ihastunut minuun, siis Annabelleen, välittömästi. Hän kertoili yhteisistä päivällistä ja kahdenkeskisistä kävelyretkistä niiden jälkeen. Sitten hän kertoi, kuinka meidän oli tarkoitus mennä naimisiin. Annabelle, eli siis minä, oli kadonnut vain kuukautta ennen suunniteltuja häitä. Herra Smith, joka kuitenkin oli uskonut tyttärensä löytyvän vielä, oli sinnikkäästi jatkanut häävalmisteluja.

                 Tässä kohtaa nielaisin kuuluvasti. Jos Annabelle oli kadonnut vain kuukautta ennen häitä, ja hänen katoamisestaan olisi nyt kulunut kolmisen viikkoa, se tarkoitti, että häät olisivat viikon päästä. Minun olisi jotenkin päästävä pois täältä, ja nopeasti.

                 Nousin sohvalta ja tempaisin käteni irti Philipin otteesta. Nuorukainen katsoi minua säikähtäneenä.

”Olen pahoillani, mutta minun on pakko mennä… ööh… sepänpajaan”, sanoin hänelle toivoen pääseväni lähtemään.

“Mutta Ann, et sinä voi sinne mennä! On melkein päivällisaika. Herra Turner ei ole siellä ja sitä paitsi…” Philip yritti estää minua.

”Minun on pakko mennä! En voi selittää tarkemmin, mutta minun on vain pakko!” huudahdin.

                 En kuitenkaan ehtinyt karata minnekään, sillä rouva Roach tuli ilmoittamaan päivällisen olevan katettu. Philip tarttui käsipuoleeni ja talutti minut päivällishuoneeseen lievästä vastustelustani huolimatta.

                 Herra Smith istui jo pöydässä odottamassa meitä. Philip veti minulle tuolin ja istuin siihen, koska en tiennyt, mitä muutakaan olisin tehnyt.

                 Rouva Roach ja nuori palvelustyttö tarjoilivat päivällisen. Yritin syödä mahdollisimman sivistyneesti, vaikka olin viime päivinä jo ehtinyt tottua aivan toisenlaiseen käytökseen. Ruoka oli kieltämättä erinomaista, ja viinikin maistui siedettävältä.

                 Päivällisen aikana miehet keskustelivat innokkaasti yhteisistä kauppamatkoistaan. Sain heidän puheistaan sellaisen käsityksen, että Annabellekin oli aina ollut isänsä mukana matkoilla, sillä tyttörukan äiti oli kuollut tämän ollessa vain kolmevuotias.

                 Jonkin ajan kuluttua tunsin itseni kylläiseksi. Lisäksi korsetti puristi edelleen niin inhottavasti, etten voinut kuvitellakaan syöväni kovin suuria määriä ruokaa. Miesten yhä keskustellessa annoin katseeni harhailla huoneessa. Se oli valaistu kynttilöillä, ja nurkat olivat varjojen peitossa. Katseeni kuitenkin osui seinällä olevaan tauluun. Kuvan henkilö sai minut vetämään syvään henkeä, hyvä etten sentään kirkaissut.

”Kuka tuo on?” kysyin herra Smithiltä osoittaen taulua.

”Kultaseni, hän on äitisi”, tämä vastasi katsoen minua huolestuneena.

                 Ja todellakin, kuvassa oli äitini. Minun oma äitini tulevaisuudesta. Kuvassa hänellä vain oli yllään barokkipuku ja hänen hiuksensa olivat nutturalla, mutta hän oli aivan selvästi äitini. Sydämeni hakkasi rintaani vasten lähes tuskallisesti. Nousin pöydästä ja tunsin samassa pyörtyväni.

                 Jonkin ajan kuluttua heräsin huoneessani. Philip istui sängyn reunalla ja silitti poskeani.

”Taisit muistaa jotakin”, hän melkein kuiskasi.

“Minä… haluaisin olla hetken yksin”, sanoin hänelle. Nuorukaisen ilme muuttui pettyneeksi, mutta hän kuitenkin nyökkäsi minulle.

”Ilmoita minulle, jos tarvitset jotain”, hän sanoi vielä ja poistui sitten huoneesta.

                 Nousin istumaan sängyllä ja mietin. Miten kuvassa voi olla minun äitini? Oliko Annabelle Smith minulle jotain kaukaista sukua? Se olisi ainoa mahdollinen selitys. Tai ei ainoa, oli myös mahdollista, että todellakin olin Annabelle Smith ja että olin menettänyt muistini.

                 Nousin seisomaan ja puistelin päätäni. Mikään ei ollut enää varmaa. Ryntäsin huoneen ovelle ja lukitsin sen. Ainoa asia, jonka tiesin, oli etten halunnut olla enää hetkeäkään tässä talossa näiden ihmisten kanssa. Halusin ehdottomasti Jackin luokse. Tiesin kuitenkin, ettei herra Smith päästäisi minua ulos tähän aikaan yöstä.

                 Kävelin huoneessa ympyrää ja jatkoin miettimistä. Ikkuna! Voisin ehkä karata sitä kautta. Juoksin ikkunalle ja työnsin sen auki. Kylmä ilmavirta heilutti verhoja. Katsoin ikkunasta alas ja näin, ettei pudotus ollut aivan lyhyt. Tarvitsisin köyttä.

                 Käännyin takaisin huoneeseen päin ja tutkin sitä katseellani. Siellä ei ollut köyttä. Avasin vaatekaapin, mutta se oli täynnä pukuja. Huomasin, että rouva Roach oli tunkenut myös merirosvovaatteeni sinne. Otin ne ulos päättäen vaihtaa ne ylleni. Niissä olisi helpompi paeta. Kauhukseni huomasin kuitenkin, etten saanutkaan pukua yltäni itse. Kirosin äänettömästi typerät naistenvaatteet ja päätin antaa asian olla.

                 Jatkoin köyden etsimistä, mutta turhaan. Viimein pysähdyin synkkänä. En mitenkään pääsisi alas ilman köyttä. Silloin katseeni osui sänkyyn. Miksi en käyttäisi ikivanhaa lakanatemppua? Riuhdoin lakanat pois sängystä ja revin ne kahtia. Sitten solmin ne yhteen tiukaksi köydeksi. Sidoin köyden toisen pään tukevaan pöydänjalkaan kiinni ja toisen heitin alas ikkunasta. Rukoilin kaikkia jumalia, ettei kukaan huomaisi sitä. Seuraavaksi heitin alas saappaani ja merirosvovaatteeni. Ne aiheuttivat pehmeän tömähdyksen osuessaan maahan.

                 Nyt oli aika minun itseni kiivetä alas. Kokeilin vielä kerran köyteni kestävyyttä nykimällä sitä ja kapusin sitten alas ikkunasta. Etenin melko hitaasti, mutta pääsin kuitenkin lopulta alas. Samassa kuulin yläpuolelta jyskettä. Joku ilmeisesti riuhtoi huoneen ovea auki. En jäänyt ihmettelemään tapahtumia, vaan kaappasin vaatteeni syliini ja juoksin yöhön.

                 Kaduilla oli hiirenhiljaista, eikä ketään näkynyt missään. Pelko hiipi mieleeni. Olin varmasti eksyksissä. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä sepänpaja olisi tai edes miten löytäisin takaisin Pearlille. Kuljin seinien vierustoja pitkin katuja eteenpäin toivoen löytäväni edes yhden ihmisen, jolta voisin kysyä tietä.

                 Pitkän harhailun jälkeen huomasin helpotuksekseni tutun kyltin. Sepänpaja. Vetäisin oven auki ja astuin sisään pimeään pajaan. Samassa tunsin jonkun painavan käden suulleni ja vetävän veitsen kurkulleni.

 

*En ole aivan varma, oliko 1600-luvulla perhelääkäreitä, mutta kai nyt ainakin jonkinlaisia tohtoreita kuitenkin. Huoh, olisi ehkä sittenkin pitänyt istua niillä historian tunneilla…

 

Luku 8

Paluu Black Pearlille

 

”Päästän irti, jos et huuda”, miehen ääni kuiskasi korvaani. Nyökkäsi kevyesti peläten, että veitsi viiltäisi kurkkuni auki. Mies otti kätensä pois suuni edestä, mutta ei siirtänyt veistä.

”Kuka olet?” hän kysyi, ja samassa tunnistin hänen äänensä.

”Jack, sinä senkin ääliö! Se olen minä, Ann!” huudahdin.

                 Jack siirsi veitsen pois kurkultani ja veti minut ikkunan ääreen. Kuunvalo valaisi kasvomme. Hän tuijotti minua pitkään suoraan silmiin ja katsoi sitten vaatteitani hetken ajan ihmettelevä ilme kasvoillaan.

”Mitä sinulle tapahtui? Missä olet ollut? Ja miksi olet pukeutunut noin?” hän kyseli minulta hirvittävällä vauhdilla. Oliko hän ollut huolissaan?

”Pitkä juttu, ja juuri nyt haluaisin vain nukkua”, sanoin aidosti väsyneenä. Päivä oli ollut henkisesti todella raskas, ja äitini kuva Smithien seinällä vaivasi minua yhä.

”Olet oikeassa, meidän pitäisi palata Pearlille. Mutta pidä huolta, ettet enää ikinä katoa tuolla tavoin”, Jack sanoi.

“Olitko huolissasi minusta?” ihmettelin.

”Kuninkaallisen laivaston väli olisi voinut nähdä sinut!” Jack tuhahti. “Mutta meidän on parasta lähteä nyt.”

                 Puristaen vaatteitani kainalossani seurasin Jackia ulos pajasta. Hiivimme katuja pitkin rannalle. Kun viimein saavuimme pienelle veneelle, käännyin katsomaan taakseni. Kenties olin juuri hylkäämässä perheeni. Samassa näin, että kaupungissa kierteli useita valoja. Olin varma, että niin sanottu isäni oli hankkinut miehiä etsimään minua. Meidän olisi päästävä pian Pearlille.

                 Jackin soutaessa tuijotin herkeämättä rannalle. Valot kiertelivät kaupungissa, mutta yksikään ei lähestynyt sitä rantaa, jolta olimme juuri poistuneet. Pian pääsin kapuamaan laivaan ja kuulin Jackin antavan välittömän lähtökäskyn miehilleen. Nojasin reelinkiin ja katsoin pitkän aikaa, kuinka Port Royal pieneni pienenemistään. Jostain syystä tunsin jättäneeni jotain tärkeää taakseni tuon kaupungin myötä. Ajatus vaivasi minua ja sai oloni yksinäiseksi. Juuri sillä hetkellä tunsin olevani täysin eksyksissä.

Lopulta raahasin sekä itseni että vaatteeni kapteenin tiloihin. Päätin olla ajattelematta ikäviä asioita ja mennä vain nukkumaan. Avattuani oven näin, että Jack oli jälleen kerran juomassa rommia. Mietin, tekikö hän edes koskaan iltaisin mitään muuta.

                 Asetin vaatteeni tuolille ja potkin kengät jaloistani. Väsyneenä istahdin sängylle ja katsoin, kuinka Jack kohotti, ties kuinka monennen kerran, pullon huulilleen.

”Näytät kauniilta, rakas”, mies sanoi yhtäkkiä ja laski pullon pöydälle.

”Kiitos”, kuiskasin ja nousin sängyltä. Korsetti ahdisti minua ja halusin päästä siitä eroon. Taivutin käteni selkäni taakse lainkaan ajattelematta, mitä oikein tein, ja yritin saada pukua pois päältäni.

                 Jack seurasi touhujani hetken ja tuli sitten luokseni hymyillen.

”Tarvitsetko kenties apua, rakas?” hän kysyi. “Olen mestari tämän kaltaisissa jutuissa.”

                 Tuhahdin kapteenille. En epäillyt lainkaan, etteikö hän osaisi riisua pukua paremmin kuin minä (todennäköisesti hänellä oli tämän ajan naisten vaatteista huomattavasti enemmän kokemusta kuin minulla), mutta en voinut antaa hänen tehdä sitä. Yritin vielä kerran saada typerää mekkoa aukeamaan, mutta yritys ei tuottanut minkäänlaista tulosta.

”Hyvä on… Auta minua”, sanoin Jackille ärtyneenä.

                 Jack tuli lähelleni ja tunsin hänen sormien askaroivan mekon nyörien kimpussa. Hän oli niin lähellä, että saatoin tuntea hänen hengityksensä niskassani. Tunne teki oman hengittämiseni vieläkin vaikeammaksi.

Hetken päästä koko asu putosi nilkkoihin. Seuraavaksi tunsin hänen avaavan korsettini nauhat. Saatoin jälleen hengittää kunnolla.

                 Käännyin ympäri ja nappasin korsetin Jackin käsistä. Hymyilin hänelle heikosti tuntien lievää huimausta hänen läheisyytensä vuoksi. Salatakseni hämmennykseni astuin ulos puvusta, nostin sen ja asettelin tuolin selkänojalle. Kun käännyin takaisin Jackiin päin, näin hänen tuijottavan yhä minua.

”Haluaisitko kenties apua tuonkin kanssa?” Jack kysyi virnistäen, ja tajusin, että ylläni oli enää alusmekko ja pikkuhousuni.

                 Peräännyin yhden askeleen verran ja takapuoleni osui pöydän reunaan. Sydämeni hakkasi jälleen rintaani vasten. Näin Jackin tulevan hitaasti lähemmäs ja toivoin, että hän olisi kävellyt nopeammin.

                 Olisin voinut lyödä itseäni ajatuksen johdosta. Mikä minua oikein vaivaisi? En saanut ajatella Jackista tällä tavoin, mutta toisaalta en kyennyt estämäänkään ajatuksiani. Ehkä minun vain pitäisi antaa periksi.

                 Jack seisoi nyt edessäni ja katseli minua mietteliäänä. Hengitin syvään, ja tunsin rintani kohoilevan hengitykseni tahtiin. Jack nojautui lähemmäs minua, ja saatoin haistaa jälleen rommin.

”Mikset kertoisi, minne oikein katosit päivällä?” hän kysyi aivan yllättäen.

                 Seisoin hetken paikallani. Hän oli tehnyt sen taas. Ensin hän puhui vihjailevasti ja juuri, kun luulin hänen aikovan vähintäänkin suudella minua, hän kysyikin jotain täysin odottamatonta.

                 Livahdin pois Jackin ja pöydän välistä tuntien lievää pettymystä. Kielsin välittömästi itseäni ajattelemasta, mistä pettymyksen tunne saattaisi johtua. Jack nosti pullon huulilleen ja katsoi minuun kysyvästi.

”Niin kuin sanoin, se on pitkä juttu”, mutisin. “Ja minä olen erittäin väsynyt. Ehkä minun olisi parasta käydä nukkumaan. Voimme puhua myöhemminkin.”

                 Jack katsoi minua pitkään. Tunsin hänen ruskeiden silmiensä katseen tunkeutuvan ihonikin alle. Jostain syystä hengitykseni kiihtyi ja sydämeni alkoi jälleen jyskyttää. Nostin jalkanikin sänkyyn, vedin peiton päälleni ja kävin makaamaan kasvot seinään päin. En halunnut Jackin huomaavan kiihtymystäni.

                 Äkkiä tuli aivan pimeää. Tiesin Jackin sammuttaneen kynttilät. Tunsin hänen tulevan viereeni sängylle. Hän painautui kevyesti selkääni vasten ja kosketti hiuksiani.

”Ei sinun tarvitse pelätä minua”, hän kuiskasi korvaani. Sitten tunsin hänen kiertävän kätensä vyötärölleni, kuten joka ainoana yönä siitä asti, kun olin saapunut tälle laivalle.

                 Tuijotin eteeni pimeässä. Miksi hän luuli minun pelkäävän häntä? Enhän minä pelännyt… minä halusin häntä, aivan liikaa.

                 Hetken päästä kuulin hiljaista tuhinaa viereltäni ja tiesin Jackin olevan jo unessa. Suljin itsekin silmäni, mutta uni pysyi poissa. Tuntui liian hyvältä olla jälleen turvassa Jackin luona. En voinut nukkua juuri nyt.

 

Luku 9

Jalkatyötä ja jynssäystä

 

Tunsin Jackin hengityksen niskassani ja hänen kätensä vyötäröni ympärillä. En voinut nukkua. Päivän tapahtumat pyörivät yhä mielessäni. Äitini kuva kirveli mieltäni myrkyn lailla. Se sai minut epäilemään itseäni. Ehkä olin hullu, kun kuvittelin saapuneeni tulevaisuudesta. Ja kuitenkin pystyin yksityiskohtaisesti kertomaan 2000-luvusta halutessani. Jos en olisi kokenut sitä, pystyisinkö siihen?

                 Minua pelotti ajatus, että todellakin olisin Annabelle Smith. Se tarkoittaisi sitä, että olin lupautunut Philipille – miehelle, joka ei kiinnostanut minua pätkääkään. Annabellella täytyi olla todella surkea miesmaku, tai sitten avioliitto oli järjestetty.

                 Annabelle ei kuitenkaan ollut ainoa mieltäni painava asia. Vieressäni nukkuva merirosvokapteeni tunkeutui itsepäisesti ajatuksiini vähän väliä. Istuessani mastossa hän oli mielessäni, samoin jynssätessäni kantta puhtaaksi. Monesti tunsin hänen katseensa selässäni työskennellessäni. Toisaalta se häiritsi minua, mutta toisaalta se tuntui vain hyvältä.

                 Huokaisin syvään. Joka kerta, kun ajattelin Jackia, tunsin perhosten leijailevan vatsani pohjalle. En voinut sille mitään, enkä oikeastaan enää halunnut taistella tunnetta vastaan. Se tunne sai tämän ajan ja paikan tuntumaan kodilta ja piti epätoivon poissa.

                 Yhtäkkiä käännyin toiselle kyljelleni sängyssä ja painauduin Jackin paljasta rintaa vasten. Jack liikahti hieman, siten että pääsin mukavasti käpertymään hänen kainaloonsa. Jostain syystä tunsin itseni niin onnelliseksi, että minua itketti. Kiersin oikean käteni Jackin ympärille ja suljin silmäni. Pian olin rauhallisemmassa unessa kuin moneen päivään.

 

~o~

 

Aamulla havahduin hereille. Olin yksin sängyssä, Jack oli ilmeisesti jo noussut. Nousin itsekin venytellen raukeasti. En ollut vähään aikaan tuntenut itseäni näin hyvin levänneeksi. Nopeasti kiskoin valkoisen alusmekon pois päältäni ja vaihdoin merirosvovaatteet ylleni. Join kulauksen vettä (en syö aamiaista koskaan) ja menin sitten kannelle.

                 Jack seisoi laivan keulassa ja tuijotti merelle. Kävelin hänen viereensä. Suolainen tuuli oli tänään kovempi kuin moneen päivään.

”Minulla on sinulle jotain, rakas”, Jack sanoi ja kääntyi minuun päin. Hän ojensi minulle miekkaa, jonka kanssa olin nolannut itseni edellisenä päivänä. ”On parasta, että alat harjoitella sen käyttöä.”

”Mutta miten? En tiedä miekkailusta mitään…” mutisin. Minua nolotti oma avuttomuuteni.

”Minä opetan sinua”, Jack sanoi ja ojensi miekan minulle. Tartuin siihen epävarmasti.

                 Jack tuli vierelleni ja neuvoi minulle, miten minun tuli käsiäni pitää. Sitten hän näytti minulle, millaisessa asennossa minun tuli seistä. Apinoiden häntä asetin jalkani yhdeksänkymmenen asteen kulmaan siten, että kantapäiden väliin jäi puolentoista jalkaterän mittainen väli.

Seuraavaksi Jack käski minun koukistaa polviani, mutta pysyä muuten paikallani.

”Vielä alemmas. Sinun tulee olla asennossa, jossa tasapainosi ei pääse horjumaan”, hän totesi minun koukistaessani polviani vain hiukan.

                 Tunsin itseni erittäin typeräksi seisoessani kannella miekka kädessä omituisessa asennossa.

”Tuota kutsutaan varoasennoksi”, Jack sanoi. ”Liikuitpa mihin tahansa, sinun tulee aina liikkeen jälkeen palata siihen.”

