FINAL FANTASY

IX

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Janille ja Sinille, jotka ovat tehneet enemmän kuin koskaan olisin voinut pyytää.

Esipuhe

 

 

Uskomatonta, mutta totta… Tämän tarinan toinen osa on vihdoin valmis. Sen kirjoittamiseen tuhrautui aikaa vain puolisen vuotta. Toisinaan inspiraatio vaati kirjoittamaan tunteja yhteen menoon, toisinaan en meinannut saada aikaiseksi riviäkään.

                      Nyt tuntuu hieman tyhjältä. Olen jälleen saanut ison urakan loppuun asti, ja siitä suorituksesta olen kieltämättä ylpeä. Kuitenkaan tämän osan valmistuminen ei ole yksin minun ansiotani. Suurena apuna on ollut jälleen Maeve, joka oikoluki koko kertomuksen. Ilman häntä tässä tarinassa olisi paljon enemmän virheitä. Nytkin niitä voi vielä olla, mutta onneksi määrä on varmasti supistunut hurjasti alkuperäisestä. En voi muuta kuin kiittää ja ylistää Maevea hänen tekemänsä valtavan urakan takia.

                      Toinen henkilö, jota minun pitää kiittää, on äitini. Jostain tuntemattomasta syystä koko tekstin asettelut olivat menneet päin jotakin, enkä itse saanut enää niitä muokattua ennalleen. Äitini teki useamman tunnin töitä saadakseen tekstin entiselleen. Ilman häntä olisin ollut todella pulassa, luultavasti tämä osa ei olisi ilmestynyt vielä pitkään aikaan.

                      Kiitokset myös Garnetille, joka luki neljä ensimmäistä lukua läpi ja huomautti muutamasta huomaamastaan virheestä. Hänenkin antamastaan informaatiosta on ollut iso apu. Tonberrya kiitän edelleen avusta maailmankartan valmistuksessa. Paikan nimien Suomen kielisistä versioista taas haluan kiittää kaikkia apuna olleita henkilöitä. Heidän panoksensa on ollut korvaamaton tälle projektille.

                      Martinille kiitokset pelin käsikirjoituksen laatimisesta. Olen käyttänyt hänen tekemään käsikirjoitusta kuudessa ensimmäisessä luvussa. Sitten tuo se kuitenkin katosi salaperäisesti (?), enkä enää voinut käyttää sitä. Onneksi kuitenkin kaverini Maza löysi netistä tekstitiedoston, joka sisälsi Final Fantasy IX:n lähes täydellisen käsikirjoituksen. Mazalle kiitos tästä löydöstä. Haluaisin myös kiittää tuon tekstitiedoston laatijaa, mutta valitettavasti en tiedä, kuka hän mahtaa olla. Joka tapauksessa hänen työnsä on auttanut paljon omaani.

                      Projekti lähenee pikku hiljaa loppuaan. Vielä on tarinan kolmas osa kirjoittamatta, mutta sen jälkeen on aika katsoa eteenpäin. Kieltämättä on vaikea kuvitella jatkoa. Onneksi se ei vielä ole ajankohtaista, ja voihan olla, että keksin itselleni yhtä mielenkiintoisen uuden projektin vielä.

                      Omasta mielestäni tämä toinen osa on edellistä parempi. Toivonkin, että nautitte sen lukemisesta. Itse ainakin nautin suuresti sen kirjoittamisesta. Olen jälleen jättänyt joitain pelin yksityiskohtia pois ja lisännyt jotain ”omasta päästäni”. Toivottavasti tämä seikka ei häiritse ketään suunnattomasti. Juoni ei ole muuttunut, vaikka pieniä muutoksia onkin tehty.

                      No niin, en vaivaa enää ketään näillä turhilla höpinöilläni. Kiitokset kaikille minua auttaneille! Ja lukijoille toivotan lukunautintoa!

Tässä sitä taas ollaan. Pitäisi jaella asiaan kuuluvat kiitokset ynnä muut latteudet sinne tänne. Aloitetaanpa sitten. Tämän tarinan hahmojen, paikkojen ja itse tarinankaan oikeudet eivät kuulu allekirjoittaneelle. Ne kuuluvat Square Soft –peliyhtiölle. Minä olen käyttänyt niitä kaikkia ilman kyseisen yhtiön lupaa, eikä minulla ole aikomustakaan tienata minkään maan valuuttaa tällä tekeleellä,  jota kai voisi kirjaksikin kutsua.

  Sitten niitä kiitoksia. Ensimmäisenä pitää varmaan kiittää vanhempiani, sillä he ovat joutuneet kestämään minun näppäimistön hakkaamistani päivästä toiseen, jotta tämä ”teos” olisi joskus edes valmistunut. Ilman heitä tätä ei olisi, sillä en pääsisi koneelle kirjoittamaan.

 

 

 

 

 

OSA II

LUKU I

TRENO – KAUPUNKI, JOKA EI KOSKAAN NUKU

 

 

Kiskoilla kulkeva auto saapuisi pian asemalle. Ritari Steiner kääntyi puhumaan prinsessa Garnetille.

”Olemme pian perillä prin - -” hän aloitti, ”siis neiti Dagger”. Mutta prinsessa ei kuullut. Hän oli vaipunut uneen matkan aikana. Steiner päätti antaa väsyneen tytön nukkua, kunnes he olisivat perillä. Olihan tämä kokenut kovia viime päivien aikana. Tyttö oli saanut kuulla järkyttäviä asioita omasta äidistään, kuningatar Brahnesta.

Prinsessa uskoo kuulemaansa, mutta kuningatar Brahne ei voisi koskaan aloittaa sotaa… Kaikki on väärinkäsitystä. Prinsessa ymmärtää sen kyllä, kun hän puhuu kuningattaren kanssa, Steiner ajatteli, Mutta minun ei tarvitse huolehtia siitä. Minun ainoa tehtäväni on suojella prinsessaa.

 

***

Kaapeliauto hidasti vauhtia ja saapui asemalle. Prinsessa Garnet havahtui unestaan auton pysähtyessä. Hymyillen hän nousi penkiltä ja astui ulos autosta kiittäen kuljettajaa. Steiner kolisteli ulos hänen perässään.

Parivaljakko oli saapunut kaapeliautoasemalle, joka sijaitsi Aerbsin vuorten huipulla. Prinsessa Garnet juoksi välittömästi katselemaan näkymää Alexandrian puolelta. Maisema avautui kauniina ja aurinkoisena heidän edessään. Alhaalla laaksossa niityt loistivat vihreinä ja joki kiemurteli kimmeltävänsinisenä. Garnet huokaisi ihastuksissaan. Hän oli lähempänä kotiaan kuin oli ollut moneen päivään.

”Olemme kotona… mutta en silti voi nähdä linnaa”, hän sanoi hieman pettyneellä äänellä.

”Prinsessa, Alexandria saattaa merkitä pelkkää linnaa teille, mutta - -” Steiner alkoi selostaa isällisellä äänellä.

”Pidätkö minua naiivina?” Garnet kivahti.

”En tietenkään…” Steiner korjaili hätäisesti.

”Hyvä. Mennään sitten”, prinsessa sanoi hymyillen ja suuntasi askeleensa kohti suurta kivistä asemarakennusta.

Garnet ja Steiner astuivat sisälle rakennukseen. Siellä oli vain yksi suuri huone. Huoneen keskellä oli pieni ryhmä pöytiä, joiden ääressä istui muutama ihminen. Vasemmassa nurkassa oli pieni kioski, josta saattoi ostaa erilaisia herkkuja joko paikan päällä syötäviksi tai matkaevääksi. Oikeassa nurkassa oli tavarakauppa, josta pystyi hankkimaan yleisimpiä lääkkeitä sekä muutamia aseita. Kahden ovi aukon välissä taas oli pieni koppi, jossa istui neuvonantaja. Garnet käveli tämän luokse kysymään, koska lähtisi seuraava auto Alexandriaan. Mies kertoi, että se saapuisi paikalle hyvin pian ja lähtisi sitten takaisin vain hetkeä myöhemmin.

Samassa omituinen kirskuva ääni halkoi ilmaa. Ääni sai Garnetin hätkähtämään.

”Mikä se oli?”

”Lindblumin auto lähti juuri”, mies vastasi ystävällisesti.

Ulkoa asemalta kantautui sisälle Garnetille hyvin tuttu miehen ääni.

”Myöhästyin autostani!” se huudahti. Garnetin sydän hypähti yhden lyönnin liikaa ja hän juoksi ulos asemarakennuksesta sen oikean puoleisesta ovesta. Ulkona hän näki Marcuksen ja Cinnan seisovan toisen sisäänkäynnin luona.

”Myöhästyin autostani! Mitä minä nyt teen?” Cinna raivosi Marcukselle.

”Mistä hitosta minun se pitäisi tietää? Sinä se halusit katsella maisemia samalla, kun söimme South Gaten kuuluisaa kakkua”, Marcus vastasi hieman ärtyneisyyttä äänessään.

”Myöhästyn Lindblumiin palaamisesta…” Cinna mutisi itsekseen.

”Emme voi tehdä mitään. Minä en kerro pomolle”, Marcus vastasi hänen mutinaansa.

”Kiitos kamu, mennään hakemaan vielä toiset kakut!” Marcus ja Cinna astelivat sisälle asemarakennukseen. Garnet ryntäsi myös takaisin sisälle toisesta ovesta.

Kun hän astui sisälle, hän näki Steinerin läksyttävän kahta tantaluslaista. Näitä moinen käytös näytti lähinnä naurattavan.

”Te lurjukset! Oletteko täällä siepataksenne prinsessan?”

”Kuka tuo ylisuuri säilykepurkki on?” Cinna kysyi kummastellen.

”MITÄ!? Kuinka sinä kehtaat!” Steiner raivosi naama tulipunaisena.

”Hän on Pluton ritareiden kapteeni”, Marcus vastasi.

”Tosiaan se järkyttävän huono näyttelijä”

”Eikö sinulla ole lainkaan kunnioitusta!” Steiner ärähti raivoissaan.

Keskustelua sivusta seurannut Garnet astui nyt paikalle ja kääntyi puhumaan Marcukselle. Hän halusi tietää, miksi tämä oli asemalla.

”Prinsessa!? Mitä TE teette täällä?” Marcus huudahti vastaamatta kysymykseen.

”Kappas prinsessa”, Cinna totesi hämmästyneenä.

”Me pakenimme Evil Forestista - -” Marcus aikoi viimein vastata kysymykseen, mutta Steiner keskeytti hänet.

”Prinsessa, teidän ei pitäisi tuhlata aikaanne rikollisiin”, hän huomautti, mutta Garnet ei välittänyt hänen sanoistaan vaan kääntyi uudestaan Marcuksen puoleen.

”Prinsessa!” Steiner sanoi varoittavalla äänellä.

Garnet käännähti ympäri silmät salamoiden. Hän raivosi Steinerille, että halusi puhua rauhassa ystäviensä kanssa. Steiner ei voinut uskoa korviaan. Nuo rikollisetko muka olisivat prinsessan ystäviä?

”Adelbert Steiner!” Prinsessa Garnet karjaisi äänellä, joka teki tälle viimein selväksi, että vastaväitteitä oli parempi olla esittämättä.

Marcus ja Cinna katsoivat parivaljakkoa vaikuttuneina. Steiner oli totaalisen tyrmistyneennäköinen, ja prinsessa tuijotti tätä uhmakkaasti. Heitä nauratti Steinerin täydellinen nöyryytys julkisella paikalla.

Samassa ulkoa kuului kirskuvaa ääntä. Mies neuvonantotiskin takana kuulutti Alexandrian kaapeliauton saapuneeksi.

”Se saapui”, Cinna totesi.

”Sinähän olet menossa Lindblumiin”, Marcus katsoi ystäväänsä yllättyneenä.

”Niin, mutta sinä menet Alexandriaan”, tämä vastasi.

”Aivan, olen menossa Trenoon”, Marcus hymähti. Sitten hän ja Cinna poistuivat asemarakennuksesta.

Garnet tuijotti heidän peräänsä iloisena ja kääntyi sitten katsomaan Steineria.

”Marcuskin menee Trenoon. Tule, Steiner mennään”, hän sanoi, mutta mies ei liikkunut vaan nökötti paikallaan murjottavan pikkulapsen lailla, ”Oletko sinä vihainen minulle, Steiner?”.

”En neiti, minä tulen mukaan”, tämä vastasi ja seurasi viimein Garnettia asemalle.

Alexandrian kaapeliauto odotti valmiina lähtemään. Steiner, Garnet ja Marcus astuivat sisään Cinnan toivotellessa Marcukselle onnea matkaan.

”Kiitos, minä pelastan veljemme!” Marcus huikkasi takaisin.

Garnet vilkaisi kummissaan Marcusta kaapeliautossa ja kysyi, miksi tämä oli matkalla Trenoon. Tämä selitti, että hän oli menossa pelastamaan veljensä.

”Kenet?” prinsessa uteli. Marcus vastasi naurahduksella ja kertoi, että maailmassa oli vain yksi mies, jota hän saattoi kutsua veljeksi, ja se oli Blank.

Garnet muisti hyvin Blankin, joka oli auttanut Zidanea pelastamaan hänet Evil Forestista jättiläiskasvin kynsistä ja sitten jäänyt itse loukkuun metsän muuttuessa kiveksi. Hän tunsi syyllisyyden piston sydämessään. Ilman häntä tämä ei kenties olisi kivettyneenä keskellä metsää.

Marcus kertoi, että hän oli selvittänyt, miten kivettymisen voi poistaa turvallisesti. Hän oli menossa hankkimaan Supersoft-nimistä ainetta Trenosta, sillä sen avulla hän saattoi pelastaa Blankin. Cinna puolestaan oli matkalla Lindblumiin kertomaan hyvät uutiset muille teatteriryhmä Tantaluksen jäsenille.

”Mutta nyt on minun vuoroni kysellä”, hän sanoi, ”Missä Zidane on?”

Garnet katsoi hitusen vaivautuneesti Marcusta, mutta vastasi tälle kuitenkin:

”Me erosimme Lindblumissa”

”Hankkiuduit siis hänestä eroon heti, kun se oli mahdollista”, Marcus totesi.

”Kuinka voit sanoa noin!” Garnet kivahti, ”Se johtui vain siitä, että hän piti minua pikkulapsena… Minä en välitä hänestä!”

”Hyvä on. Sitten minä en tiedä mitään”, Marcus sanoi rauhallisesti ja käänsi selkänsä tytölle.

Garnet katseli Marcuksen selkää ja kivettynyt Blank palasi hänen mieleensä. Hän ei voinut olla ajattelematta, olevansa syyllinen tämän kohtaloon. Vaikka häntä hieman loukkasikin Marcuksen käytös, hän päätti niellä ylpeytensä.

”Tuota… Marcus… Voisinko minä auttaa mitenkään?” hän kysyi miehen selältä.

”Auttaa missä asiassa?”

”No, minä olen tavallaan vastuussa siitä, mitä tapahtui…”

”Ei kiitos, pärjäämme hyvin omillamme”, Marcus totesi.

”Niin, mutta voisi olla parempi jos - -” Garnet alkoi väittää vastaan, kun kaapeliauto pysähtyi yhtäkkiä.

Kuljettaja kääntyi katsomaan matkalaisia rauhoitteleva ilme kasvoillaan. Hän sanoi, että kyseessä olisi luultavasti pieni ongelma moottorissa. Hän ilmoitti menevänsä tutkimaan asian ja palaavansa pian. Hän astui ulos auton ovesta, mutta ryntäsi takaisin sisään välittömästi. Enää hänen kasvojensa ilme ei ollut rauhallinen vaan kauhistunut ja järkyttynyt. Hän ei kyennyt sanomaan sanaakaan. Kun hän viimein, sai suunsa auki, hän suorastaan huusi:

”Demoni! Hiippalakkinen demoni!”

Steiner ja Prinsessa vilkaisivat toisiinsa ja juoksivat ulos autosta. Marcus seurasi välittömästi heidän perässään. Ulkona heitä kohden vaelsi hitaanpuoleisesti Black Waltz, jonka Steiner tunnisti samaksi, jonka kanssa oli joutunut ottamaan yhteen ilmalaivalla matkalla Lindblumiin.  Olennon silmät salamoivat, kun se lähestyi heitä. He saattoivat kuulla sen käheän äänen:

”Tehtävä… palauttaa… prinsessa… takaisin… elävänä…” se hoki yhä uudestaan kuin shokissa. Sitten se tuntui yhtäkkiä havahtuvan ja nosti vartalonsa pystympään asentoon.

”Tuhoa… KAIKKI!” se huusi ja hyökkäsi kolmikon kimppuun.

Steiner vetäisi välittömästi miekkansa esille ja iski sillä olentoa. Marcus kohotti myös miekkansa ja riensi ritarin avuksi. Garnet valmistautui käyttämään parannusloitsua välittömästi, jos jompikumpi sattuisi loukkaantumaan. Steinerin ja Marcuksen miekat tekivät kuitenkin tehtävänsä varsin nopeasti, sillä olento oli heikossa kunnossa edellisen taistelun jäljiltä. Hyvin pian Steinerin onnistui murtaa sen suojaus ja iskeä miekkansa suoraan läpi sen vartalon. Olento pääsi tärykalvoja värisyttävän tuskan huudon ja alkoi häilyä kadoten lopulta kokonaan.

Garnet tuijotti järkyttyneenä kohtaan, jossa olento oli vain hetkeä aiemmin ollut.

”Miksi?” hän kysyi enemmän itseltään kuin muilta, ”Miksi se halusi napata minut?”. Steiner käveli kolisten hänen luokseen ja painoi kätensä hänen olalleen isällisesti.

”Prinsessa…” hän sanoi tietämättä, miten jatkaa. Ei hänelläkään ollut vastausta tytön kysymykseen.

”Burmeciaa hyökkäsi mustia maageja”, Marcus puuttui puheeseen.

”Tiedän…” Garnet sanoi voimattomasti.

”Nuo mustat maagit tappoivat lähes kaikki burmecialaiset”, Marcus jatkoi. Prinsessa ei vastannut, tuijotti vain eteensä tyhjin ilmein.

”Kuka voisi tehdä sellaista?” Steiner kysyi hämillään.

”Oletko tosissasi? Kuinka hyväuskoinen oikein voit olla?” Marcus huudahti melkein vihaisesti.

”Mitä oikein tarkoitat?” Steiner kysyi yhtä ärtyneellä äänellä. Häntä ei huvittanut pätkääkään sietää tuon varkaan hyppimistä hänen nenälleen.

Garnet havahtui masentavista ajatuksistaan kuullessaan Steinerin vihaisen äänen:

”Lopeta Steiner… Minä tiedän, kuka sen teki”, hän sanoi tuskin kuuluvasti ja loi surullisen katseen ritariin.

”Prinsessa…” Steiner sanoi huolta äänessään.

”Olemme melkein Alexandriassa. Minun täytyy mennä linnaan ja puhua äidilleni… hän kuuntelee minua”, Garnet totesi hiljaa ja käveli takaisin kaapeliautoon.

 

***

Garnet nousi paikaltaan ja käveli kaapeliauton toiselle puolelle istumaan Marcusta vastapäätä. Hetken hän katseli miehen arpisia kasvoja sanomatta mitään. Mies oli auttanut häntä ja Steineria kyselemättä Black Waltzin kukistamisessa.

”Luulen, että olemme kohta perillä”, hän aloitti keskustelun.

”Sinä siis tiesit jo hyökkäyksestä Burmeciaan?” Marcus kysyi katsellen prinsessaa tutkivasti.

”Tietenkin. Minä en ole samanlainen kuin Steiner”, Garnet vastasi hitusen loukkaantuneella äänellä.

Marcus katseli prinsessaa edelleen. Tässä oli jotakin outoa, jotakin uutta, jota hän ei ainakaan ollut huomannut edellisellä tapaamisella. Siitä ei ollut kovinkaan kauan, mutta silti hänestä tuntui, että prinsessa oli jollain tavalla muuttunut. Tämä ei ollut enää sama pikkutyttö kuin aiemmin. Hän huomauttikin tälle muutoksesta.

”Minäkö? Tarkoitatko sitä, miten puhun?” Garnet kysyi yllättyneenä.

”En vain sitä…” Marcus vastasi miettivästi. Hän ei vieläkään saanut päähänsä, mikä prinsessa oikein oli erilaista.

”No, on tapahtunut paljon kaikenlaista… Josta tulikin mieleeni”,  Garnet sanoi hymyillen oudosti, ”Olen ollut todella monissa taisteluissa. Olen nykyään lähes ammattilainen”

”Mistä sinä oikein puhut?” Marcus kysyi epäillen.

Garnet pääsi vihdoin siihen, mihin oli pyrkinytkin. Syyllisyys painoi raskaana hänen hartioillaan, mutta hän päätti olla näyttämättä sitä kuitenkaan Marcukselle.

”Meidän täytyy löytää Supersoft pelastaaksemme Blankin?” hän aloitti.

”Olenko oikeassa, sinä aiot tulla mukaan, vaikka kieltäisinkin?”

”Tietenkin minä aion. Tämä kaikki on  niin jännittävää. Maltan tuskin odottaa, että näen Trenon upeat rakennukset!” Garnet intoili.

Marcus katsoi prinsessaa kulmiensa alta. Hän huomasi erehtyneensä. Tämä ei ollutkaan muuttunut niin paljon kuin hän oli ajatellut. Tämä oli sittenkin yhtä lapsellinen kuin aiemminkin.

 

***

Kaapeliauto saapui asemalle, ja matkustajat nousivat kyydistä. He olivat jälleen South Gatella, mutta tällä kertaa Alexandrian puolella. Aurinko paistoi yhä, mutta se alkoi jo lähestyä länttä. Asemalla oli vain muutamia ihmisiä. Joka puolella vallitsi jokseenkin rauhallinen tunnelma verrattuna Lindblumin puoleen.

Garnet, Steiner ja Marcus eivät kuitenkaan jääneet ihailemaan maisemia ja rauhallisuutta vaan suuntasivat askeleensa Trenon puoleiselle portille. Portteja oli kaksi, toinen johti Dalin kylään ja toinen Trenoon. Portinvartija pyysi saada nähdä porttipassin ja avasi sitten raskaan kalterioven. Hän varoitti vielä matkalaisia siitä, että yö saattaisi ehti yllättämään heidät ennen Trenoa, eikä yöllä ollut kovin turvallista kulkea.

Kolmikko otti varoitukset vastaan nyökkäillen, mutta ei kuitenkaan luopunut aikeistaan. He suuntasivat askeleensa vuoren rinteellä olevalle tasangolle, jolla Treno sijaitsi.

 

***

”Tämä on Treno, aatelisten kaupunki”, Steiner esitteli Garnetille välittömästi, kun he olivat astuneet sisään Trenon suurista rautaporteista. Prinsessan silmien eteen avautui upea näky. Kaupunki ei muistuttanut lainkaan muita suuria kaupunkeja, Alexandriaa ja Lindblumia, jotka hän oli aiemmin nähnyt.

Yö oli jo laskeutunut, mutta Trenossa ei todellakaan ollut pimeää. Joka puolella tuikki pieniä ja suuria valonlähteitä. Kaupunki näytti valtavalta ja sen rakennukset näyttivät olevan marmoria tai jotain muuta kaunista, valkoista kiveä. Alexandriassa ja Lindblumissa suurin osa rakennuksista oli tehty puusta, oikeastaan vain linnat olivat siellä kiveä, mutta Trenossa ei näkynyt, ainakaan ensisilmäyksellä, ainuttakaan puurakennusta.

”Meidän täytyy saada selville, kenellä aatelisista on Supersoft”, Garnet totesi katsellessaan edessään avautuvaa kaupunkia.

”Ei täällä ole kovin monia aatelisia. Yöt ovat pitkiä. Tämä on loistava paikka varkaille”, Marcus sanoi.

Kommenttinsa ansiosta Marcus sai jälleen murhaavan katseen Steinerilta, joka ei tiennyt, kuinka kauan hänen kärsivällisyytensä mahtaisi kestää tuota mahtailevaa pikku nilkkiä.

”Sinunlaisesi ihmiset ovat muuttaneet tämän paikan slummiksi”, hän sanoi halveksuen.

”Varastetaan Supersoft, että saamme hoidettua tämän pois alta…” Marcus sanoi välittämättä  Steinerin kommentista lainkaan.

”Varastaa!? Kuinka sinä kehtaat!” Steiner raivosi, ”En salli sinun suorittavan minkäänlaista rikosta minun silmieni alla!”

”Miten muuten me muka saamme Supersoftin”, Marcus kysyi turhautuneena.

”Hiljaa! En salli moista häpeällistä käytöstä!”

”En pyytänyt sinua mukaan missään vaiheessa! Lopeta valittaminen!” Marcus sanoi tyynen rauhallisesti saaden Steinerin ärsyyntymään entistä enemmän.

Garnet katseli vierestä miesten riitaa. Tätä menoa he eivät saisi ikinä hankittua Supersoftia. Hän päätti lähteä ominpäin etsimään sitä. Marcus huomasi hänen lähtönsä, mutta Steiner oli niin keskittynyt läksyttämään tätä, ettei huomannut oikeastaan mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui.

”Älä sano minulle mitään! Ensinäkin - -” Steiner alkoi taas raivoamaan.

”Ohhoh…” Marcus hämmästeli huomatessaan prinsessan livahtavan sivukadulle.

”Äläkä keskeytä minua - -”

”Katso taaksesi!” Marcus huomautti välittämättä Steinerin raivoamisesta.

Vihaisena Steiner kääntyi ympäri huomauttaakseen prinsessalle, ettei tämä saisi aiheuttaa hankaluuksia. Mutta prinsessa ei enää ollutkaan hänen takanaan vaan oli kadonnut jonnekin. Hirveä pelko valtasi Steinerin mielen. Prinsessa oli livahtanut yksin suurkaupungin yöhön. Mitä tahansa saattaisi tapahtua. Jos prinsessalle sattuisi jotain, hän ei antaisi ikinä anteeksi itselleen.

Steinerin kääntäessä selkänsä Marcus käytti tilaisuuden hyväkseen ja hiippaili näkymättömiin sivukadulle. Hän kyllä löytäisi Supersoftin yksinkin. Hän ei tarvitsisi siihen karjuvaa ruosteista ritaria tai lapsellisesti käyttäytyvää pikkuprinsessaa. Hän sukelsi Trenon yöhön tutuille kaduille.

Steiner käännähti ympäri aikoen määrätä Marcuksen etsimään kanssaan prinsessaa, mutta tämäkin oli kadonnut jonnekin. No, minä olen palvellut kuningatarta jo 18 vuotta. En tarvitse varasta avukseni, hän ajatteli. Hän marssi edessään näkyvälle kadulle löytääkseen prinsessan. Tämä ei ollut voinut ehtiä vielä kovin kauas.

 

***

Garnet käveli melko kapealla matalan kivisen seinämän reunustamalla kujalla. Juuri, kun hän aikoi kääntyä alemmas kaupunkiin vieville portaille, joku ryntäsi portaita ylös ja kaatoi hänet maahan. Seuraavassa hetkessä tämä joku oli jo tiessään. Garnet nousi ylös puhdistellen vaatteitaan. Samalla hänen kätensä osui taskuun, jossa olisi pitänyt olla hänen rahansa, mutta ne olivat kadonneet.

”Hei, tule takaisin!” hän huusi tyhjälle kadulle. Varas oli jo poissa mukanaan 1000 Gilliä rahaa.

Vihaisena itselleen siitä, että oli antanut varkaan yllättää hänet, hän jatkoi matkaansa portaita alaspäin. Hän saapui kanavan rannalle. Kivinen polku kulki ensin kanavan viertä ja kääntyi sitten kulkemaan sen yli. Hän seuraili polkua katsellen ihmisiä, joista suurin osa oli pukeutunut mitä hienompiin vaatteisiin. Monella naisella oli yllään pitsein ja röyhelöin koristeltu asu, miehillä taas oli hienot ja tyylikkäät puvut.

Toisaalta joukkoon mahtui myös hyvin epäilyttävännäköisiä henkilöitä. Toisilla näistä oli varmastikin mukanaan aseena vähintäänkin puukko, ja he näyttivät suorastaan vaarallisilta. Marcus oli ollut oikeassa siinä, mitä hän oli sanonut varkaista aiemmin.

Tämä ei ole kovin mukava kaupunki. Parasta etsiä Supersoft nopeasti ja palata Alexandriaan, Garnet ajatteli nähdessään nikottelevan juopon istumassa seinää vasten viskipullo kourassaan.

Prinsessa kiersi juopottelevan miehen ja lähti kulkemaan uusia portaita ylöspäin. Häntä vastaan tuli vanha, mutta hienostuneennäköinen mies. Hänelle on varmaankin turvallista puhua.

”Anteeksi, oletteko kuulleet esineestä nimeltä Supersoft?” hän kysyi varovaisesti.

”Minun vaimoni?” mies vastasi, ”Hän kuoli kolme vuotta sitten”. Garnet katsoi miestä oudosti. Kenties tällä oli huono kuulo. Hän päätti puhua hieman kovemmalla äänellä.

”Ei, olen etsimässä parannusta kivettymiseen…”

”Todellako? Minä voin hyvin, kiitos kysymästä. Saatan olla vanha, mutta olen silti terve”, mies hymyili Garnetille hymyä, josta puuttui muutama hammas.

”Hmmm, kiitos todella paljon”, Garnet sanoi ystävällisesti, vaikka olikin pettynyt. Hän jätti vanhan miehen yksin ja jatkoi matkaansa. Hetken päästä hän kuuli tämän vielä huutavan takanaan:

”Sinä olet vielä nuori! Älä anna periksi! Onnea!”

 

***

Marcus saapasteli sisään paikalliseen majataloon ja tervehti isäntää. Tämä näytti ilahtuvan suuresti nähdessään hänet. Eihän hän ollutkaan käynyt Trenossa pitkään aikaan. Isäntä piti Marcuksesta aivan erityisesti, ja usein tämän ollessa käymässä kaupungissa he saattoivat istua läpi yön majatalon baarissa jutellen. Marcus joi tuopin ja toisenkin ollutta ja vaihtoi mielellään kuulumisia isännän kanssa, mutta nyt hänellä ei ollut siihen aikaa.

”Sinua odottaa mies”, isäntä sanoi ja viittasi alakertaan vieviin portaisiin.

Marcus nyökkäsi ja käveli narisevat puuportaat alas. Baku istui pöydän ääressä odottamassa häntä kärsimättömännäköisenä.

”Olet myöhässä”, hän huomautti.

”Paljon tapahtui. Olen melkoisen väsynyt”, Marcus vastasi lyhyesti.

”Ei mitään tekosyitä. Sinä olet valmis matkaan”, Baku sanoi kuin asia olisi ollut itsestään selvyys.

”Sinä löysit sen? Löysit Supersoftin?” Marcus huudahti selvästi piristyneenä.

”Se on eräässä herraskartanossa. Sinä menet sinne veneellä kaupungin alapuolisia kanavia pitkin tänä yönä ja murtaudut sisään”, Baku selosti.

 

***

Garnet astui suurista avonaisista ovista sisään erääseen rakennukseen. Hänen edessään avautui suuri huone, joka oli täynnä ihmisiä. Huoneen takaosassa oli koroke, jolla seisoi hännystakkiin pukeutunut mies. Mies esitteli juuri jotain esinettä, jota Garnet ei tunnistanut. Ihmiset huusivat kilpaa tarjouksia esineestä.

Tämän täytyy olla huutokauppa. Ehkä löydän Supersoftin täältä, hän ajatteli tyytyväisenä ja alkoi katsella tarkemmin ympärilleen. Hän antoi katseensa kiertää ensin huoneessa ja kohotti sen sitten ylemmäs. Huoneessa näytti olevan parvi.

Yhtäkkiä parvelle käveli mies, joka näytti Garnetista etäisesti tutulta. Miehellä oli hyvin pitkät hopeanvaaleat hiukset ja hyvin leveäkauluksinen paita, jossa oli alaspäin levenevät hihat. Paita oli hyvin lyhyt. Se jätti miehen vatsan paljaaksi. Miehen kasvot olivat naisellisen kapeat ja siroluiset, ja hänen huulensa kaartuivat kauniisti hymyyn, joka oli ehkä hitusen ivallinen. Garnet yritti kiivaasti miettiä, kuka mies oikein oli.

Steiner asteli sisään huutokauppaan ja näki prinsessa Garnetin seisovan keskellä huonetta tuijotellen jonnekin  ylös.

”Prinsessa! Luojan kiitos, että löysin teidät! Olin niin huolissani” hän huudahti keskeyttäen Garnetin ajatukset. Tämä näytti vihaiselta, sillä salaperäisen miehen nimi oli juuri ollut palautumassa hänen mieleensä, se oli ollut aivan kielen päällä.

”Kuinka voin löytää Supersoftin, jos minun pitää koko ajan kuunnella sinun valituksiasi?” hän kivahti vihaisesti.

”Niin kovia sanoja…” Steiner mutisi itsekseen.

”No, en usko, että se on täällä kuitenkaan”, Garnet sanoi rauhallisemmin, ” Missä Marcus on?”

”En tiedä”, vastasi Steiner, Eikä juuri kiinnosta, hän lisäsi mielessään.

”Ehkä hän on jo löytänyt sen. Tuletko sinä? Minä menen nyt joko ilman sinua tai sinun kanssasi”, Garnet sanoi kärsimättömästi.

Steiner ilmoitti seuraavansa, hän ei halunnut enää kadottaa prinsessaa silmistään. Tämä ei todellakaan ollut sopiva paikka antaa nuoren ja kauniin tytön liikuskella yksinään. Hän käveli ulos huutokaupasta. Garnet vilkaisi vielä kerran hopeahiuksista miestä ja seurasi sitten Steineria. Minä olen nähnyt hänet jossain.

 

***

Kuljeskeltuaan pitkään ympäriinsä Trenossa etsimässä Marcusta Steiner ja Garnet saapuivat majatalolle. He päättivät mennä sinne hetkeksi levähtämään ja tiedustella isännältä, oliko tämä kenties nähnyt ketään, joka olisi näyttänyt Marcukselta. Heidän ei kuitenkaan tarvinnut kysellä mitään, sillä Marcus istui kaikessa rauhassa majatalossa sisällä kuin olisi odottanut heitä.

”Olemme jo löytäneet Supersoftin?” Marcus sanoi ensitöikseen nähdessään heidät.

”Todellako? Voimme siis vihdoin pelastaa Blankin! Koska voimme lähteä?” Garnet kysyi tyytyväisenä.

”Voimme lähteä välittömästi, mikäli te olette valmiina”, Marcus vastasi. Garnet nyökkäsi:

”Mennään sitten”

Steiner ei kuitenkaan pitänyt tapahtumien kulusta. Hän pyysi prinsessaa odottamaan. Hän halusi neuvotella tämän kanssa pahaisen varkaan seuraamisesta.

”Pomo odottaa jo kannella”, Marcus huomautti.

”Pomo? Sinä tarkoitat…” Garnet sanoi kysyvästi.

”Jep, on vain yksi mies, jota kutsumme ’pomoksi’”, Marcus nyökkäili arvaten, ketä prinsessa oli tarkoittanut.

Garnet seurasi Marcusta reippaasti ulos ovesta ja portaita alas kaupungin alla oleville kanaaleille. Kauhistunut Steiner jäi huutamaan hänen peräänsä:

”Odottakaa! Se voi olla ansa! Te ette voi luottaa rikollisiin! Ajatelkaa seurauksia! Te olette prinsessa! Mitä kuningatarkin sanoo, kun kuulee tästä…” Mutta hän sai huutaa turhaan. Mikään, mitä  hän sanoi, ei kääntänyt prinsessan päätä. Hädissään Steinerkin ryntäsi alas portaita toivoen vielä tavoittavansa tämän.

Marcus ja Garnet tapasivat Bakun alhaalla kanavien luona. Tämä seisoi laiturilla, jonka vierellä  kellui kapea puuvene. Steiner kolisteli portaissa tullen heidän luokseen vain hetkeä myöhemmin. Baku kääntyi puhumaan Garnetille:

”Tiedättehän prinsessa, että murtautuminen on rikos?”

”Haluan varmistaa, ettette te varasta mitään muuta”, Garnet vastasi itsevarmasti.

Marcus halusi jo päästä lähtemään ja hyppäsi veneeseen. Garnet seurasi heti hänen perässään. Steiner näytti yhä järkyttyneeltä, mutta seurasi sitten prinsessaansa.

”Minä tulen mukaan. Minun velvollisuuteni on suojella prinsessaa”, hän sanoi töykeästi Marcukselle. Tämä vain kohautti olkapäitään ja työnsi veneen irti laiturista.

 

***

Huutokauppa oli suljettu. Tavaroita kaupannut mies puhui nyt hopeahiuksisen miehen kanssa kahden kesken.

”Miten meni Burmeciassa?”

”Ei hullummin… paremmin olisi mennyt ilman niitä syöpäläisiä ja rumaa elefanttileidiä”, Kuja sanoi kylmällä äänellä, ”He loukkaavat minun älyäni”

”Sinun täytyy olla väsynyt”, myyjä totesi.

”Se ei ole ohi vielä. Loputkin syöpäläiset täytyy hoidella”

”Suuntaatko sitten Cleyraan?”

”Kyllä. Luotan sinuun, että toimitat ne…” Kuja sanoi katsoen miestä jäätävillä silmillään.

”Tietenkin. Menenkin valmistautumaan nyt…” myyjä nöyristeli ja aikoi lähteä, mutta Kuja keskeytti hänet ennen kuin hän ehti poistua paikalta.

”Muuten näitkö sitä kaunista nuorta naista täällä tänään?”

”Kaunista nuorta naista? Järjestänkö teille tapaamisen?” myyjä kysyi välittömästi. Hän tekisi Kujan puolesta aivan mitä tahansa, tosin vain säilyttääkseen oman henkensä.

”Se ei ole tarpeen. Se kanarialintu, jonka haluan… Hän tulee lentämään häkkiini aivan omasta tahdostaan”, Kuja sanoi äänessään outoa kiihtymystä. En olisi koskaan uskonut sinun koskaan tulevan tällaiseen paikkaan. Sen täytyy olla kohtalo. Mutta sinä et voi lepuuttaa siipiäsi vielä… Lennä kotiisi äitisi luokse, pieni kanarialintuni.

 

***

Vene lipui hitaasti maanalaisessa kanavassa eteenpäin Marcuksen ohjauksessa. Oli hiljaista, kuului vain veden ääni, kun se löi venettä vasten. Kukaan ei puhunut mitään. Steiner oli mennyt istumaan veneen keulaan ja tuijotti suoraan eteensä.

Mitä ihmettä minä olen tekemässä, hän pohti vaivautuneena, autan varkaita tekemään rikoksen. Ei, minun täytyy olla kärsivällinen… Minun täytyy suojella prinsessaa, toimittaa hänet takaisin linnaan… Keskity velvollisuuksiisi! hän kehotti itseään. Luota kuningattareen. Hän ei ikinä voisi suorittaa hirmutekoja. Tähän täytyy olla hyvä syy, Steinerin ajatukset ajautuivat eteenpäin kuin huomaamatta, Eivät omia ajatuksiani? hän kysyi itseltään. Hän kuitenkin puisteli päätään. Ei hänen kaltainen hidasjärkinen voinut ymmärtää korkea-arvoisen kuningattaren ajatusmaailmaa, eikä hänellä ollut mitään syytä pohtia joidenkin rikollisten väitteitä. Hän ei tulisi näkemään tätä rikollisjoukkoa enää koskaan. Zidane on pelkkä mitätön rikollinen, joka vain halusi vetää prinsessan mukaan juonitteluihinsa, Steiner totesi itselleen.

Garnetin mielessä velloivat sekavat tunteet, kun hän käpertyi istumaan veneen perälle. Aiemmin päivällä hänellä ei ollut ollut aikaa ajatella, mutta nyt, oudon rauhallisena hetkenä, kaikki ajatukset tuntuivat suorastaan syöksyvän hänen aivoihinsa. Se oli sinun vikasi Zidane. Jos vain et olisi kohdellut minua kuin lasta… en olisi täällä nyt jahtaamassa Supersoftia yhden ystäväsi kanssa, hän ajatteli vihaisesti. Hän olisi oikeastaan halunnut olla Burmeciassa, mutta Zidanen käytös oli saanut hänet lähtemäänkin takaisin Alexandriaan. Miksi minä oikein teen tämän? hän kysyi itseltään, koska Blank pelasti minut. Niin hän pelasti minut. Vähintä, mitä voin tehdä, on vastapalvelus, hän vakuutteli itselleen. Hänestä oli hyvin outo tuntea tällä tavoin. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut tällaisia asioita. Hänen elämänsä oli ollut turvattua. Kaikki oli ollut hyvin ennen hänen isänsä kuolemaa, mutta sen jälkeen kaikki oli muuttunut. Hänen äitinsä oli alkanut käyttäytyä omituisesti ja tapailla jotain salaperäistä miestä. Perusturvallisuudelta oli viety pohja.

Kuitenkin Garnetin elämä oli muuttunut vielä enemmän, kun hän oli paennut linnasta. Hän oli nähnyt maailmaa ja tutustunut ihmisiin, jotka eivät katsoneet häntä ylöspäin vaan pitivät vertaisenaan. Ihmisiä, jotka olivat opettaneet hänelle uusia asioita. Zidanen kuva nousi hymyilevänä prinsessan mieleen, mutta hän pyyhkäisi sen nopeasti vihaisena pois. Zidane ei arvostanut häntä. Tämä piti häntä naiivina pikkutyttönä.

 

***

Steiner, Marcus ja Garnet hiipivät hiljaa herraskartanon kellariin. Kellari oli täynnä korkeita pinoja laatikoita ja kummallisia esineitä.

”Miten me voimme muka ikinä löytää Supersoftin tästä tavaravuoresta”, Steiner tuhahti halveksuvasti.

”Etsi nyt vain”, Marcus vastasi kärsimättömästi.

Kaikki kolme hajaantuivat eri puolille huonetta etsimään Supersoftia. Jokainen penkoi laatikoita kovalla kiireellä, mutta mahdollisimman hiljaa. Steiner ei halunnut edes ajatella, mitä tapahtuisi, jos he jäisivät kiinni. Pluton ritareiden kapteeni ja Alexsandrian prinsessa varkaissa, se olisi katastrofi. Kuningatar erottaisi hänet varmasti, jos saisi tietää.

Garnet penkoi juuri kolmatta laatikkoaan, kun hän yhtäkkiä kuuli askelia portaista. Hän kohotti katseensa laatikon uumenista ja etsi sillä  Marcusta ja Steineria. Huomattuaan, että nämä eivät olleet kuulleet mitään hän kuiskasi nopeasti:

”Joku on tulossa!” Marcus vilkaisi nopeasti portaisiin, joista kajasti nyt selvää kynttilän valoa ja erottui lähestyvä varjo. Nopeasti kolmikko piiloutui laatikko pinojen taakse yrittäen hengittääkin äänettömästi.

Tulija oli vanhahko mies, jolla oli valtavankokoinen terävä nenä. Hän käveli huojuen hitusen puolelta toiselle.

”En voi uskoa, että lähdin ulos tällaisena yönä. Minun täytyy löytää lisää mustetta nopeasti ja mennä takaisin observatoriolle”, mies mutisi itsekseen.

Marcus vilkaisi prinsessaa, jonka kasvoilla oli outo ilme.

”Pitäisikö minun hoidella hänet?” hän kysyi tytöltä kuiskaten äärimmäisen hiljaa. Prinsessa katsoi häneen tummin silmin ja puisteli päätään:

”Odota”, tämä kuiskasi ja ryntäsi esiin laatikkopinojen takaa ennen kuin kumpikaan miehistä ehti estää tätä.

Isonenäinen mies tuijotti prinsessaa hämillään. Hän ei voinut uskoa silmiään. Niiden oli pakko valehdella, tai sitten hän itse kuvitteli. Ehkä hän näki vain unta.

”Sinä olet…” hän aloitti varovaisesti. Samalla hetkellä tytön kasvoille kohosi lämmin ja kaipaava hymy ja tämän silmät alkoivat säihkyä.

”Hauska nähdä teitä tohtori Tot”, tyttö kuiskasi äänellä, joka oli täynnä tunnetta.

”Pri- prinsessa? Prinsessa Garnet?”  tohtori Tot kysyi kykenemättä uskomaan silmiään ja korviaan. Tyttö näytti aivan prinsessalta ja kuulostikin tältä, mutta miten prinsessa voisi olla Trenossa aatelismiehen kellarissa keskellä yötä.

Steiner, joka oli hädissään kurkistellut laatikkopinojen takaa tapahtumia, astui nyt esiin ryhdikkäänä ja ilahtuneena:

”Tohtori Tot”, hän sanoi tervehtivällä äänellä.

”Sinä tunnet hänet?” Marcus kysyi ihmeissään ja puisteli päätään pelkästä hämmästyksestä.

”Tohtori Tot on korkeasti kunnioitettu tiedemies, joka on opettanut prinsessaa”, Steiner sanoi ylpeästi.

”Aivan mestari Steiner”, tohtori Tot nyökkäili, ”Teidän täytyy olla hiljaa, muuten herätettä kaupanpitäjän”, hän varoitteli ja kääntyi sitten katsomaan prinsessaa uudestaan:

”Mutta mitä ihmettä te teette täällä prinsessa?”

Garnetin sydän täyttyi ilolla ja lämmöllä. Tämä oli varmasti viimeinen tilanne ja paikka, jossa hän olisi voinut kuvitella tapaavansa rakkaan tohtori Totin. Hän katsoi miestä suoraan silmiin:

”Se on pitkä juttu, mutta juuri nyt me olemme etsimässä Supersoftia”, hän sanoi tälle.

”Tälle kaikelle on hyvä syy. Me emme ole täällä varastamassa, emmekä suorittamassa minkäänlaista rikosta - -” Steiner alkoi selittää hätääntyneenä melkoisen kovalla äänellä.

Samassa yläkerrasta alkoi kuulua askelia. Joku oli tulossa portaita alas.

”Onko siellä joku?” kaikui huuto portaikosta alas. Tohtori Tot kääntyi kiireesti kolmikon puoleen:

”Juoskaa jo! Minä annan teille Supersoftin myöhemmin. Menkää Trenon porteille ja jatkaa siitä vasemmalle kunnes tulette suuren tornin luokse. Torni on minun kotini. Se on lukittuna, mutta minä jätän oven auki teitä varten”, hän kuiskutti työntäen prinsessaa  matkaan.

”Hyvä on, mennään takaisin! Kiitos, tohtori Tot! Me näemme myöhemmin!” Garnet kuiskasi vielä ja juoksi sitten Marcuksen ja Steinerin kanssa kiireesti takaisin veneelle.

Kaupanpitäjä saapui kynttelikkö kädessään alas kellariin. Huomatessaan tohtori Totin hänen ilmeensä muuttui helpottuneeksi.

”Ai se olettekin te, tohtori Tot”, hän totesi.

”Hyvä ajoitus”, Tot sanoi, ”Minulta loppui muste”

”Sinun olisi pitänyt pyytää minua. Minä saan huudot, jos tavaraluettelomme on väärässä”, kauppias sanoi.

 

***

Baku ja Marcus keskustelivat majatalossa. Bakun ilme oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Häntä asioiden saama käänne ei miellyttänyt lainkaan, mutta hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se.

”Siis tämä Tootsie antaa meille Supersoftin?” hän kysyi kireästi.

”Se on Tot”, Marcus korjasi.

”Miten vain. En voi uskoa, että Tantalus joutuu turvautumaan jonkun vanhan miehen apuun”, Baku sadatteli, ”Luulenpa, että joudumme edelleen olemaan lapsenvahteina prinsessalle”.

”Edelleen?” Marcus kummasteli.

”Eihän anna sinulle Supersoftia ellet ole prinsessan seurassa”, Baku totesi ja kääntyi sitten keskustelua sivusta seuranneen Garnetin puoleen, ”Se on sovittu, prinsessa. Pyydän teitä viemään Marcuksen tämän Tootin luokse”.

”… se on Tot”, Marcus sanoi jälleen.

”Levätkää hieman ennen kuin lähdette”, Baku jatkoi välittämättä Marcuksesta, ”Olen varma, että Ted tarvitsee aikaa valmistautumiseen”.

”Se on Tot”, Marcus mutisi turhautuneena.

 

***

Marcus ja Garnet kävelivät reippaasti Trenon porteille Steinerin laahautuessa yhä ärtyneenä. Tämä olisi hyvin mielellään mennyt tohtori Totin luokse ilman limaista varasta, mutta eihän se tietenkään kävisi päinsä.

porteilta kolmikko suunnisti vasemmalle kääntyvälle kadulle. Garnet tunnisti kadun samaksi, jolla varas oli aiemmin yllättänyt hänet. Tällä kertaa he kuitenkin jatkoivat matkaansa suoraan, eivätkä kääntyneet alas vieviin portaisiin. He kulkivat kymmenisen minuuttia eteenpäin tyhjää tietä sanomatta sanakaan toisilleen. Sitten he näkivät pikkutytön leikkimässä koiran kanssa suuren tornin luona. He olivat tulleet perille.

Marcus, Garnet ja Steiner kiskoivat tornin painavan puuoven auki ja sulkivat sen perässään. Tornin alakerrasta lähtivät loputtomilta näyttävät kierreportaat suoraan ylöspäin. Kolmikko lähti kapuamaan hitaasti niitä pitkin ylöspäin. Steinerin haarniska narisi aavemaisesti kivisessä tornissa.

Kävellessään Garnet vilkuili ulos tornin kapeista ikkunoista. Torni oli korkealla kaupungin yläpuolella ja sieltä saattoi erottaa helposti erottaa jokaisen rakennuksen, tai oikeastaan niiden katot. Ylhäältä katsottuna kaupunki näytti rauhalliselta, mutta hän tiesi, ettei se ollut sitä. Kaupunki oli vilkas ja sen keskusta täynnä liikettä, vaikka kello oli reilusti yli puolen yön. Hän muisti tohtori Totin kertoneen joskus, ettei Trenossa ollut eroa päivällä ja yöllä. Se oli aina täynnä elämää, kaupunki, joka ei koskaan nukkunut.

Garnet nosti katseensa kaupungista taivaalle. Tähdet tuikkivat kirkkaasti. Yhtään pilveä ei näkynyt, eikä usvaakaan. Treno sijaitsi niin korkealla tasanteella, ettei usva noussut sinne asti. Taivaalla loisti tähtien lisäksi myös valtava täysikuu. Se näytti melkein hymyilevän hänelle. Yhtäkkiä kuun peitti kuitenkin varjo, joka sai prinsessan vetäisemään syvään henkeä. Se oli kuin lohikäärme. Jotakin suurta se oli. Se liisi kohti kuuta. Hän räpytteli silmiään hämmentyneenä, ja se oli poissa. Ehkä minä vain kuvittelin, hän totesi mielessään, olen yhä väsynyt, vaikka lepäsimmekin majatalossa. Luultavasti se oli vain mielikuvituksen tuotetta.

Viimein portaat loppuivat ja he saapuivat korkeaan pyöreään huoneeseen, jonka keskelle oli asetettu jättimäinen pallokartta. Tohtori Tot seisoi mietteliäänä sen vierellä. Prinsessa riensi tervehtimään rakasta vanhusta.

”Prinsessa, kiitos, kun tulitte! Tervetuloa matalaan majaani”, Tot tervehti prinsessaa hymyillen.

”Onko tämä sinun kotisi?” Garnet kysyi hämmästyneenä. Kuinka kukaan mahtui asumaan noin suuren pallokartan kanssa samassa huoneessa.

”Matkustelin pitkään tehden tutkimuksiani ennen kuin asetuin Alexandriaan. Viimein löysin kodin täältä Trenosta”, Tot selitti lempeällä äänellä ja katsoi prinsessaa ihaillen, ”Teistä on kasvanut hieno nuori nainen. Olen iloinen nähdessäni teidät jälleen”.

Steiner astui nyt myös esiin katseltuaan aikansa pyöreää huonetta.

”Tohtori Tot, te näytätte voivan mainiosti”, hän kehaisi.

”Ahaa, mestari Steiner. Saatatte prinsessaa?” Tot totesi tyytyväisenä.

Steiner nyökkäili hänelle ja alkoi välittömästi selittää, kuinka katui aiempia tekojansa. Murtautuminen kartanoon oli ollut väärin, eikä hän ollut ajatellut tarpeeksi tarkasti, kun oli suostunut moiseen.  Tohtori ei kuitenkaan näyttänyt juuri välittävän siitä.

”Teillä oli varmasti syynne, enkä aio kysellä niitä. Löydätte Supersoftin tuosta laatikosta”, hän sanoi näyttäen puista arkkua Marcuksen takana. Tämä avasi arkun ja nappasi sen käteensä.

”Eikö sinulla ole lainkaan tapoja? Etkö aio kiittää tohtoria?” Steiner ärjäisi välittömästi.

”Ei se mitään, mestari Steiner”, Tot sanoi hymyillen oudosti.

Garnet katseli valtavaa pallokarttaa suurella kunnioituksella. Oli hän toki nähnyt niitä aiemminkin, mutta ei ainuttakaan noin suurta.

”Onko tuo Gaia, tohtori Tot?” hän kysyi kääntäen katseensa takaisin vanhukseen.

”Kyllä, se on planeettamme, Gaia”, tämä vastasi.

”Muistan sinun oppituntisi”, prinsessa sanoi kaivaten.

”Sinä muistat vanhan hölmön tarinoinnit…”Tot mutisi vajoten ajatuksiinsa.

 

Hän seisoskeli suuressa kirjastossa kirja painava kirja kädessään pohtien asioita. Pieni prinsessa Garnet juoksenteli ympäri kirjastoa. Hän luki kirjaa ajatuksissaan:

”Nuo sanonnat ovat tavallisesti löydettävissä vähintään 500 vuotta vanhoista teoksista…” hän selaili tekstiä eteenpäin.

”Yksi on ”jalokivi”. Toinen on ”summonerien heimo. Mutta 500 vuotta sitten sanonnat yhtäkkiä katosivat keskuudestamme… Arkeologi Frederick Ashin teorian mukaan ”jalokivi” tarkoittaa riipusta, johon perustuu Alexandrian hallitsijan valta. Mutta riipus on liian pieni ollakseen sama ”jalokivi” - -. Muiden tutkimuksien mukaan voidaan osoittaa selvä suhde Eidolonien ja maagisten kivien välillä…”

”Tohtori Tot?” keskeytti sievä tytön ääni miehen ajatukset.

”Prinsessa”

”Luetko sinä taas isoa kirjaa?” pikku prinsessa kysyi uteliaana.

”Ha ha…” tohtoria naureskeli, ”Minä olen jo lukenut kaikki tämän kirjaston kirjat, mutta minusta tuntuu paremmalta, kun olen kirjojen ympäröimänä”.

”Niinkö? Minä en pidä kirjoista”, prinsessa sanoi.

”Sinä olet arvovaltainen persoona. On tärkeää, että opiskelet kovasti”, tohtori sanoi toruen prinsessaa lempeästi.

”Tiedetään…” tämä vastasi kyllästyneesti, mutta sitten tämän ruskeiden silmien katse kirkastui,” Olin melko otettu kirjasta, jonka annoit minulle. Mikä sen nimi olikaan? Se oli…”

”Se oli Lord Avonin näytelmä ’I want to be your canary’”, tohtori vastasi tyytyväisenä.

”Sehän se olikin. Siinä on kirja, josta pidän loppujen lopuksi”, prinsessa sanoi väläyttäen suloisen lapsen hymynsä.

Pikku prinsessan katse kiersi huoneessa ja osui pöydälle asetettuun pallokarttaan.

”Tohtori Tot, mikä tuo on?” hän kysyi.

”Se on Gaian pallokartta. Malli meidän planeetastamme”, tämä vastasi.

”Gaiapallo? En tiennytkään, että linnamme on pallolla”

Tohtori Tot naureskeli hiljaa mielessään lapsen hassuille ajatuksille, jotka toisaalta pitivät paikkansakin.

”Elämä on pinnallista, prinsessa”, hän sanoi, ”Tähdet, ne inspiroivat teorioita kivistä ja Eidoloniesta, siksi - - …Anteeksi, eksyin taas asiasta”

”Ei se mitään”, hymyili pikku Garnet, ”Missä minun huoneeni on tällä pallolla?”

”Voi, sinun huoneesi on liian pieni piste…”

”Entä sitten linna?” Garnet jatkoi kyselemistä.

 

Tohtori Tot havahtui ajatuksistaan huomattuaan, että oli kiivennyt prinsessa Garnetin kanssa pallokarttaa reunustavalle kapealle levylle. Pallokartta ei ollut täysin ehjä, mutta siitä saattoi helposti erottaa Mist Continentin kokonaisuudessaan. Tot kertoi löytäneensä sen. Häntä ei haitannut, vaikka se olikin rikki. Hän oli asettanut kaukoputkensa sen sisään ja saattoi siten tutkia taivasta Gaian sisäpuolelta, mikä oli sinänsä varsin huvittava ajatus.

”Prinsessa, en tahdo sekaantua teidän asioihinne, mutta minä olen teidän puolellanne nyt ja aina. Jos vain on jotain, mitä voin tehdä, niin kertokaa se minulle”, hän sanoi yhtäkkiä.

Garnet huomasi, että vanhaan tohtoriin saattoi edelleen luottaa samoin kuin ennenkin. Ennen hänen ongelmansa olivat tosin olleet pienempiä. Keittiöpoikaan ihastuminen oli pientä verrattuna nykyiseen tilanteeseen, mutta hän päätti kertoa tohtorille kaiken. He istuivat alas ja juttelivat pitkän tovin kuningatar Brahnesta ja niistä kauheuksista, joita tämä oli saanut aikaan.

”Kuningatar Brahnesta on siis tullut jo aika voimakas”, tohtori pohti, ”Hyvä on sitten. Se saattaa olla vaarallista, mutta autan teitä pääsemään Alexandriaan”.

”Miten?” Garnet kysyi.

”Minulla on vanha kuljetustapa käytössäni hätätapauksien varalta”, Tot sanoi ja viittasi sekä prinsessaa että tämän seuralaisia seuraamaan itseään.

Steiner näytti auringolta kuullessaan tohtori Totin sanat. Hän ei pystynyt salaamaan leveää virnettään.

”Palaamme vihdoin Alexandriaan”, hän sanoi tyytyväisenä.

”Minä tulen mukaanne”, Marcus rikkoi Steinerin täydellisen tyytyväisyyden tunteen hetkessä.

”Mitä? Miksi?” ritari karjaisi.

”Voin pelastaa Blankin paljon helpommin Alexandriasta käsin”, Marcus vastasi.

”Todellakin, tule mukaamme Marcus”, Garnet sanoi, ”Eihän se haittaa, Steiner?”

Steinerin ilme kertoi, että se todellakin haittasi, mutta hän ei sanonut mitään, mutisi vain itsekseen jotain, mistä kukaan ei saanut selvää.

”Mennään pelastamaan Blank! Ja palautetaan äiti entiselleen!” Garnet hihkaisi iloisesti ja seurasi tohtori Totia lattialuukun kautta hyvin pitkiin tikkaisiin.

 

***

Tikkaat päättyivät viimein. Garnet, Marcus ja Steiner laskeutuivat pyöreään huoneeseen, josta lähti kaksi käytävää. Huone oli suuri ja sen seinät oli rakennettu kellertävästä kivestä. Sen täytyi olla todella vanha. Huoneesta johti pois kaksi oviaukkoa.

Tohtori Tot katseli kolmikkoa vakavasti ja kertoi sitten, että paikka oli Gargan Roo, muinainen tunneli, joka kulki Trenon ja Alexandrian välillä. Sitä ei oltu käytetty enää aikoihin, mutta jättimäiset hyönteiset, garganit, kulkivat yhä vaunuja kuljettaen tunnelia pitkin. Tot ohjasi prinsessan seuralaisineen vasemmanpuoleisesta ovesta ulos. He tulivat kapealla kiviselle laiturille, jonka vierestä kulki tunneli, joka katosi kummassakin suunnassa pimeyteen.

Tot nousi laiturin päässä olevalle korokkeelle ja veti katosta roikkuvasta vivusta. Kuului korvia vihlovaa kirskuntaan ja hetken päästä kuulosti siltä kuin joku olisi juossut kattoa pitkin. Kaikki kääntyivät katsomaan tunnelia. Vasemmalta syöksyi ruskeakuorinen, kuusijalkainen hyönteinen, jolla oli pituutta ainakin viisi metriä. Se roikkui pää alaspäin katosta ja sen selkään oli kiinnitetty jonkinlaiset vaunut.

”Pitäkää kiirettä! Se ei pysy kauan paikoillaan”, tohtori Tot huudahti ja auttoi prinsessan vaunuihin. Marcus seurasi tyttöä ja asettui istumaan mukavasti. Steiner kääntyi vielä kiittämään tohtoria avusta. Tohtori kehotti häntä pitämään hyvää huolta nuoresta prinsessasta ja komensi hänetkin nopeasti vaunuihin.

Gargan lähti etenemään tunnelissa verkkaista vauhtia. Tunnelin pohjalla leijaili usvaa ja siellä oli  melko pimeää, mutta muuten reitti vaikutti vaarattomalta. Alle puolessa tunnissa Garnet, Marcus ja Steiner näkivät edessään toisen laiturin. Gargan pysähtyi sen kohdalle ja päästi matkalaiset pois kyydistään. Prinsessa Garnet katseli harmaita kivisiä seiniä. Hänen mieleensä juolahti jotain.

”Minä tiedän tämän paikan. Tohtori Tot kertoi minulle, että -  -” hän aloitti, mutta Steiner keskeytti hänet.

”Me ehdimme kuunnella tarinoitanne myöhemminkin, prinsessa. Nyt meidän tulisi kiirehtiä kuningattaren luokse”, tämä totesi ja käveli ensimmäisenä oviaukosta sisälle Alexandrian linnan kellareihin. Garnet ja Marcus kiirehtivät perässä korkeaan huoneeseen, jonka toisella puolella näkyivät kiviset portaat.

Steiner oli juuri astumassa portaille, kun lattiasta yhtäkkiä nousivat kolmisen metriä korkeat kalterit. Reitti oli tukittu. Nähdessään, mitä tapahtui, Garnet kääntyi nopeasti ympäri aikoen juosta takaisin Gargan Roolle, mutta oviaukon eteen nousivat samanlaiset kalterit kuin portaidenkin. Steiner kääntyi raivoissaan Marcukseen päin.

”Mitä temppuilua tämä nyt on?” hän huusi.

”Minä en tehnyt yhtään mitään”, Marcus vastasi yhä vihaisesti.

”Etkö sinä tosiaan tehnyt mitään?” Steiner tivasi.

”Etkö muka usko minua!”

Uhkaavan riidan keskeytti heidän yläpuoleltaan kuuluva nenäkäs ääni.

”He menivät siihen!” ylhäältä kurkkiva Zorn käkätti.

”Menivät siihen he!” naureskeli Thorn toiselta puolelta huonetta.

”Zorn! Thorn! Minä olen Pluton ritareiden kapteeni Adelbert Steiner. Olen palannut! Päästäkää meidät heti ulos täältä!” Steiner huusi hovinarreille.

”Paha juttu se on”, Zorn sanoi ilkkuen.

”Teidät on pidätetty”, jatkoi Thorn

Nyt prinsessa Garnet kääntyi katsomaan hovinarreja ja selitti näille palanneensa kotiin ja haluavansa puhua äitinsä kanssa.

”Viekää minut hänen luokseen!” hän sanoi.

”Kyllä me viemme sinut kuningatar Brahnen luokse, pidit siitä tai et” , Zorn vastasi epäkohteliaasti.

”’Napatkaa prinsessa Garnet’ kuningatar Brahne sanoi. Käski meitä, niin teki”, Thorn vahvisti.

”Mitä?” Garnet huudahti hämmästyneenä.

”Valheita!” Steiner raivosi ja näytti siltä kuin olisi voinut räjähtää. LUKU I

TRENO – KAUPUNKI, JOKA EI KOSKAAN NUKU

 

 

Kiskoilla kulkeva auto saapuisi pian asemalle. Ritari Steiner kääntyi puhumaan prinsessa Garnetille.

”Olemme pian perillä prin - ” hän aloitti, ”siis neiti Dagger”. Mutta prinsessa ei kuullut. Hän oli vaipunut uneen matkan aikana. Steiner päätti antaa väsyneen tytön nukkua, kunnes he olisivat perillä. Olihan tämä kokenut kovia viime päivien aikana. Tyttö oli saanut kuulla järkyttäviä asioita omasta äidistään, kuningatar Brahnesta.

Prinsessa uskoo kuulemaansa, mutta kuningatar Brahne ei voisi koskaan aloittaa sotaa… Kaikki on väärinkäsitystä. Prinsessa ymmärtää sen kyllä, kunhan puhuu kuningattaren kanssa, Steiner ajatteli. Mutta minun ei tarvitse huolehtia siitä. Minun ainoa tehtäväni on suojella prinsessaa.

 

***

Kaapeliauto hidasti vauhtiaan ja saapui asemalle. Prinsessa Garnet havahtui unestaan auton pysähtyessä. Hymyillen hän nousi penkiltä ja astui ulos autosta kiittäen kuljettajaa. Steiner kolisteli ulos hänen perässään.

                      Parivaljakko oli saapunut kaapeliautoasemalle, joka sijaitsi Aerbsin vuorten huipulla. Prinsessa Garnet juoksi välittömästi katselemaan Alexandrian puoleista näkymää. Maisema avautui kauniina ja aurinkoisena heidän edessään. Alhaalla laaksossa niityt loistivat vihreinä ja joki kiemurteli kimmeltävänsinisenä. Garnet huokaisi ihastuksissaan. Hän oli lähempänä kotiaan kuin oli ollut moneen päivään.

”Olemme kotona… mutta en silti voi nähdä linnaa”, hän sanoi hieman pettyneellä äänellä.

”Prinsessa, Alexandria saattaa merkitä pelkkää linnaa teille, mutta -” Steiner alkoi selostaa isällisellä äänellä.

”Pidätkö minua naiivina?” Garnet kivahti.

”En tietenkään…” Steiner korjaili hätäisesti.

”Hyvä. Mennään sitten”, prinsessa sanoi hymyillen ja suuntasi askeleensa kohti suurta, kivistä asemarakennusta.

                      Garnet ja Steiner astuivat sisälle rakennukseen. Siellä oli vain yksi suuri huone. Huoneen keskellä oli pieni ryhmä pöytiä, joiden ääressä istui muutama ihminen. Vasemmassa nurkassa oli pieni kioski, josta saattoi ostaa erilaisia herkkuja joko paikan päällä syötäviksi tai matkaevääksi. Oikeassa nurkassa oli tavarakauppa, josta pystyi hankkimaan yleisimpiä lääkkeitä sekä muutamia aseita. Kahden oviaukon välissä taas oli pieni koppi, jossa istui neuvonantaja. Garnet käveli tämän luokse kysymään, koska lähtisi seuraava auto Alexandriaan. Mies kertoi, että se saapuisi hyvin pian ja lähtisi sitten takaisin vain hetkeä myöhemmin.

                      Samassa omituinen kirskuva ääni halkoi ilmaa. Ääni sai Garnetin hätkähtämään.

”Mikä se oli?”

”Lindblumin auto lähti juuri”, mies vastasi ystävällisesti.

                      Ulkoa asemalta kantautui sisälle Garnetille hyvin tuttu miehen ääni.

”Myöhästyin autostani!” se huudahti. Garnetin sydän hypähti yhden lyönnin liikaa, ja hän juoksi ulos asemarakennuksesta sen oikean puoleisesta ovesta. Ulkona hän näki Marcuksen ja Cinnan seisovan toisen sisäänkäynnin luona.

”Myöhästyin autostani! Mitä minä nyt teen?” Cinna raivosi Marcukselle.

”Mistä hitosta minun se pitäisi tietää? Sinä se halusit katsella maisemia samalla, kun söimme South Gaten kuuluisaa kakkua”, Marcus vastasi hieman ärtyneisyyttä äänessään.

”Myöhästyn Lindblumiin palaamisesta…” Cinna mutisi itsekseen.

”Emme voi tehdä mitään. Minä en kerro pomolle”, Marcus vastasi hänen mutinaansa.

”Kiitos kamu, mennään hakemaan vielä toiset kakut!” Marcus ja Cinna astelivat sisälle asemarakennukseen. Garnet ryntäsi myös takaisin sisälle toisesta ovesta.

                      Kun hän astui sisälle, hän näki Steinerin läksyttävän kahta tantaluslaista. Näitä moinen käytös näytti lähinnä naurattavan.

”Te lurjukset! Oletteko täällä siepataksenne prinsessan?”

”Kuka tuo ylisuuri säilykepurkki on?” Cinna kysyi kummastellen.

”MITÄ!? Kuinka sinä kehtaat!” Steiner raivosi naama tulipunaisena.

”Hän on Pluton ritareiden kapteeni”, Marcus vastasi.

”Tosiaan se järkyttävän huono näyttelijä.”

”Eikö sinulla ole lainkaan kunnioitusta!” Steiner ärähti raivoissaan.

                      Keskustelua sivusta seurannut Garnet astui nyt paikalle ja kääntyi puhumaan Marcukselle. Hän halusi tietää, miksi tämä oli asemalla.

”Prinsessa!? Mitä TE teette täällä?” Marcus huudahti vastaamatta kysymykseen.

”Kappas prinsessa”, Cinna totesi hämmästyneenä.

”Me pakenimme Evil Forestista - -” Marcus aikoi viimein vastata kysymykseen, mutta Steiner keskeytti hänet.

”Prinsessa, teidän ei pitäisi tuhlata aikaanne rikollisiin”, hän huomautti, mutta Garnet ei välittänyt hänen sanoistaan vaan kääntyi uudestaan Marcuksen puoleen.

”Prinsessa!” Steiner sanoi varoittavalla äänellä.

                      Garnet käännähti ympäri silmät salamoiden. Hän raivosi Steinerille, että halusi puhua rauhassa ystäviensä kanssa. Steiner ei voinut uskoa korviaan. Nuo rikollisetko muka olisivat prinsessan ystäviä?

”Adelbert Steiner!” prinsessa Garnet karjaisi äänellä, joka teki tälle viimein selväksi, että vastaväitteitä oli parempi olla esittämättä.

                      Marcus ja Cinna katsoivat parivaljakkoa vaikuttuneina. Steiner oli totaalisen tyrmistynyt, ja prinsessa tuijotti tätä uhmakkaasti. Marcusta ja Cinnaa nauratti Steinerin täydellinen nöyryytys julkisella paikalla.

                      Samassa ulkoa kuului kirskuvaa ääntä. Mies neuvonantotiskin takana kuulutti Alexandrian kaapeliauton saapuneeksi.

”Se saapui”, Cinna totesi.

”Sinähän olet menossa Lindblumiin”, Marcus katsoi ystäväänsä yllättyneenä.

”Niin, mutta sinä menet Alexandriaan”, tämä vastasi.

”Aivan, olen menossa Trenoon”, Marcus hymähti. Sitten hän ja Cinna poistuivat asemarakennuksesta.

                      Garnet tuijotti heidän peräänsä iloisena ja kääntyi sitten katsomaan Steineria.

”Marcuskin menee Trenoon. Tule, Steiner mennään”, hän sanoi, mutta mies ei liikkunut vaan nökötti paikallaan murjottavan pikkulapsenlailla. ”Oletko sinä vihainen minulle, Steiner?”

”En neiti, minä tulen mukaan”, tämä vastasi ja seurasi viimein Garnetia asemalle.

                      Alexandrian kaapeliauto odotti valmiina lähtemään. Steiner, Garnet ja Marcus astuivat sisään Cinnan toivotellessa Marcukselle onnea matkaan.

”Kiitos, minä pelastan veljemme!” Marcus huikkasi takaisin.

                      Garnet vilkaisi kummissaan Marcusta kaapeliautossa ja kysyi, miksi tämä oli matkalla Trenoon. Tämä selitti, että hän oli menossa pelastamaan veljeään.

”Kenet?” prinsessa uteli. Marcus vastasi naurahduksella ja kertoi, että maailmassa oli vain yksi mies, jota hän saattoi kutsua veljeksi, ja se oli Blank.

                      Garnet muisti hyvin Blankin, joka oli auttanut Zidanea pelastamaan hänet Evil Forestista jättiläiskasvin kynsistä ja sitten jäänyt itse loukkuun metsän muuttuessa kiveksi. Hän tunsi syyllisyyden piston sydämessään. Ilman häntä tämä ei kenties olisi kivettyneenä keskellä metsää.

                      Marcus kertoi, että hän oli selvittänyt, miten kivettymisen voi poistaa turvallisesti. Hän oli menossa hankkimaan Supersoft-nimistä ainetta Trenosta, sillä sen avulla hän saattoi pelastaa Blankin. Cinna puolestaan oli matkalla Lindblumiin kertomaan hyvät uutiset muille teatteriryhmä Tantaluksen jäsenille.

”Mutta nyt on minun vuoroni kysellä”, hän sanoi. ”Missä Zidane on?”

                      Garnet katsoi hitusen vaivautuneesti Marcusta, mutta vastasi tälle kuitenkin:

”Me erosimme Lindblumissa”

”Hankkiuduit siis hänestä eroon heti, kun se oli mahdollista”, Marcus totesi.

”Kuinka voit sanoa noin!” Garnet kivahti, ”Se johtui vain siitä, että hän piti minua pikkulapsena… Minä en välitä hänestä!”

”Hyvä on. Sitten minä en tiedä mitään”, Marcus sanoi rauhallisesti ja käänsi selkänsä tytölle.

                      Garnet katseli Marcuksen selkää, ja kivettynyt Blank palasi hänen mieleensä. Hän ei voinut olla ajattelematta olevansa syyllinen tämän kohtaloon. Vaikka häntä hieman loukkasikin Marcuksen käytös, hän päätti niellä ylpeytensä.

”Tuota… Marcus… Voisinko minä auttaa mitenkään?” hän kysyi miehen selältä.

”Auttaa missä asiassa?”

”No, minä olen tavallaan vastuussa siitä, mitä tapahtui…”

”Ei kiitos, pärjäämme hyvin omillamme”, Marcus totesi.

”Niin, mutta voisi olla parempi jos - -” Garnet alkoi väittää vastaan, kun kaapeliauto pysähtyi yhtäkkiä.

                      Kuljettaja kääntyi katsomaan matkalaisia rauhoitteleva ilme kasvoillaan. Hän sanoi, että kyseessä olisi luultavasti pieni ongelma moottorissa. Hän ilmoitti menevänsä tutkimaan asian ja palaavansa pian. Hän astui ulos auton ovesta, mutta ryntäsi takaisin sisään välittömästi. Enää hänen kasvojensa ilme ei ollut rauhallinen vaan kauhistunut ja järkyttynyt. Hän ei kyennyt sanomaan sanaakaan. Kun hän viimein sai suunsa auki, hän suorastaan huusi:

”Demoni! Hiippalakkinen demoni!”

                      Steiner ja Prinsessa vilkaisivat toisiinsa ja juoksivat ulos autosta. Marcus seurasi välittömästi heidän perässään. Ulkona heitä kohden vaelsi hitaanpuoleisesti Black Waltz, jonka Steiner tunnisti samaksi, jonka kanssa oli joutunut ottamaan yhteen ilmalaivalla matkalla Lindblumiin.  Olennon silmät salamoivat, kun se lähestyi heitä. He saattoivat kuulla sen käheän äänen:

”Tehtävä… palauttaa… prinsessa… takaisin… elävänä…” se hoki yhä uudestaan kuin shokissa. Sitten se tuntui yhtäkkiä havahtuvan ja nosti vartalonsa pystympään asentoon.

”Tuhoa… KAIKKI!” se huusi ja hyökkäsi kolmikon kimppuun.

                      Steiner vetäisi välittömästi miekkansa esille ja iski sillä olentoa. Marcus kohotti myös miekkansa ja riensi ritarin avuksi. Garnet valmistautui käyttämään parannusloitsua välittömästi, jos jompikumpi sattuisi loukkaantumaan. Steinerin ja Marcuksen miekat tekivät kuitenkin tehtävänsä varsin nopeasti, sillä olento oli heikossa kunnossa edellisen taistelun jäljiltä. Hyvin pian Steinerin onnistui murtaa sen suojaus ja iskeä miekkansa suoraan läpi sen vartalon. Olento pääsi tärykalvoja värisyttävän tuskanhuudon ja alkoi häilyä kadoten lopulta kokonaan.

                      Garnet tuijotti järkyttyneenä kohtaan, jossa olento oli vain hetkeä aiemmin ollut.

”Miksi?” hän kysyi enemmän itseltään kuin muilta. ”Miksi se halusi napata minut?”. Steiner käveli kolisten hänen luokseen ja painoi kätensä hänen olalleen isällisesti.

”Prinsessa…” hän sanoi tietämättä, miten jatkaa. Ei hänelläkään ollut vastausta tytön kysymykseen.

”Burmeciaan hyökkäsi mustia maageja”, Marcus puuttui puheeseen.

”Tiedän…” Garnet sanoi voimattomasti.

”Nuo mustat maagit tappoivat lähes kaikki burmecialaiset”, Marcus jatkoi. Prinsessa ei vastannut, tuijotti vain eteensä tyhjin ilmein.

”Kuka voisi tehdä sellaista?” Steiner kysyi hämillään.

”Oletko tosissasi? Kuinka hyväuskoinen oikein voit olla?” Marcus huudahti melkein vihaisesti.

”Mitä oikein tarkoitat?” Steiner kysyi yhtä ärtyneellä äänellä. Häntä ei huvittanut pätkääkään sietää tuon varkaan hyppimistä hänen nenilleen.

                      Garnet havahtui masentavista ajatuksistaan kuullessaan Steinerin vihaisen äänen:

”Lopeta Steiner… Minä tiedän, kuka sen teki”, hän sanoi tuskin kuuluvasti ja loi surullisen katseen ritariin.

”Prinsessa…” Steiner sanoi huolta äänessään.

”Olemme melkein Alexandriassa. Minun täytyy mennä linnaan ja puhua äidilleni… hän kuuntelee minua”, Garnet totesi hiljaa ja käveli takaisin kaapeliautoon.

 

***

Garnet nousi paikaltaan ja käveli kaapeliauton toiselle puolelle istumaan Marcusta vastapäätä. Hetken hän katseli miehen arpisia kasvoja sanomatta mitään. Mies oli kyselemättä auttanut häntä ja Steineria Black Waltzin kukistamisessa.

”Luulen, että olemme kohta perillä”, hän aloitti keskustelun.

”Sinä siis tiesit jo hyökkäyksestä Burmeciaan?” Marcus kysyi katsellen prinsessaa tutkivasti.

”Tietenkin. Minä en ole samanlainen kuin Steiner”, Garnet vastasi hitusen loukkaantuneella äänellä.

                      Marcus katseli prinsessaa edelleen. Tässä oli jotakin outoa, jotakin uutta, jota hän ei ollut huomannut ainakaan heidän edellisen kerran tavatessaan. Siitä ei ollut kovinkaan kauan, mutta silti hänestä tuntui, että prinsessa oli jollain tavalla muuttunut. Tämä ei ollut enää sama pikkutyttö kuin aiemmin. Hän huomauttikin tälle muutoksesta.

”Minäkö? Tarkoitatko sitä, miten puhun?” Garnet kysyi yllättyneenä.

”En vain sitä…” Marcus vastasi miettivästi. Hän ei vieläkään saanut päähänsä, mikä prinsessassa oikein oli erilaista.

”No, on tapahtunut paljon kaikenlaista… Josta tulikin mieleeni”,  Garnet sanoi hymyillen oudosti, ”Olen ollut todella monissa taisteluissa. Olen nykyään lähes ammattilainen.”

”Mistä sinä oikein puhut?” Marcus kysyi epäillen.

                      Garnet pääsi vihdoin siihen, mihin oli pyrkinytkin. Syyllisyys painoi raskaana hänen hartioillaan, mutta hän päätti olla näyttämättä sitä Marcukselle.

”Meidän täytyy löytää Supersoft pelastaaksemme Blankin?” hän aloitti.

”Olenko oikeassa, sinä aiot tulla mukaan, vaikka kieltäisinkin?”

”Tietenkin aion. Tämä kaikki on  niin jännittävää. Maltan tuskin odottaa, että näen Trenon upeat rakennukset!” Garnet intoili.

                      Marcus katsoi prinsessaa kulmiensa alta. Hän huomasi erehtyneensä. Tämä ei ollutkaan muuttunut niin paljon kuin hän oli ajatellut. Tämä oli sittenkin yhtä lapsellinen kuin aiemminkin.

 

***

Kaapeliauto saapui asemalle, ja matkustajat nousivat kyydistä. He olivat jälleen South Gatella, mutta tällä kertaa Alexandrian puolella. Aurinko paistoi yhä, mutta se alkoi jo lähestyä länttä. Asemalla oli vain muutamia ihmisiä. Kaikkialla vallitsi jokseenkin rauhallinen tunnelma verrattuna Lindblumin puoleen.

                      Garnet, Steiner ja Marcus eivät kuitenkaan jääneet ihailemaan maisemia ja rauhallisuutta vaan suuntasivat askeleensa Trenon puoleiselle portille. Portteja oli kaksi, toinen johti Dalin kylään ja toinen Trenoon. Portinvartija pyysi saada nähdä porttipassin ja avasi sitten raskaan kalterioven. Hän varoitti vielä matkalaisia siitä, että yö saattaisi ehtiä yllättämään heidät ennen Trenoa, eikä yöllä ollut kovin turvallista kulkea.

                      Kolmikko otti varoitukset vastaan nyökkäillen, mutta ei kuitenkaan luopunut aikeistaan. He suuntasivat askeleensa vuoren rinteellä olevalle tasangolle, jolla Treno sijaitsi.

 

***

”Tämä on Treno, aatelisten kaupunki”, Steiner esitteli Garnetille välittömästi, kun he olivat astuneet sisään Trenon suurista rautaporteista. Prinsessan silmien eteen avautui upea näky. Kaupunki ei muistuttanut lainkaan muita suuria kaupunkeja, Alexandriaa ja Lindblumia, jotka hän oli aiemmin nähnyt.

                      Yö oli jo laskeutunut, mutta Trenossa ei todellakaan ollut pimeää. Joka puolella tuikki pieniä ja suuria valonlähteitä. Kaupunki näytti valtavalta ja sen rakennukset näyttivät olevan marmoria tai jotain muuta kaunista, valkoista kiveä. Alexandriassa ja Lindblumissa suurin osa rakennuksista oli tehty puusta, oikeastaan vain linnat olivat siellä kiveä, mutta Trenossa ei näkynyt, ainakaan ensisilmäyksellä, ainuttakaan puurakennusta.

”Meidän täytyy saada selville, kenellä aatelisista on Supersoft”, Garnet totesi katsellessaan edessään avautuvaa kaupunkia.

”Ei täällä ole kovin monia aatelisia. Yöt ovat pitkiä. Tämä on loistava paikka varkaille”, Marcus sanoi.

                      Kommenttinsa ansiosta Marcus sai jälleen murhaavan katseen Steinerilta, joka ei tiennyt, kuinka kauan hänen kärsivällisyytensä mahtaisi kestää tuota mahtailevaa pikku nilkkiä.

”Sinunlaisesi ihmiset ovat muuttaneet tämän paikan slummiksi”, hän sanoi halveksuen.

”Varastetaan Supersoft, että saamme hoidettua tämän pois alta…” Marcus sanoi välittämättä  Steinerin kommentista lainkaan.

”Varastaa!? Kuinka sinä kehtaat!” Steiner raivosi, ”En salli sinun suorittavan minkäänlaista rikosta minun silmieni alla!”

”Miten muuten me muka saamme Supersoftin”, Marcus kysyi turhautuneena.

”Hiljaa! En salli moista häpeällistä käytöstä!”

”En pyytänyt sinua mukaan missään vaiheessa! Lopeta valittaminen!” Marcus sanoi tyynen rauhallisesti saaden Steinerin ärsyyntymään entistä enemmän.

                      Garnet katseli vierestä miesten riitaa. Tätä menoa he eivät saisi ikinä hankittua Supersoftia. Hän päätti lähteä ominpäin etsimään sitä. Marcus huomasi hänen lähtönsä, mutta Steiner oli niin keskittynyt läksyttämään tätä, ettei huomannut oikeastaan mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui.

”Älä sano minulle mitään! Ensinnäkin -” Steiner alkoi taas raivota.

”Ohhoh…” Marcus hämmästeli huomatessaan prinsessan livahtavan sivukadulle.

”Äläkä keskeytä minua -”

”Katso taaksesi!” Marcus huomautti välittämättä Steinerin raivoamisesta.

                      Vihaisena Steiner kääntyi ympäri huomauttaakseen prinsessalle, ettei tämä saisi aiheuttaa hankaluuksia. Mutta prinsessa ei enää ollutkaan hänen takanaan vaan oli kadonnut jonnekin. Hirveä pelko valtasi Steinerin mielen. Prinsessa oli livahtanut yksin suurkaupungin yöhön. Mitä tahansa saattaisi tapahtua. Jos prinsessalle sattuisi jotain, hän ei antaisi ikinä anteeksi itselleen.

                      Steinerin kääntäessä selkänsä Marcus käytti tilaisuuden hyväkseen ja hiippaili näkymättömiin sivukadulle. Hän kyllä löytäisi Supersoftin yksinkin. Hän ei tarvitsisi siihen karjuvaa ruosteista ritaria tai lapsellisesti käyttäytyvää pikkuprinsessaa. Hän sukelsi Trenon yöhön tutuille kaduille.

                      Steiner käännähti ympäri aikoen määrätä Marcuksen etsimään kanssaan prinsessaa, mutta tämäkin oli kadonnut jonnekin. No, minä olen palvellut kuningatarta jo 18 vuotta. En tarvitse varasta avukseni, hän ajatteli. Hän marssi edessään näkyvälle kadulle löytääkseen prinsessan. Tämä ei ollut voinut ehtiä vielä kovin kauas.

 

***

Garnet käveli melko kapealla, matalan kivisen seinämän reunustamalla kujalla. Juuri kun hän aikoi kääntyä alemmas kaupunkiin vieville portaille, joku ryntäsi portaita ylös ja kaatoi hänet maahan. Seuraavassa hetkessä tämä joku oli jo tiessään. Garnet nousi ylös puhdistellen vaatteitaan. Samalla hänen kätensä osui taskuun, jossa olisi pitänyt olla hänen rahansa, mutta ne olivat kadonneet.

”Hei, tule takaisin!” hän huusi tyhjälle kadulle. Varas oli jo poissa mukanaan 1000 Gilliä rahaa.

                      Vihaisena itselleen siitä, että oli antanut varkaan yllättää hänet, hän jatkoi matkaansa portaita alaspäin. Hän saapui kanavan rannalle. Kivinen polku kulki ensin kanavan viertä ja kääntyi sitten kulkemaan sen yli. Hän seuraili polkua katsellen ihmisiä, joista suurin osa oli pukeutunut mitä hienoimpiin vaatteisiin. Monella naisella oli yllään pitsein ja röyhelöin koristeltu asu, miehillä taas oli hienot ja tyylikkäät puvut.

                      Toisaalta joukkoon mahtui myös hyvin epäilyttävän näköisiä henkilöitä. Toisilla näistä oli varmastikin mukanaan aseena vähintäänkin puukko, ja he näyttivät suorastaan vaarallisilta. Marcus oli ollut oikeassa siinä, mitä hän oli sanonut varkaista aiemmin.

                      Tämä ei ole kovin mukava kaupunki. Parasta etsiä Supersoft nopeasti ja palata Alexandriaan, Garnet ajatteli nähdessään nikottelevan juopon istumassa seinää vasten viskipullo kourassaan.

                      Prinsessa kiersi juopottelevan miehen ja lähti kulkemaan uusia portaita ylöspäin. Häntä vastaan tuli vanha, mutta hienostuneelta näyttävä mies. Hänelle on varmaankin turvallista puhua.

”Anteeksi, oletteko kuulleet esineestä nimeltä Supersoft?” hän kysyi varovaisesti.

”Minun vaimoni?” mies vastasi, ”Hän kuoli kolme vuotta sitten”. Garnet katsoi miestä oudosti. Kenties tällä oli huono kuulo. Hän päätti puhua hieman kovemmalla äänellä.

”Ei, olen etsimässä parannusta kivettymiseen…”

”Todellako? Minä voin hyvin, kiitos kysymästä. Saatan olla vanha, mutta olen silti terve”, mies hymyili Garnetille hymyä, josta puuttui muutama hammas.

”Hmmm, kiitos todella paljon”, Garnet sanoi ystävällisesti, vaikka olikin pettynyt. Hän jätti vanhan miehen yksin ja jatkoi matkaansa. Hetken päästä hän kuuli tämän vielä huutavan takanaan:

”Sinä olet vielä nuori! Älä anna periksi! Onnea!”

 

***

Marcus saapasteli sisään paikalliseen majataloon ja tervehti isäntää. Tämä näytti ilahtuvan suuresti nähdessään hänet. Eihän hän ollutkaan käynyt Trenossa pitkään aikaan. Isäntä piti Marcuksesta aivan erityisesti, ja usein tämän ollessa käymässä kaupungissa he saattoivat istua läpi yön majatalon baarissa jutellen. Yleensä Marcus joi tuopin ja toisenkin ollutta ja vaihtoi mielellään kuulumisia isännän kanssa, mutta nyt hänellä ei ollut siihen aikaa.

”Sinua odottaa mies”, isäntä sanoi ja viittasi alakertaan vieviin portaisiin.

                      Marcus nyökkäsi ja käveli narisevat puuportaat alas. Baku istui pöydän ääressä odottamassa häntä kärsimättömänä.

”Olet myöhässä”, hän huomautti.

”Paljon tapahtui. Olen melkoisen väsynyt”, Marcus vastasi lyhyesti.

”Ei mitään tekosyitä. Sinä olet valmis matkaan”, Baku sanoi kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys.

”Sinä löysit sen? Löysit Supersoftin?” Marcus huudahti selvästi piristyneenä.

”Se on eräässä herraskartanossa. Sinä menet sinne veneellä kaupungin alapuolisia kanavia pitkin tänä yönä ja murtaudut sisään”, Baku selosti.

 

***

Garnet astui suurista avonaisista ovista sisään erääseen rakennukseen. Hänen edessään avautui suuri huone, joka oli täynnä ihmisiä. Huoneen takaosassa oli koroke, jolla seisoi hännystakkiin pukeutunut mies. Mies esitteli juuri jotain esinettä, jota Garnet ei tunnistanut. Ihmiset huusivat kilpaa tarjouksia esineestä.

                      Tämän täytyy olla huutokauppa. Ehkä löydän Supersoftin täältä, hän ajatteli tyytyväisenä ja alkoi katsella tarkemmin ympärilleen. Hän antoi katseensa kiertää ensin huoneessa ja kohotti sen sitten ylemmäs. Huoneessa näytti olevan parvi.

