FINAL FANTASY IX

OSA I

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Omistettu rakkaalle pikkuveljelleni, joka (tietämättään) innoitti minut kirjoittamaan tämän kaiken.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Esipuhe

Esipuhe? No, sehän sellainen juttu, joka on kirjan alussa. Minulla oli itse asiassa esipuhe jo valmiina, mutta päätin sitten kirjoittaa kokonaan uuden. Miksikö? No, entinen ei ollut aivan ajan tasalla,  joten uusi oli paikallaan.

Aivan ensimmäiseksi haluan sanoa, että tämän tarinan oikeudet eivät kuulu minulle. Edelleen hahmot, paikat yms. eivät kuulu minulle. Kaikkien näiden oikeudet kuuluvat Square Enix peliyhtiölle. En ole saanut lupaa tämän tarinan kirjoittamiseen. En aio hyötyä tästä tarinasta rahallisesti millään tavalla. Olen kirjoittanut sen vain omaksi ilokseni, ja ehkäpä muidenkin.

Idea koko tarinan kirjoittamiseen lähti pikkuveljeltäni marraskuussa 2002. Hän pelasi innokkaasti Final Fantasy IX:ää, mutta valitti, ettei oikein ymmärtänyt kaikkea. Hän oli tuolloin
vasta neljännellä luokalla, joten ei ollut ihmekään, ettei englanninkielisen pelin juoni valottunut hänelle. Tästä sitten sain ajatuksen, että tekisin pelistä "kirjan". Siis kirjoittaisin pelin tarinan. Tarinan piti alunperin olla joululahja pikkuveljelleni, mutta hyvin pian sain huomata, etten
pystynyt kirjoittamaan sitä tarpeeksi nopeasti.

Vaikka Final Fantasy IX on yksi suosikkipeleistäni ja olen pelannut sitä paljon, jouduin tekemään taustatyötä "kirjaani" varten. Taustatyöhön kuului olennaisena osana tietysti pelaaminen sekä kuvien
hankkiminen hahmoista ja paikoista. Lisäksi löysin internetistä pelin käsikirjoituksen (kiitokselle Martinille, joka sen on laatinut), joka on ollut loistava apu.

Täytyy kuitenkin huomauttaa, ettei tämä tarina seuraa pelin tarinaa absoluuttisen tarkasti. Olen ottanut hieman taiteellista vapautta ja jättänyt joitakin seikkoja pois ja ehkä hieman lisännyt jotain.
Juoni ei ole kuitenkaan muuttunut oleellisesti.

Itse kirjoittaminenkaan ei ollut niin helppoa kuin olin kuvitellut. Pelin muuttaminen kirjoitetuksi tarinaksi vaati välillä suoranaisia ponnisteluja. Kuvaileminen oli toisinaan yllättävän vaikeaa.
Jotenkin onnistuin kuitenkin saamaan kasaan jonkinlaisen raakaversion ensimmäisen levyn tapahtumista. Sen kirjoittamiseen kului noin kaksi kuukautta. Sen jälkeen alkoi varsinainen urakka: tekstin muokkaaminen. Parantelin tekstiä niin paljon kuin vain pystyin.

Tämän jälkeen astuivat kuvaan ystäväni. Tonberry, Deathroll, Dunwethiel, Jaacco, Electra, Garnet ja Garland sekä
muutamat muut YabbHeaven-foorumilta kommentoivat tarinaa ja auttoivat minua tekemään siitä paremman. Heille suuri kiitos siitä. Lisäksi kiitos betalleni, Maevelle, joka teki paljon työtä tarkistaessaan tekstin "maallikon silmin". Hän ei ole koskaan pelannut kyseistä peliä, joten hän saattoi osoittaa tekstistä hyvin epäselvyydet. Tosin hän löysi myös liudan muita virheitä, jotka toivottavasti olen viimein
saanut kaikki korjattua.