                 Nyökkäsin miehelle ja keskityin pitämään itseni varoasennossa. Huomasin sen käyvän reisilihaksiin. En ollut harjoittanut lihaksiani yli viikkoon ja juuri nyt kaduin sitä todella. Jack selitti minulle, etten saanut kallistaa lantiota, vartaloa tai päätäni kumpaankaan suuntaan, sillä se aiheuttaisi tasapainon häiriintymisen.

                 Seuraavaksi kapteeni näytti minulle, kuinka astuttiin eteenpäin. Etummaisen jalan päkiä nostettiin maasta ja sen jälkeen kantapää. Sitten jalkaa siirrettiin noin 15 senttimetriä eteenpäin, ja pelkkä kantapää osui maahan. Seuraavaksi takimmaista jalkaa siirrettiin saman verran ja etummainen jalka laskettiin samalla kokonaan alas.

                 Askel näytti helpolta, mutta kun yritin sitä itse, huomasin sen olevan kaikkea muuta. Oli vaikea pitää jalkojen väli koko ajan yhtä suurena ja olla astumatta liian pitkiä askelia. Lisäksi nostin lantiotani ylöspäin astuessani eteen. Jack huomautti välittömästi, että sellainen huojunta vaarantaisi henkeni.

                 Hioimme pitkän aikaa askeliani. Lopulta onnistuin jotenkuten pitämään lantioni koko ajan samalla korkeudella ja astumaan eteenpäin oikealla tavalla. Se kuitenkin tapahtui yhä äärimmäisen hitaasti. Jack päätti silti opettaa minulle myös askeleen taaksepäin.

”Nosta takimmainen jalkasi ja ojenna samalla varpaitasi. Äläkä unohda suoristaa polveasi hieman”, hän sanoi näyttäen esimerkkiä. ”Laske se sitten maahan varpaat edellä. Etummainen jalka sinun tulee nostaa varpaat edellä. Vie se sitten taaksepäin ja laske maahan. Muista pitää jalkojen väli samana kuin aiemmin.”

                 Jos eteenpäin astuminen oli hankalaa, niin taaksepäin kulkeminen oli yhtä tuskaa. Huojuin ja olin kaatua monta kertaa. Reisilihakseni olivat kuin tulessa, mutta jatkoin harjoittelua kivusta huolimatta. Jack pysyi vierelläni koko ajan ohjaten ja neuvoen minua.

                 Käytimme askelten harjoitteluun varmasti yli puolet päivästä. Pidimme välillä pieniä taukoja, mutta ne eivät poistaneet kipua reisistäni. Iltapäivään mennessä olin kuitenkin edistynyt hieman. Osasin liikkua sekä eteen- että taaksepäin. Vauhtini ei kuitenkaan ollut päätähuimaava. Jos yritin kulkea vähänkin nopeammin, tasapainoni häiriintyi. Muutaman kerran lensin jopa rähmälleni kannelle. Kiroilin pariinkin otteeseen äänekkäästi, mutta Jack oli uskomattoman kärsivällinen kanssani.

                 Lopulta Jack ilmoitti, että harjoittelu sai tältä päivältä riittää. Laskin miekkani ja tuijotin häntä ihmeissäni.

”Ethän sinä ole opettanut minulle kuin askelia!” huudahdin.

"Jalkatyötä ei voi harjoitella liikaa, sillä se on ehdottomasti tärkein osa miekkailua, kaiken perusta”, Jack sanoi.* ”Opetan sinulle muuta vasta, kun osaat liikkua edestakaisin tarpeeksi nopeasti.”

                 Huokaisten pujotin miekan vyölleni. Tästä ei tulisi helppoa. Olin kuvitellut, että Jack opettaisi minulle nopeasti pari pistoa, joilla saisin voitettua viholliseni, mutta hän aikoikin neuvoa minua oikein perusteellisesti. Aloin epäillä, etten koskaan oppisi miekkailemaan kunnolla.

                 Lopun päivän vietin jynssäten kantta Johnin kanssa. Huomasin nuorukaisen katselevan minua uteliaana. Tiesin, että hän oli tuijotellut minua muinakin päivinä, enkä oikeastaan pitänyt ajatuksesta. Minun oli kuuma, reisilihaksiani särki, enkä voinut mitään sille, että lopulta hermoni pettivät.

”Mitä?” sähähdin hänelle.

”E-ei mitään”, poika mutisi punastuen. Hän taisikin olla ujompi kuin luulin.

”Anteeksi… En tarkoittanut sitä. Olen vain vähän väsynyt”, sanoin katuen. En halunnut kuitenkaan loukata häntä.

”Niin, on varmasti väsyttävää nukkua joka yö kapteenin kanssa”, John huomautti yhtäkkiä pisteliäästi.

                 Lopetin kannen jynssäämisen ja käänsin katseeni Johniin järkyttyneenä.

”Mitä oikein vihjailet?” kysyin jälleen ärtyneellä äänellä.

”Kaikkihan sen tietävät, että makaat hänen kanssaan”, John sanoi äänellä, joka toi epäilyttävästi mieleeni entisen poikaystäväni. Tämä kun  oli ollut mustasukkainen kaikelle, mikä liikkui.

                 Nousin seisomaan ja kaadoin koko ämpärillisen vettä pojan niskaan. En voinut mitään sille, että minua raivostutti. Vaikka olisinkin maannut Jackin kanssa, se ei taatusti kuulunut tuolle nulikalle.

”Minun tekemiseni tai tekemättä jättämiseni eivät kuulu sinulle!” raivosin ja jätin läpimärän Johnin tuijottamaan ällistyneenä perääni, kun poistuin paikalta vihaisena.

                 Marssin Jackin hyttiin ja pamautin oven kiinni. Mistä se typerä kakara oli saanut päähänsä, että makasin Jackin kanssa? Mitä miehistö oikein puhui minusta? Oliko Jack kenties itse levitellyt huhuja? Potkaisin vihoissani pöydän kulmaa, mutta sain siitä vain jalkani kipeäksi. En oikeastaan edes käsittänyt, miksi Johnin sanat olivat saaneet minut niin vihaiseksi. Enhän minä ollut ennenkään välittänyt, mitä ihmiset minusta puhuivat. Miksi asia siis vaivasi minua nyt?

 

 

*Tämän on itse asiassa sanonut miekkailunopettaja Kauko Jalkanen. Minä vain lainasin lausetta, koska minusta se sopi ficciin hyvin.

 

 

Luku 10

Myrsky

 

Pamautin rommipullon pöydälle pahantuulisena. Viime aikainen stressi ja kaikki uudet kokemukset olivat saaneet minut ylirasittuneeksi. Tiesin, että raivoni oli oikeastaan aiheetonta, mutta en voinut sille mitään.

                 Nostin pullon uudelleen huulilleni, vaikka olinkin jo melkoisessa humalassa. Ruskean nesteen liukuessa kurkkuani alas tunsin vihdoin hieman rauhoittuvani. Miksi minun pitäisi välittää siitä, mitä muut minusta ajattelivat? Pitäkööt minua vaikka kapteeninsa yksityisenä huorana, minä en välittäisi siitä.

                 Kuulin hytin oven avautuvan ja laskin pullon välittömästi pöydälle. Jack asteli sisään kävellen hieman keinuvaan tyyliin, kuten aina. Hän vilkaisi kulmiensa alta ensin pulloa ja sitten minua. Hänen silmiinsä syttyi outo pilke.

”Olet alkanut pitää rommista vai?” hän kysyi.

”Teki mieli ryypätä”, totesin ja kohautin olkapäitäni.

                 Jack tuli lähemmäs minua ja katsoi suoraan silmiini. Minua ärsytti suunnattomasti, kun hän teki niin. Ei siksi, etten olisi pitänyt siitä, vaan siksi, että hänen katseensa sai sydämeni laukkaamaan villihevosen lailla.

”John taisi tosiaan suututtaa sinut… Mitä hän oikein teki?” Jack kysyi virnistäen. Nauru pilkahti hänen silmissään.

                 Käänsin katseeni pois Jackin silmistä. Miten muka voisin kertoa hänelle, mitä John oli sanonut?

”Eeeeiii mitään erikoista”, sanoin viimein.

”Eikö? Päätit vain pestä hänet kenties?” Jack huomautti naureskellen. Tiesin, ettei hän uskonut minua. En siltikään aikonut kertoa hänelle totuutta.

                 Yhtäkkiä tunsin laivan kääntyvän rajusti. Tasapainoni petti ja horjahdin suoraan Jackin syliin. Hän tarttui minuun ja nosti minut takaisin jaloilleni. Hän oli nyt vaarallisen lähellä minua. Aioin vetäytyä kauemmas, mutta laiva keinahti uudestaan ja olin kaatua selälleni. Jack kuitenkin nappasi minut kiinni jälleen.

”Mitä helvettiä?!” kiroilin.

”Taitaa nousta myrsky”, Jack totesi pidellessään minua pystyssä. ”Minun on parasta mennä ruoriin. Pysy sinä täällä!”

                 Jack päästi minut irti ja istutti tuolille. Sitten hän ryntäsi ulos hytistä. Näin tuulen tarttuvan oveen. Hetken istuin paikallani tietämättä, mitä tehdä, mutta sitten nousin ja kävelin hitaasti ovelle. Laivan raju keinunta teki kävelyn vaikeaksi, ja humalainen tilani vain vaikeutti etenemistä entisestään.

                 Ovelta näin, kuinka valtavat mustat pilvet vyöryivät taivaan ylitse, ja sade huuhtoi kantta tehden siitä liukkaan. Tuuli oli käynyt todella kovaksi, ja aallot nousivat pelottavan korkeiksi.

”Reivatkaa purjeet!” joku huusi tuulen yli.

                 En voinut vain katsella sivusta. Juoksin kannelle auttamaan muita. Purjeiden reivaus oli yllättävän vaikeaa kovassa tuulessa ja sateessa, jotka pieksivät kasvojani ja peittivät näkyvyyden. Sadepisarat tuntuivat neulanpistoilta ihollani, ja tuuli lähes tulkoon repi hiukset päästäni.

                 Tartuin vapaana heittelehtivään köyteen ja yritin kiskoa sitä paikoilleen. Tunsin jonkun tulevan auttamaan minua. Hämärästi erotin, että se oli John. Yhteisvoimin saimme köyden kiskottua paikalleen ja solmittua kiinnikin. Juuri silloin suuri aalto paiskautui kannen yli ja tarttui meihin kumpaankin.

                 Tarrasin epätoivoisesti kiinni juuri solmimaani köyteen. Vesi veti minua mukanaan laidan yli, mutta jotenkin sain pidettyä otteeni. John ei kuitenkaan ollut yhtä onnekas. Näin hänen lentävän suoraan mereen.

                 Köysi hiersi käsiäni ja pelkäsin otteeni pettävän juuri, kun tunsin jonkun tarttuvan minuun ja kiskovan ylös. Anamaria virnisti minulle saatuaan minut kannelle.

”John!” huusin. ”John lensi laidan yli!”

                 Seuraavat hetket olivat kuin hidastetussa filmissä. Näin Anamarian sitovan köyden vyötäisilleen ja antavan toisen pään minulle.

”Kierrä se maston ympäri ja pitele lujasti!” hän huusi minulle. Tein työtä käskettyä ja näin hänen hyppäävän mereen.

”Mies yli laidan! Mies yli laidan!” huusin niin kovaa kuin vain pystyin.

                 Köysi kiristyi käsissäni, enkä uskonut voivani pidellä sitä enää kovin pitkään. Jatkoin epätoivoista huutamistani, ja viimein Gibbs ja Cotton tulivat auttamaan minua.

”Minähän olen sanonut, että nainen laivalla tietää huonoa onnea… Ja meillä on jo niitä kaksi!” Gibbs huusi Cottonin korvaan.

                 Miesten vetäessä minä juoksin reelingille ja näin, että köyden päässä todellakin roikkui kaksi hahmoa. Anamarian oli onnistunut pelastaa John.

”Vetäkää! Saatte heidät reunan yli!” huusin tuuleen ja ojensin samalla käsiäni Anamariaa kohti.

                 Kun kaksikko nousi tarpeeksi ylös, tartuin Johnia kainaloista. Hän oli kamalan painava, mutta jotenkin sain hänet kannelle. Käänsin pojan selälleen ja näin hänen huultensa sinertävän. Painoin korvani hänen suulleen. John ei hengittänyt!

”Onko hän kuollut?” Anamaria huusi korvani juuressa, kun kokeilin pojan pulssia. Se oli hyvin heikko.

”Ei!” huusin takaisin. ”Enkä totta vieköön anna hänen kuolla ennen kuin olen pyytänyt häneltä anteeksi!”

                 Kohotin Johnin leukaa ja avasin hänen suunsa. Työnsin sormeni sinne tunnustellen. Mitään esteitä ei tuntunut. Laskin molemmat käteni hänen rintalastansa kohdalle ja painoin voimakkaasti viisi kertaa. Sitten puristin hänen nenänsä kiinni ja puhalsin hänen suuhunsa. Näin Johnin rinnan nousevan, mutta hän ei alkanut hengittää. Jatkoin elvyttämistä.

”Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, puhallus”, hoin mielessäni ja rukoilin, ettei John kuolisi. En tajunnut ympärillä riehuvaa myrskyä lainkaan. Minun ainoa päämääräni oli saada John jälleen hengittämään.

”Mitä oikein teet?” Anamaria huusi. ”Ei suuteleminen tuo häntä takaisin!”

”En minä häntä suutele! Yritän saada hänet taas hengittämään!” huusin takaisin painellessani Johnin rintaa.

                 Painoin jälleen huuleni pojan huulille. Puhalsin voimakkaasti ja samassa tunsin Johnin nytkähtävän. Nostin pääni ja näin hänen kakovan. Nopeasti käänsin hänet kyljelleen. Poika yski vettä keuhkoistaan ja haukkoi ilmaa. Hän ei ollut kuollut! Hän eli!

                 Anamaria tuijotti ihmeissään. Hän ei tietenkään ollut kuullut koskaan tekohengityksestä, sillä eihän sitä oltu keksitty vielä 1600-luvulla.

”John on saatava kannen alle!” huusin ja yritin kiskoa poikaa pystyyn. Anamaria auttoi minua nostamaan Johnin ja yhdessä raahasimme hänet ruumaan. Sitten Anamaria palasi kannelle. Häntä tarvittiin siellä.

”Luojan kiitos, että olet elossa! En olisi voinut antaa itselleni koskaan anteeksi, jos olisit kuollut!” huudahdin saatuani Johnin punkalle makaamaan.

”En tiedä, mitä oikein teit, mutta pelastit henkeni. Olen sinulle yhden velkaa”, John kuiskasi käheästi ja yskäisi.

”Sinun pitää levätä nyt”, sanoin ja yritin peitellä poikaa. Hän kuitenkin tarttui ranteeseeni.

”Anteeksi, että loukkasin sinua”, hän kuiskasi.

”Ei se mitään! Mutta älä enää säikyttele minua tuolla tavoin”, vastasin ja todellakin tarkoitin sitä. En olisi voinut elää itseni kanssa, jos John olisi hukkunut. ”Nuku nyt. Sinusta ei ole hyötyä kannella tuossa kunnossa.”

                 John nyökkäsi kevyesti ja sulki silmänsä. Jäin vielä hetkeksi istumaan hänen viereensä varmistaen, että hän hengitti edelleen. Sitten huokaisin syvään ja palasin villisti keinuvan laivan kannelle.

 

~o~

 

Myrsky jatkui aina aamuun asti, sitten se loppui vain yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Voipuneena valahdin kannelle istumaan. Olin aivan läpimärkä ja väsynyt. Halusin vain päästä eroon märistä vaatteistani ja nukkua koko päivän.

                 Olimme saapuneet pienen saaren lähelle. Pearl ankkuroitiin siihen, ja suurin osa miehistöstä siirtyi kannen alle. Jotkut jäivät vielä tarkistamaan purjeiden ja köysien kuntoa.

                 Päätin itsekin palata kapteenin hyttiin. Yritin nousta seisomaan, mutta kipu tuntui polttavana reisissäni. Putosin takaisin polvilleni ja tunsin yhtäkkiä valtavaa heikotusta. Olin hetken paikallani ja nousin sitten uudelleen, tällä kertaa hitaammin.

                 Jotenkin sain itseni Jackin hyttiin asti. Kapteeniamme ei näkynyt missään, mutta en jaksanut juuri sillä hetkellä välittää asiasta. Potkaisin saappaat jaloista ja kiskoin märät vaatteet pois päältäni. Olin pelkissä alusvaatteissani, kun ovi avautui.

”Täällähän sinä olet”, Jack totesi kuulostaen siltä kuin olisi etsinyt minua ympäri laivaa. ”Kuulin Anamarialta, että olit jotenkin saanut Johnin hengittämään suutelemalla häntä…”

”Annoin hänelle tekohengitystä, en suudellut”, tuhahdin Jackin sulkiessa oven. ”Se on täysin eri asia… Tavallaan hengitin hänen puolestaan, kunnes hän alkoi itse taas hengittää.”

                 Jack katsoi minua hieman epäuskoisena, mutta jätti asian sikseen. Hän antoi katseensa vaeltaa pitkin lähes alastonta vartaloani. Hänen ilmeensä kertoi, että hän piti näkemästään. Nappasin nopeasti alusmekkoni tuolilta ja kiskoin sen ylleni. Jackin ilme muuttui hieman pettyneeksi.

”Aion ottaa nyt pienet torkut, jos ei haittaa”, sanoin ja kömmin sänkyyn. Olin varmasti väsyneempi kuin koskaan. Suljin vain silmäni ja olin unessa. Uneni läpi kuulin epäselvänä Jackin äänen.

”Soudamme rantaan parin tunnin päästä. Jos haluat mukaan, nouse ennen sitä.”

 

 

 

Luku 11

Kapteeni Garter

 

Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä kello oli, kun havahduin hereille. Ensimmäinen tajuamani asia oli kipu lihaksissani. Käsivarsiani särki, ja reisilihakseni olivat kipeät miekkailuharjoittelun jäljiltä.

                 Nousin hitaasti istumaan sängyllä ja tuijotin hetken auringon synnyttämää läikkää lattiassa. Päivä oli varmaankin jo puolessa. Venyttelin raukeasti. Se sattui, mutta teki kuitenkin hyvää kipeille lihaksilleni. Kapusin ylös sängystä ja pukeuduin nopeasti.

                 Työnsin hytin oven auki ja kävelin kannelle. Paahtava aurinko oli kuivattanut sen melkoisen hyvin, eikä se ollut enää liukas. Oli todella vaikea kuvitella, että edellisenä yönä oli riehunut myrsky.

                 Kannella oli hiljaista, ja vilkaistuani läheiselle rannalle näin, että Jackin miehistö oli soutanut sinne. Olin siis nukkunut yli kaksi tuntia. Päivä todellakin oli jo puolessa. Tietämättä mitä tehdä, jäin nojailemaan reelinkiin ja tuijotin rannalle. Miehistö nosti juuri veneistä tynnyreitä ja kieritti niitä sitten jonnekin kauemmas. En oikein ymmärtänyt syytä moiseen, mutta en toisaalta jaksanut sitä pahemmin pohtiakaan. Minulla oli paljon muutakin ajateltavaa. Ajatukseni olivat juuri harhautumassa äitini kuvaan, kun kuulin jonkun puhuttelevan minua.

”Sinäkin jäit sitten laivalle”, John sanoi ja tuli viereeni reelingille.

”Olisin mennyt heidän mukaansa, mutta nukuin pommiin”, totesin kohauttaen olkiani.

                 Olimme kumpikin hiljaa. Tunsin oloni hieman vaivautuneeksi ollessani kahden Johnin kanssa. Nuorukaisessa oli jotain epämääräisellä tavalla ärsyttävää, vaikka hän toisaalta olikin ihan hyvä tyyppi.

”He ovat olleet tuolla jo aika kauan. Veikkaan, että he tulevat takaisin aika pian. Luultavasti he täyttävät vain enää nuo vesitynnyrit”, John sanoi minulle tuijottaen samalla rannalla hyörivää miehistöä.