                      Yhtäkkiä parvelle käveli mies, joka näytti Garnetista etäisesti tutulta. Miehellä oli hyvin pitkät hopeanvaaleat hiukset ja hyvin leveäkauluksinen paita, jossa oli alaspäin levenevät hihat. Paita oli hyvin lyhyt. Se jätti miehen vatsan paljaaksi. Miehen kasvot olivat naisellisen kapeat ja siroluiset, ja hänen huulensa kaartuivat kauniisti hymyyn, joka oli ehkä hitusen ivallinen. Garnet yritti kiivaasti miettiä, kuka mies oikein oli.

                      Steiner asteli sisään huutokauppaan ja näki prinsessa Garnetin seisovan keskellä huonetta tuijotellen jonnekin  ylös.

”Prinsessa! Luojan kiitos, että löysin teidät! Olin niin huolissani” hän huudahti keskeyttäen Garnetin ajatukset. Tämä näytti vihaiselta, sillä salaperäisen miehen nimi oli juuri ollut palautumassa hänen mieleensä, se oli ollut aivan kielen päällä.

”Kuinka voin löytää Supersoftin, jos minun pitää koko ajan kuunnella sinun valituksiasi?” hän kivahti vihaisesti.

”Niin kovia sanoja…” Steiner mutisi itsekseen.

”No, en usko, että se on täällä kuitenkaan”, Garnet sanoi rauhallisemmin. ” Missä Marcus on?”

”En tiedä”, vastasi Steiner. Eikä juuri kiinnosta, hän lisäsi mielessään.

”Ehkä hän on jo löytänyt sen. Tuletko sinä? Minä menen nyt, joko ilman sinua tai sinun kanssasi”, Garnet sanoi kärsimättömästi.

                      Steiner ilmoitti seuraavansa, hän ei halunnut enää kadottaa prinsessaa silmistään. Tämä ei todellakaan ollut sopiva paikka antaa nuoren ja kauniin tytön liikuskella yksinään. Hän käveli ulos huutokaupasta. Garnet vilkaisi vielä kerran hopeahiuksista miestä ja seurasi sitten Steineria. Minä olen nähnyt hänet jossain.

 

***

Kuljeskeltuaan pitkään ympäriinsä Trenossa etsimässä Marcusta Steiner ja Garnet saapuivat majatalolle. He päättivät mennä sinne hetkeksi levähtämään ja tiedustella isännältä, oliko tämä kenties nähnyt ketään, joka olisi näyttänyt Marcukselta. Heidän ei kuitenkaan tarvinnut kysellä mitään, sillä Marcus istui kaikessa rauhassa majatalossa kuin olisi odottanut heitä.

”Olemme jo löytäneet Supersoftin”, Marcus sanoi ensitöikseen nähdessään heidät.

”Todellako? Voimme siis vihdoin pelastaa Blankin! Koska voimme lähteä?” Garnet kysyi tyytyväisenä.

”Voimme lähteä välittömästi, mikäli te olette valmiina”, Marcus vastasi. Garnet nyökkäsi:

”Mennään sitten”

                      Steiner ei kuitenkaan pitänyt tapahtumien kulusta. Hän pyysi prinsessaa odottamaan. Hän halusi neuvotella tämän kanssa pahaisen varkaan seuraamisesta.

”Pomo odottaa jo kannella”, Marcus huomautti.

”Pomo? Sinä tarkoitat…” Garnet sanoi kysyvästi.

”Jep, on vain yksi mies, jota kutsumme ’pomoksi’”, Marcus nyökkäili arvaten, ketä prinsessa oli tarkoittanut.

                      Garnet seurasi Marcusta reippaasti ulos ovesta ja portaita alas kaupungin alla oleville kanaaleille. Kauhistunut Steiner jäi huutamaan hänen peräänsä:

”Odottakaa! Se voi olla ansa! Te ette voi luottaa rikollisiin! Ajatelkaa seurauksia! Te olette prinsessa! Mitä kuningatarkin sanoo, kun kuulee tästä…” Mutta hän sai huutaa turhaan. Mikään, mitä  hän sanoi, ei kääntänyt prinsessan päätä. Hädissään Steinerkin ryntäsi alas portaita toivoen vielä tavoittavansa tämän.

                      Marcus ja Garnet tapasivat Bakun alhaalla kanavien luona. Tämä seisoi laiturilla, jonka vierellä  kellui kapea puuvene. Steiner kolisteli portaissa tullen heidän luokseen vain hetkeä myöhemmin. Baku kääntyi puhumaan Garnetille:

”Tiedättehän, prinsessa, että murtautuminen on rikos?”

”Haluan varmistaa, ettette te varasta mitään muuta”, Garnet vastasi itsevarmasti.

                      Marcus halusi jo päästä lähtemään ja hyppäsi veneeseen. Garnet seurasi heti hänen perässään. Steiner näytti yhä järkyttyneeltä, mutta seurasi sitten prinsessaansa.

”Minä tulen mukaan. Minun velvollisuuteni on suojella prinsessaa”, hän sanoi töykeästi Marcukselle. Tämä vain kohautti olkapäitään ja työnsi veneen irti laiturista.

 

***

Huutokauppa oli suljettu. Tavaroita kaupannut mies puhui nyt hopeahiuksisen miehen kanssa kahden kesken.

”Miten meni Burmeciassa?”

”Ei hullummin… paremmin olisi mennyt ilman niitä syöpäläisiä ja rumaa elefanttileidiä”, Kuja sanoi kylmällä äänellä. ”He loukkaavat minun älyäni.”

”Sinun täytyy olla väsynyt”, myyjä totesi.

”Se ei ole ohi vielä. Loputkin syöpäläiset täytyy hoidella.”

”Suuntaatko sitten Cleyraan?”

”Kyllä. Luotan sinuun, että toimitat ne…” Kuja sanoi katsoen miestä jäätävillä silmillään.

”Tietenkin. Menenkin valmistautumaan nyt…” myyjä nöyristeli ja aikoi lähteä, mutta Kuja keskeytti hänet ennen kuin hän ehti poistua paikalta.

”Muuten näitkö sitä kaunista nuorta naista täällä tänään?”

”Kaunista nuorta naista? Järjestänkö teille tapaamisen?” myyjä kysyi välittömästi. Hän tekisi Kujan puolesta aivan mitä tahansa, tosin vain säilyttääkseen oman henkensä.

”Se ei ole tarpeen. Se kanarialintu, jonka haluan… Hän tulee lentämään häkkiini aivan omasta tahdostaan”, Kuja sanoi äänessään outoa kiihtymystä. En olisi koskaan uskonut sinun tulevan tällaiseen paikkaan. Sen täytyy olla kohtalo. Mutta sinä et voi lepuuttaa siipiäsi vielä… Lennä kotiisi äitisi luokse, pieni kanarialintuni.

 

***

Vene lipui hitaasti maanalaisessa kanavassa eteenpäin Marcuksen ohjauksessa. Oli hiljaista, kuului vain veden ääni, kun se löi venettä vasten. Kukaan ei puhunut mitään. Steiner oli mennyt istumaan veneen keulaan ja tuijotti suoraan eteensä.

                      Mitä ihmettä minä olen tekemässä, hän pohti vaivautuneena, autan varkaita tekemään rikoksen. Ei, minun täytyy olla kärsivällinen… Minun täytyy suojella prinsessaa, toimittaa hänet takaisin linnaan… Keskity velvollisuuksiisi! hän kehotti itseään. Luota kuningattareen. Hän ei ikinä voisi suorittaa hirmutekoja. Tähän täytyy olla hyvä syy, Steinerin ajatukset ajautuivat eteenpäin kuin huomaamatta. Mahtavatko nämä olla omia ajatuksiani vai jonkun muun? hän kysyi itseltään. Hän kuitenkin puisteli päätään. Ei hänen kaltainen hidasjärkinen voinut ymmärtää korkea-arvoisen kuningattaren ajatusmaailmaa, eikä hänellä ollut mitään syytä pohtia joidenkin rikollisten väitteitä. Hän ei tulisi näkemään tätä rikollisjoukkoa enää koskaan. Zidane on pelkkä mitätön rikollinen, joka vain halusi vetää prinsessan mukaan juonitteluihinsa, Steiner totesi itselleen.

                      Garnetin mielessä velloivat sekavat tunteet, kun hän käpertyi istumaan veneen perälle. Aiemmin päivällä hänellä ei ollut ollut aikaa ajatella, mutta nyt, oudon rauhallisena hetkenä, kaikki ajatukset tuntuivat suorastaan syöksyvän hänen aivoihinsa. Se oli sinun vikasi Zidane. Jos vain et olisi kohdellut minua kuin lasta… en olisi täällä nyt jahtaamassa Supersoftia yhden ystäväsi kanssa, hän ajatteli vihaisesti. Hän olisi oikeastaan halunnut olla Burmeciassa, mutta Zidanen käytös oli saanut hänet lähtemäänkin takaisin Alexandriaan. Miksi minä oikein teen tämän? hän kysyi itseltään. Koska Blank pelasti minut. Niin, hän pelasti minut. Vähintä, mitä voin tehdä, on vastapalvelus, hän vakuutteli itselleen. Hänestä oli hyvin outo tuntea tällä tavoin. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut tällaisia asioita. Hänen elämänsä oli ollut turvattua. Kaikki oli ollut hyvin ennen hänen isänsä kuolemaa, mutta sen jälkeen kaikki oli muuttunut. Hänen äitinsä oli alkanut käyttäytyä omituisesti ja tapailla jotain salaperäistä miestä. Perusturvallisuudelta oli viety pohja.

                      Kuitenkin Garnetin elämä oli muuttunut vielä enemmän, kun hän oli paennut linnasta. Hän oli nähnyt maailmaa ja tutustunut ihmisiin, jotka eivät katsoneet häntä ylöspäin vaan pitivät vertaisenaan. Ihmisiä, jotka olivat opettaneet hänelle uusia asioita. Zidanen kuva nousi hymyilevänä prinsessan mieleen, mutta hän pyyhkäisi sen vihaisena pois. Zidane ei arvostanut häntä. Tämä piti häntä naiivina pikkutyttönä.

 

***

Steiner, Marcus ja Garnet hiipivät hiljaa herraskartanon kellariin. Kellari oli täynnä korkeita laatikkopinoja ja kummallisia esineitä.

”Miten me voimme muka ikinä löytää Supersoftin tästä tavaravuoresta?” Steiner tuhahti halveksuvasti.

”Etsi nyt vain”, Marcus vastasi kärsimättömästi.

                      Kaikki kolme hajaantuivat eri puolille huonetta etsimään Supersoftia. Jokainen penkoi laatikoita kovalla kiireellä, mutta mahdollisimman hiljaa. Steiner ei halunnut edes ajatella, mitä tapahtuisi, jos he jäisivät kiinni. Pluton ritareiden kapteeni ja Alexsandrian prinsessa varkaissa, se olisi katastrofi. Kuningatar erottaisi hänet varmasti, jos saisi tietää.

                      Garnet penkoi juuri kolmatta laatikkoaan, kun hän yhtäkkiä kuuli askelia portaista. Hän kohotti katseensa laatikon uumenista ja etsi Marcusta ja Steineria. Huomattuaan, että nämä eivät olleet kuulleet mitään, hän kuiskasi nopeasti:

”Joku on tulossa!” Marcus vilkaisi nopeasti portaisiin, joista kajasti nyt selvää kynttilänvaloa ja erottui lähestyvä varjo. Nopeasti kolmikko piiloutui laatikkopinojen taakse yrittäen hengittääkin äänettömästi.

                      Tulija oli vanhahko mies, jolla oli valtavankokoinen terävä nenä. Hän käveli huojuen hitusen puolelta toiselle.

”En voi uskoa, että lähdin ulos tällaisena yönä. Minun täytyy löytää lisää mustetta nopeasti ja mennä takaisin observatoriolle”, mies mutisi itsekseen.

                      Marcus vilkaisi prinsessaa, jonka kasvoilla oli outo ilme.

”Pitäisikö minun hoidella hänet?” hän kysyi tytöltä kuiskaten äärimmäisen hiljaa. Prinsessa katsoi häneen tummin silmin ja puisteli päätään.

”Odota”, tämä kuiskasi ja ryntäsi esiin laatikkopinojen takaa ennen kuin kumpikaan miehistä ehti estää tätä.

                      Isonenäinen mies tuijotti prinsessaa hämillään. Hän ei voinut uskoa silmiään. Niiden oli pakko valehdella, tai sitten hän itse kuvitteli. Ehkä hän näki vain unta.

”Sinä olet…” hän aloitti varovaisesti. Samalla hetkellä tytön kasvoille kohosi lämmin ja kaipaava hymy ja tämän silmät alkoivat säihkyä.

”Hauska nähdä teitä, tohtori Tot”, tyttö kuiskasi äänellä, joka oli täynnä tunnetta.

”Pri- prinsessa? Prinsessa Garnet?”  tohtori Tot kysyi kykenemättä uskomaan silmiään ja korviaan. Tyttö näytti aivan prinsessalta ja kuulostikin tältä, mutta miten prinsessa voisi olla Trenossa aatelismiehen kellarissa keskellä yötä.

                      Steiner, joka oli hädissään kurkistellut laatikkopinojen takaa tapahtumia, astui nyt esiin ryhdikkäänä ja ilahtuneena:

”Tohtori Tot”, hän sanoi tervehtivällä äänellä.

”Sinä tunnet hänet?” Marcus kysyi ihmeissään ja puisteli päätään pelkästä hämmästyksestä.

”Tohtori Tot on korkeasti kunnioitettu tiedemies, joka on opettanut prinsessaa”, Steiner sanoi ylpeästi.

”Aivan, mestari Steiner”, tohtori Tot nyökkäili. ”Teidän täytyy olla hiljaa, muuten herätettä kaupanpitäjän”, hän varoitteli ja kääntyi sitten katsomaan prinsessaa uudestaan:

”Mutta mitä ihmettä te teette täällä, prinsessa?”

                      Garnetin sydän täyttyi ilolla ja lämmöllä. Tämä oli varmasti viimeinen tilanne ja paikka, jossa hän olisi voinut kuvitella tapaavansa rakkaan tohtori Totin. Hän katsoi miestä suoraan silmiin:

”Se on pitkä juttu, mutta juuri nyt me olemme etsimässä Supersoftia”, hän sanoi tälle.

”Tälle kaikelle on hyvä syy. Me emme ole täällä varastamassa, emmekä suorittamassa minkäänlaista rikosta -” Steiner alkoi selittää hätääntyneenä melkoisen kovalla äänellä.

                      Samassa yläkerrasta alkoi kuulua askelia. Joku oli tulossa portaita alas.

”Onko siellä joku?” kaikui huuto portaikosta alas. Tohtori Tot kääntyi kiireesti kolmikon puoleen:

”Juoskaa jo! Minä annan teille Supersoftin myöhemmin. Menkää Trenon porteille ja jatkaa siitä vasemmalle kunnes tulette suuren tornin luokse. Torni on minun kotini. Se on lukittuna, mutta minä jätän oven auki teitä varten”, hän kuiskutti työntäen prinsessaa  matkaan.

”Hyvä on, mennään takaisin! Kiitos, tohtori Tot! Me näemme myöhemmin!” Garnet kuiskasi vielä ja juoksi sitten Marcuksen ja Steinerin kanssa kiireesti takaisin veneelle.

                      Kaupanpitäjä saapui kynttelikkö kädessään alas kellariin. Huomatessaan tohtori Totin hänen ilmeensä muuttui helpottuneeksi.

”Ai se olettekin te, tohtori Tot”, hän totesi.

”Hyvä ajoitus”, Tot sanoi, ”Minulta loppui muste”

”Sinun olisi pitänyt pyytää minua. Minä saan huudot, jos tavaraluettelomme on väärässä”, kauppias sanoi.

 

***

Baku ja Marcus keskustelivat majatalossa. Bakun ilme oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Häntä asioiden saama käänne ei miellyttänyt lainkaan, mutta hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se.

”Siis tämä Tootsie antaa meille Supersoftin?” hän kysyi kireästi.

”Se on Tot”, Marcus korjasi.

”Miten vain. En voi uskoa, että Tantalus joutuu turvautumaan jonkun vanhan miehen apuun”, Baku sadatteli, ”Luulenpa, että joudumme edelleen olemaan lapsenvahteina prinsessalle.”

”Edelleen?” Marcus kummasteli.

”Ei hän anna sinulle Supersoftia ellet ole prinsessan seurassa”, Baku totesi ja kääntyi sitten keskustelua sivusta seuranneen Garnetin puoleen, ”Se on sovittu, prinsessa. Pyydän teitä viemään Marcuksen tämän Tootin luokse”.

”… se on Tot”, Marcus sanoi jälleen.

”Levätkää hieman ennen kuin lähdette”, Baku jatkoi välittämättä Marcuksesta, ”Olen varma, että Ted tarvitsee aikaa valmistautumiseen”.

”Se on Tot”, Marcus mutisi turhautuneena.

 

***

Marcus ja Garnet kävelivät reippaasti Trenon porteille Steinerin laahautuessa yhä ärtyneenä. Tämä olisi hyvin mielellään mennyt tohtori Totin luokse ilman limaista varasta, mutta eihän se tietenkään kävisi päinsä.

                      Porteilta kolmikko suunnisti vasemmalle kääntyvälle kadulle. Garnet tunnisti kadun samaksi, jolla varas oli aiemmin yllättänyt hänet. Tällä kertaa he kuitenkin jatkoivat matkaansa suoraan, eivätkä kääntyneet alas vieviin portaisiin. He kulkivat kymmenisen minuuttia eteenpäin tyhjää tietä sanomatta sanaakaan toisilleen. Sitten he näkivät pikkutytön leikkimässä koiran kanssa suuren tornin luona. He olivat tulleet perille.

                      Marcus, Garnet ja Steiner kiskoivat tornin painavan puuoven auki ja sulkivat sen perässään. Tornin alakerrasta lähtivät loputtomilta näyttävät kierreportaat suoraan ylöspäin. Kolmikko lähti kapuamaan hitaasti niitä pitkin ylöspäin. Steinerin haarniska narisi aavemaisesti kivisessä tornissa.

                      Kävellessään Garnet vilkuili ulos tornin kapeista ikkunoista. Torni oli korkealla kaupungin yläpuolella ja sieltä saattoi erottaa helposti jokaisen rakennuksen, tai oikeastaan niiden katot. Ylhäältä katsottuna kaupunki näytti rauhalliselta, mutta hän tiesi, ettei se ollut sitä. Kaupunki oli vilkas ja sen keskusta täynnä liikettä, vaikka kello oli reilusti yli puolen yön. Hän muisti tohtori Totin kertoneen joskus, ettei Trenossa ollut eroa päivällä ja yöllä. Se oli aina täynnä elämää, kaupunki, joka ei koskaan nukkunut.

                      Garnet nosti katseensa kaupungista taivaalle. Tähdet tuikkivat kirkkaasti. Yhtään pilveä ei näkynyt, eikä usvaakaan. Treno sijaitsi niin korkealla tasanteella, ettei usva noussut sinne asti. Taivaalla loisti tähtien lisäksi myös valtava täysikuu. Se näytti melkein hymyilevän hänelle. Yhtäkkiä kuun peitti kuitenkin varjo, joka sai prinsessan vetäisemään syvään henkeä. Se oli kuin lohikäärme. Jotakin suurta se oli. Se liisi kohti kuuta. Hän räpytteli silmiään hämmentyneenä, ja se oli poissa. Ehkä minä vain kuvittelin, hän totesi mielessään, olen yhä väsynyt, vaikka lepäsimmekin majatalossa. Luultavasti se oli vain mielikuvituksen tuotetta.

                      Viimein portaat loppuivat, ja he saapuivat korkeaan pyöreään huoneeseen, jonka keskelle oli asetettu jättimäinen pallokartta. Tohtori Tot seisoi mietteliäänä sen vierellä. Prinsessa riensi tervehtimään rakasta vanhusta.

”Prinsessa, kiitos kun tulitte! Tervetuloa matalaan majaani”, Tot tervehti prinsessaa hymyillen.

”Onko tämä sinun kotisi?” Garnet kysyi hämmästyneenä. Kuinka kukaan mahtui asumaan noin suuren pallokartan kanssa samassa huoneessa?

”Matkustelin pitkään tehden tutkimuksiani ennen kuin asetuin Alexandriaan. Viimein löysin kodin täältä Trenosta”, Tot selitti lempeällä äänellä ja katsoi prinsessaa ihaillen, ”Teistä on kasvanut hieno nuori nainen. Olen iloinen nähdessäni teidät jälleen”.

                      Steiner astui nyt myös esiin katseltuaan aikansa pyöreää huonetta.

”Tohtori Tot, te näytätte voivan mainiosti”, hän kehaisi.

”Ahaa, mestari Steiner. Saatatte prinsessaa?” Tot totesi tyytyväisenä.

                      Steiner nyökkäili hänelle ja alkoi välittömästi selittää, kuinka katui aiempia tekojansa. Murtautuminen kartanoon oli ollut väärin, eikä hän ollut ajatellut tarpeeksi tarkasti, kun oli suostunut moiseen.  Tohtori ei kuitenkaan näyttänyt juuri välittävän siitä.

”Teillä oli varmasti syynne, enkä aio kysellä niitä. Löydätte Supersoftin tuosta laatikosta”, hän sanoi näyttäen puista arkkua Marcuksen takana. Tämä avasi arkun ja nappasi sieltä Supersoftin käteensä.

”Eikö sinulla ole lainkaan tapoja? Etkö aio kiittää tohtoria?” Steiner ärjäisi välittömästi.

”Ei se mitään, mestari Steiner”, Tot sanoi hymyillen oudosti.

                      Garnet katseli valtavaa pallokarttaa suurella kunnioituksella. Oli hän toki nähnyt niitä aiemminkin, mutta ei ainuttakaan noin suurta.

”Onko tuo Gaia, tohtori Tot?” hän kysyi kääntäen katseensa takaisin vanhukseen.

”Kyllä, se on planeettamme, Gaia”, tämä vastasi.

”Muistan sinun oppituntisi”, prinsessa sanoi kaivaten.

”Sinä muistat vanhan hölmön tarinoinnit…”Tot mutisi vajoten ajatuksiinsa.

 

Hän seisoskeli suuressa kirjastossa painava kirja kädessään pohtien asioita. Pieni prinsessa Garnet juoksenteli ympäri kirjastoa. Tohtori Tot luki kirjaa ajatuksissaan:

”Nuo sanonnat ovat tavallisesti löydettävissä vähintään 500 vuotta vanhoista teoksista…” hän selaili tekstiä eteenpäin.

”Yksi on ”jalokivi”. Toinen on ”summonerien heimo”. Mutta 500 vuotta sitten sanonnat yhtäkkiä katosivat keskuudestamme… Arkeologi Frederick Ashin teorian mukaan ”jalokivi” tarkoittaa riipusta, johon perustuu Alexandrian hallitsijan valta. Mutta riipus on liian pieni ollakseen sama ”jalokivi” - -. Muiden tutkimuksien mukaan voidaan osoittaa selvä suhde Eidolonien ja maagisten kivien välillä…”

”Tohtori Tot?” keskeytti sievä tytön ääni miehen ajatukset.

”Prinsessa.”

”Luetko sinä taas isoa kirjaa?” pikku prinsessa kysyi uteliaana.

”Ha ha…” tohtori naureskeli, ”Minä olen jo lukenut kaikki tämän kirjaston kirjat, mutta minusta tuntuu paremmalta, kun olen kirjojen ympäröimänä”.

”Niinkö? Minä en pidä kirjoista”, prinsessa sanoi.

”Sinä olet arvovaltainen persoona. On tärkeää, että opiskelet kovasti”, tohtori sanoi toruen prinsessaa lempeästi.

”Tiedetään…” tämä vastasi kyllästyneesti, mutta sitten tämän ruskeiden silmien katse kirkastui, ”Olin melko otettu kirjasta, jonka annoit minulle. Mikä sen nimi olikaan? Se oli…”

”Se oli Lord Avonin näytelmä ’I want to be your canary’”, tohtori vastasi tyytyväisenä.

”Sehän se olikin. Siinä on kirja, josta pidän loppujen lopuksi”, prinsessa sanoi väläyttäen suloisen lapsen hymynsä.

                      Pikku prinsessan katse kiersi huoneessa ja osui pöydälle asetettuun pallokarttaan.

”Tohtori Tot, mikä tuo on?” hän kysyi.

”Se on Gaian pallokartta. Malli meidän planeetastamme”, tämä vastasi.

”Gaiapallo? En tiennytkään, että linnamme on pallolla”

                      Tohtori Tot naureskeli hiljaa mielessään lapsen hassuille ajatuksille, jotka toisaalta pitivät paikkansakin.

”Elämä on pinnallista, prinsessa”, hän sanoi, ”Tähdet, ne inspiroivat teorioita kivistä ja Eidoloneista, siksi -  …Anteeksi, eksyin taas asiasta.”

”Ei se mitään”, hymyili pikku Garnet, ”Missä minun huoneeni on tällä pallolla?”

”Voi, sinun huoneesi on liian pieni piste…”

”Entä sitten linna?” Garnet jatkoi kyselemistä.

 

Tohtori Tot havahtui ajatuksistaan huomattuaan, että oli kiivennyt prinsessa Garnetin kanssa pallokarttaa reunustavalle kapealle levylle. Pallokartta ei ollut täysin ehjä, mutta siitä saattoi helposti erottaa Usvamantereen kokonaisuudessaan. Tot kertoi löytäneensä karttapallon. Häntä ei haitannut, vaikka se olikin rikki. Hän oli asettanut kaukoputkensa sen sisään ja saattoi siten tutkia taivasta Gaian sisäpuolelta, mikä oli sinänsä varsin huvittava ajatus.

”Prinsessa, en tahdo sekaantua teidän asioihinne, mutta minä olen teidän puolellanne nyt ja aina. Jos vain on jotain, mitä voin tehdä, niin kertokaa se minulle”, hän sanoi yhtäkkiä.

                      Garnet huomasi, että vanhaan tohtoriin saattoi edelleen luottaa samoin kuin ennenkin. Ennen hänen ongelmansa olivat tosin olleet pienempiä. Keittiöpoikaan ihastuminen oli pientä verrattuna nykyiseen tilanteeseen, mutta hän päätti kertoa tohtorille kaiken. He istuivat alas ja juttelivat pitkän tovin kuningatar Brahnesta ja niistä kauheuksista, joita tämä oli saanut aikaan.

”Kuningatar Brahnesta on siis tullut jo aika voimakas”, tohtori pohti, ”Hyvä on sitten. Se saattaa olla vaarallista, mutta autan teitä pääsemään Alexandriaan”.

”Miten?” Garnet kysyi.

”Minulla on vanha kuljetustapa käytössäni hätätapauksien varalta”, Tot sanoi ja viittasi sekä prinsessaa että tämän seuralaisia seuraamaan itseään.

                      Steiner näytti auringolta kuullessaan tohtori Totin sanat. Hän ei pystynyt salaamaan leveää virnettään.

”Palaamme vihdoin Alexandriaan”, hän sanoi tyytyväisenä.

”Minä tulen mukaanne”, Marcus rikkoi Steinerin täydellisen tyytyväisyyden tunteen hetkessä.

”Mitä? Miksi?” ritari karjaisi.

”Voin pelastaa Blankin paljon helpommin Alexandriasta käsin”, Marcus vastasi.

”Todellakin, tule mukaamme Marcus”, Garnet sanoi, ”Eihän se haittaa, Steiner?”

                      Steinerin ilme kertoi, että se todellakin haittasi, mutta hän ei sanonut mitään, mutisi vain itsekseen jotain, mistä kukaan ei saanut selvää.

”Mennään pelastamaan Blank! Ja palautetaan äiti entiselleen!” Garnet hihkaisi iloisesti ja seurasi tohtori Totia lattialuukun kautta hyvin pitkiin tikkaisiin.

 

***

Tikkaat päättyivät viimein. Garnet, Marcus ja Steiner laskeutuivat pyöreään huoneeseen, josta lähti kaksi käytävää. Huone oli suuri, ja sen seinät oli rakennettu kellertävästä kivestä. Sen täytyi olla todella vanha. Huoneesta johti pois kaksi oviaukkoa.

                      Tohtori Tot katseli kolmikkoa vakavasti ja kertoi sitten, että paikka oli Gargant kaivos, muinainen tunneli, joka kulki Trenon ja Alexandrian välillä. Sitä ei oltu käytetty enää aikoihin, mutta jättimäiset hyönteiset, garganit, kulkivat yhä vaunuja kuljettaen tunnelia pitkin. Tot ohjasi prinsessan seuralaisineen vasemmanpuoleisesta ovesta ulos. He tulivat kapealla kiviselle laiturille, jonka vierestä kulki tunneli. Se katosi kummassakin suunnassa pimeyteen.

                      Tot nousi laiturin päässä olevalle korokkeelle ja veti katosta roikkuvasta vivusta. Kuului korviavihlovaa kirskuntaan ja hetken päästä kuulosti siltä kuin joku olisi juossut kattoa pitkin. Kaikki kääntyivät katsomaan tunnelia. Vasemmalta syöksyi ruskeakuorinen, kuusijalkainen hyönteinen, jolla oli pituutta ainakin viisi metriä. Se roikkui pää alaspäin katosta ja sen selkään oli kiinnitetty jonkinlaiset vaunut.

”Pitäkää kiirettä! Se ei pysy kauan paikoillaan”, tohtori Tot huudahti ja auttoi prinsessan vaunuihin. Marcus seurasi tyttöä ja asettui istumaan mukavasti. Steiner kääntyi vielä kiittämään tohtoria avusta. Tohtori kehotti häntä pitämään hyvää huolta nuoresta prinsessasta ja komensi hänetkin nopeasti vaunuihin.

                      Gargant lähti etenemään tunnelissa verkkaista vauhtia. Tunnelin pohjalla leijaili usvaa ja siellä oli  melko pimeää, mutta muuten reitti vaikutti vaarattomalta. Alle puolessa tunnissa Garnet, Marcus ja Steiner näkivät edessään toisen laiturin. Gargant pysähtyi sen kohdalle ja päästi matkalaiset pois kyydistään. Prinsessa Garnet katseli harmaita kivisiä seiniä. Hänen mieleensä juolahti jotain.

”Minä tiedän tämän paikan. Tohtori Tot kertoi minulle, että -  ” hän aloitti, mutta Steiner keskeytti hänet.

”Me ehdimme kuunnella tarinoitanne myöhemminkin, prinsessa. Nyt meidän tulisi kiirehtiä kuningattaren luokse”, tämä totesi ja käveli ensimmäisenä oviaukosta sisälle Alexandrian linnan kellareihin. Garnet ja Marcus kiirehtivät hänen perässään korkeaan huoneeseen, jonka toisella puolella näkyivät kiviset portaat.

                      Steiner oli juuri astumassa portaille, kun lattiasta yhtäkkiä nousivat kolmisen metriä korkeat kalterit. Reitti oli tukittu. Nähdessään, mitä tapahtui, Garnet kääntyi nopeasti ympäri aikoen juosta takaisin Gargant kaivokseen, mutta oviaukon eteen nousivat samanlaiset kalterit kuin portaidenkin. Steiner kääntyi raivoissaan Marcukseen päin.

”Mitä temppuilua tämä nyt on?” hän huusi.

”Minä en tehnyt yhtään mitään”, Marcus vastasi yhä vihaisesti.

”Etkö sinä tosiaan tehnyt mitään?” Steiner tivasi.

”Etkö muka usko minua!”

                      Uhkaavan riidan keskeytti heidän yläpuoleltaan kuuluva nenäkäs ääni.

”He menivät siihen!” ylhäältä kurkkiva Zorn käkätti.

”Menivät siihen he!” naureskeli Thorn toiselta puolelta huonetta.

”Zorn! Thorn! Minä olen Pluton ritareiden kapteeni Adelbert Steiner. Olen palannut! Päästäkää meidät heti ulos täältä!” Steiner huusi hovinarreille.

”Paha juttu se on”, Zorn sanoi ilkkuen.

”Teidät on pidätetty”, jatkoi Thorn

                      Nyt prinsessa Garnet kääntyi katsomaan hovinarreja ja selitti näille palanneensa kotiin ja haluavansa puhua äitinsä kanssa.

”Viekää minut hänen luokseen!” hän sanoi.

”Kyllä me viemme sinut kuningatar Brahnen luokse, pidit siitä tai et” , Zorn vastasi epäkohteliaasti.

”’Napatkaa prinsessa Garnet’ kuningatar Brahne sanoi. Käski meitä, niin teki”, Thorn vahvisti.

”Mitä?” Garnet huudahti hämmästyneenä.

”Valheita!” Steiner raivosi ja näytti siltä kuin olisi voinut räjähtää.

 

LUKU II

KAUPUNKI PUUSSA

 

Vettä satoi yhä kaatamalla. Zidane kampesi itsensä ylös käsiensä avulla. Hän katsoi ympärilleen Burmecian tuhotussa palatsissa. Olisiko se koskaan enää ennallaan? Voisiko noita raunioita koskaan kohottaa yhä upeiksi kuin ne olivat olleet? Paikassa tuntui vahvasti lohduttomuus ja kuolema. Kaupunkilaiset olivat paenneet paikalta, ja ne, jotka eivät olleet ehtineet, makasivat nyt kuolleina, kuka missäkin. Osa oli palanut poroksi mustien maagien käsittelyssä, osa vain haihtunut olemattomiin. Burmecia ei ollut enää kaunis rottakansan kaupunki, nyt se oli vain kasa kiviä ja raunioita, joiden päälle ikuinen sade yhä virtasi.

Zidane kääntyi ympäri ja katsoi maassa olevia ystäviään, jotka alkoivat pikku hiljaa hoiperrella pystyyn. Hän ojensi kätensä rottanaiselle.

”Pystytkö seisomaan, Freya”, hän kysyi.

”Ei tämä mitään”, nainen vastasi ja huitaisi heikosti kädellään ilmaa.

”Entä sinä, Vivi?” Zidane jatkoi kyselyään katsoen huolestuneena vain 9-vuotiasta maagia.

”Ky- kyllä, minä olen ku- kunnossa”, pikkuinen änkytti.

Nuorukainen katseli hetken tomerana pystyyn noussutta Quinaa ja totesi, että tällä ei ainakaan ollut hätäpäivää. Tämä oli toipunut hyvin ottaen huomioon, että kenraali Beatrix oli vain pari tuntia aiemmin piessyt heidät kaikki pahanpäiväisesti. Ilmeisesti Quina oli yhtä vahva kuin miltä näyttikin.

”Entäpä nyt? He sanoivat aikovansa Cleyraan”, hän sanoi kohdistaen sanansa lähinnä Freyalle.

”Meillä ei ole valinnanvaraa! Meidän täytyy myös lähteä Cleyraan”, nainen vastasi kiihkeällä  äänellä.

”Tiesin, että sanoisit noin”, Zidane huomautti ja kääntyi sitten Vivin puoleen, ”Tuletko mukaan, Vivi?”

”Hmm… luuletko, että opimme lisää noista mustista maageista, jos menemme Cleyraan?” maagi kysyi epävarmana.

”Kyllä. Uskon, että saamme tietää lisää heistä vain seuraamalla Brahnea ja tuota Kuja-tyyppiä”, nuorukainen vastasi hitusen vihaa äänessään.

”Sitten tu- tulen mukaanne”, Vivi sanoi.

”Yhhmmm… Cleyra… kuulostaa maukkaalta”, Quina mutisi kieltään lipoen, ”Minä tulen mukaanne”

”Entä prinsessa?” Vivi kysyi huomioimatta roikkuvakielistä hahmoa vierellään.

Zidane tunsi piston rinnassaan. Hän ei ollut viimeisen kahden tunnin aikana ajatellutkaan mitään muuta kuin kaunista Daggeriaan. Hän oli huolissaan tytöstä ja halusi löytää tämän mahdollisimman pian.

”Dagger? En koskaan unohda häntä”, hän sanoi melkein kuiskaten, ”Hän ei ilmeisesti ole Burmeciassa, mutta löydämme hänet varmasti pian. Jatketaan nyt vain matkaamme”, Zidane hymyili Viville rohkaisevasti. Sitten hän marssi ulos palatsissa muiden seuratessa hänen perässään. Mielessään hänellä oli kuitenkin vain yksi ajatus: minne ihmeeseen Dagger oli voinut mennä?

Nuori mies, pieni maagi, rottanainen ja Quina astuivat ulos rauniokaupungin porteista. Edessä levittyvä aro oli märkä ja sade kasteli heitä. Freya asettui joukon johtoon ja lähti kävelemään reippain askelin kohti länttä. Märkä maa kasteli heidän kenkänsä, mutta he eivät antaneet moisen pikkuseikan hidastaa matkan tekoaan. Puolen tunnin kuluttua sade alkoi hitaasti laantua ja märkä aro vaihtui kuivaksi hiekaksi. Ystävyksien edessä näkyi taivaisiin kohoava paikallaan pyörivä hiekkamyrsky. Kaikki, paitsi Freya, tuijottivat sitä hämmästyneinä. He eivät koskaan olleet nähneet mitään sen kaltaista. Jopa Zidanelle se oli uutta, vaikka hän oli sentään matkustellut ympäri Gaiaa.

Nuoret tuijottivat edessään riehuvaa myrskyä. Sen sisäpuolella sijaitsisi uskomattoman kaunis kaupunki, Cleyra, mutta sinne pääsy näytti mahdottomalta. Hiekkamyrsky vain heittelisi heitä sinne tänne päästämättä lävitseen. Samassa kuitenkin myrskyn pyörteily laantui hitaasti paljastaen polun, joka kulki valtavan puunrungon luokse.

”Jumalat laannuttivat myrskyn”, Freya sanoi kunnioittavalla äänellä.

”Mennään, kun vielä voimme”, Zidane huudahti ja suuntasi askeleensa polulle Freyan ja Vivin seuratessa aivan hänen kintereillään.

”Pitää kiirehtiä. Pitää löytää nami-namia”, Quina mutisi ja hyllyi sitten kolmen muun perään polulle.

Polku kiemurteli kohti puunrunkoa. Heti nelikon saavuttua rungon vierelle, myrsky alkoi pyörähdellä entiseen malliinsa. Zidane katseli ympärilleen. Heidän edessään oli pyöreä ovi, mutta sitä ei saanut auki vetämällä, eikä työntämällä. Hieman ylemmäs menivät portaat pienelle tasanteelle. Nuorukainen loikki portaat ylös ja löysi vivun. Hän kohautti olkapäitään. Tuskin kokeilemisesta olisi mitään haittaa. Hän veti vipua ja samassa ovi alhaalla aukesi. Hän juoksi portaat takaisin alas ja seurasi ystäviään puun sisälle.

Puu näytti ontolta ja sen sisäpuolella oli hiekkaa. Hiekan seasta lähti puuta olevia polkuja kiemurtelemaan ylemmäs. Jos paikallaan pyörivä hiekkamyrsky oli näyttänyt uskomattomalta, niin se ei kuitenkaan ollut mitään tähän puuhun verrattuna. Ystävykset etenivät varovasti yhtä polkua pitkin eteenpäin. He saapuivat pian pyöreähköön huoneeseen, josta johti yksi oviaukko ulos. He kulkivat huoneen läpi ovelle ja huomasivat tulleensa puunrungon ulkopuolelle. Runkoa pitkin kulki kapea polku ylöspäin. He seurasivat sitä ja pääsivätkin pian takaisin puun sisälle.

Zidane kumppaneineen seisoi pienellä tasanteella, jolta näki huoneeseen, jossa he olivat vain hetkeä aiemmin olleet. He tutkivat tasannetta ihmeissään. Yhdessä seinässä oli pieni reikä melkein lattian tasalla. Zidane pudottautui polvilleen ja kurkisti reikään. Se oli kuitenkin niin pimeä, ettei hän nähnyt mitään. Rohkeasti hän työnsi kätensä reikään ja tunnusteli sen sisäpuolta. Hänen käteensä osui jotakin, mikä vaikutti vivulta. Hän tarttui siitä lujasti kiinni ja kiskaisi. Samassa alhaalla olevaan huoneeseen alkoi virrata hiekkaa. Ystävykset katselivat, kun huone täyttyi hitaasti ja poistuivat lopulta tasanteelta ennen kuin olisivat itsekin jääneet hiekan alle.

Ulkona he katsoivat ympärilleen. Hiekkamyrsky riehui pelottavan lähellä. Alas ei enää päässyt. Polun yli valui hiekkavana, joka olisi varmasti kiskonut ylittäjänsä mukanaan alas puusta. Puun rungolla lepäsi kuitenkin köynnöksiä, jotka näyttivät niin vahvoilta, että kestäisivät miehen painon. Zidane lähti kapuamaan niitä pitkin ylös muiden seuratessa. Hyvin pian hän pääsikin uudelle oviaukolle. Hän ymmärsi tulleensa samaan huoneeseen kuin aiemmin, mutta huomattavasti korkeammalle, sillä valuva hiekka oli peittänyt suuren osan huonetta alleen. Huoneen toisella puolella näkyi ovi, jota kohti hän suunnisti.

Jälleen nelikko saapui katottomalta näyttävään huoneeseen, josta lähti puinen polku kaiken hiekan seasta. He seurailivat sitä aikansa ja tulivat  lopulta huteranoloiselle sillalle, joka vei pohjattomalta näyttävän kuilun ylitse. Sillan toisella puolella oli jälleen hiekkalattiainen huone. Nelikko jatkoi matkaansa eteenpäin, vaikka huone olikin täynnä upeita puusta muodostuneita pylväitä. Seuraavaksi he saapuivat huoneeseen, jonka lattiassa oli kolme hiekkapyörrettä. Heidän täytyi hivuttautua huoneen toiselle puolelle niiden välistä. Kerran Vivi horjahti yhteen pyörteistä ja oli välittömästi hautautua hiekkaan. Zidane ja Freya saivat kuitenkin juuri ajoissa kiskottua pikkuisen ylös syöveristä.

Pyörrehuoneesta päästyään he tulivat oikealle kaartuvaan käytävään, jonka vasenta puolta reunustivat ikkunat. Ikkunoiden takaa ei erottanut muuta kuin hiekkamyrskyn, joten oli oikeastaan mahdotonta päätellä, kuinka korkealla he olivat. He jatkoivat matkaansa käytävää pitkin. Hyvin pian se loppui ja he saapuivat jälleen ulos. Tällä kertaa heidän edessään levittäytyi melko suuri tasanne, jonka toisessa päässä oli ylöspäin johtavat tikapuut. Nuoret kiirehtivät tikkaille ja kapusivat niitä pitkin ylös. Tikkaiden päässä oli jälleen uusi polku. He seurasivat sitä hetken ja saapuivat portille. Portin sisäpuolella heidät otti vastaan kaksi kaapuihin pukeutunutta ystävällisennäköistä rottaa.

Rotat katsoivat heitä tutkivasti. Kun näiden katseet osuivat Freyaan, kummankin kasvoille nousi ystävällinen hymy:

”Teidän täytyy olla leidi Freya”, toinen rotista sanoi.

”Niin olen”

”Olemme odottaneet teidän saapumistanne”, sanoi toinenkin rotta yhtyi keskusteluun.

”Burmecian kuningas on käskenyt meitä ohjaamaan teidät hänen puheilleen”, ensimmäinen rotta jatkoi taas.

”Kauan eläköön kuningas!” Freya huudahti riemuissaan siitä, että tämä oli yhä hengissä, ”Viekää minut hänen luokseen”. Ensimmäinen rotta nyökkäsi Freyalle ja lähti johdattamaan häntä ylös puisia portaita pitkin.

Zidane, Vivi ja Quina jäivät katselemaan Freyan lähtöä. Tämä kehotti muita menemään lepäämään sillä aikaa, kun itse vieraili kuninkaan luona. Vivi pyöritteli päätään ihmeissään joka suuntaan. Cleyra oli rakennettu jättimäisen puun latvaan. Oksan haaroissa oli rakennuksia, pieniä lampia ja pensaita. Kaupungin eri kerroksiin pääsi puisia portaita pitkin. Kiehtovammannäköistä paikkaa hän ei ollut koskaan nähnyt.

Toinen rotista kääntyi kolmikon puoleen ja kysyi haluaisivatko nämä lähteä kierrokselle kaupunkiin. Quina kieltäytyi tarjouksesta ja ilmoitti lähtevänsä etsimään itselleen nami-namia. Vivi sen sijaan oli hyvinkin kiinnostunut. Zidane päätti lähteä pienen maagin kanssa kierrokselle. Rotta esitteli itsensä Forest Oracle Kildeaksi ja johdatti sitten nuorukaisen ja maagin portaita pitkin ylöspäin.

Kildea johdatti Zidanen ja Vivin portaita ylöspäin pienen lähteen luokse. Lähteen vesi näytti nousevan jostain puun sisältä ja se pyöritti pientä turpiinia. Kildea kertoi sen olevan Cleyran vedenlähde. Kaikki kaupungin vesi saatiin tuosta pienestä, mutta ehtymättömästä lähteestä.

”Minä selitän myöhemmin tarkemmin, miten saamme veden tänne ylös”, hän sanoi, ”Siirtykäämme nyt seuraavalle kohteelle”.

Seuraavaksi he saapuivat kaupungin keskustaan, jota ympäröivät erilaiset rakennukset. Ne olivat kaikki kauniita ja muistuttivat hyvin paljon alexandrialaisia puutaloja. Kildea kertoi, että alue oli kaikkein vilkkain osa Cleyraa. Siellä myös asui suurin osa asukkaista. Siellä pidettiin markkinoita usein, mutta tänään ei ollut markkinapäivä, joten keskusta oli melko rauhallinen, vain muutamia rottia oleili siellä.

Sitten Kildea vei nuorukaisen ja pikku maagin vasemmalle siltaa pitkin. He saapuivat tuulimyllyn luokse.

”Tästä tuulimyllystä saamme kiittää veden saantiamme. Se käyttää hiekkamyrskyn voimaa ja pumppaa veden ylös maasta tänne asti”, Kildea selitti, ”Tulkaa näytän teille seuraavaksi observatoriomme”. Niin sanottuaan hän marssi oikealle portaisiin Zidanen ja Vivin seuratessa perässä.

He saapuivat pieneen, mutta kauniiseen pyöreään rakennukseen, jossa oli erittäin suuret ikkunat. Kildea kertoi, että kaupunkilaiset tarkkailivat siltä paikalta suojelijaansa, hiekkamyrskyä, ja rukoilivat sitä kestämään.

”Seuraava ja viimein kohteemme on katedraali”, hän huomautti ja ohjasi nuoret ylös meneviin portaisiin. Katedraali oli erittäin suuri rakennus, se kohosi puun latvan tasolle.

”Ylipappi, joka huolehtii sieluistamme, asuu katedraalissa”, Kildea kertoi, ”Burmecian kuninkaan ja leidi Freyan tapaaminen on järjestetty tässä rakennuksessa. Se on myös koti harpulle, jossa on maaginen kivi, joka pitää hiekkamyrskyn toiminnassa”. Kildea viittasi kädellään alaspäin meneviin portaisiin, ”Mennäänpä takaisin”, hän johdatti nuoret takaisin kaupungin portille.

Zidane kiitti miestä kohteliaasti kierroksesta ja lähti sitten portaita ylös tutkimaan itsekseen kaupunkia vielä hieman lisää. Vivi jäi alas juttelemaan Kildean kanssa jostain. Ilmeisesti hän halusi tietää kaupungin historiasta.

***

Tällä välin Quina oli vaellellut observatoriolle. Siellä istui kaksi rottaa juttelemassa keskenään. He tuijottivat Quinaa hämmentyneenä, sillä he eivät olleet koskaan nähneet ketään niin oudonnäköistä.

”Tämä kaupunki… ei olet yhtään nami-namia missään”, Quina mutisi kävellen sisään observatorioon. Rotat perääntyivät kauhuissaan, kunnes eivät enää päässeet kauemmas Quinasta ja törmäsivät seinään.

”Te ette osata tehdä kuuluisaa Alexandrian ruokalajia, kuningattaren ateriaa”, Quina jatkoi valittamistaan, ”Teille ei olla Eteläisen portin herkkukakkua”.

***

Vivi käveli rauhallisesti majatalon edustalle. Hän huomasi siellä neljä rottaa, kaksi aikuista ja kaksi lasta. Nämä näyttivät etäisesti tutuilta, kenties nämä olivat paenneet Burmeciasta, silloin kun Vivi oli ystävineen saapunut sinne.

”Katsokaa!” huusi toinen lapsista.

”Hiippalakkinen paholainen”, toinen alkoi kirkua. Lasten äiti kiersi kätensä näiden ympärille ja katsoi Viviä vihaisesti.

”Ä- älä tule yhtään lähemmäs!” hän sanoi yrittäen kuulostaa rohkealta. Myös lasten isä asettui suojelemaan perhettään.

”Sinä demoni! Jätä perheeni rauhaan”, hän raivosi.

***

Quina saapui lähteen luokse ja pysähtyi tutkimaan maata. Hän havaitsi jotain mielenkiintoista ja kumartui lähemmäs. Maassa, tai oikeammin puussa, kasvoi sieniä. Quina poimi niistä yhden isoon käteensä ja tarkasteli. Hän haistoi sitä. Samassa hänen silmänsä alkoivat tuikkia innosta:

”Herkkusieni! En ole koskaan nähdä tällaista herkkusientä! Toivottavasti se on syötävä!”

***

Vivi meni sisään majataloon rottaperheen perässä. Hän toivoi, etteivät kaikki Cleyran asukkaat suhtautuisi häneen yhtä negatiivisesti, eihän  hän ollut koskaan tehnyt pahaa kenellekään.

”Sinä paskiainen! Sinä tapoit isäni!” rottaperheen isä kuitenkin jatkoi huutamistaan, kun huomasi maagin seuranneen hänen perhettään.

”Paskiainen!” huusi myös hänen vaimonsa. Myös lapset alkoivat nimitellä vihaisina Viviä.

”No, no, ollaankos sitä hieman ärtyisiä tänään”, majatalon omistaja totesi tiskin takaa.

”Hän on yksi niistä demoneista, jotka ryöstivät Burmecian!” perheen isä sanoi kärttyisästi.

”E- en minä ole sa- satuttanut ketään”, Vivi änkytti ja näytti surkealta.

***

Zidane saapui jälleen katedraalin eteen. Kun hän aikoi mennä sisään tapaamaan Freyaa toinen portilla olleista rotista tuli häntä vastaan.

”Minulla on viesti herra Zidanelle leidi Freyalta. Minun on käsketty kertomaan seuraavaa”, rotta sanoi ja luki sitten paperin palalle kirjoitetun viestin nuorukaiselle, ”Zidane! Tämä voi viedä jonkin aikaa, joten odota minua majatalossa”.

Zidane nyökkäsi miehelle ja lähti kulkemaan portaita majatalolle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt astua sisään, kun Viviä haukkuneen rottaperheen isä juoksi paikalle huutaen apua. Eräs toinen rotta kääntyi tämän puoleen kysyen, mikä oikein oli hätänä.

”Muurahaisleijona on kaapannut lapsen ja aikoo raadella tämän!”

”Muurahaisleijona? Sehän on yleensä lauhkea!”

”Meidän täytyy antaa sille pedolle oppitunti!” perheen isä totesi vihaisena.

”Tämä vaatii välitöntä toimintaa. Minä menen heti ilmoittamaan ylipapille”, toinen rotta totesi ja juoksi portaita ylös.

Perheen isä näytti tuskastuneelta ja kääntyi Zidanen puoleen. Hän kiroili cleyralaisten laiskuutta ja pyysi poikaa mukaansa auttamaan.

”Luulisin, että olet tarpeeksi vahva hommaan”. Zidane nyökkäsi ja seurasi edellään juoksevaa rottaa portaita alas aina kaupungin portille asti. Sieltä mies ohjasi hänet oikealle. Hän näki edessään pyörteilevää hiekkaa, josta oli noussut ruma otus. Otus muistutti lähinnä ylisuurta muurahaista ja se roikotti pientä rottalasta etujaloissaan. Quina ja Vivi olivat jo myös paikalla.

”Tämä on siis muurahaisleijona”, Zidane ajatteli.

”Auttakaa minua!” rottalapsi huusi.

”Koita pärjätä siellä! Me pelastamme sinut!” Zidane yritti rohkaista pientä poikaa.

Freya ryntäsi paikalle keihäänsä valmiiksi kädessä. Hänen silmänsä suurenivat kauhusta, kun hän näki lapsen muurahaisleijonan pihdeissä.

”Onko lapsi kunnossa, Zidane?” hän kysyi.

”Kyllä, hän on kunnossa!”

”Totta helvetissä minä olen kunnossa!” lapsi huusi.

”Tuo ääni. Pojan täytyy olla prinssi Puck!” Freya huudahti.

”Freya!” Puck huudahti, ”Missä olet ollut?” Samassa muurahaisleijona alkoi karjua ja heitti Puckin ilman halki. Freya nappasi pojan kiinni ja laski maahan. Muurahaisleijona alkoi hivuttautua joukkoa kohti hiekkapyörteestään.

”Se hyökkää!” Zidane huomautti ja veti miekkansa esille. Hän huitaisi otuksen tuntosarven poikki, kun se ehti tarpeeksi lähelle. Otus perääntyi hieman karjuen hurjasti, mutta ei luovuttanut. Se syöksyi kohti toveruksia. Quina huitoi sitä ylisuurella haarukallaan ja Vivi heitti jättimäisen salaman sitä kohti. Zidanen onnistui nirhata siltä toinenkin tuntosarvi poikki.

Muurahaisleijona oli melko avuton ilman tuntosarviaan, mutta se yritti edelleen napata jonkun nelikosta terävien leukojensa väliin. Freya jännitti lihaksensa ja syöksyi korkealle ilmaan. Hetkeä myöhemmin hän tuli kovaa vauhtia alas keihäs tanassa. Keihäs lävisti muurahaisleijonan pään ja se vajosi takaisin hiekkapyörteeseensä, kuolleena. Nopeasti Freya ponkaisi itsensä takaisin ystäviensä vierelle ja kääntyi katsomaan prinssiä.

”Oletteko kunnossa, teidän korkeutenne?” hän kysyi huolestuneena.

”Hei, Freya! Miten menee?” Puck virnisteli, eikä vaivautunut vastaamaan naisen kysymykseen.

”Miten tämä on mahdollista? Kuulin, että teidän korkeutenne katosi pakomatkalla Burmeciasta”, Freya näytti nyt enemmänkin hämmentyneeltä kuin huolestuneelta.

”Öh… niin”, Puck mutisi.

”Mennään heti katedraaliin tapaamaan hänen majesteettiaan”, Freya totesi ja yritti tarttua kiinni Puckin kädestä. Poika kuitenkin väisti hänen otettaan.

”Sitä vanhustako? Njää, en halua nähdä häntä. Sano vain, että käskin tervehtiä häntä puolestani. Nähdään myöhemmin!” Puck huikkasi ja juoksi pois, ”Pidä huoli itsestäsi, Vivi!”

”Hän niin julma. Vivi paljon kivempi”, Quina mutisi.

”Hän on ensimmäinen ystäväni, jonka olen koskaan saanut”, Vivi sanoi ja loi moittivan katseen Quinaan keltaisilla silmillään, ”Minun täytyy kertoa hänelle jotain”. Vivi ryntäsi Puckin perään.

Muut tuijottivat hetken ihmeissään pienen maagin perään. Miten tämä saattoi tuntea Burmecian prinssin? Missä nämä olivat tavanneet ja ystävystyneet? Sitten Zidane muisti, ettei Vivi ollut juossut teatterilaivan lavalle yksin. Tuo rottapoika oli ollut tämän kanssa. Ilmeisesti nämä olivat tutustuneet samana iltana, jona Tantaluksen oli ollut määrä siepata prinsessa Garnet.

Freya kääntyi Zidaneen ja Quinaan päin ja ehdotti, että nämä tulisivat hänen kanssaan tapaamaan kuningasta. Yhdessä he lähtivät jälleen kipuamaan portaita ylöspäin aina katedraalille asti. Siellä kuningas otti heidät hymyillen vastaan. Juuri kamalan hyökkäyksen kohteeksi joutuneeksi mieheksi tämä näytti varsin iloiselta ja hyvinvoivalta.

”Ymmärrän, te siis tapasitte Puckin”, hän nyökkäili Freyan kerrottua tapahtumista.

”Yhtä vallattomana kuin aina, teidän majesteettinne”, Freya vastasi kohteliaasti.

”En ole nähnyt häntä ikuisuuksiin”, kuningas sanoi hieman surua äänessään.

”Kuulin, että hänen korkeutensa lähti Burmeciasta kuukauden minun jälkeeni. Siitä on siis kolme vuotta”, Freya totesi.

”Ja nyt te molemmat olette päättäneet palata näinä vaarallisina aikoina. Olen todella kiitollinen”, kuningas sanoi.

Sivummalla seisonut kullalla koristeltuun kaapuun pukeutunut ylipappi astui esiin ja kääntyi puhumaan Freyalle kumarrettuaan ensin kohteliaasti kuninkaalle.

”Freya, hoitaisimmeko muinaisen seremonian hiekkamyrskyn vahvistamiseksi. Yksikään vihollisemme ei pysty hyökkäämään myrskyn läpi ja seremonian suorittaminen sinunlaisesi voimakkaan lohikäärmesoturin kanssa tekee myrskystä entistä vahvemman”, ylipappi selosti ylpeänä.

”Tarkoitat seremoniaa ajalta, jolloin Burmecia ja Cleyra olivat yhtä. Minä ymmärrän”, Freya sanoi ja suuntasi seuraavat sanansa Zidanelle, ”Zidane, kohtasin epäonnistumisen yrittäessäni suojella Burmeciaa. En voi sallia Brahnen käyttää voimiaan enää meitä vastaan”.

”Sinä olet muuttunut, Freya”, poika vastasi, ”En uskonut, että olisit noin vahva, silloin kun tapasimme ensi kertaa”.

”En pystynyt palauttamaan rauhaa Burmeciaan niin kuin Sir Fratley toivoi. Nyt kaikki, mitä voin tehdä, on suojella tätä kaunista paikkaa”.

”Niin, Cleyran suojeleminen on parasta, mitä voit tehdä itsellesi”, Zidane sanoi.

Zidane siirtyi Quinan kanssa sivummalle, ja he jäivät katselemaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kuningas asettui istumaan valtaistuimelleen ja ylipappi siirtyi seisomaan tämän viereen. Eräs rotta alkoi soittaa kaunista säveltä katedraalin toisella puolella olevalla harpulla. Freya ja neljä cleyralaista asettuivat keskelle lattiaa ja aloittivat muinaisen rivitanssin harpun soiton tahdissa. Mitään muuta ääntä ei kuulunut huoneessa kuin harpun soitto ja tanssijoiden jalkojen pehmeät tömähdykset lattiaa vasten.

Kun musiikki viimein loppui ja tanssijat pysähtyivät paikoilleen, kuului terävä napsahdus. Harpusta oli katkennut kieli.

”Harpun kieli katkesi… Kamala enne tämän on…” kuiskasi harpun soittaja tuskin kuuluvasti.

Samalla hetkellä ulkoa alkoi kuulua suhinaa. Kaikki sisällä olijat ryntäsivät ikkunoihin. Hiekkamyrskyn yläosassa välähti sininen valo ja myrsky alkoi kadota. Hetken päästä se oli pyyhkiytynyt olemattomiin ja Cleyran valtava puunrunko oli paljastunut jälleen maailman nähtäväksi. Sininen taivas kimalteli Cleyran ikkunoista ensimmäistä kertaa tuhansiin vuosiin.

”En voi uskoa, että hiekkamyrsky katosi… Mitä oikein tapahtui?” Zidane huudahti.

”En tiedä”, Freya sanoi kauhuissaan.

”Mitään tällaista ei ole tapahtunut koskaan sen jälkeen, kun asetuimme tänne. Harpussa on maaginen kivi”, ylipappi sanoi ja viittasin harpun päälle kiinnitettyyn punaiseen jalokiveen, ”Muinaisista ajoista asti olemme kontrolloineet hiekkamyrskyä sen avulla”.

”Kenties joku yrittää päästä Cleyraan”, kuningas puuttui puheeseen.

”Pelkään, että saatatte olla oikeassa, herrani”, ylipappi sanoi, ”Ainoa toivomme on, etteivät vihollisemme tule ylös runkoa pitkin…”

***

Steiner ja Marcus istuivat turhautuneena häkissä, joka oli ripustettu suuren pyöreän huoneen kattoon. Kaksi alexandrialaista sotilasta piti vahtia heidän alapuolellaan, vaikka oli varsin ilmeistä, ettei heillä ollut mitään keinoa päästä pakenemaan häkistä.

”Kuinka nuo kelvottomat hovinarrit kehtasivat lukita meidät tänne! Zorn ja Thorn eivät ikinä tule selviämään tästä!” Steiner raivosi tapansa mukaan naama punaisena kuin keitetty rapu.

”En voi uskoa, että tulin vedetyksi tähän mukaan”, Marcus mutisi.

”Kukaan ei käskenyt sinua sekaantumaan meidän asioihimme”, Steiner ärähti miehelle.

”Aika surullista tulla oman kuningattarensa selkään puukottamaksi”, Marcus jatkoi mutinaansa välittämättä Steinerista.

”Tämä kaikki on jotain väärinkäsitystä. Tunnen kuningattaren, hän ei ikinä pettäisi minua”, Steiner huomautti.

”Toiveajattelua. Kuka tietää, mitä hän tekee prinsessalle”, Marcus totesi kuivasti. Marcuksen sanat vetivät Steinerin hiljaiseksi pitkäksi aikaa. Lopulta ritari totesi, että hänen täytyi pelastaa prinsessa mihin hintaan hyvänsä. Hän nojasi päänsä käsiinsä ja alkoi tosissaan miettiä, miten oikein pääsisi karkaamaan kattoon ripustetusta häkistä.

***

Prinsessa Garnet seisoi keskellä huonettaan ja tuijotti eteensä. Hänellä oli paljon mielessään. Kuuntelisiko hänen äitinsä häntä? Miksi tämä oli hyökännyt Burmeciaan ja miksi tämä oli vanginnut hänet, Steinerin ja Marcuksen?

Minun täytyy olla rehellinen hänen kanssaan. Hän ei ole ollut viime aikoina oma itsensä, hän ajatteli, Itse asiassa, hän on käyttäytynyt oudosti minun edellisestä syntymäpäivästä asti. Samana päivänä pitkä mies vieraili täällä… Ehkä hänellä on jotain tekemistä tämän kaiken kanssa. Nyt, kun ajattelen sitä, tuolloin asiat alkoivat muuttua. Tohtori Tot lähti myös pian sen jälkeen Alexandriasta. Mitä oikein tapahtui tuona päivänä? prinsessa pohti itsekseen.

Samassa huoneen ovi lämähti auki. Zorn ja Thorn pomppivat sisälle virnuillen kuvottavasti maalatuilla kasvoillaan.

”Kuningatar Brahne kutsuu sinua”, Zorn sanoi.

”Tule mukaamme”, jatkoi Thorn.

”Kuinka kehtaatte puhua minulle noin”, Garnet huudahti puristaen käsiään nyrkkiin.

”Meidän mukaamme tulet, näin se on”, Thorn sanoi ilkkuen.

Garnet totesi, että oli turha käydä väittelemään hovinarrien kanssa. Hän halusi joka tapauksessa puhua äitinsä kanssa. Niinpä hän seurasi Zornia ja Thornia ulos huoneestaan suuren salin kautta kuningatar Brahnen tiloihin. Kuningatar otti hänet vastaan iloisesti hymyillen.

”Kultaseni, siinähän sinä olet”, tämä sanoi lempeällä äänellä, ”Minä olen ollut sairaana huolesta. Tulehan lähemmäs”.

Garnet käveli hitaasti lähemmäs äitiään ja katsoi tätä tarkasti. Tämä ei näyttänyt muuttuneen lainkaan sinä aikana, jonka hän oli ollut poissa palatsista.

”Äiti, minun täytyy kysyä sinulta jotain”, hän sanoi varovaisesti.

”Mitä niin? Kerron sinulle kaiken, mitä haluat kuulla, kultaseni”, kuningatar sanoi puhuen yhä hämäävän lempeästi.

”Teitkö sinä… Onko totta, että sinä olet vastuussa Burmecian tuhosta?” Garnet kysyi vaivautuneena.

”No… Ei ihme, että näytät huolestuneelta”, kuningatar aloitti nyt jo hieman tiukemmalla äänen sävyllä, ”Se on kaukana totuudesta, Garnet. Nimittäin nuo Burmecian rotat suunnittelivat hyökkäävänsä jossain vaiheessa Alexandriaan. En voinut vain odottaa heidän hyökkäävän arvokkaaseen kuningaskuntaamme, joten minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hyökätä ennen heitä”.

”Äiti, onko tuo todellakin totuus?” Garnet kysyi. Jotenkin hän ei vain voinut uskoa äitinsä sanoja niin vakuuttavilta kuin ne kuulostivatkin.

”Tietenkin. En koskaan valehtelisi sinulle”, kuningatar sanoi. Garnet nyökytteli ja sanoi uskovansa. Olihan tietysti mahdollista, että asia tosiaan oli niin.

Samassa pitkä hopeahiuksinen mies asteli huoneeseen. Garnetille tuli epämääräinen tunne, että hän oli nähnyt miehen jossain aiemminkin. Juuri nyt hän ei vain kyennyt muistamaan, missä ja milloin tämä oli tapahtunut.

”Näyttelenkö minäkin jotain osaa tässä kohtauksessa?” mies sanoi ivallisen kohteliaalla äänellä ja loi prinsessaan samalla röyhkeän katseen.

”Kohtauksessa?” Garnet sanoi epäuskoisella äänellä.

”Niin, kohtauksessa tässä kauniissa näytelmässä”, mies sanoi salaperäisesti, ”Ritari valkoisen ratsun selässä ja kaunis prinsessa. Kertomus traagisesta rakkaudesta. Voittaakseen murheen prinsessan täytyy nukkua sata vuotta”.

”Sinä… Minä olen nähnyt sinut aiemmin…” Garnet sanoi. Hän mieleensä tulvi kuvia linnassa hiippailleesta pitkästä miehestä ja sitten kuva miehestä Trenon huutokaupassa. Nyt tuo mies seisoi hänen edessään.

”Vaikuttaa siltä, että kohtalomme oli tavata uudestaan”, mies sanoi hymyillen vinosti, ”Suloinen enkelini, tulehan luokseni”. Mies käveli Garnetin luokse ja tarttui tätä vyötäisiltä. Ennen kuin tämä edes ehti vastustella, hän oli vetänyt tämän itseään vasten.

”Minä vien sinut unien maailmaan”, mies sanoi ja kohotti toisen käsistään Garnetin pään päälle. Hän kuiskasi loitsun oudolla kielellä, ja tyttö retkahti hervottomana hänen käsivarsilleen.

”Hän on kaunis jopa nukkuessaan”, mies huomautti kuningatar Brahnelle, joka tyytyi tuhahtamaan kommentille. Tämä kutsui Zornin ja Thornin paikalle ja käski näiden edetä suunnitelman mukaan. Nämä ottivat prinsessan miehen käsivarsilta ja kantoivat unessa olevan tytön pois huoneesta.

***

Zorn ja Thorn raahasivat prinsessa Garnetin linnan kellareihin. He kantoivat tämän suureen huoneeseen ja asettivat tämän pyöreän pöydän päälle huoneen perälle.

”Hyvää syntymäpäivää, prinsessa”, Zorn sanoi ivallisesti.

”16-vuotiaaksi prinsessa tullut on. Eidolonit viedä häneltä viimein voimme me”, Thorn hyppi innoissaan paikallaan.

Hovinarrit alkoivat tanssia pöydän ympärillä oudonnäköistä tanssia. Samalla he alkoivat lausua loitsua. Vuoronperään kumpikin. Ensin Zorn ja sitten Thorn.

”Ikuisen elämän eidolonit”, Zorn lausui hartaasti tanssiessaan.

”Rajattoman voiman eidolonit”, Thorn jatkoi.

”Nouskaa 16-vuotisesta unesta”

”Irrottautukaa 16 vuoden odotuksen jälkeen”, sanat saivat sinisen valon nousemaan Garnetin kehosta.

”Aika on tullut”, Zorn huudahti.

”Aika on nyt”, Thorn kiljui. Samalla hetkellä prinsessa nousi ilmaan ja hänen päänsä retkotti hervottomana ikävännäköisesti. Pitkät mustat hiukset valuivat suorina alaspäin.

”Tule ulos”, Zorn aloitti.

”Odin, pimeyden sotilas”, Thorn jatkoi.

***

Zidane käveli hitaasti portaita alas observatoriolle. Freya seisoi pyöreän rakennuksen keskellä ja näytti huolestuneelta. Hän ei ollut nähnyt naista koskaan niin avuttoman- ja vihaisennäköisenä.

”Kerro minulle. Miksi luulet hiekkamyrskyn kadonneen?” nainen kysyi huomatessaan nuoren miehen.

”En tiedä”, Zidane sanoi vaivautuneena, ”Yllätyin jo pelkästään siitä, että täällä edes oli hiekkamyrsky”.

”Tiesitkö, että hiekkamyrsky oli tuhansia vuosia vanha, eikä se ole koskaan aiemmin kadonnut kertaakaan”, Freya sanoi vihaisesti, ”Ehkä Brahne on tämän takana”.

Zidane katsoi naista pohtivasti. Hän ei ollut niinkään varma, että Brahne yksin olisi kaiken takana. Tämä oli kuitenkin ollut tunnettu lempeydestään vielä vuosi sitten.

”Olen enemmänkin huolissani miehestä, joka hänellä oli mukanaan”, hän viimein sanoi.

”Niin se mies… Kukakohan hän oikein on”,  Freya sanoi ja vajosi sitten hiljaisuuteen. Hetken päästä hän kääntyi takaisin Zidanen puoleen:

”Aion mennä alas tutkimaan, miksi myrsky oikein katosi”.

Zidane totesi, että oli juuri aikonut ehdottaa samaa. Hän lupautui lähteä naisen mukaan ja ehdotti, että he kävisivät myös hakemassa Vivin ja Quinan majatalosta mukaansa. Apuvoimat eivät varmaankaan olisi turhia, jos Brahne todellakin aikoi hyökätä Cleyraan. Ei sillä, että Zidane olisi omia kykyjään taistelussa epäillyt, mutta siltikin oli parempi, jos heitä olisi useampi. Kaksikko juoksi siltaa pitkin majatalolle. Quina lähti ilomielin heidän mukaansa, sillä hän ei ollut omien sanojensa mukaan löytänyt kaupungista tarpeeksi ”nami-namia”. Vivi sen sijaan epäröi hieman, mutta lähti kuitenkin ystäviensä mukaan, sillä Puckin oli taas kadonnut jonnekin.

Ystävykset poistuivat kaupungista ja kapusivat tikapuut alas. He kävelivät kaikessa rauhassa ikkunakäytävän läpi. Hiekkapyörrehuoneen pyörteet olivat pysähtyneet ja huoneessa seisoskeli kaksi alexandrialaista soturia. Brahne oli mitä ilmeisimmin tosiaan hyökkäämässä Cleyraan. Sotilaat huomasivat tulijat ja hyökkäsivät välittömästi näiden kimppuun. Vivi iski näitä heti tuliloitsulla. Toinen sotilaista ryntäsi karkuun, mutta toinen jäi uhmakkaasti taistelemaan ja hyökkäsi Freyan kimppuun miekallaan huitoen. Freya oli kuitenkin nopeampi ja ponnisti itsensä ilmaan. Hetkessä hän laskeutui sotilaan taakse ja työnsi keihäänsä tämän ruumiin läpi. Veri valui maahan ja värjäsi hiekan punaiseksi. Vivi tuijotti kuollutta naista ja tunsi lievää pahoinvointia.

Zidane viittoi muita jatkamaan matkaa, hänkään ei halunnut katsella ruumista yhtään pidempää kuin oli pakko. Seuraavassa huoneessa heidän kimppuunsa hyökkäsi jälleen kaksi alexandrialaista sotilasta, mutta nämä pakenivat paikalta Vivin loihdittua yhden suuren salaman.

Nelikko ryntäsi kohti kiikkerää puusiltaa, mutta eivät ehtineet kuin sen puoleen väliin, kun he kuulivat tutun äänen takaansa.

”Bingo”, Puck huudahti ja sai toverukset kääntymään ympäri. Puck juoksi suoraan Freyan luokse välittämättä muista lainkaan.

”Freya! Kaupunki on vaarassa! Sinun täytyy tulla heti takaisin!” hän huudahti.

”Ei, minun pelkoni ovat toteutuneet”, Freya mutisi, ”Tulen välittömästi, herrani”, hän sanoi Puckille ja lähti seuraamaan tätä takaisin Cleyraan. Zidane, Vivi ja Quina juoksivat perässä.

Kun he saapuivat takaisin Cleyran portille, Freya näki vanhan tuttunsa Danin. Tätä piiritti kaksi mustaa maagia.

”Kuinka kehtaatte tulla tänne!” tämä huusi. Ne jäivätkin tämän viimeisiksi sanoiksi, sillä toinen maageista kohotti kätensä ja suuntasi tuli-loitsun viattomaan tähän. Dan syttyi liekkeihin ja kuoli luultavamminkin hirvittäviin tuskiin tulen polttaessa ensin hänen karvansa, sitten ihon ja lopulta koko kehon.

Kaksi rottanaista ryntäsi paikalle ja huomasi järkyttyneen paikallaan seisovan nelikon.

”Olkaa kilttejä ja auttakaa meitä!” toinen naisista huudahti.

”Kaupunki on täynnä demoneita!” toinen kirkui. Samassa naisten taakse ilmestyi kaksi valopalloa, jotka muuttuivat hetkessä mustiksi maageiksi. Nämä tappoivat naiset sumeilematta tieltään ja hyökkäsivät sitten kohti Zidanea ja kumppaneita.

Zidane seivästi miekallaan toisen maageista ja Quinan onnistui iskemään toinen kuoliaaksi haarukallaan ennen kuin nämä ehtivät tehdä mitään. Ystävykset ryntäsivät ylös portaita kaupunkiin. Majatalon edustalla he näkivät rottaperheen, jota kaksi maagia piiritti. He ryntäsivät perheen avuksi ja onnistuivat surmaamaan maagit juuri ajoissa. Perhe ryntäsi kohti vasemmalla olevaa siltaa paetakseen, mutta siellä heitä vastaan tulikin musta maagi, joka tappoi kylmäverisesti perheen isä. Vivi suuntasi raivoissaan suuren jääpuikon kohti maagia ja lävisti tämän sillä.

Zidane ohjasi perheen oikealle portaisiin. He pääsivät turvallisesti seuraavalla tasanteelle, mutta siellä heitä vastassa oli jälleen kaksi mustaa maagia. Näiden onnistui teurastaa perheen äiti lasten silmien edessä ennen kuin Zidane ehti tappaa toisen niistä miekallaan. Freya hyppäsi paikalle ja keihästi jäljelle jääneen maagin.

Zidane nappasi itkevät lapset kainaloihinsa ja lähti juoksemaan kohti portaita. Ainoa mahdollisuus pelastaa lapset oli saada nämä turvaan katedraaliin. Sieltä käsin olisi myös luultavasti helpompi puolustautua maageja vastaan. Juuri kun ystävykset saapuivat katedraalin edustalle, ilma täyttyi valopalloista ja pian heitä piiritti useampikin maagi. Heillä ei ollut pakomahdollisuutta. Maagit kohottivat käsiään. Zidane mietti kuumeisesti, miten onnistuisi pelastamaan edes lapset, mutta mitään mahdollisuutta ei näyttänyt olevan. Juuri ennen kuin maagit ehtivät suunnata tappavan tuliloitsunsa heitä kohti, jostain ylhäältä syöksyi rottamies, joka keihästi hyvin nopeasti puolet maageista. Tämä liikkui nopeammin kuin kukaan, jonka Zidane oli aiemmin nähnyt. Hän ei kuitenkaan jäänyt ihmettelemään vaan tyrkkäsi lapset Quinalle ja hoiteli itse loput hämmentyneistä maageista miekallaan.

”Juoskaa!” avuksi tullut muukalainen huusi. Kaikki juoksivat sisälle katedraaliin. Zidane kääntyi muukalaiseen päin vielä ennen poistumistaan:

”En tiedä, kuka olet, mutta olen sinulle velkaa yhden”, hän sanoi ja paineli sitten muiden perässä sisälle.

Muukalainen käveli rauhallisesti muiden perässä sisälle katedraaliin. Freya ryntäsi hän luokseen kyyneleet silmissään.

”Sir Fratley!”, tämä huudahti, ”Olen kaivannut sinua niin paljon! Aloin etsiä sinua välittömästi lähdettyäsi Burmeciasta… Missä oikein olet ollut kaikki nämä vuodet? Missä maailman kolkilla sinä olet vaeltanut?” Freya veti syvään henkeä yrittäen rauhoittaa itseään. Hän oli vihdoin saanut rakkaansa takaisin.

”Minun rakas Fratleyni… Kiipesin korkeimmille vuorille vain kuullakseni huhuja sinun voitoistasi… Etsin syvimmistä laaksoista vain löytääkseni sinun jalanjälkesi… Mutta en koskaan löytänyt sinua. Lopulta kuulin jotain, mitä en voinut kestää”.

”Sanoitko olevasi Freya?” Sir Fratley kysyi, ”Luulenpa, että tämä on ensimmäinen kerta, kun tapaamme”.

”Mitä… mitä sinä juuri sanoit?” Freya huudahti järkyttyneenä.

”Olen pahoillani, mutta en muista sinua minun elämässäni”, Sir Fratley vastasi aidosti pahoittelevaan sävyyn.

Freya näytti kauhistuneelta. Hän näytti lapselta, jolta joku oli vienyt tikkarin kädestä.

”Sinä et voi olla unohtanut minua”, hän huusi, ”Se olen minä, Freya! Burmecian Freya!”

”Olen pahoillani…” Sir Fratley sanoi.

Zidane, joka oli seurannut keskustelua sivusta, ryntäsi nyt paikalle ja katsoi Sir Fratleyta hyvin hämmästyneenä. Hänkään ei voinut uskoa kuulemaansa.

”Odotas vähän kaveri! Sinä et voi olla tosissasi. Tässä on Freya, kadotettu rakkautesi! Miten voit olla unohtanut hänet? No, sano jotain!” hän raivosi. Jos hän johonkin todella uskoi, se oli aito ja ikuisesti kestävä rakkaus, eikä hän voinut vain katsella Freyan murtumista sivusta.

”Zidane… älä…” Freya kuiskasi.

”Mitä? Sinä olet etsinyt tätä kaveria vuosia ja nyt hän on tässä edessäsi!” Zidane huudahti päin naisen kasvoja. Hän ei voinut uskoa tätä todeksi.

Burmecian kuningas käveli rauhallisesti paikalle ja katsoi vuoron perään jokaista. Sitten hän käveli Sir Fratleyn eteen.

”Fratley! Muistatko minut, Burmecian kuninkaan?” hän kysyi tiukasti. Fratley katsoi vanhaa rottaa pitkään ja puisteli sitten päätään.

”Pelkäänpä, että en”, hän vastasi.

”Mahdotonta! Oletko unohtanut kaiken menneisyydestäsi?” kuningas kauhisteli, ”Sittenpä kysyn sinulta yhtä asiaa:  Mikä tuo sinut takaisin Burmeciaan? Oletko kuullut kriisistä täällä Cleyrassa, jonka asukkaat ovat veljiämme?”

”Itse asiassa…” Fratley aloitti.

”Itse asiassa, minä kerron teille!” joku huusi katedraalin ovelta.

Puck käveli reippaasti sisään katedraaliin ja nyökkäsi nopeasti isälleen ennen kuin aloitti kertomuksensa.

”Minä löysin Fratleyn matkatessani maailmalla. Ja kuten voitte arvata, hän ei tiennyt, kuka minä olin tai edes, kuka hän itse oli. Mutta kuullessaan, että Burmeciaan oli hyökätty ja Cleyra oli vaarassa, hänen uskolliset muistonsa lohikäärmeritareista, toivat hänet takaisin tänne”, Puck kertoi täyden hiljaisuuden vallitessa.

”Lohikäärmeritari… Kerran minua kutsuttiin sillä nimellä, mutta se on kaikki, mitä pystyn tällä hetkellä muistamaan”, Fratley sanoi hiljaa. Freya ojensi kätensä miestä kohti.

”Fratley”, hän kuiskasi.

”Minun täytyy mennä”, mies sanoi kiireesti ja hyppäsi ulko-ovelle ja juoksi ulos ennen kuin Freya ehti koskettaa häntä. Freya ei tehnyt elettäkään seuratakseen häntä.

”Etkö aio mennä hänen peräänsä?” Zidane kysyi ihmeissään. Hän itse olisi ainakin mennyt prinsessa Garnetin perään.

”En. Olen onnellinen, kun tiedän hänen edes olevan elossa”, Freya vastasi väsyneesti.

”Olen pahoillani”, Puck puuttui puheeseen, ”Tiesin, ettet ollut valmis tapaamaan häntä, mutta nyt kun Cleyra on vaarassa ja kaikkea…”

”Ei se mitään, teidän korkeutenne”, Freya sanoi ja yritti hymyillä.

”No, minä menen nyt hänen peräänsä. Nähdään myöhemmin!” Puck huudahti ja vilkutti nopeasti isälleen. Sitten hän juoksi myös ulos ovesta Fratleyn perässä.

”Odota, Puck! En ole nähnyt sinua aikoihin!” kuningas huusi epätoivoisesti.

Samassa Vivi ja Quina astelivat paikalle katedraalin muista osista. Vivi katsoi hämmästyneenä ovelle vain nähdäkseen vilauksen Puckin hännänpäästä.

”Mitä oliko tuo Puck?” hän kysyi, ”Mitä oikein tapahtuu? Freya itketkö sinä?” hän kyseli huolestuneena hiljaisessa huoneessa.

”Miten ironista”, Freya sanoi katkerasti, ”Löydän miehen, josta olen unelmoinut loputtomasti, vain todetakseni, ettei hän muista, kuka olen”. Freya kääntyi katsomaan Zidanea:

”Zidane, vihollista ei ole vielä voitettu. Meidän täytyy ryhdistäytyä”.

Zidane ei ehtinyt sanoa naiselle mitään, sillä juuri samalla hetkellä ylipappi alkoi huutaa kauhuissaan ja osoitti harppua. Alexandrian Beatrix seisoi harpun luona ja poimi maagisen kiven sen päältä käteensä.

”Nyt, kun minulla on tämä kivi, voin jättää kaupunkinne rauhaan”, nainen sanoi kylmän rauhallisesti luoden samalla halveksivan katseen jokaiseen huoneessa olijaan ja juoksi ulos katedraalista. Zidane ei epäröinyt hetkeäkään vaan juoksi naisen perään. Quina, Vivi ja Freya seurasivat häntä.

”Luuletko pääseväsi pakoon noin vain?” Zidane huusi päästyään ulos. Beatrix kääntyi ja loi häneen salamoivan katseen samalla hetkellä, kun hänen ystävänsä ehtivät hänen rinnalleen.

”Päästä pakoon… hahah”, nainen naureskeli, ”Olet suurempi typerys kuin osasin kuvitellakaan. Oletko jo unohtanut, miten pahasti pieksin teidät Burmeciassa?”

”Oletko siis itse niin typerä, ettet lopeta sitä, minkä aloitit?” Freya huusi naiselle takaisin raivoisasti.

”Sinä saat maksaa!” Vivi yhtyi raivoon.

”En löydy herkkuja tästä kaupungista, joten me kokata sinusta aamiaista!” Quinakin huusi.

”Joten antakaa minun murskata harhakuvitelmanne suuruudestanne”, Beatrix vastasi huutoihin tylysti, ”Olen kyllästynyt tähän pelleilyyn!”

Beatrix nosti miekkansa pystyyn ja mutisi sanoja muinaisella kielellä, jota kukaan nuorista ei tuntenut. Ilmaa pyyhkäisi valtava näkymätön aalto, joka heitti heidät vasten katedraalin seinää.

”Minä lähden jalokiven kanssa nyt”, Beatrix totesi kylmästi ja viittasi lähellä seisoneen mustan maagin luokseen. Maagi muuttui valopalloksi, ja Beatrix hyppäsi ilmaan kadoten pallon sisään. Pallo kohosi korkeuksiin ja katosi näkyvistä.

Zidane kampesi itsensä pystyyn ottaen tukea seinästä. Tuo nainen oli liian voimakas. Hän tähysi taivaalle, mutta ei nähnyt enää merkkiäkään valopallosta

”He katosivat…” hän totesi, ”Mitäs nyt, Freya?” hän kysyi naiselta, joka oli myös saanut itsensä jotenkin jaloilleen.

”Hyvä kysymys”, nainen totesi tietämättä, mitä sanoa, ”Zidane! Takanasi!” hän huudahti samassa, sillä joukko maageja marssi juuri portaita ylös.

Zidane käännähti ympäri valmiina käymään taisteluun, mutta maagit eivät hyökänneetkään. Ensimmäinen maageista muuttui valopalloksi, kuten toverinsa vain hetkeä aiemmin.

”Minä aion seurata heitä!” hän huudahti, ”Seuratkaa minua”. Zidane toimi kuten Beatrix aiemmin ja hyppäsi ilmaan valopallon alapuolella. Hänkin katosi ja pallo kohosi korkeuksiin. Vivi huusi kauhistuneena hänen peräänsä.

Freya katseli valopallon nousua taivaalle ja kääntyi sitten puhumaan pienelle maagille.

”Minä tuskin koskaan palaan tähän paikkaan”, hän sanoi, ”Sitä paitsi, tämä saattaa olla sinun viimeinen mahdollisuutesi saada selville, kuka oikeastaan olet… Tule, Vivi, näytä meille sinun rohkeutesi”, hän huudahti ja hyppäsi seuraavan valopalloksi muuttuneen maagin kyytiin.

Vivi keräsi rohkeutta hetken, mutta tiesi, että hänen olisi tehtävä samoin, jos halusi vielä tavata ystävänsä. Hän pinnisti kaikki voimansa ja hyppäsi viimeisen maagin mukaan, kun tämäkin muuttui valopalloksi. Quina jäi hetkeksi yksin tuijottelemaan taivaalle.

”Minä ei tykätä korkeuksista”, tämä totesi ja lähti juoksemaan portaita alas. LUKU II

KAUPUNKI PUUSSA

 

Vettä satoi yhä kaatamalla. Zidane kampesi itsensä ylös käsiensä avulla. Hän katsoi ympärilleen Burmecian tuhotussa palatsissa. Olisiko se koskaan enää ennallaan? Voisiko noita raunioita koskaan kohottaa yhtä upeiksi kuin ne olivat olleet? Paikassa tuntuivat vahvasti lohduttomuus ja kuolema. Kaupunkilaiset olivat paenneet paikalta, ja ne, jotka eivät olleet ehtineet, makasivat nyt kuolleina kuka missäkin. Osa oli palanut poroksi mustien maagien käsittelyssä, osa vain haihtunut olemattomiin. Burmecia ei ollut enää kaunis rottakansan kaupunki, nyt se oli vain kasa kiviä ja raunioita, joiden päälle ikuinen sade yhä virtasi.

                      Zidane kääntyi ympäri ja katsoi maassa olevia ystäviään, jotka alkoivat pikku hiljaa hoiperrella pystyyn. Hän ojensi kätensä rottanaiselle.

”Pystytkö seisomaan, Freya?” hän kysyi.

”Ei tämä mitään”, nainen vastasi ja huitaisi kädellään heikosti ilmaa.

”Entä sinä, Vivi?” Zidane jatkoi kyselyään katsoen huolestuneena vain 9-vuotiasta maagia.

”Ky- kyllä, minä olen ku- kunnossa”, pikkuinen änkytti.

                      Nuorukainen katseli hetken tomerana pystyyn noussutta Quinaa ja totesi, että tällä ei ainakaan ollut hätäpäivää. Tämä oli toipunut hyvin ottaen huomioon, että kenraali Beatrix oli vain pari tuntia aiemmin piessyt heidät kaikki pahanpäiväisesti. Ilmeisesti Quina oli yhtä vahva kuin miltä näyttikin.

”Entäpä nyt? He sanoivat aikovansa Cleyraan”, hän sanoi kohdistaen sanansa lähinnä Freyalle.

”Meillä ei ole valinnanvaraa! Meidän täytyy myös lähteä Cleyraan”, nainen vastasi kiihkeällä  äänellä.

”Tiesin, että sanoisit noin”, Zidane huomautti ja kääntyi sitten Vivin puoleen, ”Tuletko mukaan, Vivi?”

”Hmm… luuletko, että opimme lisää noista mustista maageista, jos menemme Cleyraan?” maagi kysyi epävarmana.

”Kyllä. Uskon, että saamme tietää lisää heistä vain seuraamalla Brahnea ja tuota Kuja-tyyppiä”, nuorukainen vastasi hitusen vihaa äänessään.

”Sitten tu- tulen mukaanne”, Vivi sanoi.

”Yhhmmm… Cleyra… kuulostaa maukkaalta”, Quina mutisi kieltään lipoen. ”Minä tulen mukaanne.”

”Entä prinsessa?” Vivi kysyi huomioimatta roikkuvakielistä hahmoa vierellään.

                      Zidane tunsi piston rinnassaan. Hän ei ollut viimeisen kahden tunnin aikana ajatellutkaan mitään muuta kuin kaunista Daggeriaan. Hän oli huolissaan tytöstä ja halusi löytää tämän mahdollisimman pian.

”Dagger? En koskaan unohda häntä”, hän sanoi melkein kuiskaten. ”Hän ei ilmeisesti ole Burmeciassa, mutta löydämme hänet varmasti pian. Jatketaan nyt vain matkaamme”, Zidane hymyili Viville rohkaisevasti. Sitten hän marssi ulos palatsista muiden seuratessa hänen perässään. Mielessään hänellä oli kuitenkin vain yksi ajatus: minne ihmeeseen Dagger oli voinut mennä?

                      Nuori mies, pieni maagi, rottanainen ja Quina astuivat ulos rauniokaupungin porteista. Edessä levittyvä aro oli märkä, ja sade kasteli heitä. Freya asettui joukon johtoon ja lähti kävelemään reippain askelin kohti länttä. Märkä maa kasteli heidän kenkänsä, mutta he eivät antaneet moisen pikkuseikan hidastaa matkantekoaan. Puolen tunnin kuluttua sade alkoi hitaasti laantua ja märkä aro vaihtui kuivaksi hiekaksi. Ystävyksien edessä näkyi taivaisiin kohoava, paikallaan pyörivä hiekkamyrsky. Kaikki paitsi Freya tuijottivat sitä hämmästyneinä. He eivät koskaan olleet nähneet mitään sen kaltaista. Jopa Zidanelle se oli uutta, vaikka hän oli sentään matkustellut ympäri Gaiaa.

                      Nuoret tuijottivat edessään riehuvaa myrskyä. Sen sisäpuolella sijaitsisi uskomattoman kaunis kaupunki, Cleyra, mutta sinne pääsy näytti mahdottomalta. Hiekkamyrsky vain heittelisi heitä sinne tänne päästämättä lävitseen. Samassa kuitenkin myrskyn pyörteily laantui hitaasti paljastaen polun, joka kulki valtavan puunrungon luokse.

”Jumalat laannuttivat myrskyn”, Freya sanoi kunnioittavalla äänellä.