Tietysti perinteisesti pitää kiittää myös äitiä ja isää. Äidille kiitos siitä, ettei hän hermostunut naputtelustani, ja isälle kannettavan lainaamisesta. Ilman sitä en olisi voinut kirjoittaa kotona öisin. Niin ja opettajilleni kiitos siitä, etteivät he huomanneet, kun luonnostelin tarinaa
oppituntien aikana.

Tuntuu uskomattomalta ajatella, että tarinan ensimmäinen osa alkaa olla valmis. Sen tekemiseen kului yllättävän paljon aikaa. Toinen osa on nyt tekeillä, mutta sen julkaisemista en uskalla luvata
vielä mitään. Yritän kuitenkin tehdä siitä mahdollisimman hyvän, ehkä paremman kuin tämä ensimmäinen.

Prologi

 

Oli kaunis aurinkoinen kesäpäivä. Kuusivuotias tyttö leikki onnellisena hiekkarannalla tehden kakkuja märästä hiekasta. Innoissaan hän taputteli hiekkakakkujensa pinnat pienillä käsillään sileiksi. Aurinko loisti hänen ruskeista silmistään, ja kevyt tuuli leyhytteli hänen tummia hiuksiaan.

                 Nuori nainen saapui rannalle kahta viittaa kantaen. Hän hymyili tytölle suloisesti ja nosti tämän syliinsä. Naisen ja tytön kasvoissa oli hyvin paljon samaa. Sama nenä, samat huulet ja samat ruskeat silmät tuijottivat toisiaan iloisesti. Naisella oli myös samanlaiset pitkät ja hyvin tummat hiukset kuin tytöllä.

                 Nainen kantoi tyttärensä pieneen luolaan, josta pääsi merelle. Luolassa oli muutamia veneitä. Nainen puki tyttärensä ylle ruskean viitan ja pukeutui sellaiseen itsekin ja nosti sitten lapsensa yhteen veneistä. Hän irrotti veneen laiturista ja työnteli sen airon avulla ulos luolasta merelle.

                 Päästyään hieman kauemmaksi rannasta nainen nosti pienen veneen purjeen, joka täyttyi raikkaasta merituulesta välittömästi. Tuuli vei venettä kauemmas ulapalle. Äiti kietoi kätensä onnellisena tyttärensä ympärille. He kävivät joka päivä purjehtimassa, jos sää vain suikin salli sen. Se oli heidän yhteinen hetkensä päivästä, jota kukaan muu ei saanut häiritä. Se oli tytön mielestä päivän paras hetki, hänestä oli aivan ihanaa olla kahdestaan äitinsä kanssa suunnattomalla merellä.

                 Yhtäkkiä tuuli kävi kovemmaksi ja aallot korkeammiksi. Taivas synkkeni hetkessä. Äiti aikoi kääntää purjetta, jotta hän olisi saanut ohjattua veneen rantaan ennen myrskyn nousemista, mutta hänen liikkeensä jäi kesken, kun hän suuntasi katseensa taivaalle. Heidän kotikylänsä ylle oli ilmestynyt jättimäinen ilmalaiva, jonka pohjaan ilmestyi odottamatta valtavan kokoinen punainen silmä. Silmästä lähti kirkas säde suoraan alaspäin kohti kylää.

                 Säteen osuessa kylän keskelle kuului valtava rysähdys. Hetkeä myöhemmin merelle kantautui ihmisten valittavaa huutoa ja kaikki näytti olevan raunioina. Äiti painoi tyttärensä itseään vasten pienen veneen ajelehtiessa yhä kauemmas merelle räjähdyksen synnyttämän paineaallon voimasta.