                 Kohautin jälleen olkapäitäni tietämättä, mitä olisin voinut vastata. Ajatus miehistön paluusta sai kuitenkin hymyn huulilleni. Ei menisi kauaakaan, kun näkisin taas Jackin. Pidin siitä tai en, olin alkanut tulla riippuvaiseksi miehen läsnäolosta. Aloin pikku hiljaa myöntää itselleni sen tosiseikan, että pidin Jackista aivan liikaa. Jostain syystä olin kiintynyt häneen tänä lyhyenä aikana, jonka olin viettänyt 1600-luvulla, enkä halunnut enää menettää häntä. Pelkkä ajatus Jackin menettämisestä oli liian kauhea, joten työnsin sen välittömästi pois mielestäni.

”Oletko jo kunnossa?” kysyin Johnilta.

”Olen. Kurkkuni on hieman kipeä, mutta muuten voin ihan hyvin”, nuorimies vastasi.

                 Nyökkäsin Johnille. Olin onnellinen, että hän oli hengissä. Hän saattoi olla toisinaan ääliö, mutta en silti halunnut hänen kuolevan.

”Hyvä. Pelkäsin oikeasti, että kuolisit”, sanoin vielä. ”Tuota… Minä taidan mennä vielä hetkeksi lepäämään hyttiin. Olen edelleen hieman väsynyt.”

                 Kun John ei vastannut, käänsin hänelle selkäni ja lähdin kävelemään kohti kapteenin tiloja. Juuri kun olin avaamassa oven, kuulin nuorukaisen kutsuvan minua nimeltä.

”Ann…”

                 Käännyin ympäri ja näin Johnin tuijottavan minua omituinen ilme kasvoillaan. Hänen katseessaan oli jotain erilaista kuin ennen, mutta en oikein tiennyt, mitä se oli.

”Mitä?” kysyin lopulta, kun hän ei sanonut mitään.

                 John näytti ikään kuin havahtuvan hereille jonkinlaisesta transsista ennen kuin sanoi: ”Ei mitään. Unohda koko juttu… Ei se ollut tärkeää.”

”No, sano nyt!” huudahdin. Minusta oli erittäin ärsyttävää, että joku aikoi ensin sanoa jotain, mutta ei sitten jatkanutkaan loppuun asti.

”Ei… Ihan totta, unohda vain nyt koko juttu”, John sanoi vaisusti.

”Miten vain”, tuhahdin ja kiskaisin hytin oven auki.

 

~o~

 

Vähän sen jälkeen, kun miehistö oli palannut Pearlille, Jack oli käskenyt nostaa purjeet ja ottaa suunnan kohti Claw Islandia. Olin jälleen isomärssyssä tähystämässä, mutta katseeni harhautui luvattoman usein alas kannelle. Jack oli ruorissa, ja näin hänen keskustelevan Gibbsin kanssa. En erottanut sanoja ylös asti, mutta oli varsin selvää, että Gibbs oli jostain eri mieltä Jackin kanssa. Jackin ilme oli kuitenkin peräänantamaton. Hän ei ilmeisesti aikonut muuttaa mieltään, oli kyse sitten mistä tahansa.

                 Pakotin itseni kääntämään katseeni liiankin komeasta kapteenistamme horisonttiin. Siellä erottui nyt selvästi tumma viiva. Kohotin kaukoputken silmilleni ja tutkailin sitä tarkemmin. Kyllä, se oli saari.

”Maata näkyvissä!” huusin kannelle. Näin myös Jackin kohottavan kaukoputken ja katsovan horisonttiin.

”Saavumme pian Claw Islandille!” Jack ilmoitti koko miehistölle.

                 Jännittyneenä keskityin tutkailemaan edessämme hiljalleen suurenevaa saarta. Se ei ollut kovinkaan iso, eikä se myöskään vaikuttanut kovin ystävälliseltä paikalta. Jonkin ajan päästä erotin sen rannassa kauniin purjelaivan ja hökkelikylän. Arvelin purjelaivan olevan Stardust, sillä Jack oli maininnut sen kotisataman olevan juuri tuolla nimenomaisella saarella.

                 Kun viimein pääsimme laiturille, kapusin alas mastosta. Näin, että laiturilla meitä odotti pitkänhuiskea, erittäin kaunis, mustahiuksinen nainen. Hänen kätensä olivat puuskassa ja ilme vihainen. Sanaakaan sanomatta hän odotti, että Jack nousi laivasta, ja osoitti sitten tätä yllättäen piilukkopistoolillaan.

”Jack Sparrow! Kuinka edes julkeat näyttää naamaasi täällä!” nainen sähisi raivoisasti.

”Kapteeni, rakas. Et kai ole unohtanut sitä?” Jack sanoi naurahtaen aivan kuin ei olisi välittänyt lainkaan siitä, että nainen uhkaili häntä aseella. Minä sen sijaan välitin siitä erittäinkin paljon. Uskalsin tuskin hengittää seuratessani tilanteen kehittymistä.

”Sinuna minä painuisin helvettiin täältä, ellet sitten tullut palauttamaan aarrettani!” nainen jatkoi raivoamistaan.

”Kumpaa niistä? Pelkäänpä, että toinen on melkoisen mahdoton palauttaa”, Jack sanoi virnistellen. ”Mutta en tullut palauttamaan sitä toistakaan. Sen sijaan minulla on ehdotus sinulle, Mary.”

”Kapteeni Garter sinulle, enkä ole pätkääkään kiinnostunut sinun ehdotuksistasi”, nainen tokaisi.

”Et edes, jos kyse olisi One-eye Joesta?” Jack kysyi.

                 Kapteeni Garter katsoi Jackia arvioivasti ja oli pitkään hiljaa. Sitten hän viimein laski pistoolinsa.

”Sinä tiedät, missä hän on”, Garter totesi kysyvästi.

”Minä tiedän, missä hän on”, Jack vastasi ja virnisti.

”Hyvä on, kuuntelen ehdotuksesi, mutta ilman rommia tällä kertaa”, Garter myöntyi ja sai minut ihmettelemään, mitä hän oli oikein tarkoittanut.

”Miksi? Rommihan vain paransi edellistä neuvotteluamme”, Jack kysyi tekoviaton ilme kasvoillaan. Kapteeni Garter näytti siltä kuin olisi todella joutunut pidättelemään raivoaan.

”Seuraa minua. Miehistösi saa luvan odottaa laivassa”, hän sanoi ja marssi pois laiturilta.

                 Tuijotin Jackin perään vaitonaisena. En pitänyt siitä, että hän poistui paikalta toisen naisen kanssa. En kuitenkaan uskaltanut mennä Jackin peräänkään. Kapteeni Garter vaikutti vaaralliselta merirosvolta, hänhän olisi saattanut vaikka ampua minut.

                 Seisoin todella pitkään paikallani ajatuksiini vajonneena. Jonkin ajan päästä huomasin myös Anamarian liittyneen seuraani.

”Miksi noin huolestunut ilme?” hän kysyi.

”Tuo Garter vaikuttaa vaaralliselta naiselta”, totesin vastaukseksi.

”Ei hän ole niin vaarallinen kuin miltä näyttää. Hän ei vain voi sietää kapteeni Sparrow´ta silmissään”, Anamaria kertoi.

”Niinkö? Mitä Jack on tehnyt hänelle?” ihmettelin.

                 Anamaria naurahti ja katsoi minua oudosti kulmiensa alta. En ymmärtänyt hänen tarkoitustaan ja tuijotin ihmeissäni takaisin.

”Mitä? Mikä on niin huvittavaa?” kummastelin.

”Ei mikään…” Anamaria vastasi salaperäisesti. Inhosin hänen vihjailuaan, jonka merkitystä en ollut tajunnut tähän päivään mennessä. ”Jack ryösti kapteeni Garterin aarteen noin kymmenen vuotta sitten, vain hieman ennen kuin hänen ensimmäinen perämiehensä nousi kapinaan ja vei häneltä Pearlin.”

”Mutta Jackhan on edelleen Black Pearlin kapteeni!” huudahdin.

”Niin, hän tappoi Barbosan ja sai Pearlinsa takaisin itselleen”, Anamaria vastasi vaivautumatta selittämään tapahtumia tarkemmin.

 

~o~

 

Käytin loppupäivän laivalla lorvimiseen, kuten monet muutkin Jackin miehistön jäsenet. Osa miehistä pelasi korttia, toiset keskittyivät tyhjentämään laivan rommivarastoa. Kun otti huomioon, miten paljon he oikein joivat, minusta oli käsittämätöntä, että rommia riitti edes viikoksi.

                 Illan pimettyä Jack ei ollut vieläkään palannut. Aloin jo huolestua hänestä. Entä jos kapteeni Garter oli tappanut hänet? Nainen oli näyttänyt laiturilta siltä, että olisi hyvinkin voinut tehdä niin. Pysyttelin kannella melko pitkään, mutta lopulta illan viileys ja oma väsymykseni tekivät oloni sietämättömäksi. Hitaasti maleksin Jackin hyttiin, josta oli kai tulossa minun kotini.

                 Hytissä istahdin pöydän ääreen ja rullasin kapteeni Hookin kartan auki. Sivelin sitä sormellani ja mietin, mikä juuri tuon miehen aarteessa oli niin erikoista, että Jack oli valmis riskeeraamaan henkensä sen vuoksi. En pystynyt keksimään mitään järkevää selitystä, joten tuhahdin itsekseni. Nappasin jälleen yhden Jackin rommipulloista ja korkkasin sen. Join yhden kulauksen ja yökkäilin. Yhtä pahaa kuin aina.

                 Jätin pullon pöydälle ja riisuuduin. Sitten painelin sänkyyn pelkissä alusvaatteissani. Tuijotin pitkään pimeää kattoa ja mietin, missä Jack mahtoi viipyä. Lopulta tunsin kuitenkin silmieni painuvan kiinni ja nukahdin.

 

~o~

 

Makasin jossain pimeässä paikassa. En nähnyt kerta kaikkiaan mitään. Yritin nousta, mutta en kyennyt liikkumaan. Vartaloni ei totellut aivojeni käskyjä. Yritin huutaa apua, mutta huuleni eivät liikahtaneetkaan, eikä ääntä tullut. Olin paniikissa, vankina omassa ruumiissani.

                 Tunsin jonkun tarttuvan vasempaan käteeni ja silittävän sitä. Kosketus oli pehmeä. En nähnyt henkilöä, joka piteli kättäni, mutta saatoin kuulla hänen äänensä.

”Rakas, sinun täytyy palata takaisin! Me kaikki kaipaamme sinua niin paljon”, minulle etäisesti tuttu ääni sanoi. ”Me rakastamme sinua! Ole kiltti ja palaa!”

                 En tunnistanut ääntä, vaikka se vaikuttikin tutulta. Se kuitenkin sai minut tuntemaan sääliä, ja olisin halunnut vastata olevani paikalla, aivan puhujan lähellä. Tunsin, miten kyyneleet vierivät pitkin poskiani. En voinut tehdä mitään, ja ääni vain jatkoi puhumista. Se maanitteli minua palaamaan, kertoi kaipauksesta ja surusta sekä siitä, kuinka kamalaa kaikki oli ilman minua.

                 Sitten käden ote irtosi ja ääni katosi aivan yhtäkkiä. Olin yksin pimeydessä vailla mitään kiintopistettä. Kaikki tuntui pyörivän. Minua pelotti, pelotti aivan kamalasti. Huusin sisäisesti niin kovaa kuin vain saatoin, mutta ääntä ei kuulunut…

 

”Ann! Ann, herää!”

                 Säpsähdin hereille henkeäni haukkoen. Kyyneleet valuivat silmistäni ja huusin täyteen ääneen. Oli edelleen pimeää, enkä nähnyt kunnolla ympärilleni.

”Ann, mikä hätänä?” kuulin tutun äänen kysyvän.

”Jack!” huudahdin ja takerruin sängyn laidalla istuvaan mieheen kuin hän olisi ollut ainoa todellinen asia tässä maailmassa. En voinut mitään sille, että aloin itkeä hervottomasti. Olin peloissani, enkä tiennyt sillä hetkellä, mikä oli totta ja mikä ei.

”Shhh”, Jack kuiskasi silittäen hiuksiani.

                 Itkin pitkään Jackin olkapäätä vasten. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta silitteli hiuksiani koko ajan. Viimein itkuni tyrehtyi, ja nostin kasvoni. Samalla hetkellä kirkas kuunvalo tunkeutui sisälle hyttiin (pilvet olivat kai purjehtineet pois kuun edestä). Näin Jackin katsovan minua huolestuneena.

”Rakas, voisitko kertoa mikä on hätänä?” hän kysyi uudestaan.

”Se… se oli vain pahaa unta…” mutisin enemmän itselleni kuin Jackille.

                 Unen muisteleminen sai yksinäisen kyyneleen vierimään pitkin poskeani. Jack kohotti kätensä ja pyyhkäisi sen sormillaan pois. Hänen peukalonsa jäi hyväilemään poskeani. Katsoin häntä suoraan silmiin ja upposin niihin. Aika tuntui katoavan, enkä nähnyt mitään muuta kuin hänet. Tunne oli niin epätodellinen, että minun oli pakko sulkea silmäni, ja samassa tunsin Jackin huulet omiani vasten.

 

Luku 12

Suudelmia

 

Unen muisteleminen sai yksinäisen kyyneleen vierimään pitkin poskeani. Jack kohotti kätensä ja pyyhkäisi sen sormillaan pois. Hänen peukalonsa jäi hyväilemään poskeani. Katsoin häntä suoraan silmiin ja upposin niihin. Aika tuntui katoavan, enkä nähnyt mitään muuta kuin hänet. Tunne oli niin epätodellinen, että minun oli pakko sulkea silmäni, ja samassa tunsin Jackin huulet omiani vasten.

                 Kiedoin käteni Jackin kaulaan ja vastasin hänen suudelmaansa intohimoisesti. Sydämeni jyskytti rintaani vasten, ja tiesin, että tätä olin kaivannut jo pitkään. Tätä olin halunnut, vaikka olinkin kieltänyt sen itseltäni. Painauduin aivan kiinni Jackiin ja työnsin sormeni hänen rastoihinsa.

                 Tunsin Jackin käsien harhailevan selässäni. Hän siveli peukalollaan selkärankaani ja sai minut värähtämään. Päästin käteni irti hänen hiuksistaan ja avasin rintaliivini yhdellä nopealla liikkeellä. Jack liu’utti olkaimet pois, ja annoin liivien pudota…

                 Samassa kuulin kolahtavan äänen, kun joku potkaisi oven auki. Kauhistuneena kirkaisin ja kiskoin peittoa rintojeni suojaksi. Tämän oli aivan minun tuuriani.

”Kapteeni Sparrow! Haluan, että lähdemme välittömästi emmekä vasta aamulla!” joku huudahti, ja tunnistin äänen kuuluvan kapteeni Garterille.

”Mutta Mary, näet kai, että minulla on muutakin tekemistä”, Jack mutisi virne kasvoillaan. Huitaisin häntä vihaisesti tyynyllä. Ei hänen tarvinnut kuuluttaa tekemisiämme kaikille.

”Näen sen kyllä, mutta tuo typykkä tulee vielä kiittämään minua tästä”, Mary Garter totesi tuijottaen Jackia halveksien. ”Sinuna pysyisin erossa tuosta miehestä. Hänestä ei ole kuin harmia”, hän sanoi minulle ennen kuin jatkoi taas Jackille puhumista. ” Me lähdemme nyt tai sitten emme lähde ollenkaan, etkä koskaan saa kapteeni Hookin aarteen luokse johdattavia ohjeita.”

                 Jack huokaisi alistuneesti ja nousi sängyltä. ”Hyvä on. Käsken miehiäni nostamaan purjeet”, hän sanoi. Mary Garter nyökkäsi ja käveli pois oviaukosta ilmoittaen samalla, että Stardust oli jo valmiina lähtöön.

”Tuleeko hän mukaamme?” kysyin Jackilta ärtyneenä. En pitänyt ollenkaan ajatuksesta, että tuo hirveä akka purjehtisi perässämme.

”Kyllä. Hän haluaa One-eye Joen käsiinsä mahdollisimman nopeasti, ja minä haluan ne pahuksen ohjeet mieluiten heti”, Jack vastasi.

”Mutta miksi? Mikä siinä miehessä on niin tärkeää hänelle?” tivasin yrittäen etsiä tekosyytä voidakseni väittää, ettei kapteeni Garterin tarvitsisi seurata meitä.

”One-eye Joe tappoi hänen poikansa Kelseyn kaksi vuotta sitten. Mary haluaa kostonsa”, Jack vastasi. ”Nyt suo anteeksi, rakas. Minun täytyy mennä antamaan lähtökäsky.” Sen sanottuaan Jack häipyi hytistä ja sulki oven perässään.

                 Jäin istumaan pimeään hyttiin peittoon kääriytyneenä tuntien yhtäkkiä valtavaa turhautumista. Olin juuri antanut periksi haluilleni, ja sitten joku ääliö tulee ja pilaa kaiken. Mieleni teki heitellä tavaroita päättömästi ympäriinsä, mieluiten rikkoa jotain todella arvokasta.

                 Hetken päästä tunsin laivan lähtevän liikkeelle. Se sai minut raivostumaan vielä enemmän. Tiesin, että minulle olisi ollut tekemistä kannella, mutta olin niin vihainen, että päätin pysyä hytissä. Kiedoin peiton tiukemmin ympärilleni ja kävin makaamaan sängylle. Minähän en liikahtaisi tästä minnekään ennen aamunkoittoa.

 

~o~

 

Auringonsäde kutitteli silmäluomiani, ja avasin ne räpytellen. Tunsin jonkun käden vyötärölläni ja kun käännyin hieman, näin Jackin nukkuvan vieressäni. Yhtäkkiä kaikki tuntemani viha oli poissa. Olisin voinut katsella nukkuvaa miestä ikuisesti. Kävin makailemaan kyljelleni ja nojasin pääni käteni varaan. Sitten keskityin tarkkailemaan Jackia. Halusin opiskella hänen jokaisen piirteensä, jotta muistaisin ne aina. Siten pala häntä kulkisi mukanani ikuisesti.

                 Kohotin vapaata kättäni ja vein sen Jackin kasvoille. Yllätykseni hän tarttui ranteeseeni ja kiskaisi minut itseään vasten. Henkäisin syvään säikähdyksestä, mutta hymyilin sitten.

”Huomenta, rakas”, Jack sanoi virnistäen tavalliseen tapaansa. Kasvomme olivat niin lähekkäin, että huulemme melkein koskettivat toisiaan hänen puhuessaan. En voinut olla nojautumatta eteenpäin ja suutelematta häntä.

                 Jack vastasi suudelmaani ja painoi minut tiukasti itseensä kiinni. Paljaat rintani painuivat hänen rintaansa vasten, ja hänen viiksensä kutittelivat ylähuultani. Se ei kuitenkaan ollut häiritsevää, vaan melkeinpä liian ihanaa.

                 Hyvin pitkän ajan kuluttua huulemme erkanivat toisistaan. Huokaisin syvään ja hymyilin salaperäisesti Jackille. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja jäin siihen makaamaan. Sillä hetkellä kaikki oli niin hyvin, että minua suorastaan pelotti.

”Tiesin, että lämpenisit minulle, rakas”, Jack sanoi, mutta tällä kertaa hänen äänestään puuttui siinä yleensä kuuluva omahyväisen itsevarma sävy.

                 Tuhahdin miehelle ja kampesin itseni ylös sängystä. Kun aloin kiskoa vaatteita päälleni, Jack katsoi minuun kysyvästi.

”Minne olet menossa? Eikö meiltä jäänyt jotain kesken?” hän kysyi ja tuttu omahyväinen sävy palasi hänen ääneensä.

”Syömään. En syönyt eilen mitään ja minulla on kamala nälkä”, totesin nopeasti ja kiskoin vielä paidan päälleni. Olisin mieluiten jäänyt Jackin viereen koko päiväksi, mutta pelkäsin seurauksia.