”Mennään, kun vielä voimme”, Zidane huudahti ja suuntasi askeleensa polulle Freyan ja Vivin seuratessa aivan hänen kintereillään.

”Pitää kiirehtiä. Pitää löytää nami-namia”, Quina mutisi ja hyllyi sitten kolmen muun perään polulle.

                      Polku kiemurteli kohti puunrunkoa. Heti nelikon saavuttua rungon vierelle myrsky alkoi pyörähdellä entiseen malliinsa. Zidane katseli ympärilleen. Heidän edessään oli pyöreä ovi, mutta sitä ei saanut auki vetämällä eikä työntämällä. Hieman ylemmäs menivät portaat pienelle tasanteelle. Nuorukainen loikki portaat ylös ja löysi vivun. Hän kohautti olkapäitään. Tuskin kokeilemisesta olisi mitään haittaa. Hän veti vipua, ja samassa ovi alhaalla aukesi. Hän juoksi portaat takaisin alas ja seurasi ystäviään puun sisälle.

                      Puu näytti ontolta, ja sen sisäpuolella oli hiekkaa. Hiekan seasta lähti puisia polkuja kiemurtelemaan ylemmäs. Jos paikallaan pyörivä hiekkamyrsky olikin näyttänyt uskomattomalta, se ei kuitenkaan ollut mitään tähän puuhun verrattuna. Kuljeskeltuaan hyvin pitkän aikaa puun sisällä he astuivat oviaukosta sen ulkopuolelle. Puunrunkoa kiersi paksuköynnös, jota pitkin saattoi helposti kävellä. Seurailtuaan sitä aikansa he pääsivät jälleen puun sisäpuolelle.

                      Zidane kumppaneineen seisoi pienellä tasanteella, jolta näki huoneeseen, jossa he olivat vain hetkeä aiemmin olleet. He tutkivat tasannetta ihmeissään. Yhdessä seinässä oli pieni reikä melkein lattian tasalla. Zidane pudottautui polvilleen ja kurkisti reikään. Se oli kuitenkin niin pimeä, ettei hän nähnyt mitään. Rohkeasti hän työnsi kätensä reikään ja tunnusteli sen sisäpuolta. Hänen käteensä osui jotakin, mikä vaikutti vivulta. Hän tarttui siitä lujasti kiinni ja kiskaisi. Samassa alhaalla olevaan huoneeseen alkoi virrata hiekkaa. Ystävykset katselivat, kun huone täyttyi hitaasti ja poistuivat lopulta tasanteelta ennen kuin olisivat itsekin jääneet hiekan alle.

                      Ulkona he katsoivat ympärilleen. Hiekkamyrsky riehui pelottavan lähellä. Alas ei enää päässyt. Köynnöksestä muodostuvan polun yli valui hiekkavana, joka olisi varmasti kiskonut ylittäjänsä mukanaan alas puusta. Puun runkoa kierteli kuitenkin joukko ohuempia köynnöksiä, jotka näyttivät niin vahvoilta, että kestäisivät miehen painon. Zidane lähti kapuamaan niitä pitkin ylös muiden seuratessa. Hyvin pian hän pääsikin uudelle oviaukolle. Hän ymmärsi tulleensa samaan huoneeseen kuin aiemmin, mutta huomattavasti korkeammalle, sillä valuva hiekka oli peittänyt suuren osan huonetta alleen. Huoneen toisella puolella näkyi ovi, jota kohti hän suunnisti.

                      Oven jälkeen seurasi lisää polkuja ja käytäviä puun sisällä. Ystävykset jatkoivat sinnikkäästi matkaansa. Edes Freya ei tiennyt tarkasti, mihin päin heidän oli tarkoitus mennä. Niinpä he joutuivat useampaankin otteeseen palaamaan taaksepäin päädyttyään umpikujaan.

                      Lopulta he kuitenkin saapuivat oikealle kaartuvaan käytävään, jonka vasenta puolta reunustivat ikkunat. Ikkunoiden takana ei näkynyt muuta kuin ulkona riehuva hiekkamyrsky, joten oli mahdotonta päätellä kuinka korkealla he  olivat. Käytävä ei ollut kovin pitkä. Se päättyi oviaukkoon, joka vei heidät ulos jonkinlaiselle tasanteelle. Tasanteen toisessa päädyssä olivat ylöspäin johtavat tikapuut. Nuoret kiirehtivät tikkaille ja kapusivat niitä pitkin ylös. Tikkaiden päässä oli jälleen uusi polku. He seurasivat sitä hetken ja saapuivat portille. Portin sisäpuolella heidät otti vastaan kaksi kaapuihin pukeutunutta ystävällisennäköistä rottaa.                     

                      Rotat katsoivat heitä tutkivasti. Kun näiden katseet osuivat Freyaan, kummankin kasvoille nousi ystävällinen hymy:

”Teidän täytyy olla leidi Freya”, toinen rotista sanoi.

”Niin olen.”

”Olemme odottaneet teidän saapumistanne”, sanoi toinenkin rotta yhtyen keskusteluun.

”Burmecian kuningas on käskenyt meitä ohjaamaan teidät hänen puheilleen”, ensimmäinen rotta jatkoi taas.

”Kauan eläköön kuningas!” Freya huudahti riemuissaan siitä, että tämä oli yhä hengissä, ”Viekää minut hänen luokseen”. Ensimmäinen rotta nyökkäsi Freyalle ja lähti johdattamaan häntä ylös puisia portaita pitkin.

                      Zidane, Vivi ja Quina jäivät katselemaan Freyan lähtöä. Tämä kehotti muita menemään lepäämään sillä aikaa, kun hän itse vieraili kuninkaan luona. Vivi pyöritteli päätään ihmeissään joka suuntaan. Cleyra oli rakennettu jättimäisen puun latvaan. Oksanhaaroissa oli rakennuksia, pieniä lampia ja pensaita. Kaupungin eri kerroksiin pääsi puisia portaita pitkin. Kiehtovampaa paikkaa hän ei ollut koskaan nähnyt.

                      Toinen rotista kääntyi kolmikon puoleen ja kysyi haluaisivatko nämä lähteä kierrokselle kaupunkiin. Quina kieltäytyi tarjouksesta ja ilmoitti lähtevänsä etsimään itselleen nami-namia. Vivi sen sijaan oli hyvinkin kiinnostunut. Zidane päätti lähteä pienen maagin kanssa kierrokselle. Rotta esitteli itsensä Forest Oracle Kildeaksi ja johdatti sitten nuorukaisen ja maagin portaita pitkin ylöspäin.

                      Kildea johdatti Zidanen ja Vivin portaita ylöspäin pienen lähteen luokse. Lähteen vesi näytti nousevan jostain puun sisältä, ja se pyöritti pientä turbiinia. Kildea kertoi sen olevan Cleyran vedenlähde. Kaikki kaupungin vesi saatiin tuosta pienestä, mutta ehtymättömästä lähteestä.

”Minä selitän myöhemmin tarkemmin, miten saamme veden tänne ylös”, hän sanoi, ”Siirtykäämme nyt seuraavalle kohteelle”.

                      Seuraavaksi he saapuivat kaupungin keskustaan, jota ympäröivät erilaiset rakennukset. Ne olivat kaikki kauniita ja muistuttivat hyvin paljon alexandrialaisia puutaloja. Kildea kertoi, että alue oli kaikkein vilkkain osa Cleyraa. Siellä myös asui suurin osa asukkaista. Siellä pidettiin markkinoita usein, mutta tänään ei ollut markkinapäivä, joten keskusta oli melko rauhallinen, vain muutamia rottia oleili siellä.

                      Sitten Kildea vei nuorukaisen ja pikku maagin vasemmalle siltaa pitkin. He saapuivat tuulimyllyn luokse.

”Tätä tuulimyllyä saamme kiittää vedensaannistamme. Se käyttää hiekkamyrskyn voimaa ja pumppaa veden ylös maasta tänne asti”, Kildea selitti, ”Tulkaa näytän teille seuraavaksi observatoriomme”. Niin sanottuaan hän marssi oikealle portaisiin Zidanen ja Vivin seuratessa perässä.

                      He saapuivat pieneen, mutta kauniiseen pyöreään rakennukseen, jossa oli erittäin suuret ikkunat. Kildea kertoi, että kaupunkilaiset tarkkailivat siltä paikalta suojelijaansa, hiekkamyrskyä, ja rukoilivat sitä kestämään.

”Seuraava ja viimein kohteemme on katedraali”, hän huomautti ja ohjasi nuoret ylös meneviin portaisiin. Katedraali oli erittäin suuri rakennus, se kohosi puun latvan tasolle.

”Ylipappi, joka huolehtii sieluistamme, asuu katedraalissa”, Kildea kertoi, ”Burmecian kuninkaan ja leidi Freyan tapaaminen on järjestetty tässä rakennuksessa. Se on myös koti harpulle, jossa on maaginen kivi, joka pitää hiekkamyrskyn toiminnassa”. Kildea viittasi kädellään alaspäin meneviin portaisiin, ”Mennäänpä takaisin”, hän johdatti nuoret takaisin kaupungin portille.

                      Zidane kiitti miestä kohteliaasti kierroksesta ja lähti sitten portaita ylös tutkimaan itsekseen kaupunkia vielä hieman lisää. Vivi jäi alas juttelemaan Kildean kanssa jostain. Ilmeisesti hän halusi tietää kaupungin historiasta.

***

Tällä välin Quina oli vaellellut observatoriolle. Siellä istui kaksi rottaa juttelemassa keskenään. He tuijottivat Quinaa hämmentyneenä, sillä he eivät olleet koskaan nähneet ketään niin oudonnäköistä.

”Tämä kaupunki… ei ole yhtään nami-namia missään”, Quina mutisi kävellen sisään observatorioon. Rotat perääntyivät kauhuissaan, kunnes eivät enää päässeet kauemmas Quinasta ja törmäsivät seinään.

”Te ette osata tehdä kuuluisaa Alexandrian ruokalajia, kuningattaren ateriaa”, Quina jatkoi valittamistaan. ”Teillä ei olla Eteläisen portin herkkukakkua.”

***

Vivi käveli rauhallisesti majatalon edustalle. Hän huomasi siellä neljä rottaa, kaksi aikuista ja kaksi lasta. Nämä näyttivät etäisesti tutuilta, kenties nämä olivat paenneet Burmeciasta, silloin kun Vivi oli ystävineen saapunut sinne.

”Katsokaa!” huusi toinen lapsista.

”Hiippalakkinen paholainen”, toinen alkoi kirkua. Lasten äiti kiersi kätensä näiden ympärille ja katsoi Viviä vihaisesti.

”Ä- älä tule yhtään lähemmäs!” hän sanoi yrittäen kuulostaa rohkealta. Myös lasten isä asettui suojelemaan perhettään.

”Sinä demoni! Jätä perheeni rauhaan”, hän raivosi.

***

Quina saapui lähteen luokse ja pysähtyi tutkimaan maata. Hän havaitsi jotain mielenkiintoista ja kumartui lähemmäs. Maassa, tai oikeammin puussa, kasvoi sieniä. Quina poimi niistä yhden isoon käteensä ja tarkasteli. Hän haistoi sitä. Samassa hänen silmänsä alkoivat tuikkia innosta:

”Herkkusieni! En ole koskaan nähdä tällaista herkkusientä! Toivottavasti se on syötävä!”

***

Vivi meni sisään majataloon rottaperheen perässä. Hän toivoi, etteivät kaikki Cleyran asukkaat suhtautuisi häneen yhtä negatiivisesti, eihän  hän ollut koskaan tehnyt pahaa kenellekään.

”Sinä paskiainen! Sinä tapoit isäni!” rottaperheen isä kuitenkin jatkoi huutamistaan, kun huomasi maagin seuranneen hänen perhettään.

”Paskiainen!” huusi myös hänen vaimonsa. Myös lapset alkoivat nimitellä vihaisina Viviä.

”No, no, ollaankos sitä hieman ärtyisiä tänään”, majatalon omistaja totesi tiskin takaa.

”Hän on yksi niistä demoneista, jotka ryöstivät Burmecian!” perheen isä sanoi kärttyisästi.

”E- en minä ole sa- satuttanut ketään”, Vivi änkytti ja näytti surkealta.

***

Zidane saapui jälleen katedraalin eteen. Kun hän aikoi mennä sisään tapaamaan Freyaa toinen portilla olleista rotista tuli häntä vastaan.

”Minulla on viesti herra Zidanelle leidi Freyalta. Minun on käsketty kertomaan seuraavaa”, rotta sanoi ja luki sitten paperin palalle kirjoitetun viestin nuorukaiselle, ”Zidane! Tämä voi viedä jonkin aikaa, joten odota minua majatalossa”.

                      Zidane nyökkäsi miehelle ja lähti kulkemaan portaita majatalolle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt astua sisään, kun Viviä haukkuneen rottaperheen isä juoksi paikalle huutaen apua. Eräs toinen rotta kääntyi tämän puoleen kysyen, mikä oikein oli hätänä.

”Muurahaisleijona on kaapannut lapsen ja aikoo raadella tämän!”

”Muurahaisleijona? Sehän on yleensä lauhkea!”

”Meidän täytyy antaa sille pedolle oppitunti!” perheen isä totesi vihaisena.

”Tämä vaatii välitöntä toimintaa. Minä menen heti ilmoittamaan ylipapille”, toinen rotta totesi ja juoksi portaita ylös.

                      Perheen isä näytti tuskastuneelta ja kääntyi Zidanen puoleen. Hän kiroili cleyralaisten laiskuutta ja pyysi poikaa mukaansa auttamaan.

”Luulisin, että olet tarpeeksi vahva hommaan”. Zidane nyökkäsi ja seurasi edellään juoksevaa rottaa portaita alas aina kaupungin portille asti. Sieltä mies ohjasi hänet oikealle. Hän näki edessään pyörteilevää hiekkaa, josta oli noussut ruma otus. Otus muistutti lähinnä ylisuurta muurahaista ja se roikotti pientä rottalasta etujaloissaan. Quina ja Vivi olivat jo myös paikalla.

”Tämä on siis muurahaisleijona”, Zidane ajatteli.

”Auttakaa minua!” rottalapsi huusi.

”Koita pärjätä siellä! Me pelastamme sinut!” Zidane yritti rohkaista pientä poikaa.

                      Freya ryntäsi paikalle keihäs valmiiksi kädessään. Hänen silmänsä suurenivat kauhusta, kun hän näki lapsen muurahaisleijonan pihdeissä.

”Onko lapsi kunnossa, Zidane?” hän kysyi.

”Kyllä, hän on kunnossa!”

”Totta helvetissä minä olen kunnossa!” lapsi huusi.

”Tuo ääni. Pojan täytyy olla prinssi Puck!” Freya huudahti.

”Freya!” Puck huudahti, ”Missä olet ollut?” Samassa muurahaisleijona alkoi karjua ja heitti Puckin ilman halki. Freya nappasi pojan kiinni ja laski maahan. Muurahaisleijona alkoi hivuttautua joukkoa kohti hiekkapyörteestään.

”Se hyökkää!” Zidane huomautti ja veti miekkansa esille. Hän huitaisi otuksen tuntosarven poikki, kun se ehti tarpeeksi lähelle. Otus perääntyi hieman karjuen hurjasti, mutta ei luovuttanut. Se syöksyi kohti toveruksia. Quina huitoi sitä ylisuurella haarukallaan ja Vivi heitti jättimäisen salaman sitä kohti. Zidanen onnistui nirhata siltä toinenkin tuntosarvi poikki.

                      Muurahaisleijona oli melko avuton ilman tuntosarviaan, mutta se yritti edelleen napata jonkun nelikosta terävien leukojensa väliin. Freya jännitti lihaksensa ja syöksyi korkealle ilmaan. Hetkeä myöhemmin hän tuli kovaa vauhtia alas keihäs tanassa. Keihäs lävisti muurahaisleijonan pään ja olento vajosi takaisin hiekkapyörteeseensä, kuolleena. Nopeasti Freya ponkaisi itsensä takaisin ystäviensä vierelle ja kääntyi katsomaan prinssiä.

”Oletteko kunnossa, teidän korkeutenne?” hän kysyi huolestuneena.

”Hei, Freya! Miten menee?” Puck virnisteli, eikä vaivautunut vastaamaan naisen kysymykseen.

”Miten tämä on mahdollista? Kuulin, että teidän korkeutenne katosi pakomatkalla Burmeciasta”, Freya näytti nyt enemmänkin hämmentyneeltä kuin huolestuneelta.

”Öh… niin”, Puck mutisi.

”Mennään heti katedraaliin tapaamaan hänen majesteettiaan”, Freya totesi ja yritti tarttua kiinni Puckin kädestä. Poika kuitenkin väisti hänen otettaan.

”Sitä vanhustako? Njää, en halua nähdä häntä. Sano vain, että käskin tervehtiä häntä puolestani. Nähdään myöhemmin!” Puck huikkasi ja juoksi pois, ”Pidä huoli itsestäsi, Vivi!”

”Hän niin julma. Vivi paljon kivempi”, Quina mutisi.

”Hän on ensimmäinen ystäväni, jonka olen koskaan saanut”, Vivi sanoi ja loi moittivan katseen Quinaan keltaisilla silmillään, ”Minun täytyy kertoa hänelle jotain”. Vivi ryntäsi Puckin perään.

                      Muut tuijottivat hetken ihmeissään pienen maagin perään. Miten tämä saattoi tuntea Burmecian prinssin? Missä nämä olivat tavanneet ja ystävystyneet? Sitten Zidane muisti, ettei Vivi ollut juossut teatterilaivan lavalle yksin. Tuo rottapoika oli ollut hänen kanssaan. Ilmeisesti nämä olivat tutustuneet samana iltana, jona Tantaluksen oli ollut määrä siepata prinsessa Garnet.

                      Freya kääntyi Zidaneen ja Quinaan päin ja ehdotti, että nämä tulisivat hänen kanssaan tapaamaan kuningasta. Yhdessä he lähtivät jälleen kipuamaan portaita ylöspäin aina katedraalille asti. Siellä kuningas otti heidät hymyillen vastaan.

”Ymmärrän, te siis tapasitte Puckin”, hän nyökkäili Freyan kerrottua tapahtumista.

”Yhtä vallattomana kuin aina, teidän majesteettinne”, Freya vastasi kohteliaasti.

”En ole nähnyt häntä ikuisuuksiin”, kuningas sanoi hieman surua äänessään.

”Kuulin, että hänen korkeutensa lähti Burmeciasta kuukauden minun jälkeeni. Siitä on siis kolme vuotta”, Freya totesi.

”Ja nyt te molemmat olette päättäneet palata näinä vaarallisina aikoina. Olen todella kiitollinen”, kuningas sanoi.

                      Sivummalla seisonut kullalla koristeltuun kaapuun pukeutunut ylipappi astui esiin ja kääntyi puhumaan Freyalle kumarrettuaan ensin kohteliaasti kuninkaalle.

”Freya, hoitaisimmeko muinaisen seremonian hiekkamyrskyn vahvistamiseksi? Yksikään vihollisemme ei pysty hyökkäämään myrskyn läpi, ja seremonian suorittaminen sinunlaisesi voimakkaan lohikäärmesoturin kanssa tekee myrskystä entistä vahvemman”, ylipappi selosti ylpeänä.

”Tarkoitat seremoniaa ajalta, jolloin Burmecia ja Cleyra olivat yhtä. Minä ymmärrän”, Freya sanoi ja suuntasi seuraavat sanansa Zidanelle. ”Zidane, kohtasin epäonnistumisen yrittäessäni suojella Burmeciaa. En voi sallia Brahnen käyttää voimiaan enää meitä vastaan.”

”Sinä olet muuttunut, Freya”, poika vastasi, ”En uskonut, että olisit noin vahva, silloin kun tapasimme ensi kertaa”.

”En pystynyt palauttamaan rauhaa Burmeciaan niin kuin Sir Fratley toivoi. Nyt kaikki, mitä voin tehdä, on suojella tätä kaunista paikkaa”.

”Niin, Cleyran suojeleminen on parasta, mitä voit tehdä itsellesi”, Zidane sanoi.

                      Zidane siirtyi Quinan kanssa sivummalle, ja he jäivät katselemaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kuningas asettui istumaan valtaistuimelleen ja ylipappi siirtyi seisomaan tämän viereen. Eräs rotta alkoi soittaa kaunista säveltä katedraalin toisella puolella olevalla harpulla. Freya ja neljä cleyralaista asettuivat keskelle lattiaa ja aloittivat muinaisen rivitanssin harpun soiton tahdissa. Mitään muita ääniä ei kuulunut huoneessa kuin harpun soitto ja tanssijoiden jalkojen pehmeät tömähdykset lattiaa vasten.

                      Kun musiikki viimein loppui ja tanssijat pysähtyivät paikoilleen, kuului terävä napsahdus. Harpusta oli katkennut kieli.

”Harpun kieli katkesi… Kamala enne tämä on…” kuiskasi harpun soittaja tuskin kuuluvasti.

                      Samalla hetkellä ulkoa alkoi kuulua suhinaa. Kaikki sisällä olijat ryntäsivät ikkunoihin. Hiekkamyrskyn yläosassa välähti sininen valo ja myrsky alkoi kadota. Hetken päästä se oli pyyhkiytynyt olemattomiin ja Cleyran valtava puunrunko oli paljastunut jälleen maailman nähtäväksi. Sininen taivas kimalteli Cleyran ikkunoista ensimmäistä kertaa tuhansiin vuosiin.

”En voi uskoa, että hiekkamyrsky katosi… Mitä oikein tapahtui?” Zidane huudahti.

”En tiedä”, Freya sanoi kauhuissaan.

”Mitään tällaista ei ole tapahtunut koskaan sen jälkeen, kun asetuimme tänne. Harpussa on maaginen kivi”, ylipappi sanoi ja viittasin harpun päälle kiinnitettyyn punaiseen jalokiveen, ”Muinaisista ajoista asti olemme kontrolloineet hiekkamyrskyä sen avulla”.

”Kenties joku yrittää päästä Cleyraan”, kuningas puuttui puheeseen.

”Pelkään, että saatatte olla oikeassa, herrani”, ylipappi sanoi, ”Ainoa toivomme on, etteivät vihollisemme tule ylös runkoa pitkin…”

***

Steiner ja Marcus istuivat turhautuneena häkissä, joka oli ripustettu suuren pyöreän huoneen kattoon. Kaksi alexandrialaista sotilasta piti vahtia heidän alapuolellaan, vaikka oli varsin ilmeistä, ettei heillä ollut mitään keinoa päästä pakenemaan häkistä.

”Kuinka nuo kelvottomat hovinarrit kehtasivat lukita meidät tänne! Zorn ja Thorn eivät ikinä tule selviämään tästä!” Steiner raivosi tapansa mukaan naama punaisena kuin keitetty rapu.

”En voi uskoa, että tulin vedetyksi tähän mukaan”, Marcus mutisi.

”Kukaan ei käskenyt sinua sekaantumaan meidän asioihimme”, Steiner ärähti miehelle.

”Aika surullista tulla oman kuningattarensa selkään puukottamaksi”, Marcus jatkoi mutinaansa välittämättä Steinerista.

”Tämä kaikki on jotain väärinkäsitystä. Tunnen kuningattaren, hän ei ikinä pettäisi minua”, Steiner huomautti.

”Toiveajattelua. Kuka tietää, mitä hän tekee prinsessalle”, Marcus totesi kuivasti. Marcuksen sanat vetivät Steinerin hiljaiseksi pitkäksi aikaa. Lopulta ritari totesi, että hänen täytyi pelastaa prinsessa mihin hintaan hyvänsä. Hän nojasi päätään käsiinsä ja alkoi tosissaan miettiä, miten oikein pääsisi karkaamaan kattoon ripustetusta häkistä.

***

Prinsessa Garnet seisoi keskellä huonettaan ja tuijotti eteensä. Hänellä oli paljon mielessään. Kuuntelisiko hänen äitinsä häntä? Miksi tämä oli hyökännyt Burmeciaan ja miksi tämä oli vanginnut hänet, Steinerin ja Marcuksen?

Minun täytyy olla rehellinen häntä kohtaan. Hän ei ole ollut viimeaikoina oma itsensä, hän ajatteli, Itse asiassa, hän on käyttäytynyt oudosti edellisestä syntymäpäivästäni asti. Samana päivänä pitkä mies vieraili täällä… Ehkä hänellä on jotain tekemistä tämän kaiken kanssa. Nyt, kun ajattelen sitä, tuolloin asiat alkoivat muuttua. Tohtori Tot lähti myös pian sen jälkeen Alexandriasta. Mitä oikein tapahtui tuona päivänä? prinsessa pohti itsekseen.

                      Samassa huoneen ovi lämähti auki. Zorn ja Thorn pomppivat sisälle virnuillen kuvottavasti maalatuilla kasvoillaan.

”Kuningatar Brahne kutsuu sinua”, Zorn sanoi.

”Tule mukaamme”, jatkoi Thorn.

”Kuinka kehtaatte puhua minulle noin”, Garnet huudahti puristaen käsiään nyrkkiin.

”Meidän mukaamme tulet, näin se on”, Thorn sanoi ilkkuen.

                      Garnet totesi, että oli turha käydä väittelemään hovinarrien kanssa. Hän halusi joka tapauksessa puhua äitinsä kanssa. Niinpä hän seurasi Zornia ja Thornia ulos huoneestaan suuren salin kautta kuningatar Brahnen tiloihin. Kuningatar otti hänet vastaan iloisesti hymyillen.

”Kultaseni, siinähän sinä olet”, tämä sanoi lempeällä äänellä, ”Minä olen ollut sairaana huolesta. Tulehan lähemmäs”.

                      Garnet käveli hitaasti lähemmäs äitiään ja katsoi tätä tarkasti. Tämä ei näyttänyt muuttuneen lainkaan sinä aikana, jonka hän oli ollut poissa palatsista.

”Äiti, minun täytyy kysyä sinulta jotain”, hän sanoi varovaisesti.

”Mitä niin? Kerron sinulle kaiken, mitä haluat kuulla, kultaseni”, kuningatar sanoi puhuen yhä hämäävän lempeästi.

”Teitkö sinä… Onko totta, että sinä olet vastuussa Burmecian tuhosta?” Garnet kysyi vaivautuneena.

”No… Ei ihme, että näytät huolestuneelta”, kuningatar aloitti nyt jo hieman tiukemmalla äänen sävyllä, ”Se on kaukana totuudesta, Garnet. Nimittäin nuo Burmecian rotat suunnittelivat hyökkäävänsä jossain vaiheessa Alexandriaan. En voinut vain odottaa heidän hyökkäävän arvokkaaseen kuningaskuntaamme, joten minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hyökätä ennen heitä.”

”Äiti, onko tuo todellakin totuus?” Garnet kysyi. Jotenkin hän ei vain voinut uskoa äitinsä sanoja niin vakuuttavilta kuin ne kuulostivatkin.

”Tietenkin. En koskaan valehtelisi sinulle”, kuningatar sanoi. Garnet nyökytteli ja sanoi uskovansa. Olihan tietysti mahdollista, että asia tosiaan oli niin.

                      Samassa pitkä, hopeahiuksinen mies asteli huoneeseen. Garnetille tuli epämääräinen tunne, että hän oli nähnyt miehen jossain aiemminkin. Juuri nyt hän ei vain kyennyt muistamaan, missä ja milloin tämä oli tapahtunut.

”Näyttelenkö minäkin jotain osaa tässä kohtauksessa?” mies sanoi ivallisen kohteliaalla äänellä ja loi prinsessaan samalla röyhkeän katseen.

”Kohtauksessa?” Garnet sanoi epäuskoisella äänellä.

”Niin, kohtauksessa tässä kauniissa näytelmässä”, mies sanoi salaperäisesti. ”Ritari valkoisen ratsun selässä ja kaunis prinsessa. Kertomus traagisesta rakkaudesta. Voittaakseen murheen prinsessan täytyy nukkua sata vuotta.”

”Sinä… Minä olen nähnyt sinut aiemmin…” Garnet sanoi. Hän mieleensä tulvi kuvia linnassa hiippailleesta pitkästä miehestä ja sitten kuva miehestä Trenon huutokaupassa. Nyt tuo mies seisoi hänen edessään.

”Vaikuttaa siltä, että kohtalomme oli tavata uudestaan”, mies sanoi hymyillen vinosti. ”Suloinen enkelini, tulehan luokseni.” Mies käveli Garnetin luokse ja tarttui tätä vyötäisiltä. Ennen kuin tämä edes ehti vastustella, hän oli vetänyt tytön itseään vasten.

”Minä vien sinut unien maailmaan”, mies sanoi ja kohotti toisen käsistään Garnetin pään päälle. Hän kuiskasi loitsun oudolla kielellä, ja tyttö retkahti hervottomana hänen käsivarsilleen.

”Hän on kaunis jopa nukkuessaan”, mies huomautti kuningatar Brahnelle, joka tyytyi tuhahtamaan kommentille. Tämä kutsui Zornin ja Thornin paikalle ja käski näiden edetä suunnitelman mukaan. Nämä ottivat prinsessan miehen käsivarsilta ja kantoivat unessa olevan tytön pois huoneesta.

***

Zorn ja Thorn raahasivat prinsessa Garnetin linnan kellareihin. He kantoivat tämän suureen huoneeseen ja asettivat tämän pyöreän pöydän päälle huoneen perälle.

”Hyvää syntymäpäivää, prinsessa”, Zorn sanoi ivallisesti.

”16-vuotiaaksi prinsessa tullut on. Eidolonit viedä häneltä viimein voimme me”, Thorn hyppi innoissaan paikallaan.

                      Hovinarrit alkoivat tanssia pöydän ympärillä oudonnäköistä tanssia. Samalla he alkoivat lausua loitsua. Vuoronperään kumpikin. Ensin Zorn ja sitten Thorn.

”Ikuisen elämän eidolonit”, Zorn lausui hartaasti tanssiessaan.

”Rajattoman voiman eidolonit”, Thorn jatkoi.

”Nouskaa 16-vuotisesta unesta.”

”Irrottautukaa 16 vuoden odotuksen jälkeen”, sanat saivat sinisen valon nousemaan Garnetin kehosta.

”Aika on tullut”, Zorn huudahti.

”Aika on nyt”, Thorn kiljui. Samalla hetkellä prinsessa nousi ilmaan ja hänen päänsä retkotti hervottomana. Pitkät mustat hiukset valuivat suorina alaspäin.

”Tule ulos”, Zorn aloitti.

”Odin, pimeyden sotilas”, Thorn jatkoi.

***

Zidane käveli hitaasti portaita alas observatoriolle. Freya seisoi pyöreän rakennuksen keskellä ja näytti huolestuneelta. Zidane ei ollut nähnyt naista koskaan niin avuttomana ja vihaisena.

”Kerro minulle. Miksi luulet hiekkamyrskyn kadonneen?” nainen kysyi huomatessaan nuoren miehen.

”En tiedä”, Zidane sanoi vaivautuneena. ”Yllätyin jo pelkästään siitä, että täällä edes oli hiekkamyrsky.”

”Tiesitkö, että hiekkamyrsky oli tuhansia vuosia vanha, eikä se ole koskaan aiemmin kadonnut kertaakaan”, Freya sanoi vihaisesti. ”Ehkä Brahne on tämän takana.”

                      Zidane katsoi naista pohtivasti. Hän ei ollut niinkään varma, että Brahne yksin olisi kaiken takana. Tämä oli kuitenkin ollut tunnettu lempeydestään vielä vuosi sitten.

”Olen enemmänkin huolissani miehestä, joka hänellä oli mukanaan”, hän viimein sanoi.

”Niin se mies… Kukakohan hän oikein on?”  Freya sanoi ja vajosi sitten hiljaisuuteen. Hetken päästä hän kääntyi takaisin Zidanen puoleen: ”Aion mennä alas tutkimaan, miksi myrsky oikein katosi.”

                      Zidane totesi, että oli juuri aikonut ehdottaa samaa. Hän lupautui lähtemään naisen mukaan ja ehdotti, että he kävisivät myös hakemassa Vivin ja Quinan majatalosta mukaansa. Apuvoimat eivät varmaankaan olisi turhia, jos Brahne todellakin aikoi hyökätä Cleyraan. Ei sillä, että Zidane olisi omia kykyjään taistelussa epäillyt, mutta siltikin oli parempi, jos heitä olisi useampi. Kaksikko juoksi siltaa pitkin majatalolle. Quina lähti ilomielin heidän mukaansa, sillä hän ei ollut omien sanojensa mukaan löytänyt kaupungista tarpeeksi ”nami-namia”. Vivi sen sijaan epäröi hieman, mutta lähti kuitenkin ystäviensä mukaan, sillä Puckin oli taas kadonnut jonnekin.

                      Ystävykset poistuivat kaupungista ja kapusivat tikapuut alas. He kävelivät kaikessa rauhassa ikkunakäytävän läpi. Käytävää seuraavan hiekkapyörrehuoneen pyörteet olivat pysähtyneet ja huoneessa seisoskeli kaksi alexandrialaista soturia. Brahne oli mitä ilmeisimmin tosiaan hyökkäämässä Cleyraan. Sotilaat huomasivat tulijat ja hyökkäsivät välittömästi näiden kimppuun. Vivi iski näitä heti tuliloitsulla. Toinen sotilaista ryntäsi karkuun, mutta toinen jäi uhmakkaasti taistelemaan ja hyökkäsi Freyan kimppuun miekallaan huitoen. Freya oli kuitenkin nopeampi ja ponnisti itsensä ilmaan. Hetkessä hän laskeutui sotilaan taakse ja työnsi keihäänsä tämän ruumiin läpi. Veri valui maahan ja värjäsi hiekan punaiseksi. Vivi tuijotti kuollutta naista ja tunsi lievää pahoinvointia.

                      Zidane viittoi muita jatkamaan matkaa, hänkään ei halunnut katsella ruumista yhtään pidempää kuin oli pakko. Seuraavassa huoneessa heidän kimppuunsa hyökkäsi jälleen kaksi alexandrialaista sotilasta, mutta nämä pakenivat paikalta Vivin loihdittua yhden suuren salaman.

                      Nelikko ryntäsi kohti kiikkerää puusiltaa, mutta eivät ehtineet kuin sen puoleenväliin, kun he kuulivat tutun äänen takaansa.

”Bingo”, Puck huudahti ja sai toverukset kääntymään ympäri. Puck juoksi suoraan Freyan luokse välittämättä muista lainkaan. ”Freya! Kaupunki on vaarassa! Sinun täytyy tulla heti takaisin!” hän huudahti.

”Ei, minun pelkoni ovat toteutuneet”, Freya mutisi. ”Tulen välittömästi, herrani”, hän sanoi Puckille ja lähti seuraamaan tätä takaisin Cleyraan. Zidane, Vivi ja Quina juoksivat perässä.

                      Kun he saapuivat takaisin Cleyran portille, Freya näki vanhan tuttunsa Danin. Tätä piiritti kaksi mustaa maagia.

”Kuinka kehtaatte tulla tänne!” tämä huusi. Ne jäivätkin tämän viimeisiksi sanoiksi, sillä toinen maageista kohotti kätensä ja suuntasi tuli-loitsun tähän viattomaan sivulliseen. Dan syttyi liekkeihin ja kuoli luultavamminkin hirvittäviin tuskiin tulen polttaessa ensin hänen karvansa, sitten ihon ja lopulta koko kehon.

                      Kaksi rottanaista ryntäsi paikalle ja huomasi järkyttyneen paikallaan seisovan nelikon.

”Olkaa kilttejä ja auttakaa meitä!” toinen naisista huudahti.

”Kaupunki on täynnä demoneita!” toinen kirkui. Samassa naisten taakse ilmestyi kaksi valopalloa, jotka muuttuivat hetkessä mustiksi maageiksi. Nämä tappoivat naiset sumeilematta tieltään ja hyökkäsivät sitten kohti Zidanea ja kumppaneita.

                      Zidane seivästi miekallaan toisen maageista, ja Quinan onnistui iskeä toinen kuoliaaksi haarukallaan ennen kuin nämä ehtivät tehdä mitään. Ystävykset ryntäsivät ylös portaita kaupunkiin. Majatalon edustalla he näkivät rottaperheen, jota kaksi maagia piiritti. He ryntäsivät perheen avuksi ja onnistuivat surmaamaan maagit juuri ajoissa. Perhe ryntäsi kohti vasemmalla olevaa siltaa paetakseen, mutta siellä heitä vastaan tulikin musta maagi, joka tappoi kylmäverisesti perheen isän. Vivi suuntasi raivoissaan suuren jääpuikon kohti maagia ja lävisti tämän sillä.

                      Zidane ohjasi perheen oikealle portaisiin. He pääsivät turvallisesti seuraavalle tasanteelle, mutta siellä heitä vastassa oli jälleen kaksi mustaa maagia. Näiden onnistui teurastaa perheen äiti lasten silmien edessä ennen kuin Zidane ehti tappaa toisen mustista maageista miekallaan. Freya hyppäsi paikalle ja keihästi jäljelle jääneen maagin.

                      Zidane nappasi itkevät lapset kainaloonsa ja lähti juoksemaan kohti portaita. Ainoa mahdollisuus pelastaa lapset oli saada nämä turvaan katedraaliin. Sieltä käsin olisi myös luultavasti helpompi puolustautua maageja vastaan. Juuri kun ystävykset saapuivat katedraalin edustalle, ilma täyttyi valopalloista ja pian heitä piiritti useampikin maagi. Heillä ei ollut pakomahdollisuutta. Maagit kohottivat käsiään. Zidane mietti kuumeisesti, miten onnistuisi pelastamaan edes lapset, mutta mitään mahdollisuutta ei näyttänyt olevan. Juuri ennen kuin maagit ehtivät suunnata tappavan tuliloitsunsa heitä kohti, jostain ylhäältä syöksyi rottamies, joka keihästi hyvin nopeasti puolet maageista. Tämä liikkui nopeammin kuin kukaan, jonka Zidane oli aiemmin nähnyt. Hän ei kuitenkaan jäänyt ihmettelemään, vaan tyrkkäsi lapset Quinalle ja hoiteli itse loput hämmentyneistä maageista miekallaan.

”Juoskaa!” avuksi tullut muukalainen huusi. Kaikki juoksivat sisälle katedraaliin. Zidane kääntyi muukalaiseen päin vielä ennen poistumistaan:

”En tiedä, kuka olet, mutta olen sinulle velkaa yhden”, hän sanoi ja paineli sitten muiden perässä sisälle.

                      Muukalainen käveli rauhallisesti muiden perässä sisälle katedraaliin. Freya ryntäsi hän luokseen kyyneleet silmissään.

”Sir Fratley!”, tämä huudahti, ”Olen kaivannut sinua niin paljon! Aloin etsiä sinua välittömästi lähdettyäsi Burmeciasta… Missä oikein olet ollut kaikki nämä vuodet? Missä maailman kolkilla sinä olet vaeltanut?” Freya veti syvään henkeä yrittäen rauhoittaa itseään. Hän oli vihdoin saanut rakkaansa takaisin.

”Minun rakas Fratleyni… Kiipesin korkeimmille vuorille vain kuullakseni huhuja sinun voitoistasi… Etsin syvimmistä laaksoista vain löytääkseni sinun jalanjälkesi… Mutta en koskaan löytänyt sinua. Lopulta kuulin jotain, mitä en voinut kestää.”

”Sanoitko olevasi Freya?” Sir Fratley kysyi. ”Luulenpa, että tämä on ensimmäinen kerta, kun tapaamme.”

”Mitä… mitä sinä juuri sanoit?” Freya huudahti järkyttyneenä.

”Olen pahoillani, mutta en muista sinua elämässäni”, Sir Fratley vastasi aidosti pahoittelevaan sävyyn.

                      Freya näytti kauhistuneelta. Hän näytti lapselta, jolta joku oli vienyt tikkarin kädestä.

”Sinä et voi olla unohtanut minua”, hän huusi, ”Se olen minä, Freya! Burmecian Freya!”

”Olen pahoillani…” Sir Fratley sanoi.

                      Zidane, joka oli seurannut keskustelua sivusta, ryntäsi nyt paikalle ja katsoi Sir Fratleyta hyvin hämmästyneenä. Hänkään ei voinut uskoa kuulemaansa.

”Odotas vähän kaveri! Sinä et voi olla tosissasi. Tässä on Freya, kadotettu rakkautesi! Miten voit olla unohtanut hänet? No, sano jotain!” hän raivosi. Jos hän johonkin todella uskoi, se oli aito ja ikuisesti kestävä rakkaus, eikä hän voinut vain sivusta katsella Freyan murtumista.

”Zidane… älä…” Freya kuiskasi.

”Mitä? Sinä olet etsinyt tätä kaveria vuosia, ja nyt hän on tässä edessäsi!” Zidane huudahti päin naisen kasvoja. Hän ei voinut uskoa tätä todeksi.

                      Burmecian kuningas käveli rauhallisesti paikalle ja katsoi vuoron perään jokaista. Sitten hän käveli Sir Fratleyn eteen.

”Fratley! Muistatko minut, Burmecian kuninkaan?” hän kysyi tiukasti. Fratley katsoi vanhaa rottaa pitkään ja puisteli sitten päätään.

”Pelkäänpä, että en”, hän vastasi.

”Mahdotonta! Oletko unohtanut kaiken menneisyydestäsi?” kuningas kauhisteli, ”Sittenpä kysyn sinulta yhtä asiaa:  mikä tuo sinut takaisin Burmeciaan? Oletko kuullut kriisistä täällä Cleyrassa, jonka asukkaat ovat veljiämme?”

”Itse asiassa…” Fratley aloitti.

”Itse asiassa, minä kerron teille!” joku huusi katedraalin ovelta.

                      Puck käveli reippaasti sisään katedraaliin ja nyökkäsi nopeasti isälleen ennen kuin aloitti kertomuksensa.

”Minä löysin Fratleyn matkatessani maailmalla. Ja kuten voitte arvata, hän ei tiennyt, kuka minä olin tai edes, kuka hän itse oli. Mutta kuullessaan, että Burmeciaan oli hyökätty ja Cleyra oli vaarassa, hänen uskolliset muistonsa lohikäärmeritareista toivat hänet takaisin tänne”, Puck kertoi täyden hiljaisuuden vallitessa.

”Lohikäärmeritari… Kerran minua kutsuttiin sillä nimellä, mutta se on kaikki, mitä pystyn tällä hetkellä muistamaan”, Fratley sanoi hiljaa. Freya ojensi kätensä miestä kohti.

”Fratley”, hän kuiskasi.

”Minun täytyy mennä”, mies sanoi kiireesti, hyppäsi ulko-ovelle ja juoksi ulos ennen kuin Freya ehti koskettaa häntä. Freya ei tehnyt elettäkään seuratakseen häntä.

”Etkö aio mennä hänen peräänsä?” Zidane kysyi ihmeissään. Hän itse olisi ainakin mennyt prinsessa Garnetin perään.

”En. Olen onnellinen, kun tiedän hänen edes olevan elossa”, Freya vastasi väsyneesti.

”Olen pahoillani”, Puck puuttui puheeseen, ”Tiesin, ettet ollut valmis tapaamaan häntä, mutta nyt kun Cleyra on vaarassa ja kaikkea…”

”Ei se mitään, teidän korkeutenne”, Freya sanoi ja yritti hymyillä.

”No, minä menen nyt hänen peräänsä. Nähdään myöhemmin!” Puck huudahti ja vilkutti nopeasti isälleen. Sitten hän juoksi myös ulos ovesta Fratleyn perässä.

”Odota, Puck! En ole nähnyt sinua aikoihin!” kuningas huusi epätoivoisesti.

                      Samassa Vivi ja Quina astelivat paikalle katedraalin muista osista. Vivi katsoi hämmästyneenä ovelle vain nähdäkseen vilauksen Puckin hännänpäästä.

”Mitä? Oliko tuo Puck?” hän kysyi. ”Mitä oikein tapahtuu? Freya, itketkö sinä?” hän kyseli huolestuneena hiljaisessa huoneessa.

”Miten ironista”, Freya sanoi katkerasti. ”Löydän miehen, josta olen unelmoinut loputtomasti, vain todetakseni, ettei hän muista, kuka olen.” Freya kääntyi katsomaan Zidanea: ”Zidane, vihollista ei ole vielä voitettu. Meidän täytyy ryhdistäytyä”.

                      Zidane ei ehtinyt sanoa naiselle mitään, sillä juuri samalla hetkellä ylipappi alkoi huutaa kauhuissaan ja osoitti harppua. Alexandrian Beatrix seisoi harpun luona ja poimi maagisen kiven sen päältä käteensä.

”Nyt, kun minulla on tämä kivi, voin jättää kaupunkinne rauhaan”, nainen sanoi kylmän rauhallisesti luoden samalla halveksivan katseen jokaiseen huoneessa olijaan ja juoksi ulos katedraalista. Zidane ei epäröinyt hetkeäkään, vaan juoksi naisen perään. Quina, Vivi ja Freya seurasivat häntä.

”Luuletko pääseväsi pakoon noin vain?” Zidane huusi päästyään ulos. Beatrix kääntyi ja loi häneen salamoivan katseen samalla hetkellä, kun hänen ystävänsä ehtivät hänen rinnalleen.

”Päästä pakoon… hahah”, nainen naureskeli, ”Olet suurempi typerys kuin osasin kuvitellakaan. Oletko jo unohtanut, miten pahasti pieksin teidät Burmeciassa?”

”Oletko siis itse niin typerä, ettet lopeta sitä minkä aloitit?” Freya huusi naiselle takaisin raivoisasti.

”Sinä saat maksaa!” Vivi yhtyi raivoon.

”En löydä herkkuja tästä kaupungista, joten me kokata sinusta aamiaista!” Quinakin huusi.

”Joten antakaa minun murskata harhakuvitelmanne suuruudestanne”, Beatrix vastasi huutoihin tylysti. ”Olen kyllästynyt tähän pelleilyyn!”

                      Beatrix nosti miekkansa pystyyn ja mutisi sanoja muinaisella kielellä, jota kukaan nuorista ei tuntenut. Ilmaa pyyhkäisi valtava näkymätön aalto, joka heitti heidät vasten katedraalin seinää.

”Minä lähden jalokiven kanssa nyt”, Beatrix totesi kylmästi ja viittasi lähellä seisoneen mustan maagin luokseen. Maagi muuttui valopalloksi, ja Beatrix hyppäsi ilmaan kadoten pallon sisään. Pallo kohosi korkeuksiin ja katosi näkyvistä.

                      Zidane kampesi itsensä pystyyn ottaen tukea seinästä. Tuo nainen oli liian voimakas. Hän tähysi taivaalle, mutta ei nähnyt enää merkkiäkään valopallosta

”He katosivat…” hän totesi. ”Mitäs nyt, Freya?” hän kysyi naiselta, joka oli myös saanut itsensä jotenkin jaloilleen.

”Hyvä kysymys”, nainen totesi tietämättä, mitä sanoa. ”Zidane! Takanasi!” hän huudahti samassa, sillä joukko maageja marssi juuri portaita ylös.

                      Zidane käännähti ympäri valmiina käymään taisteluun, mutta maagit eivät hyökänneetkään. Ensimmäinen maageista muuttui valopalloksi, kuten toverinsa vain hetkeä aiemmin.

”Minä aion seurata heitä!” nuorimies huudahti. ”Seuratkaa minua!” Zidane toimi kuten Beatrix aiemmin ja hyppäsi ilmaan valopallon alapuolella. Hänkin katosi, ja pallo kohosi korkeuksiin. Vivi huusi kauhistuneena hänen peräänsä.

                      Freya katseli valopallon nousua taivaalle ja kääntyi sitten puhumaan pienelle maagille.

”Minä tuskin koskaan palaan tähän paikkaan”, hän sanoi, ”Sitä paitsi, tämä saattaa olla sinun viimeinen mahdollisuutesi saada selville, kuka oikeastaan olet… Tule, Vivi, näytä meille rohkeutesi”, hän huudahti ja hyppäsi seuraavan valopalloksi muuttuneen maagin kyytiin.

                      Vivi keräsi rohkeutta hetken, mutta tiesi, että hänen olisi tehtävä samoin, jos halusi vielä tavata ystävänsä. Hän pinnisti kaikki voimansa ja hyppäsi viimeisen maagin mukaan, kun tämäkin muuttui valopalloksi. Quina jäi hetkeksi yksin tuijottelemaan taivaalle.

”Minä ei tykätä korkeuksista”, tämä totesi ja lähti juoksemaan portaita alas.

 

 LUKU III

PRINSESSAA PELASTAMASSA

 

Kuningatar Brahne seisoi ilmalaivansa Red Rosen keulassa ja katseli alapuolellaan aukeavaa näkymää. Valtava jättimäinen puu ja sen latvassa kaunis kaupunki, Cleyra, näytti niin korkealta melkein pieneltä. Hän piteli kädessään mustanvihreänä kiiltelevää kiveä ja hykerteli mielissään.

”On aika…” hän sanoi voitonriemuisena itsekseen, ”Ilman kutsujan voimiaan Garnet on täysin avuton. Tämän Synkän Materian avulla minä vihdoin pitelen käsissäni eidolonin voimaa. Nyt saan selville, ovatko Kujan puheet totta. Odin, tule luokseni!” hän huudahti ja kohotti käsissään olevan kiven päänsä yläpuolelle.

                      Kivi kuningattaren käsissä alkoi hehkua synkkää valoa. Seuraavassa hetkessä Cleyran yläpuolelle ilmaan avautui musta portti. Portista ratsasti ulos valkoisen hevosen selässä sarvipäinen, kookas mieshahmo. Tämä katsoi hetken Cleyraa ja asetti sitten kädessään olevan keihään tanaan yllyttäen hevostaan hurjaan laukkaan. Hevonen syöksyi kovaa ravia suoraan alas kohti Cleyraa. Ilma täyttyi lieskoista ja paksusta savusta. Kuningatar tunsi rikin katkun nenässään. Kun savu viimein haihtui, oli Odin kadonnut ja valtava puunrunko pirstoutunut kyteväksi tuhkakasaksi. Vain muutama juuri oli säästynyt. Kuningatar tuijotti kauhuissaan, mutta samalla innoissaan pelottavaa näkyä. Hän oli saanut käsiinsä valtavamman voiman kuin olisi ikinä voinut uskoa.

***

Kolme valopalloa nousi ilman halki kohti Red Rosea. Ne lensivät sen kannelle ja pujahtivat sitten riviin asetettuihin patoihin. Pian kolmesta padasta hyppäsivät esiin Zidane, Vivi ja Freya. Nämä katselivat hetken hämmentyneinä ympärilleen.

”Huh… näittekö tuon?” Zidane henkäisi viimein pitkän hiljaisuuden jälkeen.

”Cleyra… Puck… Quina… He ovat kaikki mennyttä”, Vivi kuiskasi tuskin kuuluvasti.

”Hemmetti!” Zidane kirosi. ”Mutta mitä tapahtui Beatrixille? Olen varma, että hän on jossain täällä laivalla”.

                      Zidane juoksi ilmalaivan toisessa päässä oleville portaille ja niitä ylös yläkannelle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tutkia paikkoja enempää, sillä hän kuuli läheneviä askelia laivan sisäosiin vievän oven takaa. Nopeasti hän juoksi takaisin alas ja käski ystäviään piiloutumaan portaiden taakse. He ehtivät juuri ajoissa turvaan, sillä hetkeä myöhemmin ovi yläkannella avautui ja Beatrix asteli kannelle. Tämä käveli kohti laivan keulaa ja tervehti vastaan tullut sotilasta.

”Tervetuloa takaisin, kenraali”, sotilas sanoi kohteliaasti.

”Kuinka hänen majesteettinsa voi?” Beatrix kysyi.

”Hän on odottanut paluutanne innokkaasti”, sotilas vastasi, ”Olen varma, että hän osoittaa teille kiitollisuutta voitostamme. Teidän ylivoimaisuutenne on osoitettu nyt varmasti. Steiner ja hänen Pluton ritarinsa eivät ole mitään teihin verrattuna.”

                      Beatrix kohotti kätensä varoittavasti ja katsoi hitusen vihaisesti ja arvostelevasti sotilasta.

”Tuo riittää!” hän sanoi melkoisen kipakasti.

”Antakaa minulle anteeksi, kenraali”, sotilas korjaili heti sanojaan pahoittelevaan sävyyn.

”Ilmoittakaa hänen majesteetilleen, että raportoin hänelle välittömästi”, Beatrix sanoi, eikä kiinnittänyt anteeksipyyntöön ollenkaan huomiota. Sotilas tyytyi nyökkäämään ja avasi takanaan olevan oven. Hän marssi sisälle. Kenraali Beatrix jäi seisomaan kannelle miettivän näköisenä.

”Tämä on typerää. Yksin minun joukkoni olisivat riittäneet Cleyran hoitelemiseen”, hän mutisi itsekseen. ”Miksi kuningatar vaatimalla vaati mustien maagien ja eidolonien käyttämistä. Minä en harjoitellut kaikkia näitä vuosia ollakseen kenenkään varmistajana…”

                      Alexandrialainen sotilas tuli kannelle perässään kolme mustaa maagia. Hän komensi maagit menemään alakannella oleviin patoihin ja lentämään Alexandriaan. Beatrix katseli tapahtumia sivusta synkkänä. Sotilas tervehti häntä ja poistui paikalta. Kolme valopalloa lähti leijumaan Alexandrian suuntaan.

”… Heidän ja minun välillä ei ole eroa. Seuraamme vain sokeasti käskyjä. Minun sydämelläni ja tahdollani ei ole väliä…” Beatrix huokasi katkerasti, ”…ehkä Steiner oli oikeassa”. Hän kohautti olkapäitään ja nykäisi edessään olevan oven auki. Sitten hän marssi kuningattaren puheille, vaikka sotilas ei ollutkaan vielä kutsunut häntä sisään.

                      Beatrixin poistuttua näkyvistä Zidane juoksi hiljaa mutta nopeasti portaat ylös ja painoi korvansa puista ovea vasten kuullakseen, mitä sen takana puhuttiin. Myös Vivi ja Freya tulivat hänen luokseen kuuntelemaan. Kuningatar Brahnen kantavaa ääntä ei ollut vaikea erottaa.

”Beatrix”, tämä huudahti, ”Saitko esineen?”

”Tässä se on”, Beatrix vastasi ja ojensi punaisen kiven kuningattarelle. Tämä sieppasi sen riemuissaan paksuihin käsiinsä, joiden valkoinen nahka roikkui hauisten kohdalta etovasti.

”Kyllä, tämä se on…” kuningatar iloitsi, ”Tämän avulla voin viimein… Ei, tarvitsen vielä yhden. Minun täytyy saada viimeinen jalokivi”.

”Ei kiitoksen sanaa…” Beatrix mutisi itsekseen. Kuningatar ei kuitenkaan kuullut hänen sanojaan.

”Beatrix, hanki minulle viimeinen kivi!” tämä sanoi käskevästi.

                      Beatrix huokasi. Oli kai ollutkin liikaa odottaa, että kuningatar olisi ollut hänelle kiitollinen.

”Kyllä teidän majesteettinne”, hän sanoi. ”Muuten, miten prinsessa voi?” Nuori tyttö oli aina ollut lähellä hänen sydäntään, ja hän oli todellakin hieman huolissaan tämän hyvinvoinnista.

”Garnet…” kuningatar totesi kuivasti, ”Otin eidolonit häneltä. Minulla ei ole enää käyttöä hänelle”.

”Mitä oikein tarkoitatte, teidän majesteettinne?” Beatrix kysyi aavistellen pahaa.

”Garnet on tehnyt rikoksen. Minä teloitutan hänet jalokiven varastamisesta”, kuningatar sanoi säälimättömällä äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan kenraalin selkää pitkin.

”Mitä?” Beatrix huudahti.

”Älä pakota minua toistamaan itseäni” kuningatar sanoi julmasti, ”Kun palaamme Alexandriaan, Garnet mestataan. Nyt mene etsimään viimeinen jalokivi!”

***

Oven takana seisovasti Zidanesta tuntui, ettei hän saisi henkeä. Hänen rakas Daggerinsa oli kuolemanvaarassa.

”Dagger!!!” hän huudahti raivoissaan.

”Rauhoitu!” Freya tarttui ystäväänsä olkapäistä, ettei tämä olisi riuhtaissut ovea auki ja marssinut suoraan Beatrixin ja kuningatar Brahnen syliin. ”Taisteleminen nyt on hyödytöntä. Sitä paitsi heillä olisi edelleen prinsessa vankinaan”.

”Mitä sinä oikein höpiset? Jäisin vain seisomaan tähän? Minun pitää päästä Alexandriaan ennen Brahnea!” Zidane raivosi. ”Ainoa kysymys on, miten…” hän mutisi jo huomattavasti hiljaisemmalla äänellä.

                      Vivin silmiin leimahti toivon kipinä. Hän kääntyi Zidane puoleen ja nykäisi tätä hihasta.

”Seuraa minua”, hän sanoi ja juoksi portaat alas. Zidane ja Freya seurasivat pientä maagia ihmeissään. Tämä vei heidät patojen luokse ja näytti tyytyväiseltä.

”Muistatko, miten sotilas lähetti näiden patojen avulla mustat maagit Alexandriaan?” Vivi kysyi Zidanelta. Tämä nyökkäsi ja näytti ymmärtävän ajatuksen. Heidän tarvitsi vain mennä patoihin ja lentää valopallojen avulla Alexandrian linnaan. He olisivat perillä hetkessä ja ehtisivät pelastaa prinsessan ennen kuin Brahne saapuisi joukkoineen paikalle. Zidane nyökkäsi maagille ja hyppäsi ensimmäiseen pataan. Vivi ja Freya seurasivat nuoren miehen esimerkkiä, ja pian taivaalla leijui kolme valopalloa kohti Alexandriaa.

***

Steiner istui katosta roikkuvan häkin pohjalla. Hän oli tuskastunut. Mitään pakokeinoa ei tuntunut olevan. Tuijottaessaan kaukana olevaa lattiaa hän näki kahden alhaalla olevan sotilaan poistuvan paikaltaan. Nopeasti hän ponkaisi jaloilleen.

”On tullut aika paeta!” hän huudahti.

”Miten?” Marcus kysyi häneltä, mutta hän ei osannut vastata.

                      Marcus katseli ympärilleen. Korkean huoneen seinää kiersi muutaman metrin levyinen käytävä, joka oli tismalleen samalla korkeudella kuin häkki. Marcus siirsi katseensa kattoon. Häkki oli pultattu kiinni, mutta näytti siltä, että vähäinenkin lisäpaino voisi saada sen putoamaan.

”Minulla on ajatus”, Marcus sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän käski Steineria asettumaan häkin vasempaan reunaan ja meni itse oikeaan. Sitten hän selitti, että jos he saisivat häkin heilumaan tarpeeksi nopeasti, se luultavasti irtoaisi katosta ja lennähtäisi huonetta kiertävälle käytävälle. Steiner nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Tämä olikin luultavasti ainoa varteenotettava keino.

                      Miehet alkoivat heiluttaa häkkiä edestakaisin. Sen liikkeelle saaminen ei ollut helppoa. Häkki tuntui heilahtavan korkeintaan millimetrin suuntaan tai toiseen. Pikku hiljaa he saivat kuitenkin vauhdin kiihtymään, ja vartin päästä ylhäältä alkoi kuulua jo narinaa. Häkki heilui hurjaa vauhtia ja yhtäkkiä pultit katossa pettivät ja se lennähti kovaa vauhtia oikealle. Se tömähti seinää vasten ja putosi käytävälle hirveän rysähdyksen kera. Lukko häkin ovessa vääntyi, ja Steiner sai kammettua helposti sen auki. Vasta nyt hän tuli ajatelleeksi, että jos lukko ei olisi vääntynyt, he eivät olisi voineet mitenkään päästä pois häkistä.

                      Nopeasti miehet juoksivat käytävää pitkin ylös johtaville tikkaille. He kapusivat tikkaat ylös ja tulivat pyöreään huoneeseen. Huoneessa ei ollut ketään, mutta sen seinustalle oli asetettu sekä Steinerin että Marcuksen miekka. Miehet ottivat miekkansa ja lähtivät eteenpäin seuraavaan huoneeseen.

”Minä häivyn nyt! Minun täytyy pelastaa veljeni”, Marcus huikkasi ja ryntäsi pois paikalta jättäen ritarin yksin.

”Senkin sydämetön roisto!” Steiner kirosi miehen perään.

                      Samalla hetkellä huoneeseen laskeutui kolme valopalloa, jotka muuttuivat Zidaneksi, Viviksi ja Freyaksi. Steiner tuijotti kolmikkoa silmät selällään. Mitä nämä tekivät Alexandriassa ja miten nämä oikein olivat yhtäkkiä ilmestyneet paikalle? Zidane tiedusteli ritarilta, olivatko he saapuneet Alexandriaan. Ritari tuijotti entistä äimistyneempänä nuorta miestä ja alkoi sitten näyttää vihaiselta.

”Mitä? Ei minulla ole aikaa sinun typerille kysymyksillesi! Minun täytyy paeta näistä tyrmistä ja pelastaa prinsessa”, hän kivahti.

”No, mennään sitten”, Zidane sanoi ja juoksi Freya ja Vivi kintereillään pois huoneesta. Steiner mutisi jotain siitä, että kaikki jättivät hänet jälkeen, ja kolisteli sitten kolmikon perässä ulos vankityrmistä.

”Pidä kiirettä, ruosteläjä! Dagger on vaarassa”, Zidane sanoi kuulostaen ärtyisältä, vaikka yleensä hän oli aina edes hieman leikkisä.

”Mistä sinä oikein puhut? Olen saanut tarpeekseni sinun höpinöistäsi”, Steiner tiuskaisi takaisin.

                      Vivi kääntyi katsomaan ritaria surullisin ja hätääntynein silmin, jotka olivat nyt aivan tummankeltaiset.

”Se on totta”, hän kuiskasi. ”Olimme äsken Red Rosella ja kuuntelimme Brahnen puheita. Hän sanoi palaavansa Alexandriaan ja teloittavansa Daggerin”.

”Onko se todella totta?” Steiner kysyi huolestuneena.

”Jep, meillä on suunnilleen puolituntia aikaa”, Zidane vastasi.

                      Nelikko juoksi ulos tyrmistä ja näki Marcuksen seisovan tyrmien ulkopuolella kuin tämä olisi odottanut heitä.

”Marcus?!” Zidane huudahti hämmästyneenä.

”Varokaa, suljen tämän portin”, Marcus sanoi ja huitaisi kädellään. Hän kiersi suurta puista pyörää, ja metallinen portti laskeutui tyrmien sisäänkäynnin eteen jättäen taakseen kaksi alexandrialaista sotilasta.

”Mitä sinä teet täällä?” Zidane kysyi ystävältään.

”Se on pitkä juttu… Minä lähden nyt Synkkään metsään pelastamaan Blankia”, Marcus totesi.

”Onnea matkaan! Minä koitan löytää Daggerin”, Zidane sanoi ja heilautti kättään poisjuoksevalle ystävälleen.

                      Zidane johdatti muut linnan sisempiin osiin. He hiipivät hiljaa ensin suureen aulaan, sitten valtavaa portaikkoa pitkin ylös. Steiner viittasi heitä seuraamaan itseään kuningattaren ja prinsessan yksityisiin tiloihin. Hän kolisteli suoraa päätä kuningattaren huoneeseen, jossa tämä toisinaan otti myös vastaan vieraita. Huoneessa ei ollut ketään. Kynttiläkruunu katossa loi keltaista valoa, mutta takassa ei ollut tulta. Nelikko pyöri hetken ympyrää huoneessa, mutta sieltä ei näyttänyt pääsevän muualle kuin kuningattaren makuuhuoneeseen. Zidane nojasi turhautuneena kättään seinustalla olevaan kynttelikköön. Samassa kynttelikkö heilahti taaksepäin, ja poika horjahti. Kuului narinaa ja kiven kirskuntaa kiveä vastaan. Takkaan oli avautunut ovi.

                      Hetkeäkään epäröimättä Zidane syöksyi salaovesta sisään. Hän juoksi melkein liian nopeasti, sillä lyhyen käytävän päässä ammotti tyhjyys. Zidane katsoi hämmästyneenä eteensä. Hän oli saapunut pyöreään torniin, jonka läpi kulki metallinen putki. Putkeen oli kiinnitetty pyörivä silta, jota pitkin pääsi tornin toiselta puolelta alkaviin portaisiin. Zidane astui sillalle muiden seuratessa nopeasti perässä. Hän tunsi ilmavirran hiuksissaan ja kasvoillaan, kun silta käännähti ja hän pääsi astumaan portaikolle. Ripeästi hän lähti kulkemaan kierreportaita alaspäin.

                      Portaat tuntuivat jatkuvan ikuisesti. Zidane tuskaili mielessään ajan käyvän vähiin. He joutuivat ylittämään vielä toisenkin pyörivän sillan ennen kuin tornista lähti ovi takaisin linnaan. He astuivat suureen ja korkeaan huoneeseen. Huoneen perällä pöydällä makasi liikkumattomana prinsessa Garnet. Prinsessan vierellä seisoivat hovinarrit, Zorn ja Thorn. Kuullessaan nelikon astuvan huoneeseen nämä käännähtivät ympäri ja juoksivat heitä vastaan.

”Mitä hemmettiä te täällä teette?” Zorn kiljaisi ja hyppäsi tasajalkaa ilmaan.

”Niin turhantouhukkaita te olette! Armoa ei enää!” Thornkin huudahti ja alkoi myös pomppia paikallaan.

                      Zorn ja Thorn alkoivat mutista loitsuja ääneen. Steinerin ilme muuttui kauhistuneeksi. Hän tiesi, että hovinarrit osasivat käyttää varsin voimakasta magiaa, joka saattoi jopa tappaa. Hän vetäisi nopeasti miekkansa esiin ja huitaisi sillä Thornia. Zidane seurasi esimerkkiä ja hyökkäsi Zornia päin.

                      Kykenemättöminä keskittymään hovinarrit hyppelivät miekan iskujen edestä. Ne väistelivät taitavasti jokaisen viillon. Freyakaan ei saanut niihin osumaa keihäällään. Epämääräinen taistelu pyöri ympäri huonetta, kunnes Vivi sai hovinarrit juoksemaan ulos huoneesta käräyttäessään näiden hatut tuli-taiallaan.

”Hemmetti teidän kanssanne! Me laitamme teidät maksamaan tästä!” Zorn kiljui vielä mennessään.

”Väliä ei meillä ole. Lopettaneet Garnetin kanssa olemme”, Thorn huomautti.

”Te olette myöhässä!” hovinarrit kiljuivat yhteen ääneen ja juoksivat sitten pois paikalta hatut yhä savuten.

                      Zidane antoi miekkansa pudota kiviselle lattialle kolahtaen ja ryntäsi prinsessa Garnetin luokse. Hän painoi hervottoman tytön rintaansa vasten ja tuuditti tätä.

”Dagger, se olen minä”, hän sanoi, mutta tyttö ei reagoinut mitenkään.

”Dagger?” hän huudahti jo kovempaan ääneen ja ravisteli tyttöä hieman. Mitään ei tapahtunut.

                      Steiner vajosi polvilleen pöydän ääreen. Vivin silmät tummuivat, ja hän näytti pohjattoman surulliselta. Freya nojasi hiljaa keihääseensä ja katseli lohdutonta näytelmää sivummalta.

”P- PRINSESSA!” Steiner huusi niin, että ääni kaikui seinistä. ”EEEEEEEEEEEEEIIIIIII!”. Ritari näytti todella synkältä.

”Antakaa minulle anteeksi, prinsessa”, tämä kuiskasi. ”En ansaitse olla ritari, en ansaitse edes elää…”

                      Freya hiipi pöydän viereen ja katsoi Zidanen käsivarsilla lepäävää tyttöä. Tämä näytti uskomattoman rauhalliselta, aivan kuin olisi vain nukkunut. Hän ei voinut uskoa, että tyttö olisi kuollut. Hän ojensi toisen kätensä ja painoi karvaiset sormensa tytön kaulavaltimolle.

”Hänen sydämensä lyö yhä”, hän sanoi rauhallisesti.

”Niin, minä tiedän”, Zidane nyökkäsi. ”Painutaan ulos täältä”. Poika kumartui lähemmäs prinsessan kasvoja. ”Dagger, me saamme sinut kuntoon”, hän kuiskasi tämän korvaan. Sitten hän nosti tytön paremmin syliinsä ja lähti kävelemään pois huoneesta. Freya ojensi hänen miekkansa hänelle, ja hän sujautti sen taitavasti tuppeen.

                      Zidane kantoi prinsessaa käsivarsillaan ja kulki ylös portaita takaisin kuningatar Brahnen huoneisiin. Muut kolme seurasivat hiljaisina perässä. Kun he pääsivät takaisin huoneeseen, josta olivat lähteneet, Freya sulki takan ja kääntyi nuoren miehen puoleen.

”En usko kenenkään seuranneen meitä.”

”Minun kuningattareni!” Steiner alkoi voivotella. ”Miksi olette tehneet tämän… Minä olen omistanut koko elämäni teidän ja prinsessan palvelemiselle… Miksi te vahingoititte prinsessaa? MIKSI?”

”Steiner”, Zidane aloitti, mutta ei tiennyt, miten jatkaa. Hänenkään olonsa ei ollut kovin hyvä. Normaalisti hän olisi kuitannut tilanteen vitsillä, mutta nyt ei ollut oikea hetki sellaiseen. Vivi tepsutteli nuorukaisen luokse ja laittoi toisen kätensä tämän käsivarrelle.

”Zidane”, tämä sanoi hiljaa. ”Luuletko, että hän herää ikinä”. Vivin keltaiset silmät katsoivat prinsessaa huolestuneina.

”Tietenkin”, Zidane vastasi. ”Hän nukkuu vain koska on väsynyt, siinä kaikki. Minä haluan antaa hänen levätä hetken. Ettehän pahastu?”

                      Jäämättä odottamaan vastausta Zidane käveli kuningatar Brahnen sohvan luokse ja laski prinsessan sen päälle. Hän polvistui sohvan viereen ja otti tämän kädet omiinsa.

”Jos olisin vain tullut aiemmin… Olen niin pahoillani”, hän sanoi tuskin kuuluvasti ja sai Steinerilta kummeksuvan katseen.

”Mitä sinulle on tapahtunut? Et ole oma itsesi”, tämä kysyi. ”Syytä nyt minun kykenemättömyyttäni! Tämä on kaikki minun syytäni!”

”Ei!” Zidane huudahti. ”Minä en voi… En edes tiedä, mitä tunnen juuri nyt. En voi edes vuodattaa yhtä kyyneltä…” Zidanen sanat saivat kaikki huoneessa olijat hiljaisiksi. Sillä hetkellä he näkivät vitsailevan pojan nulikan aivan uusin silmin.

                      Samassa huoneen ovi lennähti auki, ja Zorn ja Thorn hyppelivät sisään vihaisen näköisinä. Heillä oli uudet, ehjät hatut päässään.

”Siinä he ovat! Täällä ei ole pakoreittiä!” he huudahtivat yhteen ääneen ja hypähtivät ilmaan. Hovinarrien perässä huoneeseen asteli kenraali Beatrix, jonka kasvoille syttyi heti omahyväinen hymy.

”Tervetuloa takaisin, Steiner! Missä olet ollut koko tämän ajan?” hän kysyi katsellen ritaria. Hetken Zidane luuli, että naisen silmissä olisi häivähtänyt suru, mutta se katosi niin nopeasti niistä, että tämä ei ollut lainkaan varma, oliko se koskaan ollutkaan siellä.

”Älä vain sano, että olet nauttinut näiden roistojen seurasta”, Beatrix sanoi jo hieman katkerasti.

”Mitä helvettiä!” Zidane huusi. ”Ainoat roistot täällä olette sinä ja sinun läski kuningattaresi!” Beatrix loi nuoreen mieheen halveksuvan katseen ja vetäisi miekkansa esiin.

”Sinunlaisesi hölmöt eivät ikinä opi.”

                      Ennen kuin kukaan ehti reagoida mitenkään Beatrix oli jo nostanut miekkansa pystyyn ja lausunut loitsunsa. Zidane, Vivi, Freya ja Steiner lennähtivät vastapäiseen seinään ja valuivat sitä pitkin alas.

”Minä tapan kaikki Alexandrian viholliset”, Beatrix sanoi hyytävästi. ”Älkää enää koskaan laskeko jalkojanne tälle maaperälle!” Hän kohotti miekkansa uudelleen ja valmistautui viimeiseen ja tappavaan iskuun. ”Teidän surkeat voimanne eivät ole mitään verrattuna minuun!”

                      Zidane kohottautui käsiensä varmaan ja kampesi itsensä takaisin jaloilleen. Hän kohotti kätensä ja nojasi toisella polveensa.

”Hei… odota hetki…” hän huohotti ja veti sitten syvään henkeä. ”Sinähän olet tämän kuningaskunnan kenraali? Alexandrian kenraalina, mikä on sinun vannottu velvollisuutesi? Onko se Daggerin – sinun prinsessa Garnetisi – suojeleminen? Olen varma, että tiedät, kuka tuolla makaa”, hän sanoi ja osoitti sohvalle.

                      Kenraali Beatrix käänsi katseensa pojan osoittamaan suuntaan. Sohvalla todellakin makasi nukkuva prinsessa Garnet.

”Ei voi olla…” hän mutisi, ”Prinsessa… Se oli siis totta… Kuningatar todella aikoo tappaa hänet…”

”MITÄ!?” itsensä pystyyn saanut Steiner karjaisi, ”Kuningatar ei koskaan tekisi mitään sellaista!”

”Steiner”, Beatrix sanoi ja kääntyi mieheen päin. ”Sinunkin on aika hyväksyä totuus. Minun sydämeni on löytänyt paikkansa. Koko tämän ajan olen ollut väärässä”.

”Inhottaa sanoa tätä, mutta neiti on oikeassa, ruosteläjä. Sinun on parempi opetella hyväksymään se”, Zidane sanoi.

”… Burmecian asukkaat, antakaa minulle anteeksi”, Beatrix kuiskasi.

                      Freya loi häijyn katseen lähellään seisovaan naiseen. Totuus, ettei Burmeciaa enää ollut, kirpaisi häntä pahemman kerran.

”On turha etsiä anteeksiantoa enää”, hän sanoi säälimättömästi, ”Mutta voit varmasti tehdä jotain pelastaaksesi prinsessan”

”Freya”, Zidane sanoi tietämättä, miten jatkaa.

”Kerron tämän, koska tiedän voimistasi”, Freya jatkoi välittämättä pojasta, ”Auta prinsessaasi!”

                      Beatrix käveli hitaasti sohvan luokse ja katsoi nukkuvaa, kaunista prinsessaa, jota hänen kuului suojella omankin henkensä uhalla.

”En tiedä, pystynkö… Mutta minä yritän”, hän mutisi ja kohotti kätensä prinsessan pään yläpuolelle. ”Toivottavasti tämä toimii”. Hän keskittyi loitsuun. Spiraalimainen välkehtivä valonsäde lähti hänen kädestään ja kiersi prinsessan ympäri, mutta tämä ei herännyt.

”Peruuttamaton on tekemämme loitsu”, Thorn kirkui huoneen nurkasta. Beatrix ei välittänyt vaan teki saman loitsun uudestaan, mitään ei tapahtunut vieläkään.

”Tuo on hyödytöntä!” Zorn huusi, mutta Beatrix kohotti kätensä vielä kolmannen kerran ja keskitti nyt kaikki voimansa loitsuun. Valonsäde muuttui kirkkaammaksi ja kiertyi prinsessan ympärille paljon nopeammin kuin aiemmin. Samassa nuoren tytön silmät avautuivat, ja tämä veti syvään henkeä.

”Prinsessa, oletteko kunnossa?” Beatrix huudahti ilahtuneena.

”Minun pääni… Mitä oikein tapahtui?” Garnet soperteli.

                      Zidane, Vivi, Steiner ja Freya ryntäsivät kaikki välittömästi sohvan luokse. Garnet katseli nelikko hämmästyneenä.

”Te olette kaikki täällä”, hän sanoi ihmeissään.

”Mitä tämä tarkoittaa?” vihainen ääni kantautui hieman kauempaa ja hetken päästä kuningatar Brahne purjehti raivoisa ilme kasvoillaan huoneeseen. Zorn ja Thorn ryntäsivät välittömästi tämän vierelle.

”Prinsessa on herännyt, teidän majesteettinne”, Zorn sanoi varovaisesti.

”Sieppaamassa prinsessaa he ovat, teidän majesteettinne”, Thorn jatkoi mielistelevällä sävyllä.

”Oletteko ottaneet eidolonit häneltä?” kuningatar kysyi.

”Olemme, teidän korkeutenne”, hovinarrit vastasivat yhteen ääneen.

”No, mitä sitten vielä odotatte?” kuningatar karjaisi. ”Ottakaa Garnet ja heittäkää hänet vankilaan!” Tämä osoitti paksulla sormellaan yhä hämmästynyttä prinsessaa.

                      Kenraali Beatrix astui esiin muiden takaa ja näytti hyvin vihaiselta.

”Minä en salli sitä”, hän sanoi ja veti miekkansa jo valmiiksi esiin siltä varalta, että joutuisi puolustautumaan.

”Uhmaatko sinäkin minua?” Brahne kysyi hämmästyneenä.

”Teidän majesteettinne, on minun velvollisuuteni suojella prinsessaa. Pyydän teitä harkitsemaan uudelleen. Älkää vahingoittako prinsessaa enää”, Beatrix sanoi kohteliaasti ja huitaisi sitten kädellään takanaan seisovaa joukkoa. ”Lähtekää välittömästi!” hän huusi ja viittasi takan suuntaan.

                      Freya astui Beatrixin vierelle. Hän ei pitänyt naisesta alkuunkaan, mutta päätti kuitenkin taistella tämän rinnalla, jos tarve sitä vaati.

”Minä jään tänne. Zidane, ala mennä”, hän huudahti.

”Te kaksi lyötte voimanne yhteen? Kuinka hämmästyttävää…” Brahne nälvi, ”Hankkiutukaa heistä eroon”, hän huudahti hovinarreilleen.

”Äiti!” Garnet huusi, kun kuningatar purjehti ulos huoneesta.

                      Zidane kääntyi vielä katsomaan Freyaa. Tämän ilme kertoi kaiken. Hän ei voinut tehdä mitään kääntääkseen naisen pään ja saada tätä lähtemään mukaansa.

”Freya, ole varovainen”, hän sanoi.

”Älä huolehdi”, Freya vastasi ja soi pojalle ystävällisen hymyn.

                      Zidane tarttui Garnetia kädestä ja veti tämän takan luokse. Vivi vetäisi kyntteliköstä, ja salaovi aukeni jälleen. Zidane veti prinsessan mukaansa, ja Vivi seurasi aivan heidän kannoillaan. Steiner seisoi hetken hölmönä paikoillaan ja päätti sitten itsekin juosta salakäytävään.

                      Zorn ja Thorn hyppäsivät äkkiä pois huoneen oven edestä, ja sisään rynnisti jättimäinen valkoinen koiralta näyttävä hirviö, jonka kieli viisti lattiaa. Se juoksi suoraan päin Beatrixia ja Freyaa. Freya ponnisti nopeasti ylös ja hyppäsi kaaressa eläimen niskaan. Hän survaisi keihäänsä sen paksun turkin läpi, mutta se sai otuksen ainoastaan ärtymään. Se tempoi päätään puolelta toiselle ja karjui korviavihlovasti. Freya kiskoi keihäänsä irti yrittäen samalla pysyä eläimen selässä. Hän iski sitä uudelleen niskaan samalla, kun Beatrixin onnistui työntää miekkansa sen rintakehän läpi. Olento nousi takajaloilleen heittäen Freyan selästään ja karjui tuskaisesti. Sitten se lysähti kuolleena maahan.

                      Freya käveli hitaasti eläimen luokse ja kiskaisi keihäänsä irti siitä. Hän tuijotti hetken keihään kärkeä mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Beatrix pyyhki miekkaansa eläimen turkkiin, kunnes se oli jälleen puhdas. Naiset katsoivat hetken toisiaan silmiin ja nyökkäsivät sitten.

***

Zidane juoksi pyörivän sillan yli ja alas portaita pitäen koko ajan kiinni Garnetin kädestä. Hän ei aikonut päästää tyttöä silmistään nyt, kun oli vihdoin saanut tämän takaisin luoksensa. Vivi kompasteli portaissa aivan heidän takanaan ja huohotti raskaasti. Steiner tuli hitaammin muiden perässä.

                       Päästyään toisen pyörivän sillan yli Zidane kääntyi katsomaan taakseen. Garnetin silmät tuijottivat häntä suurina pimeässä tornissa. Vivi ylitti juuri siltaa, mutta Steineria ei näkynyt missään. Ruosteisen haarniskan kolina kantautui jostain kauempaa.

”Missä Steiner on?” Zidane mutisi juuri, kun ruosteritari tallusteli portaita alas sillan luokse, ”Hei, pidä kiirettä!”

                      Steiner katsoi nuorta miestä eksynyt ilme kasvoillaan ja puisteli sitten neuvottomana päätään.

”Mikä hätänä?” Zidane kysyi.

”Beatrix on palvellut kuningatarta kaikki nämä vuodet, ja nyt hän on kääntynyt tätä vastaan… Freya menetti toverinsa, mutta silti hän puolustaa prinsessaa… Kuningatar ei anna heille koskaan anteeksi, he kuolevat molemmat… Zidane, minun täytyy palata”, ritari sanoi ääni täynnä huolta.

”Mitä? Mistä moinen suvaitsevaisuus?” Zidane ihmetteli ritarin ystävällistä puhetapaa, tämähän inhosi häntä.

”Haluan sinun saattavan prinsessan pois Alexandriasta ja vievän hänet tohtori Totin luokse. Tohtori Tot keksii varmasti suunnitelman, joka voi auttaa kuningaskuntaamme”, Steiner vastasi nopeasti.

”Helppo nakki. Minä olen pakenemisen ammattilainen”, Zidane virnisti.

”Älä huolehdi. Me viemme hänet sinne”, Vivikin puuttui puheeseen. Steiner nyökkäsi tärkeänä kummallekin.

”Zidane, mestari Vivi, minä luotan teihin”, hän sanoi ja kääntyi sitten Garnetin puoleen, ”Prinsessa, lausun teille jäähyväiseni.” Hän kumarsi nopeasti ja juoksi sitten takaisin ylös portaita kolisten ja naristen mennessään.

                      Garnet katsoi ritarin perään, ojensi kätensä eteenpäin ja haroi sormillaan tyhjää ilmaa.

”Steiner…” hän sanoi, ”Kaikki taistelevat minun takiani.”

”Se on totta. Kaikki taistelevat sinun takiasi… ja Alexandrian”, Zidane totesi. ”He kulkevat eteenpäin antaen kaikkensa. Meidänkin on jatkettava, emme voi pysähtyä nyt. Tule niin mennään”, Zidane tarttui taas tytön kädestä ja lähti kulkemaan portaita alas. Kovin pitkälle he eivät kuitenkaan ehtineet, sillä jostain ylhäältä hyppäsi koiran näköinen hirviö heidän kimppuunsa.

”Pahus, saimme seuraa”, Zidane huudahti työntäen samalla Garnetin selkänsä taakse ja napaten miekkansa käteensä. Hän yritti huitoa otusta miekallaan, mutta sen paksusta turkista ja nahasta oli vaikea saada terää läpi. Yhtäkkiä hänen takaansa leimahtivat kuitenkin liekit, jotka tarttuivat välittömästi pedon turkkiin. Se alkoi juosta paniikissa ympyrää ja uikuttaa. Vivi nojasi sauvaansa tyytyväisenä.

***

Freya ja Beatrix seisoivat selkä seinää vasten. Kaksi koirannäköistä hirviötä karjui heidän edessään. Yhdelle he olivat pärjänneet hyvin yhdessä, mutta kaksi näytti olevan liikaa. Ne olivat voimakkaita ja julmia petoja.

                      Steiner rynnisti ulos takasta miekka jo valmiina kädessään. Hän näki naiset taistelemassa petoja vastaan ja hyökkäsi niiden kimppuun toisesta suunnasta. Hänen onnistui kukistaa toinen työntämällä miekkansa sen kylkiluiden välistä. Freya ja Beatrix hyökkäsivät heti toisen kimppuun eri puolilta ja saivat sen jotenkin hengiltä.

***

Garnet neuvoi Zidanen ja Vivin huoneeseen, josta pääsi Gargan Roolle. Nyt hän puolestaan kiskoi poikaa kädestä ja juoksi kohti huoneen toisessa päässä olevaa ovea. Vivi tuli aivan heidän kannoillaan. Juuri, kun he olivat pääsemässä ovelle, korkea portti nousi ylös lattiasta.

”Mitä helvettiä?” Zidane huudahti. Kolmikko kääntyi ympäri ja yritti juosta takaisin sinne, mistä olivat tulleet, mutta toinenkin portti ponnahti heidän eteensä.

”Menivät uudestaan siihen he”, Zorn kiljui jostain heidän yläpuoleltaan.

”Tyhmiä ovat he”, Thorn intoili myös.

                      Zidane katsoi ylös ja näki hovinarrien seisovan eri puolilla huonetta jonkinlaisten tasanteiden päällä. Kumpikin käsitteli vipua, jolla ilmeisesti sai portit nousemaan ja laskemaan.

”Te paskiaiset!” hän raivosi.

”Paskiaisia saatamme olla, mutta viisaita olemme me”, Thorn valisti häntä, ja Zorn puhkesi ärsyttävään käkätykseen.

                      Zidane tuijotti Thornia raivoissaan. Samassa hän huomasi ystävänsä Marcuksen hiippailevan tämän takana. Marcus tarttui hovinarriin kiinni ja iski nyrkkinsä tämän naamaan niin kovaa kuin jaksoi.

”Hei, miten menee?” tämä huikkasi Zidanelle. Myös toiselta puolelta kuului isku. Zidane kääntyi katsomaan Zornia. Tämä makasi tajuttomana, ja Blank pyyhki käsiään housuihinsa virnistellen.

”Blank!” Zidane huudahti innoissaan. Hänen ystävänsä oli vihdoin pelastettu Synkästä metsästä.

”Tulimme tänne suoraan Synkästä metsästä”, Blank sanoi yhä virnuillen.

”Hitto, minä todella rakastan teitä, jätkät”, Zidane huudahti.

                      Marcus käänsi vipua, ja portti Zidanen, Vivin ja Garnetin edessä laskeutui takaisin alas lattian sisälle.

”Zidane, te voitte matkustaa gargantilla”, hän sanoi ja viittasi huoneen ovella. ”Painukaa pois täältä. Me pidämme huolen lopusta. Lisää pahiksia on tulossa vielä.”

”Olen teille paljosta velkaa, jätkät”, Zidane sanoi ja tarttui jälleen Garnetin käteen, ”Mennään”.

                      Zidane, Garnet ja Vivi saapuivat Gargan pysäkille. Zidane katseli ihmeissään ympärilleen, hän ei ollut ikinä ollut vastaavanlaisessa paikassa. Se näytti ikivanhalta ja kuitenkin melkein kuin uudelta. Kattoa pitkin kantautui askelia, ja pian ilmestyi näkyviin kuusijalkainen ötökkä, joka kulki pää alaspäin katossa ja jonka selästä roikkuivat jonkinlaiset vaunut. Vivi katsoi ötökkää epäröiden.

”Pi- pitääkö meidän ratsastaa tuolla?” hän kysyi.

”Jep, aletaan painua. Meillä ei ole aikaa hukattavana”, Zidane vastasi ja nosti Vivin vaunuihin. Hän ojensi kätensä Garnetille auttaakseen myös tämän kyytiin, mutta tämä ei tarttunut siihen.

”Dagger!” hän huudahti tytölle ja sai tämän katsomaan itseään.

”Minä… en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä…” tämä soperteli.

”Hei, miksi luulet kaikkien jääneen taakse?” Zidane sanoi, ”Jep, he taistelevat vuoksesi, mutta he myös tietävät, syvällä sisimmässään, että heidän täytyy taistella. Beatrix, Freya, Blank, Marcus, jopa Steiner… Joskus ei voi miettiä asioita loppuun asti, täytyy vain kuunnella sydäntään.”

                      Garnet nyökkäsi nuorukaiselle ja tarttui tämän käteen. Hän meni vaunuihin istumaan hiljaisena. Zidane seurasi hänen perässään ja istahti myös kyytiin. Hitaasti gargant lähti liikkeelle.

”Minne me olemme menossa?” Vivi kysäisi.

”Menemme Trenoon. Jäämme sinne joksikin aikaa ja yritämme miettiä, mitä teemme seuraavaksi”, Zidane vastasi.

                      Gargant jatkoi matkaa rauhalliseen tahtiin. Vaunu keikkui hiljaa puolelta toiselle, mutta liike oli niin vähäistä, ettei se häirinnyt ketään. Zidane tunsi melkein nukahtavansa hiljaisessa keinunnassa. Yhtäkkiä gargantin vauhti alkoi kuitenkin kiihtyä. Hetken päästä se tuntui suorastaan juoksevan ja vaunu keikkui vaarallisesti puolelta toiselle. Zidane räväytti silmänsä auki ja kääntyi katsomaan taaksepäin. Lähes parikymmentä metriä pitkä käärme kiemurteli kovaa vauhtia heidän perässään, ja gargant pakeni sitä kauhuissaan.

                      Vaunu raapi välillä kapean tunnelin seinämiä. Zidane, Vivi ja Garnet takertuivat toisiinsa ja yrittivät pysyä kyydissä. Putoaminen ei kuulostanut kovin terveelliseltä vaihtoehdolta. He näkivät, kuinka gargant syöksyi Trenon pysäkin ohi ja jatkoi matkaansa käyttämättömään käytävään, joka ei näyttänyt kovin hyvin hoidetulta. Käytävässä oli pilkkopimeää, eivätkä he nähneet lainkaan, mitä edessä oikein oli. Yhä useammin vaunu kolhiintui seiniin kovalla rytinällä.

                      Zidane puristi Garnetia lähelleen toisella kädellä ja piti Vivin ranteesta kiinni toisella. Kolmikko keikkui vaarallisesti vaunussa puolelta toiselle ja huusi täyteen ääneen. Yhtäkkiä pimeys vaihtui kirkkaaksi auringonvaloksi. Valo tuli niin nopeasti, että se sokaisi silmät. Kuului hirvittävä rysäys ja sitten kaikki oli jälleen pimeää.

***

Kuningatar Brahne seisoi valtaistuinsalissa kädet puuskassa erittäin vihaisena ja tuijotti eteensä sanomatta sanaakaan. Hän oli raivoissaan. Hänen uskollinen kenraalinsa oli yhtäkkiä kääntynyt häntä vastaan, ja Garnet oli päässyt karkuun jalokiven kanssa. Mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan.

”Teidän majesteettinne!” Zorn huusi jostain kauempaa. Kuningatar ei reagoinut lainkaan.

                      Zorn ja Thorn hyppivät esiin kulman takaa ja pyrkivät kuningattaren puheille, mutta sotilas astui heidän eteensä, eikä päästänyt heitä kulkemaan läpi.

”Minun tielläni sinä olet! Sivuun astu käskyläinen!” Thorn kimitti sotilaalle.