                 Jätin Jackin yksin hyttiin ja vaelsin itse kannen alle miehistön tiloihin. Nappasin itselleni pari palaa leipää ja omenan ja istahdin sitten pöydän ääreen syömään. Kuivahko leipä ei ollut varmaan koskaan maistunut niin hyvälle. Pian muitakin miehistön jäseniä liittyi seuraani aamiaiselle. Muutamat heistä vilkaisivat minua kummissaan, sillä en ollut koskaan aiemmin syönyt aamiaista laivalla.

                 Piirtelin kynnelläni epämääräisiä kuvioita pöydän kanteen ja mietin edellistä yötä. Painajaiseni sai oloni edelleen kurjaksi, enkä oikein välittänyt pohtia sitä. Sen sijaan mieleeni juolahti, mitä olisi saattanut tapahtua, ellei kapteeni Garter olisi rynnännyt Jackin hyttiin juuri ratkaisevalla hetkellä. Pelkkä ajatus sai poskeni punottamaan.

                 Vajosin muistelemaan Jackin suudelmia. Ne olivat niin intohimoisia ja vaativia, mutta silti helliä. Kukaan ei ollut koskaan suudellut minua niin hyvin. Ja eikös sitä sanota, että ensimmäisestä suudelmasta tietää, millainen rakastaja mies on? Punastuin vieläkin enemmän viimeisen ajatuksen kohdalla ja huokaisin ääneen. Muutama miehistä kääntyi katsomaan minua ja naurahti. Se sai minut heräämään haaveistani. Nolona nousin pöydästä ja painelin kannelle.

                 Sää oli samanlainen kuin useimpina päivinä, aurinko paistoi ja ilma oli lämmintä, vaikka merellä olimmekin. Näin Stardustin purjehtivan aivan perässämme ja tuhahdin. En vieläkään pitänyt ajatuksesta, että Mary Garter roikkui mukanamme. Siinä naisessa oli jotain hyvin ärsyttävää, ja minusta hän vaikutti arvaamattomalta. Mistä Jack tiesi, että nainen edes antaisi meille tarvitsemansa ohjeet saatuaan One-eye Joen käsiinsä?

                 Kävelin laivan keulaan ja jäin tuijottamaan merelle. Juuri sillä hetkellä minulla ei ollut mitään tähdellistä tekemistäkään. Tuuli tarttui hiuksiini ja lennätti niitä taaksepäin. Samassa tunsin jonkun tulevan seisomaan taakseni. En päässyt kääntymään, sillä tämä joku asetti kätensä reelingille molemmille puolilleni.

Tunnistin välittömästi nuo pitkät, sormuksilla koristellut sormet.

”Jack, mitä sinä teet?” kysyin hiljaa.

”Ihailen näköaloja, rakas”, Jack kuiskasi korvaani ja näykkäisi samalla korvalehteäni.

                 Voi luoja, tuo mies teki minut hulluksi! Ei tuolla tavoin saanut tehdä, ei ainakaan minulle. Mistä hän oli tiennyt, että korvalehdet olivat yksi herkimmistä paikoistani?

                 Jack painautui selkääni vasten ja suuteli kaulaani. Hänen pehmeät huulensa liikkuivat pitkin ihoani, ja välillä hampaat nipistivät kaulaani kevyesti. Lämpö levisi vatsanpohjastani ylöspäin, sydämeni hakkasi rintaani vasten, ja luulin polvieni pettävän välittömästi. Huokaisin syvään, kun Jack imi kaulaani lujempaa.

”Jack, Jack! Sinun… täytyy… lopettaa!” kuiskasin hengästyneenä. ”Kaikkihan näkevät!”

                 Kuulin Jackin naurahtavan. Hän suuteli vielä kerran kaulaani hellästi ja läpsäytti sitten minua kevyesti takamukselle.

”Luulenpa, että minun on aika palata ruoriin, rakas”, hän kuiskasi vielä korvaani ja lähti. Jäin seisomaan laivan keulaan ja tuijotin veteen näkemättä mitään. Pysyin hädin tuskin pystyssä, enkä voinut sillä hetkellä kuvitellakaan liikahtavani minnekään.

Luku 13

Kuolema murhaajalle!

 

Seuraavat kolme päivää sujuivat rauhallisesti. Jack oli toistaiseksi jättänyt minut rauhaan, mikä häiritsi minua hieman. Hitusen loukkaantuneena keskityin työntekoon sekä jalkatyön harjoittelemiseen. Pikku hiljaa minusta alkoi tulla nopeampi ja näppärämpi liikkuja, enkä kompastellut läheskään niin paljon kuin alussa. Toivoin, että Jack opettaisi minulle pian jotain uutta.

”Maata näkyvissä! Saavumme Blanquillaan!” kuulin Anamarian huutavan. Käännyin katsomaan horisonttiin ja näin saaren edessämme. Se oli huomattavasti isompi kuin Claw Island, mutta ei vaikuttanut yhtään sitä ystävällisemmältä paikalta.*

                 Menin Jackin luokse ja katselin edessä näkyvää saarta.

”Minkälainen paikka tuo Blanquilla oikein on?” kysyin sitten.

”Se muistuttaa aika paljon Tortugaa, mutta ei ole yhtä suuri”, Jack vastasi.

                 Ai, Tortuga oli hänen mielestään suuri paikka? Huomasi hyvin, ettei Jack ollut käynyt 2000-luvun kaupungeissa. Tortuga oli pikkuinen lähiö niihin verrattuna.

”Se on myös vaarallisempi paikka kuin Tortuga”, Jack jatkoi. ”Sinun on parasta pysytellä laivassa sillä aikaa, kun minä, Gibbs ja Cotton käymme etsimässä Joen käsiimme.”

                 Hymyilin itsekseni. Jack oli siis huolissaan minusta. Hän ei halunnut minun saattavan itseäni vaaraan. Pelkkä ajatus sai minut tuntemaan oloni hyväksi ja lämpimäksi. Sitten tulin ajatelleeksi, että Blanquilla voisi olla vaarallinen paikka Jackillekin. Entä jos hänelle sattuisi jotain?

”Mikset anna Gibbsin ja Cottonin mennä kahdestaan hakemaan sitä miestä?” kysyin Jackilta.

”He eivät tiedä, minkä näköinen Yksisilmä on”, Jack vastasi.

”Mutta voithan sinä kuvailla hänet heille!” tuhahdin.

”Rakas, oletko sinä huolissasi minusta?” Jack kysyi ihmeissään ja kääntyi katsomaan minua. Hän tarttui kiinni leuastani ja painoi kevyen suudelman huulilleni. ”Älä huolehdi turhaan, minähän olen kapteeni Jack Sparrow”, hän sanoi ja kääntyi jälleen katsomaan horisonttia.

 

~o~

 

Kun Pearl oli ankkuroitu rantaan, huomasin Blanquillan todellakin muistuttavan Tortugaa. Myös se oli pieni ja siivoton paikka. En oikeastaan edes tuntenut suurta halua nousta laivasta. Käänsin katseeni kaupungista merelle ja näin Stardustin purjehtivan viereemme. Kapteeni Mary Garter oli ruorissa hyvin tuiman näköisenä.

                 Jack sipaisi sormellaan poskeani ja poistui sitten laivasta Cottonin, tämän papukaijan ja Gibbsin kanssa. Kuulin hänen huutavan kapteeni Garterille, että tämä saisi pian haluamansa. Sitten miehet hävisivät Blanquillan kaduille.

                 Lorvin kannella hetken aikaa tietämättä, mitä tehdä. Lopulta päätin syödä jotakin ja menin kannen alle. Anamaria istui pöydän ääressä pureskellen kuivatettua lihaa ja juoden jotakin. Mikäli merirosvoja yhtään olin oppinut tuntemaan, hänen juomansa oli rommia.

                 Hain itsellenikin palan kuivattua lihaa ja lisäksi nappasin omenan. Olin aina rakastanut omenia, ja nämä olivat aivan erityisen herkullisia. Sitten istahdin pöytään Anamariaa vastapäätä. Hän hymyili minulle ystävällisesti, mutta ei sanonut mitään.

”Kuule, miksi tämä One-eye Joe oikein tappoi Garterin pojan?” kysyin sitten yhtäkkiä Anamarialta saaden naisen katsomaan itseäni.

”Huomaa, ettet ole ollut merirosvo kovin pitkään… Kaikki tuntevat tuon tarinan”, nainen huomautti. Kohautin hänelle olkapäitäni.

”En muista puoliakaan elämästäni ennen Pearlia, joten miten voisin muistaa jonkun tarinan”, tuhahdin.

”Tosiaan. Kapteeni Sparrow sanoikin, että sinulla on muistinmenetys”, Anamaria totesi.

”Onko Jack puhunut minusta sinulle?” huudahdin. Mitähän kaikkea se mies olikaan mahtanut kertoa?

”Etkö haluakaan kuulla tarinaa?” Anamaria kysyi ja iski silmää. Hän ei siis aikonut kertoa Jackin puheista minulle. Nyökkäsin alistuneesti. Totta kai halusin kuulla tarinan, mutta kyllä minua olisi myös kiinnostanut tietää, mitä Jack oli minusta puhunut.

                 Anamaria pureskeli viimeisen palan lihasta ja joi sitten kulauksen pöydällä olevasta pullosta.

”Kuten kaikki tietävät, kapteeni Garter oli aikoinaan koko Karibian meren nuorin kapteeni. Hän sai laivansa jo 13-vuotiaana isänsä kuoltua. Muutamassa vuodessa hänestä tuli myös pelätyin kapteeni. Itse asiassa hän oli sitä siihen asti, kunnes Black Pearl ilmestyi näille vesille”, Anamaria kertoi. Nyökkäilin hänelle kiinnostuksen merkiksi ja odotin innolla jatkoa.

”Hieman yli 20-vuotiaana hän synnytti pojan, jonka nimeksi tuli Kelsey. Kukaan ei tiedä, kuka on pojan isä, eikä kapteeni Garter suostu sitä kertomaan. Hänen mukaansa Kelseyn isä kuoli ennen kuin poika edes syntyi, eikä tästä sen takia kannata edes puhua”, nainen jatkoi selittämistä. ”One-eye Joe on myöskin merirosvokapteeni. Garter ryösti hänen laivansa monia vuosia sitten, ja kun Yksisilmä ei suostunut purjehtimaan hänen lippunsa alla, hän upotti sen. Yli puolet Yksisilmän miehistöstä hukkui, mutta mies itse pelastui kuin ihmeen kaupalla. Itse hän väittää ratsastaneensa delfiinin selässä jonnekin rannikolle.”

”Kuulostaa todella uskottavalta”, mutisin.

”Joka tapauksessa hän selvisi ja vannoi kostoa Garterille. Se hetki koitti, kun Garter kaksi vuotta sitten purjehti Tortugaan noutamaan kapteeni Hookin aarteen luokse vieviä ohjeita. Hän oli kuullut, että ne olivat eräällä miehellä Tortugassa ja oli päättänyt mennä hankkimaan ne itselleen”, Anamaria jatkoi tarinaa.

”Mikä ihme siinä kapteeni Hookissa oikein vetää kaikkia puoleensa?” kummastelin ääneen.

”Se on jo toinen tarina”, Anamaria vastasi minulle. ”Myös Yksisilmä oli Tortugassa samaan aikaan. Jotenkin hän sai napattua Kelseyn kiinni ja teurasti pojan Garterin silmien edessä. Hän pääsi pakoon, ja Garter on etsinyt häntä siitä päivästä lähtien.”

                 Anamarian kertoma tarina oli karmaiseva. Kuinka kukaan voi tappaa pienen ja viattoman lapsen noin vain? Nyt ymmärsin paljon paremmin, miksi Garterilla oli ollut niin kiire päästä matkaan ja miksi hän oli ylipäätänsä halunnut meidän mukaamme. En tuntenut enää häntä kohtaan läheskään yhtä suurta inhoa kuin aiemmin. Oikeastaan säälin häntä hieman. Oman lapsen menetys oli varmasti yksi kamalimmista asioista maailmassa.

”Tuo… Tuohan on kamalaa”, sanoin matalalla äänellä.

                 Kun Anamaria ei sanonut mitään, nousin pöydästä. Juuri kun kuljin hänen ohitseen, hänkin nousi ylös ja naurahti.

”Ann, mikä tuo on?” hän kysyi seisoessaan aivan vieressäni.

”Mikä?” ihmettelin, kunnes huomasin hänen tuijottavan kaulaani virnistys kasvoillaan. Vein käteni nopeasti kohtaan, jota hän oli tuijottanut ja punastuin.

”Ei mikään…” Anamaria mutisi naureskellen ja nousi kannelle. Minäkin ryntäsin sinne ja juoksin saman tien Jackin hyttiin. Minulla oli peili siellä, ja juuri tällä hetkellä tunsin tarvitsevani sitä.

                 Löysin peilini Jackin pöydältä ja nostin sen katsoen kaulaani. Voi hemmetin hemmetti! Kirosin Jackin mielessäni alimpaan helvettiin. Nyt kaikki näkivät, että meidän välillämme oli todellakin jotain. Tumma fritsu koristi kaulaani ja näkyi hämärässä hytissäkin liian hyvin. Miten ihmeessä en ollut kiinnittänyt siihen aiemmin huomiota?

 

~o~

 

Harmiteltuani fritsua aikani ja yritettyäni peittää sen edes jotenkin palasin lopulta kannelle. Olin kiskonut paitani kaulukset pystyyn ja asetellut hiuksiani peittämään kaulaani, vaikka siitä ei suuremmin hyötyä ollutkaan.

                 Kannella oli hiljaista. Monet Jackin miehistä olivat varmaankin nousseet maihin. Oli myös todennäköistä, että Jack oli komentanut osan heistä täydentämään rommi- ja ruokavarastoja.

                 Seisoin toimettomana keskellä kantta, kun huomasin Jackin, Gibbsin ja Cottonin palaavan satamaan. Heidän mukanaan oli likainen ja pahassa humalassa oleva mies, jolla oli vain yksi silmä. Miehestä näki selvästi, ettei hän ollut lähtenyt matkaan vapaaehtoisesti. Cotton ja Gibbs puoliksi raahasivat ja puoliksi kantoivat häntä mukanaan. Kävelin reelingille seuraamaan tapahtumia.

                 Kapteeni Garter nousi laivastaan ja asteli reippaasti miesten luokse. Hänen perässään saapui kaksi hänen miehistönsä jäsentä, joiden nimistä minulla ei ollut hajuakaan. Nämä ottivat One-eye Joen Gibbsiltä ja Cottonilta ja pakottivat miehen polvilleen. Jack kuitenkin astui heidän ja Garterin väliin.

”Mitä helvettiä, Sparrow?” nainen äyskähti.

”Haluaisin ne ohjeet”, Jack vastasi.

                 Garter mulkaisi Jackia niin uhkaavasti, että sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Sitten hän kuitenkin kaiveli takkinsa taskuja ja otti esille käärön. Se näytti samanlaiselta kuin kapteeni Hookin karttakin, ja arvelin senkin myös olevan ihmisen nahkaa. Ajatus puistatti minua. Garter ojensi käärön Jackille, joka rullasi sen auki, vilkaisi sitä, rullasi sen takaisin kiinni ja kumarsi sitten naiselle kohteliaasti.

”Kiitoksia, kapteeni Garter”, hän sanoi. ”Nyt voitte minun puolestani tehdä tuolle miehelle, mitä haluatte.”

                 Jack astui pois Garterin ja One-eye Joen välistä ja käveli sitten Gibbsin ja Cottonin luokse. Hän näytti nahanpalaa näillekin, ja kummankin kasvoille nousi tyytyväinen ilme.

”Tuulta purjeisiin! Tuulta purjeisiin!” Cottonin papukaija rääkäisi reippaasti.

                 Tällä välin Garter oli vetänyt esiin terävän veitsen ja vienyt sen One-eye Joen kurkulle. Mies ei enää pyristellyt päästäkseen vapaaksi, sillä väärä liike olisi voinut olla kohtalokas.

”Luulitko todellakin voivasi paeta minua?” Garter nauroi ivallisesti vasten miehen kasvoja. ”Kuvittelitko, etten koskaan saisi sinua kiinni ja kostaisi?”

                 One-eye Joe sylkäisi maahan kurkullaan olevasta veitsestä huolimatta.

”Sinä olet vain saastainen pikku huoranpenikka! Kuvittelet olevasi suurikin kapteeni, koska upotit laivani, mutta oikeasti et ole yhtään mitään”, mies sähisi, enkä voinut muuta kuin ihmetellä hänen asennettaan. Hänen asemassaan olisin varmasti anellut armoa. ”Sinä voit vapaasti tappaa minut! Mutta miehistöni vainoaa tuota surkeaa laivaasi ikuisesti sen jälkeen! Minun kuolemani tietää sinulle vain lisää ongelmia, eikä se tuo takaisin äpäräkakaraasi!” mies jatkoi halveksuvasti.

                 Vaikka olinkin melko kaukana tapahtumien keskipisteestä, näin selvästi liekin leimahtavan kapteeni Garterin silmissä. Hitaasti hän veti veitsen terää pitkin One-eye Joen kaulaa. Veri valui ensin hiljaisina noroina miehen rinnalle, mutta terän katkaistessa kaulavaltimot sitä alkoi pulputa niin paljon, etten voinut uskoa silmiäni. One-eye Joen ilme oli järkkymätön. Ihan kuin hän ei olisi tuntenut lainkaan kipua. Hänen silmänsä tuijottivat suoraan ylöspäin täynnä halveksuntaa, kun hän kaatui vatsalleen maahan. Veri valui pitkin laituria ja teki läikän miehen alle.

                 Tuijotin järkyttyneenä näkyä tajuamatta tilannetta lainkaan. Seuraavaksi tunsin pahanolon hyökyvän vatsaani ja oksennuksen nousevan kurkkuuni. Painoin kädet suuni eteen ja juoksin nopeasti laivan toiselle puolelle. Oksensi laidan yli mereen, ja päässäni pyöri. Minua heikotti ja pyörrytti, ja oksentaminen värisytti koko vartaloani. En ollut koskaan kestänyt veren näkemistä, mutta tällainen pahoinvointi oli minullekin uutta. Yhtäkkiä silmissäni sumeni, ja vajosin alas kannelle.

 

*Itse asiassa minulla ei ole aavistustakaan, millainen saari Blanquilla on. Poimin vain nimen Karibian kartasta. Antakaa siis minulle anteeksi, mikäli kertomani on täyttä sitä itseään.

 

Luku 14

Yo Ho, A Pirates Life for Me

 

Heräsin Jackin sängystä todeten, että paha oloni oli poissa. En tiennyt, miten olin päässyt sinne, mutta ilmeisesti joku oli kantanut minut. Halusin uskoa, että se joku olisi ollut Jack, enkä edes suostunut ajattelemaan mitään muuta vaihtoehtoa.

                 Nousin sängystä varovaisesti peläten uutta pahoinvoinnin aaltoa. Sitä ei kuitenkaan tullut. Kävelin pöydän luokse ja nappasin sillä olevan vesipullon käteeni. Vesi huuhtoi ihanasti oksennuksen maun pois suustani. Tuntien oloni jo paljon paremmaksi ja virkistyneeksi päätin palata kannelle, vaikka ajatus One-eye Joen elottoman ruumiin näkemisestä ei ollutkaan kovin houkutteleva. Päätin yksinkertaisesti olla katsomatta laiturille päinkään.

                 Kun avasin hytin oven, huomasin laivan olevankin liikkeessä. Olin ilmeisesti tottunut jo niin hyvin lattian ainaiseen keinuntaan, etten ollut edes kiinnittänyt siihen huomiota sisällä hytissä.

                 Tieto siitä, että olimme merellä helpotti oloani suuresti. Nyt minun ei todellakaan tarvitsisi nähdä One-eye Joen ruumista. Tutkailin merta katseellani, eivätkä Stardustin purjeet osuneet silmiini. Olin siis päässyt eroon myös Mary Garterista, eikä se haitannut minua yhtään.

”We’re rascals, scoundrels, villans and knaves”, Jackin ääni kantautui yhtäkkiä korviini. Minun oli pakko myöntää, että hänen lauluäänensä oli erittäin hyvä. ”Drink up me ’earties, Yo Ho!”

                 En tunnistanut kappaletta, mutta se kuulosti todella tarttuvalta. Kävelin ruoriin Jackin luokse hymyillen iloisesti.

”We’re devils and black sheep, really bad eggs! Drink up me ‘earties, Yo Ho! Yo Ho, Yo Ho! A pirate’s life for me”, Jack lauloi yhä, vaikka seisoin hänen vieressään.

”Mitä sinä laulat?” kysyin häneltä uteliaana. Hän lopetti laulamisen ja hymyili minulle.

”Parasta laulua maailmassa”, hän vastasi. ”A Pirates Life for me. Haluatko, että opetan sen sinulle?”

                 Nyökkäsin innokkaana. Rakastin laulamista (varsinkin suihkussa) ja opettelisin oikein mielelläni merirosvolaulun. Ja vaikka en olisi pitänytkään laulamisesta, olisin opetellut sen silti. Sain tällä tavoin ainakin hetkeksi Jackin huomion itselleni.

                 Jack virnisti nyökkäykselleni ja alkoi laulaa laulun ensimmäistä säkeistöä. Hän lauloi sen kahdesti peräkkäin ja pyysi minua laulamaan mukana kolmannella kerralla. Hieman ujostellen yhdyin lauluun.

”We pillage, we plunder, we rifle and loot.

Drink up me 'earties, Yo Ho!

We kidnap and ravage and don't give a hoot.

Drink up me 'earties, Yo Ho!

Yo Ho, Yo Ho! A pirate's life for me.”

“Sinähän laulat hyvin, rakas!” Jack huomautti minulle. Hymyilin hänelle ujosti ja punastuin hieman. Ensimmäistä kertaa joku kehui laulamistani. Yleensä sain kuulla vain ”turpa tukkoon!”, jos joku yllätti minut laulamasta.

                 Jack opetti minulle samalla tavoin kappaleen neljä muutakin säkeistöä. Hänen erinomainen tuulensa sai minutkin hilpeäksi. Lauloimme kumpikin keuhkojemme koko voimalla, ja pian miehistökin liittyi mukaan.

”We extort, we pilfer, we filch and sack.

Drink up me 'earties, Yo Ho!

Maraud and embezzle and even hijack.

Drink up me 'earties, Yo Ho!

 

Yo Ho, Yo Ho! A pirate's life for me.

Yo Ho, Yo Ho! A pirate's life for me.

 

We kindle and char, inflame and ignite.

Drink up me 'earties, Yo Ho!

We burn up the city, we're really a fright.

Drink up me 'earties, Yo Ho!

 

Yo Ho, Yo Ho! A pirate's life for me.

 

We're rascals, scoundrels, villans and knaves.

Drink up me 'earties, Yo Ho!

We're devils and black sheep, really bad eggs!

Drink up me 'earties, Yo Ho!

 

Yo Ho, Yo Ho! A pirate's life for me.

 

We're beggars and blighters and ne'er-do-well cads.

Drink up me 'earties, Yo Ho!

Aye! But we're loved by our mommies and dads!

Drink up me 'earties, Yo Ho!

 

Yo Ho, Yo Ho! A pirate's life for me.

Yo Ho, Yo Ho! A pirate's life for me.

Yo Ho, Yo Ho! A pirate's life for me.

Yo Ho, Yo Ho! A pirate's life for me.”

                 Sillä hetkellä tunsin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti kuuluvani Black Pearlille. Tunsin todellakin olevani osa miehistöä. Laivasta oli vihdoin tullut todellinen kotini. Joku oli joskus sanonut, että laululla on yhdistävä voima, ja nyt tiesin, että se tyyppi oli ollut pirun oikeassa. Tunne oli niin uskomaton, että minua melkein itketti. Pidin kuitenkin kyyneleet sisälläni. Ei ollut sopivaa purskahtaa itkuun tällaisena hetkenä.

                 Kun laulu loppui, sekä Jack että minä nauroimme raikuvasti ja katsoimme toisiamme suoraan silmiin. Kuten aina, nytkin aika tuntui pysähtyvän. En käsittänyt, mikä noissa silmissä oli niin ihmeellistä, ne vain lumosivat minut täysin.

”Menee muutama päivä ennen kuin saavumme määränpäähämme”, Jack sanoi ikuisuudelta tuntuneen hetken päästä ja herätti minut unelmistani. ”Olen seurannut sinua. Olet oppinut jo liikkumaan melko nopeasti miekan kanssa. Voisin ehkä opettaa sinulle jotakin uutta.”

                 Olin melkein hyppiä ilosta. Jack aikoi vihdoin opettaa minulle lisää miekkailemisesta! Tämähän oli suorastaan loistavaa!

”Kuulostaa hyvältä, kapteeni”, sanoin yrittäen hieman hillitä intoani.

”Hyvä, voimme aloittaa heti, kun olemme syöneet päivällistä”, Jack totesi ja käänsi katseensa takaisin horisonttiin.

 

 

Luku 15

Miekkailua

 

Olin koko päivän niin innoissani, etten pystynyt keskittymään kunnolla oikein mihinkään. Päivällisaikaan yritin syödä edes jotain, mutta ruokakin tuntui sillä hetkellä turhalta asialta. Toisaalta oma käytökseni nauratti minua, ei ollut minun tapaistani innostua näin kovasti.

                 Päivällisen jälkeen kävin hakemassa miekkani hytistä ja menin kannella jo odottavan Jackin luokse. Kävelin paikalle hitaasti ja rauhallisesti yrittäen vaikuttaa siltä kuin tämä olisi minulle jokapäiväistä, tylsää rutiinia. Jack leikitteli miekkansa terällä kuin ei olisi minua huomannutkaan.

”No, mikä oppitunti on vuorossa tänään, kapteeni?” kysyin hieman leikkisään sävyyn. Jack kohotti katseensa miekastaan ja katsoi minua tarkasti kuin arvioiden, mihin minusta olisi.

”Ajattelin opettaa sinulle syöksyn”, hän sanoi viimein ja asettui varoasentoon. ”Seuraa nyt tarkasti, rakas. Syöksy on vaarallinen liike. Jos teet sen väärin vaarannat oman henkesi.”

                 Jack selitti minulle, että syöksy lyhentää välimatkaa vastustajaan ratkaisevasti. Juuri siksi se oli vaarallinen liike; mikäli ei ole tarpeeksi nopea, vastustaja voikin olla se, joka suorittaa piston.

”Sinun tulee suunnata aseen kärki sormiesi avulla tarkasti haluttuun osumapisteeseen”, Jack sanoi osoittaen minua miekallaan. Seisoin paikallani aivan hiljaa. En voinut olla tuntematta lievää pelkoa, vaikka olinkin varma, ettei Jack satuttaisi minua. ”Ojenna asekätesi suoraksi. Nosta etummainen jalkasi samoin kuin askeleessa ja ojenna se ponnistaen yhtä aikaa takajalan kanssa suoraksi pitkin taisteluviivaa.”*

                 Seurasin Jackin liikkeitä tarkasti uskaltaen hädin tuskin hengittää. Hän laski etummaisen jalkansa maahan kantapää edellä, jolloin hänen polvensa koukistui eteenpäin antaen syöksylle lisää pituutta. Samaan aikaan kun hänen etujalkansa kosketti kantta, näin miekan terän osoittavan rintaani vain puolen sentin päässä ihostani. Nielaisin, hän olisi voinut halutessaan tappaa minut.

”Miksi noin kalpea, rakas?” Jack kysyi minulta ja veti miekan pois rinnaltani. ”Tiedäthän sinä, ettei vanha Jack koskaan vahingoittaisi naista.”

                 Naurahdin kevyesti ja otin oman miekkani esiin. Oli minun vuoroni yrittää. Asetuin varoasentoon ja hengitin syvään. Tiesin jo kokemuksesta, että miekkailussa kaikki näyttää helpommalta kuin mitä se käytännössä oli.)Hitaasti asetin miekkani terän Jackia kohti. Hän käveli välittömästi luokseni ja korjasi asentoani hieman.

”Älä anna kätesi täristä”, hän sanoi ja palasi paikalleen.

                 Tärisikö käteni? En ollut itse huomannut sitä, mutta kaipa se sitten tärisi, jos Jack niin väitti.

”Nyt astu eteenpäin, mutta muista koukistaa polveasi ja nojautua minua kohti”, Jack sanoi rauhallisesti.

                 Tein työtä käskettyä. Ilmeisesti nojasin kuitenkin hieman liikaa eteenpäin, sillä tasapainoni petti. Kaaduin vatsalleni kannelle, ja miekka kirposi kädestäni.

”Vittu, saatana, perkele, jumalauta!” kirosin suomeksi, ja Jack vilkaisi minua omituisesti.

”Mitä sanoitkaan, rakas?” hän kysyi minulta, kun nousin kannelta ja menin hakemaan miekkani.

”Miten niin?” kysyin ihmeissäni. Kai hän nyt kirosanoja osasi, hänhän oli merirosvo.

”Kuulosti siltä kuin olisit puhunut eri kieltä”, Jack vastasi katsoen minua yhä omituisesti.

”Ai… Niinkö?” mutisin nolona tajutessani, että olin kiroillut suomeksi. ”Älä siitä välitä, ei se ollut mitään.” Miten muka voisin kertoa puhuvani kieltä, josta hän ei ollut koskaan kuullutkaan?

                 Jack vilkaisi minua vielä kerran, mutta kehotti sitten jatkamaan harjoittelua.

”Älä kuitenkaan tällä kertaa nojaa ihan yhtä paljon eteen”, hän sanoi. Nyökkäsin kevyesti posket punoittaen. Montakohan kertaa onnistuisin vielä nolaamaan itseni päivän aikana?

                 Hioimme syöksyäni pitkän tovin. Kuten askeleiden kanssa, olin jälleen toivottaman hidas, mutta Jack sanoi sen olevan täysin normaalia aloittelijalle. Jostain syystä se ei lohduttanut minua yhtään. Halusin oppia miekkailemaan mahdollisimman nopeasti. En voinut tietää, milloin tulisin tarvitsemaan taitojani. Olin sentään nyt merirosvo, enkä uskonut, että se oli kovinkaan turvallinen ”ammatti”.

                 Kun olin oppinut syöksyssä tehtävän liikkeen, Jack huomautti, että seuraavaksi minun pitäisi päästä takaisin varoasentoon. Hän näytti minulle jälleen esimerkkiä. Hän veti takajalallaan itseään taaksepäin samalla oikaisten etujalkansa polvea. Samanaikaisesti hän myös koukisti aseettoman kätensä. Kun hän oli suoristanut etujalkansa, hän siirsi sen omalle paikalleen varoasennossa. Vasta tämän jälkeen hän koukisti suoristetun asekätensä.

                 Huomasin jälleen, että taaksepäin liikkuminen oli vaikeampaa kuin eteenpäin. Kompuroin ja kiroilin, kompuroin ja kiroilin yhä uudestaan, mutta pikkuhiljaa opin kuitenkin liikkumaan paremmin. Pari kertaa lensin rähmälleni kannelle, mutta tällä kertaa pidin huolta siitä, että pysyin englantilaisissa kirosanoissa.

                 Kun ilta alkoi pimentyä, lihaksiani särki, kuten ensimmäisen harjoittelukerrankin jälkeen. En ollut edistynyt ihan niin hyvin kuin olisin toivonut, mutta olin kuitenkin oppinut edes jotain. Päätin harjoitella ahkerasti joka päivä, sillä halusin ihan oikeasti oppia miekkailemaan kunnolla. Paitsi, että halusin tehdä vaikutuksen Jackiin, se takaisi myös turvallisuuteni. Ennen joutumistani 1600-luvulle olin ollut itsenäinen, omillaan toimeen tuleva nuori nainen, joka osasi pitää huolen itsestään. Nyt olin kaikkea muuta. Minulla ei ollut tuloja, olin muista riippuvainen, enkä osannut huolehtia itsestäni kovinkaan hyvin. Sen olin todistanut Port Royalissa.

”Rakas, miksi noin synkkä ilme? Sinähän edistyt ihan hyvin”, Jack sanoi minulle tullen aivan lähelleni seisomaan.

”En minä sitä… Muistelin vain tapahtumia Port Royalissa”, sanoin mitään ajattelematta. Eihän minun ollut pitänyt kertoa Jackille, mitä minulle oli tapahtunut.

”Et olekaan vielä kertonut siitä minulle”, Jack totesi. ”Eikö nyt olisi sopiva hetki?”

                 Ennen kuin ehdin vastata hänellä, Jack tarttui käteeni ja veti minut kannen poikki hytilleen. Hytissä oli aivan pimeää, joten hän sytytti pari kynttilää. Istahdin sängylle vakavin ilmein.

”Ei siinä ole mitään erityistä kerrottavaa”, sanoin hiljaa.

”Miksi sitten olet noin vakavan näköinen, rakas?” Jack kysyi. ”Jos siinä ei olisi mitään erityistä, et näyttäisi tuolta.”

”No, sanotaan sitten, etten halua puhua siitä”, tokaisin.

”Mistä sitten haluaisit puhua?” kapteenimme kysyi vakavasti. Olin ihmeissäni. Mistä lähtien hänen kaltaisensa mies halusi puhua ylipäätänsä mistään?

                 Nojauduin sängyllä taaksepäin siten, että sain tuettua itseni käsivarsieni varaan. Mietin epätoivoisesti uutta puheenaihetta. En todellakaan halunnut kertoa Jackille herra Smithistä, äitini kuvasta ja Philipistä. Pelkäsin menettäväni hänet, jos kertoisin totuuden.

”Mikset kertoisi, mitä teemme kun saavumme saarelle, jolla kapteeni Hookin aarre on?” kysyin sitten helpottuneena, että olin vihdoin keksinyt aiheen, josta Jack jaksaisi keskustella loputtomasti.

”Aah, sinusta on tulossa kunnon merirosvo”, Jack naurahti. ”No, jätän Black Pearlin Anamarian haltuun ja lähden itse muutaman miehen kanssa maihin etsimään aarretta. Pari heistä saa jäädä rannalle ja loput lähtevät kanssani sisämaahan. Jos ja kun löydämme aarteen, lähetän jonkun hakemaan lisää miehiä kantajiksi. Muussa tapauksessa palaamme kaikki laivalle.”

                 Nyökkäsin Jackille. Suunnitelma kuulosti ihan järkevältä. Sitten tulin ajatelleeksi omaa osuuttani siinä. Jackilla voisi mennä saarella useampikin päivä.

”Entä minä?” kysyin. ”Jäänkö minä laivalle?”

”Etkö sitten haluaisi, rakas?” Jack ihmetteli. Puistelin hänelle päätäni hieman masentuneena. Olisin mielummin hänen mukanaan, vaikka saattaisinkin joutua vaaraan.

                 Jack kietoi kätensä ympärilleni ja veti minut kainaloonsa. Painoin pääni häntä vasten ja suljin silmäni.

”Voithan sinä tulla minunkin mukaani”, hän sanoi. ”Jos todella haluat. Se voi olla vaarallista.”

”Haluan”, sanoin aivan hiljaa.

 

*Taisteluviiva on kuviteltu viiva, joka kulkee miekkailijan kummankin jalan kantapään keskipisteen kautta lattiaa pitkin vastustajaa kohti ja jolla miekkailijat toisiinsa nähden liikkuvat.

Luku 16

Vesiputouksella

 

Seuraavat päivät kuluivat hitaasti. Käytin päivät syöksyn harjoittelemiseen, tähystämiseen ja muihin töihin laivalla. Jokaisen vapaahetkeni vietin miekka kädessä. Toisinaan Jack jäi seuraamaan harjoitteluani ja antoi minulle muutamia vinkkejä. Nautin hänen huomiostaan joka kerta, enkä enää edes yrittänyt kieltää sitä.

                 Muutamaa päivää myöhemmin purjehdimme synkähkön saaren rantaan. Kaikki merirosvot kerääntyivät kannelle tuijottamaan sitä.

”Jostain syystä mieleeni tulee Kuolleiden saari”, Gibbs mutisi. ”Tämä tietää huonoa onnea.”

”No, sinähän tiedät, että osaan suhtautua siihen”, Jack sanoi naurahtaen, eikä näyttänyt läheskään niin vakavalta kuin Gibbs.

                 En tiennyt, millainen paikka Kuolleiden saari oli, mutta nimi ei kuulostanut kovin mukavalta. Ja Gibbsin huomautus huonosta onnesta sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Pitikö sen miehen aina manata?

”Selvä sitten”, Jack sanoi ja kääntyi miehistöönsä päin. ”Anamaria, sinä jäät laivalle. Jos jotain tapahtuu, pitäydy säännöstössä.”

”Mutta…” Anamaria aikoi väittää vastaan.

”Ei muttia, eikä mitään typeriä pelastusretkiä”, Jack ilmoitti jyrkästi. ”Gibbs, Cotton, Barclay, Eldridge, Langley, John ja Ann tulevat minun mukaani. Loput miehistöstä jäävät sinun kanssasi Pearlille, Anamaria.”

”Mutta…” Anamaria alkoi taas inttää, tällä kertaa vihaisemmin.

”Ei muttia, Anamaria”, Jack sanoi. ”No niin, valmistautukaa lähtöön. Laskemme kohta veneen!”

                 Jack jätti miehistön kannelle ja meni itse hyttiinsä. Seurasin nopeasti hänen perässään, sillä en uskonut miehien pitävän siitä, että olin tulossa mukaan saarelle. Gibbs ainakin vastustaisi ajatusta, olin varma siitä.

”Mitä tarvitsen mukaani?” kysyin Jackilta. Hän kääntyi katsomaan minua arvioiden.

”Miekkasi ja hattusi”, hän vastasi. ”Ja ehkä rommipullon.”

”Rommipullon? Mitä minä muka sillä teen?” kummastelin.

”Mitä rommipullolla nyt yleensä tehdään, rakas?” Jack naurahti.

                 Kohautin olkapäitäni ja otin hattuni tuolilta. Asettelin sen päähäni. Sitten otin miekkani ja kiinnitin sen vyöhöni. Kun käännyin takaisin Jackiin päin, näin hänen ojentavan minulle jotain. Otin esineen käteeni ja vedin sen kotelosta. Piilukkopistooli? Tuijotin asetta ihmeissäni.

”Mutta… miksi?” kysyin.

”Voit vielä tarvita sitä”, Jack sanoi. ”Emme tiedä, mikä tuolla saarella odottaa meitä, joten on paras varautua kaikkeen.”

                 Nyökkäsin nielaisten. En uskaltanut sanoa Jackille, ettei minulla ollut juurikaan kokemusta ampumisesta, enkä varmasti pystyisi tappamaan ketään. Kiinnitin pistoolin vyötärölleni niin kuin asia ei olisi vaivannut minua yhtään.

”No, mennäänpä sitten, rakas. Haluan ehtiä maihin ennen kuin ilta pimenee.”

                 Ihmettelin, miksemme voisi lähteä vasta aamulla. Se ainakin olisi tuntunut järkevämmältä, mutta ilmeisesti Jack ei halunnut odottaa enää hetkeäkään. Seurasin häntä kannelle. Miehet olivat jo laskeneet keikkuvan veneen veteen, ja kapusimme siihen huojuvia köysitikkaita pitkin. Barcley ja John soutivat rantaan vahvoin ottein.

                 Rannalle päästyämme Jack määräsi Eldridgen ja Langleyn jäämään vartioimaan venettä. Ensimmäiseksi kasasimme nuotion rantaan ja tutkimme sekä karttaa että ohjeita. Jack neuvotteli hetken Gibbsin kanssa. Miehet huitoivat eri suuntiin ja keskustelivat kiivaasti. Lopulta he näyttivät pääsevän yhteisymmärrykseen, ja lähdimme matkaan.

                 Kuljimme rannalta metsän reunaan. Metsä näytti synkältä, eikä suorastaan kutsunut astumaan sisäänsä. Ilta-aurinko kuitenkin paistoi vielä, joten ei ollut mitään syytä jättää matkantekoa kesken. Kuljin Johnin ja Cottonin välissä Gibbsin ja Jackin johtaessa joukkoamme. Barcley tuli viimeisenä.