”Päästä meidät läpi!” Zornkin alkoi valittaa.

”Minulla on suorat ohjeet kuningattarelta olla päästämättä teitä kumpaakaan läpi”, sotilas sanoi tyynesti. ”Voin tehdä mitä tahansa teille puolituisille”.

                      Zorn ja Thorn vilkaisivat hätäisesti toisiinsa ja nyökkäsivät sitten. He jättivät sotilaan rauhaan ja juoksivat huoneen toiselle puolelle yrittäen päästä sitä kautta kuningattaren luokse. Toinen sotilas astui heidän eteensä.

”Pysykäähän siellä!” tämä totesi.

”Kuningattaren vieras on saapunut”, Zorn sanoi maanittelevasti.

”Sisään meidät päästä”, Thorn jatkoi samalla äänensävyllä.

”Minä käyn tiedustelemassa. Te pysytte tässä”, sotilas sanoi ja käveli kuningattaren luokse. Hetken päästä hän tuli takaisin hovinarrien luokse.

”Kutsukaa vieras sisään”, tämä sanoi. ”Teidät kaksi on erotettu!”

                      Hovinarrit katsoivat toisiaan ja kääntyivät sitten tuijottamaan sotilasta hämmästyneinä. He eivät voineet ymmärtää, mitä tämä oikein sanoi.

”Mitä se tarkoittaa?” Zorn tivasi.

”Kuningatar Brahne on melko pettynyt teihin, koska päästitte prinsessa Garnetin lähtemään riipuksen kanssa. Teidän pitää mennä nyt”, sotilas vastasi osoittaen ovea.

”Emme me voi elää ilman kuningattaren tukea!” Zorn huudahti kauhistunut ilme kasvoillaan.

                      Zorn ja Thorn ryntäsivät ulos valtaistuinsalista samaan aikaan, kun kaksi henkilöä asteli sisään. Naisella oli punertavanruskeat, pitkät hiukset ja hänen selässään roikkui leveäteräinen kirves. Hän näytti hyvin lyhyeltä vierellään kulkevan miehen rinnalla. Mies oli pitkä ja lihaksikas, mutta erikoisinta tässä oli punaiset rastat, jotka kiinnittivät varmasti jokaisen paikalla olijan huomion.

                      Sotilas astui sisään kävelleen parivaljakon eteen ja esti näiden pääsyn kuningattaren luokse.

”Kuka oikein olet!” nainen kivahti. ”Pois minun tieltäni! Kuningatar kutsui minua!”

”Hillitse itsesi ennen kuningatarta”, sotilas sanoi.

”Tajuatko kenelle oikein puhut? Minä olen Lani, paras ja kaunein palkkametsästäjä maailmassa!” nainen jatkoi raivoamistaan. Pelästyneen näköinen sotilas siirtyi pois pariskunnan edestä ja päästi nämä kulkemaan vapaasti kuningatar Brahnen luokse.

”Ilo tavata teidät, teidän majesteettinne!” Lani tervehti kuningatarta. ”Kuulin, etteivät asiat ole sujuneet erityisen hyvin”.

”Eikö sinulla ole lainkaan tapoja!” kuningatar tuhahti. ”Tämän siitä saa, kun palkkaa alempaa kastia”.

”Olen varma, että te ette palkanneet minua tapojeni takia, teidän majesteettinne”, Lani sanoi rauhallisesti. Äskeisestä raivottaresta ei näkynyt jälkeäkään.

                      Kuningatar Brahne tyytyi tuhahtamaan Lanin kommentille. Sitten hän ryhtyi selittämään tehtävää tälle kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

”Sinulla on kaksi kohdetta. Ensinäkin sinun pitää palauttaa prinsessa Garnetilla oleva riipus, se on kansallisaarre. Ja toiseksi haluan sinun murhaavan hänen mukanaan matkaavan mustan maagin.”

”…Mikä se on?” punahiuksinen mies kysyi ihmeissään.

”Sieluton nukke, joka virheellisesti juoksee vapaana”, kuningatar vastasi kylmästi.

”En tiedä, mitä on tapahtunut teidän ja prinsessan välillä, mutta mitä minun tulisi tehdä, jos kohtaan vastustusta?” Lani tiedusteli.

”Hanki vain riipus takaisin siltä kelvottomalta tytöltä!” kuningatar alkoi hermostua.

”Loistavaa”, Lani sanoi aidosti riemastuneella äänellä. ”Minun kirveeni on tyytyväinen kuullessaan tämän. Se ei vie kauan. Hyvää päivänjatkoa, teidän majesteettinne.” Lani marssi ulos valtaistuinsalista nyökättyään vielä kuningatar Brahnelle.

                      Punahiuksinen mies kääntyi vielä kuningattaren puoleen, aivan kuin olisi odottanut Lanin poistumista.

”Onko totta, että prinsessan mukana matkaa poika, jolla on häntä?” hän tiedusteli.

”Kyllä, se kirottu apina! Annan sinulle ylimääräisen palkkion, jos hoitelet hänet”, kuningatar vastasi hymyillen julmasti.

”… Olin oikeassa”, mies mutisi. ”Teen käskyjenne mukaan heti hoideltuani hänet.” Mies poistui myös valtaistuinsalista. Heti hänen lähdettyään kauempana seisonut sotilas ryntäsi kuningattaren puheille.

”Raportoin! Alexandrian laivasto on palannut kotivesille. Valmistaudumme lähtemään Red Rosella”, sotilas sanoi ja teki samaan aikaan kunniaa.

”Vihdoinkin! Me lähdemme välittömästi”, kuningatar myhäili ja seurasi sotilasta ulos huoneesta.

LUKU III

PRINSESSAA PELASTAMASSA

 

Kuningatar Brahne seisoi ilmalaivansa, Red Rosen, keulassa ja katseli alapuolellaan aukeavaa näkymää. Valtava jättimäinen puu ja sen latvassa kaunis kaupunki, Cleyra, näytti niin korkealta melkein pieneltä. Hän piteli kädessään mustanvihreänä kiiltelevää kiveä ja hykerteli mielissään.

”On aika…” hän sanoi voitonriemuisena itsekseen, ”Ilman kutsujan voimiaan, Garnet on täysin avuton. Tämän Synkän Materian avulla minä vihdoin pitelen käsissäni eidolonin voimaa. Nyt saan selville, ovatko Kujan puheet totta. Odin, tule luokseni!” hän huudahti ja kohotti käsissään olevan kiven päänsä yläpuolelle.

  Kivi kuningattaren käsissä alkoi hehkua synkkää valoa. Seuraavassa hetkessä Cleyran yläpuolelle ilmaan avautui musta portti. Portista ratsasti ulos valkoisen hevosen selässä sarvipäinen kookas mieshahmo. Tämä katsoi hetken Cleyraa ja asetti sitten kädessään olevan keihään tanaan yllyttäen hevostaan hurjaan laukkaan. Hevonen syöksyi kovaa ravia suoraan alas kohti Cleyraa. Ilma täyttyi lieskoista ja paksusta savusta. Kuningatar tunsi rikin katkun nenässään. Kun savu viimein haihtui, oli Odin kadonnut ja valtava puunrunko pirstoutunut kyteväksi tuhkakasaksi, vain muutama juuri oli säästynyt. Kuningatar tuijotti kauhuissaan, mutta samalla innoissaan pelottavaa näkyä. Hän oli saanut käsiinsä valtavamman voiman kuin olisi ikinä voinut uskoa.

***

Kolme valopallo nousi ilman halki kohti Red Rosea. Ne lensivät sen kannelle ja asettuivat riviin asetettuihin patoihin. Pian kolmesta padasta hyppäsivät esiin Zidane, Vivi ja Freya. Nämä katselivat hetken hämmentyneinä ympärilleen.

”Huh… näittekö tuon?” Zidane henkäisi viimein pitkän hiljaisuuden jälkeen.

”Cleyra… Puck… Quina… He ovat kaikki mennyttä”, Vivi kuiskasi tuskin kuuluvasti.

”Hemmetti!” Zidane kirosi, ”Mutta, mitä tapahtui Beatrixille? Olen varma, että hän on jossain täällä laivalla”.

  Zidane juoksi ilmalaivan toisessa päässä oleville portaille ja niitä ylös yläkannelle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tutkia paikkoja enempää, sillä hän kuuli läheneviä askelia laivan sisäosiin vievän oven takaa. Nopeasti hän juoksi takaisin alas ja käski ystäviään piiloutumaan portaiden taakse. He ehtivät juuri ajoissa turvaan, sillä hetkeä myöhemmin ovi yläkannella avautui ja Beatrix asteli kannelle. Tämä käveli kohti laivan keulaa ja tervehti vastaan tullut sotilasta.

”Tervetuloa takaisin, kenraali”, sotilas sanoi kohteliaasti.

”Kuinka hänen majesteettinsa voi?” Beatrix kysyi.

”Hän on odottanut paluutanne innokkaasti”, sotilas vastasi, ”Olen varma, että hän osoittaa teille kiitollisuutta voitostamme. Teidän ylivoimaisuutenne on osoitettu nyt varmasti. Steiner ja hänen Pluton ritarinsa eivät ole mitään teihin verrattuna”.

  Beatrix kohotti kätensä varoittavasti ja katsoi hitusen vihaisesti ja arvostelevasti sotilasta.

”Tuo riittää!” hän sanoi melkoisen kipakasti.

”Antakaa minulle anteeksi, kenraali”, sotilas korjaili heti sanojaan pahoittelevaan sävyyn.

”Ilmoittakaa hänen majesteetilleen, että raportoin hänelle välittömästi”, Beatrix sanoi, eikä kiinnittänyt anteeksipyyntöön ollenkaan huomiota. Sotilas tyytyi nyökkäämään ja avasi takanaan olevan oven. Hän marssi sisälle. Kenraali Beatrix jäi seisomaan kannelle miettivän näköisenä.

”Tämä on typerää. Yksin minun joukkoni olisivat riittäneet Cleyran hoitelemiseen”, hän mutisi itsekseen, ”Miksi kuningatar vaatimalla vaati mustien maagien ja eidolonien käyttämistä. Minä en harjoitellut kaikkia näitä vuosi ollakseen kenenkään varmistajana…”

  Alexandrialainen sotilas tuli kannelle perässään kolme mustaa maagia. Hän komensi maagit menemään alakannella oleviin patoihin ja lentämään Alexandriaan. Beatrix katseli tapahtumia sivusta synkännäköisenä. Sotilas tervehti häntä ja poistui paikalta. Kolme valopalloa lähti leijumaan Alexandrian suuntaan.

”… Heidän ja minun välillä ei ole eroa. Seuraamme vain sokeasti käskyjä. Minun sydämelläni ja tahdollani ei ole väliä…” Beatrix huokasi katkerasti, ”…ehkä Steiner oli oikeassa”. Hän kohautti olkapäitään ja nykäisi edessään olevan oven auki. Sitten hän marssi kuningattaren puheille, vaikka sotilas ei ollutkaan vielä kutsunut häntä sisään.

  Beatrixin poistuttua näkyvistä Zidane juoksi hiljaa, mutta nopeasti, portaat ylös ja painoi korvansa puista ovea vasten kuullakseen, mitä sen takana puhuttiin. Myös Vivi ja Freya tulivat hänen luokseen kuuntelemaan. Kuningatar Brahnen kantavaa ääntä ei ollut vaikea erottaa.

”Beatrix”, tämä huudahti, ”Saitko esineen?”

”Tässä se on”, Beatrix vastasi ja ojensi punaisen kiven kuningattarelle. Tämä sieppasi sen riemuissaan paksuihin käsiinsä, joiden valkoinen nahka roikkui hauisten kohdalta etovasti.

”Kyllä, tämä se on…” kuningatar iloitsi, ”Tämän avulla voin viimein… Ei, tarvitsen vielä yhden. Minun täytyy saada viimeinen jalokivi”.

”Ei kiitoksen sanaa…” Beatrix mutisi itsekseen. Kuningatar ei kuitenkaan kuullut hänen sanojaan.

”Beatrix, hanki minulle viimeinen kivi!” tämä sanoi käskevästi.

  Beatrix huokasi. Oli kai ollutkin liikaa odottaa, että kuningatar olisi ollut hänelle kiitollinen.

”Kyllä teidän majesteettinne”, hän sanoi, ”Muuten, miten prinsessa voi?” Nuori tyttö oli aina ollut lähellä hänen sydäntään ja hän oli todellakin hieman huolissaan tämän hyvinvoinnista.

”Garnet…” kuningatar totesi kuivasti, ”Otin eidolonit häneltä. Minulla ei ole enää käyttöä hänelle”.

”Mitä oikein tarkoitatte, teidän majesteettinne?” Beatrix kysyi aavistellen pahaa.

”Garnet on tehnyt rikoksen. Minä teloitutan hänet jalokiven varastamisesta”, kuningatar sanoi säälimättömällä äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan kenraalin selkää pitkin.

”Mitä?” Beatrix huudahti.

”Älä pakota minua toistamaan itseäni” kuningatar sanoi julmasti, ”Kun palaamme Alexandriaan, Garnet mestataan. Nyt mene etsimään viimeinen jalokivi!”

***

Oven takana seisovasti Zidanesta tuntui, ettei hän saisi henkeä. Hänen rakas Daggerinsa oli kuoleman vaarassa.

”Dagger!!!” hän huudahti raivoissaan.

”Rauhoitu!” Freya tarttui ystäväänsä olkapäistä, ettei tämä olisi riuhtaissut ovea auki ja marssinut suoraan Beatrixin ja kuningatar Brahnen syliin, ”Taisteleminen nyt on hyödytöntä. Sitä paitsi heillä olisi edelleen prinsessa vankinaan”.

”Mitä sinä oikein höpiset? Jäisin vain seisomaan tähän? Minun pitää päästä Alexandriaan ennen Brahnea!” Zidane raivosi, ”Ainoa kysymys on, miten…” hän mutisi jo huomattavasti hiljaisemmalla äänellä.

  Vivin silmiin leimahti toivon kipinä. Hän kääntyi Zidane puoleen ja nykäisi tätä hihasta.

”Seuraa minua”, hän sanoi ja juoksi portaat alas. Zidane ja Freya seurasivat pientä maagia ihmeissään. Tämä vei heidät patojen luokse ja näytti tyytyväiseltä.

”Muistatko, miten sotilas lähetti näiden patojen avulla mustat maagit Alexandriaan?” Vivi kysyi Zidanelta. Tämä nyökkäsi ja näytti ymmärtävän ajatuksen. Heidän tarvitsi vain mennä patoihin ja lentää valopallojen avulla Alexandrian linnaa. He olisivat perillä hetkessä ja ehtisivät pelastaa prinsessan ennen kuin Brahne saapuisi joukkoineen paikalle. Zidane nyökkäsi maagille ja hyppäsi ensimmäiseen pataan. Vivi ja Freya seurasivat nuoren miehen esimerkkiä, ja pian taivaalla leijui kolme valopalloa kohti Alexandriaa.

***

Steiner istui katosta roikkuvan häkin pohjalla. Hän oli tuskastunut. Mitään pakokeinoa ei tuntunut olevan. Hän näki kahden alhaalla olevan sotilaan poistuvan paikaltaan tuijottaessaan kaukana olevaa lattiaa. Nopeasti hän ponkaisi jaloilleen.

”On tullut aika paeta!” hän huudahti.

”Miten?” Marcus kysyi häneltä, mutta hän ei osannut vastata.

  Marcus katseli ympärilleen. Korkean huoneen seinää kiersi muutaman metrinlevyinen käytävä, joka oli tismalleen samalla korkeudella kuin häkki. Marcus siirsi katseensa kattoon. Häkki oli pultattu kiinni, mutta näytti siltä, että vähäinenkin lisäpaino voisi saada sen putoamaan.

”Minulla on ajatus”, Marcus sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän käski Steineria asettumaan häkin vasempaan reunaan ja meni itse oikeaan. Sitten hän selitti, että jos he saisivat häkin heilumaan tarpeeksi nopeasti, se luultavasti irtoaisi katosta ja lennähtäisi huonetta kiertävälle käytävälle. Steiner nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Tämä olikin luultavasti ainoa varteenotettava keino.

  Miehet alkoivat heiluttaa häkkiä edes takaisin. Sen liikkeelle saaminen ei ollut helppoa. Häkki tuntui heilahtavan korkeintaan millimetrin suuntaan tai toiseen. Pikku hiljaa he saivat kuitenkin vauhdin kiihtymään, ja vartin päästä ylhäältä alkoi kuulua jo narinaa. Häkki heilui hurjaa vauhtia ja yhtäkkiä pultit katossa pettivät ja se lennähti kovaa vauhtia oikealle. Se tömähti seinää vasten ja putosi käytävälle hirveän rysähdyksen kera. Lukko häkin ovessa vääntyi ja Steiner sai kammettua helposti sen auki. Vasta nyt hän tuli ajatelleeksi, että jos lukko ei olisi vääntynyt, he eivät olisi voineet mitenkään päästä pois häkistä.

  Nopeasti miehet juoksivat käytävää pitkin ylös johtaville tikkaille. He kapusivat tikkaat ylös ja tulivat pyöreään huoneeseen. Huoneessa ei ollut ketään, mutta sen seinustalle oli asetettu sekä Steinerin että Marcuksen miekka. Miehet ottivat miekkansa ja lähtivät eteenpäin seuraavaan huoneeseen.

”Minä häivyn nyt! Minun täytyy pelastaa veljeni”, Marcus huikkasi ja ryntäsi pois paikalta jättäen ritarin yksin.

”Senkin sydämetön roisto!” Steiner kirosi miehen perään.

  Samalla hetkellä huoneeseen laskeutui kolme valopalloa, jotka muuttuivat Zidaneksi, Viviksi ja Freyaksi. Steiner tuijotti kolmikkoa silmät selällään. Mitä nämä tekivät Alexandriassa ja miten nämä oikein olivat yhtäkkiä ilmestyneet paikalle? Zidane tiedusteli ritarilta, olivatko he saapuneet Alexandriaan. Ritari tuijotti entistä äimistyneempänä nuorta miestä ja alkoi sitten näyttää vihaiselta.

”Mitä? Ei minulla ole aikaa sinun typerille kysymyksillesi! Minun täytyy paeta näistä tyrmistä ja pelastaa prinsessa”, hän kivahti.

”No, mennään sitten”, Zidane sanoi ja juoksi Freya ja Vivi kintereillään pois huoneesta. Steiner mutisi jotain siitä, että kaikki jättivät hänet jälkeen ja kolisteli sitten kolmikon perässä ulos vankityrmistä.

”Pidä kiirettä, ruosteläjä! Dagger on vaarassa”, Zidane sanoi kuulostaen ärtyisältä, vaikka yleensä hän oli aina edes hieman leikkisä.

”Mistä sinä oikein puhut? Olen saanut tarpeekseni sinun höpinöistäsi”, Steiner tiuskaisi takaisin.

  Vivi kääntyi katsomaan ritaria surullisin ja hätääntynein silmin, jotka olivat nyt aivan tummankeltaiset.

”Se on totta”, hän kuiskasi, ”Olimme äsken Red Rosella ja kuuntelimme Brahnen puheita. Hän sanoi palaavansa Alexandriaan ja teloittavansa Daggerin”.

”Onko se todella totta?” Steiner kysyi huolestuneena.

”Jep, meillä on suunnilleen puolituntia aikaa”, Zidane vastasi.

  Nelikko juoksi ulos tyrmistä ja näkivät Marcuksen seisovan siellä kuin tämä olisi odottanut heitä.

”Marcus?!” Zidane huudahti hämmästyneenä.

”Varokaa, suljen tämän portin”, Marcus sanoi ja huitaisi kädellään. Hän kiersi suurta puista pyörää ja metallinen portti laskeutui tyrmien sisäänkäynnin eteen jättäen taakseen kaksi alexandrialaista sotilasta.

”Mitä sinä teet täällä?” Zidane kysyi ystävältään.

”Se on pitkä juttu… Minä lähden nyt Synkkään metsään pelastamaan Blankia”, Marcus totesi.

”Onnea matkaan! Minä koitan löytää Daggerin”, Zidane sanoi ja heilautti kättään poisjuoksevalle ystävälleen.

  Zidane johdatti muut linnan sisempiin osiin. He hiipivät hiljaa ensin suureen aulaan, sitten valtavaa portaikkoa pitkin ylös. Steiner viittasi heitä seuraamaan itseään kuningattaren ja prinsessan yksityisiin tiloihin. Hän kolisteli suoraa päätä kuningattaren huoneeseen, jossa tämä toisinaan otti myös vastaan vieraita. Huoneessa ei ollut ketään. Kynttiläkruunu katossa loi keltaista valoa, mutta takassa ei ollut tulta. Nelikko pyöri hetken ympyrää huoneessa, mutta sieltä ei näyttänyt pääsevän muualle kuin kuningattaren makuuhuoneeseen. Zidane nojasi turhautuneena kättään seinustalla olevaan kynttelikköön. Samassa kynttelikkö heilahti taaksepäin, ja poika horjahti. Kuului narinaa ja kiven kirskuntaa kiveä vastaan. Takkaan oli avautunut ovi.

  Hetkeäkään epäröimättä Zidane syöksyi salaovesta sisään. Hän juoksi melkein liian nopeasti, sillä lyhyen käytävän päässä ammotti tyhjyys. Zidane katsoi hämmästyneenä eteensä. Hän oli saapunut pyöreään torniin, jonka läpi kulki metallinen putki. Putkeen oli kiinnitetty pyörivä silta, jota pitkin pääsi tornin toiselta puolelta alkaviin portaisiin. Zidane astui sillalle muiden seuratessa nopeasti perässä. Hän tunsi ilmavirran hiuksissaan ja kasvoillaan, kun silta käännähti ja hän pääsi astumaan portaikolle. Ripeästi hän lähti kulkemaan kierreportaita alaspäin.

  Portaat tuntuivat jatkuvan ikuisesti. Zidane tuskaili mielessään ajan käyvän vähiin. He joutuivat ylittämään vielä toisenkin pyörivän sillan ennen kuin tornista lähti ovi takaisin linnaan. He astuivat suureen ja korkeaan huoneeseen. Huoneen perällä pöydällä makasi liikkumattomana prinsessa Garnet. Prinsessan vierellä seisoivat hovinarrit, Zorn ja Thorn. Kuullessaan nelikon astuvan huoneeseen nämä käännähtivät ympäri ja juoksivat heitä vastaan.

”Mitä hemmettiä te täällä teette?” Zorn kiljaisi ja hyppäsi tasajalkaa ilmaan.

”Niin turhantouhukkaita te olette! Armoa ei enää!” Thornkin huudahti ja alkoi myös pomppia paikallaan.

  Zorn ja Thorn alkoivat mutista loitsuja ääneen. Steinerin ilme muuttui kauhistuneeksi. Hän tiesi, että hovinarrit osasivat käyttää varsin voimakasta magiaa, joka saattoi jopa tappaa. Hän vetäisi nopeasti miekkansa esiin ja huitaisi sillä Thornia. Zidane seurasi esimerkkiä ja hyökkäsi Zornia päin.

  Kykenemättöminä keskittymään hovinarrit hyppelivät miekan iskujen edestä. Ne väistelivät taitavasti jokaisen viillon. Freyakaan ei saanut niihin osumaa keihäällään. Epämääräinen taistelu pyöri ympäri huonetta, kunnes Vivi sai hovinarrit juoksemaan ulos huoneesta käräyttäessään näiden hatut tuli-taiallaan.

”Hemmetti teidän kanssanne! Me laitamme teidät maksamaan tästä!” Zorn kiljui vielä mennessään.

”Väliä ei meillä ole. Lopettaneet Garnetin kanssa olemme”, Thorn huomautti.

”Te olette myöhässä!” hovinarrit kiljuivat yhteen ääneen ja juoksivat sitten pois paikalta hatut yhä savuten.

  Zidane antoi miekkansa pudota kiviselle lattialle kolahtaen ja ryntäsi prinsessa Garnetin luokse. Hän painoi hervottoman tytön rintaansa vasten ja tuuditti tätä.

”Dagger, se olen minä”, hän sanoi, mutta tyttö ei reagoinut mitenkään.

”Dagger?” hän huudahti jo kovempaan ääneen ja ravisteli tyttöä hieman. Mitään ei tapahtunut.

  Steiner vajosi polvilleen pöydän ääreen. Vivin silmät tummuivat ja hän näytti pohjattoman surulliselta. Freya nojasi hiljaa keihääseensä ja katseli lohdutonta näytelmää sivummalta.

”P- PRINSESSA!” Steiner huusi niin, että ääni kaikui seinistä, ”EEEEEEEEEEEEEIIIIIII!”. Ritari näytti todella synkältä.

”Antakaa minulle anteeksi, prinsessa”, tämä kuiskasi, ”En ansaitse olla ritari, en ansaitse edes elää…”

  Freya hiipi pöydän viereen ja katsoi Zidanen käsivarsilla lepäävää tyttöä. Tämä näytti uskomattoman rauhalliselta, aivan kuin olisi vain nukkunut. Hän ei voinut uskoa, että tyttö olisi kuollut. Hän ojensi toisen kätensä ja painoi karvaiset sormensa tytön kaulavaltimolle.

”Hänen sydämensä lyö yhä”, hän sanoi rauhallisesti.

”Niin, minä tiedän”, Zidane nyökkäsi, ”Painutaan ulos täältä”. Poika kumartui lähemmäs prinsessan kasvoja, ”Dagger, me saamme sinut kuntoon”, hän kuiskasi tämän korvaan. Sitten hän nosti tytön paremmin syliinsä ja lähti kävelemään pois huoneesta. Freya ojensi hänen miekkansa hänelle, ja hän sujautti sen taitavasti tuppeen.

  Zidane kantoi prinsessaa käsivarsillaan ja kulki ylös portaita takaisin kuningatar Brahnen huoneisiin. Muut kolme seurasivat hiljaisina perässä. Kun he pääsivät takaisin huoneeseen, josta olivat lähteneet, Freya sulki takan ja kääntyi nuoren miehen puoleen.

”En usko kenenkään seuranneen meitä”

”Minun kuningattareni!” Steiner alkoi voivotella, ”Miksi olette tehneet tämän… Minä olen omistanut koko elämäni teidän ja prinsessan palvelemiselle… Miksi te vahingoititte prinsessaa? MIKSI?”

”Steiner”, Zidane aloitti, mutta ei tiennyt, miten jatkaa. Hänenkään olonsa ei ollut kovin hyvä. Normaalisti hän olisi kuitannut tilanteen vitsillä, mutta nyt ei ollut oikea hetki sellaiseen. Vivi tepsutteli nuorukaisen luokse ja laittoi toisen kätensä tämän käsivarrelle.

”Zidane”, tämä sanoi hiljaa, ”Luuletko, että hän herää ikinä”. Vivin keltaiset silmät katsoivat prinsessaa huolestuneina.

”Tietenkin”, Zidane vastasi, ”Hän nukkuu vain koska on väsynyt, siinä kaikki. Minä haluan antaa hänen levätä hetken. Ettehän pahastu?”

  Jäämättä odottamaan vastausta Zidane käveli kuningatar Brahnen sohvan luokse ja laski prinsessan sen päälle. Hän polvistui sohvan viereen ja otti tämän kädet omiinsa.

”Jos olisin vain tullut aiemmin… Olen niin pahoillani”, hän sanoi tuskin kuuluvasti ja sai Steinerilta kummeksuvan katseen.

”Mitä sinulle on tapahtunut? Et ole oma itsesi”, tämä kysyi, ”Syytä nyt minun kykenemättömyyttäni! Tämä on kaikki minun syytäni!”

”Ei!” Zidane huudahti, ”Minä en voi… En edes tiedä, mitä tunnen juuri nyt. En voi edes vuodattaa yhtä kyyneltä…” Zidanen sanat saivat kaikki huoneessa olijat hiljaisiksi. He näkivät sillä hetkellä vitsailevan pojan nulikan aivan uusin silmin.

  Samassa huoneen ovi lennähti auki, ja Zorn ja Thorn hyppelivät sisään vihaisennäköisinä. Heillä oli uudet, ehjät hatut päässään.

”Siinä he ovat! Täällä ei ole pakoreittiä!” he huudahtivat yhteen ääneen ja hypähtivät ilmaan. Hovinarrien perässä huoneeseen asteli kenraali Beatrix, jonka kasvoille syttyi heti omahyväinen hymy.

”Tervetuloa takaisin, Steiner! Missä olet ollut koko tämän ajan?” hän kysyi katsellen ritaria. Hetken Zidane luuli, että naisen silmissä olisi häivähtänyt suru, mutta se katosi niin nopeasti niistä, että tämä ei ollut lainkaan varma, oliko se koskaan ollutkaan siellä.

”Älä vain sano, että olet nauttinut näiden roistojen seurasta”, Beatrix sanoi jo hieman katkerasti.

”Mitä helvettiä!” Zidane huusi, ”Ainoat roistot täällä olette sinä ja sinun läski kuningattaresi!” Beatrix loi nuoreen mieheen halveksuvan katseen ja vetäisi miekkansa esiin.

”Sinunlaisesi hölmöt eivät ikinä opi”.

  Ennen kuin kukaan ehti reagoida mitenkään Beatrix oli jo nostanut miekkansa pystyyn ja lausunut loitsunsa. Zidane, Vivi, Freya ja Steiner lennähtivät vastapäiseen seinään ja valuivat sitä pitkin alas.

”Minä tapan kaikki Alexandrian viholliset”, Beatrix sanoi hyytävästi, ”Älkää enää koskaan laskeko jalkaanne tälle maaperälle!” Hän kohotti miekkansa uudelleen ja valmistautui viimeiseen ja tappavaan iskuun.

”Teidän surkeat voimanne eivät ole mitään verrattuna minuun!”

  Zidane kohottautui käsiensä varmaan ja kampesi itsensä takaisin jaloilleen. Hän kohotti kätensä ja nojasi toisella polveensa.

”Hei… odota hetki…” hän huohotti ja veti sitten syvään henkeä, ”Sinähän olet tämän kuningaskunnan kenraali? Alexandrian kenraalina, mikä on sinun vannottu velvollisuutesi? Onko se Daggerin – sinun prinsessa Garnetin – suojeleminen? Olen varma, että tiedät, kuka tuolla makaa”, hän sanoi ja osoitti sohvalle.

  Kenraali Beatrix käänsi katseensa pojan osoittamaan suuntaan. Sohvalla todellakin makasi nukkuva prinsessa Garnet.

”Ei voi olla…” hän mutisi, ”Prinsessa… Se oli siis totta… Kuningatar todella aikoi tappaa hänet…”

”MITÄ!?” itsensä pystyyn saanut Steiner karjaisi, ”Kuningatar ei koskaan tekisi mitään sellaista!”

”Steiner”, Beatrix sanoi ja kääntyi mieheen päin, ”Sinunkin on aika hyväksyä totuus. Minun sydämeni on löytänyt paikkansa. Koko tämän ajan olen ollut väärässä”.

”Inhottaa sanoa tätä, mutta neiti on oikeassa, ruosteläjä. Sinun on parempi opetella hyväksymään se”, Zidane sanoi.

”… Burmecian asukkaat, antakaa minulle anteeksi”, Beatrix kuiskasi.

  Freya loi häijyn katseen lähellään seisovaan naiseen. Totuus, ettei Burmeciaa enää ollut, kirpaisi häntä pahemman kerran.

”On turha etsiä anteeksi antoa enää”, hän sanoi säälimättömästi, ”Mutta voit varmasti tehdä jotain pelastaaksesi prinsessan”

”Freya”, Zidane sanoi tietämättä, miten jatkaa.

”Kerron tämän, koska tiedän voimistasi”, Freya jatkoi välittämättä pojasta, ”Auta prinsessaasi!”

  Beatrix käveli hitaasti sohvan luokse ja katsoi nukkuvaa, kaunista prinsessaa, jota hänen kuului suojella omankin henkensä uhalla.

”En tiedä, pystynkö… Mutta minä yritän”, hän mutisi ja kohotti kätensä prinsessan pään yläpuolelle, ”Toivottavasti tämä toimii”. Hän keskittyi loitsuun. Spiraalimainen välkehtivä valonsäde lähti hänen kädestään ja kiersi prinsessan ympäri, mutta tämä ei herännyt.

”Peruuttamaton on tekemämme loitsu”, Thorn kirkui huoneen nurkasta. Beatrix ei välittänyt vaan teki saman loitsun uudestaan, mitään ei tapahtunut vieläkään.

”Tuo on hyödytöntä!” Zorn huusi, mutta Beatrix kohotti kätensä vielä kolmannen kerran ja keskitti nyt kaikki voimansa loitsuun. Valonsäde muuttui kirkkaammaksi ja kiertyi prinsessan ympärille paljon nopeammin kuin aiemmin. Samassa nuoren tytön silmät avautuivat ja tämä veti syvään henkeä.

”Prinsessa, oletteko kunnossa?” Beatrix huudahti ilahtuneena.

”Minun pääni… Mitä oikein tapahtui?” Garnet soperteli.

  Zidane, Vivi, Steiner ja Freya ryntäsivät kaikki välittömästi sohvan luokse. Garnet katseli nelikko hämmästyneenä.

”Te olette kaikki täällä”, hän sanoi ihmeissään.

”Mitä tämä tarkoittaa?” vihainen ääni kantautui hieman kauempaa ja hetken päästä kuningatar Brahne purjehti raivoisa ilme kasvoillaan huoneeseen. Zorn ja Thorn ryntäsivät välittömästi tämän vierelle.

”Prinsessa on herännyt, teidän majesteettinne”, Zorn sanoi varovaisesti.

”Sieppaamassa prinsessaa he ovat, teidän majesteettinne”, Thorn jatkoi mielistelevällä sävyllä.

”Oletteko ottaneet eidolonit häneltä?” kuningatar kysyi.

”Olemme, teidän korkeutenne”, hovinarrit vastasivat yhteen ääneen.

”No, mitä sitten vielä odotatte?” kuningatar karjaisi, ”Ottakaa Garnet ja heittäkää hänet vankilaan!” Tämä osoitti paksulla sormellaan yhä hämmästynyttä prinsessaa.

  Kenraali Beatrix astui esiin muiden takaa ja näytti hyvin vihaiselta.

”Minä en salli sitä”, hän sanoi ja veti miekkansa jo valmiiksi esiin siltä varalta, että joutuisi puolustautumaan.

”Uhmaatko sinäkin minua”, Brahne kysyi hämmästyneenä.

”Teidän majesteettinne, on minun velvollisuuteni suojella prinsessaa. Pyydän teitä harkitsemaan uudelleen. Älkää vahingoittako prinsessaa enää”, Beatrix sanoi kohteliaasti ja huitaisi sitten kädellään takanaan seisovaa joukkoa, ”Lähtekää välittömästi!” hän huusi ja viittasi takan suuntaan.

  Freya astui Beatrixin vierelle. Hän ei pitänyt naisesta alkuunkaan, mutta päätti kuitenkin taistella tämän rinnalla, jos tarve sitä vaati.

”Minä jään tänne. Zidane, ala mennä”, hän huudahti.

”Te kaksi lyötte voimanne yhteen? Kuinka hämmästyttävää…” Brahne nälvi, ”Hankkiutukaa heistä eroon”, hän huudahti hovinarreilleen.

”Äiti!” Garnet huusi, kun kuningatar purjehti ulos huoneesta.

  Zidane kääntyi vielä katsomaan Freyaa. Tämän ilme kertoi kaiken. Hän ei voinut tehdä mitään kääntääkseen naisen päätä ja saada tätä lähtemään mukaansa.

”Freya, ole varovainen”, hän sanoi.

”Älä huolehdi”, Freya vastasi ja soi pojalle ystävällisen hymyn.

  Zidane tarttui Garnettia kädestä ja veti tämän takan luokse. Vivi vetäisi kyntteliköstä ja salaovi aukeni jälleen. Zidane veti prinsessan mukaansa, ja Vivi seurasi aivan heidän kannoillaan. Steiner seisoi hetken hölmönä paikoillaan ja päätti sitten itsekin juosta salakäytävään.

  Zorn ja Thorn hyppäsivät äkkiä pois huoneen oven edestä ja sisään rynnisti jättimäinen valkoinen koirannäköinen hirviö, jonka kieli viisti lattiaa. Se juoksi suoraan päin Beatrixia ja Freyaa. Freya ponnisti nopeasti ylös ja hyppäsi kaaressa eläimen niskaan. Hän survaisi keihäänsä sen paksun turkin läpi, mutta se sai otuksen ainoastaan ärtymään. Se tempoi päätään puolelta toiselle ja karjui korvia vihlovasti. Freya kiskoi keihäänsä irti yrittäen samalla pysyä eläimen selässä. Hän iski sitä uudelleen niskaan samalla, kun Beatrixin onnistui työntää miekkansa sen rintakehän läpi. Olento nousi takajaloilleen heittäen Freyan selästään ja karjui tuskaisesti. Sitten se lysähti kuolleena maahan.

  Freya käveli hitaasti eläimen luokse ja kiskaisi keihäänsä irti siitä. Hän tuijotti hetken sen kärkeä mitään sanomaton ilme kasvoillaan. Beatrix pyyhki miekkaansa eläimen turkkiin, kunnes se oli jälleen puhdas. Naiset katsoivat hetken toisiaan silmiin ja nyökkäsivät sitten.

***

Zidane juoksi pyörivän sillan yli ja alas portaita pitäen koko ajan kiinni Garnetin kädestä. Hän ei aikonut päästää tyttöä silmistään nyt, kun oli vihdoin saanut tämän takaisin luoksensa. Vivi kompasteli portaissa aivan heidän takanaan ja huohotti raskaasti. Steiner tuli hitaammin muiden perässä.

   Päästyään toisen pyörivän sillan yli Zidane kääntyi katsomaan taakseen. Garnetin silmät tuijottivat häntä suurina pimeässä tornissa. Vivi ylitti juuri siltaa, mutta Steineria ei näkynyt missään. Ruosteisen haarniskan kolina kantautui jostain kauempaa.

”Missä Steiner on?” Zidane mutisi juuri, kun ruosteritari tallusteli portaita alas sillan luokse, ”Hei, pidä kiirettä!”

  Steiner katsoi nuorta miestä eksynyt ilme kasvoillaan ja puisteli sitten neuvottomana päätään.

”Mikä hätänä?” Zidane kysyi.

”Beatrix on palvellut kuningatarta kaikki nämä vuodet ja nyt hän on kääntynyt tätä vastaan… Freya menetti toverinsa, mutta silti hän puolustaa prinsessaa… Kuningatar ei anna heille koskaan anteeksi, he kuolevat molemmat… Zidane, minun täytyy palata”, ritari sanoi ääni täynnä huolta.

”Mitä? Mistä moinen suvaitsevaisuus?” Zidane ihmetteli ritarin ystävällistä puhetapaa, tämähän inhosi häntä.

”Haluan sinun saattavan prinsessan pois Alexandriasta ja vievän hänet tohtori Totin luokse. Tohtori Tot keksii varmasti suunnitelman, joka voi auttaa kuningaskuntaamme”, Steiner vastasi nopeasti.

”Helppo nakki. Minä olen pakenemisen ammattilainen”, Zidane virnisti.

”Älä huolehdi. Me viemme hänet sinne”, Vivikin puuttui puheeseen. Steiner nyökkäsi tärkeänä kummallekin.

”Zidane, mestari Vivi, minä luotan teihin”, hän sanoi ja kääntyi sitten Garnetin puoleen, ”Prinsessa, lausun teille jäähyväiseni”. Hän kumarsi nopeasti ja juoksi sitten takaisin ylös portaita kolisten ja naristen mennessään.

  Garnet katsoi ritarin perään, ojensi kätensä eteenpäin ja haroi sormillaan tyhjää ilmaa.

”Steiner…” hän sanoi, ”Kaikki taistelevat minun takiani”

”Se on totta. Kaikki taistelevat sinun takiasi… ja Alexandrian”, Zidane totesi, ”He kulkevat eteenpäin antaen kaikkensa. Meidänkin on jatkettava, emme voi pysähtyä nyt. Tule niin mennään”, Zidane tarttui taas tytön kädestä ja lähti kulkemaan portaita alas. Kovin pitkälle he eivät kuitenkaan ehtineet, sillä jostain ylhäältä hyppäsi koirannäköinen hirviö heidän kimppuunsa.

”Pahus, saimme seuraa”, Zidane huudahti työntäen samalla Garnetin selkänsä taakse ja napaten miekkansa käteensä. Hän yritti huitoa otusta miekallaan, mutta sen paksusta turkista ja nahasta oli vaikea saada terää läpi. Yhtäkkiä hänen takaansa leimahtivat kuitenkin liekit, jotka tarttuivat välittömästi pedon turkkiin. Se alkoi juosta paniikissa ympyrää ja uikuttaa. Vivi nojasi sauvaansa tyytyväisenä.

***

Freya ja Beatrix seisoivat selkä seinää vasten. Kaksi koirannäköistä hirviötä karjui heidän edessään. Yhdelle he olivat pärjänneet hyvin yhdessä, mutta kaksi näytti olevan liikaa. Ne olivat voimakkaita ja julmia petoja.

  Steiner rynnisti ulos takasta miekka jo valmiina kädessään. Hän näki naiset taistelemassa petoja vastaan ja hyökkäsi niiden kimppuun toisesta suunnasta. Hänen onnistui kukistaa toinen työntämällä miekkansa sen kylkiluiden välistä. Freya ja Beatrix hyökkäsivät heti toisen kimppuun eri puolilta ja saivat sen jotenkin hengiltä.

***

Garnet neuvoi Zidanen ja Vivin huoneeseen, josta pääsi Gargan Roolle. Nyt hän puolestaan kiskoi poikaa kädestä ja juoksi kohti huoneen toisessa päässä olevaa ovea. Vivi tuli aivan heidän kannoillaan. Juuri, kun he olivat pääsemässä ovelle, korkea portti nousi ylös lattiasta.

”Mitä helvettiä?” Zidane huudahti. Kolmikko kääntyi ympäri ja yritti juosta takaisin sinne, mistä olivat tulleet, mutta toinenkin portti ponnahti heidän eteensä.

”Menivät uudestaan siihen he”, Zorn kiljui jostain heidän yläpuoleltaan.

”Tyhmiä ovat he”, Thorn intoili myös.

  Zidane katsoi ylös ja näki hovinarrien seisovan eri puolilla huonetta jonkinlaisten tasanteiden päällä. Kumpikin käsitteli vipua, jolla ilmeisesti sai portit nousemaan ja laskemaan.

”Te paskiaiset!” hän raivosi.

”Paskiaisia saatamme olla, mutta viisaita olemme me”, Thorn valisti häntä, ja Zorn puhkesi ärsyttävään käkätykseen.

  Zidane tuijotti Thornia raivoissaan. Samassa hän huomasi ystävänsä Marcuksen hiippailevan tämän takana. Marcus tarttui hovinarriin kiinni ja iski nyrkkinsä tämän naamaan niin kovaa kuin jaksoi.

”Hei, miten menee?” tämä huikkasi Zidanelle. Myös toiselta puolelta kuului isku. Zidane kääntyi katsomaan Zornia. Tämä makasi tajuttomana, ja Blank pyyhki käsiään housuihinsa virnistellen.

”Blank!” Zidane huudahti innoissaan. Hänen ystävänsä oli vihdoin pelastettu Synkästä metsästä.

”Tulimme tänne suoraan Synkästä metsästä”, Blank sanoi yhä virnuillen.

”Hitto, minä todella rakastan teitä, jätkät”, Zidane huudahti.

  Marcus käänsi vipua ja portti Zidanen, Vivin ja Garnetin edessä laskeutui takaisin alas lattian sisälle.

”Zidane, te voitte matkustaa gargantilla”, hän sanoi ja viittasi huoneen ovelle, ”Painukaa pois täältä. Me pidämme huolen lopusta. Lisää pahiksia on tulossa vielä”.

”Olen teille paljosta velkaa, jätkät”, Zidane sanoi ja tarttui jälleen Garnetin käteen, ”Mennään”.

  Zidane, Garnet ja Vivi saapuivat Gargan pysäkille. Zidane katseli ihmeissään ympärilleen, hän ei ollut ikinä ollut vastaavanlaisessa paikassa. Se näytti ikivanhalta ja kuitenkin melkein kuin uudelta. Kattoa pitkin kantautui askelia ja pian ilmestyi näkyviin kuusijalkainen ötökkä, joka kulki pää alaspäin katossa ja jonka selästä roikkuivat jonkinlaiset vaunut. Vivi katsoi ötökkää epäröiden.

”Pi- pitääkö meidän ratsastaa tuolla?” hän kysyi.

”Jep, aletaan painua. Meillä ei ole aikaa hukattavana”, Zidane vastasi ja nosti Vivin vaunuihin. Hän ojensi kätensä Garnetille auttaakseen myös tämän kyytiin, mutta tämä ei tarttunut siihen.

”Dagger!” hän huudahti tytölle ja sai tämän katsomaan itseään.

”Minä… en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä…” tämä soperteli.

”Hei, miksi luulet kaikkien jääneen taakse?” Zidane sanoi, ”Jep, he taistelevat vuoksesi, mutta he myös tietävät, syvällä sisimmässään, että heidän täytyy taistella. Beatrix, Freya, Blank, Marcus, jopa Steiner… Joskus ei voi miettiä asioita loppuun asti, täytyy vain kuunnella sydäntään”.

  Garnet nyökkäsi nuorukaiselle ja tarttui tämän käteen. Hän meni vaunuihin istumaan hiljaisena. Zidane seurasi hänen perässään ja istahti myös kyytiin. Hitaasti gargant lähti liikkeelle.

”Minne me olemme menossa?” Vivi kysäisi.

”Menemme Trenoon. Jäämme sinne joksikin aikaa ja yritämme miettiä, mitä teemme seuraavaksi”, Zidane vastasi.

  Gargant jatkoi matkaa rauhalliseen tahtiin. Vaunu keikkui hiljaa puolelta toiselle, mutta liike oli niin vähäistä, ettei se häirinnyt ketään. Zidane tunsi melkein nukahtavansa hiljaisessa keinunnassa. Yhtäkkiä gargantin vauhti alkoi kuitenkin kiihtyä. Hetken päästä se tuntui suorastaan juoksevan ja vaunu keikkui vaarallisesti puolelta toiselle. Zidane räväytti silmänsä auki ja kääntyi katsomaan taaksepäin. Lähes parikymmentä metriä pitkä käärme kiemurteli nopeaa vauhtia heidän perässään, ja gargant pakeni sitä kauhuissaan.

  Vaunu raapi välillä kapean tunnelin seinämiä. Zidane, Vivi ja Garnet takertuivat toisiinsa ja yrittivät pysyä kyydissä. Putoaminen ei kuulostanut kovin terveelliseltä vaihtoehdolta. He näkivät, kuinka gargant syöksyi Trenon pysäkin ohi ja jatkoi matkaansa käyttämättömään käytävään, joka ei näyttänyt kovin hyvin hoidetulta. Käytävässä oli pilkkopimeää, eivätkä he nähneet lainkaan, mitä edessä oikein oli. Vaunu kolhiintui seiniin yhä useammin kovalla rytinällä.

  Zidane puristi Garnettia lähelleen toisella kädellä ja piti Vivin ranteesta kiinni toisella. Kolmikko keikkui vaarallisesti vaunussa puolelta toiselle ja huusi täyteen ääneen. Yhtäkkiä pimeys vaihtui kirkkaaksi auringon valoksi. Valo tuli niin nopeasti, että se sokaisi silmät. Kuului hirvittävä rysäys ja sitten kaikki oli jälleen pimeää.

***

Kuningatar Brahne seisoi valtaistuinsalissa kädet puuskassa erittäin vihaisennäköisenä ja tuijotti eteensä sanomatta sanaakaan. Hän oli raivoissaan. Hänen uskollinen kenraalinsa oli yhtäkkiä kääntynyt häntä vastaan, ja Garnet oli päässyt karkuun jalokiven kanssa. Mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan.

”Teidän majesteettinne!” Zorn huusi jostain kauempaa. Kuningatar ei reagoinut lainkaan.

  Zorn ja Thorn hyppivät esiin kulman takaa ja pyrkivät kuningattaren puheille, mutta sotilas astui heidän eteensä, eikä päästänyt heitä kulkemaan läpi.

”Minun tielläni sinä olet! Sivuun astu käskyläinen!” Thorn kimitti sotilaalle.

”Päästä meidät läpi!” Zornkin alkoi valittaa.

”Minulla on suorat ohjeet kuningattarelta olla päästämättä teitä kumpaakaan läpi”, sotilas sanoi tyynesti, ”Voin tehdä mitä tahansa teille puolituisille”.

  Zorn ja Thorn vilkaisivat hätäisesti toisiinsa ja nyökkäsivät sitten. He jättivät sotilaan rauhaan ja juoksivat huoneen toiselle puolelle yrittäen päästä sitä kautta kuningattaren luokse. Toinen sotilas astui heidän eteensä.

”Pysykäähän siellä!” tämä totesi.

”Kuningattaren vieras on saapunut”, Zorn sanoi maanittelevasti.

”Sisään meidät päästä”, Thorn jatkoi samalla äänensävyllä.

”Minä käyn tiedustelemassa. Te pysytte tässä”, sotilas sanoi ja käveli kuningattaren luokse. Hetken päästä tuli takaisin hovinarrien luokse.

”Kutsukaa vieras sisään”, tämä sanoi, ”Teidät kaksi on erotettu!”

  Hovinarrit katsoivat toisiaan ja kääntyivät sitten tuijottamaan sotilasta hämmästyneinä. He eivät voineet ymmärtää, mitä tämä oikein sanoi.

”Mitä se tarkoittaa?” Zorn tivasi.

”Kuningatar Brahne on melko pettynyt teihin, koska päästitte prinsessa Garnetin lähtemään riipuksen kanssa. Teidän pitää mennä nyt”, sotilas vastasi osoittaen ovea.

”Emme me voi elää ilman kuningattaren tukea!” Zorn huudahti kauhistunut ilme kasvoillaan.

  Zorn ja Thorn ryntäsivät ulos valtaistuinsalista samaan aikaan, kun kaksi henkilöä asteli sisään. Naisella oli punertavanruskeat pitkät hiukset ja hänen selässään roikkui leveäteräinen kirves. Hän näytti hyvin lyhyeltä vierellään kulkevan miehen rinnalla. Mies oli pitkä ja lihaksikas, mutta erikoisinta tässä oli punaiset rastat, jotka kiinnittivät varmasti jokaisen paikalla olijan huomion.

  Sotilas astui sisään kävelleen parivaljakon eteen ja esti näiden pääsyn kuningattaren luokse.

”Kuka oikein olet!” nainen kivahti, ”Pois minun tieltäni! Kuningatar kutsui minua!”

”Hillitse itsesi ennen kuningatarta”, sotilas sanoi.

”Tajuatko kenelle oikein puhut? Minä olen Lani, paras ja kaunein palkkametsästäjä maailmassa!” nainen jatkoi raivoamistaan. Pelästyneennäköinen sotilas siirtyi pois pariskunnan edestä ja päästi nämä kulkemaan vapaasti kuningatar Brahnen luokse.

”Ilo tavata teidät, teidän majesteettinne!” Lani tervehti kuningatarta, ”Kuulin, etteivät asiat ole sujuneet erityisen hyvin”.

”Eikö sinulla ole lainkaan tapoja!” kuningatar tuhahti, ”Tämän siitä saa, kun palkkaa alempaa kastia”.

”Olen varma, että te ette palkanneet minua tapojeni takia, teidän majesteettinne”, Lani sanoi rauhallisesti. Äskeisestä raivottaresta ei näkynyt jälkeäkään.

  Kuningatar Brahne tyytyi tuhahtamaan Lanin kommentille. Sitten hän ryhtyi selittämään tehtävää tälle kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

”Sinulla on kaksi kohdetta. Ensinäkin sinun pitää palauttaa prinsessa Garnetilla oleva riipus, se on kansallisaarre. Ja toiseksi haluan sinun murhaavan hänen mukanaan matkaavan mustan maagin”

”…Mikä se on?” punahiuksinen mies kysyi ihmeissään.

”Sieluton nukke, joka virheellisesti juoksee vapaana”, kuningatar vastasi kylmästi.

”En tiedä, mitä on tapahtunut teidän ja prinsessan välillä, mutta mitä minun tulisi tehdä, jos kohtaan vastustusta?” Lani tiedusteli.

”Hanki vain riipus takaisin siltä kelvottomalta tytöltä!” kuningatar alkoi hermostua.

”Loistavaa”, Lani sanoi aidosti riemastuneella äänellä, ”Minun kirveeni on tyytyväinen kuullessaan tämän. Se ei vie kauan. Hyvää päivän jatkoa, teidän majesteettinne”. Lani marssi ulos valtaistuinsalista nyökättyään vielä kuningatar Brahnelle.

  Punahiuksinen mies kääntyi vielä kuningattaren puoleen aivan kuin olisi odottanut Lanin poistumista.

”Onko totta, että prinsessan mukana matkaa poika, jolla on häntä?” hän tiedusteli.

”Kyllä, se kirottu apina! Annan sinulle ylimääräisen palkkion, jos hoitelet hänet”, kuningatar vastasi hymyillen julmasti.

”… Olin oikeassa”, mies mutisi, ”Teen käskyjenne mukaan heti hoideltuani hänet”. Mies poistui myös valtaistuinsalista. Heti hänen lähdettyään kauempana seisonut sotilas ryntäsi kuningattaren puheille.

”Raportoin! Alexandrian laivasto on palannut kotivesille. Valmistaudumme lähtemään Red Rosella”, sotilas sanoi ja teki samaan aikaan kunniaa.

”Vihdoinkin! Me lähdemme välittömästi”, kuningatar myhäili ja seurasi sotilasta ulos huoneesta.

LUKU IV

EIDOLONIT

 

Garnet räpytteli silmiään. Kirkas valo kirveli niitä hetken, kunnes hän tottui siihen ja alkoi erottaa ympäristöään. Hän näki yläpuolellaan vihreistä lehdistä muodostuvan katoksen, josta auringon valo siivilöityi. Hän nousi päätään pidellen istumaan. Hänen vieressään oli ikivanha puu, joka kohosi korkeuksiin. Hieman kauempana hän näkin gargantin selässä olleet vaunut, jotka olivat murskautuneet kivikasaa vasten. Itse ötökkää ei näkynyt missään, se oli luultavasti paennut jonnekin. Garnet käänsi päätään ja näki Vivin istuvan jyrkänteen reunalla jalkojaan heilutellen. Hän nousi ja käveli hitaasti maagin luokse. Jyrkänteen alapuolella näkyi pieni lampi, johon laski vesiputous.

”Vivi… Me taisimme tehdä sen…” hän sanoi varovaisesti. Maagi nyökkäsi hänelle.

”Missä me olemme?” Garnet kysäisi.

”Me olemme Huippukalliolla. Sen pitäisi sijaita lähellä Lindblumin linnaa…” Vivi vastasi.

”Huippukallio? Lindblum? Toiko gargant meidät tosiaan niin pitkälle?” Garnet taivasteli, ”Missä on Freya, Steiner ja Beatrix? … ja Zidane?”

”Hän meni tutkimaan aluetta”, Vivi vastasi ja teki kädellään kömpelön kaaren.

  Samalla hetkellä Zidane tallusteli paikalle hymyillen reippaasti. Näytti siltä kuin tämä ei olisi ollut järkyttynyt yhtään jättiläiskäärmeestä ja hurjasta kyydistä gargantilla.

”Dagger, sinä olet hereillä”, hän sanoi hymyillen, ”Millainen on vointisi?”

”Missä kaikki ovat, Zidane?” Garnet kysyi välittämättä vastata pojalle.

”En tiedä, gargant toi meidät aika kauas Alexandriasta”, nuori mies vastasi, ”Hei, älä huoli… Tantaluksen kaverit ovat myös heidän kanssaan!”

  Zidane kääntyi katsomaan taivaalle. Aurinko ei ollut enää korkeimmillaan. Pian se painuisi näkymättömiin ja pimeys laskeutuisi siihen pieneen metsään, jonne he olivat joutuneet.

”On melkein ilta”, hän totesi, ”He ovat luultavasti jo Trenossa”.

”Luuletko, että voisimme lainata ilmalaivan Lindblumista. Treno on vain muutaman askeleen päässä, jos voimme lentää Eteläisen portin läpi”, Garnet sanoi jo vähän reippaammin. Zidane nyökkäsi hänelle ja näytti siltä kuin aikoisi sanoa jotain, mutta sitten pojan ilme muuttui hämmentyneeksi. Garnet käännähti ympäri katsoakseen, mitä poika oikein tuijotti.

  Heidän edessään ilmassa leijui vanha pitkäpartainen mies. Miehen parta ja hiukset olivat vitivalkoiset ja hän istui risti-istunnassa näyttäen tyynenrauhalliselta, vaikka leijui lähes kymmenen metrin korkeudessa allaan matala lampi.

”Oletko sinä vihollinen?” Zidane kysyi epäilevin ilmein.

”Se riippuu teistä. Nimeni on Ramuh”, vanhus vastasi hymyillen salaperäisesti. Garnetin silmiin syttyi välittömästi valo. Nimessä oli jotain tuttua.

”Olen kuullut nimesi jossain…” tyttö pohti, ”Olen nähnyt nimesi kirjassa, joka kertoi kutsumismagiasta. Sinun täytyy olla Ramuh, Ukkosenjumala!” hän huudahti yhtäkkiä.

”Tiesitkö, että sinun kutsumismagiasi tuhosi Cleyran?” Ramuh sanoi nuhtelevasti. Garnet pudisteli kauhuissaan päätään miehelle. ”Eidolon seuraa sen kutsujan käskyjä… Se vastasi tällä kertaa ahneuden täyttämän naisen käskyihin…” mies kertoi.

  Garnet haukkoi henkeään. Hänen äitinsä oli tuhonnut Cleyran hänen eidoloniensa avulla. Hän ei voinut uskoa sitä todeksi.

”Minä oli eristyksissä, kun Cleyra tuhottiin”, hän kuiskasi voimattomasti.

”Ei se ollut sinun vikasi, Dagger”, Zidane sanoi ja painoi kätensä lohduttavasti tytön olkapäälle.

”Totta, se et ollut sinä, joka aiheutti tuhoa”, Ramuh sanoi armollisesti, ”Mutta minun täytyy kysyä sinulta: mitä aiot tehdä nyt?”

  Garnet oli pitkään hiljaa ja tuijotti eteensä. Oliko mitään, mitä hän voisi tehdä? Hän halusi niin kovasti auttaa kaikkia, eikä vain roikkua avuttomana mukana, olla toisten riesana.

”Jos vain olisin voimakkaampi…” hän mutisi, ”Jos voisin käyttää kutsumismagiaa…” hän kääntyi jälleen katsomaan miestä, joka oli vanhempi kuin itse elämä, ”Ole kiltti ja auta minua!”

”Ja aiheuttaisin lisää tuhoa?” tämä kysyi.

”Ei… Pelkäsin kutsumismagiaani, mutta en pelkää enää”, Garnet sanoi toiveikkaasti.

  Ramuh suoristautui ja kasvoi paljon suuremmaksi. Hänen partansa kasvoi entistä pidemmäksi ja se olisi varmasti viistänyt maata, jos mies ei olisi seisonut ilmassa. Ramuh loihti ylleen ruskean pitkän kaavun, ja hänen käteensä ilmestyi sinertävä sauva.

”On kulunut vuosia siitä, kun viimeksi palvelin isäntää”, Ramuh sanoi muinaisella äänellä, ”Minun täytyy testata sinua, jotta näen, onko sinusta minun isännäkseni. Piilotan viisi itseni ilmentymää tähän metsään. Jokaisella niistä on pala ’sankaritarinaa’. Kerää kaikki viisi palaa ja kerro minulle tarina. Jos kasaat tarinan oikein, tulen sinun eidoloniksesi”.

  Garnet nyökkäsi. Ramuh loi häneen vielä yhden katseen aikojen takaa ja katosi sitten näkyvistä. Tyttö juoksi nopeasti jyrkänteen reunalle katsoakseen, minne mies oli hävinnyt. Samassa hänen eteensä ilmestyi läpikuultava vanhuksen kaksoisolento. Olento ojensi Garnetille paperin palan, jossa luki ylhäällä ”yhteistyö”.

  Vivi, Garnet ja Zidane lähtivät vaeltelemaan metsään. Vaikka se ei ollut kovin suuri, heillä meni melko pitkään neljän muun Ramuhin kaksoisolennon löytämiseen. Oli jo melkein yö ennen kuin heillä oli kaikki viisi palaa tarinasta kasassa. Seuraavaksi heidän täytyi löytää vielä oikea Ramuh. Tämä odotteli heitä metsän reunalla täysin rauhallisen näköisenä.

”Löysit siis kaikki viisi… Kuunnellaanpa tarinasi. Se koostuu neljästä osasta, joten yksi noista on turha”, Ramuh sanoi ja jäi katselemaan Garnettia odottavannäköisenä.

  Tyttö selaili vanhoja ja kuluneita paperin paloja hetken ja alkoi sitten järjestää niitä. Jokaisen paperin yläkulmassa luki sen nimi: alku, yhteistyö, hiljaisuus, sankari ja ihminen. Lopulta hän rykäisi ja alkoi lukemaan päällimmäiseksi laittamaansa paperia:

 

Kauan sitten 33 pientä maata taisteli keisarikuntaa vastaan. Eräänä päivänä kapinallinen joukko vieraili Joseph-nimisen miehen luona. Tämä asui tyttärensä kanssa. Joseph oli velkaa joukolle, joten hän hyväksyi ilomielin heidän avunpyyntönsä. He suuntasivat luolalle, joka sijaitsi lumikentillä.

  Josephin avulla joukko voitti lumikentillä asustelevan hirviön ja sai itselleen jumalten kellon, jonka he tarvitsivat päästäkseen keisarin linnaan.

  Matkallaan kotiin he joutuivat petturin järjestämään ansaan. Joseph kuoli joukon puolesta. Joukko lähti kertomatta Josephin tyttärelle, Nellylle, tragediasta.

  Historiallinen selitys: Vaikka Josephin kuolemasta ei kerrottu hänen tyttärelleen, hänen kuolintapansa puhuu puolestaan. Tämä on tarina todellisesta sankarista.

 

”Annapa minun kysyä sinulta yhtä asiaa”, Ramuh totesi kuunneltuaan tytön kertoman tarinan, ”Miksi valitsit sankari-osan loppuun?”

”Ihmiset seuraavat henkilöä, joka pysyy jäljillä, siksi ajattelin, että sankari, joka toimii suorasukaisesti tullaan muistamaan sukupolvien ajan”, Garnet vastasi reippaasti.

”… Haluan tietää, mitä sinä ajattelet, sinun omin sanoin”, Ramuh totesi ja kehotti samalla tyttöä jatkamaan.

”Minä?” Garnet hämmästyi ja mietti hetken, ”Olen kaukana omasta maastani, mutta en ole unohtanut kansaani…” hän sanoi viimein.

”Sielusi on erittäin jännittynyt juuri nyt”, Ramuh sanoi, ”Ehkä alat rentoutua, kunhan minusta tulee sinun eidolonisi”.

”Kiitos”, Garnet sanoi ja tunsi heti olonsa hieman paremmaksi.

”Muista, että on olemassa monia polkuja. Vain sinä itse päätät, mitä polkua kuljet”, Ramuh sanoi ja katosi näkyvistä. Garnet tunsi, kuinka muinaisen eidolonin voima imeytyi häneen ja siitä tuli yhtä hänen sielunsa kanssa. Hän oli tuntenut tuon voiman aiemminkin, mutta hän oli pelännyt sitä, eikä uskaltanut käyttää sitä. Hän oli toivonut pääsevänsä siitä eroon, mutta kun Zorn ja Thorn olivat vieneet hänen eidoloninsa häneltä, hän oli tuntenut itsensä jotenkin  alastomaksi ja puolikkaaksi, aivan kuin jotain olisi viety hänestä itsestään. Hän kääntyi katsomaan Zidanea ja Vivi onnellisesti hymyillen.

”Lähdetään Lindblumiin!” hän huudahti ja juoksi ulos metsästä.

  Zidane tuijotti tytön perään sanattomana ja katsoi sitten tähtien täplittämälle taivaalle.

”Hei, ukko… joko sinä menit?” hän huudahti.

”Mikä hätänä?” Vivi kysyi huolestuneesti.

”Haluaisin vain kysyä, miksi hän leikki tuota typerää leikkiä Daggerin kanssa. Sankarillista? Inhimillistä? Nuo ovat vain asioita, joita ihmiset sanovat tosiasian jälkeen. Miksi yrittää antaa tarkoitus tarinan päähenkilön valinnalle?” Zidane pohdiskeli.

”Luulen, että vanhus olisi tullut hänen eidoloniksi joka tapauksessa”, Vivi totesi, ”Sellaisen vaikutelman minä sain”.

  Garnet juoksi takaisin metsään ja tarttui Viviä kädestä kiskoen tämän mukaansa.

”Zidane, Vivi! Nyt mennään!” hän kiljahti. Vivi juoksi kömpelösti hänen perässään ulos metsästä. Zidane käveli hieman rauhallisemmin ja katseli yhä taivaalle. Yhtäkkiä hän kuuli äänen päänsä sisällä:

Sinä olet täsmälleen oikeassa… Ei ole väliä, mitä ihmiset sanovat jälkikäteen… Tärkeintä on olla todellinen itselleen. Hän ei ehkä tajunnut sitä, mutta kun hän toivoi voivansa käyttää kutsumismagiaa… Se palasi hänelle. Kutsumismagiaa voidaan käyttää hyvään tai pahaan. Hän on vielä nuori, mutta hänellä on paljon tilaa kasvaa… Joten valitsin hänet isännäkseni. Minä katson hänen peräänsä. Toivon, että sinä suojelet häntä…

  Zidane nyökkäsi tähti taivaalle ja lupasi mielessään suojella Daggeriaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hän jätti myös metsän taakseen ja seurasi Garnettia ja Vivi korkeaheinäiselle arolle. Lindblumin kaupunki näkyi kauempana ja linna kohosi tummaa yötaivasta vasten peittäen osan kuusta näkymättömiin. Tuuli heilutteli hiljaa heinää ja heinäsirkkojen kuoro soitti viulujaan tasaiseen tahtiin. Kolmikko seuraili polkua, joka kulki heinikon halki kohti kaupunkia.

”Zidane”, Garnet kuiskasi, ”Haluan käyttää kutsumismagiaa kaikkien suojelemiseen…”

”Tiedän, että pystyt siihen, Dagger”, Zidane kuiskasi takaisin ja hymyili tytölle suloisesti. Garnet katsoi ensin poikaa silmiin hymyillen itsekin ja käänsi sitten kasvonsa yötaivaalle. Hänen silmiinsä osui tumma varjo, joka lipui nopeaa vauhtia taivaan halki.

”Zidane!” hän tarrasi pojan käsivarteen, ”Katso!”

  Nuori mieskin kääntyi taas katsomaan taivasta. Suuri ilmalaiva purjehti selvästi kohti Lindblumia, ja hänestä se näytti uhkaavan tutulta.

”Onko tuo Red Rose?” hän huudahti ääneen kauhistuneena.

  Red Rosen takaa ilmestyi lisää ilmalaivoja, jotka purjehtivat kohti Lindblumia. Hetken päästä ilma täyttyi valopalloista, jotka lensivät sisään kaupunkiin. Zidane ja Vivi tiesivät liiankin hyvin, mitä nuo pallot pitivät sisällään. Lindblumin tuho ei enää ollut kuin ajan kysymys. Pian mustat maagit olisivat surmanneet puolet asukkaista.

”Noiden valopallojen täytyy olla niitä samoja, joilla me tulimme Alexandriaan!” Zidane huudahti, ”He lähettävät mustat maagit suoraan linnaan sisälle! Cleyrassa he käyttivät sen jälkeen kutsumismagiaa!”

”Ei! Äiti!” Garnet huudahti ja tunsi, kuinka pakokauhu soljui hänen sisällään. Hän ryntäsi juoksuun päättömästi kohti Lindblumia. Zidane ryntäsi hänen peräänsä huutaen hänen nimeään. Vivi seisoi hetken tyrmistyneenä paikoillaan ja lähti sitten kömpelösti juoksemaan kaksikon jäljissä.

  Garnet pinkoi heinikossa niin kovaa kuin pääsi. Lindblumiin oli silti matkaa, hän ei ikinä ehtisi paikalle ajoissa. Zidane saavutti tytön ja sai hänet pysäytettyä. Juuri silloin Red Rosen edustalta kohosi eidolon. Se oli hirvittävän suuri ja muistutti punaista palloa. Yhtäkkiä se avasi suunsa, jonne olisi mahtunut kokonainen kaupunki. Se alkoi imeä kaikkea edessään olevaa itseensä. Kaukaakin saattoi nähdä, kuinka Lindblumin taloista repeytyi kattoja irti ja kuinka kaikki irtaimisto, asukkaat mukaan lukien, kieppui ilmassa eidolonin sisuksiin.

  Garnet ei kestänyt katsoa tuskaista näytelmää. Hän vajosi polvilleen heinikkoon ja itki lohduttomasti. Kaikki, mitä hänellä oli jäljellä, tuhottiin hänen silmiensä edessä. Zidane laski kätensä tytön olkapäälle tietämättä, mitä sanoisi. Paikalle ehtinyt Vivikin vain tuijotti järkyttyneenä näkymään. Viimein eidolon katosi vieden mukanaan kaiken, mitä oli itseensä imenyt. Tuuli kantoi arolle sekasorron ääniä ja tuskaista valitusta. Red Rose purjehti sisään hetkessä raunioiksi muuttuneeseen kaupunkiin.

  Zidane auttoi Garnetin takaisin jaloilleen ja antoi tytön itkeä hänen olkaansa vasten. Tyttö itki pitkään ja lohduttomasti. Lopulta itku tyrehtyi nyyhkäyksiin, mutta suru jäi tytön silmiin. Vaitonaisena tämä lähti kävelemään kohti Lindblumia Vivin ja Zidanen seuratessa tämän kannoilla.

  Aamu alkoi pikku hiljaa valjeta, kun Zidane, Vivi ja Garnet saapuivat viimein Lindblumin porteille. Kaupunki oli raunioina ja savusi yhä paikka paikoin. Porteilla ei näkynyt ketään.

”On niin hiljaista…” Zidane sanoi hiljaa.

”Äiti… En voi uskoa, että sinä hyökkäsit Lindblumiin”, Garnet lähes huusi.

”Ole varovainen, he saattavat olla yhä paikalla”, Zidane rauhoitteli tyttöä, ”Vivi, sinä jäät tähän ja piiloudut”

”Ei käy! Täällä on vaarallista!” Vivi huudahti vastustellen.

”Alexandrian sotilaita on joka puolella. Sinun kannattaisi pysyä poissa heidän näköpiiristään”, Zidane varoitteli. Pienen suostuttelun jälkeen Vivi suostui jäämään portille ja piiloutui muutaman tynnyrin taakse.

  Garnet ja Zidane astelivat kaupunkiin. Tielle oli pudonnut isoja paloja talojen seinistä ja katoista. Monen rakennuksen ikkunat olivat säpäleinä. Joka puolella parveili paniikissa olevia kaupunkilaisia ja muutamia Alexandrian sotilaita. Reippain askelin he kulkivat asutuksen ohi kohti toria ja sieltä kauppa-alueelle. Osa kaupoistakin oli tuhoutunut täysin, mutta asekauppa näytti olevan yhä pystyssä.

”Teollisuusalue on mennyttä ja teatteri- ja kauppa-alue ovat raunioina”, joku mies sanoi hieman kauempaa.

”Pyydä sotilaita aloittamaan uudelleen rakennus. Meidän on saatava kaupunkilaisten elämä takaisin raiteilleen”, määräsi tutumpi ääni. Garnet kääntyi äänen suuntaan ja näki ministeri Artanian seisovan keskellä kauppa-aluetta puhumassa toisen miehen kanssa. Hän ryntäsi ministerin luokse Zidane kannoillaan.

”Setä Artania!” hän huudahti. Vanha mies kääntyi ympäri ja hymy levisi tämän kasvoille.

”Prinsessa Garnet! Herra Zidane! Olen iloinen nähdessäni teidät molemmat elossa!” mies huudahti.

”Missä on Cid-setä? Onko hallitsija turvassa?” Garnet tiedusteli.

”Kyllä, prinsessa. Linna säästettiin. Hallitsija on elossa”, ministeri Artania vastasi.

”Luojan kiitos”, prinsessa huokaisi.

”Vien teidät tapaamaan häntä”, Artania sanoi ja johdatti kaksikon takaisin torille ja sitten ilmataksiasemalle. Kaikki kolme istuivat taksin kyytiin, ja se ajoi heidät suoraan Lindblumin kuninkaalliselle linnalle.

  Nopeasti he kulkivat jylhän vanhan linnan halki suoraa päätä hallitsija Cidin huoneiston parvekkeelle. Oglopiksi muuttunut hallitsija seisoi kaiteella ja tuijotti synkännäköisenä alas raunioiksi muuttuneeseen kaupunkiinsa.

”Prinsessa Garnet on palannut!” ilmoitti ministeri Artania välittömästi. Ylisuuri oglop kääntyi ja hetken näytti siltä kuin sen hyönteisen silmät olisivat tuikkineet iloa.

”Garnet! Luulin Brahnen vanginneen sinut”, tämä huudahti.

”Zidane pelasti minut”, Garnet sanoi hymyillen. Hallitsija kiitti välittömästi nuorta miestä ja kääntyi sitten taas kuuntelemaan, mitä hänen veljentyttärellään oli kerrottavanaan.

”Freya, Steiner ja Beatrix jäivät jälkeemme… Minä…” Garnet selitti nopeasti.

”Ah, kuuluisa kenraali Beatrix. En usko, että sinulla on mitään syytä olla huolissasi”, Cid totesi rauhallisesti.

  Zidane asteli sivummalta Garnetin viereen ja painoi kätensä tytön olkapäälle.

”Minä uskon niin myös. Vaikka päädyimme huippukalliolle Trenon sijasta… he pärjäävät hyvin omillaan”, poika sanoi.

”Huippu?” Cid ihmetteli, ”Ratsastitteko te gargantilla?”

”Mistä te tiesitte?” Zidane hämmästeli vuorostaan.

”On minun tehtäväni tuntea ympäröivä maa”, Cid vastasi, ”Oli miten oli… Joskus minulta puuttuu kaukonäköisyyttä. Brahne oli eidolonien perässä, se minä tiesin. Mutta minä aliarvioin eidolonien voiman. Ehkä minä ansaitsen olla kirottuna tähän vartaloon”.

”Olen iloinen, että antauduitte”, Zidane sanoi, ”Cleyra vastusteli ja se tuhottiin täysin”.

  Garnet tuijotti avuttomana eteensä. Hän ei tiennyt, mitä sanoa tai mitä tehdä. Zidane tuntui aina valitsevan oikeat sanat ja oli aina tilanteen tasalla valmiina toimimaan. Hän sen sijaan oli avuton pikkutyttö, joka ei tiennyt mistään mitään, ja se sai hänet vihaiseksi itselleen.

”Hei, saimme yhden elossa olevan kiinni!” kuului huuto jostain linnan sisältä.

”Ole varovainen! Se saattaa hyökätä!” toinen ääni sanoi.

”Hei, tämä on pienempi kuin muut”, jatkoi ensimmäinen ääni.

”Päästäkää minut irti! En ole yksi heistä!”

”Miksi sitten olet pukeutunut kuin mustat maagit?”

  Zidane ja Garnet kääntyivät ympäri ja tuijottivat ovesta sisään linnaan. Kaksi Lindblumin sotilasta raahasi Viviä kohti parveketta erittäin väkivaltaisesti.

”Otimme Alexandrian sotilaan vangiksi”, toinen sotilaista ilmoitti ylpeästi hallitsija Cidille.

”Minähän juuri sanoin - -” Vivi mutisi.

”Pitäisikö meidän palauttaa se Alexandriaan?” sotilas jatkoi välittämättä Vivin puheista lainkaan.

  Ministeri Artania loi melko vihaisen katseen sotilaisiin ja katsoi sitten Viviä lempeästi.

”Päästäkää hänet! Hän ei ole Alexandrian sotilas. Tuo on ainoastaan valepuku vihollisen huijaamiseksi”, Artania sanoi. Sotilaan ilme muuttui kauhistuneeksi ja hän mutisi nopeasti anteeksipyyntönsä Viville päästäen tämän samalla vapaaksi. Sitten kumpikin sotilaista poistui vähin äänin paikalta.

  Hallitsija Cid nyökkäsi tervehdyksensä Viville ja katsoi sitten kaikkia pienillä mustilla silmillään, joista selvästi paistoi huoli. Kaikista tuntui omituiselta nähdä tunteita hyönteisen silmissä.

”Olen saanut uutta tietoa kuningatar Brahnesta. Aseiden välittäjä nimeltä Kuja on ollut viime aikaisten hyökkäysten takana. Kuja on tukenut Brahnea erittäin kehittyneillä magia-aseilla”, Cid kertoi.

”Tukenut äitiä… aseilla?” Garnet ihmetteli. Hänen setänsä täytyi tarkoittaa sitä pitkää hopeahiuksista miestä, joka oli hiipparoinut linnassa useasti viime aikoina.

”Kyllä. Mustat maagit ovat osa näistä aseista. Trenolaisen silminnäkijän mukaan Kuja ilmestyi pohjoiselta taivaalta hopeisen lohikäärmeen selässä”, Cid jatkoi.

  Zidane hätkähti. Kyse oli varmastikin samasta miehestä, jonka hän oli nähnyt Burmeciassa vain paria päivää aiemmin.

”Se, että hän tuli pohjoisesta viittaa siihen, että hän on kotoisin Ulkomantereelta”, ministeri Artania puuttui puheeseen.

”Ulkomantereelta?” Garnet kysyi ihmeissään.

”Maailmassa on monia kartoittamattomia mantereita”, Zidane selitti, ”Ulkomanner on kartoittamaton manner täältä meidän Usvamantereeltamme pohjoiseen”.

”Minä uskoisin, että Kuja on ainoa, joka tukee Brahnea aseilla”, Cid sanoi.

”Mies, jonka minä olen nähnyt linnassa, on varmasti Kuja. Hän on äitini turmelemisen takana”, Garnet sanoi vihaisesti.

”Jos voitamme Kujan…”

”Jos eliminoimme Kujan…”  Zidane ja Garnet sanoivat yhtä aikaa.

”Te molemmat ymmärrätte varsin nopeasti. Jos voitamme Kujan, Brahne menettää asetukensa ja silloin me voimme käydä vastaiskuun”, Cid selitti.

”Brahnen haastaminen nyt aiheuttaisi vain lisää ongelmia”, Artania totesi.

”Joten me murskaamme pahan lähteen”, Zidane huudahti ja iski nyrkkinsä kämmeneensä.

”Kyllä”, Artania vastasi, ”Kuja löytää muita asiakkaita, jos tuhoamme Brahnen”.

”En voi puolustella äitini tekemisiä millään tavalla, mutta en voi antaa Kujan vaikuttaa häneen”, Garnet sanoi, ”Mutta ensin meidän täytyy pelastaa Steiner ja muut…”

”Pelkäänpä, että en pysty luovuttamaan yhtään sotilaistani. Tarvitsen heidät kaikki suojelemaan kaupunkilaisia”, Cid sanoi huolestuneesti.

  Zidane käveli huolestuneen tytön luokse ja katsoi tätä rohkaisevasti suoraan silmiin.

”Hei Dagger, he pärjäävät kyllä”, hän sanoi, ”Burmecian paras lohikäärmeritari, Alexandrian naiskenraali ja ruosteläjä… Kuinka he voisivat hävitä? Sitä paitsi sinulla on minut suojelemassa sinua”.

”Sitten lähden etsimään Kujaa”, Garnet sanoi päättäväisesti.

”Minä haluan tulla myös”, Vivikin sai suunsa auki, ”Minulla ei ole täällä paikkaa, jonne mennä”.

”Okei, mennään potkimaan Kujaa perseelle!” Zidane huudahti ja kääntyi sitten hallitsijan puoleen, ”Voisitko lainata meille nopeimman ilmalaivasi?”

”Ilmalaivat voivat lentää vain siellä, missä on Usvaa, ja Usvaa on vain tällä mantereella. Se tarkoittaa, ettette voi ylittää merta ilmalaivalla”, Cid sanoi pahoittelevasti.

”Entäpä se uusi ilmalaiva, joka voi lentää ilman Usvaa?” Zidane tivasi.

”Se ei ole valmis vielä. Sitä paitsi se on Brahnen hallussa”, Cid sanoi, ”Brahne antoi meillä kaksi ehtoa selviämiselle: Yksi oli, että luovutamme uuden ilmalaivan ja toinen, että annamme hänelle Falconin kynnen”.

”Ilmalaivan voin ymmärtää, mutta mitä ihmettä hän tekee kiven palalla”, Zidane kummasteli.

  Cid pudisteli päätään ja sanoi, ettei hänellä ollut aavistustakaan. Zidane päätti jättää aiheen sikseen ja palata alkuperäiseen. Hän pyysi laivaa lainaan Lindblumin hallitsijalta. Sekään ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä satama oli tuhottu täysin.

”Ääh, mitä oikein haluat meidän tekevän?” Zidane huudahti, ”Uivan?”

  Cid hyppeli lähemmäs nuorukaista, prinsessaa ja pientä maagia. Hän kertoi, että saattoi olla yksi keino. Läheisellä suolla huhuttiin olevan kaivanto, josta kerrottiin silloin tällöin tulevan hirviöitä, joita ei tavallisesti ollut Usvamantereella. Monet väittivät näiden tulevan toiselta mantereelta, ja se tarkoitti, että kaivanto johtaisi pois Usvamantereelta.

”Johtaako tämä kaivanto meidät Ulkomantereelle?” Garnet kysyi.

”Se ei kuulosta kovin luotettavalta”, Zidane totesi, ”Oletko varma?”

”En ole…” Cid puisteli päätään. Zidane nyökkäsi ja sanoi, että sitten asiasta täytyisi vain ottaa selvää.

”Ole kiltti ja suojele prinsessa Garnettia”, Cid sanoi Zidanelle, ”Me valmistaudumme vastaiskuun sillä välillä”

  Zidane nyökkäsi miehelle ja sanoi sitten tarvitsevansa vielä jotain tarvikkeita matkaa varten kaupungista. Cid käski yhden sotilaista viedä Zidane ja Garnet ostoksille. Vivi katsoi parhaimmaksi jäädä linnaan odottamaan.

  Kaupunki oli yhtä sekasortoinen kuin tuntia aiemminkin. Ihmiset olivat kokoontuneet sinne tänne puhumaan keskenään, ja Alexandrian sotilaat valvoivat tarkasti kaikkien tekemisiä. Sotilas johdatti Zidanen ja Garnetin kauppa-alueelle ja käski näiden hankkimaan kaiken tarpeellisen.

”Lindblum on nyt Alexandrian aluetta, joten ette voi palata vähään aikaan”, sotilas huomautti.

  Kaksikko kierteli vähäisissä kaupoissa ja osti kaiken, mitä suinkin epäilivät tarvitsevansa. Zidane vaihtoi kuluneen miekkansakin uuteen ja tehokkaampaan, sillä hän epäili, että uudella miekalla tulisi vielä olemaan käyttöä. Lopulta he saivat kaikki ostoksensa tehtyä ja palasivat sotilaan luokse. Tämä vei heidät takaisin linnaan ja neuvoi sitten heitä suuntaamaan suoraan alimpaan kerrokseen.

  Varovaisesti Garnet ja Zidane hiipivät linnan halki hissille. Pari kertaa he joutuivat piiloutumaan Alexandrian sotilailta, joita tuntui parveilevan kaikkialla, mutta jotenkin heidän onnistui selvitä hissille asti. Nopeasti he livahtivat sisään, ja Zidane väänsi vivun oikeaan asentoon. Naristen uhkaavasti hissi alkoi laskeutua alaspäin.

”Mitähän Brahne aikoo tehdä…” Zidane mutisi itsekseen.

”Zidane”, Garnet keskeytti hänen ajatuksensa, ”Onko meidän tosiaan pakko mennä Ulkomantereelle?”

”Hei, mikä nyt on?” Zidane ihmetteli, ”Sinähän sanoit haluavasi mennä”.

”Mitä jos… Mitä jos sinulle tai Viville sattuu jotain? En välttämättä pärjää omillani”, Garnet sanoi.

”Oletko huolissasi minusta?” Zidane kuulosti entistäkin ihmettelevämmältä.

”Mitä?” Garnet huudahti, ”Minä tarkoitan… Prinsessa tarvitsee hänen eliittivartijansa, tiedäthän… Olen pulassa ilman teitä”.

”Yritätkö imarrella minua kutsumalla minua eliittivartijaksesi?” Zidane naurahti pilke silmäkulmassa. Garnet ei tainnut kuitenkaan huomata sitä, sillä tämä mulkaisi nuorukaista vihaisesti ja laittoi kätensä puuskaan. Huomatessaan tytön ilmeen Zidane korjaili nopeasti sanojaan ja kertoi vain pilailleensa.

”Entä sinä, Dagger? Emme tiedä mitään Ulkomantereesta”, hän sanoi varovaisesti.

”Olen tehnyt päätökseni. En anna äitini suorittaa enää yhtään hirmutekoja”, Garnet vastasi pikaisesti.

”Hyvä on sitten”, Zidane totesi, ”Sitten minä suojelen sekä sinua että Viviä”.

  Hissi kolahti linnan kellarikerrokseen. Siellä oli yllättävän viileä, vaikka ulkona olikin aurinkoista ja lämmintä. Vivi seisoskeli yksinään ja näytti jokseenkin eksyneeltä. Zidane kummasteli heti, minne hallitsija Cid oli oikein mennyt. Vivi kertoi, että tämä oli käskenyt hänen odottaa siinä ja poistunut itse hyppien jonnekin. Zidane ja Garnet vilkaisivat kummastuneina toisiinsa.

  Samassa ylisuuri oglop jo hyppikin Serpentiini portilta päin kolmikon luokse. Ollakseen ötökkä Cid näytti harvinaisen tyytyväiseltä itseensä.

”Minä tein sen”, hän sanoi, ”Minä kaadoin vaunun meidän ja Serpentiini portin välille. Siitäpähän saavat, kun pyörivät ympäri linnaani!”

  Kaikki kolme katsoivat Cidiä kummissaan. Miten ihmeessä tämä oli pystynyt kaatamaan painavat vaunut tuossa vartalossa?

”Kaivanto on kuin labyrintti, joten älkää eksykö”, Cid jatkoi välittämättä toisten ilmeistä, ”Ja… ottakaa tämä mukaanne”, hän sanoi ja ojensi Zidanelle kuluneen pergamentin. Poika katsoi sitä ihmeissään.

”Mikäs riekale tämä on?”

”Sinä iso idiootti! Se ei ole vain riekale”, Cid huudahti, ”Se on Lindblumin kansallisaarre! Se on muinainen kartta koko maailmasta!”

  Zidane, Garnet ja Vivi tuijottivat vanhaa pergamenttia aivan uudella kunnioituksella. Tuo pala paperia oli vanhempi kuin kukaan heistä, se oli vanhempi kuin hallitsija Cid. Sen täytyi olla ajalta, jolloin mantereet vielä olivat pitäneet yhtä.

”Menkäähän nyt ennen kuin he löytävät teidät”, Cid sanoi tarkoittaen alexandrialaisia, ”Zidane ja Vivi, huolehtikaa prinsessa Garnetista”.

”Cid-setä…” Garnet kuiskasi huolestuneesti.

”Älä huolehdi minusta. Olen vahvempi kuin miltä näytän”, Cid sanoi tytölle, ”Menkää nyt! He puristavat kaiken oglop-öljyn vartalostani, jos saavat minut kiinni”.

  Zidane kiskoi tytön mukaansa ja nyökkäsi vielä hyvästiksi hallitsijalle. Kolmikko suuntasi askeleensa Lohikäärmeportille. Siellä heidät päästi ulos sama mies kuin aiemminkin. Zidane ei voinut olla miettimättä, minne he tällä kertaa joutuisivat.

  Ulkona oli hämärää, usva peitti maata kuten aiemminkin. Oli vaikea uskoa, että jossain korkeuksissa aurinko todellakin paistoi lämpimästi. Maa oli vetistä ja hitusen upottavaa. Qu’n rämeet olivat vain suunnilleen puolen tunnin kävelymatkan päässä. Jälleen kerran heidän kenkänsä täyttyivät suovedellä, kunnes he viimein löysivät pienelle saarekkeelle vievät pitkospuut.

  Saarekkeen pitkät heinät yltivät heidän päidensä yläpuolelle. Zidane päätti mennä kysymään Quinan pomolta kaivannosta. Samalla hänen olisi myös kerrottava huonot uutiset, Quina oli menehtynyt Cleyrassa vain paria päivää aiemmin.

  Kun Zidane, Vivi ja Garnet saapuivat aukealle, jossa oli todella paljon sammakoita, he näkivät jotain hämmästyttävää. Quina juoksi yhden sammakon perässä kieli maata viistäen. Tämä ei ollutkaan kuollut, vaan täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Zidane ja Vivi eivät voineet uskoa silmiään.

”Quina! Sinä olet elossa”, Zidane huudahti ilahtuneena. Vaikka Quina vaikuttikin aikamoiselta ääliötä aika ajoin, hän oli jo ehtinyt kiintyä omituiseen toveriin. Quina pysähtyi ja ryntäsi sitten Zidanen luokse.

”Ei nähty pitkään aikaan, Zidane”, Quina höpötteli, ”Paljon ongelmia tulla yksin Cleyrasta takaisin”.

”Tiedätkö tietä Ulkomantereelle? Kuulin, että täällä jossain pitäisi olla sisäänkäynti”, Zidane kysäisi, vaikka jo melkein arvasi vastauksen.

”Ulkomanner… Ehkä löydän lisää herkullisia sammakoita…Kuulostaa mielenkiintoiselta. Minä autan sinua, minä syön lisää sammakoita. Minä tulen mukaasi”, Quina selitti.

  Quina lähti rämpimään pusikkoon. Zidane ryntäsi nopeasti tämän perään. Garnet ja Vivi vilkaisivat toisiinsa ja juoksivat sitten Zidanen perään. Quinaa seuraten he päätyivät aukealle, jolla kohosi suurista kivistä kasattu ikivanhalta näyttävä portti. Se ei suorastaan kutsunut luokseen. Pikemminkin se oli luotaantyöntävä, suorastaan pelottava.

  Quina tuijotti hetken porttia hämmentyneenä. Sitten hän lähti perääntymään. Zidane tarrasi toveriaan käsipuolesta.

”Odotapa hetki, Quina”, hän sanoi. ”Katsopa tarkemmin. Tämä on sisäänkäynti. Tämän täytyy olla sisäänkäynti kaivokseen”.

”Ensi kertaa näen tämän”, Quina totesi yhä ihmeissään. Hän oli kuitenkin asunut tuolla saarekkeella koko ikänsä. Miten ihmeessä hän ei ollut koskaan eksynyt sisäänkäynnin luokse sammakoita metsästäessään? ”Menemme sisälle, Zidane?”

”Totta kai me menemme. Se voi johtaa Ulkomantereelle. Mennään!” nuorukainen vastasi ja asteli kohti sisäänkäyntiä reippain askelin. Muut seurasivat epäröivinä perässä.

  Edessä olivat pitkät, kiviset portaat. Seinillä roikkui muutamia soihtuja, jotka antoivat alaspäin kulkevalle käytävälle aavemaisen valaistuksen. Vihdoin he saapuivat pohjalle. Käytävä jatkui suorana eteenpäin ja kääntyi sitten vasemmalle. Nelikko ei ehtinyt kuin kääntyä kulmauksesta, kun maa alkoi yhtäkkiä täristä. Heidän takaansa kuului karmea rysäys, ja Zidane juoksi takaisin vilkaisemaan nurkan taakse, mitä oikein tapahtui.

  Seinän läpi oli tunkeutunut jonkinlainen kone, joka liikkui suoraan heitä kohti. Koneen telaketjut pitivät raahaavaa ääntä kivistä lattiaa vasten, kun se jyräsi kaiken alleen. Sen porat pyörivät vinhasti, ja näytti siltä, että kukaan ei ohjannut sitä. Zidane ei jäänyt epäröimään. Hän pinkaisi juoksuun ja kehotti muitakin seuraamaan. Hyvin pian he saapuivat sillalle, joka vei syvän kuilun ylitse. Sillan puolessa välissä heilui valtavankokoinen, kaksiteräinen kirves. Se oli kiinnitetty kattoon ja heilui edes takaisin. Nelikko pysähtyi kirveen eteen paniikissa. Kone lähestyi koko ajan aikoen murskata heidät alleen.

”Meidän täytyy päästä kirveen ohi juuri oikealla hetkellä”, Zidane sanoi ja tarttui Garnetia kädestä. Yhdessä he ryntäsivät kirveen ohi tuntien ilmavirran takanaan, kun kirves heilahti. Vivi seurasi nopeasti perässä Quina kintereillään. Jäämättä katsomaan taakseen nuoret rynnistivät päättömästi eteenpäin. Silti he saattoivat kuulla metallin kirskuntaa, kun kone osui suuren kirveen terään.

  Silta loppui ja Vivi ryntäsi ensimmäisenä seuraavaan huoneeseen. Hän kompastui kiveen ja lensi vatsalleen kovalle lattialle. Seuraavana huoneeseen ryntäsi Garnet, joka puolestaan kompastui Viviin, ja kaatui hänkin lattialle.

”Anteeksi, Vivi”, Garnet sanoi, ”Oletko sinä kunnosakunnossa?”

”Jep”, Vivi nyökytteli. ”Varo!” hän huusi samassa, kun Quina ryntäsi sisään.

  Zidane tuli välittömästi Quinan perässä ja törmäsi tämän selkään. Quina huitoi hetken avuttomasti käsillään ja kellahti sitten mahalleen.

”Pois tieltä!” Zidane huudahti hetken liian myöhään.

”Auts”, Quina mutisi lattialta.

”Se oli todella lähellä”, Zidane totesi ja katseli hetken tovereitaan. Kaikki näyttivät olevan kunnossa. Vivi ja Garnet seisoivat hieman pelokkaina keskellä huonetta, ja Quina punnersi juuri itseään ylös lattiasta.

  Nuorukainen antoi katseensa kiertää ympäri huonetta. Sen seinät eivät olleet kiveä, kuten käytävän. Ne olivat kovaksi hakattua hiekkaa. Huoneen nurkkiin oli asetettu tukipuut ja kattokin oli tuettu useammasta kohdasta. Huoneen perältä lähti käytävä syvemmälle. He olivat selvästikin tulleet kaivokseen. Samassa käytävästä asteli esiin nainen, joka kantoi selässään ylisuurta kirvestä.

”Pahus… Se ei tehnyt hyvää”, nainen mutisi.

”Kuka sinä olet?” Zidane uteli välittömästi. Hänellä oli aavistus, ettei naisella olisi hyviä uutisia kerrottavanaan.

  Nainen nosti katseensa lattiasta. Hänen ruskeat silmänsä tutkailivat hänen edessään seisovaa joukkiota. Samassa hänen katseensa kirkastui.

”Olen etsinyt teitä, prinsessa Garnet”, nainen sanoi.

”Olemmeko me tavanneet?” Zidane tivasi, ja samassa Garnet astui hänen varpailleen.

”Lopeta tuo flirttaileminen heti”, tämä sähähti hänen korvaansa.

”Kyllä, rouva”, nuorukainen virnisti.

”Olen Lani”, nainen esitteli itsensä. ”Olen saanut teidän äidiltänne käskyn etsiä teidät, prinsessa.”

”Äidiltäni?” Garnet ihmetteli. ”Mitä äitini haluaa minusta? En ole palaamassa Alexandriaan”.

”Minulla on huonoja uutisia sinulle, prinsessa”, Lani sanoi kylmästi. ”Sinä et ole se, jonka perässä olen”.

”Mitä oikein tarkoitat?” Garnet kysyi yhtä kylmällä äänellä.

”Riipus. Kuulostaako yhtään tutulta?” Lani tokaisi. Garnet katsoi hämmentyneenä naista, eikä sanonut mitään, joten tämä jatkoi puhumista. ”Annapa se takaisin. Se kuuluu kuningatar Brahnelle.”

  Garnet ei vieläkään sanonut mitään, mutta mulkoili nyt Lania vihaisesti. Hän puristi kätensä kaulassaan roikkuvat kristallin ympärille. Hänellä ei ollut aikomustakaan luopua korusta. Hän oli kantanut sitä niin kauan kuin suinkin muisti.

”Kuuntele tarkasti, prinsessa”, Lani jatkoi. ”Sinä pakenit äskeiseltä hirviöltä, mutta et ole yhtä onnekas minun kanssani. Anna riipus minulle tällä sekunnilla!”

”Sinäkö lähetit hirviön kimppuumme?” Zidane puuttui puheeseen.

”Riipuksen palauttaminen takaa prinsessan turvallisuuden”, Lani sanoi vastaamatta kysymykseen.

”Mitä oikein tarkoitat tuolla?” Zidane kysyi huolestuneesti.

”Tarkoitin juuri sitä, mitä sanoin. Saamani käskyt eivät sisältäneet prinsessan hengissä säilymistä”, Lani sanoi hyytävästi ja mulkoili nuorukaista.

”Mitä?!” Garnet huudahti. ”Äitini ei ikinä määräisi mitään tuollaista!”

”Nyt riittää!” Lani karjaisi ja iski kirveensä maahan. ”Antakaa riipus minulle! Te koettelette kärsivällisyyttäni!”

”Hmph, entä jos kieltäydymme?” Zidane kysyi vihaisesti.

”Te itsepäiset hölmöt! Tehdään se sitten teidän tavallanne”, Lani huusi ja kiskaisi kirveensä irti. Hän ryntäsi nuorukaista kohti. Tämä vetäisi miekkansa esiin ja ehti juuri ja juuri torjua sillä naisen iskun. Kipinät sinkoilivat, kun miekan ja kirveen terät kalahtivat toisiaan vasten. Tilanne näytti varsin kiperältä. Kumpikin nojasi hieman eteenpäin terien yhä kirskuessa vastakkain. Zidanen kasvot vääntyivät rumaan irvistyseenirvistykseen.

  Garnet, Vivi ja Quina tuijottivat järkyttyneinä sivusta taistelua. Hetkeen kukaan ei liikkunut. Tuntui kuin kaikki olisi pysähtynyt. Sitten yhtäkkiä Garnet tempaisi sauvansa esille ja ryntäsi Lania kohti. Hän pysähtyi juuri naisen viereen keräten kaikki voimansa ja huitaisi tätä sauvallaan niin kovaa kuin pystyi. Lani horjahti iskun voimasta taaksepäin ja hänen otteensa kirveestä irtosi. Quina käytti tilaisuuden hyväkseen ja rynni paikalle. Hän nosti haarukkansa Lanin kurkulle niin, ettei tämä voinut liikkua minnekään.

”Mikä vahinko”, Lani mutisi. ”Päästän teidät nyt menemään”. Hän kohotti käsiään antautumisen merkiksi ja Quina nosti haarukkansa pois. Nainen tarttui nopeasti kirveeseensä ja lähti sanattomana kävelemään sillan suuntaan. Kaikki tuijottivat tämän perään ihmeissään. Miksei tämä ollut enää hyökännyt, kun siihen kerran olisi ollut tilaisuus?

  Hetken kuluttua Zidane viittoi muita jatkamaan matkaa. He menivät käytävää, josta Lani oli aiemmin ilmestynyt. Käytävä tuntui jatkuvan ikuisuuksiin, mutta lopulta he saapuivat luolaan, jonka pohjalla kasvoi keltaisia kukkasia. Heidän yläpuoleltaan kuului raahaavaa ääntä, ja he kaikki käänsivät katseensa ylös varautuen jälleen kerran juoksemaan pakoon.

  Ääni tuntui kantautuvan jostain kauempaa, sillä ylhäällä ei näkynyt mitään. Hetken päästä heidän päidensä yläpuolelta juoksi kuitenkin tutunnäköinen olento.

”Kesyttämätön gargant”, Zidane totesi. ”Ehkä voimme ratsastaa sillä”. Hän kehotti kaikkia keräämään kukkasia kätensä täyteen. Ihmeissään muut seurasivat ohjetta, mutta Quina unohti tehtävän hyvin pian ja jäi mutustelemaan kukkasia. Ne olivat yllättävän herkullisia.

  Garnet ja Vivi palasivat sylit täynnä keltaisia kukkia Zidanen luokse ja katsoivat nuorukaista odottavasti. Tämä selitti, että heidän tulisi odottaa, että gargant palaisi takaisin ja tarjota sille sitten kukkia ruuaksi.

”Ilmeisesti ne ovat syömäkelpoisia”, hän totesi ja viittasi kauempana seisovaan Quinaan, jonka suupielestä roikkui keltaisia terälehtiä. ”Kun gargant ruokailee, hyppäämme vain sen selkään ja katsomme, minne se meidät vie”.

  Vaikka suunnitelma ei kuulostanut kovin varmalta, muut hyväksyivät sen mutisematta. Se oli ehdottomasti nopein tapa liikkua luolassa, joka näytti jatkuvan jonnekin hyvin kauas. Kului melko pitkään ennen kuin gargantin ääni kantautui taas luolassa. Zidane nousi välittömästi pystyyn ja kohotti kukkakimpun niin ylös kuin vain saattoi. Garnet ja Vivi seurasivat esimerkkiä. Ihme kyllä, villi gargant pysähtyi syömään kukkia.

  Välittömästi Zidane nosti Vivin sen selkään. Pelokkaana pikkumaagi tarttui olennon karvaiseen ruumiiseen. Seuraavaksi kyytiin pääsi Garnet. Quina käveli paikalle ja vilkaisi kysyvästi nuorukaista. Tämä kohautti olkapäitään. Miten hän muka pystyisi nostamaan Quinan otuksen kyytiin? Ongelma ratkesi sillä, että Quina käski häntä hyppäämään itse kyytiin ja tarttui sitten itse gargantin karvoihin kiinni kammeten sen selkään.

  Samassa gargant jo pyrähtikin liikkeelle. Se ei ollut tottunut ylimääräiseen painoon selässään toisin kuin sen kesytetyt lajitoverit. Se juoksi päättömästi kattoa pitkin. Quina roikkui vaarallisesti sen karvoissa käsiensä varassa. Zidane yritti ojentaa kätensä hänelle, mutta ei ylettynyt. Sen sijaan hän oli pudota itsekin.

  Tuntui kuin aikaa olisi kulunut tuntitolkulla, vaikka he olivat luultavasti roikkuneet gargantin selässä vain hetken. Yhtäkkiä se kuitenkin pysähtyi kuin seinään, ja  he lensivät pysähdyksen voimasta sen kyydistä. Päästyään eroon kyytiläisistään gargant lähti rauhallisesti kulkemaan eteenpäin kattoa pitkin.

  Zidane hieroi päätään ja katseli ympärilleen. He olivat matalassa luolassa, josta johti käytävä ylöspäin. Käytävän päässä kajasti valoa. Hän kiskoi nopeasti ystävänsä ylös, ja yhdessä he juoksivat käytävään. Pian käytävä avautui suuremmaksi luolaksi, jonka suuaukko suorastaan kylpi valossa. Silmiään siristellen pieni joukkio marssi ulos.

”Tämä valo…” Zidane sanoi. ”Täällä ei ole usvaa.”

LUKU IV

EIDOLONIT

 

Garnet räpytteli silmiään. Kirkas valo kirveli niitä hetken, kunnes hän tottui siihen ja alkoi erottaa ympäristöään. Hän näki yläpuolellaan vihreistä lehdistä muodostuvan katoksen, josta auringon valo siivilöityi. Hän nousi päätään pidellen istumaan. Hänen vieressään oli ikivanha puu, joka kohosi korkeuksiin. Hieman kauempana hän näkin gargantin selässä olleet vaunut, jotka olivat murskautuneet kivikasaa vasten. Itse ötökkää ei näkynyt missään, se oli luultavasti paennut jonnekin. Garnet käänsi päätään ja näki Vivin istuvan jyrkänteen reunalla jalkojaan heilutellen. Hän nousi ja käveli hitaasti maagin luokse. Jyrkänteen alapuolella näkyi pieni lampi, johon laski vesiputous.

”Vivi… Me taisimme tehdä sen…” hän sanoi varovaisesti. Maagi nyökkäsi hänelle.

”Missä me olemme?” Garnet kysäisi.

”Me olemme Huippukalliolla. Sen pitäisi sijaita lähellä Lindblumin linnaa…” Vivi vastasi.

”Huippukallio? Lindblum? Toiko gargant meidät tosiaan niin pitkälle?” Garnet taivasteli, ”Missä ovat Freya, Steiner ja Beatrix? … ja Zidane?”

”Hän meni tutkimaan aluetta”, Vivi vastasi ja teki kädellään kömpelön kaaren.

                      Samalla hetkellä Zidane tallusteli paikalle hymyillen reippaasti. Näytti siltä kuin tämä ei olisi ollut järkyttynyt yhtään jättiläiskäärmeestä ja hurjasta kyydistä gargantilla.

”Dagger, sinä olet hereillä”, hän sanoi hymyillen. ”Millainen on vointisi?”

”Missä kaikki ovat, Zidane?” Garnet kysyi välittämättä vastata pojalle.

”En tiedä, gargant toi meidät aika kauas Alexandriasta”, nuori mies vastasi, ”Hei, älä huoli… Tantaluksen kaverit ovat myös heidän kanssaan!”

                      Zidane kääntyi katsomaan taivaalle. Aurinko ei ollut enää korkeimmillaan. Pian se painuisi näkymättömiin, ja pimeys laskeutuisi siihen pieneen metsään, jonne he olivat joutuneet.

”On melkein ilta”, hän totesi, ”He ovat luultavasti jo Trenossa”.

”Luuletko, että voisimme lainata ilmalaivan Lindblumista. Treno on vain muutaman askeleen päässä, jos voimme lentää Eteläisen portin läpi”, Garnet sanoi jo vähän reippaammin. Zidane nyökkäsi hänelle ja näytti siltä kuin aikoisi sanoa jotain, mutta sitten pojan ilme muuttui hämmentyneeksi. Garnet käännähti ympäri katsoakseen, mitä poika oikein tuijotti.

                      Heidän edessään ilmassa leijui vanha pitkäpartainen mies. Miehen parta ja hiukset olivat vitivalkoiset, ja hän istui risti-istunnassa näyttäen tyynen rauhalliselta, vaikka leijui lähes kymmenen metrin korkeudessa allaan matala lampi.

”Oletko sinä vihollinen?” Zidane kysyi epäilevin ilmein.

”Se riippuu teistä. Nimeni on Ramuh”, vanhus vastasi hymyillen salaperäisesti. Garnetin silmiin syttyi välittömästi valo. Nimessä oli jotain tuttua.

”Olen kuullut nimesi jossain…” tyttö pohti, ”Olen nähnyt nimesi kirjassa, joka kertoi kutsumismagiasta. Sinun täytyy olla Ramuh, Ukkosenjumala!” hän huudahti yhtäkkiä.

”Tiesitkö, että sinun kutsumismagiasi tuhosi Cleyran?” Ramuh sanoi nuhtelevasti. Garnet pudisteli kauhuissaan päätään miehelle. ”Eidolon seuraa sen kutsujan käskyjä… Se vastasi tällä kertaa ahneuden täyttämän naisen käskyihin…” mies kertoi.

                      Garnet haukkoi henkeään. Hänen äitinsä oli tuhonnut Cleyran hänen eidoloniensa avulla. Hän ei voinut uskoa sitä todeksi.

”Minä olin eristyksissä, kun Cleyra tuhottiin”, hän kuiskasi voimattomasti.

”Ei se ollut sinun vikasi, Dagger”, Zidane sanoi ja painoi kätensä lohduttavasti tytön olkapäälle.

”Totta, se et ollut sinä, joka aiheutti tuhoa”, Ramuh sanoi armollisesti. ”Mutta minun täytyy kysyä sinulta: mitä aiot tehdä nyt?”

                      Garnet oli pitkään hiljaa ja tuijotti eteensä. Oliko mitään, mitä hän voisi tehdä? Hän halusi niin kovasti auttaa kaikkia, eikä vain roikkua avuttomana mukana, olla toisten riesana.

”Jos vain olisin voimakkaampi…” hän mutisi, ”Jos voisin käyttää kutsumismagiaa…” hän kääntyi jälleen katsomaan miestä, joka oli vanhempi kuin itse elämä. ”Ole kiltti ja auta minua!”

”Ja aiheuttaisin lisää tuhoa?” tämä kysyi.

”Ei… Pelkäsin kutsumismagiaani, mutta en pelkää enää”, Garnet sanoi toiveikkaasti.

                      Ramuh suoristautui ja kasvoi paljon suuremmaksi. Hänen partansa kasvoi entistä pidemmäksi, ja se olisi varmasti viistänyt maata, jos mies ei olisi seisonut ilmassa. Ramuh loihti ylleen ruskean pitkän kaavun, ja hänen käteensä ilmestyi sinertävä sauva.

”On kulunut vuosia siitä, kun viimeksi palvelin isäntää”, Ramuh sanoi muinaisella äänellä. ”Minun täytyy testata sinua, jotta näen, onko sinusta minun isännäkseni. Piilotan viisi itseni ilmentymää tähän metsään. Jokaisella niistä on pala ’sankaritarinaa’. Kerää kaikki viisi palaa ja kerro minulle tarina. Jos kasaat tarinan oikein, tulen sinun eidoloniksesi”.

                      Garnet nyökkäsi. Ramuh loi häneen vielä yhden katseen aikojen takaa ja katosi sitten näkyvistä. Tyttö juoksi nopeasti jyrkänteen reunalle katsoakseen, minne mies oli hävinnyt. Samassa hänen eteensä ilmestyi läpikuultava vanhuksen kaksoisolento. Olento ojensi Garnetille paperin palan, jossa luki ylhäällä ”yhteistyö”.

                      Vivi, Garnet ja Zidane lähtivät vaeltelemaan metsään. Vaikka se ei ollut kovin suuri, heillä meni melko pitkään neljän muun Ramuhin kaksoisolennon löytämiseen. Oli jo melkein yö ennen kuin heillä oli kaikki viisi palaa tarinasta kasassa. Seuraavaksi heidän täytyi löytää vielä oikea Ramuh. Tämä odotteli heitä metsän reunalla täysin rauhallisen näköisenä.

”Löysit siis kaikki viisi… Kuunnellaanpa tarinasi. Se koostuu neljästä osasta, joten yksi noista on turha”, Ramuh sanoi ja jäi katselemaan Garnettia odottavannäköisenä.

                      Tyttö selaili vanhoja ja kuluneita paperin paloja hetken ja alkoi sitten järjestää niitä. Jokaisen paperin yläkulmassa luki sen nimi: alku, yhteistyö, hiljaisuus, sankari ja ihminen. Lopulta hän rykäisi ja alkoi lukemaan päällimmäiseksi laittamaansa paperia:

 

Kauan sitten 33 pientä maata taisteli keisarikuntaa vastaan. Eräänä päivänä kapinallinen joukko vieraili Joseph-nimisen miehen luona. Tämä asui tyttärensä kanssa. Joseph oli velkaa joukolle, joten hän hyväksyi ilomielin heidän avunpyyntönsä. He suuntasivat luolalle, joka sijaitsi lumikentillä.

                      Josephin avulla joukko voitti lumikentillä asustelevan hirviön ja sai itselleen jumalten kellon, jonka he tarvitsivat päästäkseen keisarin linnaan.

                      Matkallaan kotiin he joutuivat petturin järjestämään ansaan. Joseph kuoli joukon puolesta. Joukko lähti kertomatta Josephin tyttärelle, Nellylle, tragediasta.

                      Historiallinen selitys: Vaikka Josephin kuolemasta ei kerrottu hänen tyttärelleen, hänen kuolintapansa puhuu puolestaan. Tämä on tarina todellisesta sankarista.

 

”Annapa minun kysyä sinulta yhtä asiaa”, Ramuh totesi kuunneltuaan tytön kertoman tarinan, ”Miksi valitsit sankari-osan loppuun?”

”Ihmiset seuraavat henkilöä, joka pysyy jäljillä, siksi ajattelin, että sankari, joka toimii suorasukaisesti tullaan muistamaan sukupolvien ajan”, Garnet vastasi reippaasti.

”… Haluan tietää, mitä sinä ajattelet. Kerro se omin sanoin”, Ramuh totesi ja kehotti samalla tyttöä jatkamaan.

”Minä?” Garnet hämmästyi ja mietti hetken, ”Olen kaukana omasta maastani, mutta en ole unohtanut kansaani…” hän sanoi viimein.

”Sielusi on erittäin jännittynyt juuri nyt”, Ramuh sanoi, ”Ehkä alat rentoutua, kunhan minusta tulee sinun eidolonisi”.

”Kiitos”, Garnet sanoi ja tunsi heti olonsa hieman paremmaksi.

”Muista, että on olemassa monia polkuja. Vain sinä itse päätät, mitä polkua kuljet”, Ramuh sanoi ja katosi näkyvistä. Garnet tunsi, kuinka muinaisen eidolonin voima imeytyi häneen ja siitä tuli yhtä hänen sielunsa kanssa. Hän oli tuntenut tuon voiman aiemminkin, mutta hän oli pelännyt sitä eikä ollut uskaltanut käyttää sitä. Hän oli toivonut pääsevänsä siitä eroon, mutta kun Zorn ja Thorn olivat vieneet hänen eidoloninsa häneltä, hän oli tuntenut itsensä jotenkin alastomaksi ja puolikkaaksi, aivan kuin jotain olisi viety hänestä itsestään. Hän kääntyi katsomaan Zidanea ja Viviä onnellisesti hymyillen.

”Lähdetään Lindblumiin!” hän huudahti ja juoksi ulos metsästä.

                      Zidane tuijotti tytön perään sanattomana ja katsoi sitten tähtien täplittämälle taivaalle.

”Hei, ukko… joko sinä menit?” hän huudahti.

”Mikä hätänä?” Vivi kysyi huolestuneesti.

”Haluaisin vain kysyä, miksi hän leikki tuota typerää leikkiä Daggerin kanssa. Sankarillista? Inhimillistä? Nuo ovat vain asioita, joita ihmiset sanovat tosiasian jälkeen. Miksi yrittää antaa tarkoitus tarinan päähenkilön valinnalle?” Zidane pohdiskeli.

”Luulen, että vanhus olisi tullut hänen eidolonikseen joka tapauksessa”, Vivi totesi. ”Sellaisen vaikutelman minä sain”.

                      Garnet juoksi takaisin metsään ja tarttui Viviä kädestä ja kiskoi tämän mukaansa.

”Zidane, Vivi! Nyt mennään!” hän kiljahti. Vivi juoksi kömpelösti hänen perässään ulos metsästä. Zidane käveli hieman rauhallisemmin ja katseli yhä taivaalle. Yhtäkkiä hän kuuli äänen päänsä sisällä:

 

Sinä olet täsmälleen oikeassa… Ei ole väliä, mitä ihmiset sanovat jälkikäteen… Tärkeintä on olla rehellinen itselleen. Hän ei ehkä tajunnut sitä, mutta kun hän toivoi voivansa käyttää kutsumismagiaa… Se palasi hänelle. Kutsumismagiaa voidaan käyttää hyvään tai pahaan. Hän on vielä nuori, mutta hänellä on paljon tilaa kasvaa… Joten valitsin hänet isännäkseni. Minä katson hänen peräänsä. Toivon, että sinä suojelet häntä…

                     

Zidane nyökkäsi tähti taivaalle ja lupasi mielessään suojella Daggeriaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Myös hän jätti metsän taakseen ja seurasi Garnetia ja Viviä korkeaheinäiselle arolle. Lindblumin kaupunki näkyi kauempana, ja linna kohosi tummaa yötaivasta vasten peittäen osan kuusta näkymättömiin. Tuuli heilutteli hiljaa heinää, ja heinäsirkkojen kuoro soitti viulujaan tasaiseen tahtiin. Kolmikko seuraili polkua, joka kulki heinikon halki kohti kaupunkia.

”Zidane”, Garnet kuiskasi. ”Haluan käyttää kutsumismagiaa kaikkien suojelemiseen…”

”Tiedän, että pystyt siihen, Dagger”, Zidane kuiskasi takaisin ja hymyili tytölle suloisesti. Garnet katsoi ensin poikaa silmiin hymyillen itsekin ja käänsi sitten kasvonsa yötaivaalle. Hänen silmiinsä osui tumma varjo, joka lipui nopeasti taivaan halki.

”Zidane!” hän tarrasi pojan käsivarteen. ”Katso!”

                      Nuori mieskin kääntyi taas katsomaan taivasta. Suuri ilmalaiva purjehti selvästi kohti Lindblumia, ja hänestä se näytti uhkaavan tutulta.

”Onko tuo Red Rose?” hän huudahti ääneen kauhistuneena.

                      Red Rosen takaa ilmestyi lisää ilmalaivoja, jotka purjehtivat kohti Lindblumia. Hetken päästä ilma täyttyi valopalloista, jotka lensivät sisään kaupunkiin. Zidane ja Vivi tiesivät liiankin hyvin, mitä nuo pallot pitivät sisällään. Lindblumin tuho ei enää ollut kuin ajan kysymys. Pian mustat maagit olisivat surmanneet puolet asukkaista.

”Noiden valopallojen täytyy olla niitä samoja, joilla me tulimme Alexandriaan!” Zidane huudahti. ”He lähettävät mustat maagit suoraan linnaan sisälle! Cleyrassa he käyttivät sen jälkeen kutsumismagiaa!”

”Ei! Äiti!” Garnet huudahti ja tunsi, kuinka pakokauhu soljui hänen sisällään. Hän ryntäsi päättömään juoksuun kohti Lindblumia. Zidane ryntäsi hänen peräänsä huutaen hänen nimeään. Vivi seisoi hetken tyrmistyneenä paikoillaan ja lähti sitten kömpelösti juoksemaan kaksikon jäljissä.

                      Garnet pinkoi heinikossa niin kovaa kuin pääsi. Lindblumiin oli silti matkaa, hän ei ikinä ehtisi paikalle ajoissa. Zidane saavutti tytön ja sai hänet pysäytettyä. Juuri silloin Red Rosen edustalta kohosi eidolon. Se oli hirvittävän suuri ja muistutti punaista palloa. Yhtäkkiä se avasi suunsa, jonne olisi mahtunut kokonainen kaupunki. Se alkoi imeä kaikkea edessään olevaa itseensä. Kaukaakin saattoi nähdä, kuinka Lindblumin taloista repeytyi kattoja irti ja kuinka kaikki irtaimisto, asukkaat mukaan lukien, kieppui ilmassa eidolonin sisuksiin.

                      Garnet ei kestänyt katsoa tuskaista näytelmää. Hän vajosi polvilleen heinikkoon ja itki lohduttomasti. Kaikki, mitä hänellä oli jäljellä, tuhottiin hänen silmiensä edessä. Zidane laski kätensä tytön olkapäälle tietämättä, mitä sanoisi. Paikalle ehtinyt Vivikin vain tuijotti järkyttyneenä näkymää. Viimein eidolon katosi vieden mukanaan kaiken, mitä oli itseensä imenyt. Tuuli kantoi arolle sekasorron ääniä ja tuskaista valitusta. Red Rose purjehti sisään hetkessä raunioiksi muuttuneeseen kaupunkiin.

                      Zidane auttoi Garnetin takaisin jaloilleen ja antoi tytön itkeä hänen olkaansa vasten. Tyttö itki pitkään ja lohduttomasti. Lopulta itku tyrehtyi nyyhkäyksiin, mutta suru jäi tytön silmiin. Vaitonaisena tämä lähti kävelemään kohti Lindblumia Vivin ja Zidanen seuratessa tämän kannoilla.

                      Aamu alkoi pikku hiljaa valjeta, kun Zidane, Vivi ja Garnet saapuivat viimein Lindblumin porteille. Kaupunki oli raunioina ja savusi yhä paikkapaikoin. Porteilla ei näkynyt ketään.

”On niin hiljaista…” Zidane sanoi hiljaa.

”Äiti… En voi uskoa, että sinä hyökkäsit Lindblumiin”, Garnet lähes huusi.

”Ole varovainen, he saattavat olla yhä paikalla”, Zidane rauhoitteli tyttöä. ”Vivi, sinä jäät tähän ja piiloudut”

”Ei käy! Täällä on vaarallista!” Vivi huudahti vastustellen.

”Alexandrian sotilaita on joka puolella. Sinun kannattaisi pysyä poissa heidän näköpiiristään”, Zidane varoitteli. Pienen suostuttelun jälkeen Vivi suostui jäämään portille ja piiloutui muutaman tynnyrin taakse.

                      Garnet ja Zidane astelivat kaupunkiin. Tielle oli pudonnut isoja paloja talojen seinistä ja katoista. Monen rakennuksen ikkunat olivat säpäleinä. Joka puolella parveili paniikissa olevia kaupunkilaisia sekä Alexandrian sotilaita. Reippain askelin pari kulki asutuksen ohi kohti toria ja sieltä kauppa-alueelle. Osa kaupoistakin oli tuhoutunut täysin, mutta asekauppa näytti olevan yhä pystyssä.

”Teollisuusalue on mennyttä, ja teatteri- ja kauppa-alue ovat raunioina”, joku mies sanoi hieman kauempaa.

”Pyydä sotilaita aloittamaan uudelleenrakennus. Meidän on saatava kaupunkilaisten elämä takaisin raiteilleen”, määräsi tutumpi ääni. Garnet kääntyi äänen suuntaan ja näki ministeri Artanian seisovan keskellä kauppa-aluetta puhumassa toisen miehen kanssa. Hän ryntäsi ministerin luokse Zidane kannoillaan.

”Setä Artania!” hän huudahti. Vanha mies kääntyi ympäri ja hymy levisi tämän kasvoille.

”Prinsessa Garnet! Herra Zidane! Olen iloinen nähdessäni teidät molemmat elossa!” mies huudahti.

”Missä on Cid-setä? Onko hallitsija turvassa?” Garnet tiedusteli.

”Kyllä, prinsessa. Linna säästettiin. Hallitsija on elossa”, ministeri Artania vastasi.

”Luojan kiitos”, prinsessa huokaisi.

”Vien teidät tapaamaan häntä”, Artania sanoi ja johdatti kaksikon takaisin torille ja sitten ilmataksiasemalle. Kaikki kolme istuivat taksin kyytiin, ja se ajoi heidät suoraan Lindblumin kuninkaalliselle linnalle.

                      Nopeasti he kulkivat jylhän, vanhan linnan halki suoraa päätä hallitsija Cidin huoneiston parvekkeelle. Oglopiksi muuttunut hallitsija seisoi kaiteella ja tuijotti synkännäköisenä alas raunioiksi muuttuneeseen kaupunkiinsa.

”Prinsessa Garnet on palannut!” ilmoitti ministeri Artania välittömästi. Ylisuuri oglop kääntyi ja hetken näytti siltä kuin sen hyönteisen silmät olisivat tuikkineet iloa.

”Garnet! Luulin Brahnen vanginneen sinut”, tämä huudahti.

”Zidane pelasti minut”, Garnet sanoi hymyillen. Hallitsija kiitti välittömästi nuorta miestä ja kääntyi sitten taas kuuntelemaan, mitä hänen veljentyttärellään oli kerrottavanaan.

”Freya, Steiner ja Beatrix jäivät jälkeemme… Minä…” Garnet selitti nopeasti.

”Ah, kuuluisa kenraali Beatrix. En usko, että sinulla on mitään syytä olla huolissasi”, Cid totesi rauhallisesti.

                      Zidane asteli sivummalta Garnetin viereen ja painoi kätensä tytön olkapäälle.

”Minäkin uskon niin. Vaikka päädyimme huippukalliolle Trenon sijasta… he pärjäävät hyvin omillaan”, poika sanoi.

”Huippu?” Cid ihmetteli. ”Ratsastitteko te gargantilla?”

”Mistä te tiesitte?” Zidane hämmästeli vuorostaan.

”On minun tehtäväni tuntea ympäröivä maa”, Cid vastasi. ”Oli miten oli… Joskus minulta puuttuu kaukonäköisyyttä. Brahne oli eidolonien perässä, sen minä tiesin. Mutta minä aliarvioin eidolonien voiman. Ehkä minä ansaitsen olla kirottuna tähän ruumiiseen.”

”Olen iloinen, että antauduitte”, Zidane sanoi. ”Cleyra vastusteli, ja se tuhottiin täysin”.

                      Garnet tuijotti avuttomana eteensä. Hän ei tiennyt, mitä sanoa tai mitä tehdä. Zidane tuntui aina valitsevan oikeat sanat ja oli aina tilanteen tasalla valmiina toimimaan. Hän sen sijaan oli avuton pikkutyttö, joka ei tiennyt mistään mitään, ja se sai hänet vihaiseksi itselleen.

”Hei, saimme yhden elossa olevan kiinni!” kuului huuto jostain linnan sisältä.

”Ole varovainen! Se saattaa hyökätä!” toinen ääni sanoi.

”Hei, tämä on pienempi kuin muut”, jatkoi ensimmäinen ääni.

”Päästäkää minut irti! En ole yksi heistä!”

”Miksi sitten olet pukeutunut kuin mustat maagit?”

                      Zidane ja Garnet kääntyivät ympäri ja tuijottivat ovesta sisään linnaan. Kaksi Lindblumin sotilasta raahasi Viviä kohti parveketta erittäin väkivaltaisesti.

”Otimme Alexandrian sotilaan vangiksi”, toinen sotilaista ilmoitti ylpeästi hallitsija Cidille.

”Minähän juuri sanoin -” Vivi mutisi.

”Pitäisikö meidän palauttaa se Alexandriaan?” sotilas jatkoi välittämättä Vivin puheista lainkaan.

                      Ministeri Artania loi melko vihaisen katseen sotilaisiin ja katsoi sitten Viviä lempeästi.

”Päästäkää hänet! Hän ei ole Alexandrian sotilas. Tuo on ainoastaan valepuku vihollisen huijaamiseksi”, Artania sanoi. Sotilaan ilme muuttui kauhistuneeksi, ja hän mutisi nopeasti anteeksipyyntönsä Viville päästäen tämän samalla vapaaksi. Sitten kumpikin sotilaista poistui vähin äänin paikalta.

                      Hallitsija Cid nyökkäsi tervehdyksensä Viville ja katsoi sitten kaikkia pienillä mustilla silmillään, joista selvästi paistoi huoli. Kaikista tuntui omituiselta nähdä tunteita hyönteisen silmissä.

”Olen saanut uutta tietoa kuningatar Brahnesta. Aseiden välittäjä nimeltä Kuja on ollut viimeaikaisten hyökkäysten takana. Kuja on tukenut Brahnea erittäin kehittyneillä magia-aseilla”, Cid kertoi.

”Tukenut äitiä… aseilla?” Garnet ihmetteli. Hänen setänsä täytyi tarkoittaa sitä pitkää hopeahiuksista miestä, joka oli hiipparoinut linnassa useasti viime aikoina.

”Kyllä. Mustat maagit ovat osa näistä aseista. Trenolaisen silminnäkijän mukaan Kuja ilmestyi pohjoiselta taivaalta hopeisen lohikäärmeen selässä”, Cid jatkoi.

                      Zidane hätkähti. Kyse oli varmastikin samasta miehestä, jonka hän oli nähnyt Burmeciassa vain paria päivää aiemmin.

”Se, että hän tuli pohjoisesta viittaa siihen, että hän on kotoisin Ulkomantereelta”, ministeri Artania puuttui puheeseen.

”Ulkomantereelta?” Garnet kysyi ihmeissään.

”Maailmassa on monia kartoittamattomia mantereita”, Zidane selitti. ”Ulkomanner on kartoittamaton manner täältä meidän Usvamantereeltamme pohjoiseen.”

”Minä uskoisin, että Kuja on ainoa, joka tukee Brahnea aseilla”, Cid sanoi.

”Mies, jonka minä olen nähnyt linnassa, on varmasti Kuja. Hän on äitini turmelemisen takana”, Garnet sanoi vihaisesti.

”Jos voitamme Kujan…”

”Jos eliminoimme Kujan…”  Zidane ja Garnet sanoivat yhtä aikaa.

”Te molemmat ymmärrätte varsin nopeasti. Jos voitamme Kujan, Brahne menettää asetukensa ja silloin me voimme käydä vastaiskuun”, Cid selitti.

”Brahnen haastaminen nyt aiheuttaisi vain lisää ongelmia”, Artania totesi.

”Joten me murskaamme pahan lähteen”, Zidane huudahti ja iski nyrkkinsä kämmeneensä.

”Kyllä”, Artania vastasi. ”Kuja löytää muita asiakkaita, jos tuhoamme Brahnen”.

”En voi puolustella äitini tekemisiä millään tavalla, mutta en voi antaa Kujan vaikuttaa häneen”, Garnet sanoi. ”Mutta ensin meidän täytyy pelastaa Steiner ja muut…”

”Pelkäänpä, että en pysty luovuttamaan yhtään sotilaistani. Tarvitsen heidät kaikki suojelemaan kaupunkilaisia”, Cid sanoi huolestuneesti.

                      Zidane käveli huolestuneen tytön luokse ja katsoi tätä rohkaisevasti suoraan silmiin.

”Hei Dagger, he pärjäävät kyllä”, hän sanoi. ”Burmecian paras lohikäärmeritari, Alexandrian naiskenraali ja ruosteläjä… Kuinka he voisivat hävitä? Sitä paitsi sinulla on minut suojelemassa sinua”.

”Sitten lähden etsimään Kujaa”, Garnet sanoi päättäväisesti.

”Minä haluan tulla myös”, Vivikin sai suunsa auki. ”Minulla ei ole täällä paikkaa, mihin mennä”.

”Okei, mennään potkimaan Kujaa perseelle!” Zidane huudahti ja kääntyi sitten hallitsijan puoleen, ”Voisitko lainata meille nopeimman ilmalaivasi?”

”Ilmalaivat voivat lentää vain siellä, missä on usvaa, ja usvaa on vain tällä mantereella. Se tarkoittaa, ettette voi ylittää merta ilmalaivalla”, Cid sanoi pahoittelevasti.

”Entäpä se uusi ilmalaiva, joka voi lentää ilman Usvaa?” Zidane tivasi.

”Se ei ole valmis vielä. Sitä paitsi se on Brahnen hallussa”, Cid sanoi. ”Brahne antoi meillä kaksi ehtoa selviämiselle: Yksi oli, että luovutamme uuden ilmalaivan ja toinen, että annamme hänelle Falconin kynnen.” Falconin kynsi oli yksi harvinaisista kivistä, joita oli Usvamantereen hallitsijoilla. Cleyrassa oli ollut yksi näistä, samoin Burmeciassa. Myös prinsessa Garnetin kaulassa oli tällainen arvokas kivi.

”Ilmalaivan voin ymmärtää, mutta mitä ihmettä hän tekee kivenpalalla”, Zidane kummasteli.

                      Cid pudisteli päätään ja sanoi, ettei hänellä ollut aavistustakaan. Zidane päätti jättää aiheen sikseen ja palata alkuperäiseen. Hän pyysi laivaa lainaan Lindblumin hallitsijalta. Sekään ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä satama oli tuhottu täysin.

”Ääh, mitä oikein haluat meidän tekevän?” Zidane huudahti, ”Uivan?”

                      Cid hyppeli lähemmäs nuorukaista, prinsessaa ja pientä maagia. Hän kertoi, että saattoi olla yksi keino. Läheisellä suolla huhuttiin olevan kaivanto, josta kerrottiin silloin tällöin tulevan hirviöitä, joita ei tavallisesti ollut Usvamantereella. Monet väittivät näiden tulevan toiselta mantereelta, ja se tarkoitti, että kaivanto johtaisi pois Usvamantereelta.

”Johtaako tämä kaivanto meidät Ulkomantereelle?” Garnet kysyi.

”Se ei kuulosta kovin luotettavalta”, Zidane totesi. ”Oletko varma?”

”En ole…” Cid puisteli päätään. Zidane nyökkäsi ja sanoi, että sitten asiasta täytyisi vain ottaa selvää.

”Ole kiltti ja suojele prinsessa Garnetia”, Cid sanoi Zidanelle. ”Me valmistaudumme vastaiskuun sillä välin.”

                      Zidane nyökkäsi miehelle ja sanoi sitten tarvitsevansa vielä jotain tarvikkeita matkaa varten kaupungista. Cid käski yhden sotilaista viedä Zidanen ja Garnetin ostoksille. Vivi katsoi parhaimmaksi jäädä linnaan odottamaan.

                      Kaupunki oli yhtä sekasortoinen kuin tuntia aiemminkin. Ihmiset olivat kokoontuneet sinne tänne puhumaan keskenään, ja Alexandrian sotilaat valvoivat tarkasti kaikkien tekemisiä. Lindblumin sotilas johdatti Zidanen ja Garnetin kauppa-alueelle ja käski näiden hankkimaan kaiken tarpeellisen.

”Lindblum on nyt Alexandrian aluetta, joten ette voi palata vähään aikaan”, sotilas huomautti.

                      Kaksikko kierteli vähäisissä kaupoissa ja osti kaiken, mitä suinkin epäilivät tarvitsevansa. Zidane vaihtoi kuluneen miekkansakin uuteen ja tehokkaampaan, sillä hän epäili, että uudella miekalla tulisi vielä olemaan käyttöä. Lopulta he saivat kaikki ostoksensa tehtyä ja palasivat sotilaan luokse. Tämä vei heidät takaisin linnaan ja neuvoi sitten heitä suuntaamaan suoraan alimpaan kerrokseen.

                      Varovaisesti Garnet ja Zidane hiipivät linnan halki hissille. Pari kertaa he joutuivat piiloutumaan Alexandrian sotilailta, joita tuntui parveilevan kaikkialla, mutta jotenkin heidän onnistui selvitä hissille asti. Nopeasti he livahtivat sisään, ja Zidane väänsi vivun oikeaan asentoon. Naristen uhkaavasti hissi alkoi laskeutua alaspäin.

”Mitähän Brahne aikoo tehdä…” Zidane mutisi itsekseen.

”Zidane”, Garnet keskeytti hänen ajatuksensa. ”Onko meidän tosiaan pakko mennä Ulkomantereelle?”

”Hei, mikä nyt on?” Zidane ihmetteli. ”Sinähän sanoit haluavasi mennä”.

”Mitä jos… Mitä jos sinulle tai Viville sattuu jotain? En välttämättä pärjää omillani”, Garnet sanoi.

”Oletko huolissasi minusta?” Zidane kuulosti entistäkin ihmettelevämmältä.

”Mitä?” Garnet huudahti. ”Minä tarkoitan… Prinsessa tarvitsee eliittivartijansa, tiedäthän… Olen pulassa ilman teitä”.

”Yritätkö imarrella minua kutsumalla minua eliittivartijaksesi?” Zidane naurahti pilke silmäkulmassa. Garnet ei tainnut kuitenkaan huomata sitä, sillä tämä mulkaisi nuorukaista vihaisesti ja laittoi kätensä puuskaan. Huomatessaan tytön ilmeen Zidane korjaili nopeasti sanojaan ja kertoi vain pilailleensa.

”Entä sinä, Dagger? Emme tiedä mitään Ulkomantereesta”, hän sanoi varovaisesti.

”Olen tehnyt päätökseni. En anna äitini suorittaa enää yhtään hirmutekoja”, Garnet vastasi pikaisesti.

”Hyvä on sitten”, Zidane totesi. ”Sitten minä suojelen sekä sinua että Viviä”.

                      Hissi kolahti linnan kellarikerrokseen. Siellä oli yllättävän viileä, vaikka ulkona olikin aurinkoista ja lämmintä. Vivi seisoskeli yksinään ja näytti jokseenkin eksyneeltä. Zidane kummasteli heti, minne hallitsija Cid oli oikein mennyt. Vivi kertoi, että tämä oli käskenyt hänen odottaa siinä ja poistunut hyppien jonnekin. Zidane ja Garnet vilkaisivat kummastuneina toisiinsa.

                      Samassa ylisuuri oglop jo hyppikin Serpentiiniportilta päin kolmikon luokse. Ollakseen ötökkä Cid näytti harvinaisen tyytyväiseltä itseensä.

”Minä tein sen”, hän sanoi ”Minä kaadoin vaunun meidän ja Serpentiini portin välille. Siitäpähän saavat, kun pyörivät ympäri linnaani!”

                      Kaikki kolme katsoivat Cidiä kummissaan. Miten ihmeessä tämä oli pystynyt kaatamaan painavat vaunut tuossa vartalossa?

”Kaivanto on kuin labyrintti, joten älkää eksykö”, Cid jatkoi välittämättä toisten ilmeistä. ”Ja… ottakaa tämä mukaanne”, hän sanoi ja ojensi Zidanelle kuluneen pergamentin. Poika katsoi sitä ihmeissään.

”Mikäs riekale tämä on?”

”Sinä iso idiootti! Se ei ole vain riekale”, Cid huudahti. ”Se on Lindblumin kansallisaarre! Se on muinainen kartta koko maailmasta!”

                      Zidane, Garnet ja Vivi tuijottivat vanhaa pergamenttia aivan uudella kunnioituksella. Tuo pala paperia oli vanhempi kuin kukaan heistä, se oli vanhempi kuin hallitsija Cid. Sen täytyi olla ajalta, jolloin mantereet vielä olivat pitäneet yhtä.

”Menkäähän nyt ennen kuin he löytävät teidät”, Cid sanoi tarkoittaen alexandrialaisia. ”Zidane ja Vivi, huolehtikaa prinsessa Garnetista”.

”Cid-setä…” Garnet kuiskasi huolestuneesti.

”Älä huolehdi minusta. Olen vahvempi kuin miltä näytän”, Cid sanoi tytölle. ”Menkää nyt! He puristavat kaiken oglop-öljyn vartalostani, jos saavat minut kiinni”.

                      Zidane kiskoi tytön mukaansa ja nyökkäsi vielä hyvästiksi hallitsijalle. Kolmikko suuntasi askeleensa Lohikäärmeportille. Siellä heidät päästi ulos linnasta sama mies kuin aiemminkin. Zidane ei voinut olla miettimättä, minne he tällä kertaa joutuisivat.

                      Ulkona oli hämärää, usva peitti maata kuten aiemminkin. Oli vaikea uskoa, että jossain korkeuksissa aurinko todellakin paistoi lämpimästi. Maa oli vetistä ja hitusen upottavaa. Qu’n rämeet olivat vain suunnilleen puolen tunnin kävelymatkan päässä. Jälleen kerran heidän kenkänsä täyttyivät suovedellä, kunnes he viimein löysivät pienelle saarekkeelle vievät pitkospuut.

                      Saarekkeen pitkät heinät yltivät heidän päidensä yläpuolelle. Zidane päätti mennä kysymään Quinan pomolta kaivannosta. Samalla hänen olisi myös kerrottava huonot uutiset, Quina oli menehtynyt Cleyrassa vain paria päivää aiemmin.

                      Kun Zidane, Vivi ja Garnet saapuivat aukealle, jossa oli todella paljon sammakoita, he näkivät jotain hämmästyttävää. Quina juoksi yhden sammakon perässä kieli maata viistäen. Tämä ei ollutkaan kuollut, vaan täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Zidane ja Vivi eivät voineet uskoa silmiään.

”Quina! Sinä olet elossa”, Zidane huudahti ilahtuneena. Vaikka Quina vaikuttikin aikamoiselta ääliötä aika ajoin, hän oli jo ehtinyt kiintyä omituiseen toveriinsa. Quina pysähtyi ja ryntäsi sitten Zidanen luokse.

”Ei nähty pitkään aikaan, Zidane”, Quina höpötteli. ”Paljon ongelmia tulla yksin Cleyrasta takaisin.”

”Tiedätkö reittiä Ulkomantereelle? Kuulin, että täällä jossain pitäisi olla sisäänkäynti”, Zidane kysäisi, vaikka jo melkein arvasi vastauksen.

”Ulkomanner… Ehkä löydän lisää herkullisia sammakoita…Kuulostaa mielenkiintoiselta. Minä autan sinua, minä syön lisää sammakoita. Minä tulen mukaasi”, Quina selitti.

                      Quina lähti rämpimään pusikkoon. Zidane ryntäsi nopeasti tämän perään. Garnet ja Vivi vilkaisivat toisiinsa ja juoksivat sitten Zidanen perään. Quinaa seuraten he päätyivät aukealle, jolla kohosi suurista kivistä kasattu ikivanhalta näyttävä portti. Se ei suorastaan kutsunut luokseen. Pikemminkin se oli luotaantyöntävä, suorastaan pelottava.

                      Quina tuijotti hetken porttia hämmentyneenä. Sitten hän lähti perääntymään. Zidane tarrasi toveriaan käsipuolesta.

”Odotapa hetki, Quina”, hän sanoi. ”Katsopa tarkemmin. Tämä on sisäänkäynti. Tämän täytyy olla sisäänkäynti kaivokseen”.

”Ensi kertaa näen tämän”, Quina totesi yhä ihmeissään. Hän oli kuitenkin asunut tuolla saarekkeella koko ikänsä. Miten ihmeessä hän ei ollut koskaan eksynyt sisäänkäynnin luokse sammakoita metsästäessään? ”Menemme sisälle, Zidane?”

”Totta kai me menemme. Se voi johtaa Ulkomantereelle. Mennään!” nuorukainen vastasi ja asteli kohti sisäänkäyntiä reippain askelin. Muut seurasivat epäröivinä perässä.

                      Edessä olivat pitkät, kiviset portaat. Seinillä roikkui muutamia soihtuja, jotka antoivat alaspäin kulkevalle käytävälle aavemaisen valaistuksen. Vihdoin he saapuivat pohjalle. Käytävä jatkui suorana eteenpäin ja kääntyi sitten vasemmalle. Nelikko ei ehtinyt kuin kääntyä kulmauksesta, kun maa alkoi yhtäkkiä täristä. Heidän takaansa kuului karmea rysäys, ja Zidane juoksi takaisin vilkaisemaan nurkan taakse, mitä oikein tapahtui.

                      Seinän läpi oli tunkeutunut jonkinlainen kone, joka liikkui suoraan heitä kohti. Koneen telaketjut pitivät raahaavaa ääntä kivistä lattiaa vasten, kun kone jyräsi kaiken alleen. Sen porat pyörivät vinhasti, ja näytti siltä, että kukaan ei ohjannut sitä. Zidane ei jäänyt epäröimään. Hän pinkaisi juoksuun ja kehotti muitakin seuraamaan. Hyvin pian he saapuivat sillalle, joka vei syvän kuilun ylitse. Sillan puolessavälissä heilui valtavankokoinen, kaksiteräinen kirves. Se oli kiinnitetty kattoon ja heilui edestakaisin. Nelikko pysähtyi kirveen eteen paniikissa. Kone lähestyi koko ajan aikoen murskata heidät alleen.

”Meidän täytyy päästä kirveen ohi juuri oikealla hetkellä”, Zidane sanoi ja tarttui Garnetia kädestä. Yhdessä he ryntäsivät kirveen ohi tuntien ilmavirran takanaan, kun kirves heilahti. Vivi seurasi nopeasti perässä Quina kintereillään. Jäämättä katsomaan taakseen nuoret rynnistivät päättömästi eteenpäin. Silti he saattoivat kuulla metallin kirskuntaa, kun kone osui suuren kirveen terään.

                      Silta loppui, ja Vivi ryntäsi ensimmäisenä seuraavaan huoneeseen. Hän kompastui kiveen ja lensi vatsalleen kovalle lattialle. Seuraavana huoneeseen ryntäsi Garnet, joka puolestaan kompastui Viviin, ja kaatui hänkin lattialle.

”Anteeksi, Vivi”, Garnet sanoi. ”Oletko sinä kunnossa?”

”Jep”, Vivi nyökytteli. ”Varo!” hän huusi samassa, kun Quina ryntäsi sisään.

                      Zidane tuli välittömästi Quinan perässä ja törmäsi tämän selkään. Quina huitoi hetken avuttomasti käsillään ja kellahti sitten mahalleen.

”Pois tieltä!” Zidane huudahti hetken liian myöhään.

”Auts”, Quina mutisi lattialta.

”Se oli todella lähellä”, Zidane totesi ja katseli hetken tovereitaan. Kaikki näyttivät olevan kunnossa. Vivi ja Garnet seisoivat hieman pelokkaina keskellä huonetta, ja Quina punnersi juuri itseään ylös lattialta.

                      Nuorukainen antoi katseensa kiertää ympäri huonetta. Sen seinät eivät olleet kiveä, kuten käytävän. Ne olivat kovaksi hakattua hiekkaa. Huoneen nurkkiin oli asetettu tukipuut, ja kattokin oli tuettu useammasta kohdasta. Huoneen perältä lähti käytävä syvemmälle. He olivat selvästikin tulleet kaivokseen. Samassa käytävästä asteli esiin nainen, joka kantoi selässään ylisuurta kirvestä.

”Pahus… Se ei tehnyt hyvää”, nainen mutisi.

”Kuka sinä olet?” Zidane uteli välittömästi. Hänellä oli aavistus, ettei naisella olisi hyviä uutisia kerrottavanaan.

                      Nainen nosti katseensa lattiasta. Hänen ruskeat silmänsä tutkailivat hänen edessään seisovaa joukkiota. Samassa hänen katseensa kirkastui.

”Olen etsinyt teitä, prinsessa Garnet”, nainen sanoi.

”Olemmeko me tavanneet?” Zidane tivasi, ja samassa Garnet astui hänen varpailleen.

”Lopeta tuo flirttaileminen heti”, tämä sähähti hänen korvaansa.

”Kyllä, rouva”, nuorukainen virnisti.

”Olen Lani”, nainen esitteli itsensä. ”Olen saanut teidän äidiltänne käskyn etsiä teidät, prinsessa.”

”Äidiltäni?” Garnet ihmetteli. ”Mitä äitini haluaa minusta? En ole palaamassa Alexandriaan”.

”Minulla on huonoja uutisia sinulle, prinsessa”, Lani sanoi kylmästi. ”Sinä et ole se, jonka perässä olen”.

”Mitä oikein tarkoitat?” Garnet kysyi yhtä kylmällä äänellä.

”Riipus. Kuulostaako yhtään tutulta?” Lani tokaisi. Garnet katsoi hämmentyneenä naista, eikä sanonut mitään, joten tämä jatkoi puhumista. ”Annapa se takaisin. Se kuuluu kuningatar Brahnelle.”

                      Garnet ei vieläkään sanonut mitään, mutta mulkoili nyt Lania vihaisesti. Hän puristi kätensä kaulassaan roikkuvat kristallin ympärille. Hänellä ei ollut aikomustakaan luopua korusta. Hän oli kantanut sitä niin kauan kuin suinkin muisti.

”Kuuntele tarkasti, prinsessa”, Lani jatkoi. ”Sinä pakenit äskeiseltä konehirviöltä, mutta et ole yhtä onnekas minun kanssani. Anna riipus minulle tällä sekunnilla!”

”Sinäkö lähetit hirviön kimppuumme?” Zidane puuttui puheeseen.

”Riipuksen palauttaminen takaa prinsessan turvallisuuden”, Lani sanoi vastaamatta kysymykseen.

”Mitä oikein tarkoitat tuolla?” Zidane kysyi huolestuneesti.

”Tarkoitin juuri sitä, mitä sanoin. Saamani käskyt eivät sisältäneet prinsessan hengissä säilymistä”, Lani sanoi hyytävästi ja mulkoili nuorukaista.

”Mitä?!” Garnet huudahti. ”Äitini ei ikinä määräisi mitään tuollaista!”

”Nyt riittää!” Lani karjaisi ja iski kirveensä maahan. ”Antakaa riipus minulle! Te koettelette kärsivällisyyttäni!”

”Hmph, entä jos kieltäydymme?” Zidane kysyi vihaisesti.

”Te itsepäiset hölmöt! Tehdään se sitten teidän tavallanne”, Lani huusi ja kiskaisi kirveensä irti. Hän ryntäsi nuorukaista kohti. Tämä vetäisi miekkansa esiin ja ehti juuri ja juuri torjua sillä naisen iskun. Kipinät sinkoilivat, kun miekan ja kirveen terät kalahtivat toisiaan vasten. Tilanne näytti varsin kiperältä. Kumpikin nojasi hieman eteenpäin terien yhä kirskuessa vastakkain. Zidanen kasvot vääntyivät rumaan irvistykseen.

                      Garnet, Vivi ja Quina tuijottivat järkyttyneinä sivusta taistelua. Hetkeen kukaan ei liikkunut. Tuntui kuin kaikki olisi pysähtynyt. Sitten yhtäkkiä Garnet tempaisi mukanaan kantamansa taistelusauvan esille ja ryntäsi Lania kohti. Hän pysähtyi juuri naisen viereen keräten kaikki voimansa ja huitaisi tätä sauvallaan niin kovaa kuin pystyi. Lani horjahti iskun voimasta taaksepäin, ja hänen otteensa kirveestä irtosi. Quina käytti tilaisuuden hyväkseen ja rynni paikalle. Hän nosti haarukkansa Lanin kurkulle niin, ettei tämä voinut liikkua minnekään.

”Mikä vahinko”, Lani mutisi. ”Päästän teidät nyt menemään”. Hän kohotti käsiään antautumisen merkiksi ja Quina nosti haarukkansa pois. Nainen tarttui nopeasti kirveeseensä ja lähti sanattomana kävelemään sillan suuntaan. Kaikki tuijottivat tämän perään ihmeissään. Miksei tämä ollut enää hyökännyt, kun siihen kerran olisi ollut tilaisuus?

                      Hetken kuluttua Zidane viittoi muita jatkamaan matkaa. He menivät käytävään, josta Lani oli aiemmin ilmestynyt. Käytävä tuntui jatkuvan ikuisuuksiin, mutta lopulta he saapuivat luolaan, jonka pohjalla kasvoi keltaisia kukkasia. Heidän yläpuoleltaan kuului raahaavaa ääntä, ja he kaikki käänsivät katseensa ylös varautuen jälleen kerran juoksemaan pakoon.

                      Ääni tuntui kantautuvan jostain kauempaa, sillä ylhäällä ei näkynyt mitään. Hetken päästä heidän päidensä yläpuolelta juoksi kuitenkin tutunnäköinen olento.

”Kesyttämätön gargant”, Zidane totesi. ”Ehkä voimme ratsastaa sillä.” Hän kehotti kaikkia keräämään kukkasia kätensä täyteen. Ihmeissään muut seurasivat ohjetta, mutta Quina unohti tehtävän hyvin pian ja jäi mutustelemaan kukkasia. Ne olivat yllättävän herkullisia.

                      Garnet ja Vivi palasivat sylit täynnä keltaisia kukkia Zidanen luokse ja katsoivat nuorukaista odottavasti. Tämä selitti, että heidän tulisi odottaa, että gargant palaisi takaisin ja tarjota sille sitten kukkia ruuaksi.

”Ilmeisesti ne ovat syömäkelpoisia”, hän totesi ja viittasi kauempana seisovaan Quinaan, jonka suupielestä roikkui keltaisia terälehtiä. ”Kun gargant ruokailee, hyppäämme vain sen selkään ja katsomme, minne se meidät vie.”

                      Vaikka suunnitelma ei kuulostanut kovin varmalta, muut hyväksyivät sen mutisematta. Se oli ehdottomasti nopein tapa liikkua luolassa, joka näytti jatkuvan jonnekin hyvin kauas. Kului melko pitkään ennen kuin gargantin ääni kaikui taas luolassa. Zidane nousi välittömästi pystyyn ja kohotti kukkakimpun niin ylös kuin vain saattoi. Garnet ja Vivi seurasivat esimerkkiä. Ihme kyllä villi gargant pysähtyi syömään kukkia.

                      Välittömästi Zidane nosti Vivin sen selkään. Pelokkaana pikkumaagi tarttui olennon karvaiseen ruumiiseen. Seuraavaksi kyytiin pääsi Garnet. Quina käveli paikalle ja vilkaisi kysyvästi nuorukaista. Tämä kohautti olkapäitään. Miten hän muka pystyisi nostamaan Quinan otuksen kyytiin? Ongelma ratkesi sillä, että Quina käski häntä hyppäämään itse kyytiin. Sitten hän tarttui gargantin karvoihin kiinni kammeten itsensä sen selkään.

                      Samassa gargant jo pyrähtikin liikkeelle. Se ei ollut tottunut ylimääräiseen painoon selässään toisin kuin sen kesytetyt lajitoverit. Se juoksi päättömästi kattoa pitkin. Quina roikkui vaarallisesti sen karvoissa käsiensä varassa. Zidane yritti ojentaa kätensä hänelle, mutta ei ylettynyt. Sen sijaan hän oli pudota itsekin.

                      Tuntui kuin aikaa olisi kulunut tuntitolkulla, vaikka he olivat luultavasti roikkuneet gargantin selässä vain hetken. Yhtäkkiä se kuitenkin pysähtyi kuin seinään, ja  he lensivät pysähdyksen voimasta sen kyydistä. Päästyään eroon kyytiläisistään gargant lähti rauhallisesti kulkemaan eteenpäin kattoa pitkin.

                      Zidane hieroi päätään ja katseli ympärilleen. He olivat matalassa luolassa, josta johti käytävä ylöspäin. Käytävän päässä kajasti valoa. Hän kiskoi nopeasti ystävänsä ylös, ja yhdessä he juoksivat käytävään. Pian käytävä avautui suuremmaksi luolaksi, jonka suuaukko suorastaan kylpi valossa. Silmiään siristellen pieni joukkio marssi ulos.

”Tämä valo…” Zidane sanoi. ”Täällä ei ole usvaa.”

 

 

LUKU V

PAIKKA, JOTA KUTSUA KODIKSI”RALLI-HOU”

 

Aurinko paistoi korkealta taivaalta. Päivä oli varmasti puolessa, vaikka oli ollut ilta, kun Zidane, Vivi, Garnet ja Quina olivat laskeutuneet kaivokseen.  Nuoret katselivat ympärilleen. He eivät olleet vuorilla, mutta silti ilma oli kirkasta. Heidän täytyi olla Ulkomantereella, koska auringon edessä ei sillä hetkellä ollut edes pilviä. Heidän edessään avautui loputon hiekkaranta ja säkenöivä meri. Garnet ei voinut olla huokaamatta ihastuksesta.

                      Hetken kaikki seisoivat hiljaa paikallaan ja vain katselivat eteensä. Sitten Zidane ehdotti, että he lähtisivät etsimään kaupunkia, kylää tai mitä tahansa paikkaa, jossa he voisivat hieman levähtää. Muut nyökkäsivät ehdotuksellae, ja niin nelikko lähti tarpomaan pitkin rantaa. Puolen tunnin kulkemisen jälkeen hiekkaranta päättyi vuorenseinämään. Kulkien seinämän viertä he pääsivät solaan, joka johti heidät ruohotasangolle. Siellä he pysähtyivät voipuneina. He olivat kulkeneet vaikka kuinka kauan näkemättä edes pientä mökkiä.

                      Vivin katse harhaili ympäriinsä ja osui samassa kummalliseen rakennelmaan, joka näytti olevan vain muutaman kilometrin päässä heistä. Se oli rakennettu kuin silta kahden vuorenrinteen väliin, mutta se muistutti kuitenkin enemmän rakennusta kuin siltaa. Hän ilmoitti muillekin näkemästään. Näkymä tuntui antavan uusia voimia joukkiolle, joka jatkoi välittömästi matkantekoa.

                      Kuljettuaan puolisentoista tuntia he saapuivat rinteen reunalle. Siitä lähti kaksi siltaa, kumpikin menivät omituiseen rakennelmaan.

”Tulimme näin pitkän matkan, eikä täällä ole vieläkään yhtään usvaa”, Zidane kummasteli. ”Jep, mutta mikä kumma tuo on? Kylä kenties?”

”Ehkä se on jonkinlainen temppeli”, Garnet ehdotti katsellen kummallista rakennusta. Se näytti siltä, että se oli rakennettu useassa osassa. Siinä ei tuntunut olevan järjen häivääkään. Se oli kerta kaikkiaan omituisen mallinen. Joskus se oli kai maalattu vihreäksi, mutta nyt maali oli jo suurimmaksi osaksi rapissut pois.

”Se näyttää herkulliselta. Sisällä saattaa olla hyvä keittiö”, Quina totesi ja lähti taapertamaan kohti outoa rakennusta.

”Huh, hän ei ajattele mitään muuta kuin ruokaa”, Zidane huokaisi.

”No, ethän sinäkään koskaan ajattele mitään muuta kuin tyttöjä”, Garnet tokaisi ja marssi hänkin rakennusta kohti.

”Se on totta! Minun pääni on täynnä ajatuksia… sinusta!” Zidane sanoi, mutta Garnet ei enää kuullut. Zidane ja Vivi vilkaisivat toisiaan. Maagi kohautti olkapäitään ja lähti kävelemään prinsessan perään.

”Ehkä minä yritän liian kovasti”, nuorukainen mutisi itsekseen ja seurasi lopulta muita.

                      Zidanen saapuessa rakennuksen porteille Garnet, Vivi ja Quina olivat juuri astumassa sisään. Porteilla seisoi kaksi hahmoa, jotka näyttivät aika hassuilta. He olivat jopa lyhyempiä kuin Vivi, heidän ihonsa oli vihertävä ja kasvot muistuttivat pahoinpideltyä perunaa. Zidane muisti kuulleensa joskus Bakulta kääpiöistä, jotka näyttivät tämän kuvailun mukaan juuri tuollaisilta.

                      Kääpiöt hymyilivät tulokkaille ja nostivat molemmat kätensä ilmaan.

”Ralli-hou”, he huudahtivat iloisesti. Zidane, Vivi ja Garnet vilkaisivat ihmeissään toisiinsa.

”Ralli-hou!” Quina huudahti, ja samassa kääpiöt astuivat pois porttien edestä päästäen hänet sisälle.

”Mitä ihmettä nämä pikkukaverit oikein meinaavat?” Zidane kummasteli.

”Wral- li – hou”, Garnet sanoi epävarmasti. Kääpiöt katselivat häntä hetken epäröiden, mutta päästivät hänet sitten kuitenkin sisälle.

”Rhallie-ho-u”, Vivikin yritti ja pääsi pienen tarkastelun jälkeen sisälle.

”Hei, odottakaa vähän!” Zidane huudahti ystäviensä perään yrittäen seurata näitä.                     

”Ralli-hou!” kääpiöt huudahtivat hänelle ja nostivat jälleen kätensä.

”Älkää nyt viitsikö…” Zidane mutisi.

”Ralli-hou, o meijän pyhä tervehys”, toinen kääpiöistä sanoi.

”Jos sää et sano Ralli-hou, sää et voi tul Conde Petieen, kääpiöide kotkaupunkii”, toinen jatkoi selitystä.

”Odottakaas nyt hetki siinä”, Zidane sanoi.

”Ralli-hou”, kääpiöt toistivat itsepäisesti. Nuorukainen oli hetken hiljaa, mutta päätti sitten luovuttaa ja nosti kätensä.

”Ralli-hou”, hän sanoi.

”Ralli-hou, sää voit men”, toinen kääpiöistä sanoi tyytyväisesti.

 

***

Vivi seisoskeli yksinään sisällä kaupungissa. Paikka vaikutti hänestä suurelta ja hieman pelottavalta. Kaupunki muistutti lähinnä suurta taloa. Katujen tilalla oli käytäviä, jotka johtivat kauppoihin, ravintoloihin, asuntoihin ja majataloihin. Se oli erikoisin paikka, jonka pikkuinen oli koskaan nähnyt.

                      Kaupunki ei ollut ainoa outo asia. Ihmiset olivat melkeinpä vielä erikoisempia. Vivi ei ollut koskaan nähnyt kääpiöitä.

Nämä ihmiset ovat ainakin erilaisia, hän ajatteli katsellessaan hiljaa paikallisia. Vivi käveli vähän matkaa eteenpäin. Yhtäkkiä hänen eteensä astui mieskääpiö. Hän kääntyi aikoen lähteä toiseen suuntaan, mutta silloin hänen eteensä astui naiskääpiö. Hän jäi kahden kääpiön väliin, eikä päässyt kiertämään näitä kapeassa käytävässä.

”Tuus tänne”, nainen huusi.

”Öh, olen pahoill- ” Vivi aloitti.

”Ja minne sää kuvittelet meneväs?” nainen jatkoi raivoamistaan. ”Sää olet aina laiskottelemas!”

”Etkö sää vois kerranki ol huutamat mulle”, mieskääpiö vastasi vihaisesti. Vivi yritti parhaansa mukaan väistää riitelevää pariskuntaa.

”Pois tielt sää”, nainen tokaisi hänelle.

”Um, anteeksi, mutta…” Vivi mutisi nopeasti.

”Minne sää oot nyt menos?” nainen jatkoi tivaamista.

”Ei sun tartte ruveta noi vihaseks”, mies sanoi.

”Jos sää et haluu kuulla mun valitust, nii sää tuut takas töihis”, nainen huomautti.

”Hyvä on, nainen, hyvä on…” mies mutisi ja käveli takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Nainen seurasi kädet puuskassa hänen perässään. Vivi huokaisi helpotuksesta. Sitten hän tajusi, etteivät nämä ihmiset näyttäneet pelkäävän häntä lainkaan.

 

***

Quina saapui kauppaan ja tervehti myyjää oppimallaan tavalla. Hänestä nämä pikkuiset olivat oikein hauskoja heppuja.

”Tällä kylällä onko maukkaita herkkuja?” hän tiedusteli.

”Joo, niit on meil!” myyjä vastasi reippaasti. ”Conde Petie tunnettoo maailmal herkullisist pähkinöistä ja marjoist. Siks kansa o koko aja varastamas ruokoo.”

”Kuinka julmaa! Varkaat olla todella pahoja ihmisiä”, Quina huudahti.

”Joo, totta”, myönteli.

”Mmm, paljon nami-ruokaa täällä”, Quina jatkoi keskustelua.

”Sää saat tuon kurpitsan 1000 Gillil”, myyjä sanoi.

”Huh, tarvitsee rahaa ruuan syömiseen?” Quina hämmästeli.

”Jos sää et maksa jotai, nii sää oot varastamas”, myyjä alkoi kuulostaa vihaiselta. ”Olet siis varas vai kui?”

”Ei, ei… Olen vain herkuttelija”, Quina puolustautui.

”Sää et huijaa mua, varas”, myyjä raivosi.

”Ei, minä ei olla varas”, Quina huusi ja juoksi pois paikalta.

 

***

Garnet kuljeskeli ympäri outoa kaupunkia. Viimein hän saapui paikkaan, joka vaikutti jonkinlaiselta majatalolta. Kun hän astui sisään, hän näki joukon kääpiöitä istumassa pyöreän pöydän ääressä. Hän lähestyi pöytää varovaisesti ja yritti puhua lähimmälle kääpiöistä.

”Anteeksi…” hän aloitti.

”Pian mää aion löytöö hieno vaimon mun sulosel Williamil”, naispuolinen kääpiö selitti muille, eikä kiinnittänyt prinsessaan lainkaan huomiota.

”Kukaa halluu sun Williamiis mieheksee”, toinen nainen puuttui puheeseen. ”Mikäs o hätän täl ulkopuolisel, jok seisoo tossa noin?” tämä kysyi samassa vilkaisten Garnetia.

”Öh, hei… Minä vain mietin”, Garnet aloitti.

”Ah, hää on sopva morsiameks”, eräs miehistä totesi.

”Oletteko nähneet-” Garnet yritti jatkaa välittämättä miehen sanoista.

”Mut hää on kamala pien lähetettäväks Sanctuarylle, eikö teistäki?” eräs naisista kommentoi.

”Kato ny häätä, hää o tasa pidempi ku sää”, yksi miehistä huomautti.

”Minä en ole naimassa ketään!” Garnet kivahti vihaisesti tajutessaan, mistä oikein keskusteltiin.

 

***

Quina käveli kaikessa rauhassa kohti asekauppaa.  Hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan kahden mieskääpiön keskustelua.

”Mää en tiedä, mitä muutkaa me voetas tehä”, toinen näistä totesi epätoivoisella äänellä.

”Vaihtokaupan aikako?” Quina tiedusteli miehiltä.

”Ei, se varas o taas napannu meijä ruokii”, toinen miehistä totesi.

”Minä… ei varas…” Quina yritti nopeasti selittää.

”Kukaa ei sanon et sää oot varas”, ensimmäiseksi puhunut mies totesi. Toinen miehistä katsoi nyt kuitenkin epäillen Quinaa.

”Piilottelet sää jotain?” hän alkoi tivata.

”Minulla ei ole mitään salattavaa”, Quina huudahti. Nämä ihmiset olla niin vaikeita, hän ajatteli ja poistui paikalta vihaisena.

                      Quinan lähdettyä miehet jatkoivat keskustelua siitä, mihin olivat jääneetkin.

”Okkei, meijä o pidettävä vahtii, jos aijotaa napata se varas”, toinen sanoi.

”Mut mehä pidetää ain vahtii”, toinen totesi. Kumpikaan miehistä ei huomannut, kun asekaupan tiskin takaa näkyi kaksi hiippailijaa. Ohikulkija olisi saattanut nähdä violetin pään sekä oranssin pallon, jotka livahtivat nopeasti tiskin takaa ja katosivat sitten näkyvistä.

 

***

Zidane kuljeskeli yksin kaupungissa miettien, minne kaikki muut olivat mahtaneet mennä. Viimein hän huomasi Vivin, joka jutteli kahden kääpiön kanssa. Maagin ilme näytti hieman huolestuneelta.

”Mikä hätänä, Vivi?” nuorukainen tiedusteli.

”Öh, nämä kaksi henkilöä-” Vivi yritti selittää.

”Se kana, jot sää kokkasit, ol kamala hyvää”, mieskääpiö keskeytti Vivin puheen, ”Mil taval sää teit sen?”

”Mää laitoi siihe niit sun antamiis marjoi”, naiskääpiö vastasi hymyillen miehelle, ”Mut mit sää aiot tehä tännää?”

                      Zidane vilkaisi Viviä kummissaan. Nämä ihmiset eivät näyttäneet pelkäävän tätä, vaikka tähän mennessä lähes kaikki muut olivat olleet kauhuissaan nähdessään pienen maagin.

”Hei, Vivi…” hän aloitti, ”tunnetko sinä nämä ihmiset?”

”Kuinka voisin? En ole ollut täällä koskaan aiemmin”, Vivi vastasi ihmetellen itsekin tilannetta.

”Niin, en ajatellutkaan, että olisit”, Zidane sanoi.

”Yritän puhua muillekin”, Vivi huudahti iloisesti ja ryntäsi tiehensä.

***

Kaksi kääpiötä istui ravintolassa kaikessa rauhassa. Paikalla ei ollut ketään muita, paitsi tietenkin myyjä tiskin takana.

”Et mää oon nälkäne”, toinen totesi.

”Mut vastaha me syötii haudutettua pöllöö, vai kui?” toinen sanoi naureskellen.

”Jep, niin me tehtii, mut se ei tyydyttän mun ruokahalluu. Meijä täytyy syödä jotai tukevampaa”.

”Ralli-hou!” toinen huudahti yhtäkkiä ja nosti kätensä ylös. Nälkäänsä valittanut kääpiö kääntyi ympäri tuolissaan nähdäkseen, kuka oikein oli tullut paikalle.

”Kappas, se o herra hiippalakki”, hän totesi, ”Ralli-hou! Mitä sul o tännää myytävän?”

                      Viviä huomattavasti isompi musta maagi asteli sisälle ravintolaan ja meni puhumaan myyjän kanssa hiljaisella äänellä. Samassa Zidane sattui tulemaan myös paikalle ja jäi hämmästyneenä tuijottamaan maagia.

”Paljo kiitoksii, sun ruuat o ain tervetulleit tänne”, myyjä sanoi ja hymyili paljastaen kellertävän hammasrivistönsä. Musta maagi kääntyi ja poistui ravintolasta sanaakaan sanomatta. Zidane jäi tuijottamaan maagin perään.

”Hei!” hän huusi, mutta tämä ei reagoinut mitenkään.

                      Vivi ilmestyi myös ravintolaan rauhallisesti kävellen. Hänkin huomasi isomman kopionsa ja ryntäsi välittömästi tätä kohden.

”Mitä ihm-” hän mutisi. Maagi vilkaisi Viviä kerran ja juoksi sitten karkuun.

”Odota!” Vivi huudahti ja juoksi maagin perään.

”Odota, Vivi!” Zidane puolestaan huudahti ystävänsä perään. Hänkin paineli kiireesti ulos ravintolasta.

”Tule takaisin!” Vivin huuto kaikui käytävällä.

”Vivi!” Zidane jo suorastaan karjui pikkuisen perään.

                      Samassa Garnet ilmestyi kulman takaa ja melkein törmäsi Zidaneen. Hämmästynyt poika pysähtyi niille sijoilleen.

”Zidane, mitä oikein on tekeillä?” Garnet kysyi ihmeissään.

”Ei aavistustakaan…” nuorukainen vastasi, ”mutta meidän täytyy saada Vivi kiinni nopeasti”. Garnet nyökkäsi ja juoksi pojan perässä kaupungin porteille. Vivi ja Quina seisoskelivat siellä kumpikin täysin rauhallisina.

”Vivi, missä se musta maagi on?” Zidane kysyi heti.

”Hän juoksi karkuun”, maagi totesi.

”Huh, mistä hemmetistä hän oikein tuli?” nuorukainen kummasteli. ”Onko Brahne löytänyt meidät?”

”Tarkotatteks te hiippalakkista?” portilla seisova vartija kysäisi.

”Sanoitko sinä hiippalakki?” Vivi hämmästyi.

”Juu, ne tulee usein kaakkoisest metsäst tekemää kauppaa meijä kans”, kääpiö jatkoi.

”Ne? Tarkoitatko, että heitä on useita? Ja he asuvat tässä lähellä?” Zidane innostui kyselemään.

”Jep, mut ne elää nii syväl metäs, ettei ees pöllöt lennä sinne”, kääpiö kertoi.

”Mitä tuon muka pitäisi tarkoittaa?” nuorukainen tivasi.

”Zidane, minä haluan mennä kaakkoiseen metsään ja etsiä heidät”, Vivi sanoi tarttuen nuorukaista hihasta.

”Niin minäkin”, nuorukainen nyökytteli.

”Minustakin se on hyvä ajatus. Saatamme löytää uusia johtolankoja”, Garnet yhtyi puheeseen.

”Jos mahdollisuus löytää uutta ruokaa, mikä tahansa on hyvä”, Quina totesi ja sai kummeksuvia katseita muilta.

”Selvä sitten, lähdetään kaakkoiseen metsään”, Zidane ilmoitti ja huitaisi kädellään metsän suuntaan. Muut nyökkäsivät nuorukaisella ja seurasivat tätä ulos kaupungista, vaikka eivät olleet edes ehtineet levätä vielä kunnolla.

LUKU VI

PAIKKA, JOTA KUTSUA KODIKSI

 

 

***

 

Zidane, Vivi, Garnet ja Quina kävelivät rauhallisesti metsään. Se oli hyvin erilainen paikka kuin Synkkä metsä. Tämän metsän aluskasvillisuus ei ollut tiheää, märkää ja upottavaa. Sen sijaan se oli kuivaa ja rapisevaa. Kulku oli melko helppoa. Puiden lehdet juhlivat kaikissa punaisen, keltaisen ja oranssin sävyissä kuin olisi ollut syksy. Ajatus tuntui oudolta, sillä Usvamantereella oli ollut täysi kesä heidän lähtiessään.

                      Aika kului. Metsä muuttui koko ajan yhä kuivemmaksi. Yhtäkkiä joukkio saapui polulle, joka haarautui kahdeksi. He näkivät polun toisessa haarassa mustan maagin, joka hävisi jonnekin kaukaisuuteen. He lähtivät juoksuun saavuttaakseen tämän vain huomatakseen päätyneensä jälleen polun alkuun. Yksi pöllö lehahti pois läheisen puun oksalta. Ystävykset vilkaisivat kummastuneina toisiinsa. Mitä oikein oli tapahtunut?

                      Zidane kehotti muita kääntymään ympäri ja palaamaan polkua pitkin takaisinpäin. Jälleen yksi pöllö lehahti pois puun oksalta. Pian he huomasivat päätyneensä polun toiselle haaralle, joka johti takaisin sinne, mistä he olivat juuri äsken lähteneet. Vaikutti siltä, että he pyörivät auttamattomasti ympyrää. Zidanen silmien edestä lensi pöllö.

”He elävät niin syvällä metsässä, etteivät edes pöllöt lennä sinne”, nuorukainen mutisi. Kolme pöllöä oli lentänyt pois metsästä heidän pyöriessä oudolla polulla. ”Tämän täytyy olla maaginen polku. Pöllöt lentävät pois, kun kuljemme oikeaan suuntaan”, hän totesi ystävilleen. Nämä katsoivat häntä hieman kummeksuen, mutta nyökyttelivät sitten. Quina tosin syljeskeli parasta aikaa höyheniä suustaan ja mutisi jotain pahanmakuisista linnuista.

                      Zidane ohjasi ystäviään eteenpäin polulla, mutta samassa yksi pöllö lensi takaisin puuhun. Tästä hän päätteli, että heidän pitäisi kääntyä takaisin. Välittömästi pöllö lehahti taas lentoon. He tulivat polkujen risteykseen tällä kertaa siitä haarasta, josta musta maagi oli kadonnut hieman aiemmin. He juoksivat toiseen haaraan ja samassa viimeinen pöllö nousi siivilleen.

                      Enää he eivät saapuneetkaan polkujen risteykseen vaan heidän edessään levittäytyi aukea, jonka toisella puolella näkyi pystyyn kuolleita puita tai pikemminkin puiden rankoja. Musta maagi seisoi kuolleiden puiden edessä ja mutisi loitsua. Äkkiä kuului kaunista helinää. Kuolleet puut vaihtuivat äkkiä viheriöiviksi kuusiksi. Maagi käveli puiden varjoon, ja Zidane ystävineen ryntäsi välittömästi tämän perässä. Vain hetkeä heidän jälkeensä puut muuttuivat ulkopuolisten silmille kuolleiksi. He kuitenkin kulkivat nyt erittäin elävässä ja hyvinvoivassa metsässä. Hetken kuluttua metsä loppui ja he saapuivat kylään, jonka talot olivat rakennettuja. Silmiinpistävää niissä oli, että ne olivat kaikki pyöreitä ja niiden olkikatot muistuttivat kovasti hiippalakkeja. Ikkunat olivat kuin pyöreitä silmiä ja oviaukoista tuli välittömästi mieleen suu, aivan kuin taloilla olisi ollut kasvot.

                      Samalla hetkellä, kun he astuivat kylään, he näkivät kolme keskenään juttelevaa mustaa maagia. Näiden ilmeet muuttuivat kauhistuneiksi, kun nämä huomasivt heidät.

”Aaah!” huudahti yksi niistä.

”Ih- ih- ihmisiä!” toinen kiljaisi. Kolmas ei sanonut mitään, mutta välittömästi kaikki kolme juoksivat karkuun ja piiloutuivat jonnekin päin kylää.

”Odottakaa!” Vivi huusi turhaan heidän peräänsä. Hän kääntyi puhumaan muille: ”Näittekö tekin?”

”Kyllä”, Zidane totesi ihmetellen. Kokonainen kylällinen mustia maageja, jotka eivät ilmeisesti olleet Brahnen vallan alla. Hänen oli vaikea sisäistää ajatusta. Nämä maagit juoksivat heitä karkuun siinä, missä toiset olivat hyökänneet heidän kimppuunsa.

”He puhuivat! He ovat minunkaltaisiani!” Vivi intoili ja juoksi kylään etsimään ”sukulaisiaan”.

”Miksi kukaan rakentaisi kylän keskelle kuolevaa metsää?” Garnet kummasteli.

”Enpä tiedä…” Zidane sanoi pohtivasti.

”Mihin Vivi meni?” Garnet jatkoi kyselyään.

”Hän meni tuohon suuntaan”, Zidane kertoi osoittaen suuntaa, jonne Vivi oli kadonnut. ”Minä sen sijaan – Hei!” Garnet oli juossut Vivin perään, eikä kuunnellut enää, mitä nuorukaisella oli sanottavanaan.

”Kylä! Kylissä on aina hyvää ruokaa! Minä mennä etsimään!” Quina totesi tyynenrauhallisesti ja käveli vastakkaiseen suuntaan kuin Vivi ja Garnet.

”Hemmetti teidän kanssanne!” Zidane puhisi itsekseen. Tämä oli jo toinen kerta, kun hänet jätettiin yksin sen päivän aikana.

 

***

Quina marssi pienen mökin aidattuun pihaan. Pihalla oli kaksi maagia, mutta kun he huomasivat hänet, he ryntäsivät välittömästi sisälle mökkiin ja paiskasivat oven kiinni perässään.

”Miksi te juosta karkuun?” Quina tivasi. ”Minä ei tehdä mitään… Mitä te piilotella?” Quina pysähtyi keskelle pihaa ja haisteli ilmaa kaikessa rauhassa. ”Oooh, mikä aromi!” hän huudahti ja suuntasi askeleensa kohti mökkiä. Hän tempaisi oven auki ja astui sisään välittämättä maagien kauhistuneista ilmeistä. Toisella maagilla oli sylissään jättikokoinen muna.

”Ahaa, te piilottelette ruokaa”, Quina totesi tyytyväisenä havaintoonsa.

”Mene pois!” huudahti musta maagi, jonka paidassa oli numero 111.

”Tämä muna on meidän!” munaa pitelevä maagi huusi. Hänen paidassaan näkyi numero 33.

”On chocobon muna! Chocobon munat on superherkullisia! Me jakaa ja syödä se”, Quina teki omasta mielestään järkevän ehdotuksen. Hän oli vain kerran elämässään saanut maistaa chocobon munaa. Ne olivat harvinaista herkkua, sillä chocobo muni yhden munan kerran vuodessa ja suojeli sitä intohimoisesti. Nuo suuret linnut todella rakastivat jälkeläisiään ja hoivasivat näitä aina aikuisikään asti.

”Me emme aio syödä sitä!” musta maagi numero 111 huudahti.

”Äiti chocobo jätti sen meille ennen kuin hän lopetti liikkumisen”, numero 33 kertoi.

”Niin juuri, ja me aiomme kasvattaa sen hänen puolestaan”, jatkoi numero 111.

”Te olla kaheleita”, Quina tuhahti. ”Ette ole kasvattaneet yhtään eläintä ennen”, hän totesi aivan kuin olisi tiennyt asiasta jotain.

”Hiljaa, me voimme tehdä niin!” numero 33 huusi vihaisesti. Kukaan ei koskisi heidän chocobon munaansa, ikinä.

”En uskoa teitä. Te syödä muna minun selän takana”, Quina epäili ja mulkoili maageja.

”Ei varmasti!” huudahtivat numero 33 ja 111 yhtä aikaa.

 

***

Kaupassa oli hiljaista. Musta maagi numero 163 nojasi tiskiin ja tutkiskeli kirjaa.

Tämän viime viikolla löytämäni kirjan mukaan… hän ajatteli, asiakas sanoo ’se tavallinen’, kun hän haluaa ostaa jotain erityistä. Mitähän minun pitää tehdä, jos asiakas tulee pyytämään ’tavallista’? maagi pohti. Kaupanpitäjän rooli ei ole helppo.

                      Samassa toinen musta maagi ryntäsi kauppaan kauhistunut ilme kasvoillaan.

”Ihmiset ovat täällä!” tämä huusi.

”Mitä ovat ihmiset? Olen unohtanut…” numero 163 ihmetteli. ”Onko se jokin ruokalaji…huh… ihminen? Ööh… Unohdin, mitä minun piti sanoa…” hän mutisi.

 

***

Garnet käveli rauhallisesti kylän halki. Hän avasi erään kaupan oven ja marssi reippaasti sisälle. Kaupassa oli kaksi mustaa maagia, numero 32 ja 192.

”Ööh, anteeksi…” Garnet mutisi.

”Miksi sinä olet täällä?!” huudahti maagi 32.

”Tämä on meidän kylämme”, jatkoi maagi 192.

”Niinpä”, huomautti numero 32.

”Pakotitte sen pienen kaverin tuomaan teidät tänne, eikö niin?” tivasi numero 192. ”Te ihmiset haluatte vain käyttää meitä!”

”Tarkoitatteko Viviä?” Garnet kysyi. ”Tuo ei ole totta! On vain yllättävää nähdä muitakin puhuvia mustia maageja kuin Vivi, joten… Sitä paitsi, olen täällä pysäyttääkseni henkilön, joka on pakottanut teidät taistelemaan.”

”Pu- puhutko sinä totta?” numero 32 kysyi epävarmasti.

”Valheita!” huudahti numero 192. ”Kaikki ihmiset ovat valehtelijoita! Sinä valehtelet!” hän huusi osoittaen Garnetia.

”Mutta se on totta”, Garnet sanoi epätoivoisesti. ”En voi vain katsella vierestä, kun kauheita asioita tapahtuu.”

                      Kumpikaan maageista ei sanonut enää mitään. He jäivät vain tuijottamaan prinsessaa tyhjin ilmein.

 

***

Vivi juoksi koko kylän halki etsien kaltaisiaan. Viimein hän päätyi kylän laidalla sijaitsevalle alueelle, joka muistutti hyvin paljon hautausmaata. Hautakivien lisäksi paikalle oli tosin pystytetty myös maagia muistuttava linnunpelätin. Kaksi mustaa maagia seisoskeli alueen reunamilla hiljaisina. Vivi käveli uteliaana toisen viereen. Maagin takissa luki numero 288.

”Onko hän se, joka tuli tänne ihmisten mukana?” numero 288 sanoi yhtäkkiä toiselle maagille, jonka takkiin oli kiinnitetty numero 56. ”Hän on OK. Katso hänen silmiinsä, hän on samanlainen kuin me.”

”Öh, kiitoksia…” Vivi mutisi. ”Mitä te teette täällä?” hän kysyi sitten.

”Me pakenimme yhdessä Alexandriasta ja aluksista”, numero 288 kertoi.

”Näin kauas?” Vivi kummasteli.