                 Kävellessämme metsässä ilta alkoi hitaasti pimentyä. Tiesin, että auringonlaskun jälkeen tulisi hyvin nopeasti täysin pimeää, enkä todellakaan pitänyt ajatuksesta. Cottonin papukaijakin oli selvästi hermostunut, sillä se mutisi koko ajan lauseita ”Kuolleet eivät juorua” ja ”Älä katso taaksesi”. Se pahuksen lintu sai oloni vieläkin pelokkaammaksi, ja olin monta kertaa kääntyä ja kuristaa sen.

                 Yhtäkkiä astuimme joen rantaan. lähdimme seuraamaan sitä yläjuoksulle päin ja päädyimme pienelle lammelle, johon laski kaunis vesiputous. Henkäisin ihastuksissani. Veden solina kuulosti melkein musiikilta korvissani. Tämä vesiputous oli kovin pieni, eikä se siksi kohissut peittäen kaikkia muita ääniä ympäriltään.

”Leiriydytään tähän yöksi”, Jack sanoi.

”Mutta kapteeni, eikö olisi parempi vielä jatkaa matkaa?” Gibbs ehdotti. Jack puisteli miehelle päätään ja käski sitten Johnia tekemään nuotion. Nuorukainen livahti takaisin metsään hakemaan puita.

                 Kun nuotio oli sytytetty, istuimme kaikki sen ympärille ja söimme illallista, joka koostui lähinnä suolalihasta, kuivasta leivästä, omenoista ja tietysti rommista. Gibbs kertoili hurjia merirosvotarinoita, ja kaikki kuuntelivat suurella mielenkiinnolla. Kun hän alkoi kertoa tarinaa siitä, kuinka Jack oli kerran paennut autiolta saarelta, minun mielenkiintoni kasvoi entisestään. Jack sen sijaan makaili maassa omahyväisenä, eikä näyttänyt kuuntelevan ollenkaan.

”Ja niin hän vietti matalikossa kolme päivää ja kolme yötä, jotta merenelävät tottuisivat häneen. Neljäntenä päivänä hän sitten nappasi kiinni kaksi merikilpikonnaa, sitoi ne yhteen lautaksi ja purjehti pois saarelta”, Gibbs päätti tarinansa.

                 Olin hölmistynyt. Miten muka Jack olisi voinut napata kiinni kaksi merikilpikonnaa? Tuossa tarinassa oli jotain pahasti vialla. Toisaalta en välittänyt esittää typeriä kysymyksiä, vaikka tarinaa olikin varmasti väritetty melkoisen paljon. Sen sijaan tartuin minulle tarjottuun rommipulloon ja join siitä pitkän kulauksen. Huomasin, ettei rommi enää maistunutkaan minusta niin kovin pahalta. Olin alkanut tottua sen makuun. Join vielä toisen kulauksen ja ojensin sitten pullon eteenpäin Johnille.

 

~o~

 

Makasin selälläni ja tuijotin kirkasta tähtitaivasta. Nuotio oli ajat sitten hiipunut punaiseksi hiillokseksi, ja melkein kaikki nukkuivat. Itse en kuitenkaan saanut unta. Olin aivan liian jännittynyt ja hiprakassa nukkuakseni. Lopulta päätin nousta ja tehdä pienen kävelyretken. En kuitenkaan ehtinyt pitkälle, kun tunsin jonkun tarttuvan käsivarteeni. Se oli vahtivuorossa oleva John.

”Minne sinä luulet meneväsi?” hän tivasi. Riuhtaisin käteni irti ja mulkaisin nuorukaista.

”Taisin juoda hieman liikaa rommia ja minun täytyy… No, kyllä sinä tiedät”, sanoin ja toivoin, että hän ymmärtäisi tarkoitukseni. John nyökkäsi virnistäen.

”Älä sitten mene liian pitkälle. En haluaisi lähteä etsimään sinua”, hän sanoi.

”En, en… Älä turhaan huolehdi”, tokaisin ja kävelin metsänreunaan.

                 Kiersin metsän kautta lammen toiselle rannalle aivan vesiputouksen lähelle. Riisuin saappaat ja sukat jaloistani ja istahdin veden rajaan. Heiluttelin varpaitani vedessä ja nautiskelin maisemasta. Kohotin katseeni taivaalle ja näin kuun kapean sirpin. Jostain syystä se sai minut hymyilemään.

                 Yhtäkkiä sain humalaisessa mielessäni loistavan idean. Irrotin sekä pistoolin että miekan vyöltäni. Sitten riisuin kaikki vaatteeni ja laskin ne mytyksi maahan. Astuin lammen veteen. Se oli melko viileää, ja ihoni nousi kananlihalle. Kävelin kuitenkin eteenpäin määrätietoisesti. En ollut uinut pitkään aikaan, ja nyt oli hyvä tilaisuus. Kukaan ei näkisi minua Karibian pimeässä yössä.

                 Kahlasin tarpeeksi syvälle ja pulahdin sitten veteen. Liu’uin viileässä vedessä eteenpäin ja nautin jokaisesta sekunnista. Sitten käännyin ympäri ja jäin kellumaan selälleni. Tuijotin kaunista tähtitaivasta ja tunsin olevani onnellinen. Olosuhteet huomioon ottaen elämäni ei voisi enää olla paremmalla tolalla. Vaikka merirosvon elämä oli toisinaan raskasta, olin oppinut pitämään siitä. Ja Jack oli ainoastaan helpottanut sopeutumista.

                 Kierähdin taas ympäri ja sukelsin veden alle. Vesi huuhtoi kuumottavia kasvojani suloisesti, ja päätin uida vesiputouksen taakse. Putouksen takana oli hämärää, mutta kaunista. Uin aivan kallioseinämän lähelle ja kosketin kädelläni sen karheaa pintaa. Sitten käännyin ympäri ja katsoin alas valuvaa vettä. Se vääristi takanaan olevan maiseman täysin, mutta näytti silti hurmaavalta.

                 Kun kokeilin laskea jalkojani pohjaan, huomasin lammen olevan yllättävän syvä. Vain varpaani hipaisivat sileää hiekkaa. Samassa tunsin jonkin puristuvan nilkkani ympärille. En ehtinyt edes kirkaista, kun minut kiskaistiin veden alle.

                 Paniikissa yritin saada jalkaani irti ja päästä takaisin pintaan. Veden alla en nähnyt mitään, ja keuhkojani poltti jo nyt. Yhtäkkiä ote nilkastani kuitenkin irtosi, ja potkin itseni pinnalle välittömästi. Joku nousi vierelleni.

”Jack!” huudahdin hiljaa. ”Oletko ihan ääliö? Olisin voinut hukkua!”

”Anteeksi, rakas. En voinut vastustaa kiusausta”, Jack sanoi ja arvasin hänen virnuilevan, vaikka en kunnolla nähnytkään hänen ilmettään.

                 Vasta siinä vaiheessa tajusin olevani aivan alasti. Kiitin luojaani, että vesiputouksen alla oli pimeää. Mutta kuinka kauan Jack oli myös ollut lammessa?

”Jack…” aloitin, mutta juuri samaan aikaan mies painoi huulensa omiani vasten, ja lauseeni jäi kesken.

                 Sillä hetkellä yksinkertaisesti unohdin kaiken muun. Painauduin Jackia vasten suudellen häntä intohimoisesti. Kiedoin käteni hänen kaulaansa ja vedin itseni aivan kiinni häneen. Siinä vaiheessa minulle selvisi, ettei hänelläkään ollut mitään yllään, mutta seikka ainoastaan lisäsi innostustani.

                 Tunsin Jackin käden liukuvan pitkin selkääni takapuoleni päälle. Toisen kätensä hän asetti yläselkäni päälle. Jack näykkäisi leukaani ja sai minut taivuttamaan kaulaani. Hän tarttui välittömästi tilaisuuteen ja suuteli sitä. Hengitin raskaasti, tämä tuntui melkein liian hyvältä.

                 Jack siirsi toisen käden rinnalleni, ja hänen sormensa alkoivat leikitellä kovettuneella nännillä. Huokaisin ääneen. Yhtäkkiä Jack nosti minut kevyesti syliinsä ja kulki vesiputouksen läpi. Hetken ihmettelin, mitä hän oikein aikoi, mutta se selvisi minulle, kun hän laski minut rantaveteen ja tuli viereeni makaamaan. Vedin hänet lähelleni ja suutelin häntä.

                 Jack painautui minuun, ja tunsin hänen kovettuneen elimensä reittäni vasten. Hän painoi jälleen toisen kätensä rinnalleni ja pyöritteli nänniä sormiensa välissä. Kohotin selkääni kaarelle. Jack irtautui suudelmastamme ja nappasi nännini suuhunsa imaisten sitä kevyesti. Huokaisin jälleen. Hän pyöritteli nänniä kielensä päällä ja näykkäisi sitten sitä hieman. Samalla hetkellä kuumat ja kylmät aallot kulkivat vuoron perään pitkin vartaloani.

                 Työnsin Jackin pois päältäni ja kaadoin hänet selälleen. Nousin istumaan hänen vatsansa päälle ja suutelin hänen kaulaansa samaan aikaan, kun hänen kätensä hyväilivät selkääni. Nappasin Jackin korvalehden huulieni väliin ja imaisin sitä. Kuulin hänen murahtavan pehmeästi, joten puraisin hänen korvalehteään kevyesti. Hänen hengityksensä kävi nopeammaksi, ja se innosti minua entisestään. Siirryin jälleen suutelemaan hänen kaulaansa hivuttautuen samalla pikku hiljaa alaspäin. Näykkäisin hänen nänniään samalla, kun käteni liukui pitkin hänen vatsaansa.

                 Käteni tavoitti hänen kovettuneen kalunsa, ja tartuin siihen tiukoin, mutta hellin ottein. Hetken liikuttelin kättäni edes takaisin, mutta kuullessani Jackin huokaukset en voinut vastustaa kiusausta. Hivuttauduin pois Jackin päältä hänen vierelleen ja otin hänen kalunsa suuhuni. Maistoin ensin sen päätä leikitellen kielelläni. Pyörittelin kieltäni terskan ympärillä aikani kiusaten Jackia, mutta lopulta otin suuhuni hänen elimestään niin paljon kuin vain pystyin. Ja miten nautinkaan hänen huokauksistaan ja maustaan. Olisin voinut itse laueta jo pelkästään niiden vuoksi.

                 Huomasin Jackin hengityksen käyvän turhan raskaaksi ja lopetin. Hän veti minut luoksensa ja tarttui käteeni. Yksitellen hän maistoi jokaista sormeani hitaasti ja nautiskellen. Sitten hän suuteli rannettani ja lähti tuskallisen hitaasti hivuttautumaan ylöspäin.

                 Jack liu’utti kieltään mahaani pitkin jättäen siihen märän vanan. Sitten hän otti jälleen toisen nänneistäni suuhunsa ja antoi kätensä vaeltaa alavatsalleni. Malttamattomana kohotin takapuoltani ja sain hänet naurahtamaan. Kiusoiteltuaan minua hetken hän päästi vihdoin kätensä liukumaan alemmas. Hetkessä hänen sormensa löysivät klitorikseni. Hän kosketti sitä kevyesti sormenpäällään pyöritellen. Tunne oli jotain aivan uskomatonta. Haukoin henkeäni, ja kun hän lopulta painoi kasvonsa haarojeni väliin ja nuolaisi minua ensimmäisen kerran, minun oli aivan pakko purra nyrkkiäni, etten olisi huutanut ääneen ja herättänyt kaikkia muita.

                 Jackin kielen kosketus oli kuin salamanisku. Se värisytti koko vartaloani, ja sai minut näkemään tähtiä. Huohotin ja purin nyrkkini melkein verille. Selkäni taipui kaarelle silkasta nautinnosta. Sitten vajosin matalaan veteen hengittäen syvään.

                 Jack palasi vierelleni ja suuteli huuliani. Saatoin maistaa oman makuni, enkä voinut olla hymyilemättä. Hetken kuluttua käänsin Jackin selälleen ja kapusin jälleen hänen päälleen. Tällä kertaa en kuitenkaan istunut hänen vatsansa päälle, vaan tunsin hänen elimensä uppoavan kosteaan ja turvonneeseen vakooni. Jack tarttui kiinni lanteistani ja painoi minua hitaasti alaspäin. Tunsin hänen täyttävän minut kokonaan ja inahdin jokaisella työnnöllä. Ensin keinuimme hitaasti, mutta pikku hiljaa vauhtimme kiihtyi. Jack täytti jokaisen sopukkani, ja aistin hänen kehonsa kaikilla soluillani kuin olisimme olleet yhtä.

                 Lämpö nousi vatsani pohjalta ylöspäin ja ravisutti sitten koko vartaloani. Selkäni taipui jälleen kaarelle ja tällä kertaa huohotin ääneen. Jack puristi lantiotani tiukemmin, ja tunsin hänen purkautuvan sisääni juuri samalla hetkellä, kun orgasmi räjähti minunkin sisälläni. Hengittäen raskaasti rojahdin Jackin syliin ja jäin makaamaan siihen. Hän kietoi kätensä turvallisesti ympärilleni ja silitteli niskaani. Halusin jäädä siihen loppuelämäkseni.

 

Luku 17

Aarresaari

 

Jonkin ajan päästä nousin pois Jackin syleilystä, vaikka mielummin olisinkin jäänyt siihen koko yöksi.

”Rakas?” Jack kuiskasi kysyvästi.

”Olen pahoillani, Jack”, kuiskasin takaisin ja kävelin matalikosta kuivalle maalle. Jack nousi istumaan ja seurasi liikkeitäni, kun kuivasin itseni paitaani ja kiskoin lopulta vaatteet päälleni. Viimein hänkin nousi ja pukeutui. Seurasin hänen jokaista liikettään ja katseeni pysähtyi hetkeksi kahteen, ilmeisesti luodin jättämään, arpeen hänen rinnassaan. Menin takaisin hänen luoksensa ja painauduin hänen syliinsä.

”Minusta on vain parempi palata leiriin ennen kuin muut heräävät”, sanoin yrittäen selittää.

                 Jack nyökkäsi minulle ymmärtävästi ja tarttui sitten leukaani kohottaen sitä. Hän katsoi suoraan silmiini ja suuteli minua. Tällä kertaa suudelma oli ainoastaan hellä. Ehkä siinä oli jopa jotain rakastavaa, mutta en uskaltanut ajatella (tai toivoa) sellaista. Hänhän oli merirosvo, enkä uskonut merirosvojen rakastavan mitään muuta kuin itseään, laivaansa ja merta.

                 Lopulta palasimme leiriin. Vielä metsän reunassa Jack painoi kevyen suudelman huulilleni ja palasi sitten omalle nukkumapaikalleen. Minäkin palasin omalleni tuntien oloni yhtä aikaa onnelliseksi ja hieman orvoksi. Olinhan nukkunut tähän asti jokaisen yön Jackin kainalossa, ja nyt jouduin nukkumaan yksin. Asetin käteni pääni taakse ja kävin makaamaan selälleni. Huokaisin syvään ja annoin ajatusteni vaeltaa takaisin aiempiin tapahtumiin. Vartaloni muisti Jackin jokaisen kosketuksen ja suudelman. Olisin halunnut rynnätä hänen syliinsä uudestaan ja upota siihen. Näihin ajatuksiin nukahdin viimein.

 

~o~

 

”Herätys, tyttönen! Aika jatkaa matkaa!” itsepäinen ääni tunkeutui uneeni. Hitaasti avasin silmäni ja tuijotin turhautuneena yläpuolellani seisovaa miestä.

”Ei ihan vielä”, mutisin haukotellen, mutta Jack ei hyväksynyt vastaväitteitä. Hän kiskoi minut väkisin jaloilleni ja käski ryhdistäytyä.

                 Venyttelin raukeasti ja kävelin lammen rantaan. Huuhdoin kasvojani viileällä vedellä, ja edellinen yö palasi mieleeni hetkessä. Punastuin korviani myöten muistaessani sen, että olin jossain välissä huohottanut ääneen, enkä edes kovin hiljaa. Todennäköisesti kaikki olivat kuulleet sen.

”Eiköhän mennä, tyttönen!” Jack huudahti minulle. Käännyin ja näin muiden jo odottavan minua.

                 Liityin nopeasti merirosvojen joukon jatkoksi. Jack ja Gibbs asettuivat jälleen johtoon. Kuljimme ensin vesiputouksen yläpuolelle, ja sieltä Jack alkoi laskea askelia rinnettä ylöspäin. Seurasin hieman muiden perässä miettien aivan jotain muuta kuin aarretta. En uskaltanut katsoa ketään silmiin, sillä pelkäsin, mitä niissä näkisin. Jos kaikki tiesivät… Helvetti, mitä sitten jos kaikki tiesivät? Sitähän he olivat epäilleet jo ties miten pitkään!

                 Kuljimme koko päivän eteenpäin. Kerran pysähdyimme syömään, mutta muuten kävelimme jatkuvasti. En olisi uskonut, että aarteen etsiminen olisi näin pitkäveteistä. Muutaman kerran palasimme taaksepäin ja aloitimme askelien laskemisen alusta. Aloin turhautua koko puuhaan.

                 Olimme kiipeämässä melko jyrkkää rinnettä ylöspäin. Yhtäkkiä Cotton menetti jalansijansa ja alkoi valua alas (”Mies yli laidan! Mies yli laidan!” hänen papukaijansa kirkui). Yritin tarttua häneen, mutta hän vain kieri ohitseni. Käännyin ympäri ja juoksin häneen peräänsä. Jonkin ajan päästä hänen vauhtinsa pysähtyi. Mies jäi makaamaan paikoilleen ja valitti jalkaansa, kun pääsin hänen luokseen. Laskeuduin polvilleni maahan ja tutkin hänen jalkaansa.

                 Muut laskeutuivat vähän minun jälkeeni luoksemme. Jack katsoi minua kysyvästi.

”Hänen nilkkansa taitaa olla sijoiltaan, kapteeni”, sanoin Jackille. Hän kohautti kulmakarvojaan sanan kapteeni kohdalla ikään kuin ihmeissään. En välittänyt siitä. ”Luulen, että se täytyy vetää paikoilleen ja sitoa sitten.”

”Onko isäsi kenties lääkäri, tyttönen?” Gibbs kysyi minulta. ”Tunnut tietävän aika paljon ihmisten pelastamisesta…”

”En… muista”, sanoin aikaillen. ”En muista menneisyyttäni, mutta tiedän, mitä meidän pitää nyt tehdä.”

                 Käskin Jackia pitelemään Cottonin jalkaa paikoillaan. Ihme kyllä hän totteli minua ilman vastaväitteitä. Tartuin itse Cottonin nilkkaan ja vedin sen takaisin paikoilleen (en ollut aivan turhaan ollut ensiapukursseilla). Mies puri hammasta, mutta ei inahtanutkaan koko toimenpiteen aikana. Itse olisin varmaankin huutanut suoraa huutoa.

”Nilkka pitäisi sitoa ja tukea jollakin”, sanoin aikoen repäistä kaistaleen paidastani. Gibbs kuitenkin laski kätensä olkapäälleni ja puisteli päätään. Hän repäisi palan omasta paidastaan.

”Kelpaako tämä, tyttönen?” hän kysyi sitten ojentaen sitä minulle. Sillä hetkellä tiesin hänen vihdoin hyväksyneen minut miehistön jäseneksi. Sen näki hänen kasvoistaan. Nyökkäsin hänelle ja otin kankaan. Sitten etsin vielä muutaman vahvan oksanpätkän ja väsäsin Cottonin nilkalle jonkinlaisen tukisiteen.

                 Kun Jack kiskoi Cottonin pystyyn, näimme kaikki selvästi, ettei miehestä ollut jatkamaan matkaa. Rinne oli jyrkkä, eikä sitä ollut helppo nousta edes terveillä jaloilla. Yllätyksekseni Gibbs ilmoitti lähtevänsä viemään Cottonia takaisin Pearlille.