”Juuri niin. Me halusimme elää maailmassa, jossa ei ole ihmisiä. Löytääksemme sellaisen paikan meidän täytyi ylittää meri”, 288 selitti.

”Ymmärrän”, Vivi totesi. ”Entä mikä tämä on?” hän kysyi heilauttaen kättään hautausmaan suuntaan.

”Tämä on… ööh… Mikä se sana on?” numero 56 alkoi mutista.

”Se on hautausmaa”, vastasi 288 nopeasti.

”Niin, hautausmaa”, 56 totesi.

”Hautausmaa”, Vivi toisti. ”Sehän tarkoittaa, että maan alle –”

”Kyllä, ystävämme on haudattu sinne”, numero 288 kertoi.

”Mutta…Miksi?” Vivi halusi tietää.

”Koska…” 288 aloitti, mutta ei ehtinyt jatkaa pidemmälle, sillä numero 56 ryhtyi yhtäkkiä puhumaan jälleen.

”Minä… Minä tulin tänne herra 36:n kanssa. Me pakenimme yhdessä. Meillä oli niin paljon opittavaa. Se oli erittäin pelottavaa aluksi, mutta me autoimme toinen toistamme. Mutta sitten eräänä päivänä herra 36 lopetti liikkumisen. Hän vain pysähtyi… Ei pystynyt liikkumaan tai sanomaan mitään. Minun ystäväni, joka tietää paljon asioita, kertoi minulle, että kyse oli kuolemasta ja että meidän täytyisi haudata hänet. Herra 36 on haudattuna maan alle, mutta minä en ymmärrä, miksi”, numero 56 selosti. ”Hän tulee takaisin jonain päivänä, eikö niin? Kun hän tulee, aion pestä hänet mudasta.”

”Mistä hän  oikein puhuu?” Vivi ihmetteli. Numero 288 ei sanonut mitään.

”Oliko kyseessä sairaus? Vai oliko hän loukkaantunut?” Vivi tivasi saamatta vastausta. ”Kerro minulle miksi!” hän huusi lopulta. .

 ”Koska…” numero 288 mutisi.

 

”Koska…” numero 288 mutisi.

***

 

 

***

Zidane käveli kylässä. Yhtäkkiä hän luuli kuulleensa Garnetin äänen läheisestä kaupasta. Hän kääntyi ympäri ja riuhtaisi kaupan oven auki.

 

”Zidane”, Garnet hämmästyi nuorukaisen yhtäkkistä ilmestymistä paikalle.

 

”Miten menee, Dagger?” Zidane tiedusteli.

 

”Olin kertomassa, miksi olemme täällä”, Garnet kertoi.

 

”Miksi me olemme täällä?” nuorukainen kysyi virnuillen.

 

”Zidane!” Garnet huudahti terävällä äänellä ja näytti vihaiselta.

 

”Se oli vain vitsi. Hemmetti sentään, älä nyt suutu”, nuorukainen totesi.

 

”Etkö näe, että yritän saada heidät ymmärtämään”, Garnet puuskahti edelleen vihaisesti.

 

”Mikä on vitsi? Onko se jotain pelottavaa?” maagi numero 32 tiedusteli huolestuneena.

 

”Se on jotain hauskaa. Eikö niin, Dagger?” Zidane virnuili.

 

”Te ette näytä kovin pahoilta”, numero 192 totesi.

 

”Koska olette täällä taistellaksenne pahoja tyyppejä vastaan”, jatkoi 32 reippaasti.

 

”Juuri niin”, Zidane sanoi ja hymyili leveästi.

 

”SKerro minulle!” Vivi huudahti

 

inä olet uskomaton! Tiesitkö sen?” Garnet huokaisi. ”Missä muuten Vivi on?”

 

”En tiedä, minne hän meni…” Zidane sanoi.

 

”Huolestuttavaa… Minä menen etsimään häntä”, Garnet sanoi ja juoksi ulos kaupasta.

 

”Hei, Dagger!” Zidane huudahti liian myöhään. ”Ei taas…” hän mutisi itsekseen.

 

    Zidane ryntäsi Garnetin perässä ulos kaupasta. Hän ei nähnyt tyttöä enää missään, joten hän lähti vain yksinkertaisesti kävelemään kylän halki. Yhtäkkiä Vivi pyyhälsi hänen ohitseen suoraan majataloon.

 

”Hei, Vivi!” hän huudahti jälleen kerran liian myöhään.  Mikä ihme häntä vaivaa? hän ajatteli. Hän juoksi Vivin perässä majataloon.

 

”…Vivi? Mikä on hätänä?” hän tiedusteli maagilta sisälle päästyään.

 

”Huh?” Vivi havahtui takaansa kuuluvaan ääneen. ”Ai, Zidane… Se on… ei mitään”, maagi mutisi.

 

”Tapahtuiko jotain pahaa?” nuorukainen kysyi. ”Kaikki mustat maagit vaikuttavat melko mukavilta.”

 

”Mitään ei tapahtunut…” Vivi kuiskasi pienellä äänellä.

 

  Zidane ja Vivi seisoivat hetken hiljaa ja lähtivät sitten kävelemään majatalon ovelle. Samassa Quina ryntäsi sisään.

 

”Grr… Minä nälkäinen!” tämä totesi heti. ”Tämän kylän ihmiset syödä kamalaa ruokaa.” Zidane tuijotti Quinaa kummissaan. Eikö tämä tosiaan ajatellut mitään muuta kuin ruokaa?

   Ennen kuin kukaan ehti poistua, ovi aukeni jälleen, ja Garnet asteli sisään.

 

”Vivi, sinä olet palannut!” hän huudahti iloisesti. ”Missä sinä olit? Näytät erittäin…”

 

”Olet väsynyt, eikö niin, Vivi?” Zidane tiedusteli.

 

”Ni- niin”, Vivi änkytti.

 

”En voi syyttää sinua. Olemme kävelleet pysähtymättä koko päivän”, Garnet totesi.

 

”Minä mennä metsään ja etsiä ruokaa”, Quina sanoi ja jätti muut majataloon.

 

”Entä sinä, Zidane?” Garnet kysyi nuorukaiselle.

 

”Lepo voisi tehdä hyvää”, tämä totesi.

 

***

 

 

***

Ilta oli jo laskeutunut kylän ylle. Garnet, Zidane ja Vivi olivat vuokranneet itselleen huoneen majatalosta, sillä ei ollut mitään järkeä lähteä tarpomaan yön selkään ja he tarvitsivat lepoa. Zidane makasi silmät suljettuina kerrossängyn alapedillä ja näytti nukkuvan. Garnet tuijotti kattoa mietteliäänä yläsängyssä. Yhtäkkiä hän havahtui liikkeeseen pimeässä huoneessa. Hiljaa hän kääntyi kyljelleen ja näki, kuinka Vivi hiipi ulos huoneesta. Maagi jätti oven raolleen, joten Garnet näki tämän puhuvan vastaanottotiskin takana olevalle isommalle kopiolleen. Sanoja hän ei kuitenkaan kuullut. Hetken päästä Vivi poistui majatalosta.

 

”Zidane”, Garnet kuiskasi, ”Vivi lähti juuri ulos”.

 

”Ehkä hän halusi antaa meille vähän aikaa kahden kesken”, nuorukainen totesi äänellä, joka paljasti, ettei hän ollutkaan nukkunut.

 

”Olen vakavissani”, Garnet kivahti korottaen hieman ääntään.

 

”Sinuna en huolehtisi liikaa”, Zidane sanoi rauhoitellen.

 

”Mutta…” Garnet intti.

 

”Hän yrittää vain selvittää jotain itselleen”, nuorukainen jatkoi välittämättä keskeytyksestä. ”Mietipä, Vivi ei ole koskaan aiemmin tavannut kaltaisiaan.”

 

”Mutta entä jos he ovat ilkeitä Viville tai sanovat jotain kamalaa?” Garnet tivasi yhä huolestuneena.

 

”Luuletko todella, että tämän kylän asukkaat tekisivät jotain sellaista?” Zidane huomautti merkitsevästi. Kun prinsessa ei sanonut mitään, hän jatkoi: ”Ehkä… mahdollisesti hän löytää etsimänsä”.

 

”Löytää minkä?” Garnet kysyi ihmeissään.

 

”Paikan, jota kutsua kodiksi”, Zidane vastasi ja kuulosti nyt hieman surumieliseltä, mikä ei ollut hänelle lainkaan normaalia.

 

”Kodin?”

 

”Niin… paikan, jonne hän kuuluu…” Zidane mutisi.

 

   Huoneessa oli hetken hiljaista. Kumpikaan ei sanonut mitään. Garnet tuijotti kattoa, ja Zidane tytön sängyn pohjaa. Viimein prinsessa alkoi jälleen puhua.

 

”Hei, Zidane”, hän aloitti, ”kun sanoit koti…”

 

”Mikä hätänä? Etkö saa unta?” nuorukainen naurahti leikkimielisellä äänellään. ”Miten olisi iltasatu? Mietitäänpä… Olipa kerran…”

 

”Ja taas sinä kiusaat minua”, Garnet tuhahti, mutta hänen äänessään ei tällä kertaa ollut häivääkään ärtymyksestä. Jostain syystä hän oli alkanut jopa pitää pojan alituisesta kiusaamisesta.

 

  Zidane virnuili hetken sängyssään miettien jatkaisiko tarinaansa. Lyhyen pohdinnan jälkeen hän päätti tehdä niin.

 

Olipa kerran mies, joka ei tiennyt, mistä oli kotoisin. Tämä mies oli yrittänyt löytää synnyinpaikkaansa jo pienestä lapsesta asti. Syntymäpaikkaansa, jonka hän muisti ainoastaan unissaan…

 

”Miksi?” Garnet kysäisi, kun nuorukainen hiljeni hetkeksi.

 

 

Ehkä hän halusi tietää enemmän itsestään, vanhemmistaan, talosta, jossa hän oli syntynyt… Eräänä päivänä mies lähti matkalla löytääkseen vastauksia. Hänen ainoa johtolankansa oli sininen valo, jonka hän näki unissaan.

 

”Sininen valo?” Garnet kummasteli.

 

”Niin, hän ajatteli, että se saattaisi olla muisto hänen synnyinpaikastaan. Meri, kenties…” Zidane totesi.

 

”Löysikö hän sen?” Garnet kysyi uteliaana.

 

”Hei, sinä hypit edelle. Välissä tapahtui paljon asioita”, Zidane sanoi. ”Toisaalta voimme mennä eteenpäin… Ei, hän ei koskaan löytänyt sitä. Miten hän olisi voinutkaan? Hänen ainoa johtolankansa oli värillinen valo. Lopulta hän palasi takaisin adoptioisänsä kotiin. Mitä luulet, että hän isänsä teki, kun hän tuli takaisin?”

 

”Toivotti hänet tervetulleeksi?” Garnet veikkasi.

 

”Ei ikinä! Isä kohotti kätensä ja pieksi pahasti pojan, jota hän oli kovalla kurilla kasvattanut”, nuorukainen kertoi.

 

”Mutta, miksi?” Garnet kysyi kauhistunut ilme kasvoillaan.

 

”En tiedä”, Zidane sanoi. ”Mutta tiedätkö, mikä yllätti miestä vielä enemmän? Isä hymyili hakattuaan poikansa! Voitko uskoa sitä? Hän oli juuri antanut pojalleen selkäsaunan…Kun mies näki hymyn isänsä kasvoilla, hän ajatteli ’Tämä on minun kotini. Tämä on paikka, jota minä kutsun kodiksi’. Mies edelleen etsi syntymäpaikkaansa, mutta hänellä oli jo koti. Ehkä… ehkä Vivillä on sama juttu. Ehkä hänkin etsii paikkaa, jota kutsua kodiksi.”

 

”Jääköhän Vivi tähän kylään”, Garnet sanoi mietteliäästi.

 

”Kuka tietää… Se on Vivin päätös”, Zidane totesi ja sulki silmänsä. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.

 

***

 

 

***

Vivi nousi istumaan sängyllään. Huoneessa oli pimeää. Hän vilkaisi kerrossängyn suuntaan. Zidane ja Garnet näyttivät kumpikin nukkuvan. Hän kömpi ylös sängystään ja hiipi kömpelösti huoneesta. Aulassa hän pysähtyi hetkeksi juttelemaan siellä istuvan mustan maagin kanssa. Hän kertoi tälle, minne oli menossa. Sitten hän jatkoi matkaansa ulos.

  

   Kylä oli hiljainen. Majataloa lukuun ottamatta yhdessäkään asunnossa ei palanut valo. Ilmeisesti useimmat maagit menivät ajoissa nukkumaan. Vivi taapersi pimeän kylän halki suoraan hautausmaalle. Maagi numero 288 seisoi siellä edelleen ja tuijotti eteensä. Yhtäkkiä tämä kuitenkin kääntyi ja huomasi Vivin.

 

”Hei, hauska nähdä sinua taas”, numero 288 sanoi.

 

”Öh… haluaisin kysyä sinulta jotain…” Vivi mutisi nyökättyään tervehdyksen. Hautausmaalla oli hieman aavemainen tunnelma yöllä.

 

”Mitä niin?” numero 288 kysäisi ystävällisesti.

 

”Minä olen miettinyt… kuinka moni… on lopettanut… liikkumisen”, Vivi takelteli sanoissaan.

 

”Olet erittäin ystävällinen, kun käytät meidän sanojamme”, suurempi maagi sanoi. ”Mutta sinä tiedät jo, mitä merkitsee elää… ja kuolla. Sinä kyselet meidän ystävistämme, jotka ovat kuolleet, eivät pysähtyneet.”

  

   Vivi tuijotti maagia numero 288:a tietämättä, mitä sanoa. Tiesikö hän todella itsekään, mitä tarkoitti elää ja kuolla? Tiesikö hän yhtään sen enempää kuin muutkaan mustat maagit? Kun hän ei sanonut mitään, maagi 288 jatkoi puhumista.

 

”Seitsemän ystävistämme on lopettanut toiminnan viime aikoina. Minä luulen, että elinaikamme on rajallinen… Olen epäillyt sitä siitä asti, kun ensimmäinen pysähtyi. Se vaihtelee hieman, mutta useimmat lopettavat liikkumisen vuoden päästä siitä, kun heidät on valmistettu”, hän kertoi Viville.

 

”Eikä!” Vivi huudahti.

 

”En ole kertonut kenellekään tästä. Jos tekisin niin, he tuntisivat samoin kuin minä”, numero 288 jatkoi.

 

”Miltä sinusta tuntuu?” Vivi kysyi heti.

 

”En tiedä… Pelkoa? En halua pysähtyä. Ja ehkä haluan juosta kaikkea tätä karkuun, mutta eläminen tässä kylässä kaikkien kanssa täyttää minut ilolla. Heidän kanssaan elämisestä tuleva ilo painaa enemmän kuin kuolemanpelko. Eikö se ole sama sinulla? Ystäviesi kanssa matkustaminen antaa elämällesi merkityksen?” maagi kysäisi yhtäkkiä Viviltä.

 

”Minä…” Vivi mutisi, mutta ei osannutkaan jatkaa. Oliko hänen uusi ystävänsä kenties oikeassa? Siitä asti, kun hän oli tutustunut Zidaneen ja prinsessa Garnetiin, hänestä oli tuntunut, että hän oli vihdoin saanut oikeita ystäviä. Isoisänsä kuoleman jälkeen hän oli tuntenut itsensä hyvin yksinäiseksi, mutta nykyisin tilanne oli toinen. Hän ei ollut enää niin yksin.

 

***

 

 

***

Garnet heräsi varhain. Hän kapusi alas sängystään ja huomasi Zidanen yhä nukkuvan. Vivi sen sijaan ei näkynyt missään. Ilmeisesti pieni maagi ei ollut tullut takaisin huoneeseen lähtönsä jälkeen. Prinsessa mietti yhä, mahtoiko pikkuinen olla jäämässä kylään.

  

   Garnet päätti mennä kävelylle kylään. Aurinko paistoi kauniisti ja ilma oli lämmin. Monet maageista olivat jo tavanomaisissa päivätoimissaan. Kylän sisäänkäynnin luona hän huomasi maagin, joka ei näyttänyt tekevän mitään erityistä. Hän päätti yrittää hieman kysellä maagilta, jos tämä tietäisi mitään Kujasta. Maagi kertoikin mielellään kaiken, mitä tiesi.

 

”Todellako?” Garnet kysyi innoissaan maagin lopetettua selityksensä.

 

”Kyllä, luulen, että se etsimäsi”, tämä vastasi samaan aikaan, kun Zidanekin ilmestyi kylän porteille.

 

”Mitäs nyt, Dagger?” nuorimies kysäisi.

 

”Zidane!” prinsessa käännähti hänen puoleensa. ”Joku on nähnyt hopeisen lohikäärmeen lentelevän tämän mantereen luoteisilla osilla. Conde Petien väki sanoo, että siellä on paikka, jota kutsutaan Sanctuaryksi. Sinne pääsy on rajoitettu…”

 

”Muistelisin, että tämä Kuja sanoi jotain, että salaisuus on piilotettu tälle mantereelle”, maagi huomautti väliin.

 

”Kuulit hänen sanovan tuon?” Zidane hämmästeli.

 

”Niin. Hän puhui jotain usvan lähteestä”, maagi jatkoi.

 

”Ehkä me saamme selville lisää, jos menemme sinne. Ja ehkä voimme pelastaa äitini”, Garnet totesi toiveikkaasti.

 

”Niin”, Zidane sanoi hieman epävarmemmin.

 

”Hei, missä Vivi muuten on?” Garnet mietti. ”Jos hän aikoo jäädä…” prinsessa ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä juuri silloin pieni maagi pyyhälsi paikalle.

 

”Odottakaa minua!” pikkuinen huudahti.

 

”Vivi?” Garnet huudahti iloisesti.

 

”Kaikki tässä kylässä ovat pyytäneet minua menemään tutkimaan ulkopuolista maailmaa ja kertomaan heille siitä”, Vivi selosti silmät säihkyen.

 

”Ahaa…” Garnet sanoi.

 

”Voi hitsi!” Zidane huudahti ja läimäisi itseään otsaan. ”Minä kuvittelin, että Dagger ja minä saisimme viettää hieman laatuaikaa yhdessä!”

 

”Mitä sinä sanoa!” kuului huudahdus hänen selkänsä takaa, ja Quina marssi paikalle. ”Te ette voi jättää minua tänne. Minä nääntyä.”

 

”Ai niin, unohdin sinut…” Zidane mutisi muka masentuneesti.

 

”Lähdetäänpä sitten kaikki”, Garnet totesi kuin ei olisi huomannutkaan Zidanen kommentteja, ”Conde Petieen ja sieltä Sanctuaryyn”.

LUKU V

PAIKKA, JOTA KUTSUA KODIKSI

 

Aurinko paistoi korkealta taivaalta. Päivä oli varmasti puolessa, vaikka oli ollut ilta, kun Zidane, Vivi, Garnet ja Quina olivat laskeutuneet kaivokseen.  Nuoret katselivat ympärilleen. He eivät olleet vuorilla, mutta silti ilma oli kirkasta. Heidän täytyi olla Ulkomantereella, koska auringon edessä ei sillä hetkellä ollut edes pilviä. Heidän edessään avautui loputon hiekkaranta ja säkenöivä meri. Garnet ei voinut olla huokaamatta ihastuksesta.

                      Hetken kaikki seisoivat hiljaa paikallaan ja vain katselivat eteensä. Sitten Zidane ehdotti, että he lähtisivät etsimään kaupunkia, kylää tai mitä tahansa paikkaa, jossa he voisivat hieman levähtää. Muut nyökkäsivät vastauksena ehdotukseen, ja niin nelikko lähti tarpomaan pitkin rantaa. Puolen tunnin kulkemisen jälkeen hiekkaranta päättyi vuorenseinämään. Kulkien seinämän viertä he pääsivät solaan, joka johti heidät ruohotasangolle. Siellä he pysähtyivät voipuneina. He olivat kulkeneet vaikka kuinka kauan näkemättä edes pientä mökkiä.

                      Vivin katse harhaili ympäriinsä ja osui samassa kummalliseen rakennelmaan, joka näytti olevan vain muutaman kilometrin päässä heistä. Se oli rakennettu kuin silta kahden vuorenrinteen väliin, mutta se muistutti kuitenkin enemmän rakennusta kuin siltaa. Hän ilmoitti muillekin näkemästään. Näkymä tuntui antavan uusia voimia joukkiolle, joka jatkoi välittömästi matkantekoa.

                      Kuljettuaan puolisentoista tuntia he saapuivat rinteen reunalle. Siitä lähti kaksi siltaa, kumpikin meni omituiseen rakennelmaan.

”Tulimme näin pitkän matkan, eikä täällä ole vieläkään yhtään usvaa”, Zidane kummasteli. ”Jep, mutta mikä kumma tuo on? Kylä kenties?”

”Ehkä se on jonkinlainen temppeli”, Garnet ehdotti katsellen kummallista rakennusta. Se näytti siltä, että se oli rakennettu useassa osassa. Siinä ei tuntunut olevan järjen häivääkään. Se oli kerta kaikkiaan omituisen mallinen. Joskus se oli kai maalattu vihreäksi, mutta nyt maali oli jo suurimmaksi osaksi rapissut pois.

”Se näyttää herkulliselta. Sisällä saattaa olla hyvä keittiö”, Quina totesi ja lähti taapertamaan kohti outoa rakennusta.

”Huh, hän ei ajattele mitään muuta kuin ruokaa”, Zidane huokaisi.

”No, ethän sinäkään koskaan ajattele mitään muuta kuin tyttöjä”, Garnet tokaisi ja marssi hänkin rakennusta kohti.

”Se on totta! Minun pääni on täynnä ajatuksia… sinusta!” Zidane sanoi, mutta Garnet ei enää kuullut. Zidane ja Vivi vilkaisivat toisiaan. Maagi kohautti olkapäitään ja lähti kävelemään prinsessan perään.

”Ehkä minä yritän liian kovasti”, nuorukainen mutisi itsekseen ja seurasi lopulta muita.

                      Zidanen saapuessa rakennuksen porteille Garnet, Vivi ja Quina olivat juuri astumassa sisään. Porteilla seisoi kaksi hahmoa, jotka näyttivät aika hassuilta. He olivat jopa lyhyempiä kuin Vivi, heidän ihonsa oli vihertävä, ja kasvot muistuttivat pahoinpideltyä perunaa. Zidane muisti kuulleensa joskus Bakulta kääpiöistä, jotka näyttivät tämän kuvailun mukaan juuri tuollaisilta.

                      Kääpiöt hymyilivät tulokkaille ja nostivat molemmat kätensä ilmaan.

”Ralli-hou”, he huudahtivat iloisesti. Zidane, Vivi ja Garnet vilkaisivat ihmeissään toisiinsa.

”Ralli-hou!” Quina huudahti, ja samassa kääpiöt astuivat pois porttien edestä päästäen hänet sisälle.

”Mitä ihmettä nämä pikkukaverit oikein meinaavat?” Zidane kummasteli.

”Wral- li – hou”, Garnet sanoi epävarmasti. Kääpiöt katselivat häntä hetken epäröiden, mutta päästivät hänet kuitenkin sisälle.

”Rhallie-ho-u”, Vivikin yritti ja pääsi pienen tarkastelun jälkeen sisälle.

”Hei, odottakaa vähän!” Zidane huudahti ystäviensä perään yrittäen seurata näitä.                     

”Ralli-hou!” kääpiöt huudahtivat hänelle ja nostivat jälleen kätensä.

”Älkää nyt viitsikö…” Zidane mutisi.

”Ralli-hou, o meijän pyhä tervehys”, toinen kääpiöistä sanoi.

”Jos sää et sano Ralli-hou, sää et voi tul Conde Petieen, kääpiöide kotkaupunkii”, toinen jatkoi selitystä.

”Odottakaas nyt hetki siinä”, Zidane sanoi.

”Ralli-hou”, kääpiöt toistivat itsepäisesti. Nuorukainen oli hetken hiljaa, mutta päätti sitten luovuttaa ja nosti kätensä.

”Ralli-hou”, hän sanoi.

”Ralli-hou, sää voit men”, toinen kääpiöistä sanoi tyytyväisesti.

 

***

Vivi seisoskeli yksinään sisällä kaupungissa. Paikka vaikutti hänestä suurelta ja hieman pelottavalta. Kaupunki muistutti lähinnä suurta taloa. Katujen tilalla oli käytäviä, jotka johtivat kauppoihin, ravintoloihin, asuntoihin ja majataloihin. Se oli erikoisin paikka, jonka pikkuinen oli koskaan nähnyt.

                      Kaupunki ei ollut ainoa outo asia. Ihmiset olivat melkeinpä vielä erikoisempia. Vivi ei ollut koskaan nähnyt kääpiöitä.

Nämä ihmiset ovat ainakin erilaisia, hän ajatteli katsellessaan hiljaa paikallisia. Vivi käveli vähän matkaa eteenpäin. Yhtäkkiä hänen eteensä astui mieskääpiö. Hän kääntyi aikoen lähteä toiseen suuntaan, mutta silloin hänen eteensä astui naiskääpiö. Hän jäi kahden kääpiön väliin, eikä päässyt kiertämään näitä kapeassa käytävässä.

”Tuus tänne”, nainen huusi.

”Öh, olen pahoill- ” Vivi aloitti.

”Ja minne sää kuvittelet meneväs?” nainen jatkoi raivoamistaan. ”Sää olet aina laiskottelemas!”

”Etkö sää vois kerranki ol huutamat mulle”, mieskääpiö vastasi vihaisesti. Vivi yritti parhaansa mukaan väistää riitelevää pariskuntaa.

”Pois tielt sää”, nainen tokaisi hänelle.

”Um, anteeksi, mutta…” Vivi mutisi nopeasti.

”Minne sää oot nyt menos?” nainen jatkoi tivaamista.

”Ei sun tartte ruveta noi vihaseks”, mies sanoi.

”Jos sää et haluu kuulla mun valitust, nii sää tuut takas töihis”, nainen huomautti.

”Hyvä on, nainen, hyvä on…” mies mutisi ja käveli takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Nainen seurasi kädet puuskassa hänen perässään. Vivi huokaisi helpotuksesta. Sitten hän tajusi, etteivät nämä ihmiset näyttäneet pelkäävän häntä lainkaan.

 

***

Quina saapui kauppaan ja tervehti myyjää oppimallaan tavalla. Hänestä nämä pikkuiset olivat oikein hauskoja heppuja.

”Tällä kylällä onko maukkaita herkkuja?” hän tiedusteli.

”Joo, niit on meil!” myyjä vastasi reippaasti. ”Conde Petie tunnettoo maailmal herkullisist pähkinöistä ja marjoist. Siks kansa o koko aja varastamas ruokoo.”

”Kuinka julmaa! Varkaat olla todella pahoja ihmisiä”, Quina huudahti.

”Joo, totta”, myyjä myönteli.

”Mmm, paljon nami-ruokaa täällä”, Quina jatkoi keskustelua.

”Sää saat tuon kurpitsan 1000 Gillil”, myyjä sanoi.

”Huh, tarvitsee rahaa ruuan syömiseen?” Quina hämmästeli.

”Jos sää et maksa jotai, nii sää oot varastamas”, myyjä alkoi kuulostaa vihaiselta. ”Oot siis varas vai kui?”

”Ei, ei… Olen vain herkuttelija”, Quina puolustautui.

”Sää et huijaa mua, varas”, myyjä raivosi.

”Ei, minä ei olla varas”, Quina huusi ja juoksi pois paikalta.

 

***

Garnet kuljeskeli ympäri outoa kaupunkia. Viimein hän saapui paikkaan, joka vaikutti jonkinlaiselta majatalolta. Kun hän astui sisään, hän näki joukon kääpiöitä istumassa pyöreän pöydän ääressä. Hän lähestyi pöytää varovaisesti ja yritti puhua kääpiöistä lähimmälle.

”Anteeksi…” hän aloitti.

”Pian mää aion löytöö hieno vaimon mun sulosel Williamil”, naispuolinen kääpiö selitti muille, eikä kiinnittänyt prinsessaan lainkaan huomiota.

”Kukaa halluu sun Williamiis mieheksee”, toinen nainen puuttui puheeseen. ”Mikäs o hätän täl ulkopuolisel, jok seisoo tossa noin?” tämä kysyi samassa vilkaisten Garnetia.

”Öh, hei… Minä vain mietin”, Garnet aloitti.

”Ah, hää on sopva morsiameks”, eräs miehistä totesi.

”Oletteko nähneet-” Garnet yritti jatkaa välittämättä miehen sanoista.

”Mut hää on kamala pien lähetettäväks Sanctuarylle, eikö teistäki?” eräs naisista kommentoi.

”Kato ny häätä, hää o tasa pidempi ku sää”, yksi miehistä huomautti.

”Minä en ole naimassa ketään!” Garnet kivahti vihaisesti tajutessaan, mistä oikein keskusteltiin.

 

***

Quina käveli kaikessa rauhassa kohti asekauppaa, joka sijaisit jonkinlaisen käytävän seinustalla.  Hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan kahden mieskääpiön keskustelua.

”Mää en tiedä, mitä muutkaa me voetas tehä”, toinen näistä totesi epätoivoisella äänellä.

”Vaihtokaupan aikako?” Quina tiedusteli miehiltä.

”Ei, se varas o taas napannu meijä ruokii”, toinen miehistä totesi.

”Minä… ei varas…” Quina yritti nopeasti selittää.

”Kukaa ei sanon, et sää oot varas”, ensimmäiseksi puhunut mies totesi. Toinen miehistä katsoi nyt kuitenkin epäillen Quinaa.

”Piilottelet sää jotain?” hän alkoi tivata.

”Minulla ei ole mitään salattavaa”, Quina huudahti. Nämä ihmiset olla niin vaikeita, hän ajatteli ja poistui paikalta vihaisena.

                      Quinan lähdettyä miehet jatkoivat keskustelua siitä, mihin olivat jääneetkin.

”Okkei, meijä o pidettävä vahtii, jos aijotaa napata se varas”, toinen sanoi.

”Mut mehä pidetää ain vahtii”, toinen totesi. Kumpikaan miehistä ei huomannut, kun asekaupan tiskin takaa näkyi kaksi hiippailijaa. Ohikulkija olisi saattanut nähdä violetin pään sekä oranssin pallon, jotka livahtivat nopeasti tiskin takaa ja katosivat sitten näkyvistä.

 

***

Zidane kuljeskeli yksin kaupungissa miettien, minne kaikki muut olivat mahtaneet mennä. Viimein hän huomasi Vivin, joka jutteli kahden kääpiön kanssa. Maagin ilme näytti hieman huolestuneelta.

”Mikä hätänä, Vivi?” nuorukainen tiedusteli.

”Öh, nämä kaksi henkilöä-” Vivi yritti selittää.

”Se kana, jot sää kokkasit, ol kamala hyvää”, mieskääpiö keskeytti Vivin puheen. ”Mil taval sää teit sen?”

”Mää laitoi siihe niit sun antamiis marjoi”, naiskääpiö vastasi hymyillen miehelle. ”Mut mit sää aiot tehä tännää?”

                      Zidane vilkaisi Viviä kummissaan. Nämä ihmiset eivät näyttäneet pelkäävän tätä, vaikka tähän mennessä lähes kaikki muut olivat olleet kauhuissaan nähdessään pienen maagin.

”Hei, Vivi…” hän aloitti, ”tunnetko sinä nämä ihmiset?”

”Kuinka voisin? En ole ollut täällä koskaan aiemmin”, Vivi vastasi ihmetellen itsekin tilannetta.

”Niin, en ajatellutkaan, että olisit”, Zidane sanoi.

”Yritän puhua muillekin”, Vivi huudahti iloisesti ja ryntäsi tiehensä.

***

Kaksi kääpiötä istui ravintolassa kaikessa rauhassa. Paikalla ei ollut ketään muita, paitsi tietenkin myyjä tiskin takana.

”Et mää oon nälkäne”, toinen totesi.

”Mut vastaha me syötii haudutettuu pöllöö, vai kui?” toinen sanoi naureskellen.

”Jep, niin me tehtii, mut se ei tyydyttän mun ruokahalluu. Meijä täytyy syödä jotai tukevampaa”.

”Ralli-hou!” toinen huudahti yhtäkkiä ja nosti kätensä ylös. Nälkäänsä valittanut kääpiö kääntyi ympäri tuolissaan nähdäkseen, kuka oikein oli tullut paikalle.

”Kappas, se o herra hiippalakki”, hän totesi, ”Ralli-hou! Mitä sul o tännää myytävän?”

                      Viviä huomattavasti isompi musta maagi asteli sisälle ravintolaan ja meni puhumaan myyjän kanssa hiljaisella äänellä. Samassa Zidane sattui tulemaan myös paikalle ja jäi hämmästyneenä tuijottamaan maagia.

”Paljo kiitoksii, sun ruuat o ain tervetulleit tänne”, myyjä sanoi ja hymyili paljastaen kellertävän hammasrivistönsä. Musta maagi kääntyi ja poistui ravintolasta sanaakaan sanomatta. Zidane jäi tuijottamaan maagin perään.

”Hei!” hän huusi, mutta tämä ei reagoinut mitenkään.

                      Vivi ilmestyi myös ravintolaan. Hänkin huomasi isomman kopionsa ja ryntäsi välittömästi tätä kohden.

”Mitä ihm-” hän mutisi. Maagi vilkaisi Viviä kerran ja juoksi sitten karkuun.

”Odota!” Vivi huudahti ja juoksi maagin perään.

”Odota, Vivi!” Zidane puolestaan huudahti ystävänsä perään. Hänkin paineli kiireesti ulos ravintolasta.

”Tule takaisin!” Vivin huuto kaikui käytävällä.

”Vivi!” Zidane jo suorastaan karjui pikkuisen perään.

                      Samassa Garnet ilmestyi kulman takaa ja melkein törmäsi Zidaneen. Hämmästynyt poika pysähtyi niille sijoilleen.

”Zidane, mitä oikein on tekeillä?” Garnet kysyi ihmeissään.

”Ei aavistustakaan…” nuorukainen vastasi, ”mutta meidän täytyy saada Vivi kiinni nopeasti”. Garnet nyökkäsi ja juoksi pojan perässä kaupungin porteille. Vivi ja Quina seisoskelivat siellä kumpikin täysin rauhallisina.

”Vivi, missä se musta maagi on?” Zidane kysyi heti.

”Hän juoksi karkuun”, maagi totesi.

”Huh, mistä hemmetistä hän oikein tuli?” nuorukainen kummasteli. ”Onko Brahne löytänyt meidät?”

”Tarkotatteks te hiippalakkista?” portilla seisova vartija kysäisi.

”Sanoitko sinä hiippalakki?” Vivi hämmästyi.

”Juu, ne tulee usein kaakkoisest metäst tekemää kauppaa meijä kans”, kääpiö jatkoi.

”Ne? Tarkoitatko, että heitä on useita? Ja he asuvat tässä lähellä?” Zidane innostui kyselemään.

”Jep, mut ne elää nii syväl metäs, ettei ees pöllöt lennä sinne”, kääpiö kertoi.

”Mitä tuon muka pitäisi tarkoittaa?” nuorukainen tivasi.

”Zidane, minä haluan mennä kaakkoiseen metsään ja etsiä heidät”, Vivi sanoi tarttuen nuorukaista hihasta.

”Niin minäkin”, nuorukainen nyökytteli.

”Minustakin se on hyvä ajatus. Saatamme löytää uusia johtolankoja”, Garnet yhtyi puheeseen.

”Jos mahdollisuus löytää uutta ruokaa, mikä tahansa on hyvä”, Quina totesi ja sai kummeksuvia katseita muilta.

”Selvä sitten, lähdetään kaakkoiseen metsään”, Zidane ilmoitti ja huitaisi kädellään metsän suuntaan. Muut nyökkäsivät nuorukaiselle ja seurasivat tätä ulos kaupungista, vaikka eivät olleet edes ehtineet levätä vielä kunnolla.

 

***

 

Zidane, Vivi, Garnet ja Quina kävelivät rauhallisesti metsään. Se oli hyvin erilainen paikka kuin Synkkä metsä. Tämän metsän aluskasvillisuus ei ollut tiheää, märkää ja upottavaa. Sen sijaan se oli kuivaa ja rapisevaa. Kulku oli melko helppoa. Puiden lehdet juhlivat kaikissa punaisen, keltaisen ja oranssin sävyissä kuin olisi ollut syksy. Ajatus tuntui oudolta, sillä Usvamantereella oli ollut täysi kesä heidän lähtiessään.

                      Aika kului. Metsä muuttui koko ajan yhä kuivemmaksi. Yhtäkkiä joukkio saapui polulle, joka haarautui kahdeksi. He näkivät polun toisessa haarassa mustan maagin, joka hävisi jonnekin kaukaisuuteen. He lähtivät juoksuun saavuttaakseen tämän vain huomatakseen päätyneensä jälleen polun alkuun. Yksi pöllö lehahti pois läheisen puun oksalta. Ystävykset vilkaisivat kummastuneina toisiinsa. Mitä oikein oli tapahtunut?

                      Zidane kehotti muita kääntymään ympäri ja palaamaan hänen kanssaan polkua pitkin takaisinpäin. Jälleen yksi pöllö lehahti pois puun oksalta. Pian he huomasivat päätyneensä polun toiselle haaralle, joka johti takaisin sinne, mistä he olivat juuri äsken lähteneet. Vaikutti siltä, että he pyörivät auttamattomasti ympyrää. Zidanen silmien edestä lensi pöllö.

”He elävät niin syvällä metsässä, etteivät edes pöllöt lennä sinne”, nuorukainen mutisi. Kolme pöllöä oli lentänyt pois metsästä heidän pyöriessään oudolla polulla. ”Tämän täytyy olla maaginen polku. Pöllöt lentävät pois, kun kuljemme oikeaan suuntaan”, hän totesi ystävilleen. Nämä katsoivat häntä hieman kummeksuen, mutta nyökyttelivät sitten. Quina tosin syljeskeli parasta aikaa höyheniä suustaan ja mutisi jotain pahanmakuisista linnuista.

                      Zidane ohjasi ystäviään eteenpäin polulla, mutta samassa yksi pöllö lensi takaisin puuhun. Tästä hän päätteli, että heidän pitäisi kääntyä takaisin. Välittömästi pöllö lehahti taas lentoon. He tulivat polkujen risteykseen tällä kertaa siitä haarasta, josta musta maagi oli kadonnut hieman aiemmin. He juoksivat toiseen haaraan ja samassa viimeinen pöllö nousi siivilleen.

                      Enää he eivät saapuneetkaan polkujen risteykseen vaan heidän edessään levittäytyi aukea, jonka toisella puolella näkyi pystyyn kuolleita puita tai pikemminkin puiden rankoja. Musta maagi seisoi kuolleiden puiden edessä ja mutisi loitsua. Äkkiä kuului kaunista helinää. Kuolleet puut vaihtuivat äkkiä viheriöiviksi kuusiksi. Maagi käveli puiden varjoon, ja Zidane ystävineen ryntäsi välittömästi tämän perässä. Vain hetkeä sen jälkeen, kun he olivat ohittaneet paikan, puut muuttuivat ulkopuolisten silmille kuolleiksi. He kuitenkin kulkivat nyt erittäin elävässä ja hyvinvoivassa metsässä. Hetken kuluttua metsä loppui ja he saapuivat kylään, joka oli täynnä pieniä taloja. Silmiinpistävää niissä oli, että ne olivat kaikki pyöreitä ja niiden olkikatot muistuttivat kovasti hiippalakkeja. Ikkunat olivat kuin pyöreitä silmiä, ja oviaukoista tuli välittömästi mieleen suu, aivan kuin taloilla olisi ollut kasvot.

                      Samalla hetkellä kun he astuivat kylään, he näkivät kolme keskenään juttelevaa mustaa maagia. Näiden ilmeet muuttuivat kauhistuneiksi, kun nämä huomasivat heidät.

”Aaah!” huudahti yksi niistä.

”Ih- ih- ihmisiä!” toinen kiljaisi. Kolmas ei sanonut mitään, mutta välittömästi kaikki kolme juoksivat karkuun ja piiloutuivat jonnekin päin kylää.

”Odottakaa!” Vivi huusi turhaan heidän peräänsä. Hän kääntyi puhumaan muille: ”Näittekö tekin?”

”Kyllä”, Zidane totesi ihmetellen. Kokonainen kylällinen mustia maageja, jotka eivät ilmeisesti olleet Brahnen vallan alla. Hänen oli vaikea sisäistää ajatusta. Nämä maagit juoksivat heitä karkuun siinä, missä toiset olivat hyökänneet heidän kimppuunsa.

”He puhuivat! He ovat minunkaltaisiani!” Vivi intoili ja juoksi kylään etsimään ”sukulaisiaan”.

”Miksi kukaan rakentaisi kylän keskelle kuolevaa metsää?” Garnet kummasteli.

”Enpä tiedä…” Zidane sanoi pohtivasti.

”Mihin Vivi meni?” Garnet jatkoi kyselyään, vaikka oli aivan selvästi itsekin nähnyt, minne Vivi oli juossut.

”Hän meni tuohon suuntaan”, Zidane kertoi osoittaen suuntaa, jonne Vivi oli kadonnut. ”Minä sen sijaan – Hei!” Garnet oli juossut Vivin perään eikä kuunnellut enää, mitä nuorukaisella oli sanottavanaan.

”Kylä! Kylissä on aina hyvää ruokaa! Minä mennä etsimään!” Quina totesi tyynenrauhallisesti ja käveli vastakkaiseen suuntaan kuin Vivi ja Garnet.

”Hemmetti teidän kanssanne!” Zidane puhisi itsekseen. Tämä oli jo toinen kerta, kun hänet jätettiin yksin sen päivän aikana.

 

***

Quina marssi pienen mökin aidattuun pihaan. Pihalla oli kaksi maagia, mutta kun he huomasivat hänet, he ryntäsivät välittömästi sisälle mökkiin ja paiskasivat oven kiinni perässään.

”Miksi te juosta karkuun?” Quina tivasi. ”Minä ei tehdä mitään… Mitä te piilotella?” Quina pysähtyi keskelle pihaa ja haisteli ilmaa kaikessa rauhassa. ”Oooh, mikä aromi!” hän huudahti ja suuntasi askeleensa kohti mökkiä. Hän tempaisi oven auki ja astui sisään välittämättä maagien kauhistuneista ilmeistä. Toisella maagilla oli sylissään jättikokoinen muna.

”Ahaa, te piilottelette ruokaa”, Quina totesi tyytyväisenä havaintoonsa.

”Mene pois!” huudahti musta maagi, jonka paidassa oli numero 111.

”Tämä muna on meidän!” munaa pitelevä maagi huusi. Hänen paidassaan näkyi numero 33.

”On chocobon muna! Chocobon munat on superherkullisia! Me jakaa ja syödä se”, Quina teki omasta mielestään järkevän ehdotuksen. Hän oli vain kerran elämässään saanut maistaa chocobon munaa. Ne olivat harvinaista herkkua, sillä chocobo muni yhden munan kerran vuodessa ja suojeli sitä intohimoisesti. Nuo suuret linnut todella rakastivat jälkeläisiään ja hoivasivat näitä aina aikuisikään asti.

”Me emme aio syödä sitä!” musta maagi numero 111 huudahti.

”Äitichocobo jätti sen meille ennen kuin hän lopetti liikkumisen”, numero 33 kertoi.

”Niin juuri, ja me aiomme kasvattaa sen hänen puolestaan”, jatkoi numero 111.

”Te olla kaheleita”, Quina tuhahti. ”Ette ole kasvattaneet yhtään eläintä ennen”, hän totesi aivan kuin olisi tiennyt asiasta jotain.

”Hiljaa, me voimme tehdä niin!” numero 33 huusi vihaisesti. Kukaan ei koskisi heidän chocobon munaansa, ikinä.

”En uskoa teitä. Te syödä muna minun selän takana”, Quina epäili ja mulkoili maageja.

”Ei varmasti!” huudahtivat numero 33 ja 111 yhtä aikaa.

 

***

Kaupassa oli hiljaista. Musta maagi numero 163 nojasi tiskiin ja tutkiskeli kirjaa.

Tämän viime viikolla löytämäni kirjan mukaan… hän ajatteli, asiakas sanoo ’se tavallinen’, kun hän haluaa ostaa jotain erityistä. Mitähän minun pitää tehdä, jos asiakas tulee pyytämään ’tavallista’? maagi pohti. Kaupanpitäjän rooli ei ole helppo.

                      Samassa toinen musta maagi ryntäsi kauppaan kauhistunut ilme kasvoillaan.

”Ihmiset ovat täällä!” tämä huusi.

”Mitä ovat ihmiset? Olen unohtanut…” numero 163 ihmetteli. ”Onko se jokin ruokalaji…huh… ihminen? Ööh… Unohdin, mitä minun piti sanoa…” hän mutisi.

 

***

Garnet käveli kylän halki. Hän avasi erään kaupan oven ja marssi reippaasti sisälle. Kaupassa oli kaksi mustaa maagia, numerot 32 ja 192.

”Ööh, anteeksi…” Garnet mutisi.

”Miksi sinä olet täällä?!” huudahti maagi 32.

”Tämä on meidän kylämme”, jatkoi maagi 192.

”Niinpä”, huomautti numero 32.

”Pakotitte sen pienen kaverin tuomaan teidät tänne, eikö niin?” tivasi numero 192. ”Te ihmiset haluatte vain käyttää meitä!”

”Tarkoitatteko Viviä?” Garnet kysyi. ”Tuo ei ole totta! On vain yllättävää nähdä muitakin puhuvia mustia maageja kuin Vivi, joten… Sitä paitsi olen täällä pysäyttääkseni henkilön, joka on pakottanut teidät taistelemaan.”

”Pu- puhutko sinä totta?” numero 32 kysyi epävarmasti.

”Valheita!” huudahti numero 192. ”Kaikki ihmiset ovat valehtelijoita! Sinä valehtelet!” hän huusi osoittaen Garnetia.

”Mutta se on totta”, Garnet sanoi epätoivoisesti. ”En voi vain katsella vierestä, kun kauheita asioita tapahtuu.”

                      Kumpikaan maageista ei sanonut enää mitään. He jäivät vain tuijottamaan prinsessaa tyhjin ilmein.

***

Vivi juoksi koko kylän halki etsien kaltaisiaan. Viimein hän päätyi kylän laidalla sijaitsevalle alueelle, joka muistutti hyvin paljon hautausmaata. Hautakivien lisäksi paikalle oli tosin pystytetty myös maagia muistuttava linnunpelätin. Kaksi mustaa maagia seisoskeli alueen reunamilla hiljaisina. Vivi käveli uteliaana toisen viereen. Maagin takissa luki numero 288.

”Onko hän se, joka tuli tänne ihmisten mukana?” numero 288 sanoi yhtäkkiä toiselle maagille, jonka takkiin oli kiinnitetty numero 56. ”Hän on OK. Katso hänen silmiinsä, hän on samanlainen kuin me.”

”Öh, kiitoksia…” Vivi mutisi. ”Mitä te teette täällä?” hän kysyi sitten.

”Me pakenimme yhdessä Alexandriasta ja aluksista”, numero 288 kertoi.

”Näin kauas?” Vivi kummasteli.

”Juuri niin. Me halusimme elää maailmassa, jossa ei ole ihmisiä. Löytääksemme sellaisen paikan meidän täytyi ylittää meri”, 288 selitti.

”Ymmärrän”, Vivi totesi. ”Entä mikä tämä on?” hän kysyi heilauttaen kättään hautausmaan suuntaan.

”Tämä on… ööh… Mikä se sana on?” numero 56 alkoi mutista.

”Se on hautausmaa”, vastasi 288 nopeasti.

”Niin, hautausmaa”, 56 totesi.

”Hautausmaa”, Vivi toisti. ”Sehän tarkoittaa, että maan alle –”

”Kyllä, ystävämme on haudattu sinne”, numero 288 kertoi.

”Mutta…Miksi?” Vivi halusi tietää.

”Koska…” 288 aloitti, mutta ei ehtinyt jatkaa pidemmälle, sillä numero 56 ryhtyi yhtäkkiä puhumaan jälleen.

”Minä… Minä tulin tänne herra 36:n kanssa. Me pakenimme yhdessä. Meillä oli niin paljon opittavaa. Se oli erittäin pelottavaa aluksi, mutta me autoimme toinen toistamme. Mutta sitten eräänä päivänä herra 36 lopetti liikkumisen. Hän vain pysähtyi… Ei pystynyt liikkumaan tai sanomaan mitään. Minun ystäväni, joka tietää paljon asioita, kertoi minulle, että kyse oli kuolemasta ja että meidän täytyisi haudata hänet. Herra 36 on haudattuna maan alle, mutta minä en ymmärrä miksi”, numero 56 selosti. ”Hän tulee takaisin jonain päivänä, eikö niin? Kun hän tulee, aion pestä hänet mudasta.”

”Mistä hän  oikein puhuu?” Vivi ihmetteli. Numero 288 ei sanonut mitään.

”Oliko kyseessä sairaus? Vai oliko hän loukkaantunut?” Vivi tivasi saamatta vastausta. ”Kerro minulle miksi!” hän huusi lopulta. 

”Koska…” numero 288 mutisi.

***

 

 

Zidane käveli kylässä katsellen ympärilleen. Talot todellakin muistuttivat kaikki toisiaan. Joko rakentajilla ei ollut juurikaan mielikuvitusta tai sitten nämä olivat jostain syystä ihastuneet juuri tuohon rakennustyyliin. Luultavasti jälkimmäinen oli lähempänä totuutta, sillä olihan tuo muoto taloille kuitenkin aika mielenkiintoinen.

 Yhtäkkiä nuorukainen luuli kuulleensa Garnetin äänen läheisestä kaupasta. Hän kääntyi ympäri ja riuhtaisi kaupan oven auki.

”Zidane”, Garnet hämmästyi nuorukaisen yhtäkkistä ilmestymistä paikalle.

”Miten menee, Dagger?” Zidane tiedusteli.

”Olin kertomassa, miksi olemme täällä”, Garnet kertoi.

”Miksi me olemme täällä?” nuorukainen kysyi virnuillen.

”Zidane!” Garnet huudahti terävällä äänellä ja näytti vihaiselta.

”Se oli vain vitsi. Hemmetti sentään, älä nyt suutu”, nuorukainen totesi.

”Etkö näe, että yritän saada heidät ymmärtämään”, Garnet puuskahti edelleen vihaisesti.

”Mikä on vitsi? Onko se jotain pelottavaa?” maagi numero 32 tiedusteli huolestuneena.

”Se on jotain hauskaa. Eikö niin, Dagger?” Zidane virnuili.

”Te ette näytä kovin pahoilta”, numero 192 totesi.

”Koska olette täällä taistellaksenne pahoja tyyppejä vastaan”, jatkoi 32 reippaasti.

”Juuri niin”, Zidane sanoi ja hymyili leveästi.

”Sinä olet uskomaton! Tiesitkö sen?” Garnet huokaisi. ”Missä muuten Vivi on?”

”En tiedä minne hän meni…” Zidane sanoi.

”Huolestuttavaa… Minä menen etsimään häntä”, Garnet sanoi ja juoksi ulos kaupasta.

”Hei, Dagger!” Zidane huudahti liian myöhään. ”Ei taas…” hän mutisi itsekseen.

 

  Zidane ryntäsi Garnetin perässä ulos kaupasta. Hän ei nähnyt tyttöä enää missään, joten hän lähti vain yksinkertaisesti kävelemään kylän halki. Yhtäkkiä Vivi pyyhälsi hänen ohitseen suoraan majataloon.

”Hei, Vivi!” hän huudahti jälleen kerran liian myöhään.  Mikä ihme häntä vaivaa? hän ajatteli. Hän juoksi Vivin perässä majataloon.

”…Vivi? Mikä on hätänä?” hän tiedusteli maagilta sisälle päästyään.

”Huh?” Vivi havahtui takaansa kuuluvaan ääneen. ”Ai, Zidane… Se… ei mitään”, maagi mutisi.

”Tapahtuiko jotain pahaa?” nuorukainen kysyi. ”Kaikki mustat maagit täällä vaikuttavat melko mukavilta.”

”Mitään ei tapahtunut…” Vivi kuiskasi pienellä äänellä.

Zidane ja Vivi seisoivat hetken hiljaa ja lähtivät sitten kävelemään majatalosta ulos. Samassa Quina ryntäsi sisään.

”Grr… Minä nälkäinen!” tämä totesi heti. ”Tämän kylän ihmiset syödä kamalaa ruokaa.” Zidane tuijotti Quinaa kummissaan. Eikö tämä tosiaan ajatellut mitään muuta kuin ruokaa?
Ennen kuin kukaan ehti poistua, ovi aukeni jälleen, ja Garnet asteli sisään.

”Vivi, sinä olet palannut!” hän huudahti iloisesti. ”Missä sinä olit? Näytät erittäin…”

”Olet väsynyt, eikö niin, Vivi?” Zidane tiedusteli.

”Ni- niin”, Vivi änkytti.

”En voi syyttää sinua. Olemme kävelleet pysähtymättä koko päivän”, Garnet totesi.

”Minä mennä metsään ja etsiä ruokaa”, Quina sanoi ja jätti muut majataloon.

”Entä sinä, Zidane?” Garnet kysyi nuorukaiselta.

”Lepo voisi tehdä hyvää”, tämä totesi.

 

***

 

Ilta oli jo laskeutunut kylän ylle. Garnet, Zidane ja Vivi olivat vuokranneet itselleen huoneen majatalosta, sillä ei ollut mitään järkeä lähteä tarpomaan yön selkään ja he tarvitsivat lepoa. Zidane makasi silmät suljettuina kerrossängyn alapedillä ja näytti nukkuvan. Garnet tuijotti kattoa mietteliäänä yläsängyssä. Yhtäkkiä hän havahtui liikkeeseen pimeässä huoneessa. Hiljaa hän kääntyi kyljelleen ja näki, kuinka Vivi hiipi ulos huoneesta. Maagi jätti oven raolleen, joten Garnet näki tämän puhuvan vastaanottotiskin takana olevalle isommalle kopiolleen. Sanoja hän ei kuitenkaan kuullut. Hetken päästä Vivi poistui majatalosta.

”Zidane”, Garnet kuiskasi, ”Vivi lähti juuri ulos”.

”Ehkä hän halusi antaa meille vähän aikaa kahden kesken”, nuorukainen totesi äänellä, joka paljasti, ettei hän ollutkaan nukkunut.

”Olen vakavissani”, Garnet kivahti korottaen hieman ääntään.

”Sinuna en huolehtisi liikaa”, Zidane sanoi rauhoitellen.

”Mutta…” Garnet intti.

”Hän yrittää vain selvittää jotain itselleen”, nuorukainen jatkoi välittämättä keskeytyksestä. ”Mietipä, Vivi ei ole koskaan aiemmin tavannut kaltaisiaan.”

”Mutta entä jos he ovat ilkeitä Viville tai sanovat jotain kamalaa?” Garnet tivasi yhä huolestuneena.

”Luuletko todella, että tämän kylän asukkaat tekisivät jotain sellaista?” Zidane huomautti merkitsevästi. Kun prinsessa ei sanonut mitään, hän jatkoi: ”Ehkä… mahdollisesti hän löytää etsimänsä”.

 

”Löytää minkä?” Garnet kysyi ihmeissään.

”Paikan, jota kutsua kodiksi”, Zidane vastasi ja kuulosti nyt hieman surumieliseltä, mikä ei ollut hänelle lainkaan normaalia.

”Kodin?”

”Niin… paikan, jonne hän kuuluu…” Zidane mutisi.

Huoneessa oli hetken hiljaista. Kumpikaan ei sanonut mitään. Garnet tuijotti kattoa, ja Zidane tytön sängyn pohjaa. Viimein prinsessa alkoi jälleen puhua.

 

”Hei, Zidane”, hän aloitti, ”kun sanoit koti…”

”Mikä hätänä? Etkö saa unta?” nuorukainen naurahti leikkimielisellä äänellään. ”Miten olisi iltasatu? Mietitäänpä… Olipa kerran…”

”Ja taas sinä kiusaat minua”, Garnet tuhahti, mutta hänen äänessään ei tällä kertaa ollut häivääkään ärtymyksestä. Jostain syystä hän oli alkanut jopa pitää pojan alituisesta kiusaamisesta.

Zidane virnuili hetken sängyssään miettien, jatkaisiko tarinaansa. Lyhyen pohdinnan jälkeen hän päätti tehdä niin.

”Olipa kerran poika, joka ei tiennyt, mistä oli kotoisin. Tämä mies oli yrittänyt löytää synnyinpaikkaansa jo pienestä lapsesta asti. Syntymäpaikkansa, jonka hän muisti ainoastaan unissaan…”

 

”Miksi?” Garnet kysäisi, kun nuorukainen hiljeni hetkeksi.

”Ehkä hän halusi tietää enemmän itsestään, vanhemmistaan, talosta, jossa hän oli syntynyt… Eräänä päivänä poika lähti matkalla löytääkseen vastauksia. Hänen ainoa johtolankansa oli sininen valo, jonka hän näki unissaan.”

 

”Sininen valo?” Garnet kummasteli.

”Niin, hän ajatteli, että se saattaisi olla muisto hänen synnyinpaikastaan. Meri, kenties…” Zidane totesi.

”Löysikö hän sen?” Garnet kysyi uteliaana.

”Hei, sinä hypit edelle. Välissä tapahtui paljon asioita”, Zidane sanoi. ”Toisaalta voimme mennä eteenpäinkin… Ei, hän ei koskaan löytänyt sitä. Miten hän olisi voinutkaan? Hänen ainoa johtolankansa oli värillinen valo. Lopulta hän palasi takaisin adoptioisänsä kotiin. Mitä luulet, että hän isänsä teki, kun hän tuli takaisin?”

”Toivotti hänet tervetulleeksi?” Garnet veikkasi.

”Ei ikinä! Isä kohotti kätensä ja pieksi pahasti pojan, jota hän oli kovalla kurilla kasvattanut”, nuorukainen kertoi.

”Mutta miksi?” Garnet kysyi kauhistunut ilme kasvoillaan.

”En tiedä”, Zidane sanoi. ”Mutta tiedätkö, mistä poika yllättyi vielä enemmän? Isä hymyili hakattuaan poikansa! Voitko uskoa sitä? Hän oli juuri antanut pojalleen selkäsaunan…Kun poika näki hymyn isänsä kasvoilla, hän ajatteli ’Tämä on minun kotini. Tämä on paikka, jota minä kutsun kodiksi’. Poika edelleen etsi syntymäpaikkaansa, mutta hänellä oli jo koti. Ehkä… ehkä Vivillä on sama juttu. Ehkä hänkin etsii paikkaa, jota kutsua kodiksi.”

”Jääköhän Vivi tähän kylään”, Garnet sanoi mietteliäästi.

”Kuka tietää… Se on Vivin päätös”, Zidane totesi ja sulki silmänsä. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.

 

***

 

Vivi nousi istumaan sängyllään. Huoneessa oli pimeää. Hän vilkaisi kerrossängyn suuntaan. Zidane ja Garnet näyttivät kumpikin nukkuvan. Hän kömpi ylös sängystään ja hiipi kömpelösti huoneesta. Aulassa hän pysähtyi hetkeksi juttelemaan siellä istuvan mustan maagin kanssa. Hän kertoi tälle, minne oli menossa. Sitten hän jatkoi matkaansa ulos.

   Kylä oli hiljainen. Majataloa lukuun ottamatta yhdessäkään asunnossa ei palanut valo. Ilmeisesti useimmat maagit menivät ajoissa nukkumaan. Vivi taapersi pimeän kylän halki suoraan hautausmaalle. Maagi numero 288 seisoi siellä edelleen ja tuijotti eteensä. Yhtäkkiä tämä kuitenkin kääntyi ja huomasi Vivin.

”Hei, hauska nähdä sinua taas”, numero 288 sanoi.

”Öh… haluaisin kysyä sinulta jotain…” Vivi mutisi nyökättyään tervehdyksen. Hautausmaalla oli hieman aavemainen tunnelma yöllä.

”Mitä niin?” numero 288 kysäisi ystävällisesti.

”Minä olen miettinyt… kuinka moni… on lopettanut… liikkumisen”, Vivi takelteli sanoissaan.

”Olet erittäin ystävällinen, kun käytät meidän sanojamme”, suurempi maagi sanoi. ”Mutta sinä tiedät jo, mitä merkitsee elää… ja kuolla. Sinä kyselet meidän ystävistämme, jotka ovat kuolleet, eivät pysähtyneet.”

   Vivi tuijotti maagia numero 288 tietämättä, mitä sanoa. Tiesikö hän todella itsekään, mitä tarkoitti elää ja kuolla? Tiesikö hän yhtään sen enempää kuin muutkaan mustat maagit? Kun hän ei sanonut mitään, maagi 288 jatkoi puhumista.

”Seitsemän ystävistämme on lopettanut toiminnan viime aikoina. Minä luulen, että elinaikamme on rajallinen… Olen epäillyt sitä siitä asti, kun ensimmäinen pysähtyi. Se vaihtelee hieman, mutta useimmat lopettavat liikkumisen vuoden päästä siitä, kun heidät on valmistettu”, hän kertoi Viville.

 

”Eikä!” Vivi huudahti.

”En ole kertonut kenellekään tästä. Jos tekisin niin, he tuntisivat samoin kuin minä”, numero 288 jatkoi.

”Miltä sinusta tuntuu?” Vivi kysyi heti.

”En tiedä… Pelkoa? En halua pysähtyä. Ja ehkä haluan juosta kaikkea tätä karkuun, mutta eläminen tässä kylässä kaikkien kanssa täyttää minut ilolla. Heidän kanssaan elämisestä tuleva ilo painaa enemmän kuin kuolemanpelko. Eikö se ole sama sinulla? Ystäviesi kanssa matkustaminen antaa elämällesi merkityksen?” maagi kysäisi yhtäkkiä Viviltä.

”Minä…” Vivi mutisi, mutta ei osannutkaan jatkaa. Oliko hänen uusi ystävänsä kenties oikeassa? Siitä asti, kun hän oli tutustunut Zidaneen ja prinsessa Garnetiin, hänestä oli tuntunut, että hän oli vihdoin saanut oikeita ystäviä. Isoisänsä kuoleman jälkeen hän oli tuntenut itsensä hyvin yksinäiseksi, mutta nykyisin tilanne oli toinen. Hän ei ollut enää niin yksin.

 

***

 

Garnet heräsi varhain. Hän kapusi alas sängystään ja huomasi Zidanen yhä nukkuvan. Viviä sen sijaan ei näkynyt missään. Ilmeisesti pieni maagi ei ollut tullut takaisin huoneeseen lähtönsä jälkeen. Prinsessa mietti yhä, mahtoiko pikkuinen olla jäämässä kylään.

   Garnet päätti mennä kävelylle. Aurinko paistoi kauniisti ja ilma oli lämmin. Monet maageista olivat jo tavanomaisissa päivätoimissaan. Kylän sisäänkäynnin luona Garnet huomasi maagin, joka ei näyttänyt tekevän mitään erityistä. Hän päätti yrittää hieman kysellä maagilta, jos tämä tietäisi mitään Kujasta. Maagi kertoikin mielellään kaiken, mitä tiesi.

 

”Todellako?” Garnet kysyi innoissaan maagin lopetettua selityksensä.

”Kyllä, luulen, että se on etsimäsi”, tämä vastasi samaan aikaan, kun Zidanekin ilmestyi kylän porteille.

”Mitäs nyt, Dagger?” nuorimies kysäisi.

”Zidane!” prinsessa kääntyi hänen puoleensa. ”Joku on nähnyt hopeisen lohikäärmeen lentelevän tämän mantereen luoteisien osien yllä. Conde Petien väki sanoo, että siellä on paikka, jota kutsutaan Sanctuaryksi. Sinne pääsy on rajoitettu…”

”Muistelisin tämän Kujan sanoneen jotain, että salaisuus on piilotettu tälle mantereelle”, maagi huomautti väliin.

”Kuulit hänen sanovan tuon?” Zidane hämmästeli.

”Niin. Hän puhui jotain usvan lähteestä”, maagi jatkoi.

”Ehkä me saamme selville lisää, jos menemme sinne. Ja ehkä voimme pelastaa äitini”, Garnet totesi toiveikkaasti.

”Niin”, Zidane sanoi hieman epävarmemmin.

”Hei, missä Vivi muuten on?” Garnet mietti. ”Jos hän aikoo jäädä…” prinsessa ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä juuri silloin pieni maagi pyyhälsi paikalle.

”Odottakaa minua!” pikkuinen huudahti.

”Vivi?” Garnet huudahti iloisesti.

”Kaikki tässä kylässä ovat pyytäneet, että menisin tutkimaan ulkopuolista maailmaa ja kertoisin heille siitä”, Vivi selosti silmät säihkyen.

”Ahaa…” Garnet sanoi.

”Voi hitsi!” Zidane huudahti ja läimäisi itseään otsaan. ”Minä kuvittelin, että Dagger ja minä saisimme viettää hieman laatuaikaa yhdessä!”

”Mitä sinä sanoa!” kuului huudahdus hänen selkänsä takaa, ja Quina marssi paikalle. ”Te ette voi jättää minua tänne. Minä nääntyä.”

”Ai niin, unohdin sinut…” Zidane mutisi muka masentuneesti.

”Lähdetäänpä sitten kaikki”, Garnet totesi kuin ei olisi huomannutkaan Zidanen kommentteja, ”Conde Petieen ja sieltä Sanctuaryyn”.

 

 

LUKU VI

NAIMISIIN!

 

Nelikko palasi takaisin metsän läpi Conde Petien omituiseen kaupunkiin. Tällä kertaa heillä ei ollut ongelmia sisäänpääsyssä, sillä he osasivat jo kääpiöiden tavan tervehtiä. Niinpä he kävelivät reippaasti kaupunkiin, tervehtivät portilla olevia kääpiöitä ja jatkoivat matkaansa aina ravintolaan asti. Ravintolan takaovesta pääsi kapealle kujalle, jolla sijaitsi esinekauppa ja josta pääsi polulle, joka vei laakson yli vuorille. Nelikko asteli kujalle.

”Sanctuary on siis tuon laakson toisella puolella”, Zidane totesi ja viittasi kädellään alhaalla avautuvaan laaksoon.

”Mutta polulle pääsee ylemmän kerroksen kautta ja siellä on vartiossa kääpiö, joka ei päästä meitä eteenpäin”, Vivi totesi. Hän oli edellisellä visiitillä kierrellyt kaupungissa ja kyseinen kääpiö ei ollut päästänyt häntä vuoristopolulle.

”Kaksoskääpiöt kaupan luona estävät matkanteon tästä kerroksesta”, Quina totesi ja viittasi esinekaupan myyjiin.

”No, yritetään mennä niin pitkälle kuin pääsemme”, Zidane totesi ja käveli kaksoskääpiöiden luokse. ”Haluan päästä läpi tästä”, hän sanoi kääpiöille.

”Ei ikän! Vain ne jotk on käyn läpi seremonian voe pääst läp”, totesi toinen kaksosista.

”Mikä hiton seremonia?” Zidane huudahti tuskastuneena.

”Puhu häne Pyhyydellee”, toinen veljeksistä puuttui puheeseen.

”Ja missä on ’hänen Pyhyytensä’?” Zidane tivasi.

”Emmää tiedä mis hää o”, totesi kääpiö tylsistyneenä.

Zidane kohautti olkapäitään ja kehotti muita seuraamaan itseään. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miltä hänen Pyhyytensä näytti, mutta kääpiöistä tuskin saisi enempää tietoa irti.  Ei ollut juuri muuta mahdollisuutta kuin yrittää etsiä kyseinen tyyppi omin neuvoin. Niinpä pieni ryhmä lähti kuljeskelemaan ympäri kaupunkia ja kyseli vastaantulijoilta hänen Pyhyydestään. Noin tunnin etsinnän jälkeen he näkivät eräällä kadulla miehen, joka oli pukeutunut hienommin kuin kaupungin muut asukkaat. Zidane ryntäsi miehen luokse.

”Hei, herra… Oletko sinä se pyhä tyyppi?” hän tiedusteli vähemmän kohteliaasti.

”Kyl joo, mää olen isä David”, mies vastasi.

”Mitä oikein teet? Roikut tässä käytävässä?” Zidane tivasi.

”Papin pittää huolehtii asukaist”, isä David kertoi.

”Ahaa… miten vain”, Zidane totesi. ”Kuule, me haluaisimme päästä tämän kylän läpi vuoristopolulle.”

”Hmph. Perinteen mukaa vain ne jotk o käyn läp seremonia voi men Sanctuaryl”, pappi totesi tiukasti.

”No, mikä hitto se seremonia sitten on?” Zidane alkoi kuulostaa kärsimättömältä. Garnet käveli hänen luokseen ja yritti hymyillä rauhoittavasti.

”No, ku mies ja naine o siunattu pyhää liittoo, he voe lähtee pyhäl retkel Sanctuaryl”, pappi selitti rauhallisesti.

”Eli… periaatteessa kyseessä on häät… ja kuherruskuukausi, eikö niin?” Zidane alkoi vihdoin ymmärtää, mistä oli kyse.

”Min en ymmärrä sinu sanojas, mut sää ymmärrät merkitykse”, pappi totesi.

”Voimme siis mennä Sanctuarylle, jos käymme seremonian läpi”, Garnet varmisti.

”No, niinhän se menee”, Zidane totesi. ”Voimme mennä sinne, jos menemme naimisiin. Mutta emmehän me oikeasti mitenkään…”

”Tehdään se!” Garnet huudahti antamatta nuorukaisen lopettaa lausettaan.

”Mitä?!” Zidane huudahti yllättyneenä. Garnet oli suhtautunut häneen torjuvasti koko ajan, mutta nyt tämä halusi vihille hänen kanssaan. Mistä päin oikein tuuli?

”Työ kaks haluutte siis yhistyy…” pappi pohdiskeli. ”Seremonia o pelkästää kääpiöil… Mut me ollaa nähty jotai nuorii ihmisii… Ollaa tehty 99 paria… Mut mit harmii siit ois? Nyt myö saahaa meijä sadas seremonia.”

”Dagger, mistä päin nyt tuulee?” Zidane kysyi prinsessalta kuuntelematta juuri ollenkaan papin mutinaa. Garnet ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä pappi pyysi nuoria seuraamaan itseään.

Isä David johdatti Garnetin ja Zidanen kaupungin alempiin osiin. Pian he saapuivat huoneeseen, jonka keskelle oli asetettu vanha puuvene väärinpäin. Veneen edessä oli jonkinlainen alttari. Isä David meni seisomaan alttarin taakse ja kehotti nuoria astelemaan veneen päälle alttarin eteen, jotta hän voisi aloittaa seremonian. Hän kohotti kätensä ja alkoi puhua juhlallisella äänellä.

”Henget vuorie, henget metsie…” hän aloitti .

Huh, miten oikein hommasin itseni tähän, Zidane pohti. Hänestä tilanne vaikutti tylsältä jo heti alkuunsa.

”…Pitkää huolt täst miehest ja naisest, jotk halluuvat alottaa matkansa…” pappi jatkoi.

Meidän täytyy käydä tämä seremonia läpi, jotta pääsemme vuoristopolulle… Ja ainoastaan mies ja nainen voivat tehdä sen… Zidane jatkoi pohtimistaan. Hän palasi hetkeen ennen kuin he olivat päättäneet avioitua Garnetin kanssa.

 

”Odotas vähän Dagger! Etkö tajunnut sitä? Kyse on avioliitosta! A-v-i-o-l-i-i-t-o-s-t-a!” Zidane huudahti.

”En laske leikkiä… Meidänhän täytyy tehdä tämä, jos haluamme jatkaa eteenpäin, eikö niin?” Garnet sanoi tyynesti.

”Kyllä, mutta se ei ole tarpeeksi hyvä syy!” Zidane jatkoi inttämistään.

”Äh, älä viitsi!” Garnet vain tuhahti.

Mikä häntä vaivaa? Hänen pitäisi olla vihainen ja huutaa minulle päin naamaa, ettei tämä käy laatuunsa, Zidane vaipui yhä syvemmälle ajatuksiinsa.

”Sairaues ja terveyes…” Isä David eteni seremoniassa.

Tietysti me teemme tämän vain päästäksemme kylästä…

”Saakaa voema, jok kantaa teit yl vaikeuksie…”

Voisiko olla niin, että hän pitää minusta?

”Ja viisaut seurat polkuu…”

Täytyy myöntää, että olin aika maissa sinä yönä Mustien maagien kylässä. Ehkä se sai hänet rakastumaan minuun? Olenpa minä tyhmä! Zidane viimein arveli saaneensa selville, mistä oli kyse.

”Tulkoon taevaan siunaus näide miehe ja naise yll!” isä David huudahti yhtäkkiä ja herätti nuorukaisen ajatuksistaan.

”Dagger! Me olemme nyt mies ja vaimo!” Zidane innostui. ”On suudelman aika…”

Zidane liikahti kohti prinsessaa ja melkein hyppäsi tätä päin. Hän olisi varmaan onnistunutkin aikeissaan ellei Garnet olisi kääntänyt hänelle selkäänsä ja kävellyt tylysti pois. Sen sijaan, että olisi saanut hellän vastanaineiden suudelman, Zidane läsähti naamalleen lattialle. Nopeasti hän keräsi arvokkuutensa rippeet ja juoksi Garnetin perässä portinvartijan luokse.

”Onneline liitto! Ny teijä tarvii hakkee lupa teijä matkaanne kaksosilt”, portinvartija hymyili leveästi nuorelle parille.

”Mitä? Tarkoitatko, että luvassa on vielä lisää…” Zidane huudahti tuskastuneena. Hän ei olisi millään halunnut käydä läpi enää toista pitkästyttävää seremoniaa.

”Meijä täytyy seurat perinteit”, kääpiö totesi tylsällä äänellä.

”No, on aika meidän vastanaineiden tehdä pieni kierros, Dagger”, Zidane sanoi ja ojensi kättään prinsessalle, joka torjui sen.

”Muista, Zidane, että olemme naimisissa vain täällä ollessamme”, Garnet sanoi ja lähti kävelemään kaksosten luokse.

”Autuus on niin hetkellistä”, Zidane mutisi seuratessaan Garnetia.

Vivi ja Quina odottivat nuorta paria kaksosten luona. Heitä ei oltu päästetty seremonia saliin, joten he olivat päättäneet palata esinekaupalle. Zidane kertoi tapahtumista lyhennetyn version muiden kuunnellessa.

”Zidane… Mitä meidän nyt pitäisi tehdä?” Vivi kysyi huolestuneena. Eihän hänellä ja Quinalla ollut edelleenkään mahdollisuutta päästä vuoristopolulle.

”Älä vain sano, että te kaksi aiotte pilata meidän kuherruskuukautemme!” Zidane huudahti leikkimielisesti.

”Mutta sinä et voida jättää meitä vain tänne!” Quina hämmästyi ymmärtämättä vitsailua.

”Älä huoli, minä keksin jotain. Mietitäänpä…” Zidane mutisi kuin itsekseen. Hän oli hetken hiljaa ja tuijotti eteensä. Sitten hänen ilmeensä kirkastui. Hän oli saanut loistavan idean. ”Miksi tekin ette menisi naimisiin?” hän kysyi virnuillen. Eihän Quinasta edes tiennyt, oliko tämä mies vai nainen, joten juoni voisi ihan hyvin onnistua.

”Mitä?!?” Vivi suorastaan huusi kauhuissaan. Hänhän oli vasta 9-vuotias.

”Miksipä ei? Dagger ja minä voimme sillä välin ilmoittaa kaikille avioliitostamme”, Zidane sanoi ja virnuili yhä leveämmin. Vivi ja Quina tuijottivat nuorukaista sanattomina, mutta nyökkäsivät sitten ja lähtivät tapaamaan isä Davidia.

***

Hetkeä myöhemmin Vivi ja Quina seisoivat veneen päällä aivan kuten Zidane ja Garnet hieman aiemmin. Isä David suoritti seremoniaa outo hymy kasvoillaan.

”Saakaa voema, jok kantaa teit yl vaikeuksie…” hän sanoi juhlallisesti. ”Ja viisaut seurat polkuu. Tulkoon taevaan siunaus näide miehe ja naise yll!”

Quina kääntyi katsomaan Viviä hymyillen. Hänen silmissään oli kyyneliä, kun hän tuijotti maagia.

”Minä… niin iloinen!” hän sanoi. Vivi mykistyi sanoista hetkeksi, mutta nyökkäsi sitten.

”Niin minäkin.” Vivin sanat kuullessaan Quina siirtyi lähemmäs maagia, jonka keltaisista silmistä oli luettavissa kauhunsekainen ilme. Samassa jostain kauempaa kantautui kova huuto.

”Varas!”

***

Zidane ja Garnet olivat kierrelleet hetken kaupungilla. Nyt he lähestyivät kaksoskääpiöitä ja päättivät puhua näille.

”Hei, me olemme ne vastanaineet, Zidane ja Dagger”, nuorukainen sanoi kääpiöille.

”Ralli-Hou! Onneline liitto! Sanctuaryl työ meette ny vai?” toinen kääpiöistä kysäisi.

”Juuri niin. Päästättekö nyt meidät tästä läpi?” Garnet sanoi hieman kärsimättömästi. Hänen sanojensa myötä kääpiöt väistivät ja poistuivat samantien syrjemmälle.

”Eiköhän lähdetä, kultaseni”, Zidane sanoi ja hymyili suorastaan valloittavasti. Valitettavasti hänen hymynsä ei saanut vastakaikua, sillä jostain kantautuvat huuto sai sekä hänen että prinsessan katseet kääntymään muualle.

”Varas!”

Seuraavassa hetkessä pieni, violettihiuksinen tyttö, jolla oli lyhyt, valkoinen sarvi otsassa, juoksi nuoren parin lähelle. Tyttö pysähtyi ja kääntyi katsomaan taaksensa paniikinomaisesti.

”Mog, pidä kiirettä!” hän huusi. Sitten hän juoksi suoraan vuoristopolulle. Hetken päästä hänen perässään lensi pienenpieni moogle, jotka seurasi kaksi vihaista kääpiötä.

”Kupo!” moogle kiljui peloissaan.

”Pyssäyttäkkää varas!” molemmat kääpiöt huusivat yhteen ääneen.

Garnet ja Zidane seurasivat tapahtumia ihmeissään. Kumpikin heistä oli hieman pyörällään päästään. Kaikki oli tapahtunut kovin nopeasti.

”Mitä oikein tapahtuu?” Garnet kysyi.

”En tiedä. Otetaan selvää”, Zidane sanoi ja paineli kääpiöiden perään. Garnet seurasi välittömästi hänen perässään. Kauas he eivät ehtineet juosta, sillä kääpiöt olivat pysähtyneet aivan vuoristopolun alkupäähän.

”Ne pääsvät karkkuun…” toinen kääpiöistä mutisi vihaisesti.

”Pahus!” toinen tuskasteli. ”Myö emme voe menn yhtää piemälle…”

”Asuuko joku tuolla?” Zidane kysyi ja viittasi vuoristopolulle.

”Tietekää ei! Se o kiellettyy!” ensin puhunut kääpiö huudahti.

”Hmph, ja nuo kaks varast o ain pöllimäs ruokoo!” toinen huudahti heti perään.

”Ai niinkö?” Zidane tivasi.

”Mut myö nappaamme ne ens kerrall” kääpiöt totesivat jälleen kuin yhdestä suusta.

Quina ja Vivi saapuivat myös vuoristopolulle. Heidän seremoniansa oli päättynyt ja nyt hekin olivat valmiita lähtemään matkalle.

”Ai, hei”, Garnet tervehti heitä.

”Tekin siis kävitte jo seremonian läpi?” Zidane kysyi huvittuneena. Hän ei ollut uskonut, että Vivi ja Quina olisivat todella tehneet sen.

”Ni- iin”, Vivi nyökytteli jotenkin epävarmasti.

”Varas vei ruokaa ihan minun nenän edestä”, Quina totesi jokseenkin järkyttyneenä. He olivat Vivin kanssa saapuneet ravintolaan juuri parahiksi näkemään pikkutytön sieppaavan pari sämpylää ja pakenevat sitten paikalta.

”Okei, aika jatkaa eteenpäin”, Zidane sanoi ja viittasi jälleen kädellään kohti vuoristopolkua. Nelikko lähti laskeutumaan kuluneita portaita pitkin vuoren rinteestä alkavalle polulle.

Zidane johdatti uuden vaimonsa sekä Vivin ja Quinan  polulle. Itse polku oli tamppautunutta, kovaa maata, mutta siellä täällä sen reunoilla näkyi myös viheriöiviä puita ja pensaita. Hetken kuljettuaan he näkivät, että varas, joka oli häirinnyt kääpiöitä, roikkui henkseleistään heidän yläpuolellaan rinteessä. Hän oli ilmeisesti juossut kovaa katsomatta eteensä ja horjahtanut alas rinnettä. Onneksi hänen oli jäänyt kiinni keltaisista haalareistaan. Pikkuinen moogle lenteli hätäisesti tytön edessä.

”Hei”, Zidane tervehti hieman huvittuneena. Pikkutyttö violetteine hiuksineen ja sarvineen roikkumassa rinteessä oli hauska näky, vaikka sinänsä vaarallisessa tilanteessa ei olisi pitänyt olla mitään hauskaa.

”Kupopo!!!” moogle huusi kauhuissaan.

”Nopeasti Mog! Ennen kuin jäämme kiinni!” tyttö kiljui hätäisesti aivan kuin pieni moogle olisi voinut tehdä jotain hänen hyväkseen.

”Kupo!” Mog vastasi välittömästi.

”Mikä hätänä, Mog?” tyttö kysyi ja hänen äänessään oli jo lievää pakokauhua.

”K- kupo!” kuului vastaus, eikä matkalaisilla ollut aavistustakaan, mitä moogle puhui tytölle.

Samassa moogle lensi pois tytön luota, ja Zidane ystävineen päätti lähestyä tätä.

”Odota! Älä jätä minua tänne!” tyttö huusi paniikissa, eikä ilmeisesti huomannut matkalaisia. ”Pahus… Olen kiinni oksan pätkässä… oman luotetun mooglen pettämänä. Näinkö minä kohtaan loppuni? Mog, minä tulen kummittelemaan sinulle, jos kuolen tähän!” Raivotessaan tyttö huomasi jonkun katselevan häntä. Hän tuijotti takaisin ihmeissään ja sai viimein suunsa jälleen auki. ”Onko tuo hallusinaatio? Ihminen ilman sarvea? Ja hänellä on häntä? Huh? Apua! Älä syö minua! Minä maistun kamalalta!” tyttö alkoi kirkua Zidanelle.

”Kuulit mitä hän sanoi, Quina”, Zidane katsoi toveriaan ja hänen oli vaikea pidätellä nauruaan.

”Minä ymmärtää… liian pahaa. Mutta se moogle, joka lensi pois. Sillä outo väri. Minä etsiä se ja syödä se”, Quina hymyili ja lähti juoksemaan siihen suuntaan, johon Mog oli lentänyt.

”Ei älä!” pikkutyttö huusi hänen peräänsä. Hän ryhtyi riuhtomaan itseään irti epätoivoisesti. Hetken kuluttua oksa antoi periksi, ja hän putosi, suoraan Zidanen syliin.

”Sainpas!” nuorukainen naurahti.

”K- kiitos”, tyttö sanoi ja hymyili jo hieman Zidanen laskiessa hänet maahan.

”Oletko kunnossa?” Garnet kysyi.

”Jep”, tyttö vastasi reippaasti.

”Ethän satuttanut itseäsi?” Garnet varmisti vielä ja sai palkkioksi vihaisen mulkaisun.

”Minähän sanoin jo, että olen kunnossa. En ole lapsi niin kuin tuo sinissä vaatteissa!” tyttö huudahti ja osoitti Viviä. Tämä näytti hyvin hämmentyneeltä ja epävarmalta.

”Mutta… et näytä kovin paljon minua vanhemmalta”, Vivi ihmetteli.

”Pilailetko?” tyttö huudahti. ”Minulla on sitä paitsi nimikin. Ja se nimi on Eiko! Eikö teidän pitäisi esittäytyä ennen kuin puhutte hienolle naiselle?” hän kysyi sitten ja mulkoili edessään seisovaa kolmikkoa.

”Sinähän esittelit itsesi ensin…” Vivi mutisi yhä epävarmana.

”Onko sinulla jokin ongelma?” Eiko kivahti välittömästi.

Laukaistakseen hankalaksi kääntyneen tilanteen Garnet kääntyi Eikon puoleen ja hymyili tälle niin ystävällisesti kuin saattoi, vaikka pikkutyttö ärsyttikin häntä suunnattomasti.

”Minä olen Dagger, ja tässä on Vivi”, hän esitteli itsensä ja pikkumaagin.

”Selvä. Entä sinä?” Eiko sanoi ja kääntyi puhumaan Zidanelle.

”Minäkö? Minä olen Zidane”, nuorukainen kertoi silmät nauraen. Tyttö oli oikeastaan aika huvittava ilmestys.

”Zidane. Ahaa”, Eiko totesi erittäin älykkääksi ja hiljeni sitten. Hän ei keksinyt enää muuta sanottavaa.

”No, neiti Eiko, kerrohan, miksi oikein varastit kylästä”, Zidane kehotti ystävällisesti.

”Minulla oli nälkä…” Eiko mutisi hieman häpeissään.

Zidane purskahti hervottomaan nauruun. ”Kuulostat ihan Quinalta!” hän naureskeli ja sai Vivin ja Garnetinkin hymyilemään. ”Meniköhän hän tosiaan sen mooglen perään?” hän pohti sitten vakavoituneena.

”Voi ei! Hän aikoo syödä Mogin!” Eiko kauhistui. Mog oli sentään hänen paras ystävänsä.

”En usko, että Quina voisi syödä mooglea”, Garnet rauhoitteli tyttöä. ”Asutko muuten jossain lähellä, Eiko?” hän kysyi sitten yrittäen saada tytön ajatukset muualle.

”Kyllä… Tämän polun takana. Olen varma, että Mog meni kotiin”, Eiko totesi.

”Miksemme veisi häntä kotiin?” Garnet kääntyi Zidanen puoleen painottaen jokaista sanaansa. Hänestä pikkutyttöjen ei ollut hyvä vaellella ympäriinsä yksin.

”Kyllä, kyllä… Mitä tahansa rakkaalle vaimolleni”, Zidane virnuili suloisesti Garnetille, joka ei vastannut hymyyn.

”Oletteko te kaksi naimisissa?!” Eiko huudahti, ja jos oli tarkkana, hänen äänestään saattoi erottaa hitusen pettymystä.

”Jep, olemme vastanaineita”, Zidane yritti vastata, mutta hänen äänensä peittyi Garnetin kiivaan vastauksen alle.

”Ei, ei. Me olemme vain ystäviä!” prinsessa huudahti vähän turhankin innokkaasti.

Zidane roikotti hetken päätään surkeana. Sitten hän nosti katseensa ja puisteli päätään virnuillen. Silti hänen silmistään erotti selvästi pettyneen katseen. Ehkä hän oli toivonut liikoja Garnetin suhteen.

”No, ehkä se on parempi kuin ei mitään”, hän sanoi tekoreippaasti.

”Minäkin haluan olla ystäväsi!” Eiko sanoi innoissaan.

”Selvä sitten, lähdetäänpä uuden ystävämme kotiin!” nuorukainen huudahti ja sai ääneensä jälleen normaalin iloisen sävyn.

Eiko asettui kävelemään Zidanen vierellä jättäen Vivin ja Garnetin kulkemaan perässä. Hän johdatti uudet ystävänsä polkua pitkin eteenpäin. Pian he kiipesivät puutikkaita pitkin hieman ylemmäs ja lähtivät kulkemaan hyvin kapeaa pientaretta pitkin. Heidän vasemmalla puolellaan näkyi valtavankokoinen puu. Se muistutti hieman Cleyraa, mutta ei kuitenkaan ollut samanlainen. Sen jättimäisten juurien ympärillä pyörteli usvaa, ja linnut näyttivät karttelevat sitä. Puussa oli jotain epämääräisen pelottavaa.

”Mikä tuo on? Onko se Sanctuary?” Zidane mutisi. Eiko ei kuitenkaan vastannut vaan jatkoi reippaasti matkaansa, joten hänen ei auttanut muu kuin seurata.

Hetken päästä maa alkoi tärähdellä. Toverukset olivat vähällä kaatua. Maanjäristys yllätti heidät täysin. Paitsi, ettei se ollut maanjäristys. Vain muutaman sekunnin kuluttua heidän edessään seisoivat valtavat jalat. Garnet kirkaisi silkasta kauhusta ja yllätyksestä. Vuorilla liikkui jättiläinen.

”Mitä helvettiä?” Zidane huudahti ja vetäisi miekkansa esiin. Se näytti avuttoman pieneltä ainakin 15 jalan mittaista jättiä vastaan. Epätoivoisesti hän huitoi miekalla hirviön jalkoja, mutta se ei näyttänyt tuovan tulosta. Jättiläinen alkoi heiluttaa puista ryhmysauvaansa, ja Zidane joutui perääntymään kauemmas, ettei olisi saanut kuolettavaa osumaa.

Eiko oli katsellut tapahtumia sivusta, mutta tönäisi viimein Zidanen syrjään. Hän kaivoi taskustaan pienen puuhuilun ja alkoi soittaa sitä. Silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Garnet, Zidane ja Vivi tunsivat ikään kuin haihtuvansa, mutta näkivät silti tapahtumat ympärillään. Maasta kohosi kivipylväs, jonka yläpuolella ulvoi komea susi. Suden lopetettua ulvontansa kivipylväs muuttui suureksi nyrkiksi, joka iski jättiläisen ilmaan. Sen täytyi lentää melko pitkälle, sillä minkäänlaista tärähdystä ei tuntunut. Hetken päästä niin susi kuin nyrkkikin olivat kadonneet, ja kolmikko tunsi jälleen olevan entisellään.

”Tuo iso hirviö näyttäytyy aina silloin tällöin… Yleensä minä vain juoksen karkuun”, Eiko totesi kuin vähätellen itseään.

”Mutta sinähän olet erittäin hyvä taistelija”, Zidane huomautti yhä ihmeissään äskeisistä tapahtumista.

”Kiitos”, Eiko sanoi hihittäen hölmösti.

Garnet oli seurannut sivusta keskustelua. Hän kävi juuri painia itsensä kanssa. Eiko oli selvästikin kutsunut eidolonin avuksi. Siitä ei ollut epäilystäkään. Garnet tiesi sen sisimmässään ja hän paloi halusta saada tietää enemmän. Miten tuolla pikkutytöllä saattoi olla sama kyky kuin hänellä?

”Hei, kuinka osaat kutsua eidoloneja, Eiko?” hän lopulta antoi uteliaisuutensa voittaa.

”Minä luulin, että sinäkin osaat”, Eiko huomautti.

”No…” Garnet vaikeni tietämättä, mitä sanoa. Miten Eiko saattoi tietää hänen kyvyistään? Pystyikö toinen kutsuja vaistoamaan toisen kyvyt? Ja miksei hän sitten ollut huomannut Eikon kykyjä heti kättelyssä?