”Palaan sitten leiripaikalle odottamaan uutisia aarteesta”, mies sanoi. Jack hyväksyi päätöksen ja käski meitä muita jatkamaan matkaa. Vaikka olinkin harmissani Cottonin kohtalosta, en voinut olla tuntematta iloa siitä, ettei minun tarvitsisi kuunnella hänen typerää papukaijaansa vähään aikaan.

 

~o~

 

Viimein uuvuttava matkanteko päättyi. Saavuimme tasanteelle, jonka reunama laski jyrkästi mereen. Ohjeet loppuivat siihen, mutta mistään aarteesta ei ollut tietoakaan. Jack oli kuitenkin aivan varma, ettemme olleet kulkeneet harhaan, joten aloimme tutkia ympäristöä. Joka puolella maasto näytti samalta: puita ja tiheää aluskasvillisuutta. Toinen ongelma oli se, etten tiennyt, mitä me tarkalleen ottaen etsimme. Jonkinlaista merkkiä aarteesta varmaankin, mutta minkälaista.

                 Kävelin edestakaisin pienellä alueella haravoiden sitä katseellani. Yhtäkkiä tunsin vajoavani maan sisään. Maa vain yksinkertaisesti mureni altani ja veti minut mukaansa. Kirkaisin kauhusta ja haparoin käsilläni tukea jostakin.

Kouraani jäi kuitenkin vain tukko aluskasvillisuutta, ja kynsieni alle multaa. Putosin pimeyteen ja tömähdin kovalle alustalle, ilmeisesti kalliolle.

                 Makasin hetken typertyneenä  paikoillani. Sitten nousin istumaan ja tunnustelin ympäristöäni, josta en erottanut mitään pientä aukon valaisemaa läikkää lukuun ottamatta. Sormeni tapasivat ainoastaan tyhjää. Katsoin ylöspäin ja näin aukon, josta olin pudonnut. Se ei ollut kovin suuri, vain sen kokoinen, että minä mahduin siitä juuri ja juuri. Yhtäkkiä varjo peitti aukon.

”Ann! Oletko kunnossa?” kuulin Jackin huhuilevan.

”Olen, selvisin muutamalla naarmulla ja mustelmalla”, huudahdin takaisin.

                 Jack käski minun väistyä aukon alapuolelta hetkeksi. Siirryin hieman, ja hetken päästä multapaakku putosi vierelleni. Miehet yläpuolella suurensivat aukkoa. Jonkin ajan kuluttua he heittivät alas köyden, ja Jack laskeutui sitä pitkin luokseni. John tai Barcley heitti hänelle soihdun. Jack sytytti sen ja katsoi ensin tarkasti minua ja sitten ympäristöään. Olimme jonkinlaisessa luolassa.

”Taisit löytää tien aarteen luokse, rakas”, Jack kuiskasi ja painoi hellän suudelman huulilleni. Sitten hän kääntyi aukolle päin ja huusi ylhäällä oleville miehille: ”Täällä on jonkinlainen luola! Vartioikaa te köyttä, niin me tutkimme tämän!” Yläpuoleltamme kuului hyväksyvää mutinaa.

                 Jack viittasi minua kulkemaan vierellään. Lähdimme etenemään luolassa, joka vaikutti melko syvältä. Soihdun valo loi pelottavia varjoja sen seinämiin. Minua karmi, joten yritin kulkea mahdollisimman lähellä Jackia. Yllätyksekseni hän tarttui käteeni. En uskonut sen olevan kovin merirosvomainen tapa, mutta en vastustellut. Jackin kosketus tuntui ainoastaan hyvältä.

                 Vaelsimme eteenpäin kapeassa käytävässä. Yhtäkkiä luola leveni suureksi ja soihdun valo osui johonkin kiiltävään. Kävelimme vielä hieman eteenpäin. Katselin maata jalkojeni alla. Se oli täynnä espanjalaisia kultadubloneja.

Luku 18

Petos

 

Kultaa ja hopeaa oli joka puolella ympärillämme. Tuijotin kuin lumoutuneena aarretta, enkä voinut uskoa silmiäni. Me olimme rikkaita… hemmetin rikkaita. Ehtikö tuollaista rahamäärää edes kuluttaa elämänsä aikana? Tuskin. Rahan lisäksi aarteeseen kuului koruja, ruukkuja ja muita esineitä. Näin Jackin tutkiskelevan niitä kauempana. Aina välillä kuului kolahdus, kun hän heitti jotain olkansa yli.

                 Itse pujottelin sormuksia sormiini. En ollut koskaan aiemmin välittänyt kultakoruista (pidin hopeasta enemmän), mutta nyt minun oli aivan pakko edes kokeilla niitä. Osa sormuksista oli liian suuria ja osa liian pieniä, mutta sitten löysin juuri sopivan. Se oli ohut ja kauniisti koristeltu. Siihen oli kiinnitetty pienenpieni smaragdi, ja rakastuin siihen välittömästi. Pujotin sen sormeeni ja tarkastelin sitä. Kyllä, se oli kuin tehty minua varten, en luopuisi siitä enää koskaan.

”Se on kaunis”, Jack sanoi selkäni takaa. ”Ja sopii sinulle erittäin hyvin. Tuo kivi on melkein samanvärinen kuin silmäsi.”

                 Naurahdin Jackin kohteliaisuudelle. Silmäni eivät olleet smaragdinvihreät, mutta en kuitenkaan voinut olla hymyilemättä.

”Tuota… pitäisikö meidän kertoa muillekin, että löysimme aarteen?” kysyin sitten. Muut merirosvot odottivat uutisia jo varmasti innokkaina.

                 Jack nappasi maasta kourallisen kolikoita ja pyöritteli niitä käsissään. Sitten hän tunki ne taskuunsa ja katsoi jälleen minuun nyökäten.

”Olet pirun oikeassa. Parasta lähettää Jo-” Jackin ääni katkesi, ja hän kaatui maahan. Järkyttyneenä kohotin katseeni ja näin Johnin lyöneen häntä rommipullolla päähän. Missä välissä nuorukainen oli ehtinyt alas luolaan? Ja ennen kaikkea, miksi hän oli tehnyt noin?

”Mitä helvettiä sinä puuhaat, John?” huudahdin ja ryntäsin Jackin luokse. Kapteeni oli tajuton.

                 John ei vastannut minulle, vaan tönäisi minut pois Jackin luota. Lensin maahan selälleni. Kun pääsin jaloilleni, näin Johnin sitovan Jackin käsiä selän taakse. Juoksin hänen luokseen nyrkit pystyssä ja hyökkäsin hänen kimppuunsa. Hän kuitenkin tarttui tiukasti ranteistani ja pakotti minut pysymään paikallani.

”MITÄ HELVETTIÄ SINÄ TEET, ÄÄLIÖ!” huusin hänelle vihaisena.

”Maksan kalavelkoja”, John tuhahti ja sylkäisi maahan.

”Mitä perkeleen kalavelkoja?” tivasin raivoissani. Kukaan ei käynyt minun Jackini kimppuun.

”Kapteeni Sparrow tappoi isäni ja saa nyt maksaa siitä”, John sanoi. ”Häntä odottaa tuskallinen kuolema, kunhan olen hankkiutunut eroon hänen laivastaan ja miehistöstään. Siihen saakka hän saa maata täällä.”

                 Tuijotin Johnia järkyttyneenä. En uskonut sanaakaan hänen puheistaan. Vaikka Jack olikin merirosvo, hän ei varmasti tappaisi ketään. Eihän?

”Et tule ikinä selviämään tästä!” raivosin. ”Luuletko muka, etteivät miehet tule etsimään Jackia?”

”He noudattavat säännöstöä. Me sanomme heille, ettei mitään aarretta ollutkaan ja että Jack menehtyi etsintämatkalla”, John ilmoitti.

”Ketkä me?” tuiskahdin.

”Minä, Barcley ja sinä”, John vastasi. ”Nyt kun Jack on poissa tieltä, sinä olet kokonaan minun.”

                 Tuo tyyppi kuvitteli selvästi itsestään liikoja. Minä en ollut kiinnostunut hänestä pätkänkään vertaa, enkä totisesti valehtelisi hänen puolestaan Pearlin miehistölle. Riuhdoin käsiäni irti, mutta John vetäisi minut väkivaltaisesti kiinni itseensä.

”Enemmin kuolen kuin olen sinun kanssasi sekuntiakaan!” sanoin ja sylkäisin häntä kasvoihin.

                 Johnin isku tuli yllätyksenä. Silmissäni pimeni hetkeksi ja poskeani jyskytti kipeästi. Tajusin makaavani jälleen maassa selälläni.

”Sekin voidaan järjestää!” John sanoi hullunkiilto silmissään ja lähestyi minua. Peräännyin niin nopeasti kuin saatoin ja yritin päästä jaloillani. Päässäni pyöri ikävästi, mutta jotenkin onnistuin kampeamaan itseni pystyyn. Vetäisin miekan vyöltäni, vaikka tiesinkin sen olevan oikeastaan turhaa. En osannut vielä edes puolustautua.

                 John veti oman miekkansa esille naureskellen. Yritin parhaani mukaan pysyä rentona, mutta todellisuudessa olin kauhusta kankeana. Miksi Jack ei voinut olla hereillä? Pitikö minun juuri nyt tulla toimeen omillani?

”Et tule pärjäämään minulle”, John naurahti ja syöksyi minua kohti. Seuraavassa hetkessä näin miekan lennähtävän kädestäni ja hänen miekkansa terän osoittavan kurkkuani. En ollut ehtinyt tehdä elettäkään.

”Sinulla on tasan kaksi vaihtoehtoa: joko tulet mukaani ja pysyt tarinassani tai jäät tänne kuolemaan”, John sanoi ivallisesti.

”Jään tänne”, sanoin ääni vavisten. En varmasti jättäisi Jackia tänne yksin.

                 Viha leimahti Johnin silmissä. Hän heitti miekkansa maahan ja tarttui kurkkuuni puristaen lujaa. Haukoin henkeä ja yritin irrottaa hänen käsiään, mutta hänen otteensa piti. Silmissäni sumeni jälleen, ja tunsin polvieni pettävän.

                 John päästi vihdoin irti. Rojahdin maahan ja vedin syvään henkeä. Kurkkuuni sattui. Yritin nousta seisomaan, mutta John löi minua kovaa vatsaan, ja lensin jälleen maahan. Hämärästi näin hänen lähestyvän ja yritin ryömiä karkuun. Hän kuitenkin tavoitti minut nopeasti, käänsi minut väkisin selälleni ja painoi käteni kiinni maahan istuen vatsani päälle. Hänen kasvoilleen nousi omahyväinen ja pelottava ilme.

”Pidä nyt suusi kiinni ellet halua, että satutan sinua vieläkin enemmän”, hän sanoi matalalla, uhkaavalla äänellä.

                 Nuorukainen painoi yhdellä kädellä ranteitani maahan ja repi toisella paitaani auki. Rimpuilin yrittäen päästä pakoon, mutta hän oli paljon minua vahvempi.

”JOHN!” Barcleyn ääni jyrähti luolassa, ja huokaisin helpotuksesta. Pelastus! ”Meillä ei ole aikaa tuohon! Jätä se huora rauhaan, meidän on palattava laivalle ennen auringonlaskua!”

                 Silloin tajusin, että John oli sanonut myös Barcleyn olevan osa suunnitelmaa. Tunsin vihan riehuvan sisälläni, mutta en voinut tehdä mitään. Myös John näytti vihaiselta. Hän mulkoili Barcleyta.

”Voit hoidella tytön myöhemmin. Jätetään hänetkin tänne”, Barcley ehdotti, kun nuorukainen näytti itsepäiseltä.

                 John otti veitsen käteensä ja kohotti sen. Inahdin kauhuissani. Luulin hänen aikovan tappaa minut. Hän vei veitsen kaulalleni ja liikutti terää hitaasti pitkin ihoani siten, ettei se jättänyt naarmuakaan. Pidätin hengitystäni.

”Tulen nauttimaan sinun raiskaamisestasi ja tappamisesta kapteeni Sparrow’n edessä”, John sanoi ääni täynnä vihaa. Tuijotin häntä rävähtämättä. Yritin kovasti olla näyttämättä pelkoani, mutta tärisin kauttaaltani. ”Hyvä. Pelkää vain. Se tulee olemaan erittäin tuskallista!”

                 Nuorukainen nousi päältäni ja kiskoi minut ylös. Hän talutti minut Barcleyn luokse. Vanhempi mies sitoi käteni selkäni taakse katsellen hävyttömästi puoliksi auki revittyä paitaani. Tuijotin häntä vihaisesti sanomatta sanaakaan.

                 Sidottuaan minut miehet tyrkkäsivät minut lattialle istumaan ja poistuivat paikalta. Kuulin Johnin vielä huutavan, että he palaisivat muutaman päivän päästä hakemaan aarretta ja tappamaan meidät. En vastannut hänelle. Sen sijaan keskityin riuhtomaan itseäni irti köysistä. Ne hiersivät ranteitani ikävästi.

                 Muistin, että miekkani oli lennähtänyt kädestäni, kun olin yrittänyt taistella Johnin kanssa. Sen täytyi olla edelleen luolassa. Monen yrityksen jälkeen onnistuin pääsemään jaloilleni, ja kävelin hitaasti ympäri luolaa etsien sitä katseellani. Viimein se osui silmiini. Ryntäsin sen luokse ja istahdin sen viereen. Nyt minun täytyi vain saada se käsiini ja katkaista köyteni.

                 Homma ei ollut kovin helppoa. Sain taistella pitkän tovin, että sain edes miekan käteeni. Seuraavaksi onnistuin viiltämään haavan käsivarteeni, ja se teki pirun kipeää. Kirosin ääneen, mutta purin hammasta ja jatkoin yrittämistä. Ajantajuni katosi kokonaan, mutta en voinut lopettaa.

”Rakas?” kuulin yhtäkkiä Jackin äänen puhuvan. ”Oletko täällä?”

”Olen!” huudahdin. Miekka lipesi otteestani ja viilsin käsivarteeni toisen haavan. ”Saamari!”

”Oletko kunnossa?” Jack jatkoi kyselyään ja näin hänen nousevan istumaan hämärässä.

”Olen… Olen vain suurin piirtein viiltänyt ranteeni auki kahdesti. Muuten voin aivan hyvin”, vastasin ärtyneenä ja turhautuneena.

                 Katseemme kohtasivat hämärässä luolassa. Näin Jackin silmissä aitoa huolta. Haparoin miekan kahvan verisiin sormiini ja lähdin hitaasti etenemään häntä kohti. Kun pääsin hänen luokseen, rojahdin häntä vasten ja annoin kyynelten tulla. Olin aivan liian peloissani, verinen ja väsynyt jaksaakseni esittää vahvaa.

”Shhh, ei hätää! Vanha Jack auttaa sinut irti”, Jack kuiskasi rauhoittavasti. Hän käski minun laskea miekan kokonaan ja kääntyä siten, että selkämme olivat vastakkain. Nieleskelin kyyneliäni ja tein niin kuin hän oli käskenyt. Vaikka hänenkin kätensä olivat sidotut, hänen onnistui jotenkin purkaa minun siteeni. Siihen meni pitkän aikaa, mutta hän onnistui. Riuhdoin nopeasti loputkin köydenpätkät käsistäni ja hieroin hetken ranteitani. Haavojani pakotti ikävästi, mutta ryhdyin silti avaamaan Jackin siteitä. Lopulta olimme molemmat vapaita, ja hän veti minut syliinsä.

                 Painauduin tiukasti häntä vasten ja itkin. Tunsin oloni aivan kamalaksi. Kerroin Jackille, mitä John ja Bracley aikoivat tehdä ja olivat jo todennäköisesti tehneetkin. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, ja viha syttyi hänen silmiinsä. Hän oli raivoissaan.

”He… he aikovat palata muutaman päivän päästä… tappamaan meidät”, kuiskasin hiljaa. En ollut koskaan nähnyt Jackia tuollaisena ja minua pelotti.

”Helvetin syvin kuilu on varattu pettureille”, Jack mutisi ja tuijotti tyhjyyteen. Sitten hän kääntyi yhtäkkiä katsomaan minua ja tarttui käsiini. ”He satuttivat sinua, eikö niin? Jätit jotain kertomatta.”

                 Nielaisin. Jack oli oikeassa. En ollut kertonut hänelle, että John oli yrittänyt raiskata minut, ja olisi tehnytkin sen ellei Bracley olisi tullut paikalle. En myöskään ollut kertonut lyönneistä ja uhkauksista. Painoin pääni alas. Jostain syystä tunsin häpeää, aivan kuin Johnin käytös olisi ollut minun vikani. Vedin käteni irti Jackin otteesta ja tutkin haavojani. Ne olisi pitänyt puhdistaa ja sitoa, mutta meillä ei ollut vettä. Revin toisen hihani ja kiedoin palan käsivarteni ympärille. Sidoin sen kiinni ja irvistin. Kättäni särki ikävästi.

                 Vihdoin nostin katseeni takaisin Jackiin. Tiesin hänen tarkkailleen minua koko ajan. En uskaltanut sanoa mitään. Jostain syystä pelkäsin hänen reaktiotaan. Näin hänen kohottavan kättään ja kavahdin, vaikka minulla ei ollutkaan mitään syytä siihen. Se oli vain Johnin lyöntien aiheuttama refleksi. Jackin silmiin syttyi ymmärtävä ilme, ja hän toi kätensä kasvoilleni koskettaen poskeani.

”Sinulla on mustelma tuossa”, hän sanoi tarkoittaen poskeani. ”Se ei ole kovin tumma, mutta kyllä sen erottaa. He löivät sinua, eikö niin? Tekivätkö he muuta?”

”Ei sillä ole väliä”, mutisin hiljaa.

                 Jack tarttui tiukasti olkapäihin ja veti minut lähelleen. Hän katsoi vihaisesti suoraan silmiini.

”Piru vieköön, sillä on todellakin väliä! Minulle, sillä on väliä minulle!” hän sanoi matalasti. Kyyneleet valuivat silmistäni, ja minua pelotti jälleen. Hänen ilmeensä pehmeni. ”Anteeksi, rakas”, hän kuiskasi. Nyyhkyttäen painauduin hänen turvalliseen syliinsä.

”John… hän… hän… yritti… kyllä sinä tiedät”, sain sanottua, ennen kuin rajut nyyhkäykset veivät minut jälleen mukanaan.

 

Luku 19

Autiolla saarella

 

Viimein pyyhin kyyneleeni ja vetäydyin pois Jackin syleilystä. Hän katsoi minua huolestuneena ruskeilla silmillään.

”Oletko kunnossa, rakas?” hän kysyi.

”Olen… nyt”, sanoin hiljaa. Itkeminen oli todellakin helpottanut oloani.

”Siinä tapauksessa ehdotan, että yritämme päästä pois täältä”, Jack sanoi ja kiskoi minut seisomaan.

                 Pidin kiinni Jackin kädestä, kun jätimme avaran luolan taaksemme. Käytävässä oli melkein pilkkopimeää. Kuljin aivan kiinni Jackissa kuin peläten, että pimeys nielaisisi hänet, ja minä jäisin aivan yksin.

                 Lopulta saavuimme kohdalle, jossa aukko valaisi lattian. Valoa oli nyt melko vähän. Oli ilmeisesti jo ilta. Seuraavaksi saimme huomata, ettei meille oltu jätetty köyttä. John ja Barcley eivät selvästikään olleet tyhmiä.

”Miten me muka nyt pääsemme pois täältä!” huudahdin epätoivoisena. En todellakaan halunnut jäädä luolaan.

                 Jack näytti pysähtyvän miettimään. Hän oli pitkään hiljaa ja tuijotti ylöspäin. Sitten hän kääntyi katsomaan minua.

”On yksi keino. Minä nostan sinut olkapäilleni, ja sinä kapuat tuosta aukosta ulos”, hän sanoi pohtivasti.

”En varmasti jätä sinua yksin tänne!” väitin vastaan välittömästi.

”Ei sinun tarvitsekaan. Kun pääset ylös, sinun täytyy etsiä vain tarpeeksi pitkä liaani, leikata se irti miekallasi, sitoa puuhun kiinni ja laskea tänne alas. Sitten minäkin pääsen ylös, rakas”, Jack sanoi ja tuttu virnistys levisi hänen kasvoilleen. Hymyilin hänelle takaisin. Oloni oli parantunut hetkessä.

”Selvä sitten, kapteeni”, naurahdin.

                 Jack auttoi minua kiipeämään olkapäilleen. Istuin hetken tukevasti paikoillani, mutta sitten yritin nousta seisomaan. En ollut mikään akrobaatti, eikä temppu ollut kovin helppo minulle. Vaikka Jack pitikin kiinni jaloistani, huojuin uhkaavasti ja pelkäsin putoavani. Ojensin käsiäni aukkoa kohti ja tavoitin sen reunan. Kesti hetken ennen kuin sain tukevan otteen ja aloin kiskoa itseäni ylös.

                 Kiroillen ja ähkien kiskoin itseäni ylöspäin Jackin työntäessä jaloistani. Viimein sain ylävartaloni maan pinnalle ja aloin ryömiä eteenpäin. Hetkeksi jäin makaamaan paikoilleni ja huohotin. Kuntoni ei tainnut olla paras mahdollinen. Sitten käännyin ympäri ja kurkistin aukosta sisään. Alhaalla oli niin pimeää, että hädin tuskin erotin Jackin.

”Menen etsimään sitä liaania, rakas”, kuiskasin ja tajusin vasta sitten, mitä olin sanonut. Punastuen väistyin aukolta ja aloin tutkia läheisiä puita.

                 Pitkän etsinnän jälkeen löysin tarpeeksi vahvan ja pitkän liaanin. Jouduin kiipeämään puuhun saadakseni sen katkaistua. Tunsin voimieni olevan jo aivan lopussa, mutta jatkoin silti yrittämistä. Lopulta liaani makasi maassa, ja minä kiipesin alas. Palasin aukolle, sidoin liaanin kiinni läheiseen puuhun ja heitin liaanin pään alas. Tunsin Jackin nykäisevän sitä. Solmuni kesti, olin oppinut tekemään kunnollisia solmuja Pearlilla. Istahdin voipuneena maahan ja jäin odottamaan, että Jack kiipeäisi ylös.

                 Ilta-aurinko oli jo painumassa mailleen, kun Jack viimein kiskoi itsensä maan pinnalle. Syöksyin hänen luokseen ja painauduin hänen syliinsä. Hän puristi minut tiukasti itseään vasten.

”Sinussa on ainesta merirosvoksi, rakas”, Jack sanoi minulle, ja se oli paras kohteliaisuus, jonka olin koskaan kuullut. Hymyilin Jackille väsyneesti.

”Pitäisikö meidän palata rantaan?” kysyin sitten huolestuneena.

”Emme ehdi sinne ennen pimeäntuloa, mutta vesiputoukselle saatamme ehtiäkin. Jäädään sinne yöksi ja jatketaan rantaan aamulla”, Jack sanoi pilke silmissään. Tiesin, mitä hän ajatteli, ja punastuin kevyesti. Kirosin hiljaa mielessä itseäni, minun oli lopetettava tämä jatkuva punastelu.

                 Lähdimme kävelemään takaisin vesiputoukselle. Väsyneistä lihaksistani matka tuntui todella pitkältä. Pimeä ehti laskeutua ennen kuin ehdimme perille, ja haparoimme eteenpäin. Lopulta kuitenkin kuulimme tutun solinan, ja huokaisin helpotuksesta.

                 Päästyämme alas lammen rantaan suorastaan juoksin veden ääreen. Kauhoin viileää vettä suuhuni, minulla oli kamala jano. Seuraavaksi pesin likaiset kasvoni ja puhdistin haavani. Pysähdyin katselemaan itseäni. Sekä minä että vaatteeni olimme aivan tomun ja mullan peitossa. Sillä hetkellä ei voinut sanoa, että olisin näyttänyt kovinkaan viehättävältä. Tunsin lievää inhoa itseeni kohtaan ja halusin peseytyä. Vaatteitani en voisi pestä, sillä minulla ei ollut mukana toisia, mutta itseni voisin.

                 Mietin hetken, missä voisin peseytyä rauhassa. Lopulta kuitenkin tulin siihen tulokseen, ettei minulla ollut mitään syytä piiloutua. Jack oli jo nähnyt alastoman vartaloni, joten mitä väliä. Kapteenini tehdessä nuotiota riisuin kaikki vaatteeni ja pulahdin veteen. Mies soi minulle omituisen katseen, mutta ei sanonut mitään.

                 Tällä kertaa sain uida aivan rauhassa. Tosin keskityin lähinnä kellumiseen, sillä olin liian väsynyt kauhoakseni eteenpäin. Lopulta potkin itseni rantaan ja kuivasin itseni paitani sisäpuoleen (se oli sentään vähän puhtaampi kuin ulkopuoli). Puin nopeasti päälleni ja menin sitten väristen istumaan Jackin viereen nuotiolle. Hän sipaisi märät hiukset poskeltani ja katsoi minua tarkasti.

                 Jackin silmien tuijotus sai sydämeni hakkaamaan nopeammin. Vein käteni hänen niskansa taakse ja suutelin häntä. Hän veti minut syliinsä. Kiskoin nopeasti hänen paitaansa pois ja suutelin hänen rintaansa. Hipaisin kädelläni siinä olevia kahta luodin jättämää arpea. Ne tekivät hänestä vain entistäkin seksikkäämmän.

                 Tunsin Jackin kiskovan minun paitaani pois ja nostin käteni ylös, jotta se onnistuisi helpommin. Jack suuteli rintojani kevyesti. Selkäni taipui kaarelle hänen syleilyssään ja vedin hänen päätään lähemmäs itseäni…

 

~o~

 

Nuotio hiipui hiljalleen. Makasin Jackin kainalossa, ja hän piirteli sormellaan kuvioita käsivarteeni. Suljin silmäni ja nautin hänen kosketuksestaan. Hänen sormensa seikkailivat pitkin vartaloani pysähtyen aina välillä tutkimaan jotain kohtaa pidemmäksi aikaa. Painoin selkäni tiiviimmin häntä vasten ja henkäisin syvään. Huolimatta raskaasta päivästä tunsin itseni suunnattoman onnelliseksi. Olin kotona. Minun kotini oli Jackin luona, missä ikinä sitten olimmekin.

Rakastan sinua, kapteeni Jack Sparrow, ajattelin ja vaivuin uneen.

 

~o~

 

Aamulla tunsin itseni erittäin nälkäiseksi, mutta meillä ei ollut mitään syötävää. Jack täytti leiripaikalle jääneen tyhjän rommipullon vedellä, ja lähdimme kulkemaan kohti rantaa.

                 Ehdimme sinne suurin piirtein puolessa tunnissa. Aurinko porotti kuumasti, ja hiekkaranta näytti jatkuvan loputtomiin. Olisin voinut kuvitella olevani paratiisissa, ellei yksi seikka olisi masentanut mieltäni: Black Pearl oli poissa.

                 Turhautuneena rojahdin maahan istumaan. Jack istahti viereeni, ja jäimme kummatkin tuijottamaan aavaa merta tyhjin katsein.

”He vain noudattivat säännöstöä, kuten käskin. He luulevat meidän kuolleen”, Jack sanoi viimein.

”Uskomatonta, että merirosvot noudattavat ylipäätänsä mitään sääntöjä!” tuhahdin vihaisesti.

                 Nojasin päätäni Jackin olkapäähän ja suljin silmäni. Kauhukuvat valtasivat mieleni välittömästi. Meillä ei ollut ruokaa ollenkaan. Lisäksi aseemme rajoittuivat minun miekkaani ja piilukkopistooliini. John ja Barcley olivat vieneet Jackin aseet. Ilmeisesti John ei ollut muistanut miekkaani, sehän oli lentänyt kädestäni ”taistelussa”. En kylläkään käsittänyt, miten hän ei ollut huomannut pistooliani.

                 Ruuan lisäksi meiltä puuttui kunnollinen suoja. Luolassa tietysti pystyi oleskelemaan, mutta se ei houkutellut minua suuremmin. Ja jos tulisi myrsky, olisimme täysin luonnon armoilla. Tilanne ei todellakaan ollut paras mahdollinen. Meidän pitäisi selvitä hengissä lähes olemattomilla keinoilla siihen asti, kunnes John ja Barcley palaisivat tai kun jokin laiva purjehtisi ohitsemme.

”Koska John ja Barcley sanoivat palaavansa?” Jack kysyi yllättäen.

”Muutaman päivän päästä…” mutisin vastaukseksi. Kuumuus sai minut hieman uniseksi.

”Voisimme hyökätä heidän kimppuunsa luolan suuaukon luona, tappaa heidät ja ottaa sitten heidän laivansa haltuumme”, Jack puheli enemmän itselleen kuin minulle.

                 Huokaisin. Suunnitelmassa oli turhankin monta aukkoa. En ikinä voisi tappaa ketään, en edes Johnia. En vain pystyisi siihen. Toinen ongelma oli se, että miehet tuskin saapuisivat paikalle kahdestaan. Todennäköisesti heillä olisi kokonainen miehistö mukanaan, eikä meillä ollut mitään mahdollisuutta niin suurta ylivoimaa vastaan. Kolmanneksi, vaikka saisimmekin heidän laivansa haltuumme, sillä purjehtiminen kahdestaan oli lähes mahdotonta. Minä en ollut vielä kovinkaan kokenut merenkävijä. En osaisi tehdä kaikkea tarvittavaa.

                 Kaikesta huolimatta en jaksanut käydä väittelemään Jackin kanssa. Tässä tilanteessa huonokin suunnitelma oli parempi kuin ei suunnitelmaa lainkaan. Kävin makaamaan lämpimälle hiekalle, vedin hatun silmilleni ja asetin käteni pääni taakse.

”Mitä me teemme, kun olemme varastaneet heidän laivansa?” kysyin jotain sanoakseni.

”Emme varasta sitä, otamme sen haltuun”, Jack totesi. ”Sitten purjehdimme Tortugaan. Uskoisin, että Pearl palaa sinne ennemmin tai myöhemmin”, Jack vastasi ikään kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys. Toisaalta, ehkä se olikin.

                 Päivä kului hitaasti. Makasimme rannalla ja puhuimme Jackin suunnitelmasta. Kun se aihe kävi tylsäksi, Jack alkoi kertoa minulle Kuolleiden saaresta ja Cortezin aarteesta. Minua huvitti, kun hän puhui verirahojen kirouksesta. Jack oli kyllä loistava tarinankertoja, mutta hänen juttunsa eivät olleet kovin uskottavia. Eihän mitään kirouksia ollut olemassakaan.

”Rakas, katso!” Jack huudahti yhtäkkiä. ”Purjeita näkyvissä!”

Luku 20

Pelastus?

 

Vetäisin hatun silmiltäni ja nousin seisomaan Jackin vierelle. Laiva ei ollut Pearl. Voisivatko John ja Barcley palata jo nyt?

”Tuo on selvästi kauppalaiva”, Jack sanoi.

”Ja se on selvästi tulossa tänne”, minä jatkoi ihmeissäni. Mitä varten kauppalaiva edes purjehti tämän saaren läheltä?

                 Jäimme rannalle katselemaan, kun laiva purjehti lähemmäs. Hetken päästä laiva ankkuroitiin lähistölle, ja miehistö laski veneen vesille. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin vene karahti rantaan. Kun näin, ketä siitä nousi olin juosta karkuun välittömästi. Herra Smith ja Philip sekä muutama tuntematon mies. Miten hemmetissä he olivat löytäneet minut?

”Annabelle, tämä on naurettavinta, mitä olet ikinä tehnyt!” herra Smith huudahti heti nähtyään minut. ”Onneksi olet sentään kunnossa!”

”Annabelle?” Jack toisti ihmeissään ja katsoi minua kysyvästi. ”Mistä hän oikein puhuu?”

                 Nielaisin kuuluvasti. Minun olisi sittenkin pitänyt kertoa Jackille totuus, mutta en ollut uskonut joutuvani tällaiseen tilanteeseen. Ja nyt oli liian myöhäistä.

”Jouduin perumaan häät tämän typerän karkureissusi takia! Karata nyt merirosvojen matkaan… Mitä päässäsi oikein liikkui, Annabelle?” herra Smith jatkoi.

”Peruit häät? Loistavaa!” naurahdin. ”En olisikaan halunnut naida tuota idioottia! Ja muuten, en todellakaan ole mikään Annabelle.”

”Siitäkö tämä johtuu? Sinun muistinmenetyksestäsi? Luuletko todella kuuluvasi tuon miehen joukkoihin… Annabelle, hän on merirosvo. Hänet tulisi hirttää ja jos se minusta on kiinni, niin tulee myös tapahtumaan”, herra Smith sanoi. Hänen miehensä tulkitsivat ilmeisesti hänen sanansa jonkinlaisena merkkinä ja tarttuivat kiinni Jackiin. He kahlitsivat hänen kätensä, ja ihmettelin, miksei Jack vastustellut yhtään.

”Oletko hullu? Pidä Jack erossa tästä sotkusta!” raivosin niin sanotulle isälleni. ”Hänellä ei ole mitään tekemistä asian kanssa!”

                 Herra Smith katsoi minua vakavasti. Hänen silmistään paistoi epätoivo, mutta en jaksanut välittää. Olin aivan liian raivoissani. Potkaisin hiekkaa vihaisesti ja kirosin suureen ääneen.

”Ann, rauhoitu! Pian kaikki on hyvin! Me menemme naimisiin, ja sinusta tulee onnellinen”, Philip sanoi ja tarttui käsiini. Riuhtaisin ne välittömästi irti ja tuijotin häntä vihaisesti.

”Minä. En. Ikinä. Nai. Sinua. Tajuatko?” sähisin hiiren hiljaa.

”Mutta sinähän olet sanonut rakastavasi minua!” Philip huudahti. ”Meidät on tarkoitettu yhteen!”

”MINÄ EN VÄLITÄ SINUSTA PASKAN VERTAA, ÄÄLIÖ! MINÄ RAKASTAN JACK SPARROW’TA! EN SINUA!” huusin niin kovaa kuin minusta vain ääntä lähti. En välittänyt, vaikka koko maailma olisi kuullut.

”Tyttö on selvästi sekaisin. Viedään hänet laivaan rauhoittumaan, ja heittäkää tuo merirosvo selliin. Kommodori Norrington tulee ilahtumaan tuliaisistamme”, herra Smith sanoi.

                 Hänen miehensä tarttuivat kiinni minuunkin ja raahasivat väkisin veneeseen. Yritin rimpuilla irti, mutta se oli täysin hyödytöntä. Lopulta alistuin ja istuin paikallani aivan hiljaa. Vilkaisin pari kertaa Jackia varovaisesti, mutta hän tuijotti merelle suomatta minulle edes yhtä ainoaa katsetta.

 

~o~

 

Minut oli viety isäni hyttiin rauhoittumaan. Istuin sängyllä ja tuijotin eteeni. Miten kaikki voikin mennä näin totaalisesti pieleen? Ja miten tuo höyrähtänyt idiootti oli oikein löytänyt minut? Koputus ovelta keskeytti ajatukseni, ja näin niin sanotun isäni astuvan sisään hyttiin.

”Mitä sinä tällä kertaa haluat?” tuhahdin. ”Pilata loputkin elämästäni?”

”Mutta Annabelle, miten sinusta on tullut tuollainen? Olet selvästikin viettänyt liikaa aikaa sen merirosvon seurassa”, herra Smith mutisi.

”Minusta ei ole tullut tällaista. Minä olen aina ollut tällainen”, totesin kylmän rauhallisesti.

”Onneksi asia korjaantuu, kun toimitamme hänet hirtettäväksi”, herra Smith jatkoi välittämättä sanoistani.

                 Tuntui siltä kuin sydämeni olisi pysähtynyt. Hän siis todellakin aikoi toimittaa Jackin tälle kommodori Norringtonille. Minä en voinut antaa sen tapahtua! Jotakin täytyi olla tehtävissä. Jack ei saanut kuolla, sillä en itse voisi elää, jos niin tapahtuisi. Tiesin, että minulla oli vain yksi, epätoivoinen keino.

”Isä”, sanoin kokeilevasti. Sana ei oikein istunut suuhuni tämän miehen kohdalla.

”Niin, kultaseni?” mies sanoi ja katsoi minua rakastavasti.

”Lupaan naida Philipin yhdellä ehdolla”, kuiskasin sanat aivan hiljaa, sillä jos olisin puhunut kovempaa, olisin varmasti luhistunut.

”Mikä se on? Toteutan kyllä toiveesi, jos se ei ole aivan mahdoton.”

”Haluan, että säästät kapteeni Sparrow’n hengen”, sanoin nopeasti. ”Päästä hänet menemään, isä! Jätetään hänet Tortugaan!”

                 Herra Smith näytti mietteliäältä, eikä kovin halukkaalta toteuttamaan toivettani.

”Sinä lupasit jo”, sanoin ja loin hänen surullisen koiranpennun katseen.

”Hyvä on, jätämme hänet Tortugaan, ja sinä nait Philipin neljän viikon kuluttua”, mies suostui lopulta pyyntööni. Nyökkäsin hyväksynnän merkiksi. En kyennyt puhumaan. Olin juuri pelastanut Jackin hengen, mutta tuhonnut oman elämäni siinä samalla.

 

~o~

 

Istuin koko loppupäivän hytissä. Myöhemmin joku tuli tuomaan minulle ruokaa ja ilmoitti, että saisin nukkua hytissä. Isäni nukkuisi miehistön kanssa. Tuijotin ruokatarjotinta haluttomana. En voinut syödä yhtään mitään. Pyörittelin hetken haarukkaa käsissäni ja iskin sen sitten pöytään pystyyn. Minun täytyi saada puhua Jackin kanssa!

                 Odotin myöhään yöhön ennen kuin lähdin liikkeelle. Avasin hytin oven varoen ja hiivin kannelle. Minulle tuntematon mies oli ruorissa, ja todennäköisesti joku olisi myös tähystämässä. Livahdin kannen alle ja kuljin mahdollisimman hiljaa laivan alimpaan kerrokseen. Pilssivesi kasteli kenkäni, mutta en välittänyt siitä. Löysin nopeasti Jackin sellin ja näin hänen tuijottavan seinää vihainen ilme kasvoillaan.

”Jack!” kuiskasin ja nojauduin kaltereita vasten.

                 Kapteeni käänsi päänsä minuun päin, mutta hänen katseensa pysyi kovana.

”Mitä sinä täällä teet? Eikö sinun pitäisi olla viettämässä aikaa sulhasesi kanssa?” hän sanoi katkerasti. Kun en vastannut, hän jatkoi puhumista. ”He kertoivat minulle, että pääsen pois laivasta Tortugassa, ja muistivat myös mainita suostumisestasi pojannulikan kosintaan.”

”Vain pelastaakseni sinut!” huudahdin.

”Todellako, Ann? Et edes kertonut minulle, että olet kihloissa! Miksi puhuisit nyt totta?”

                 Jackin sanat satuttivat minua. Hän oli täysin oikeassa. Olin valehdellut hänelle aiemmin, hänellä ei siis ollut mitään syytä luottaa minuun. Olin pilannut kaiken. Katsoin Jackiin kyyneltynein silmin.

”Minä puhun totta”, sanoin painottaen jokaista sanaa. ”Teen sen sinun vuoksesi. Minä rakastan sinua!”

”Ann, mene pois”, Jack sanoi ja käänsi selkänsä minulle. Sydämeni musertui pieniksi palasiksi. ”Mene pois, äläkä tule enää takaisin.”

”Mutta… Jack…” kuiskasin ääni säristen.

”Mene pois. En halua nähdä sinua enää, tajuatko!” Jack sanoi vaarallisen matalasti. Painoin pääni alas ja vaelsin pois sellin luota. Suolaiset pisarat peittivät poskeni.

 

~o~

 

Herra Smithin laiva purjehti pois Tortugan satamasta. Tuijotin tuota rähjäistä kaupunkia kannelta. Jack oli jo aikaa sitten kadonnut sen kaduille vieden mukanaan koko sydämeni. Minulla ei ollut enää mitään. Jackin mukana olin menettänyt kaiken.