”Ei yleensä…” Zidane huomautti. ”Mutta oletko sinä aina osannut?”

”Tietenkin”, Eiko sanoi kuin se olisi ollut itsestään selvyys, ja ehkä se olikin hänelle. ”Isoisäni ja muut tekivät sitä kaiken aikaa.”

”Mitä tarkoitat?” Garnet kysyi.

Eiko ei vastannut vaan kehotti matkalaisia jatkamaan matkaansa eteenpäin. Pian polku haarautui kahdeksi. Vivi vilkuili uteliaana vasemmanpuoleista ja aikoikin mennä siihen suuntaan. Eiko kuitenkin esti hänen aikeensa.

”Hei, ei tuo vie minun kotiini!” hän kiljaisi. ”Se menee Iifapuulle!” Hän lähti juoksemaan oikeanpuoleista polkua pakottaen muut seuraamaan itseään. ”Tätä kautta pääsee minun kotiini!”

”Minä vain katselin vuoria”, Vivi mutisi juostessaan Eikon perässä.

”Iifapuu? Minä luulin, että sitä kutsuttiin Sanctuaryksi”, Zidane kummasteli. Hän oli aivan sekaisin nimitysten kanssa.

”Huh?” Eiko tuhahti. ”Kääpiöt kutsuvat sitä siten. Kaikki muut sanovat sitä Iifapuuksi”, hän selosti ja hiljensi samalla vauhtinsa kävelyksi.

”Iifapuu?” Garnet ihmetteli vielä.

”Mennään nyt!” Eiko sanoi kärsimättömästi. He olivat tulleet sillalle, joka vei syvässä uomassa uivan joen yli. Sillan jälkeen näkyi hiekka-aavikkoa, joka rajoittui syvänsiniseen mereen. Meren rannalla oli pieni raunioitunut kaupunki. LUKU VI

NAIMISIIN!

 

Nelikko palasi takaisin metsän läpi Conde Petien omituiseen kaupunkiin. Tällä kertaa heillä ei ollut ongelmia sisäänpääsyssä, sillä he osasivat jo kääpiöiden tavan tervehtiä. Niinpä he kävelivät reippaasti kaupunkiin, tervehtivät portilla olevia kääpiöitä ja jatkoivat matkaansa aina ravintolaan asti. Ravintolan takaovesta pääsi kapealle kujalle, jolla sijaitsi pieni kauppa ja josta pääsi laakson yli vuorille vievälle polulle. Nelikko asteli kujalle.

”Sanctuary on siis tuon laakson toisella puolella”, Zidane totesi ja viittasi kädellään alhaalla avautuvaan laaksoon.

”Mutta polulle pääsee ylemmän kerroksen kautta ja siellä on vartiossa kääpiö, joka ei päästä meitä eteenpäin”, Vivi totesi. Hän oli heidän edellisellä visiitillään kierrellyt kaupungissa ja kyseinen kääpiö ei ollut päästänyt häntä vuoristopolulle.

”Kaksoskääpiöt kaupan luona estävät matkanteon tästä kerroksesta”, Quina totesi ja viittasi esinekaupan myyjiin.

”No, yritetään mennä niin pitkälle kuin pääsemme”, Zidane totesi ja käveli kaksoskääpiöiden luokse. ”Haluan päästä läpi tästä”, hän sanoi kääpiöille.

”Ei ikän! Vain ne jotk on käyn läpi seremonian voe pääst läp”, totesi toinen kaksosista.

”Mikä hiton seremonia?” Zidane huudahti tuskastuneena.

”Puhu häne Pyhyydellee”, toinen veljeksistä puuttui puheeseen.

”Ja missä on ’hänen Pyhyytensä’?” Zidane tivasi.

”Emmää tiedä mis hää o”, totesi kääpiö tylsistyneenä.

  Zidane kohautti olkapäitään ja kehotti muita seuraamaan itseään. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miltä hänen Pyhyytensä näytti, mutta kääpiöistä tuskin saisi enempää tietoa irti.  Ei ollut juuri muuta mahdollisuutta, kuin yrittää etsiä kyseinen tyyppi omin neuvoin. Niinpä pieni ryhmä lähti kuljeskelemaan ympäri kaupunkia ja kyseli vastaantulijoilta hänen Pyhyydestään. Noin tunnin etsinnän jälkeen he näkivät eräällä kadulla miehen, joka oli pukeutunut hienommin kuin kaupungin muut asukkaat. Zidane ryntäsi miehen luokse.

”Hei, herra… Oletko sinä se pyhä tyyppi?” hän tiedusteli vähemmän kohteliaasti.

”Kyl joo, mää olen isä David”, mies vastasi.

”Mitä oikein teet? Roikut tässä käytävässä?” Zidane tivasi.

”Papin pittää huolehtii asukaist”, isä David kertoi.

”Ahaa… miten vain”, Zidane totesi. ”Kuule, me haluaisimme päästä tämän kylän läpi vuoristopolulle.”

”Hmph. Perinteen mukaa vain ne jotk o käyn läp seremonia voi men Sanctuaryl”, pappi totesi tiukasti.

”No, mikä hitto se seremonia sitten on?” Zidane alkoi kuulostaa kärsimättömältä. Garnet käveli hänen luokseen ja yritti hymyillä rauhoittavasti.

”No, ku mies ja naine o siunattu pyhää liittoo, he voe lähtee pyhäl retkel Sanctuaryl”, pappi selitti rauhallisesti.

”Eli… periaatteessa kyseessä ovat häät… ja kuherruskuukausi, eikö niin?” Zidane alkoi vihdoin ymmärtää, mistä oli kyse.

”Min en ymmärrä sinu sanojas, mut sää ymmärrät merkitykse”, pappi totesi.

”Voimme siis mennä Sanctuarylle, jos käymme seremonian läpi?” Garnet varmisti.

”No, niinhän se menee”, Zidane totesi. ”Voimme mennä sinne, jos menemme naimisiin. Mutta emmehän me oikeasti mitenkään…”

”Tehdään se!” Garnet huudahti antamatta nuorukaisen lopettaa lausettaan.

”Mitä?!” Zidane huudahti yllättyneenä. Garnet oli suhtautunut häneen torjuvasti koko ajan, mutta nyt tämä halusi vihille hänen kanssaan. Mistä päin oikein tuuli?

”Työ kaks haluutte siis yhistyy…” pappi pohdiskeli. ”Seremonia o pelkästää kääpiöil… Mut me ollaa nähty jotai nuorii ihmisii… Ollaa tehty 99 paria… Mut mit harmii siit ois? Nyt myö saahaa meijä sadas seremonia.”

”Dagger, mistä päin nyt tuulee?” Zidane kysyi prinsessalta kuuntelematta juuri ollenkaan papin mutinaa. Garnet ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä pappi pyysi nuoria seuraamaan itseään.

Isä David johdatti Garnetin ja Zidanen kaupungin alempiin osiin. Pian he saapuivat huoneeseen, jonka keskelle oli asetettu vanha puuvene väärinpäin. Veneen edessä oli jonkinlainen alttari. Isä David meni seisomaan alttarin taakse ja kehotti nuoria astumaan veneen päälle alttarin eteen, jotta hän voisi aloittaa seremonian. Hän kohotti kätensä ja alkoi puhua juhlallisella äänellä.

”Henget vuorie, henget metsie…” hän aloitti .

Huh, miten oikein hommasin itseni tähän, Zidane pohti. Hänestä tilanne vaikutti tylsältä jo heti alkuunsa.

”…Pitkää huolt täst miehest ja naisest, jotk halluuvat alottaa matkansa…” pappi jatkoi.

Meidän täytyy käydä tämä seremonia läpi, jotta pääsemme vuoristopolulle… Ja ainoastaan mies ja nainen voivat tehdä sen… Zidane jatkoi pohtimistaan. Hän palasi hetkeen ennen kuin hän ja Garnet olivat päättäneet avioitua.

 

”Odotas vähän Dagger! Etkö tajunnut sitä? Kyse on avioliitosta! A-v-i-o-l-i-i-t-o-s-t-a!” Zidane huudahti.

”En laske leikkiä… Meidänhän täytyy tehdä tämä, jos haluamme jatkaa eteenpäin, eikö niin?” Garnet sanoi tyynesti.

”Kyllä, mutta se ei ole tarpeeksi hyvä syy!” Zidane jatkoi inttämistään.

”Äh, älä viitsi!” Garnet vain tuhahti.

 

Mikä häntä vaivaa? Hänen pitäisi olla vihainen ja huutaa minulle päin naamaa, ettei tämä käy laatuunsa, Zidane vaipui yhä syvemmälle ajatuksiinsa.

”Sairaues ja terveyes…” isä David eteni seremoniassa.

Tietysti me teemme tämän vain päästäksemme kylästä…

”Saakaa voema, jok kantaa teit yl vaikeuksie…”

Voisiko olla niin, että hän pitää minusta?

”Ja viisaut seurat polkuu…”

Täytyy myöntää, että olin aika maissa sinä yönä Mustien maagien kylässä. Ehkä se sai hänet rakastumaan minuun? Olenpa minä tyhmä! Zidane viimein arveli saaneensa selville, mistä oli kyse.

”Tulkoon taevaan siunaus näide miehe ja naise yll!” isä David huudahti yhtäkkiä ja herätti nuorukaisen ajatuksistaan.

”Dagger! Me olemme nyt mies ja vaimo!” Zidane innostui. ”On suudelman aika…”

  Zidane liikahti kohti prinsessaa ja melkein hyppäsi tätä päin. Hän olisi varmaan onnistunutkin aikeissaan, ellei Garnet olisi kääntänyt hänelle selkäänsä ja kävellyt tylysti pois. Sen sijaan, että olisi saanut hellän vastanaineiden suudelman, Zidane läsähti naamalleen lattialle. Nopeasti hän keräsi arvokkuutensa rippeet ja juoksi Garnetin perässä portinvartijan luokse.

”Onneline liitto! Ny teijä tarvii hakkee lupa teijä matkaanne kaksosilt”, portinvartija hymyili leveästi nuorelle parille.

”Mitä? Tarkoitatko, että luvassa on vielä lisää…” Zidane huudahti tuskastuneena. Hän ei olisi millään halunnut käydä läpi enää toista pitkästyttävää seremoniaa.

 

”Meijä täytyy seurat perinteit”, kääpiö totesi tylsällä äänellä.

”No, on aika meidän vastanaineiden tehdä pieni kierros, Dagger”, Zidane sanoi ja ojensi kättään prinsessalle, joka torjui sen.

”Muista, Zidane, että olemme naimisissa vain täällä ollessamme”, Garnet sanoi ja lähti kävelemään kaksosten luokse.

”Autuus on niin hetkellistä”, Zidane mutisi seuratessaan Garnetia.

Vivi ja Quina odottivat nuorta paria kaksosten luona. Heitä ei oltu päästetty seremoniasaliin, joten he olivat päättäneet palata kaupalle. Zidane kertoi tapahtumista lyhennetyn version muiden kuunnellessa.

”Zidane… Mitä meidän nyt pitäisi tehdä?” Vivi kysyi huolestuneena. Eihän hänellä ja Quinalla ollut edelleenkään mahdollisuutta päästä vuoristopolulle.

”Älä vain sano, että te kaksi aiotte pilata meidän kuherruskuukautemme!” Zidane huudahti leikkimielisesti.

 

”Mutta sinä et voida jättää meitä vain tänne!” Quina hämmästyi ymmärtämättä vitsailua.

”Älä huoli, minä keksin jotain. Mietitäänpä…” Zidane mutisi kuin itsekseen. Hän oli hetken hiljaa ja tuijotti eteensä. Sitten hänen ilmeensä kirkastui. Hän oli saanut loistavan idean. ”Miksi tekin ette menisi naimisiin?” hän kysyi virnuillen. Eihän Quinasta edes tiennyt, oliko tämä mies vai nainen, joten juoni voisi ihan hyvin onnistuakin.

 

”Mitä?!?” Vivi suorastaan huusi kauhuissaan. Hänhän oli vasta 9-vuotias.

”Miksipä ei? Dagger ja minä voimme sillä välin ilmoittaa kaikille avioliitostamme”, Zidane sanoi ja virnuili yhä leveämmin. Vivi ja Quina tuijottivat nuorukaista sanattomina, mutta nyökkäsivät sitten ja lähtivät tapaamaan isä Davidia.

 

***

 

Hetkeä myöhemmin Vivi ja Quina seisoivat veneen päällä aivan kuten Zidane ja Garnetkin olivat seisoneet. Isä David suoritti seremoniaa outo hymy kasvoillaan.

”Saakaa voema, jok kantaa teit yl vaikeuksie…” hän sanoi juhlallisesti. ”Ja viisaut seurat polkuu. Tulkoon taevaan siunaus näide miehe ja naise yll!”

Quina kääntyi katsomaan Viviä hymyillen. Hänen silmissään oli kyyneliä, kun hän tuijotti maagia.

”Minä… niin iloinen!” hän sanoi. Vivi mykistyi sanoista hetkeksi, mutta nyökkäsi sitten.

”Niin minäkin.” Vivin sanat kuullessaan Quina siirtyi lähemmäs maagia, jonka keltaisista silmistä oli luettavissa kauhunsekainen ilme. Samassa jostain kauempaa kantautui kova huuto.

”Varas!”

 

***

 

Zidane ja Garnet olivat kierrelleet hetken kaupungilla. Nyt he lähestyivät kaksoskääpiöitä ja päättivät puhua näille.

”Hei, me olemme ne vastanaineet, Zidane ja Dagger”, nuorukainen sanoi kääpiöille.

”Ralli-Hou! Onneline liitto! Sanctuaryl työ meette ny vai?” toinen kääpiöistä kysäisi.

”Juuri niin. Päästättekö nyt meidät tästä läpi?” Garnet sanoi hieman kärsimättömästi. Hänen sanojensa myötä kääpiöt väistivät ja poistuivat samantien syrjemmälle.

”Eiköhän lähdetä, kultaseni”, Zidane sanoi ja hymyili suorastaan valloittavasti. Valitettavasti hänen hymynsä ei saanut vastakaikua, sillä jostain kantautuvat huuto sai sekä hänen että prinsessan katseet kääntymään muualle.

”Varas!”

                      Seuraavassa hetkessä pieni, violettihiuksinen tyttö, jolla oli lyhyt, valkoinen sarvi otsassa, juoksi nuoren parin luokse. Tyttö pysähtyi ja kääntyi katsomaan taaksensa paniikinomaisesti.

”Mog, pidä kiirettä!” hän huusi. Sitten hän juoksi suoraan vuoristopolulle. Hetken päästä hänen perässään lensi pienenpieni moogle, jota seurasi kaksi vihaista kääpiötä.

”Kupo!” moogle kiljui peloissaan.

”Pyssäyttäkkää varas!” molemmat kääpiöt huusivat yhteen ääneen.

                      Garnet ja Zidane seurasivat tapahtumia ihmeissään. Kumpikin heistä oli hieman pyörällä päästään. Kaikki oli tapahtunut kovin nopeasti.

”Mistä oikein on kyse?” Garnet kysyi.

”En tiedä. Otetaan selvää”, Zidane sanoi ja paineli kääpiöiden perään. Garnet seurasi välittömästi hänen perässään. Kauas he eivät ehtineet juosta, sillä kääpiöt olivat pysähtyneet aivan vuoristopolun alkupäähän.

”Ne pääsvät karkkuun…” toinen kääpiöistä mutisi vihaisesti.

”Pahus!” toinen tuskasteli. ”Myö emme voe menn yhtää piemälle…”

”Asuuko joku tuolla?” Zidane kysyi ja viittasi vuoristopolulle.

”Tietekää ei! Se o kiellettyy!” ensin puhunut kääpiö huudahti.

”Hmph, ja nuo kaks varast o ain pöllimäs ruokoo!” toinen huudahti heti perään.

”Ai niinkö?” Zidane tivasi.

”Mut myö nappaamme ne ens kerrall”, kääpiöt totesivat jälleen kuin yhdestä suusta.

                      Quina ja Vivi saapuivat myös vuoristopolulle. Heidän seremoniansa oli päättynyt, ja nyt hekin olivat valmiita lähtemään matkalle.

”Ai, hei”, Garnet tervehti heitä.

”Tekin siis kävitte jo seremonian läpi?” Zidane kysyi huvittuneena. Hän ei ollut uskonut, että Vivi ja Quina todella tekisivät sen.

”Ni-iin”, Vivi nyökytteli jotenkin epävarmasti.

”Varas vei ruokaa ihan minun nenän edestä”, Quina totesi jokseenkin järkyttyneenä. He olivat Vivin kanssa saapuneet ravintolaan juuri parahiksi näkemään pikkutytön sieppaavan pari sämpylää ja pakenevan sitten paikalta.

”Okei, aika jatkaa eteenpäin”, Zidane sanoi ja viittasi jälleen kädellään kohti vuoristopolkua. Nelikko lähti laskeutumaan kuluneita portaita pitkin vuoren rinteestä alkavalle polulle.

                      Zidane johdatti uuden vaimonsa sekä Vivin ja Quinan  polulle. Itse polku oli tamppautunutta, kovaa maata, mutta siellä täällä sen reunoilla näkyi myös viheriöiviä puita ja pensaita. Hetken kuljettuaan he näkivät, että varas, joka oli häirinnyt kääpiöitä, roikkui henkseleistään heidän yläpuolellaan rinteessä. Hän oli ilmeisesti juossut kovaa katsomatta eteensä ja horjahtanut alas rinnettä. Onneksi hän oli jäänyt kiinni keltaisesta haalaristaan. Pikkuinen moogle lenteli hätäisesti tytön edessä.

”Hei”, Zidane tervehti hieman huvittuneena. Pikkutyttö violetteine hiuksineen ja sarvineen roikkumassa rinteessä oli hauska näky, vaikka sinänsä vaarallisessa tilanteessa ei olisi pitänyt olla mitään hauskaa.

”Kupopo!!!” moogle huusi kauhuissaan.

”Nopeasti Mog! Ennen kuin jäämme kiinni!” tyttö kiljui hätäisesti aivan kuin pieni moogle olisi voinut tehdä jotain hänen hyväkseen.

”Kupo!” Mog vastasi välittömästi.

”Mikä hätänä, Mog?” tyttö kysyi, ja hänen äänessään oli jo lievää pakokauhua.

”K- kupo!” kuului vastaus, eikä matkalaisilla ollut aavistustakaan, mitä moogle puhui tytölle.

                      Samassa moogle lensi pois tytön luota ja Zidane ystävineen päätti lähestyä tätä.

”Odota! Älä jätä minua tänne!” tyttö huusi paniikissa, eikä ilmeisesti huomannut matkalaisia. ”Pahus… Olen kiinni oksan pätkässä… oman luotetun moogleni pettämänä. Näinkö minä kohtaan loppuni? Mog, minä tulen kummittelemaan sinulle, jos kuolen tähän!” Raivotessaan tyttö huomasi jonkun katselevan häntä. Hän tuijotti takaisin ihmeissään ja sai viimein suunsa jälleen auki. ”Onko tuo hallusinaatio? Ihminen ilman sarvea? Ja hänellä on häntä? Huh? Apua! Älä syö minua! Minä maistun kamalalta!” tyttö alkoi kirkua Zidanelle.

”Kuulit mitä hän sanoi, Quina”, Zidane katsoi toveriaan, ja hänen oli vaikea pidätellä nauruaan.

”Minä ymmärtää… liian pahaa. Mutta se moogle, joka lensi pois. Sillä outo väri. Minä etsiä se ja syödä se”, Quina hymyili ja lähti juoksemaan siihen suuntaan, johon Mog oli lentänyt.

”Ei älä!” pikkutyttö huusi hänen peräänsä. Hän ryhtyi riuhtomaan itseään irti epätoivoisesti. Hetken kuluttua oksa antoi periksi, ja hän putosi suoraan Zidanen syliin.

”Sainpas!” nuorukainen naurahti.

”K- kiitos”, tyttö sanoi ja hymyili jo hieman Zidanen laskiessa hänet maahan.

”Oletko kunnossa?” Garnet kysyi.

”Jep”, tyttö vastasi reippaasti.

”Ethän satuttanut itseäsi?” Garnet varmisti vielä ja sai palkkioksi vihaisen mulkaisun.

”Minähän sanoin jo, että olen kunnossa. En ole lapsi niin kuin tuo sinisissä vaatteissa!” tyttö huudahti ja osoitti Viviä. Tämä näytti hyvin hämmentyneeltä ja epävarmalta.

”Mutta… et näytä kovin paljon minua vanhemmalta”, Vivi ihmetteli.

”Pilailetko?” tyttö huudahti. ”Minulla on sitä paitsi nimikin. Ja se nimi on Eiko! Eikö teidän pitäisi esittäytyä ennen kuin puhutte hienolle naiselle?” hän kysyi sitten ja mulkoili edessään seisovaa kolmikkoa.

”Sinähän esittelit itsesi ensin…” Vivi mutisi yhä epävarmana.

”Onko sinulla jokin ongelma?” Eiko kivahti välittömästi.

                      Laukaistakseen hankalaksi kääntyneen tilanteen Garnet kääntyi Eikon puoleen ja hymyili tälle niin ystävällisesti kuin saattoi, vaikka pikkutyttö ärsyttikin häntä suunnattomasti.

”Minä olen Dagger, ja tässä on Vivi”, hän esitteli itsensä ja pikkumaagin.

”Selvä. Entä sinä?” Eiko sanoi ja kääntyi puhumaan Zidanelle.

”Minäkö? Minä olen Zidane”, nuorukainen kertoi silmät nauraen. Tyttö oli oikeastaan aika huvittava ilmestys.

”Zidane. Ahaa”, Eiko totesi ja hiljeni sitten. Hän ei keksinyt enää muuta sanottavaa.

”No, neiti Eiko, kerrohan, miksi oikein varastit kylästä”, Zidane kehotti ystävällisesti.

”Minulla oli nälkä…” Eiko mutisi hieman häpeissään.

                      Zidane purskahti hervottomaan nauruun. ”Kuulostat ihan Quinalta!” hän naureskeli ja sai Vivin ja Garnetinkin hymyilemään. ”Meniköhän hän tosiaan sen mooglen perään?” hän pohti sitten vakavoituneena.

”Voi ei! Hän aikoo syödä Mogin!” Eiko kauhistui. Mog oli sentään hänen paras ystävänsä.

”En usko, että Quina voisi syödä mooglea”, Garnet rauhoitteli tyttöä. ”Asutko muuten jossain lähellä, Eiko?” hän kysyi sitten yrittäen saada tytön ajatukset muualle.

”Kyllä… Tämän polun päässä. Olen varma, että Mog meni kotiin”, Eiko totesi.

”Miksemme veisi Eikoa kotiin?” Garnet kääntyi Zidanen puoleen painottaen jokaista sanaansa. Hänestä pikkutyttöjen ei ollut hyvä vaellella ympäriinsä yksin.

”Kyllä, kyllä… Mitä tahansa rakkaalle vaimolleni”, Zidane virnuili suloisesti Garnetille, joka ei vastannut hymyyn.

”Oletteko te kaksi naimisissa?!” Eiko huudahti, ja jos oli tarkkana, hänen äänestään saattoi erottaa hitusen pettymystä.

”Jep, olemme vastanaineita”, Zidane yritti vastata, mutta hänen äänensä peittyi Garnetin kiivaan vastauksen alle.

”Ei, ei. Me olemme vain ystäviä!” prinsessa huudahti vähän turhankin innokkaasti.

                      Zidane roikotti hetken päätään surkeana, mutta sitten hän nosti katseensa ja puisteli päätään virnuillen. Silti hänen silmistään erotti selvästi pettyneen katseen. Ehkä hän oli toivonut liikoja Garnetin suhteen.

”No, ehkä se on parempi kuin ei mitään”, hän sanoi tekoreippaasti.

”Minäkin haluan olla ystäväsi!” Eiko sanoi innoissaan.

”Selvä sitten, lähdetäänpä uuden ystävämme kotiin!” nuorukainen huudahti ja sai ääneensä jälleen normaalin iloisen sävyn.

                      Eiko asettui kävelemään Zidanen vierellä jättäen Vivin ja Garnetin kulkemaan heidän perässään. Hän johdatti uudet ystävänsä polkua pitkin eteenpäin. Pian he kiipesivät puutikkaita pitkin hieman ylemmäs ja lähtivät kulkemaan hyvin kapeaa pientaretta pitkin. Heidän vasemmalla puolellaan näkyi valtavankokoinen puu. Se muistutti hieman Cleyraa, mutta ei kuitenkaan ollut samanlainen. Sen jättimäisten juurien ympärillä pyörteli usvaa, ja linnut näyttivät karttelevan sitä. Puussa oli jotain epämääräisen pelottavaa.

”Mikä tuo on? Onko se Sanctuary?” Zidane mutisi. Eiko ei kuitenkaan vastannut, vaan jatkoi reippaasti matkaansa, joten nuorukaisen ei auttanut muu kuin seurata.

                      Hetken päästä maa alkoi tärähdellä. Toverukset olivat vähällä kaatua. Maanjäristys yllätti heidät täysin - paitsi, ettei se ollut maanjäristys. Vain muutaman sekunnin kuluttua heidän edessään seisoivat valtavat jalat. Garnet kirkaisi silkasta kauhusta ja yllätyksestä, vuorilla liikkui jättiläinen.

”Mitä helvettiä?” Zidane huudahti ja vetäisi miekkansa esiin. Se näytti avuttoman pieneltä ainakin 15 jalan mittaista jättiä vastaan. Epätoivoisesti hän huitoi miekalla hirviön jalkoja, mutta se ei näyttänyt tuottavan tulosta. Jättiläinen alkoi heiluttaa puista ryhmysauvaansa, ja Zidane joutui perääntymään kauemmas, ettei olisi saanut kuolettavaa osumaa.

                      Eiko oli katsellut tapahtumia sivusta, mutta tönäisi viimein Zidanen syrjään. Hän kaivoi taskustaan pienen puuhuilun ja alkoi soittaa sitä. Silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Garnet, Zidane ja Vivi tunsivat ikään kuin haihtuvansa, mutta näkivät silti tapahtumat ympärillään. Maasta kohosi kivipylväs, jonka yläpuolella ulvoi komea susi. Suden lopetettua ulvontansa kivipylväs muuttui suureksi nyrkiksi, joka iski jättiläisen ilmaan. Sen täytyi lentää melko pitkälle, sillä minkäänlaista tärähdystä ei tuntunut. Hetken päästä niin susi kuin nyrkkikin olivat kadonneet, ja kolmikko tunsi jälleen olevan entisellään.

”Tuo iso hirviö näyttäytyy aina silloin tällöin… Yleensä minä vain juoksen karkuun”, Eiko totesi kuin vähätellen itseään.

”Mutta sinähän olet erittäin hyvä taistelija”, Zidane huomautti yhä ihmeissään äskeisistä tapahtumista.

”Kiitos”, Eiko sanoi hihittäen hölmösti.

                      Garnet oli seurannut sivusta keskustelua. Hän kävi juuri painia itsensä kanssa. Eiko oli selvästikin kutsunut eidolonin avuksi. Siitä ei ollut epäilystäkään. Garnet tiesi sen sisimmässään, ja hän paloi halusta saada tietää enemmän. Miten tuolla pikkutytöllä saattoi olla sama kyky kuin hänellä?

”Hei, kuinka osaat kutsua eidoloneja, Eiko?” hän lopulta antoi uteliaisuutensa voittaa.

”Minä luulin, että sinäkin osaat”, Eiko huomautti.

”No…” Garnet vaikeni tietämättä, mitä sanoa. Miten Eiko saattoi tietää hänen kyvyistään? Pystyikö toinen kutsuja vaistoamaan toisen kyvyt? Ja miksei hän sitten ollut huomannut Eikon kykyjä heti kättelyssä?

”Ei yleensä…” Zidane huomautti. ”Mutta oletko sinä aina osannut?”

”Tietenkin”, Eiko sanoi kuin se olisi ollut itsestäänselvyys, ja ehkä se olikin hänelle. ”Isoisäni ja muut tekivät sitä kaiken aikaa.”

”Mitä tarkoitat?” Garnet kysyi.

                      Eiko ei vastannut, vaan kehotti matkalaisia jatkamaan matkaansa eteenpäin. Pian polku haarautui kahdeksi. Vivi vilkuili uteliaana vasemmanpuoleista ja aikoikin mennä siihen suuntaan. Eiko kuitenkin esti hänen aikeensa.

”Hei, ei tuo vie minun kotiini!” hän kiljaisi. ”Se menee Iifapuulle!” Hän lähti juoksemaan oikeanpuoleista polkua pakottaen muut seuraamaan itseään. ”Tätä kautta pääsee minun kotiini!”

”Minä vain katselin vuoria”, Vivi mutisi juostessaan Eikon perässä.

”Iifapuu? Minä luulin, että sitä kutsuttiin Sanctuaryksi”, Zidane kummasteli. Hän oli aivan sekaisin nimitysten kanssa.

”Huh?” Eiko tuhahti. ”Kääpiöt kutsuvat sitä siten. Kaikki muut sanovat sitä Iifapuuksi”, hän selosti ja hiljensi samalla vauhtinsa kävelyksi.

”Iifapuu?” Garnet ihmetteli vielä.

”Mennään nyt!” Eiko sanoi kärsimättömästi. He olivat tulleet sillalle, joka vei syvässä uomassa virtaavan joen yli. Sillan jälkeen näkyi hiekka-aavikkoa, joka rajoittui syvänsiniseen mereen. Meren rannalla oli pieni, raunioitunut kaupunki.

 

 

LUKU VII

EIKON TARINA

 

Eiko johdatti uudet ystävänsä merenrantakaupunkiin.  Pieni kaupunki oli rakennettu lähes kokonaan ruskeasta kivestä. Se oli varmasti joskus ollut hyvin kaunis, mutta nyt se oli vain kasa raunioita, aivan kuin Burmeciakin. Zidanen mielessä kävikin, että mustat maagit olisivat hyökänneet myös Eikon kotiin. Tosin tyttö olisi luultavasti maininnut asiasta Vivin nähdessään, joten tuhoon täytyi olla jokin muu syy.

”Zidane”, Eiko sanoi nykien nuortamiestä hihansuusta, ”tämä on minun kotikaupunkini, Madain Sari.”

”Asut siis todellakin täällä? Rauniokasassa?” Zidane taivasteli. Samassa hän huomasi Garnetin järkyttyneen ilmeen. ”Dagger?” hän kysyi huolestuneena.

”Mitä täällä on tapahtunut? Paikkahan on raunioina”, Garnet suuntasi sanansa Eikolle vilkaisemattakaan Zidaneen.

                      Eiko johdatti toverukset syvemmälle kaupunkiin. Hyvin pian he saapuivat keskustaan, jossa oli pieni patsas. Heti heidän astuttuaan patsasaukealle joka puolelta ilmestyi moogleja. Niitä oli varmasti kymmenittäin.

”Kupo!” ne huusivat kaikki yhteen ääneen.

”Mocha! Moco! Chimomo!” Eiko kiljui iloisesti. ”Momatose! Morrison!” Tyttö näytti tunnistavan lähes kaikki mooglet ja luetteli innoissaan niiden nimiä. ”Missä on Mog?” hän kysyi lopulta. ”EI… Mog syötiin? MOG!” hän huusi paniikissa.

                      Ei mennyt varmasti puoltakaan minuuttia, kun Mog jo lensi paikalle jostain päin kaupunkia.

”Kupo! Kupo… Kupo?” se sanoi Eikolle huolestunut ilme silmissään.

”Ei, en minä ole vihainen. Mutta älä enää koskaan jätä minua yksin! Vannotko?” Eiko vastasi. Muut seurasivat ihmeissään keskustelua, josta saattoivat ymmärtää vain puolet.

”Kupo!”

”Kupo!”

”Kupo!” muut mooglet puuttuivat keskusteluun ja lentelivät Eikon ympärillä. Välittämättä pikkuotuksista tyttö kääntyi jälleen Zidanen puoleen.

”Zidane, seuraa minua!” hän komensi ja lähti aukealta jälleen kohti kaupungin reunaa.

                      Hieman ihmetellen nuorukainen seurasi perässä. Parin mutkan jälkeen he saapuivat vesiputoukselle. Putous syöksyi alas jonkinlaisen muurin päältä. Putouksen vierellä muurissa oli oviaukko, jota Zidane alkoikin heti vilkuilla uteliaana. Eiko sen sijaan kääntyi nyt puhumaan heitä seuranneille moogleille.

”Ryhtykääpä hommiin, pojat”, hän sanoi käskevällä äänellä.

”Kupo! Kyllä rouva!” yksi moogleista sanoi ja teki kunniaa niin hyvin kuin nyt moogle siihen pystyi.

”Mog, sinä pysyt täällä minun kanssani”, Eiko huomautti ennen kuin moogleista kaikkein pienin ehti seurata isompia lajitovereitaan.

”Kupo!” Mog tuhahti.

”No niin, tule nyt!” Eiko sanoi sovittelevasti. Mog tuijotti häntä hetken, mutta nyökkäsi sitten. Se alkoi pyöriä lujaa ilmassa ja kutistui kutistumistaan. Viimein se oli aivan pikkuruinen ja lensi Eikon paidan sisälle turvaan.

                      Zidane tuijotti silmät lautasen kokoisina tapahtumaa. Hän pudisteli päätään ja hieroi silmiään. Oliko hän nähnyt oikein?

”Katosiko tuo moogle juuri vaatteidesi alle?” hän varmisti.

”Jep, Mog on aina mukanani”, Eiko vastasi ylpeänä. Kuin todistaakseen Eikon sanat Mog ilmestyi Eikon paidan alta, alkoi pyöriä ja muuttui takaisin oikeankokoiseksi. Sitten se pyöri jälleen ja palasi tytön paidan alle.

                      Eiko istahti kivipaadelle ja kehotti Zidanea tulemaan istumaan hänen viereensä. Hän halusi tietää nuorukaisesta kaiken, aivan kaiken.

”Kerro lisää itsestäsi!” hän huudahti. ”Kerro!”

”Tietty”, Zidane sanoi virnistäen. ”Minä haluan myös tietää enemmän sinusta, Eiko.” Nuorukainen istahti pikkutytön viereen ja hymyili tälle ystävällisesti. ”Näin aluksi voisit kertoa siitä eidolonista…” hän aloitti. Eiko kuitenkin keskeytti hänet.

”Mistä olet kotoisin? Kuinka vanha olet? Mitä teet? Minne olet menossa?” tytöllä riitti kysymyksiä.

”Äläs nyt…” Zidane rauhoitteli häntä. ”Minä haluan tietää…”

”Minkälaisesta ruoasta pidät? Mistä eidoloneista pidät? Minkä tyyppisistä moogleista tykkäät? Entä millaisista tytöistä?” Eiko jatkoi. Zidane kohautti olkapäitään huokaisten. Tyttö ei selvästikään aikonut luovuttaa, ennen kuin olisi saanut kaikki kaipaamansa vastaukset.

                      Kului reilu tunti. Zidane vastaili Eikolle kärsivällisesti, vaikka hänen mieltään askarrutti enemmänkin paikalle saapuneen Garnetin synkkä ilme. Mikä tätä vaivasi?

”En ole koskaan tavannut ketään sinunlaistasi…” Eiko viimein huokasi ja lopetti kyselemisen.

”Dagger? Mikä hätänä?” Zidane kysyi prinsessalta välittämättä enää Eikosta. ”Näytät tylsistyneeltä…”

”Äh, ei mikään”, Garnet vastasi, vaikka hänen ilmeensä kertoi aivan muuta.

”Onko sinulla kuumetta?” Zidane tiedusteli, kun ei parempaakaan syytä keksinyt Garnetin synkälle olomuodolle.

”Pyh”, Garnet tuhahti ja katsoi muualle.

                      Zidane oli hetken hiljaa ja vain tuijotti prinsessaa. Hän ei voinut ymmärtää tämän käytöstä. Sitten hänen katseensa kuitenkin kirkastui äkkiä.

”Sinähän olet ihan kunnossa”, hän totesi. ”Oletko kenties mustasukkainen?”

”Miksi minun muka pitäisi olla mustasukkainen?” Garnet kysyi hyytävästi.

”Oletteko sinä ja Dagger todellakin vain ystäviä?” Eiko puuttui keskusteluun huolestuneesti. ”Näyttäisi siltä… että te kaksi… olisitte jotain enemmän…” hän sanoi masentuneesti.

”No…” Zidane sanoi ja jäi sitten miettimään. ”Me todellakin olemme enemmän kuin ystäviä.”

”Joten, mitä te sitten olette?” Eiko tivasi kädet puuskassa.

”Joukkue”, Zidane vastasi, ja sai jopa Garnetin kääntymään katsomaan häntä ihmeissään.

”Joukkue?” Eiko kummasteli. Hän oli odottanut hieman toisenlaista vastausta.

”Niin, Vivi on myös osa joukkuetta…” Zidane sanoi. ”Minne hän muuten meni?”

                      Kumpikaan nuorista naisista ei kuitenkaan ehtinyt vastata Zidanen kysymykseen, sillä Mog pöllähti yhtäkkiä ulos Eikon paidan alta. Näky sai Garnetin vetämään syvää henkeä.

”Samalla lailla kuin minä ja mooglet? Sitäkö tarkoitat?” Eiko varmisteli vielä.

”Jotakin sinne päin”, Zidane myönsi.

                      Hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Sitten paikalle pyyhälsikin jo Mochaksi kutsuttu moogle. Se lennähti Eikon eteen ja jäi roikkumaan ilmaan.

”Kaikki puhdasta! Kupo!” se sanoi.

”Kiitos Mocha! Tulen pian sinne”, Eiko vastasi ja soi mooglelle ystävällisen hymyn. Mog alkoi pyöriä ja hävisi sitten takaisin tytön paidan sisälle. ”Minä menen nyt kokkaamaan. Teidän täytyy tulla luokseni syömään myöhemmin!” tyttönen osoitti sanansa Zidanelle. Sitten hän jo juoksi pois Mocha kintereillään.

”On edelleen paljon asioita, joita haluan kysyä häneltä”, Zidane sanoi Garnetille. ”Minusta meidän pitäisi hyväksyä hänen kutsunsa.”

”Selvä”, Garnet mutisi.

                      Samassa Eiko juoksi vielä takaisin ja hymyili Zidanelle leveästi. Hän huomautti, että kutsuisi uusia ystäviään, kun ruoka olisi valmista.

”Älkää menkö liian kauas”, hän sanoi ja poistui jälleen.

 

***

Vivi oli vaeltanut yksin Madain Sarin syrjäiseen kolkkaan. Hän nojasi käsiään kiviseen kaiteeseen alapuolellaan meri. Hän kuuli, kuinka aallot löivät rantaan. Niiden ääni toi hieman rauhallisuutta hänen levottomaan mieleensä. Hän tuijotti eteensä katsellen sinistä taivasta ja vielä sinisempää merta eikä lainkaan huomannut ylitseen lentävää mooglea.

Herra 288 sanoi, että minä ymmärrän, mitä tarkoittaa elää ja kuolla… pikkuinen pohdiskeli. Mutta se johtuu vain siitä, että minusta pysähtyminen ja kuoleminen ovat eri asioita. Minä en oikeastaan ymmärrä, mitä tarkoittaa elää ja kuolla… Mistä me tulemme? Ja palaammeko takaisin sinne, kun kuolemme? Pienen maagin mieli oli täynnä elämän suuria kysymyksiä. Jos elämän merkitys on siinä… mistähän minä tulin? Minne minä päädyn, kun kuolen…?

                      Vivi tunsi väristyksien kulkevan pienen ruumiinsa halki. Häntä pelotti. Hänellä ei ollut sen enempää vastauksia kuin muillakaan. Ainoa keino saada vastauksia oli kuolla, mutta kuolema itsessään oli jo pelottava. Entä jos sen jälkeen ei olisi yhtään mitään? Pelkkä tyhjyys… Jos hän vain lakkaisi olemasta, niin mitä sitten. Vivi ei halunnut lakata olemasta.

”Miksi minä tärisen? Mikä oikein on tämä tunne?” hän kysyi itseltään ääneen tuntiessaan jälleen uuden väristyksen kehossaan.

 

***

Eiko seisoskeli keittiössään. Siellä ei ollut kattoa lainkaan. Se oli sortunut kymmenisen vuotta sitten, kun Madain Sari oli tuhoutunut. Eiko ei kuitenkaan muistanut tuosta ajasta mitään. Miten hän olisi voinutkaan? Hänhän oli vasta kuusivuotias, kuten hänen paras ystävänsä Mogkin. Vain harvoja Madain Sarin asukkaita oli jäänyt henkiin tuona tuhon päivänä, tai niin hänen isoisänsä oli kertonut hänelle. Monia perheitä oli myös kadonnut jäljettömiin. Eikon isosedän vaimo ja kuusivuotias tytär olivat olleet tuolloin merellä, eikä heitä ollut sen jälkeen näkynytkään. Isosetä oli kuollut suruun vain puoli vuotta myöhemmin, eikä Eiko ollut tuntenut häntä koskaan.

                      Eikon kodistakaan ei ollut paljon jäljellä. Olohuone oli säilynyt jotakuinkin ennallaan, samoin alemmassa kerroksessa oleva makuuhuone, mutta muut huoneet olivat sortuneet kokonaan. Keittiö oli muuten ehjä, mutta katto ja osia seinistä puuttui. Eiko asutti taloaan nykyisin yksin mooglejen kanssa. Itse asiassa hän oli ainut ihminen koko kaupungissa. Hänen äitinsä oli kuollut synnytykseen, ja isä kadonnut salaperäisesti myöhemmin. Hän oli elänyt monta vuotta kahden isoisänsä kanssa katsellen asukkaiden vähentymistä vuosi vuodelta. Lopulta hän ja isoisä olivat olleet ainoat asukkaat, mutta isoisä oli ollut vanha. Hän oli nukkunut pois eräänä yönä ja jättänyt Eikon yksin. Viimeinen asia, jonka isoisä oli Eikolle sanonut, oli ollut käsky pysyä kaupungissa, kunnes tyttö täyttäisi 16 vuotta.

                      Eikon muistelut katkesivat, kun joukkio moogleja lensi hänen luokseen ja alkoi yhteen ääneen selittää, mitä ne olivat tehneet.

”Kiitos siivoamisesta, pojat! Teitte hyvää työtä”, Eiko kiitteli hymyillen. ”Talon siivoaminen on  tärkeää, jotta voin tehdä vaikutuksen sankariini, Zidaneen. Mutta vasta nyt alkaa todellinen haaste. Luulen, etteivät Zidane ja Dagger tapaile vielä. Dagger on liian hidas pysyäkseen Zidanen perässä. Ja sehän tarkoittaa, että minulla on paljon aikaa päästä heidän väliinsä! Aion tehdä paljon herkullista ruokaa ja näyttää Zidanelle, että olen kunnon pesänrakentaja!” tyttö selitti moogleille suunnitelmaansa. Nämä nyökyttelivät hänelle hieman epävarmasti.

”Se voisi toimia, jos tekisit hyvää ruokaa”, Mocha sanoi varovaisesti. Ei se halunnut loukata Eikon tunteita, mutta tyttö ei ollut kovinkaan hyvä kokki.

”Mutta Eiko mokailee paljon, kun laittaa ruokaa”, Momatoseksi kutsuttu moogle puuttui puheeseen. ”Eikä meillä ole kovin paljon ruokaa varastossa tällä hetkellä…”

                      Mooglejen hämmästykseksi Eiko ei näyttänyt vihaiselta, vaikka hänen ruuanlaittotaitojaan oli juuri arvosteltu. Tytön silmissä leiskui pikemminkin toivonkipinä.

”Minä tiedän”, hän sanoi. ”Siksi haluankin teidän auttavan minua!”

”EIKÄ!” Mocha suorastaan huusi.

”Kupopo…” mutisi Chimono, joka oli tähän asti ollut hiljaa.

”Kupo… Minä olen uninen…” Momatose yritti tekosyyn avulla livahtaa suorittamasta velvollisuuksiaan.

”Te kaikki autatte minua”, Eiko sanoi uhkaavasti ja mulkoili moogleja kädet puuskassa. ”Aion tehdä erikoistani, kivikouran perunamuhennosta.”

”Kupo… Juu, se on herkullista!” Momatose totesi.

”Mutta viimeksi kun teit sitä, se maistui niin pahalle, että tuntosarveni tupsu oli lähteä irti…” Mocha muistutti.

”Vain muhennosta?” Chimono ihmetteli.

”Ehkä tarvitsemme myös toisen ruokalajin”, Eiko myönsi. ”Onko teillä ideoita?”

”Kupo. Miten olisi kala?” Chimono ehdotti. ”Tuore kala on herkullista grillattuna.”

                      Eiko näytti miettivän hetken. Tuore kala grillattuna kuulosti kieltämättä hyvältä, ainakin jos hänen onnistuisi tehdä se kunnolla.

”Kuulostaa hyvältä”, hän sanoi viimein. ”Selvä, päivän menu on kivikouran perunamuhennosta ja grillattua kalaa! Jonkun pitäisi siis kalastaa… Chimono, sinä voisit tehdä sen!”

”Kupo!” moogle vastasi ja lensi etsimään onkea.

”Kukahan kaivaisi perunat maasta?” Eiko puhui itselleen ja mietti ympärillään lenteleviä moogleja. ”Mene sinä, Mocha!” hän päätti. Mocha nyökkäsi ja lensi pois katottomasta keittiöstä. Perunat oli istutettu aivan kaupungin laidalle.

”Momatose”, Eiko sanoi jäljelle jääneelle mooglelle, ”sinä saat auttaa minua keittiössä”.

                      Momatose jäi lentelemään ympäriinsä keittiössä. Eiko sen sijaan tuijotti taivaalle, joka näkyi varsin hyvin keittiöön. Hänen sisimmässään läikkyi toivo. Kaupunkiin oli saapunut ihmisiä. Vaikka näillä ei ollutkaan samanlaista sarvea kuin hänellä ja kaupungin entisillä asukkailla, nämä olivat selvästi ihmisiä. Hänen ei tarvinnut olla enää yksin. Hänen täytyi vain saada edes yksi ihmisistä jäämään. Eniten hän toivoi, että se yksi olisi Zidane.

Ukki… hän rukoili äänettömästi isoisäänsä. Minä en halua olla enää yksin… Auta minua onnistumaan tässä…

 

***

Garnet käveli lähelle porttia, josta he olivat aiemmin saapuneet kaupunkiin. Hän mietti Eikon sanoja. Eiko oli kertonut Zidanelle, että tämä kaupunki oli itse asiassa Kutsujien kylä. Prinsessa oli kuullut tämän, kun hän oli osunut paikalle juuri sopivasti kesken Eikon ja Zidanen keskustelun. Hänen oli ollut pakko jäädä kuuntelemaan, vaikka se ei ollutkaan kovin kohteliasta.

Kutsujien kylä… hän pohdiskeli. Olen lukenut siitä kerran vanhasta kirjasta. Kutsujat olivat heimo, joilla oli voima kutsua eidoloneja… Eidolonit…  Garnetin ajatukset kääntyivät häneen itseensä. Tieto siitä, että minulla oli eidoloneja sisälläni, ei tuonut minulle ollenkaan iloa. Äiti vangitsi minut… ja käytti minulta varastamiaan eidoloneja sodan välikappaleina. Garnetin mieltä painoi selvästikin raskas suru. Miten äiti saattoi toimia niin julmasti ja välinpitämättömästi? Luulen, että olisin tappanut eidolonini, jos olisin tiennyt Kujan käyttävän niitä sotaan… Mutta nyt kun ne ovat poissa… minusta tuntuu kuin olisin menettänyt osan itsestäni.

                      Garnet tuijotti rauniokaupunkia ympärillään. Hän ei ymmärtänyt, miksi oli alkanut miettiä tätä kaikkea juuri nyt. Miksei aikaisemmin? Tai kenties myöhemmin? Hänellä ja Zidanella oli tärkeä tehtävä suoritettavanaan. Heidän täytyi estää hänen äitinsä ja Kujan aikeet, mutta nyt he vain istuivat raunioituneessa kaupungissa tuhlaamassa aikaa. Hänen pitäisi miettiä keinoja äitinsä estämiseen, eikä pohtia omia ongelmiaan. Hän kuitenkin tunsi pakottavaa tarvetta ajatella itseään ja eidoloneja juuri nyt.

Sen täytyy johtua tästä paikasta… hän ajatteli. Jotenkin tämä kaupunki tuntuu niin tutulta…

 

***

Zidane oli jäänyt istumaan kivipaadelle Eikon ja Garnetin poistuttua. Hän kääntyi katsomaan muuria, joka oli aivan lähellä. Ehkä hän voisi mennä oviaukosta sisään ja tutkia, mitä muurin takana oikein oli. Hän nousi ja käveli oviaukolle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt edes kurkistaa sisään, kun vihainen moogle lennähti hänen eteensä. Nuorukainen tunnisti mooglen Mocoksi.

”Tämä on kielletty alue!” Moco huudahti.

”Kielletty?” Zidane ihmetteli. Hän oli juuri huomannut Quinan kävelevän muurin harjalla. Miten Quina oli muka päässyt sinne, jos alue oli kielletty? ”Mitä tuo sitten tarkoittaa?” hän kysyi ja osoitti Quinaa.

”Kupo!?” Moco huudahti ja katsoi muurille. Sen pienet silmät levisivät järkytyksestä.

                      Mooglen huudahdus sai Quinan katsomaan alas. Hänen kasvoilleen levisi iloinen hymy, kun hän näki Zidanen.

”Zidane, tämä paikka olla vain kiviä ja hiekkaa”, hän sanoi. ”Olen syönyt tähtihiekkaa kerran, mutta tämä hiekka ei ruokaa.” Quina hyppäsi rohkeasti alas muurilta ja laskeutui tömähtäen Zidanen taakse. Nuorukainen kääntyi hämmästyneenä ympäri ja tuijotti Quinaa.

”Vesi näyttää puhtaalta”, Quina totesi ja hyppäsi jokeen, johon vesiputous laski.

”Ö-ö-ö-ö äääh…” Moco änkytti järkyttyneenä. Se oli epäonnistunut vartiointi tehtävässään.

”Älä ota sitä noin raskaasti”, Zidane lohdutti. ”Hän on erikoistapaus”, hän huomautti tarkoittaen Quinaa, jota ei enää näkynyt. Tämä oli luultavasti kellunut virran mukana näkymättömiin.

                      Moco ei vastannut, vaan tuijotti eteensä yhä järkyttyneenä. Zidane päätti jättää mooglen yksin pohtimaan tapahtunutta. Hän lähti vaeltelemaan kaupungissa. Jokea seuraten hän päätyi samaan paikkaan, jossa Vivi seisoskeli katsellen yhä merelle ja kuunnellen sen kohinaa.

”Vivi?” Zidane hämmästyi maagin synkkää ilmettä. ”Mitä nyt? Onko jokin hätänä?”

”Ei mikään… Minä vain ajattelin”, maagi vastasi.

”Yritä olla ajattelematta liikaa”, Zidane neuvoi. ”Lepäisit vähän.”

”Selvä… Kiitos, Zidane”, Vivi totesi, mutta ei näyttänyt yhtään pirteämmältä.

                      Nuorukainen kohautti olkapäitään ja vilkaisi ympärilleen. Hän huomasi läheisen talon oven olevan auki. Ehkä hän voisikin tutkia sitä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sisälle taloon, kun Morrisoniksi nimitetty moogle lennähti hänen eteensä. Hän alkoi vähitellen tuntea jo lievää ärtymystä moogleja kohtaan. Eivätkö ne antaneet hänelle hetken rauhaa?

”Kupo! Odota hetki!” Morrison sanoi ja lensi sisälle taloon. Zidane jäi kärsimättömänä seisomaan ovelle. Hetken päästä moogle palasi.

”Kiitos, että odotit. Neiti Eiko sanoo, että ruoka on pian valmista”, moogle kertoi.

                      Zidane mittaili taloa silmillään. Se oli melko pieni ja osittain romahtanut kasaan. Täällä siis Eiko asui. Koti ei ollut kovin hääppöinen.

”Vien sinut eidolonmuurille odotellessa. Seuraa minua”, Morrison keskeytti Zidanen ajatukset ja johdatti tämän takaisin muurille, jolta nuorukainen oli aiemmin tullutkin. Vivi jäi nojailemaan kaiteeseen yksinään.

 

***

Eiko oli nostanut kattilan liedelle ja tuijotti nyt sitä mietteliäänä. Hänellä olisi vaativa urakka edessään, eikä hän halunnut minkään menevän pieleen.

”Kuinka monelle ihmiselle minun pitää laittaa ruokaa?” hän pohti ääneen. ”Täällä on minä ja Zidane… ja se hiljainen poika, Vivi… Minun varmaan pitää kokata myös Daggerille”, Eiko irvisti. ”Sitten olette vielä te”, hän sanoi moogleille. ”Mog, Moco, Mocha, Chimono, Momatose ja Morrison! Laittaisitko vettä kaikille listalla oleville henkilöille?” hän sanoi Momatoselle. ”Minä haen ainekset.”

                      Momatose lennähti hakemaan kattilan, mutta jäi sitten paikalleen ihmeissään. Hän ei ollut varma, kuinka monta syöjiä olikaan.

”Kupo!” hän huudahti Eikolle. ”Kuinka monelle minun pitääkään hakea vettä, kupo?” Kun Eiko ei vastannut, moogle alkoi laskea itse. Lopulta se hymyili tyytyväisenä. ”Seitsemän syöjää, kupo!” Sitten se lensi hakemaan vettä.

                      Eiko keräili muhennokseen tarvittavia aineita keittiöstä. Mocha oli tuonut jo perunat hänelle, mutta muut aineet piti etsiä kaapeista. Hän alkoi laulaa, jotta työnteko sujuisi paremmin.

”Peruna, peruna, kurpitsapommi, paljon, paljon pähkinää”,  hän lauloi hassua lauluaan yhä uudestaan, kunnes kaikki ainesosat olivat kasassa keittiön pöydällä. Hän penkoi vielä yhtä kaappiaan, ja hänen käteensä osui oglop, jonka hän oli viikko sitten pyydystänyt vuoristopolulta.

”Pitäisikö tämäkin laittaa muhennokseen?” hän mietti. Juuri paikalle palannut Momatose katsoi häneen. Sillä ei ollut aavistustakaan, mistä Eiko puhui, mutta se vastasi ”kyllä” varmuuden vuoksi.

”Kiitos”, Eiko sanoi. ”Aloitetaanpa sitten.”

                      Eiko jatkoi jälleen lauluaan, ja pian Momatosekin yhtyi siihen pienellä äänellään.

”Laita vesi tulelle.  Kunnon tujaus suolaa. Peruna, peruna, kurpitsapommi. Toinen tujaus suolaa! Paljon, paljon pähkinää ja mausteeksi ogloppi.”

”Nyt nappasi!” Chimono huusi alemmasta kerroksesta naama punaisena. Eiko ryntäsi mooglen luokse.

”Oletko kunnossa?” hän kysyi nähdessään mooglen naaman ja irvistyksen.

”Se… on… painava… kupo!” Chimono sanoi huohottaen.

”Huolehdi ruuasta, Momatose!” Eiko huudahti ja meni auttamaan Chimonoa. Hänkin tarttui onkeen. ”Se on todella iso. Vedetään kolmosella”, Eiko huomautti. ”Yksi, kaksi… KOLME!”

                      Eiko ja Chimono vetivät voimiensa takaa. Ensin vaikutti siltä, että siima katkeaisi ennen kuin kala nousisi vedestä, mutta sitten se löyseni, ja jotain valtavaa lensi ylös.

”Aaaaah”, Eiko huusi. Otus ei ollut ainakaan kala.

 

***

Morrison johdatti Zidanen muurille, jota Moco edelleen vartioi. Moco näytti saaneen vihdoinkin itsensä kasattua.

”Tuo moogle on Moco”, Morrison esitteli, vaikka Zidane jo tiesikin mooglen nimen. ”Moco on ollut erittäin ylpeä saadessaan vartioida eidolonmuuria. Eikon päätös näyttää muuri vieraalle varmasti masentaa hänet. Mutta me mooglet rakastamme Eikoa, joten Moco ymmärtää varmasti ajan kanssa”, moogle kertoi nuorukaiselle.

”Miksi muuri vaatii suojelua?” Zidane kysäisi.

”Eikon kutsujien heimo on suojellut sitä vuosisatoja”, Morrison sanoi vastaamatta varsinaisesti kysymykseen.

”Kutsujien heimo?” Zidane toisti. ”Minä käyn hakemassa Daggerin. Hän osaa kutsua eidoloneja.”

                      Zidanella meni hetki ennen kuin hän löysi Garnetin kaupungista. Viimeiseksi hän olisi odottanut tämän palaavan kaupungin porteille. Siellä tyttö kuitenkin istui yksinään.

”Hei, Dagger!” nuorukainen huudahti ja sai tytön nostamaan katseensa maasta. ”Tule mukaani. Minä näytän sinulle jotain kutsumismagia-juttuja!”

”Kutsumismagia?” Garnet kysyi.

”Niin. Sitä sanotaan eidolonmuuriksi!” Zidane kertoi ja näytti innostuneelta. Garnetkin kiinnostui nyt nuorukaisen sanoista ja nousi seisomaan. Yhdessä he palasivat muurille.

”Olkaa hyvät ja käykää sisään”, Morrison sanoi. Mocoa ei näkynyt missään. Se oli kai loukkaantunut, kun vieraat päästettiin muurille.

                      Zidane ja Garnet astelivat muurin sisäpuolelle Morrisonin perässä. Paikka oli suuri ja ympyränmuotoinen. Keskellä huonetta oli tasanne, jonka päällä paloi melko suuri suitsukeastia. Astiasta levisi rauhoittava tuoksu koko huoneeseen. Huoneen reunoilla oli pylväitä, joiden takana muuri kiersi. Huoneen tunnelma oli jollain tavalla pyhä. Se vaati hiljaisuutta. Huutaminen olisi ollut pyhäinhäväistys tässä tilassa.

”Eidolonmuuri on kuvakokoelma”, Morrison kertoi hiljaisella äänellä. ”Kutsujien heimo maalasi muuriin kaikkien löytämiensä eidolonien kuvat.”

”Kaikki nämä eidolonit ovat olemassa?” Garnet kysyi ja tuijotti monia kuvia muurissa.

”Kupo”, vastasi Morrison nyökäten. ”Tämä muuri on kutsujien pyhä paikka.”

                      Garnet nyökkäsi mooglelle ja lähti kiertelemään huoneessa. Hän pysähtyi muurin eteen ja jäi tuijottamaan yhtä kuvista. Hänen mielensä valtasi outo tuttuuden tunne. Aivan kuin hän olisi ollut täällä aiemminkin.

”Neiti Eiko tulee tänne joka päivä rukoilemaan ja polttamaan suitsuketta esi-isiensä kunniaksi”, Morrison kertoi vielä.

                      Vaikutti siltä, ettei Garnet enää kuullut mooglen sanoja. Hän oli uppoutunut kuvien maailmaan. Oli hän toki nähnyt eidolonien kuvia joskus kirjoissa, mutta nämä kuvat olivat jotenkin yksityiskohtaisempia. Näissä kuvissa tuntui asuvan osa eidolonien hengestä. Ehkä niin olikin.

”Mikä tämä on..?” hän pohti. ”Sen täytyy olla Atomos”, hän vastasi sitten itselleen. ”Ja tuo on Bahamut…” Garnet tunsi pakottavaa tarvetta polvistua mahtavien olentojen kuvien edessä. Hän laskeutui hitaasti polvilleen. Zidane ryntäsi heti hänen luokseen.

”Dagger, mikä hätänä?” nuorukainen huolestui.

”Minä…” Garnet ei saanut sanoja suustaan.

”Sinä saat eidolonisi takaisin”, Zidane yritti lohduttaa tyttöä, vaikka ei ollutkaan ihan varma, mistä oli kysymys.

”Minä haluan katsella seinämaalauksia vielä hieman pidempään”, Garnet sanoi nuorukaiselle ja hymyili pienesti. Zidane ymmärsi vihjeen ja päätti jättää tytön muurille yksin.

 

***

Eiko ja Chimono seisoivat tuijottamassa Quinaa, jonka suussa yhä roikkui siima. Quina nykäisi lopulta siiman ja koukun suustaan ja näytti mutustelevan jotain.

”Sinä käyttää hyvää syöttiä”, hän totesi ja hymyili.

”Kalpea… Valkoiset hiukset… oudot vaatteet”, Eiko luetteli tuijottaessaan Quinaa. ”Zidane kertoi sinusta! Sinä olet Kuja!”

”Zidane etsiä miestä nimeltä Kuja”, Quina sanoi tyrmistyneenä. ”Minä olla Quina.”

”Ai… Sinä jahtasi Mogia Conde Petien vuoristopolulla!” Eiko huudahti, eikä näyttänyt yhtään iloiselta. ”Minä olen Eiko”, hän kuitenkin esitteli itsensä. Sitten hän kuiskasi Mogille, joka oli hänen paitansa sisällä, ettei tämän pitäisi tulla esiin, kun Quina olisi lähettyvillä.

”Tuoksuu hyvälle”, Quina totesi ja juoksi portaat ylös keittiöön. Eiko juoksi hänen perässään paniikissa. Tuo tyyppihän voisi tyhjentää koko keittiön.

”Älä syö mitään!” tyttö huusi.

”Hella ei olla tarpeeksi lämmin”, Quina sanoi.

”Sinä osaat kokata?” Eiko totesi ja alkoi pitää Quinasta hieman enemmän.

”Minun kohtaloni olla jatkaa suursyömärien tiellä”, tämä vastasi virnistäen.

Tämän täytyy olla pyytämääni apua… Tämän täytyy tulla ’yläpuolelta’… Eiko ajatteli ja päätti pyytää Quinaa neuvomaan häntä.

                      Quina kierteli keittiössä ja pysähtyi lieden eteen. Hän tuijotti sillä porisevaa kattilaa hyvin pitkään ja mietti. Tämä oli hänen alaansa. Tämän hän osasi.

”Hmmm… Minä tietää, kuinka monta ihmistä asuu tässä kylässä”, hän sanoi. ”Zidanen ryhmä, mooglet ja sinä. Se tekee yhteensä 11, mutta sinä olet tekemässä ruokaa vain seitsemälle.” Quina moitti Eikoa. ”Se on liian vähän. Minulle ei riittää! Tämä kuumuus riittää vain yhdeksän ihmisen ruokien tekoon. Ei ole mahdollista tehdä tarpeeksi ruokaa!”

”EIKÄ!” Eiko huudahti pettyneenä. Kaikki menisi nyt pieleen.

”Minä opettaa hyvin tärkeä asia kokkaamisessa”, Quina sanoi. ”Aina tee enemmän ruokaa kuin tarvitsee. Enemmän ihmisiä voi ilmaantua. Ehkä vieraasi on hyvin nälkäinen. Ei ole tarpeeksi ruokaa minulle. Minä ei kokata, jos minä ei syö.”

                      Quina hyppäsi keittiöstä alempaan kerrokseen, jossa Chimono oli aiemmin kalastanut. Moogle lenteli siellä yhä edestakaisin.

”Me napata lisää kalaa”, Quina sanoi ja komensi Chimonon onkimaan. Eiko näytti jälleen tyytyväiseltä. Ehkä kalaa tulisi riittävästi, jotta ruokaa olisi kaikille.

 

***

Jätettyään Garnetin eidolonmuurille Zidane harhaili pitkin Madain Saria. Hän ei voinut olla miettimättä, mitä kaupungille oli tapahtunut. Mikä sai kiviset rakennukset romahtamaan kasaan tällä tavalla, maanjäristyskö? Zidane ei muistanut, että olisi koskaan kuullut, että Gaialla olisi ollut maanjäristyksiä. Toisaalta hän ei ollut koskaan aiemmin käynyt Ulkomantereella.

                      Viimein nuorukainen päätti yrittää päästä uudelleen Eikon kotiin. Ehkä tyttö voisi kertoa hänelle kaupungin tarinan, mikäli tämä edes päästäisi hänet sisään. Juuri kun hän oli astumassa sisään, Mog lennähti hänen eteensä ja tervehti häntä.

”Kupopo!” se sanoi ja päästi hänet sitten kulkemaan.

                      Zidane astui huoneeseen, jonka yhtä seinää peitti kirjahylly täynnä vanhoja kirjoja. Keskellä huonetta oli valmiiksi katettu pöytä. Eiko asteli huoneeseen keittiöstä ja kehotti nuorukaista istumaan. Sitten hän lähetti yhden mooglen hakemaan muut syömään. Vivi ilmestyi paikalle ensimmäisenä.

”Tämä ruoka tule syödyksi nopeasti”, Zidane huomautti Eikolle.

”Tein sen kaiken sinua varten”, Eiko sanoi ja väläytti valkoisen hymynsä. Samassa Garnetkin käveli sisälle, ja Eiko kehotti tätäkin istumaan. Tosin hän ei sanonut sitä yhtä kohteliaasti, kuin oli sanonut Zidanelle.

”Eiköhän syödä!” Zidane huudahti ja tarttui lähimpään kulhoon.

                      Kaikki ottivat ruokaa ja alkoivat syödä. Quinan avustuksella Eiko oli onnistunut valmistamaan oikein herkullisen aterian. Luultavasti se oli paras ateria, minkä hän oli koskaan tehnyt.

”No, miltä maistuu?” Eiko kysäisi.

”Tämä muhennos on hyvää”, Zidane vastasi. ”Ja kalakin on hyvää. Voisinko muuten saada vähän lisää?” hän kysyi. Kun Eiko oli ojentanut hänellä kalaa, hän kääntyi jälleen puhumaan tytölle. ”Hei Eiko, missä kaikki muut kutsujat ovat? Piileskelevätkö he jossain? Maan alla kenties?”

”Maan alla? Heh”, Eiko naurahti. ”Kyllä he ovat kaikki maan alla, nukkumassa ikuista unta.”

”Mitä?” Zidane ei voinut uskoa korviaan.

”Olen viimeinen eloonjäänyt heimostani. Olen ollut täällä mooglejen kanssa siitä asti, kun isoisäni kuoli viime vuonna”, Eiko kertoi eikä näyttänyt enää kovin iloiselta.

                      Garnet kääntyi katsomaan pikkutyttöä. Hän ei ollut pitänyt tästä yhtään, mutta nyt hän ei voinut olla tuntematta myötätuntoa tätä kohtaan. Tyttöhän oli aivan yksin. Sen täytyi olla todella kamalaa.

”Olen pahoilla…” Garnet kuiskasi.

”Älä ole huolissasi”, Eiko sanoi. ”Olen erittäin onnellinen täällä!”

”Kupo!” Mog huomautti väliin. Senkin silmistä paistoi myötätunto.

”Kymmenen vuotta sitten, eli neljä vuotta ennen minun syntymääni, luonnonkatastrofi tuhosi kylän”, Eiko kertoi. ”Jokainen selvinnyt kärsi suuria menetyksiä. Mutta äiti ja isä rakastuivat ja saivat perheen. Tosin en muista miltä he näyttivät, sillä he kuolivat, kun olin ihan pieni.”

”Ymmärrän…” Zidane sanoi, kun ei keksinyt muutakaan. Hän tiesi, miltä tuntui elää ilman vanhempiaan, tuntematta heitä todella koskaan.

”Olen kuin kaunis sankaritar myrkyssä, vai mitä luulet?” Eiko kysyi yhtäkkiä. Zidane tuijotti tyttöä sanattomana. Mitä tämä oikein tarkoitti?

”Tiedäthän sinä, miksi minä olen tässä kylässä?” Eiko sanoi Zidanelle. ”Olen ollut täällä tavatakseni sinut, Zidane, minun kaunis kiiltotähteni…”

                      Zidane tunsi itsensä vaivautuneeksi. Eiko oli varsin suorapuheinen, hieman samanlainen kuin hän itsekin. Kuitenkaan hän ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Mitä ihastuneelle pikkutytölle pitää sanoa, ettei loukkaa tämän tunteita?

”Aaahhhh!” Vivi kiljui yhtäkkiä ja laukaisi tilanteen.

”Mitä nyt?” Eiko huudahti vihaisesti. ”Älä keskeytä minua!”

”Täällä on jotakin, millä on tuntosarvet!” Vivi kauhisteli ja nosti lusikkansa kaikkien nähtäväksi.

”Oglop?” Zidanekin ihmetteli. Hänelle ei tulisi mieleenkään syödä oglopeja, varsinkaan sen jälkeen, kun hän oli tavannut hallitsija Cidin.

”Ettekö te tiedä, että oglopit ovat Conde Petien erikoisherkkua?” Eiko ihmetteli suureen ääneen.

                      Hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Garnet tuijotti lautastaan. Entä jos muhennoksessa olisi enemmänkin oglopeja? Hän ei voisi syödä sitä. Sehän olisi sama kuin söisi oman setänsä. Vivistä ilmeisesti tuntui samalta, sillä hänkin työnsi muhennoksensa syrjään.

”Öh…” Zidane aloitti viisaasti. ”Syödään kalaa, sen pitäisi olla hyvää.”

                      Ateria syötiin loppuun hiljaisuuden vallitessa. Viimein kaikki kala oli syöty, ja Garnet nousi pöydästä. Hän kiitti Eikoa ateriasta ja meni sitten tutkimaan tämän kirjahyllyä. Monet hyllyssä olevista kirjoista näyttivät erittäin mielenkiintoiselta. Myös Vivi nousi ja kiitti emäntää. Hän lähti jälleen ulos miettimään viimeaikaisia tapahtumia.

                      ”Ruoka oli erittäin hyvää”, Zidane kehui Eikoa, joka hymyili hänelle välittömästi.

”Siinä näet”, tyttö sanoi. ”Haluaisitko kenties syödä ruokaani joka päivä?”

”Ehkä”, Zidane vastasi. ”Kuule, olisi muutama asia, jotka haluaisin kysyä sinulta.”

”EHKÄ?!?” Eiko huudahti. ”Sinä olet niiiin julma! Tuosta hyvästä saat auttaa minua pöydän siivoamisessa! Tuo tuo kattila keittiöön!” Eiko sanoi vihaisesti osoittaen muhennoskattilaa.

                      Eiko suuntasi askeleensa keittiöön Zidanen palatessa pöydän luokse hakemaan kattilan. Kyse ei ole vain Daggerista… Eiko pohti. Zidane on myös erittäin hidas. Nuo kaksi eivät saa mitään aikaan nopeasti… ja se on hyvä uutinen minulle.

                      Zidane seurasi Eikoa keittiöön. Tyttö tuijotti häntä omituisesti. Hän tunsi jälleen olonsa vaivautuneeksi. Mitä tuon tytön kanssa oikein pitäisi tehdä?

”Onko naamassani jotain?” hän kysyi, kun ei muutakaan keksinyt. Eiko pudisti päätään ja hymyili jälleen.

”Kiitos, voit jättää sen tuohon”, hän sanoi ja osoitti hellaa. Zidane laski kattilan hellalle ja kääntyi sitten takaisin tyttöön päin. Ehkä hän voisi yrittää saada hieman tietoja tältä. Tyttö saattaisi tietää jotakin Iifapuusta ja ehkä jopa Kujan salaisuudesta. Kannatti ainakin yrittää.

”Eiko, tiedätkö mitään Iifapuusta?” hän kysyi.

”Mitä siitä?” Eiko heitti vastakysymyksen.

”Me haluamme mennä sinne”, Zidane vastasi.

”Se on suljettu eidolonin voimalla. Ette voi mitenkään päästä sinne”, Eiko sanoi ja kohautti olkapäitään.

”Suljettu? Sinäkö sen suljit?”

”No…” Eiko mutisi. Hän on teräväpäinen yksinkertaisissa asioissa. ”Se tapahtui ennen syntymääni. Heimoni sulki sen eidolonilla, jota he eivät onnistuneet kutsumaan Iifapuun luona. On meidän tapamme sulkea paikka, jossa epäonnistumme eidolonin kutsumisessa.”

”Eidolon, jota ette voineet kutsua…” Zidane pohti. ”Eiko, voisitko purkaa sulun meidän vuoksemme?”

”Mitä? En ikinä!” tyttö melkein kauhistui. Sellainen teko olisi anteeksiantamaton.

”Emme me mitään pahaa tekisi…” Zidane yritti, mutta kun hän näki tytön ilmeen, hän tiesi, että yritys oli turha. ”No, pystymme varmasti hoitelemaan sen itsekin…”

”Ette ikinä!” Eiko huudahti. ”Oletko sinä kaheli?”

                      Zidane kohautti olkapäitään. Nyt hän ainakin tiesi, mitä esteitä olisi edessä. Sekin oli jotain. Hän oli varma, että pystyisi ratkaisemaan ongelman jotenkin. Tai ehkä Garnet pystyisi, osasihan tämä kutsua eidoloneja.

                      Kun nuorukainen astui ruokasaliin, Momatose lensi häntä vastaan. Moogle huomautti, että olisi hyvä käydä nukkumaan. Zidane vilkaisi ovesta ulos ja huomasi illan jo pimenneen. Ehkä moogle oli oikeassa. Hän antoi mooglen johdattaa itsensä yhteen raunioituneista taloista. Siellä oli valmiiksi sijattu vuode.

                      Zidane kävi makaamaan vuoteelle, mutta hän ei saanut unta. Monet asiat vaivasivat hänen mieltään. Garnet oli ollut omituinen koko päivän, samoin Vivi. Tämä paikka tuntui vaikuttavan heihin kaikkiin jotenkin. Se teki heidät synkemmiksi. Olisi parasta lähteä Iifapuulle heti aamusta.

                      Kylä oli hiljainen. Aika kului, ja Zidane tuijotti yhä kattoa saamatta unta. Lopulta hän päätti lähteä ulos pienellä kävelylle piristyksen toivossa. Ulkona oli kirkas tähtitaivas. Hän lähti kulkemaan Eikon kotia kohti. Hieman ennen taloa hän huomasi Vivin istumassa pienessä portaikossa. Ilmeisesti maagikaan ei ollut saanut unta.

”Vivi”, hän kuiskasi saavuttuaan pojan luokse. ”Sinun kannattaisi nukkua ennen kuin jatkamme matkaa huomenna.”

”Minä olen yrittänyt lopettaa asioista huolehtimisen, mutta en pysty siihen”, maagi huokaisi. ”Tiedän, että kielsit minua ajattelemasta liikaa, mutta…”

”Se johtuu siitä, että me olemme erilaisia”, Zidane lohdutti. ”Ei sinun tarvitse tehdä kaikkea minun tavallani.”

”Minä haluan lopettaa… En halua tuntea enää näin…” Vivi mutisi. ”Mitä jos tämä ei ikinä lopu?”

”No, sinulla on kaksi yksinkertaista mahdollisuutta…” Zidane huomautti. ”Joko teet jotain tai sitten et. Vaikka ajattelisit kaikkia maailman ongelmia, et koskaan voi löytää kaikkia vastauksia. Se ei ole reilua… Mutta niin asiat vain ovat. Valinta on sinun.”

”Zidane…” Vivi aloitti.

”Minä vain haluan suojella niitä, jotka matkaavat kanssani. Ei ole väliä onnistunko siinä, riittää kun yritän. Niin minä ajattelen…” Zidane kertoi maagille.

***

Eiko ei ollut saanut unta. Hän istui keittiössään ja tuijotti taivasta. Yhtäkkiä hänen korviinsa kantautuivat Zidanen ja Vivin äänet. Kaksikon täytyi olla jossain lähellä. Eiko ei voinut vastustaa kiusausta kuunnella keskustelua salaa.

Tiesin sen! Olin oikeassa! Eiko huudahti mielessään. Zidane on minun mieheni! ”Joko teet jotain tai sitten et.” Minun valintani on selvä. Minä haluan mennä Zidanen mukaan.

”Haluatko oppia tempun, jolla saat ikävät asiat mielestäsi?” Zidanen ääni kantautui keittiöön.

”Okei”, Eiko kuiskasi öiseen tuuleen ja jäi jälleen kuuntelemaan.

”Tämä on vuosisatoja vanha rituaali, joka suoritetaan miesten välillä”, Zidane kertoi.

”Huh?” Eiko ihmetteli.

”Tule tänne, Vivi… Tehdään se yhdessä…” Zidane puhui rauhallisesti. ”Eikö tunnukin mukavalta maata vain tähtien alla?”

                      Eiko ihmetteli Zidanen sanoja. Hän ei ymmärtänyt, mitä nuorukainen oikein tarkoitti. Yhtäkkiä alkoi kuulua helisevää ääntä. Mistä se oikein tuli? Mitä Zidane ja Vivi oikein tekivät? Eiko pudisti päätään ja lähti keittiöstä. Hän ei edes halunnut tietää.

 

***

Aamulla Zidane, Vivi ja Garnet olivat valmiina lähtemään. Ennen kuin he ehtivät poistua kaupungin portista, Garnet kääntyi puhumaan Zidanelle.

”Zidane, minä haluan tulla tänne takaisin”, hän sanoi. ”Kun näin eidolonmuurin ensimmäistä kertaa, olin peloissani… Mutta kun menin sisälle ja näin seinämaalaukset, ne saivat minut rauhoittumaan. Haluan nähdä enemmän.”

”Totta kai”, Zidane myöntyi. ”Tulemme tänne takaisin, kun olemme tutkineet Iifapuun.”

”Kiitos”, Garnet sanoi ja hymyili nuorelle miehelle.

”Meidän täytyy tulla hakemaan Quinaa joka tapauksessa. Emme voi vain jättää häntä tänne”, Zidane totesi selittävästi.

”Aiotko tulla takaisin Eikon takia?” Garnet kysyi yhtäkkiä outo sävy äänessään.

”Eiko on vain kuusivuotias. Hän esittää kovaa, mutta on oikeasti vain yksinäinen”, Zidane sanoi vastaamatta varsinaisesti kysymykseen.

”En ole nähnyt häntä tänään…” Vivi tuumasi väliin.

                      Samassa joka puolelta Madain Saria alkoi lennellä moogleja portille. Useimmat niistä joukkio jo tunnistikin. Pian myös Eiko ilmestyi paikalle. Hän oli piiloutunut portin lähistölle odottamaan sopivaa hetkeä. Salakuunneltuaan jälleen keskustelua hän päätti, että nyt oli astuttava esiin, jos aikoi edes tehdä niin. Hän kikatti ja katsoi uusia ystäviään.

”Te ette voi päästä Iifapuulle kutsumatta eidolonia”, hän huomautti ja naureskeli.

”Aiotko tulla mukaamme?” Zidane kysyi tytöltä.

”Etkö halua minun tulevan?” tyttö kysyi pettyneenä.

”Tietenkin haluan”, Zidane vastasi ja hymyili. Garnet ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä.

”Sitähän minäkin. Liityn siis joukkueeseenne hetkeksi”, Eiko tuumasi. ”Vivi, Dagger… tästä tulee hauskaa! Iifapuu on vuoristopolun toisella puolella. Eiköhän mennä?” Eiko ryntäsi ulos portista innoissaan.

                      Garnet kääntyi katsomaan Zidanea kylmästi, suorastaan vihaisesti. Hänen sisällään kuohui, eikä hän itsekään oikein tiennyt miksi.

”Miksi sinun pitää olla niin ystävällinen kaikille?” hän kysyi hyytävästi.

”Häh? Mitä tarkoitat?” Zidane kysyi aidosti ihmeissään.

”Unohda, että kysyin”, Garnet tuhahti. Sitten hän käänsi selkänsä ja käveli ulos kaupungista. Zidane jäi tuijottamaan hänen peräänsä.

”Luulen, että hän on vihainen…” Vivi huomautti ja katsoi nuorukaista.

”Sinäkin luulet niin?” Zidane varmisti, ja Vivi nyökkäsi hänelle.

                      Samassa yksi moogleista, Morrison, lennähti Zidanen ja Vivin luokse. Sen ilme oli huolestunut.

”Ole kiltti ja vahdi neiti Eikoa. Tule tapaamaan meitä, jos ilmenee jotain ongelmia”, se sanoi.

”Totta kai”, Zidane sanoi Morrisonille, joka näytti heti helpottuneelta. ”Oletko selvittänyt jo ongelmasi?” hän kysyi sitten Viviltä.

”En oikeastaan… ” maagi mutisi, mutta jatkoi sitten reippaammin, ”mutta olen päässyt eteenpäin.”

                      Zidane nyökkäsi maagille ja virnisti. Sitten hekin jättivät Madain Sarin taakseen ja seurasivat tyttöjä vuoristopolulle. Eiko marssi edellä, ja Garnet käveli vihaisesti tämän perässä.

 

LUKU VIII

IIFA – MUINAINEN ELÄMÄNPUU

 

Pitkän kävelymatkan aikana Garnet ehti rauhoittua. Zidane oli sanonut, että Eiko oli vain yksinäinen,  ja siksi nuorimies oli ottanut tämän mukaan. Ei Zidane välittänyt Eikosta varsinaisesti, hän vain halusi olla tälle ystävällinen. Ehkä Garnet oli vihainen aivan turhaan. Oikeastaan, miksi hän edes oli vihainen?

                      Viimein Iifapuu kohosi heidän edessään. Oikeastaan sen luokse oli vielä matkaa, mutta he olivat saapuneet sen juurakkoon. Juuret levittäytyivät laajalle puun ympärillä, ja itse puu kohosi korkeuksiin peittäen auringonvalon. Sen juurien ympärillä pyörteili usvaa lähes yhtä paljon kuin Usvamantereen syvimmissä laaksoissa.

”Täällähän on usvaa…” Garnet mutisi ihmeissään ja unohti kokonaan, että oli ollut muille vihainen.

”Tämän paikan täytyy tosiaan olla usvan lähde”, Zidane sanoi muistellen mustan maagin muutaman päivän takaisia sanoja.

                      Vivi saapui paikalle heti Zidanen perässä ja kompastui juureen. Hitaasti hän kömpi pystyyn ja suoristi hattunsa.

”Kunnossa?” Eiko kysyi.

”Ju-u”, Vivi vastasi änkyttäen.

                      Zidane lähti kävelemään eteenpäin, mutta ei päässyt kovin pitkälle. Hän tunsi jonkin näkymättömän estävän kulkunsa. Kun hän osui siihen, valonsäteet kimaltelivat ilmassa ja kuului sähköinen räsähdys. Eteenpäin ei päässyt.

”Mikä se oli?” Zidane huudahti. Hän ei ollut koskaan kokenut vastaavaa.

”Se oli sinetti”, Eiko sanoi. ”Sen ei pitäisi satuttaa, mutta oletko kunnossa?” hän varmisti.

”Ei se sattunut”, Zidane vastasi. Hän käveli jälleen lähemmäs näkymätöntä seinää ja painoi kätensä sitä vasten. Taas siitä kimpoili valonsäteitä ja kuului räsähdys. Hän tuijotti eteensä hetken ja päätti viimein kysyä Eikon neuvoa. ”Sanoitko, että he sulkivat tämän eidolonin voimalla?” hän kysyi. Eiko nyökkäsi, ja Garnet kääntyi kiinnostuneena katsomaan tyttöä. ”Ihmeellistä… Entä miten sen voi rikkoa?” Zidane jatkoi.

”Aion pyytää eidolonia palaamaan. Kutsujan sarvi antaa meille kyvyn kommunikoida eidolonien ja villieläinten kanssa. Puran sinetin nyt”, Eiko sanoi. ”Katsokaa!”

                      Eiko käveli näkymättömän seinän eteen ja alkoi tehdä outoja käsiliikkeitä. Muut seurasivat kiinnostuneina tapahtumia hieman sivummalta.

”Nouse, nouse, nouse”, Eiko aloitti. ”Nouse, nouse, nouse henkemme valon voimalla! Kutsun sinua! Vastaa kutsuuni! Missä sielusi mahtaakaan olla!”

                      Eikon sanojen myötä seinä alkoi säteillä valoa. Säteet näyttivät ikään kuin imeytyvän pikkutyttöön. Eiko tunsi eidolonin hengen tulevan yhdeksi hänen oman henkensä kanssa.

”Valmista!” hän sanoi. ”Voimme mennä puuhun nyt.”

”Kiitos”, Zidane sanoi hymyillen.

”Oliko tuo loitsu sinetin rikkomiseksi?” Vivi kysäisi.

”Ei. Minä vain keskitän ajatukseni sarveeni”, Eiko vastasi.

”Miksi sinä sitten…?” Vivi aloitti.

”Se oli vain esitystä”, Eiko vastasi ennen kuin maagi ehti lopettaa. ”Loitsu on itse asiassa paljon pidempi, mutta eidolon pyysi minua kiirehtimään.”

Minä en kuullut mitään, Garnet ajatteli pettyneenä. Miksei hän ollut kuullut mitään?

”Mennään!” Zidane sanoi.

                      Zidanen johdolla joukko lähti etenemään puun luokse. Se ei ollut kovin helppoa, sillä juuret olivat paksuja ja niiden välissä oli vaikea kulkea. Kun he viimein pääsivät puun luo, kulku ei helpottunut yhtään. Heidän täytyi kiivetä puurunkoa pitkin kasvavien köynnösten avulla ylöspäin. Kulku sujui hitaasti. Heidän oli pakko pitää useita lepotaukoja, jotta he olisivat taas jaksaneet eteenpäin.

                      Viimein he saapuivat oksanhaaraan, jossa näytti olevan jonkinlainen portti puun sisäpuolelle. Hetken epäröinnin jälkeen he astelivat portista sisälle. Kapea käytävä johdatti heidät pyöreään huoneeseen, jonka lattialla oli kauniisti koristeltu lava.

”Mikä tämä on…?” Zidane mietti ääneen katsellessaan lavaa. ”Se näyttää vanhalta. Kukakohan sen rakensi?”

                      Vivi ja Eiko saapuivat käytävästä huoneeseen viimeisinä. Eiko näytti turhautuneelta.

”Tähän suuntaan!” hän huudahti Viville. ”Oletko sinä edes kunnossa?”

”E- eikö teistä kukaan pelkää korkeita pa-paikkoja?” Vivi änkytti sydän läpättäen.

”Äsh, sinä olet niin avuton!” Eiko tuhahti. ”Sinun on parasta jäädä tähän ja antaa meidän muiden hoidella loput.”

”Ei, minä tulen mukaanne. Minun täytyy”, Vivi sanoi jo rohkeammin.

”Pysy sitten vierelläni”, Eiko huomautti. Maagi nyökkäsi tytölle.

”Eiko, tiedätkö mitään tästä paikasta?” Zidane puuttui lasten keskusteluun.

”En. Olen ensimmäistä kertaa Iifapuun sisällä”, Eiko vastasi.

”Tämä paikka näyttää antiikkiselta…” Zidane mutisi ja kosketti samalla jalallaan lavaa. Samalla hetkellä se alkoi hehkua lilaa valoa. ”Mitä hit…” hän ihmetteli.

                      Zidane astui lavan päälle, koska ei keksinyt mitään muutakaan. Samassa lava alkoi laskeutua alaspäin. Nuorukainen tarttui nopeasti lavan jättämän aukon reunaan ja jäi hetkeksi roikkumaan siihen. Hetken päästä lava tuli takaisin ylös, ja hän laski jalkansa sen päälle. Kun lava oli jälleen lattian tasalla, hän käveli pois sen päältä ja katsoi muita.

”Se näyttäisi toimivan. Minä menen alas katsomaan, minne se vie minut”, hän sanoi. ”Kutsun teitä, jos kaikki on kunnossa.”

”Minä tulen mukaasi!” Eiko huudahti välittömästi. Tämä oli loistava tilaisuus olla Zidanen kanssa kahden kesken. Tosin Eikon suureksi pettymykseksi myös Garnet ja Vivi ilmoittivat tulevansa mukaan. Se siitä kahdenkeskisestä hetkestä.

”Mennään sitten kaikki”, Zidane kohautti olkapäitään kahden muunkin ilmoittaessa halukkuudestaan tulla mukaan.

                      He astuivat kaikki yhtä aikaa lavan päälle. Se alkoi jälleen hehkua, ja hetken päästä se laskeutui syvyyksiin. Matka kulki äänettömästi pimeän kuilun halki. Vajaan minuutin kuluttua lava pysähtyi ja kumppanusten edessä avautui uusi käytävä. Tämä käytävä oli edellistä pimeämpi, joten Zidanen ollessa johdossa he etenivät hyvin hitaasti. He saattoivat kaikki aistia pimeydessä oudon tunnelman.

                      Käytävä kulki selvästi alaspäin. Toisinaan se kiemurteli, toisinaan eteni suoraan. Se tuntui olevan loputtoman pitkä, mutta viimein se päättyi samanlaisen lavan luokse kuin mistä oli alkanutkin. Hetken Zidane epäili, että he olivat kulkeneet ympyrää. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut kovin monia, joten ystävykset astuivat jälleen lavan päälle. Se alkoi hohtaa ja laskeutua jonnekin syvälle. Tällä kertaa kuilu ei kuitenkaan ollut pimeä. Se hohti vihreää valoa.

”Kaikki tuolla ylhäällä näytti lakastuneelta”, Zidane sanoi. ”Mutta tämä paikka näyttää aivan erilaiselta. Se on niin kirkas, etten voi nähdä pohjaa. Luulen, että meidän täytyy yrittää päästä tämän pohjalle.” Nuori mies huomasi Garnetin olevan huolestuneen näköinen. ”Oletko kunnossa, Dagger?” hän kysyi.

”Olen. Ihmettelin vain, minne olemme menossa”, prinsessa vastasi.

”Niin minäkin”, Zidane totesi.

”Ehkä Mog voi kertoa meille jotain”, Eiko ehdotti ja kutsui pientä mooglea esiin. Hetken päästä se jo ilmestyi Eikon puseron sisältä ja lenteli heidän edessään. ”Miltä sinusta tuntuu täällä, Iifapuun sisällä?” hän kysyi siltä.

”Kupo”, Mog vastasi. ”Kupo?…KUPO! KUPO!”

”Todellako?” Eiko kysyi mooglelta.

”Kupo.”

”Kiitos”, Eiko sanoi.

”Kupopo”, Mog lisäsi vielä.

                      Muut eivät olleet ymmärtäneet keskustelua lainkaan, mutta selvästi Mog oli jostain kiihdyksissään. Se taisi tietää jotain, mitä muut eivät tienneet.

”No, mitä se sanoi?” Zidane kysyi Eikolta.

”Mog aistii elämää alapuolellamme”, Eiko vastasi. ”Mooglet ovat keijuja, joten ne aistivat elämää joka paikassa. Mutta Mog sanoo, että sitä on erittäin paljon täällä.”

”Ovatkohan Kujan joukot alhaalla…” Garnet mutisi.

”Mutta mikä on yhteys Kujan ja usvan välillä?” Zidane kummasteli. Miten kukaan yksittäinen ihminen voisi millään tavalla liittyä usvaan?

                      Samassa kaksi outoa hirviötä laskeutui lavan päälle. Kukaan ei ollut täysin varma, mistä ne tarkalleen ottaen olivat ilmestyneet, mutta lentää ne kai osasivat. Ehkä ne olivat vaanineet heitä jo pidemmän aikaa ja päättäneet vasta nyt hyökätä. Garnet perääntyi nopeasti Zidanen luokse. Zidane työnsi kummatkin tytöt taakseen ja vetäisi miekkansa esiin. Hirviöt eivät ehtineet liikahtaakaan, kun ne jo makasivat kuolleina.

”Täällä on outoja hirviöitä”, Eiko totesi ja katseli maassa makaavia otuksia.

”Voisiko usva aiheuttaa ne?” Garnet ehdotti.

”Ehkäpä… Synkässä metsässä ja Gargant-tunnelissakin oli erikoisia hirviöitä”, Zidane pohdiskeli. ”Luulen, että usva kulkeutuu täältä jotenkin muille mantereille.”

”Mutta kysymys kuuluu, miksi”, Garnet huomautti.

                      Vivi mutisi itsekseen jotain epäselvää ja sai muut katsomaan itseään. Hänen keltaiset silmänsä näyttivät vihreässä valossa oudoilta.

”Mikä hätänä, Vivi? Olet ollut ajatuksissasi jo jonkin aikaa”, Zidane kysyi saaden maagin havahtumaan.

”Olen ajatellut usvaa…” maagi sanoi. ”Muistatteko sen… tehtaan, jonka näimme Dalissa?”

”Kyllä, tehtaan, jossa tehtiin mustia maageja”, Garnet vastasi. Hän muisti sen varsin hyvin. Hän ja Zidane olivat menneet maanalaiseen tehtaaseen pelastamaan Viviä. He olivat nähneet omituisen koneen, joka valmisti munia. Munista tuli mustia maageja. Lopulta maagit oli pakattu puulaatikoihin. Hekin olivat joutuneet sellaisten sisään piiloutuessaan kyläläisiltä.

”Mustia maageja?” Eiko kysyi.

”Ne näyttivät kovasti Viviltä”, Garnet kertoi. Zidane loi prinsessaan ankaran katseen ja näytti ensi kertaa melkein vihaiselta tytölle.

”Dagger!” hän sähähti.

”Ups, anteeksi… En tarkoittanut…” Garnet korjaili heti sanojaan. Hänkin muisti, kuinka arka Vivi oli mustien maagien suhteen.

”Ei se mitään”, Vivi sanoi. ”En ole enää masentunut siitä, että minut on tehty… ja kaikesta…” Vaikka maagi puhui kepeään sävyyn, sanat olivat jotenkin raskaat. ”Joka tapauksessa… Tehtaassahan oli paljon usvaa, vai mitä?”

”Kyllä, siellä oli suuri kone täynnä usvaa”, Zidane muisteli.

”Niinpä, ja niitä outoja munia”, Garnetkin huomautti.

”Usvan, Kujan ja… mustien maagien välillä täytyy olla jokin yhteys”, Vivi sanoi.

”Olen aivan sekaisin”, mutisi Eiko, joka oikein pysynyt muiden ajattelun kärryillä.

                      Zidane käveli lavan reunalla ja kurkisteli alas kuiluun. Vihreän valon seasta alkoi hitaasti erottua jotain kiinteää, aivan kuin pohja.

”Hei, näen viimein pohjan!” hän huudahti. Muutkin tulivat katsomaan alas reunalta.

”Onpa se syvä”, Eiko totesi.

”En tiedä, mitä tuolla alhaalla on”, Zidane sanoi. ”Mutta pianhan se selviää…”

                      Kesti vielä hetken ennen kuin lava laskeutui kuilun pohjalle, tai oikeastaan se ei ollut aivan pohja. Ystävysten edessä aukesi melko suuri vihreän valon täyttämä, kaksikerroksinen tasanne. Ylemmästä kerroksesta menivät portaat alemmalle. Eiko juoksi heti portaille ja kääntyi katsomaan Zidanea.

”Tule mukaani!” hän huusi. ”Vai aiotko antaa minunlaiseni avuttoman pikkutytön mennä yksinään?” Sitten hän jo juoksikin portaat alas. Vivi meni hänen jälkeensä.

”Odottakaa! Siellä saattaa hiippailla hirviöitä!” Zidane huusi lapsille, mutta ei ehtinyt mennä näiden perään, sillä Garnet alkoi vuorostaan puhua hänelle.

”Sanopa, Zidane…” hän aloitti. ”Mog sanoi aistivansa elämää täällä. Aistitko sinä mitään?”

”Kyllä, mutta sinäkin aistit sen. Vai kuinka?” nuorukainen vastasi.

”Niin, voin sanoa, että täällä alhaalla on jotakin”, Garnet myönsi.

 

***

Vivi ja Eiko menivät alemman kerroksen reunalle. He katselivat sieltä alas. Vihreä usva pyörteili loputtomassa kuilussa. Kuinka syvälle se oikein ulottui? Gaian keskipisteeseen astiko? Vivin mielessä kävi, että vihreä usva saattaisi olla Gaian sielua, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, ettei sielusta voisi ikinä muodostua jotain niin pahaa kuin heidän kohtaamansa hirviöt.

                      Zidanekin tuli alas ja käveli reunalle. Kun hän katsoi alas, huimaava tunne täytti hänet. Jos hän astuisi reunan yli, putoaisiko hän ikuisesti? Siltä ainakin tuntui, kun tuijotti usvaa.

Vihreä valo liikkuu…? hän ajatteli. Ei, se oli vain mielikuvitusta… Se Kujasta, edes hänen seuraajansa eivät ole täällä. Tai ehkä meidän täytyy mennä ihan alas asti. Siellä on ehdottomasti jotain. Zidane oli ollut varma, että Kuja olisi ollut Iifapuulla, koska musta maagi oli aiemmin kertonut heille Kujan piilopaikan olevan tällä mantereella. Lisäksi Kuja oli selvästi tekemisissä usvan kanssa… ja tämä oli Ulkomantereen ainoa kolkka, jossa he olivat tähän mennessä nähneet edes usvaa.

”Zidane!” Eikon huuto keskeytti nuorukaisen ajatukset.

”Mitä nyt?” hän kysyi.

”Mog sanoo, että jotakin on tulossa yläpuolelta!” Eiko selitti hätäisesti.

”Yläpuolelta!” Zidane huudahti. Garnet oli yhä ylemmässä kerroksessa. ”Dagger, tule alas sieltä! Nyt heti!” hän huusi niin kovaa kuin vain pystyi.

                      Garnet lähti juoksemaan kohti portaita kuullessaan Zidanen huudon ja paniikin tämän äänessä. Samassa koko tasanne alkoi kuitenkin täristä ja hän kaatui maahan. Zidane jätti lapset alas ja ryntäsi prinsessan luokse.

”Oletko kunnossa?” hän kysyi prinsessalta.

”Olen, mutta mikä on hätänä?” Garnet tivasi. Hän oli säikähtänyt pahemman kerran.

”Tuolla!” Eiko huusi alhaalta ja osoitti seinää. Hän juoksi seinän luokse Vivi perässään.

”Kujan joukot varmasti!” Zidane huudahti. ”Meidänkin on parasta mennä. Pystytkö seisomaan, Dagger?”

”Pystyn. Mennään”, Garnet vastasi ja nousi seisomaan Zidanen avustuksella. He ryntäsivät portaat alas Eikon ja Vivin luokse. Seinä heidän edessään aaltoili.

”Katsokaa! Seinä liikkuu!” Eiko kiljui.

”Olet oikeassa. Aivan kuin se olisi elossa”, Vivikin myönsi.

”Zidane, seinä liikkuu nopeammin”, Eiko kiljui edelleen.

”Nyt se tulee!” Zidane huudahti. Jotakin suurta tuli seinän läpi rikkomatta kuitenkaan sitä. Se näytti aivan puulta, mutta sillä oli kasvot. Siitä huokui elämä ja jonkin elämää suurempi, jokin ikuinen.

”Mikä tuo on?” Garnet kuiskasi pienellä äänellä.

Se ei siis ollutkaan Kuja, oudon olennon ääni kantautui jokaisen paikalla olijan pään sisään.

”Mitä oikein tapahtuu?” Vivi kysyi paniikissa. ”Voin kuulla sen äänen pääni sisällä!”

”Mainitsit juuri Kujan! Missä hän on?” Zidane huusi olennolle välittämättä Vivistä.

En tiedä.

”Mitä teet täällä?” Garnet kysyi.

”Sinäkö valmistat usvan?” Zidanekin tivasi.

Ei sitä valmisteta. Se on jalostusprojektin sivutuote. Sitä vapautuu juurien kautta.

”Vapautuu?” Vivi ihmetteli.

”Joten sitä lähetetään muille mantereille juurien kautta”, Garnet päätteli.

”Mutta miksi?” Zidane kysyi. ”Miksi tekisit sellaista?”

Minä saastutan toisia mantereita usvalla aktivoidakseni taistelevia ötököitä. Tämä tietenkin johtaa sotaan valtioiden johtajien välillä ja sitä kautta sivilisaation tuhoon. Kuja vain keksi toisen käyttötarkoituksen sivutuotteelle.

”Toisen käyttötarkoituksen?” Vivi huudahti. ”Mitä Kuja oikein aikoo tehdä?”

En voi valehdella. Kuja käyttää hukkamateriaalia valmistaakseen aseita… Sellaisia aseita kuin itsekin olet.

”Hän todella ärsyttää minua!” Eiko raivosi. Vivistä oli jo tullut hänen ystävänsä, eikä hänen ystäviään haukuttu. ”Saanko tappaa hänet?”

”Odota, Eiko!” Zidane sanoi. ”Minkälaisia aseita Kuja valmisti?” hän kysyi sitten olennolta.

Kuja kutsuu niitä mustiksi maageiksi, usvan synkiksi sikiöiksi.

                      Kaikki tuijottivat vaiti olentoa. He eivät voineet olla ajattelematta Viviä. Miltä tästä mahtoi tuntua? Miltä heistä itsestään olisi tuntunut, jos heitä olisi kutsuttu usvan synkäksi sikiöksi, pahuuden ilmentymäksi? Vivistä oli mahdoton kuvitella mitään pahaa, ja kuitenkin hänkin oli musta maagi.

”Se tehdas Dalissa oli siis todellisuudessa…” Garnet mietti ääneen rikkoen hiljaisuuden.

Tuhotkaa minut ja enää yhtään usvaa ei synny, eikä enää yhtään asetta, niin kuin tuo nukke tuossa, tehdä. Vastaa minulle, nukke! Kiistätkö oman syntymäsi?

”Miksi sinä…” Zidane huusi olennolle, mutta ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Vivi ryntäsi lähemmäs olentoa silmät vihaa tulvien.

”Ei enää sanakaan!” maagi huusi.

”Vivi?” Garnet ihmetteli. Pikkuinen ei koskaan ollut ollut niin vihainen kuin nyt.

”En anna sinun tehdä enää yhtään murhavälinettä!” maagi raivosi silmät kiiluen.

”Oikein, Vivi!” Eiko rohkaisi maagia. ”Tiedän, että tämän täytyy olla vaikeaa sinulle. Tehdään selvää tuosta surkimuksesta, eikö niin!”

”Selvä. Tehdään niin”, Zidanekin yhtyi puheeseen. ”Kuka tietää, sehän voi johdattaa Kujan tänne.”

Olen nähnyt tuhatvuotisen elämäni lopun, eikä se ole nyt. Ette voi pysäyttää minua. On hyödytöntä edes yrittää.

                      Hyödytöntä tai ei, ystävyksiä päättivät kuitenkin yrittää. Zidane veti miekkansa esiin, Vivi keskittyi iskuunsa ja Garnet ja Eiko valmistautuivat kutsumaan eidoloninsa avuksi tarvittaessa. Vivi suuntasi valtavan tulipatsaan kohti olentoa. Se ei kuitenkaan näyttänyt vahingoittuvan. Se imi tulen itseensä ja iski sen hetken päästä takaisin ystävyksiä kohti. Zidanen miekkakaan ei tehnyt olennolle huomattavaa vahinkoa.

On sinun vuorosi, Garnet kuuli äänen sisällään. Hän tunnisti sen vanhan Ramuhin ääneksi. Hän tiesi täsmälleen, mitä hänen olisi tehtävä. Hän sulki silmänsä ja keskittyi ajattelemaan Ramuhia. Hän tunsi otsassaan kihelmöintiä, aivan kuin hänelläkin olisi ollut samanlainen sarvi kuin Eikolla. Hän oli varma, että kihelmöinti tuntui juuri samassa kohdassa, jossa Eikon sarvi sijaitsi. Hetken kuluttua hän tunsi siirtyvänsä jonnekin muualle. Tunne oli sama kuin aiemmin taistelussa jättiläistä vastaan. Tälläkin kerralla hän näki tapahtumat, mutta ei ollut paikalla itse. Yhtäkkiä ukkonen jyrisi puun sisällä. Ramuh ilmestyi kuin tyhjästä suuri sauva kädessään. Hän sinkosi sauvan maahan pystyyn niin, että maan pinta halkeili. Seuraavaksi suuri salama halkaisi ilman ja iski puuolennon tuhansiksi kappaleiksi. Garnet tunsi palaavansa takaisin paikalle. Ramuh oli poissa, mutta tyttö tunsi yhä kihelmöintiä otsassaan.

                      Maa alkoi täristä. Vaikutti siltä, että koko puu olisi romahtamassa kasaan. Zidane tarttui Garnetin kädestä kiinni ja veti tyttö pois seinän läheltä. Vivi ja Eikokin seurasivat nopeasti perässä. He juoksivat suoraan lavalle, joka alkoi nousta välittömästi. Kun he viimein saapuivat synkkään ja pimeään käytävään, he eivät välittäneet varovaisuudesta, vaan rynnivät kompastellen eteenpäin käytävää pitkin. Noustuaan toisella lavalla takaisin pyöreään huoneeseen he huomasivat tärinän lakanneen aivan yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin, ja puu oli edelleen pystyssä.

                      Ystävykset kulkivat käytävää pitkin ulos puusta. He henkäisivät syvään nähdessään muutoksen ympäristössä. Alhaalla juurien ympärillä ei enää pyörteillyt usvaa, ja Iifapuukin näytti jotenkin kauniimmalta, ystävällisemmältä. He jäivät ihailemaan näkymiä oksanhaarasta pitkäksi aikaan. Lopulta he kuitenkin päättivät laskeutua puusta alas.

                      Kun he olivat laskeutuneet puusta ja kulkeneet takaisin sinne, missä juuret alkoivat painua maan sisään, he kääntyivät vielä kerran katsomaan puuta.

”Iifapuu näyttää kauniilta nyt, kun ei ole usvaa”, Eiko sanoi sen, mitä he kaikki olivat ajatelleet. ”Onkohan teidän Usvamantereennekin nyt puhdas?”

”Luulen niin”, Zidane vastasi. ”Nyt vain odotellaan, että Kuja ilmestyy paikalle.”

”Zidane…” Vivi kuiskasi. ”Teimmekö oikein? Se olento sanoi, että mustat maagit on tehty usvasta. Kun ajattelin, miten muut mustat maagit oli tehty sodan vuoksi… En halunnut niin enää tapahtuva, vaikka mikä olisi. Nyt enää ei synny uusia mustia maageja. Luulenpa, että he vihaavat minua…”

”Eikä!” Eiko huudahti. ”Nyt kuuntelet minua! Sinun ei koskaan pitäisi valehdella itsellesi. Sinun veljesi eivät haluaisi sinun tekevän niin.”

”Luuletko tosiaan niin? Luuletko, että he ymmärtävät?” Vivin äänessä oli toivoa.

”Tietenkin, he ovat veljiäsi. Kaikki on hyvin”, Eiko vakuutteli. ”Mitä nyt, Mog?” hän kysyi sitten Mogin ilmestyttyä jälleen esiin hänen paitansa alta.

                      Samassa Moco-niminen moogle lennähti paikalle. Se pyöri ympäriinsä vimmatusti ja näytti hätääntyneeltä.

”Mikä hätänä? Miksi tulit koko matkan tänne?” Eiko kysyi. Moco kuiskasi hänelle jotain. ”Ei voi olla totta! Palaan heti takaisin!”

”Selvä. Minä menen nyt ja kerron muille”, Moco sanoi.

”Te kai jäätte tänne odottamaan Kujaa? Minä palaan kylään”, Eiko sanoi muille.

”Odota, Eiko! Mitä nyt?” Zidane kysyi.

”Joku varasti jotain todella arvokasta kylästä”, Eiko vastasi.

”Zidane!” Garnet huudahti, mutta nuorukainen ei edes katsonut häntä. Zidane vilkaisi Viviä, joka nyökkäsi. Sitten hän kääntyi takaisin Eikon puoleen.

”Tulemme mukaasi”, hän sanoi tytölle.

”Kiitos, mutta entä Kuja?” Eiko huolestui.

”Madain Sari ei ole niin kaukana. Kuja voi odottaa”, Zidane sanoi.

 

 LUKU IX

GARNETIN MUISTOT

 

Eiko juoksi muiden edellä koko matkan, vaikka se kuitenkin olikin melko pitkä pienelle tytölle. Kun he vihdoin saapuivat Madain Sariin, moogleja ei näkynyt missään. Eiko huuteli niitä hetken hädissään. Oliko varas kenties satuttanut niitä? Hetken päästä muutama moogleista kuitenkin pyrähti hänen luokseen.

”Moco kertoi minulle uutiset. Oletteko kunnossa?” Eiko kysyi huolestuneena.

”Tule nyt! Puhutaan myöhemmin!” Morrison vastasi ja tarttui tassuillaan Eikon käteen. Eiko lähti juoksemaan kotiaan kohti jättäen muut taaksensa.

                      Zidane, Vivi ja Garnet eivät kuitenkaan jääneet vain seisoskelemaan kaupungin porteille. He seurasivat Eikon perässä. Tyttöä ei näkynyt sen enempää ruokasalissa kuin keittiössäkään, mutta he löysivät tämän keittiön alapuolella olevasta makuuhuoneesta. Vanhat kiviportaat johtivat suoraan pieneen huoneeseen.

”Mitä oikein on tekeillä?” Zidane tivasi Eikolta.

Eiko ei kyennyt kunnolla puhumaan järkytykseltään. Lopulta hän veti syvään henkeä ja mutisi selkä Zidaneen päin: ”Arvokas kivi, jota heimoni on vaalinut sukupolvien ajan, on poissa. Isovanhempani sanoivat… He sanoivat, että meidän pitäisi huolehtia siitä, koska se on kutsujien perinnön symboli”.

”No…” Zidane mietti pitkään, mitä sanoisi. ”Miten olisi jos itkisit välillä? Se auttaa.”

”Minä en aio itkeä”, Eiko huusi tukahtuneella äänellä. Hän oli itkenyt jo tarpeeksi. Siitä asti, kun hänen isoisänsä oli kuollut, hän oli ollut yksin mooglejen kanssa. Lukemattomina öinä hän oli itkenyt itsensä uneen, mutta enää hän ei itkisi. Lapset itkivät, eivät aikuiset. ”Olen nyt jo aikuinen, eikä itkeminen auta pätkääkään!”

”Selvä, selvä”, Zidane huudahti säikähtäen tytön purkausta. Hän ei ollut kovin tottunut lasten käsittelijä. Hän oli itse ollut Tantaluksessa nuorimmainen, ja muut olivat tukeneet ja auttaneet häntä, eikä päinvastoin. Hän ei oikein tiennyt, miten tällaisessa tilanteessa olisi pitänyt toimia. ”Ehkä alamme sitten etsiä johtolankoja…”

”Minä autan myös”, Garnet sanoi. Hänestä tuntui pahalta nähdä Eiko noin lohduttomana.

                      Eiko, Garnet ja Zidane tutkivat makuuhuonetta. Vivi seisoi koko ajan portailla seuraten muiden puuhia toivoen, että nämä löytäisivät edes jonkinlaisen johtolangan. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Yhtäkkiä Eiko alkoi nikotella.

”Onko… hik… onko tämä minun vikani?” Eiko nyyhkäsi. ”Johtuuko tämä siitä, että rikoin lupaukseni… hik… ja avasin Iifapuun… hik… sinetin? Kaikki… hik… kaikki huolehtivat kivestä.”

”Eiko, niin vain tapahtui! Ei se ollut sinun vikasi!” Zidane huomautti. Eiko ei vastannut nuorukaiselle, mutta nikottelu kuului edelleen.

                      Zidane vilkaisi pikkutyttöä hieman huolestuneena. Hän selitti tälle, että periaatteessa hän oli pakottanut Eikon avaamaan sinetin tai vähintäänkin aiheuttanut sen, että Eiko oli niin tehnyt. Se ei missään nimessä ollut Eikon vika. Tämä oli lähtenyt Madain Sarista avaamaan sinettiä Zidanen takia. Näin ollen sekään, että tuo arvokas kivi oli viety, ei ollut Eikon vika.

”Todellinen syyllinen on varas, joka vei kiven. Etsitään vain nyt johtolankoja ja hommataan se kivi takaisin”, Zidane jatkoi Eikon lohduttamista.

Eiko nikotteli ja nyyhkäisi. ”Selvä… Ja minä en sitten aikonut itkeä! Kaikesta huolimatta olen aikuinen!”

”Kyllä me sen tiedämme, Eiko”, Zidane sanoi. ”Mutta jos sinua itkettää, niin itke pois.”

”Minä menen vain rukoilemaan isovanhempiani, tulen pian takaisin”, Eiko totesi. Hän käveli ulos huoneesta ja hivuttautui portaissa Vivin ohi. Luultavasti hän oli menossa eidolonmuurille.

                      Zidane raapi hetken päätään ja tuijotti tytön perään. Tilanne oli kurja, mutta luultavasti kiveä ei koskaan saataisi takaisin. Sitten hän kääntyi katsomaan Garnetia.

”Myös sinä voit joskus itkeä, jos siltä tuntuu”, hän sanoi tälle. ”Minun olkapääni on aina käytössäsi.”

”Kiitos, mutta entä sinä? Mitä sinä teet, jos sinun tarvitsee itkeä?” Garnet esitti Zidanelle hankalan kysymyksen.

”Minusta tulee todella rasittava, kun olen surullinen”, nuorukainen sanoi lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hän kulki Garnetin ohi ja meni portaille, joilla Vivi oli istunut hetki sitten. Nyt maagia ei näkynyt. Garnet seurasi Vivin perässään.

”Kakaise ulos!” tyttö huudahti. Zidanen vastaus ei tyydyttänyt häntä.

”Minähän olin tosissani!” Zidane huudahti.

                      Yhtäkkiä kirkaisu halkaisi ilman. Se tuntui kantautuvan jostain kauempaa ja kuulosti kovasti Eikolta. Garnet ja Zidane ryntäsivät välittömästi portaat ylös ja saman tien ulos talosta. Vivi juoksi heitä vastaan kadulla.

”Zidane, minä näin hänet!” Vivi huusi. ”Se oli se tyttö, jonka tapasimme Fossiilitunnelissa! Hän nappasi Eikon, ja he menivät eidolon muurille!”

                      Zidane ja Garnet muistivat samassa ylisuurta kirvestä heilutelleen Lanin, joka oli vaatinut Garnetin kaulakorua itselleen. Vaistomaisesti Garnet puristi kätensä jalokiven ympärille ja juoksi yhtä matkaa Zidanen ja Vivin kanssa eidolonmuurille. Muurin edustalla lentelivät melkein kaikki Eikon mooglet.

”Katsokaa, mitä tapahtui Eikolle!” Morrison huomautti. ”Esi-isät ovat vihaisia! Kertokaa, jos on mitään, mitä voimme tehdä!”

                      Zidane ei välittänyt moogleista vaan kurkisti muurien sisäpuolelle. Lani seisoi korokkeella, jolle suitsukeastia oli tavallisesti asetettu. Hän roikotti Eikoa maan yläpuolella tämän henkseleistä. Eiko yritti räpistellä irti, mutta ei mahtanut mitään itseään vahvemmalle naiselle.

”Tämä ei ole mikään tapa kohdella hienoa naista!” Eiko kiljui enemmänkin vihoissaan kuin peloissaan.

”Mikä tämä siipihärveli selässäsi oikein on? Se avulla oli helppo napata sinut”, Lani sanoi ja nyppi toisella kädellään Eikon selässä olevia leikkisiipiä.

”Isoisäni antoi sen minulle! Pidä likaiset näppisi erossa siitä!” Eiko kirkui.

”Pää kiinni!” Lani karjaisi. ”Pysy nyt paikoillasi siihen asti, että hän ehtii tänne!”

                      Zidane kääntyi pois muurinaukolta ja katsoi jälleen Morrisoniin. Tilanne ei näyttänyt kovinkaan hyvältä.

”Napattiinko Mog myös?” hän tiedusteli.

”Ei”, Morrison sanoi. ”Mog on selkäni takana.” Mog oli niin pieni, että sen oli helppo piiloutua melkein minne vain. Nyt se lennähti esiin Morrisonin takaa ja katsoi uteliaana Zidanea.

”Kupo”, se sanoi.

”Mog, tarvitsen apuasi Eikon pelastamiseen”, Zidane sanoi mooglelle.

”Ku-kupo”, Mog vastasi epävarmasti.

”Ei tuosta ole hyötyä, Mog on aina ollut pelkuri”, Morrison sanoi hieman halveksuvasti.

”No… Meidän täytyy tehdä jotain”, Zidane sanoi. Hän viittasi Garnetin ja Vivin mukaansa. Yhdessä he ryntäsivät muurinaukosta sisään.

                      Lani seisoi yhä korokkeella ja roikotti Eikoa ilmassa. Eiko ei enää liikkunut, vaan vaikutti tajuttomalta.

”Jaahas, siinä onkin uljas ritarini”, Lani totesi nähdessään nuorukaisen.

”Mitä olet tehnyt Eikolle?” Zidane huusi välittömästi.

”Hän oli liian ärsyttävä, joten nukutin hänet unipuuterilla”, Lani vastasi ivallisella äänellä.

”Unipuuterilla? No, sitten hän luultavasti nukkuu mukavasti”, Zidane totesi. Tieto oli jokseenkin rauhoittava.

”Jos olet edelleen minun riipukseni perässä, jätä muut rauhaan!” Garnet huudahti Lanille ja astui esille Zidanen takaa.

”Ei voi mitään, tämä on liian mieluisaa, jotta voisin jättää tämän väliin. Anna riipuksesi minulle, niin päästän pikkutytön”, Lani vaati. Sitten hän vilkaisi prinsessaa tarkemmin. ”Mitä tapahtui riipukselle, jota aina kannat mukanasi?!” Jalokivi ei enää roikkunut tytön kaulassa.

”Se on minulla!” Zidane huudahti.

”Olet siis todellakin kunnon ritari!” Lani naurahti. ”Nyt heitäpä se minulle!”

”Kerro minulle ensin jotakin”, Zidane vaati. ”Olitko se sinä, joka varasti kiven kylästä?”

”Kuningatar Brahne on kuninkaallisen riipuksen perässä. Löysin tästä kylästä aivan samanlaisen jalokiven. Olen iloinen, että tulin tänne asti etsimään sitä”, Lani sortui selittelemään. ”Nyt ojenna se tänne!”

                      Zidane pysähtyi miettimään. Jos Eiko olisi ollut tajuissaan, hän olisi ehkä voinut tehdä jotakin. Nyt ei kuitenkaan ollut kovin paljon vaihtoehtoja. Hän lähti hitaasti kävelemään kohti Lania.

”Odota!” Lani huudahti yhtäkkiä. ”Sinä juonit jotain, eikö niin? Pysy siinä ja anna se tuolle mustalle maagille!” Lani osoitti Viviä, joka näytti hyvin pelästyneeltä.

”Mi-minäkö?” Vivi kysyi ääni vavisten.

”Tuo riipus minulle!” Lani karjaisi uhkaavasti. ”Ja muista, että kyseessä on tämän kakaran henki!” Lani heilutteli Eikoa uhkaavasti maan yläpuolella. Tytön pää retkahteli ikävästi puolelta toiselle.

                      Vivi katsoi neuvottomana Zidaneen, joka ojensi hänelle riipuksen. Hän tiesi, kuinka tärkeä tuo koru oli Garnetille. Prinsessa ei varmasti haluaisi luopua siitä. Toisaalta Eikon henki oli arvokkaampi kuin mikään maailman koru. Garnet ymmärtäisi varmasti. Vai ymmärtäisikö? Tämä ei ilmeisesti pitänyt Eikosta kovinkaan paljon.

”Tee se, Vivi”, Zidane sanoi ja nyökkäsi vielä maagille sanojensa vahvistukseksi.

”Se-selvä”, Vivi kuiskasi ja lähti vuorostaan kulkemaan kohti Lania.

                      Vivikään ei ehtinyt ojentaa korua Lanille, sillä jostain kantautui käsky odottaa. Samassa pitkä, punahiuksinen mies hyppäsi alas muurilta ja kaatoi Lanin maahan. Eiko irtosi naisen otteesta, mutta Zidane onnistui kaappaamaan tytön syliinsä, ennen kuin tämä osui maahan. Kaikki tuijottivat punarastaista miestä.

”En tiedä, kuka sinä olet, mutta kiitos joka tapauksessa”, Zidane sanoi ja virnisti itseään päätä pidemmälle miehelle. Mies ei sanonut mitään.

                      Zidanen sylissä oleva Eiko avasi silmänsä ja puisteli päätään. Sitä jomotti ikävästi. Hän kuitenkin hymyili nuorelle miehelle niin suloisesti kuin osasi ja pudottautui sitten maahan.

”Missä se vanha haukka on?” hän kiljaisi samantien.

”No, nyt riitti! Kutsuitko sinä minua haukaksi?” Lani karjui ja nousi ylös maasta silmät leimuten. Hän oli koko Gaian pelätyinpiä palkkametsästäjiä. Kukaan ei kutsunut häntä haukaksi.

”No niin, tilanne on muuttunut. Ojenna tänne se koru, jota pitelet”, Zidane sanoi naiselle ja astui uhkaavasti tätä kohti. Nainen ei kuitenkaan kiinnittänyt häneen huomiota, vaan tuijotti vihaisesti punahiuksista miestä.

”Mitä sinä oikein aiot, Red?” nainen huusi ja raivosi. ”Luulin, että sinun pitäisi olla paras varas aikoihin!”

”Minä olen nähnyt hänet aiemminkin!” Garnet huudahti. ”Hänestä oli etsintäkuulutuksia ympäri Trenoa!”

”En ole täällä auttaakseni”, Red vastasi Lanille. ”Haluan vain olla reilu.”

”Mitä sinä oikein höpiset?” Lanin naama alkoi punoittaa uhkaavasti. Häntä ei oltu koskaan nöyryytetty näin.

”Jätä koru ja painu helvettiin täältä!” Red sanoi naiselle kylmän rauhallisesti, mutta erittäin uhkaavasti.

”Mitä? Mehän olemme partnereita!” Lani oli aidosti hämmästynyt rastapään käytöksestä.

”Minä en työskentele panttivankeja ottavan ääliön kanssa”, Red sanoi tyynesti. ”Ala nyt vain nostella, vai haluatko mielummin haastaa minut?”

                      Lani tiesi hävinneensä. Hän heitti korun maahan ja käänsi selkänsä kaikille. Sitten hän poistui paikalta. Muurin oviaukolla hän kuitenkin kääntyi vielä takaisin päin ja huusi:

”Muista tämä, minä tulen vielä samaan sinun päästäsi luvatut rahat!” Sitten häntä ei enää näkynyt.

                      Eiko nappasi korunsa ja pujotti sen kaulaansa. Myös Vivi ojensi Garnetille tämän korun. Prinsessa ei voinut olla vertaamatta koruja keskenään. Ne olivat todellakin samanlaiset, aivan kuin ne olisivat palasia samasta kivestä. Olisiko hänellä, kivillä, Eikolla ja Madain Sarilla kenties jotain yhteistä? Hänen ajatuksensa kuitenkin keskeytyivät, kun Red asteli Zidanen eteen haastava ilme kasvoillaan.

”No niin, taistele kanssani!” Red sanoi.

”Odotas nyt vähän. Mistä oikein on kyse?” Zidane kysyi ihmeissään.

”Sanoin, etten ole täällä auttamassa. Haluan vain kunnon ottelun vaihteen vuoksi”, mies vastasi.

”Kuulostaa tarpeeksi reilulta”, Zidane totesi ja veti miekkansa esiin.

”Zidane!” Garnet huudahti kauhuissaan. Miten nuorukainen voisi pärjätä itseään niin paljon isommalle miehelle? Hätä täytti prinsessan sydämen.

”Ei hätää, Dagger! Minä vain yritän keksiä uusia tapoja tehdä vaikutus sinuun”, Zidane huikkasi iloinen virnistys kasvoillaan ja kohotti miekkansa.

                      Redillä ei ollut miekkaa. Hän käytti hanskoja, joissa oli pitkiä teriä sormien välissä. Yksikin viilto niillä voisi olla kohtalokas, jos se osuisi oikeaan kohtaan. Zidane oli nähnyt joissain asekaupoissa sellaisia. Niitä taidettiin kutsua taistelukäsineiksi. Häntä ei kuitenkaan huolestuttanut lainkaan. Hän piti miekkaansa taisteluasennossa odottaen Redin liikettä. Hänen olisi helpompi puolustautua kuin hyökätä itse ensimmäisenä. Sopivan tilanteen tullen hän voisi sitten murtaa miehen puolustuksen.

                      Red tuijotti nuorukaista, joka oli pelkkä poikanen hänen silmissään. Hän varoi tarkasti, ettei näyttäisi vihaansa tätä kohtaan. Ilmeisesti kakara ei muistanut häntä, mutta hän ei voisi koskaan unohtaa tätä. Tuon nulikan takia hänestä oli tullut lainsuojaton ja etsintäkuulutettu koko Usvamantereella. Nyt oli aika maksaa vanhat kalavelat takaisin.

                      Kun Zidane ei tehnyt minkäänlaista aloitetta, Red kohotti kätensä ja ryntäsi nuorukaista kohti. Tämä kuitenkin nosti miekan suojakseen. Kuului terävä kirskahdus, kun metalli paiskautui metallia vasten. Nuorukainen työnsi Rediä poispäin miekallaan. Red perääntyi muutaman askeleen. Zidane käytti tilanteen hyväkseen ja hyökkäsi miestä kohti.

                      Red väisti Zidanen iskun ja huitaisi tätä käsineellään. Hän tunsi selvästi yhden teristä osuvan lihaan. Pojan vasent kättä pitkin valui verivana. Terä ei ollut uponnut syvälle, kyseessä oli pelkkä pintahaava. Se kuitenkin saattaisi hidastaa nulikkaa tarpeeksi. Ehkä hän voisi nyt tehdä selvää tästä.

                      Zidane tunsi viiltävää kipua vasemmassa kädessään. Haava ei ollut syvä, mutta se sykki kipeästi. Hän veti syvään henkeä ja valmistautui tulevaan. Red ryntäsi häntä kohden. Tällä kertaa hän ei puolustautunutkaan miekallaan, vaan kumartui alaspäin miehen hyökätessä. Hän työnsi jalkansa miehen jalkojen väliin juuri oikealla hetkellä ja onnistui kamppaamaan tämän. Seuraavassa hetkessä hän oli jo pystyssä ja piteli miekkaansa Redin kaulalla.

”Minä… hävisin?” Red ei voinut uskoa tapahtunutta todeksi. Hän oli toistamiseen joutunut Zidanen peittoamaksi. Sitä nöyryytystä hän ei kestäisi. ”No, anna mennä! Tapa minut!” hän sanoi. Hän kuolisi mielummin kuin eläisi tietäen hävinneensä pahaiselle kakaralle.

”Pystytkö seisomaan?” Zidane kysyi mieheltä yllättäen tämän täysin.

                      Red ei vastannut nuorukaiselle. Hän vain mulkoili tätä vihaisesti. Miksei tämä ollut jo tappanut häntä? Hän ei suostuisi elämään Zidanen nöyryyttämänä.

”Haluatko todellakin kuolla?” Zidane kysyi nähdessään miehen ilmeen. ”Minähän juuri säästin henkesi”, hän huomautti ja veti miekkansa tupeen. Red nousi ja puisteli hiekan vaatteistaan.

”Haluat siis rangaista minua vai?” hän kysyi Zidanelta.

”Voit mennä, minne huvittaa. Minä en seuraa sinua”, nuori mies sanoi ja kohautti olkapäitään.

”Ahaa, yrität siis huijata minua!” mies huudahti.

”Huijata sinua?” Zidane kummasteli. Mistä mies oikein puhui?

”Minä yritin juuri tappaa sinut! Miksi päästät minut menemään?” Red toi julki ajatuksensa ja kuuli sekä Garnetin että Eikon vetävän syvään henkeä.

”Taistelu on ohi ja me olemme molemmat vielä elossa”, Zidane vastasi. ”Saimme takaisin sen, mitä oli varastettu, joten kaikki on hyvin.”

”Minä hävisin selkärangattomalle varkaalle”, mies totesi vihaisesti.

”Ovela kettu ei tapa hetken mielijohteesta”, Zidane siteerasi vanhaa lindblumilaista sanontaa.

                      Red kohautti olkapäitään ja poistui paikalta. Hänen askelistaan saattoi aistia vihamielisyyttä. Hän oli juuri hävinnyt taistelun, jonka olisi halunnut mitä kipeimmin voittaa. Hän ei ansainnut elää, mutta Zidane oli halunnut rangaista häntä jättämällä hänet henkiin. Tämä oli pahempaa kuin kuolema. Hänen pitäisi elää elämänsä nöyryytettynä.

                      Zidane ei jäänyt tuijottelemaan miehen perään, vaikka tämän käytös hieman vaivasikin hänen mieltään. Hän palasi muiden luokse olkapäitään kohautellen. Vivi ja Garnet näyttivät yhä huolestuneilta, mutta Eikon katseessa paistoi kiitollisuus. Hän oli onnellinen saatuaan korunsa takaisin.

”Kiitos, Zidane”; hän sanoi. ”Ethän sinä enää jätä minua yksin? Et sen jälkeen, mitä juuri tapahtui?” hän varmisteli ja ilmoitti vielä sitten menevänsä jo.

                      Eiko juoksi pois eidolonmuurilta, ja Vivi seurasi hänen perässään. Zidane ja Garnet seisoivat hetken paikallaan ja tuijottivat toisiaan sanaakaan sanomatta. Ilmassa tuntui olevan sähköä ja paljon sanomattomia asioita. Zidane huomasi, että Garnet ei katsonut häntä niin kuin tavallisesti. Tällä kertaa tytön katseessa ei ollut arvostelua, ainoastaan aitoa huolta. Hiljaisuus tuntui jatkuvan ikuisuuden, eikä kumpikaan keksinyt mitään sanottavaa.

”Mennäänkö?” Zidane lopulta kysyi. Garnet nyökkäsi hänelle, ja yhdessä he kävelivät takaisin Eikon kotiin.

                      Ruokasali ja keittiö olivat tyhjillään. Vivi ja Eiko löytyivät kuitenkin pienestä makuuhuoneesta. Eiko istui sängyllä, ja Vivi katsoi avuttomasti Zidaneen.

”Hän on ollut aivan hiljaa koko ajan”, maagi sanoi tarkoittaen Eikoa.

”Zidane, haluan kysyä sinulta jotain”, Eiko sanoi samassa. ”Isoisäni sanoi, etten saa lähteä kylästä ennen kuin täytän kuusitoista… Mutta haluan tulla teidän mukaanne, haluan todella! Luuletko, että voin jättää kylän?”

”Minusta voit tehdä niin kuin haluat”, Zidane vastasi. ”Lähde mukaamme ja unohda, mitä ukkisi sanoi. Sitä paitsi ei ole väliä, mitä sanon. Sinä olet jo tehnyt päätöksesi.”

                      Kukaan ei sanonut mitään. Eiko tuijotti vain vaiti eteensä. Zidane oli oikeassa, hän oli jo tehnyt päätöksensä aiemmin. Hän lähtisi nuorukaisen mukaan tai jos tämä ei ottaisi häntä, hän lähtisi yksin. Tähän kylään hän ei enää jäisi.

”Vivi, ehkä sinun pitäisi sanoa jotain Eikolle”, Zidane ehdotti. Vivi näytti hetken hämmentyneeltä, mutta ymmärsi sitten, mitä nuori mies oli tarkoittanut.

”Muistatko, mitä sanoit minulle Iifapuulla?” Vivi kysyi Eikolta. ”Sanoit, ettei minun pitäisi valehdella itselleni. Yritän olla rehellinen itselleni… ja ehkä sinunkin pitäisi.”

”Hmmm…” Eiko näytti miettivän maagin sanoja. ”Unohdin oman neuvoni. Kiitos, Vivi! Minä lähden mukaanne”, hän sanoi, ja päätös oli viimein tehty.

                      Garnet oli seisonut keskustelun ajan selin muihin. Hänen olonsa oli sekava. Hän ymmärsi hyvin, ettei Eiko halunnut olla yksin kylässä, mutta silti hän ei olisi halunnut tyttöä mukaan. Pitkään hän ei kuitenkaan ehtinyt pohtia, sillä Mog lennähti hänen eteensä ja yritti epätoivoisesti selittää hänelle jotain. Valitettavasti hän ei ymmärtänyt sanaakaan, joten hän kääntyi muihin päin.

”Eiko, luulen että Mog haluaa puhua kanssasi”, hän sanoi ja päästi pienen mooglen lentämään sisään.

”Ku-kupo…” Mog aloitti epävarmasti. ”Kupoohhh!”

”Mitä? Luulet, että olen vihainen sinulle?” Eiko totesi. ”Minähän olen raivoissani! Sinä karkasit taas, vaikka lupasit, ettet tekisi niin!”

”Kupo…” Mog sanoi surkealla äänellä.

”No… Pääasia, että olemme molemmat kunnossa”, Eiko kuitenkin sanoi nähdessään mooglen selvän katumuksen.

”Olet aina mukava Mogille vai mitä, Eiko?” Vivi kysyi silmät hymyillen.

”No, me olemme parhaita ystäviä”, Eiko vastasi. ”Me synnyimme samana päivänä, joten olemme aina olleet yhdessä. Tässä on ystävyysnauhamme”, hän sanoi ja näytti punaista nauhaa. ”Mog, onhan sinulle omasi tallessa?” Moogle nyökkäsi ja näytti omaa nauhaansa.

”Tuon minä annoin hänelle. Se on vielä liian iso ranteessa pidettäväksi, mutta kun olemme molemmat hienostuneita neitejä, voimme pitää niitä yhdessä”, Eiko selitti.

                      Garnet vilkaisi kerran Eikoa ja mooglea. Hän tunsi olonsa kurjaksi. Hänellä ei ollut koskaan ollut parasta ystävää ja hänestä oli inhottavaa kuunnella Eikon innokasta selitystä. Niinpä hän käveli pois huoneesta jättäen muut sinne keskenään juttelemaan.

                      ”Ehkä sitten tanssit kanssani, Zidane”, Eiko sanoi kuin ei olisi huomannutkaan prinsessan poistumista. ”Zidane?” hän toisti, kun nuorukainen ei vastannut.

”En tiennyt, että Mog on tyttö”, tämä vastasi, eikä ollut kuullut varsinaista kysymystä lainkaan. Eiko tuijotti nuorta miestä ihmeissään.

                      Zidane ei juuri sillä hetkellä jaksanut välittää sen enempää Eikon tuijotuksesta kuin Vivin hämmästyneestä ilmeestäkään. Hän käveli portaisiin ihmetellen, minne Garnet oli oikein livahtanut. Hän meni keittiöön ja sitten ruokasaliin. Tyttöä ei näkynyt kummassakaan. Kun hän meni ulos talosta, hän kuuli tutun laulun. Se oli laulu, jota Garnet oli laulanut Dalissa ja Lindblumissa. Hän mietti hetken, mistä laulu oikein tuli. Se tuntui kantautuvan rannalta.

                      Zidane juoksi pois Eikon talon luota aina merenrantaan asti. Laulu kuului nyt selvempänä, mutta hän ei nähnyt vieläkään Garnetia. Hän antoi katseensa harhailla pitkin rantaa ja huomasi sitten luolan. Hän käveli luolaan. Se oli avara ja päättyi veteen. Luolaan oli rakennettu laituri, ja laiturin päässä oli pieni purjevene. Garnet istui purjeveneessä laulamassa. Tytön laulu kuitenkin katkesi, kun tämä huomasi Zidanen.

”Zidane…” Garnet kuiskasi.

”Laula vain”, nuori mies sanoi. ”Sehän on meidän laulumme vai mitä? Olen kyllä yllättynyt, että löysit tämän paikan. Sinulla on selvästi lahjoja rosvoksi. Ehkä meidän pitäisi liittoutua. Voisimme kutsua itseämme kihlatuiksi.”

”Ehkä minulla on kyky nuuskia asioita, mutta tuo nimi ei kyllä käy”, Garnet vastasi naurahtaen, eikä suuttunut kuten Zidane oli luullut käyvän.

”Heh, sinä todella olet jotain nykyisin”, nuorukainen naureskeli.

”Jos olenkin, sen on täytynyt tulla sinulta.”

”Äh… Se johtuu siitä, että olet todella ponnistellut oppiaksesi”, Zidane huomautti.

                      Garnet pudisteli päätään kiivaasti miettien samalla tarkkaan, mitä sanoisi. Zidane oli ehkä osittain oikeassa, mutta vain osittain. Hänen olisi kerrottava tälle, mitä oikeasti ajatteli. Hänen olisi pitänyt tehdä se jo ajat sitten.

”Ei, se johtuu siitä, että sinä olet roikkunut minussa”, hän sanoi. ”Ilman sinua en olisi koskaan päässyt Lindblumiin tai saati sitten toiselle mantereelle. Kaikki, mitä olen yrittänyt tehdä yksinäni, on mennyt täysin pieleen. En onnistunut pysäyttämään äitiäni… Toisinaan olen melkein menettänyt toivoni… Sinä olet auttanut minua niin paljon… No, et pelkästään sinä, mutta kuitenkin.”

”Niin, Vivi ja Eiko auttoivat Iifapuulla. Quinasta taas oli suuri apu, kun saavuimme tälle mantereelle”, Zidane myönsi. ”Freya, Steiner… ja jopa Beatrix, jota luulin viholliseksi, ovat auttaneet.”

”En ole unohtanut heitä…” Garnet sanoi. ”Haluan uskoa, että he ovat kunnossa, mutta toisinaan en vain pysty siihen…”

                      Zidane hyppäsi veneeseen ja istahti Garnetin viereen. Hän olisi halunnut jotenkin lohduttaa tyttöä, mutta ei tiennyt miten.

”Toivon voivani elää minua auttaneiden toiveiden mukaisesti”, prinsessa huokaisi.

”Sinun ei tarvitse tuntea olevasi vastuussa, Dagger”, Zidane huomautti.

”Mutta siltä minusta tuntuu!” tyttö huudahti ja kaiku toisteli lausetta luolan seinissä.

”Kukaan ei halua sinun tuntevan niin”, Zidane vakuutteli. ”Eivätkä he ole tehneet kaikkea vain sinun vuoksesi. Jokainen heistä on seurannut omaa polkuaan.”

”Omaa polkuaan”, Garnet toisti. ”Entä sinä, Zidane? Miksi tulit mukaani?”

”Hei, tuo on Ipsen säe!” nuorukainen huudahti. Vaikka hän olikin varas, hän tunsi jonkin verran kirjallisuutta. Siitä Baku oli pitänyt huolen, sillä näyttelijän oli tiedettävä roolihahmostaan mahdollisimman paljon.

”Ipsenin? Kuka hän on?” Garnet kysyi ihmeissään. Miten hän ei ollut kuullut Ipsenistä, vaikka tohtori Tot oli kaikin voimin yrittänyt opettaa hänelle kirjallisuutta?

”Ipsen on erään näytelmän henkilö, mutta hän on elänyt myös oikeasti”, Zidane vastasi. ”Luulenpa, että näytelmä perustuu hänen seikkailuihinsa. Se menee jotenkin näin…” Nuorukainen oli hetken hiljaa ja näytti muistelevan näytelmän kulkua. ”Ipsen ja hänen hyvä ystävänsä Colin työskentelivät tavernassa Trenossa. Eräänä päivänä Ipsen sai kirjeen, jonka sade oli tuhonnut lähes kokonaan. Ainoastaan teksti ”Tule takaisin kotiin” oli luettavissa. Nykyisin meillä on ilmalaivat, mutta silloin matkustaminen oli todella vaikeaa. Hän ei tiennyt, miksi hänen oli palattava kotiin, mutta hän otti vapaata töistä ja kasasi tavaransa matkaa varten. Hän matkasi tuhansia kilometrejä usvan halki. Toisinaan hän törmäsi vaarallisiin hirviöihin, mutta hän selvisi niistä, sillä Colin oli hänen rinnallaan. Ja pitkän matkan jälkeen hän kysyi Colinilta, miksi tämä oli tullut hänen mukaansa.”

”No, mitä Colin vastasi?” Garnet kysyi.

”Vain koska halusin tulla kanssasi”, Zidane sanoi.

                      Kumpikaan ei sanonut enää mitään. Pieni vene alkoi lipua kohti merta. Hetken päästä se oli liukunut ulos luolasta ja keinui laineilla vähän matkan päässä rannasta. Aurinko oli laskemassa. Garnetin mielen valtasi outo tuttuuden tunne, aivan kuin hän olisi kokenut tämän aikaisemminkin.

”Zidane… minä…” hän aloitti, mutta vaikeni sitten. Jostain kantautui tuttu sävelmä, sama sävelmä, jota hän oli itsekin usein laulanut.

”Dagger…” Zidane sanoi hiljaa.

”Etkö… etkö sinä kuule tuota laulua?” Garnet kysyi lähes äänettömästi.

”Huh?!” Zidane huudahti. Hän alkoi kuunnella tarkasti. Laulu ei kuulut kovaa, mutta sen erotti silti selvästi. ”Se on tosiaan se sinun laulamasi laulu!”

”Mutta… Kuka sitä laulaa?” Garnet kummasteli. ”Katso Eidolonmuuria! Laskeva aurinko saa sen näyttämään siltä kuin se olisi tulessa! Olen nähnyt tämän aiemminkin!”

”Missä?” Zidane oli ihmeissään. Eihän alexandrialainen prinsessa ollut voinut koskaan edes käydä täällä. Garnet ei kuitenkaan vastannut, tyttö oli vajonnut ajatuksiinsa. Tämä vain tuijotti eidolonmuuria.

 

Garnet tuijotti eidolonmuuria. Liekit nuolivat sitä joka puolelta. Taivaalla näkyi valtava silmä, ja joka puolella riehui pyörremyrskyjä. Hän oli pienessä veneessä jonkun sylissä ja tuijotti näkyä kauhuissaan. Liekit nielivät hänen kotikaupunkinsa, hänen sukunsa ja perheensä. Meren aallot kävivät yhä korkeammiksi, ja hänen äitinsä puristi hänet tiukemmin syliinsä. Sitten yhtäkkiä kaikki oli pimeää.

 

Zidane katsoi hiljaa, kun Garnetin kasvot vääntyivät tuskaiseen ilmeeseen. Kyyneleet vierivät tytön poskille, vaikka tämä ei sanonut mitään. Hän tunsi suurta halua kiertää kätensä tytön ympärille, mutta ei ehtinyt tehdä mitään, koska tyttö meni hervottomaksi aivan yhtäkkiä.

                      Garnet retkahti veneen pohjalle. Zidane kumartui välittömästi tytön ylle ja yritti herättää tätä, mutta mitään ei tapahtunut. Lopulta hän asetti tytön makaamaan mukavasti ja tarttui itse airoihin. Hän souti nopeasti takaisin luolalle. Siellä hän kiinnitti veneen laituriin. Sitten hän istui veneen pohjalle ja nosti prinsessan pään syliinsä. Tyttö näytti nukkuvan rauhallisesti. Tämä oli niin kaunis.

                      Zidane silitteli tytön poskea ja hiuksia. Hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut näin. Toki hän oli tapaillut useita tyttöjä ja pitänyt näiden kanssa hauskaa. Hän ihastui usein, mutta se oli aina ollut ohimenevää. Aina tuli uusia tyttöjä, jotka olivat kauniimpia kuin edelliset. Nyt ei kuitenkaan ollut käynyt niin. Hän ei ollut nähnyt ketään Garnetia kauniimpaa. Hän tiesi, ettei halunnut ketään muuta. Mutta Garnet oli prinsessa…

 

***

Oli jo yö, kun Garnet viimein heräsi. Hän avasi silmänsä ja näki yläpuolellaan Zidanen kasvot. Poika torkkui ja hänen päänsä retkotti hassussa asennossa. Prinsessa ei voinut olla hymyilemättä. Niin, Zidane sai hänet aina hymyilemään, jopa nukkuessaan. Nuorukaisesta oli tullut hänelle hyvä ystävä. Hän tiesi, että luottaisi Zidaneen enemmän kuin keneenkään muuhun koskaan. Toisaalta hän tiesi, ettei ollut kyse pelkästä luottamuksesta. Sitä hän ei kuitenkaan myöntänyt edes itselleen.

                      Garnet tönäisi Zidanen hereille ja sai tämän virnuilemaan. Sanaakaan sanomatta he nousivat veneestä ja kävelivät Eikon asunnolle. Pikkutyttö istui yksin keittiössä.

”Missä Vivi on?” Zidane kysyi.

”Hän nukkuu. En haluaisi herättää häntä”, Eiko vastasi. Zidane nyökkäsi tytölle ja kääntyi sitten Garnetin puoleen. Hän halusi tietää, mitä aiemmin illalla oli oikein tapahtunut.

                      Garnet istahti pöydän ääreen, ja Zidane seurasi hänen esimerkkiään. Eiko katsoi kumpaakin uteliaana. Missä nämä olivat olleet koko illan? Mitä oli tapahtunut? Miksi Zidanella oli niin outo, hieman surullinen ilme?

”Minulla ei ole muistoja varhaisesta lapsuudestani”, Garnet aloitti. ”En ole ajatellut sitä koskaan aiemmin, eikä kukaan ole koskaan puhunut minulle siitä. Olen kasvanut Alexandriasta, mutta vain kuusivuotiaasta asti.”

”Kuusivuotiaasta? Missä olit siihen asti?” Zidane huudahti.

”Siihen asti… Kunnes täytin kuusi vuotta… Minä olen luultavasti ollut täällä, Madain Sarissa”, Garnet vastasi.

                      Hetken oli hiljaista. Ensimmäinen asia, joka Zidanelle tuli mieleen, oli ettei Garnet ollutkaan prinsessa. Eiko sen sijaan muisteli isosetäänsä, jota ei ollut koskaan tuntenut, ja tämän kadonnutta vaimoa ja tytärtä. Tytär oli ollut kuusivuotias.

”En vieläkään pysty muistamaan kaikkea. Jotkin asiat ovat sumun peitossa. Mutta yhden asian muistan…” Garnet jatkoi, kun kukaan ei sanonut mitään. ”Noin kymmenen vuotta sitten valtava pyörremyrsky iski tähän kylään. Sinä päivänä… minä ja äitini, minun oikea äitini siis… olimme  merellä purjehtimassa. Eikon talon alla on luola, ja siellä oli aivan samanlainen vene kuin se, jolla olimme vesillä. Tämä kaikki palasi mieleeni, kun kuulin sen laulun aiemmin tänään.”

”Se laulu on Madain Sarista. Sen takia kukaan muu ei tunne sitä…” Zidane mutisi.

”Miten pääsit Alexandriaan? Miten sinusta tuli prinsessa? Miksei sinulla ole kutsujan sarvea?” Eiko alkoi esittää kysymyksiä hirveällä vauhdilla.

”En tiedä, mutta ehkä tohtori Tot voi kertoa minulle”, Garnet sanoi. Hän halusi itsekin vastaukset kaikkiin noihin kysymyksiin. ”Ehkä hän voi kertoa myös naisesta, joka suojeli minua siinä veneessä aalloilta… Ehkä hän voi kertoa jotakin biologisesta äidistäni, joka luultavasti kuoli siinä veneessä…”

Nainen, jota Dagger on pitänyt äitinään, on muuttunut omituiseksi… Ja nainen, joka todella oli hänen äitinsä, on kuollut… Dagger on menettänyt kaksi äitiä, Zidane ajatteli. Sen täytyi olla kamalaa. Hän olisi halunnut rutistaa tytön syliinsä ja lohduttaa tätä. Garnet kuitenkin nousi pöydästä ja lähti ulos. Eiko ja Zidane seurasivat hänen perässään.

                      Garnet käveli aina Eidolonmuurille asti. Hän kierteli siellä hetken ja tuijotti kuvia mietteliäänä. Nekin hän oli nähnyt aiemmin.

”Minulla oli tapana rukoilla täällä joka päivä”, hän sanoi melkein kuiskaten.

”Sinullakin?” Eiko kysyi.

”Rukoiletko sinäkin täällä, Eiko?” Garnet kysyi ja pikkutyttö nyökkäsi. ”Olen niin iloinen, että muistan sen nyt”, Garnet totesi.

”Dagger”, Eiko sanoi painokkaasti, ”tervetuloa kotiin!”

”On ihanaa olla kotona!” Garnet sanoi ja tiesi tarkoittavansa sitä todella. Madain Sari oli hänen kotinsa, ei Alexandria. Tänne hän kuului.

                      Eiko hymyili leveästi ja naurahti hieman. Sekä Garnet että Zidane kääntyivät katsomaan ihmeissään tyttöä. Mikä nyt oli niin hauskaa?

”Tajusin juuri, etten ole enää yksin!” Eiko huudahti. ”Olen tehnyt päätökseni, minä tulen teidän mukaanne. Joudun kyllä rikkomaan ukille antamani lupauksen, mutta hän aina sanoi, että minun on oltava rehellinen itselleni.”

”En tiedä, mitä tulevaisuudessa on luvassa…” Garnet sanoi enemmän itselleen kuin muille. ”Mutta aion viedä loppuun sen, minkä takia tulin tänne.”

(Voisi olla myös: ”En tiedä, mitä tulevaisuudessa on luvassa”, Garnet sanoi enemmän itselleen kuin muille, ”mutta aion viedä loppuun sen, minkä takia tulin tänne.”)

”Minä myös. Tehdään se kaikki yhdessä”, Zidane sanoi ja hymyili kummallekin tytölle.

 

***

Lyhyiden yöunien ja aamiaisen jälkeen Zidane, Garnet, Vivi ja Eiko kokoontuivat Madain Sarin porteille. Edessä olisi matka takaisin Iifapuulle, eikä kukaan heistä tiennyt, mitä siellä tulisi tapahtumaan. Garnetin mieltä vaivasi tulevaisuus. Mitä tapahtuisi Kujan voittamisen jälkeen, kun hänen täytyisi palata Alexandriaan? Hän tiesi varmasti, ettei halunnut palata entiseen elämäänsä prinsessana, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Jonain päivänä hänen pitäisi nousta kuningattaren paikalle ja valita rinnalleen puoliso. Pelkkä ajatus karmi häntä. Hän ei halunnut ketään Alexandrian tai Lindblumin aatelista rinnalleen. Hän halusi… hän ei tiennyt itsekään, mitä hän halusi.

”Ukki, minä palaan pian!” Eiko huudahti yhtäkkiä saaden kaikki hätkähtämään.

”Ai, sinä tulet mukaamme?” Vivi hämmästyi. Hän ei ollut tiennyt tästä mitään.

”Niin… Miksi pitkä naama?” Eiko vuorostaan kysyi Viviltä.)

”Ei miksikään… Minähän näytän aina tältä”, Vivi vastasi ja ihmetteli, mitä Eiko oli edes tarkoittanut.

”Mog tulee myös mukaamme”, Eiko kertoi. ”Mog, tule tänne!”

                      Mog lennähti ystävyksien yläpuolelle ja pyöri hetken ympyrää. Sitten se palasi Eikon luokse ja meni jälleen tämän paidan alle. Hetken päästä paikalle pyrähti myös useita muita moogleja. Morrison lensi aivan Eikon nenän eteen.

”Neiti Eiko, älä unohda, että sinulla on aina koti täällä Madain Sarissa”, se sanoi. ”Älä anna meidän olla taakka muistoissasi. Sinun täytyy aina olla hyväsydäminen ja vapaa mieleltäsi.”

                      Eiko nyökkäsi Morrisonille, joka oli Madain Sarin moogleista vanhin ja ehkä viisainkin. Mooglet vilkuttivat Eikolle ja lensivät sitten kaikki pois. Pian tämän jälkeen Red asteli paikalle kulman takaa. Kaikki tuijottivat miestä hämmästyneinä. Eikös tämä ollut aikonut häipyä Madain Sarista?

”Mitä nyt?” Zidane kysyi mieheltä. ”Tulitko hakemaan vähän lisää vai?”

”Voittaja elää, häviäjä kuolee. Kyllä sinä tiedät säännöt”, Red sanoi. ”Sinun eilinen käytöksesi oli käsittämätöntä. Kerro, mikset tappanut minua!”

”Olipa kysymys. Onko sinusta tosiaan noin kurjaa elää?” Zidane ihmetteli.

”Mieluummin kuolen soturina kuin elän häviäjänä”, Red vastasi.

”Tule sitten mukaamme”, Zidane totesi ja virnisti. Redistä olisi varmasti paljon hyötyä taistelussa Kujaa vastaan. Muut kuitenkin näyttivät järkyttyneeltä. Heistä Red ei ollut oikea mies heidän joukkoonsa.

”Mitä oikein ajat takaa?” Red kysyi ajatellen samoin kuin kaikki muutkin Zidanea lukuun ottamatta.

”Seuraa minua, niin voit jopa ymmärtää sen”, Zidane vastasi salaperäisesti. ”Sitä paitsi olet erittäin hyvä taistelija. Voimme tarvita sinua. Olemme nimittäin erään miehen perässä.”

”No selvä… Otan samalla selvää, mikä tekee sinusta noin vahvan”, Red mutisi.

”Mikä on nimesi?” Zidane kysyi.

”Kutsu minua miksi vain huvittaa”, Red sanoi. Hän ei olisi välittänyt keskustella enää yhtään pidempää.

”No, Lani ainakin sanoi sinua Rediksi”, Zidane sanoi ja arveli sen olevan ihan hyvä nimi.

”Jotkut kutsuvat minua Flaming Amarantiksi”, Red sanoi.

”No, käytetään sitten sitä nimeä”, Zidane totesi ja nyökkäsi sanojensa vahvistukseksi.

                      Kaikki tuijottivat mykkinä Zidanea. Oliko tämä todellakin ottanut tuon ryövärin heidän joukkoonsa? Kun Zidane vain käveli portista ulos Amarant perässään, he tiesivät, että näin oli tapahtunut. Ilmeisesti kellään ei ollut mitään sanottavaa asiaan. Vivi, Eiko ja Garnet seurasivat miehiä ulos kaupungista, ja ryhmä lähti jälleen matkaamaan kohti Iifapuuta toivoen, että Kuja olisi jo ilmestynyt sinne. Tämä oli varmasti jo saanut tietoonsa, mitä puulla oli tapahtunut, joten kaiken järjen mukaan tämä myös saapuisi selvittämään tilannetta.

 

 

LUKU X

KOTIINPALUUN AIKA

 

Iifapuu näytti yhtä kauniilta kuin edellisenäkin päivänä. Usvaa oli enää vähän jäljellä, mutta Kujaa ei näkynyt vieläkään missään. Ystävykset kulkivat juurakon halki suuren puun alle. Amarantin ihmetellessä, mitä usvalle oli tapahtunut, Zidane selitti edellisen päivän tapahtumat. Hän kertoi, kuinka he olivat tappaneet pedon, joka tuotti usvaa. Amarant ei voinut muuta kuin hämmästellä Zidanen kykyjä. Hän halusi entistä enemmän saada selville nuorukaisen voimien salaisuuden.

                      Samassa suuri varjo peitti heidät alleen. Kaikki kääntyivät katsomaan ylöspäin. Hopeinen lohikäärme peitti auringon näkyvistä, ja se lensi suoraan kohti Iifapuuta. Pian sitä ei enää näkynyt. Se oli luultavasti laskeutunut puuhun. Kuja oli saapunut. Zidane vilkaisi kumppaneihinsa. Heidän olisi toimittava nyt tai ei koskaan. Kaikki nyökkäsivät hänelle.

                      Joukkio lähti kiipeämään ylös pitkin runkoa. Se sujui kuitenkin armottoman hitaasti. Viimein he saapuivat samaan oksanhaaraan, josta lähti tie puun sisälle. Kujaa ei  kuitenkaan näkynyt oksanhaarassa. Heidän täytyisi kiivetä vieläkin ylemmäs.

”Sanopa, Zidane… Miten me pääsemme tuonne ylös?” Eiko kysyi. Reitti ei näyttänyt kovin helposti kuljettavalta, ainakaan pienelle tytölle.

”Emmekö voi kiivetä sinne?” Zidane ihmetteli. Hänestä runko näytti varsin helpolta kiivettävältä.

”En minä”, Eiko sanoi.

”En minäkään”, Vivi mutisi.

”Minäkin luulen, etten pysty siihen”, Garnet sanoi hiljaa pettyneenä. Tähänkö tämä reissu päättyisikin?

”Tulimme tänne asti…” Zidane mutisi. ”Mutta mitä nyt…?”

”Mikä tässä on ongelmana?” Amarant tuhahti. ”Sinun pitää vain mennä yksinäsi!”

”Meidän täytyy kohdata Kuja yhdessä”, Zidane vastasi.

”Kuinka tuo pelle oikein voitti minut?” Amarant mutisi itsekseen.

                      Amarant ohitti edessään seisovat Vivin ja Eikon. Nämä melkein putosivat, kun mies harppoi heidän ohitseen Zidanen luokse.

”Katso vähän, mihin astut!” Zidane huudahti.

”Epäröijä häviää”, Amarant sanoi julmasti. ”Sinun olisi parasta muistaa se!”

”Sinulle suosittelisin, että joka teemme tämän minun tavallani tai sinä saat mennä”, Zidane totesi matkien Amarantin äänen sävyä.

”Miten vaan… Ihan kuin sinulla olisi suunnitelma”, mies totesi kylmästi.

”Hei älypää, sinä olit se, joka hävisi Zidanelle!” Eiko kiljui vihaisesti.

”Pää kiinni, kakara!” mies murahti.

”Suunnitelma…” Zidane mutisi ja mietti hetken. ”No, sinähän olet minulle tavallaan velkaa. Jospa nyt olisi takaisin maksun aika?”

”Niinpä tietysti…” Amarant tuhahti. Halusiko nulikka alkaa taistella tässä ja nyt?

”Täällä on paljon niitä kukkia, joita gargantit syövät. Siksi gargantit eivät voi olla kaukana. Haluan, että nappaat yhden niistä. Sitten voimme kaikki matkustaa ylös”, Zidane selitti loistavan ajatuksensa.

”Miksi minun pitäisi niin tehdä, kun voin kantaa tenavat itsekin ylös?” Amarant kysyi.

                      Mies kääntyi ja nappasi sekä Vivin että Eikon olkapäilleen. Hän käänsi selkänsä Zidanelle ja lähti kiipeämään ylöspäin.

”No, käyhän se noinkin”, Zidane totesi tyytyväisenä ja kääntyi katsomaan Garnetia. ”No niin, Dagger. Minä kannan sinut reppuselässä.”

                      Garnet vastusteli hetken, mutta ymmärsi sitten sen olevan ainoa keino päästä ylös tämän päivän aikana. Niinpä hän antoi Zidanen nostaa hänet reppuselkäänsä. Hän kietoi kätensä ja jalkansa nuorukaisen ympärille. Läheisyys sai hänet hymyilemään. Tämä oli oikeastaan erittäin mukava tapa matkustaa.

                      Zidane tunsi Garnetin painautuvan tiukasti selkäänsä vasten, kun hän lähti kiipeämään ylös. Prinsessa oli aika kevyt, joten kiipeäminen sujui reippaasti. Zidanen etenemistä kuitenkin häiritsi jonkin verran lämmin hengitys hänen niskassaan. Monet ajatukset Garnetista täyttivät hänen mielensä, ajatukset jotka olisivat saaneet tytön kirkumaan raivosta. Hän päätti pitää mietteensä omana tietonaan ainakin toistaiseksi, sillä hän ei halunnut päätyä märäksi läiskäksi alas maahan.

 

***

Kuja seisoskeli paksulla oksalla melkein puun latvassa. Maisema avautui hänen silmiensä edessä kauniina ja kirkkaana. Hopeinen lohikäärme lepäsi toisella oksalla ja seurasi häntä ainoastaan toisella säkenöivällä silmällään. Toisen se oli sulkenut.

”Heikot uhraavat vapautensa ollakseen vahvoja”, Kuja paasasi lohikäärmeelleen. ”Sekin on tapa olla vahva. Ja se on todiste siitä, että vain vahvat voivat selvitä… Siinä on syy siihen, että tarvitsen voimaa… Olen oppinut taitoja, jotka olisivat epäilyttäneet jopa häntä… kymmenen vuotta sitten… Niin pitkä aika… Mutta nyt joukkoni ovat valmiita iskemään! Äh, odottaminen on kamalaa!”

                      Kuja käänsi katseensa jälleen lohikäärmeestä maisemaan. Tuuli leyhytteli hänen hopeisia, pitkiä hiuksiaan. Kymmenen vuotta hän oli uurastanut vain muiden hyväksi. Samalla hän oli kuitenkin punonut juonia, jotka tekisivät hänestä maailman herran. Nyt hetki oli tullut. Tänään hän todistaisi voimansa, tuhoaisi vihollisensa ja saisi kanarialintunsa omakseen. Yhdessä kauniin prinsessan kanssa hän voisi hallita kaikkea, aivan kaikkea.

                      Hopeinen lohikäärme urahti ja osoitti puunrunkoa kohti siivenkärjellään. Siellä ei näkynyt mitään, mutta Kuja tiesi, mitä eläin oli tarkoittanut. Hetki oli yhä lähempänä.

”He ovat tulleet tänne asti Burmeciasta?” hän myhäili itsekseen. ”Täydellistä… Voin lämmitellä heillä, kunnes elefanttileidi saapuu!”

 

***

Zidane saapui ylös hieman Amarantin jälkeen. Garnet nousi hänen selästään ja pyyhki nopeasti hymyn kasvoiltaan, ettei kukaan vain ehtisi nähdä sitä. Sitten hän katsoi ympärilleen. He olivat melkein puunlatvassa. Heidän täytyi olla todella korkealla. Kujan kohtaaminen täällä tulisi olemaan erittäin vaarallista. Paitsi että miehellä oli lohikäärme, joka oli hengenvaarallinen, heillä oli vaarana myös putoaminen.

                      Ystävykset hiipivät hiljaa eteenpäin seuraillen puunrunkoa aina kun se vain oli mahdollista. Toisinaan tuuli oli tarttua heihin, mutta jotenkin he selvisivät Kujan oksalle asti.

”Tuolla Kuja on!” Garnet huudahti hiljaa.

”Kuja… Mustien maagien valmistaja…” Vivi mutisi vihaisesti.

”Zidanen vihollinen on myös minun viholliseni”, Eiko muistutti itseään ja valmistautui kohtaamaan kauempana seisovan hopeahiuksisen miehen.

”Mennään sitten!” Zidane huusi ääneen ja ryntäsi ensimmäisenä Kujan luokse. Muut seurasivat perässä.

                      Kuja seurasi tyynen rauhallisesti ystävysten saapumista. Hänen kasvoillaan oli julma hymy. Tästä tulisi vielä hauskaa. Zidane aikoi sanoa hänelle jotakin, mutta Garnet tunki nuorukaisen ohi.

”Sinä olet varmaankin Kuja”, prinsessa sanoi. ”Minä olen… Garnet Til Alexandros. Haluaisin kysyä sinulta jotakin. Sinäkö sait aikaan sen, että äitini aloitti so-?

”Sodan, joka sai koko Usvamantereen kaaokseen?” Kuja keskeytti.

”Ja sinä teit kaikista… mustista maageista sotavälineitä!” Vivi huusi.

”Voihan sentään”, Kuja huokaisi kuulostaen melkein naiselta. ”Prinsessalla on yksi verenhimoisista nukeistani… Ei minulla ole voimia tehdä sellaista. Minä vain kehittelin pienen reseptin. Otetaan vähän usvaa, lisätään käytettyjä sieluja ja laitetaan kiehumaan… Sitten valutetaan alkuperäinen musta magia kulhoon ja kuumennetaan hie-”

”Ole hiljaa!” Vivi raivosi. Hän ei halunnut kuulla yhtään enempää.

”En ole vielä kertonut loppuun, kuinka käytetyistä sieluista saadaan sieluttomia nukkeja”, Kuja naurahti häijysti.

”Käytettyjä sieluja? Tarkoitatko usvaa?” Zidane kysyi.

”Ensin te ette halua kuunnella ja sitten alatte kysellä”, Kuja tuhahti opettajamaisesti. ”Voi, te ette ole ollenkaan valmiita tähän…”

                      Kaikki tuijottivat Kujaa. Jokainen tunsi vihaa ja ärtymystä tuota miestä kohtaan, mikäli kyseessä oli edes mies. Kujaa olisi ulkonäön puolesta voinut luulla naiseksikin.

”Miksi?” Garnet kysyi. ”Etkö sinä tunne mitään? Olet vienyt elämän niin monelta…”

”Säästä minut luennolta! Elämä alkaa ja loppuu. Mikä siitä tekee niin ihmeellistä?” Kuja tuhahti jälleen. ”Ja mitä sodan aiheuttajaan tulee… Entä sinun äitisi, prinsessa? Hän sanoi, ettei hän voi tuntea elävänsä, ennen kuin hänellä on aivan kaikki! Sydämeni särkyy nähdessäni sellaista ahneutta. Sota muka on minun syytäni? Ei, ei. Kaikki johtuu äidistäsi, minä vain hieman autoin häntä.”

”Valehtelija!” Garnet huusi. ”Äitini oli hyvä ja ystävällinen! Sinä olet muuttanut hänet!” Yksinäinen kyynel valui tytön poskelle, mutta hän pyyhkäisi sen pois nopeasti. Hän ei itkisi tuon iljetyksen edessä.

                      Hopeinen lohikäärme urahti jälleen. Sen ääni sai Kujan nauramaan ääneen. Hän astui askeleen lähemmäs prinsessaa, joka tuijotti häntä suoraan silmiin.

”Hah haa, esirippu nousee!” Kuja huudahti. ”Täydellistä, kanarialintuseni. Minäpä kerron sinulle totuuden äidistäsi! Ensimmäinen näytös: Kuvottavan halun loppu! Esitys alkaa!”

                      Puusta saattoi erottaa valtavan laivaston, joka purjehti kohti rannikkoa. Garnet tunnisti lipun laivojen mastoissa. Hänen äitinsä oli saapunut paikalle.

 

***

Kuningatar Brahne seisoi laivan kannella ja tähysti kohti Iifapuuta. Hän ei nähnyt Kujaa, eikä tytärtään, mutta saattoi helposti erottaa suuren, hopeisen lohikäärmeen. Se oli varma merkki siitä, että Kuja oli paikalla.

”Haa, Kuja!” hän huudahti tyytyväisenä. ”Päätit siis viimein näyttää naisellisen naamasi täällä! Sinä olet ainoa este minun ja täydellisen vallan välillä! Mutta en ole unohtanut kaikkea, mitä olet tehnyt hyväkseni. Näytän sinulle lopullisen voimani!”

                      Kuningatar kääntyi ympäri ja tuijotti takanaan seisovia sotureita ja mustia maageja. Kun Beatrix oli pettänyt hänet, hän oli päättänyt johtaa joukkojaan itse. Näin kukaan ei enää pääsisi juonimaan hänen selkänsä takana.

”Huomio kaikki!” hän huusi. ”Käskekää mustien maagien keskittää kaikki voimansa yhteen ainoaan loitsuun! Tulittakaa Kujaa, kunnes maagit ovat valmiina loitsunsa kanssa! Tulta! Tulta! Sitä minä haluan!”

”Käsky kuningatar Brahnelta!” vanha sotilas huusi viestiä eteenpäin. ”Keskittäkää kaikki voimanne yhteen ainoaan loitsuun!”

 

***

Ylhäällä puussa Garnet katseli, kuinka hänen äitinsä valmistautui tulitaisteluun. Sotilaat olivat vain pieniä pisteitä laivan kannella, mutta silti oli helppo erottaa esiin raahattavat tykit.

”En voi uskoa tätä!” hän huudahti toivottomasti. Mitään ei ollut enää tehtävissä.

”Äidillesi ei riitä vain yksi manner. Hänen rumuutensa ja tyhmyytensä on todella hämmästyttävää”, Kuja huomautti ilkeästi. ”Kaikki sujuu juuri niin kuin ennustinkin.”

”Mitä tarkoitat?” Zidane tivasi.

”Te olette vain esinäytös. Pian on oikean esityksen aika”, Kuja vastasi. Mies tuntui rakastavan näyttämötermejä.

”Me emme päästä sinua lähtemään!” Zidane huudahti.

”Usvaa ei enää synny, mutta sitä on silti metsissä ja kaivoksissa. Eikö vain?” Kuja kysäisi. Kysymys sai Zidanen hämmästymään, eikä nuorukainen osannut sanoa siihen mitään. ”Minä voin tehdä hirviöitä magian avulla! Tule esiin, usvan sikiö!” Kuja huusi yhtäkkiä.

                      Kujan huudon seurauksena ilma toverusten edessä alkoi säteillä. Hetken päästä näkyvyyden peitti erittäin suurikokoinen karvamato, jonka hampaista tippui vihreää limaa. Zidane irvisti inhoten ja veti miekkansa esille. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, sillä Amarant hyppäsi hänen eteensä ja iski käsineensä hirviön päästä läpi. Otus korahti ja vihreää limaa valui sen päästä joka puolelle. Garnet perääntyi pedon luota inhoten. Amarant sen sijaan näytti tyytyväiseltä itseensä ja puhdisti käsineensä otuksen vartaloon.

                      Taisteluun ei ollut mennyt kuin hetki, mutta Kuja oli käyttänyt tilaisuuden hyväkseen. Hän oli kiivennyt lohikäärmeensä selkään ja lentänyt pois. Parasta aikaa lohikäärme kiisi kohti merta.

                      Amarant potkaisi karvamatoa keskivartaloon ja onnistui pudottamaan madon alas puusta. Kului varsin pitkään ennen kuin se osui mahaan. Kun mato mätkähti alas, kuului vain inhottava lätsähdys. Amarant kääntyi katsomaan muita.

”Kaksi teidän vihollistanne aikoo ottaa yhteen. Miksei vain katsota, kumpi voittaa ja hoidella hänet sitten?” hän ehdotti. ”Minä lyön vetoa Kujan puolesta.”

                      Hopeinen lohikäärme lähestyi jo merta. Nyt se liiteli aivan Brahnen laivan yläpuolella. Mitään ei ollut tehtävissä. Zidane ystävineen oli puun latvassa, he eivät mitenkään ehtisi ajoissa alas pelastamaan kuningatarta.

”Amarant on oikeassa”, Zidane totesi. ”Häivytään, ennen kuin meidät vedetään mukaan!”

”En minä voi!” Garnet huusi ja mulkoili Zidanea. ”En voi antaa äidille tapahtua mitään!”

”Dagger?” Zidane ei voinut olla ihmettelemättä prinsessan käytöstä.

”Minun täytyy pelastaa hänet!” epätoivo kuulsi tytön äänestä.

”Hän vei eidolonisi ja aloitti sodan!” Zidane huomautti.

”En silti halua, että hän kuolee!” Garnet huusi nuorukaiselle.

”Hän ei välittänyt sinun elämästäsi! Sinun ei tarvitse kutsua häntä äidiksesi enää!” Zidane huusi takaisin melkein vihaisena.

”Hän on ainoa äitini! En välitä, vaikka sinä et ymmärtäisi!” Garnet sylkäisi sanat vasten Zidanen kasvoja. Sitten hän kääntyi puhumaan Eikolle. ”Täällähän pitäisi olla jokin eidoloni? Kerro minulle, missä se on!”

                      Eiko tuijotti Garnetia. Hänestä tilanne vaikutti huolestuttavalta, eikä hän oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Prinsessan anova ilme sai hänet kuitenkin vastaamaan tälle.

”Se on aivan tuolla alhaalla. Näetkö tuon paikan, jossa on todella paljon juuria?” Eiko osoitti suoraan heidän alapuolelleen.

”Tuolla… Näen sen!” Garnet huudahti ja juoksi rungon luokse. Hän alkoi kiskoa rungossa kasvavia köynnöksiä kokeillen niiden kestävyyttä. Lopulta hän löysi yhden, joka tuntui olevan tiukasti kiinni. Hän tarttui siihen ja alkoi liukua alaspäin sitä pitkin.

”Dagger! Älä mene yksin!” Zidane huusi, mutta liian myöhään.

”Heh, tämähän on varsinainen näytelmä!” Amarant hekotti.

”Kuka tahansa voi heittäytyä tunteelliseksi tällaisena hetkenä!” Eiko puolusti Garnetia. ”Älä viitsi pilkata häntä!” Pikkutyttö kääntyi Zidanen puoleen. ”Mennään alas, Dagger on vaarassa yksinään!”

                      Zidane nyökkäsi ja nappasi tällä kertaa Eikon reppuselkäänsä. Sanaakaan sanomatta Amarant nosti Vivin olkapäilleen ja seurasi sitten Zidanea rungon luokse. Hekin etsivät sopivat köynnökset ja lähtivät sitten laskeutumaan alas niin nopeasti kuin suinkin. Kun he saapuivat alas, he juoksivat suoraan paikkaan, jota Eiko oli aiemmin näyttänyt. Garnet seisoi siellä käärmepatsaan edessä.

”Aistin eidolonin voiman täällä… Jos vain saan sen itselleni…” prinsessa kuiskasi. Auta minua! hän huusi äänettömästi mielessään.

                      Garnet tunsi huutoonsa vastattavan. Patsas alkoi sädehtiä ja mureni lopulta palasiksi. Kirkkaat valonsäteet näyttivät imeytyvät prinsessan rintaan. Hän tunsi, kuinka eidolonista tuli osa häntä itseään. Sitten hän tunnisti eidolonin. Se oli Leviathan, jättimäinen merikäärme.

”Ei, en voi auttaa äitiäni tämän eidolonin avulla!” Garnet huusi. Hän putosi polvilleen ja peitti kasvonsa käsillään. Eiko ryntäsi hänen luokseen. Myös Vivi ja Zidane tulivat perässä. Amarant jäi seisoskelemaan taaemmas

”Mikä hätänä, Dagger? Etkö pysty kutsumaan sitä itsellesi?” Eiko kysyi myötätuntoisesti. Eihän kukaan hänen heimostaan ollut onnistunut kutsumaan Leviathania täällä. Miten Garnet olisi pystynyt siihen?

”Sain kutsuttua sen”, Garnet sanoi. ”Se on mahtava eidolon, mutta…”

”Uskomatonta, se on Leviathan, mahtava merikäärme!” Eiko huudahti tuijottaessaan patsaan jäännöksiä. Hänkin aisti eidolonin voiman. Se huokui yhä paikalla.

”Leviathan?” Vivi ihmetteli. Hän ei ollut kuullutkaan mistään sellaisesta.

”Se on eidolon, joka hukuttaa viholliset hyökyaallolla!” Eiko selitti. ”Olen pahoillani, Dagger!” Hyökyaallosta ei tosiaan ollut apua ilmassa liihottelevaa Kujaa vastaan.

”Ei se ole sinun vikasi”, Garnet sanoi Eikolle ja nousi seisomaan. ”Mutta äitini on yhä vaarassa!”

 

***

Yksi kuningatar Brahnen laivoista oli ilmiliekeissä, ja monia mustia maageja oli kuollut. Myös useita alexandrialaisia sotilaita oli menetetty. Kuningattarella ei silti ollut aikomustakaan luovuttaa. Hän oli päättänyt tuhota Kujan, joka oli aiemmin ollut hänelle suureksi avuksi.

                      Kuningatar keskitti ajatuksensa Garnetilta riistämiinsä eidoloneihin. Mikä niistä olisi sopiva juuri tähän tilanteeseen? Hyvin pian hän tiesi vastauksen.

”Tule Bahamut, lohikäärmeiden kuningas!” kuningatar huusi ja kohotti valkoiset käsivartensa kohti taivasta.

                      Mereen ilmestyi musta ympyrä, samanlainen kuin taivaalle Cleyran yllä aiemmin. Tällä kertaa aukosta ei kuitenkaan ratsastanut sarvipäinen Odin, vaan sieltä nousi musta, suuri lohikäärme. Bahamutin keltaiset silmät kiiluivat vihaisina, kun se hyökkäsi suoraan Kujaa ja tämän lohikäärmettä vastaan. Se pysähtyi ilmaan vähän matkan päähän Kujasta ja syöksi valtavat tulenlieskat miestä kohti.

                      Kuja huomasi juuri ajoissa Bahamutin lieskat ja käänsi lohikäärmeensä niiden tieltä. Hän tunsi viiltävää kipua käsivarressaan, aivan kuin nuoli olisi repinyt ihon rikki. Hän antoi lohikäärmeensä nousta korkealle Bahamutin yläpuolelle. Sitten hän pyyhkäisi sormillaan käsivarttaan. Nähdessään purppuraisen veren niissä, hän hymyili tyytyväisesti.

 

***

Zidane, Vivi, Eiko, Garnet ja Amarant seurasivat tapahtumia nyt alhaalta maasta. Myös Mog oli tullut esiin ja lenteli kiivaasti Eikon pään ympärillä. Amarant nojasi suureen juureen ja näytti vihdoinkin kiinnostuneelta siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Olen kuullut tarinoita, mutta en olisi uskonut kutsumismagian olevan noin voimakasta, rastapäinen mies ajatteli. Jos Zidane on heidän voimiensa perässä, minun on parasta olla varovainen…

”Loistavaa, nyt me voimme voittaa, eikä äidin tarvitse kuolla!” Garnet hihkui nähdessään mustan lohikäärmeen kiitävän taivaalla. Hän kääntyi katsomaan Eikoa innoissaan, mutta tyttö seuraili vain Mogin lentämistä ja näytti huolestuneelta. ”Eiko, mikä hätänä?”

”Mog on kauhuissaan…” pikkutyttö vastasi.

”Miksi ihmeessä? Ettekö te tiedä, että tuo on viimeinen eidolon? Se on Bahamut, lohikäärmeiden kuningas! Se voittaa varmasti!” Garnet ei voinut ymmärtää tytön ja mooglen huolestumista laisinkaan.

 

***

Kuja tuijotti yhä verta sormissaan ja hänen hymynsä leveni entisestään. Taistelu oli jo päättymässä. Pian hän olisi voittaja.

”Verta”, hän totesi. ”Loistavaa Bahamut! Sinun voimasi ja liikkeesi, sinä todella olet jotakin! Sinä jopa haavoitit minua… hieman. Ja sinä Brahne, sinun traaginen roolisi kohtaa loppunsa tässä näytelmässä. Nautit varmasti siitä sekunnista, kun sielusi vapautuu helvetillisestä vankilastaan, kun näyttämöstä tulee entinen kotisi. Viimeinen näytös vie meidät kauas Gaialta. Minä tulen tappamaan viholliseni… paljain käsin. Mahtavaa, kaikki menee täsmälleen suunnitelman mukaan!”

                      Kuja kohotti kätensä ylös, ja samassa koko taivas muuttui mustaksi. Taivaalle ilmestyi suuri silmä, juuri samanlainen kuin kymmenen vuotta aiemmin oli nähty Madain Sarin yllä. Silmämuna näytti vetävän itseensä energiaa ympäristöstään. Se nostatti pyörremyrskyn, joka imi Bahamutin sisäänsä. Myrsky riehui aikansa ja imeytyi sitten silmään lohikäärmeiden kuningas mukanaan.

                      Meren aallot nousivat jättimäisiksi. Brahnen laivasto heittelehti avuttomasti sinne tänne, monet sotilaat huuhtoutuivat veteen tyrskyjen mukana. Kuningatar Brahne oli katsellut vihoissaan Bahamutin katoamista. Nyt hän näki lohikäärmeen jälleen taivaalla. Se syöksyi suoraan hänen laivaansa kohti ja lopulta syöksi energia-aallon laivaan. Suuri laiva lennähti ilmaan ja laskeutui rysähtäen rannalle. Kaikki kannella olijat lensivät maahan, myös kuningatar. Bahamut lensi kauemmas ja katosi sitten. Se oli tehnyt tehtävänsä ja mennyt nyt uuden isäntänsä, Kujan, luokse. Myös Kuja poistui paikalta. Hän ohjasi hopeisen lohikäärmeensä korkeuksiin ja häipyi pian mustalle taivaalle. Miehen poistuttua taivas alkoi jälleen muuttua siniseksi.

 

***

Vivi tuijotti rannalla eteensä. Hän ei vieläkään voinut uskoa tapahtunutta todeksi. Niin moni oli kuollut, ranta oli täynnä ruumiita. Harvat eloonjääneet olivat haavottuneita, mutta yrittivät silti saada haudattua kuolleet. Pienen maagin olo oli sekava.

Vihaan Kujaa todella paljon ja Brahnea myös. En silti olisi halunnut tämän tapahtuvan hänelle, Vivi ajatteli. Minun pitäisi kai olla onnellinen, mutta… kun näin Daggerin itkevän, en tiennyt enää, mitä pitäisi tuntea. Oikeastaan haluaisin itsekin itkeä…

                      Vivi ei kuitenkaan itkenyt. Hän käveli Zidanen luokse ja auttoi tätä raahaamaan jonkun sotilaan ruumiin suureen hautaan. Ihmisten hautaaminen tuntui niin lopulliselta, aivan kuin hänen omakin elämänsä olisi päättynyt.

                      Garnet ei jaksanut mennä auttamaan muita. Hän istui äitinsä vieressä ja piteli tätä kädestä. Kuningatar makasi purjeesta kyhättyjen paarien päällä. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja hengitys oli raskasta. Prinsessa tunsi sydämensä puristuvan aivan pieneksi surusta ja huolesta. Hän alkoi jälleen laulaa Madain Sarin laulua helpottaakseen oloaan.

”Voin… kuulla… tyttäreni… äänen”, Brahne kuiskasi käheästi ja puristi kevyestä Garnetin kättä.

”Niin äiti, olen tässä!” Garnet huudahti. ”Olen aivan vierelläsi!”

”Olen… olen nyt… tyhjä… vapaa”, Brahne jatkoi. ”Vapaa… siitä kamalasta… ahneudesta…”

”Äiti”, prinsessa Garnet kuiskasi. Hän saattoi jälleen tunnistaa oman äitinsä, lempeän kuningatar Brahnen, jonka oli jo luullut täysin kadonneen.

”En ole… tuntenut näin… sen jälkeen… kun näin näytelmän… sinun… ja isäsi kanssa”, puhuminen oli selvästi vaikeaa kuningattarelle. ”Minä… pilasin Alexandrian… päästin sen… raunioitumaan… Ihmiset ovat… onnellisempia… kun sinä… hallitset…”

                      Muuta kuningatar ei ehtinyt sanoa. Hänen kätensä putosivat maahan ja pää retkahti sivuttain. Hän yskähti kerran niin, että muutama pisara verta putosi hiekalle. Sitten hän ei enää hengittänyt. Garnet tarttui tiukemmin äitinsä käteen ja ravisti sitä. Hän yritti tyrkkiä äitiään hereille, mutta mikään ei auttanut. Kuningatar Brahne oli kuollut.

 

 

 

 

.