                 Kauniista säästä ei ollut enää tietoakaan. Ilmalaiva tuntui aiheuttaneen varsinaisen hirmumyrskyn. Tuuli ulvoi ja sai aallot nousemaan lähes kahden metrin korkuisiksi. Pieni vene heittelehti meren kuohuissa holtittomasti. Kauhuissaan äiti tarttui toisella kädellä kiinni mastoon ja rutisti toisella tyttärensä rintaansa vasten, jottei kumpikaan heistä huuhtoutuisi mereen

 

LUKU I

POLUT YHTYVÄT

 

Iltapäivä oli kaunis ja kirkas. Taivas oli kirkas ja kuulas, vain muutama pilven hattara ajelehti siellä täällä. Teatterilaiva Prima Vista lensi Lindblumista Alexandriaan, sillä näyttelijäryhmä Tantalus oli menossa esittämään Alexandrian linnaan kuuluisan näytelmäkirjailijan, Lord Avonin, näytelmää "I want to be your canary". Sen kyljet maalautuivat iltapäivän auringon valossa oranssin ja vaaleanpunaisen sävyisiksi, kuten harvat pilven riekaleetkin, joita sen masto halkoi matkan edetessä. Sen keulaan oli veistetty kuvankaunis merenneito, vihreine pyrstöineen, onnea tuomaan.

                  Ilmalaivan kannella seisoskeli nuorukainen, jolla oli puolipitkät vaalean ohranväriset hiukset. Hänen asunsa oli varsin erikoinen: turkoosin siniset, hiukan pussimaiset, alaspäin lahkeista kapenevat, housut sekä samansävyiset irralliset hihansuut ja liivi, jonka alla hänellä oli valkoinen hihaton paita, jonka röyhelökaulus lepäsi liivin päällä. Vyötärölleen hän oli kietaissut kaksinkerroin keltaisen, ehkä liian pitkän, vyön ja jaloissaan hänellä olivat käytännölliset harmaat nahkasaappaat, käsissään samanväriset hansikkaat. Kuitenkin oudosta pukeutumisestaan huolimatta omituisinta pojassa oli se, että hänellä oli häntä. Kellään muulla ei kukaan ollut nähnyt häntää, eikä pojalla ollut aavistustakaan, miksi hänellä se oli. Hän ei tuntenut vanhempiaan. Niin kauan kuin hän muisti, hän oli ollut Tantaluksen miehien seurassa, kasvanut heidän kanssaan.

 Nuorukaisen siniset silmänsä säihkyivät elämän iloa ja leikkimielisyyttä ja hänen huulillaan karehti innostunut hymy. Tästä illasta ei tulisi aivan tavallinen. Tällä kertaa Tantaluksen joukkio ei ollut menossa ainoastaan esittämään näytelmää vaan sillä oli myös toinen päämäärä. Ryhmä oli saanut käskyn siepata Alexandrian prinsessan ja toimittaa tämän Lindblumiin. Nuori mies odotti jännittyneenä tulevaa iltaa. Hän oli toki ollut ennenkin mukana kaikenlaisessa pienessä juonittelussa ja varkauksissa, mutta sieppaukseen hän ei ollut koskaan osallistunut, eikä tämä ollut mikä tahansa sieppaus. Kyseessä oli selvästikin poliittinen juoni, vaikka kukaan ei niin ollutkaan kertonut nuorukaiselle. Tyhmempikin olisi ymmärtänyt, ettei kukaan sieppaa prinsessaa ilman hyvää syytä. Kukaan ei kuitenkaan ollut vaivautunut kertomaan nuorukaiselle, miksi he oikeastaan aikoivat kaapata prinsessan. Hän oli alkanut epäillä, etteivät muutkaan oikeasti tienneet sitä.

Poika antoi kevyen tuulen hyväillä kasvojaan ja hiuksiaan vielä hetken verran, mutta sitten hän kääntyi ja käveli teatterilaivan maston luokse. Sen kohdalla oli kannessa reikä, jota pitkin pääsi helposti laskeutumaan alas ruumaan, jos vain uskalsi liukua mastoa pitkin, kuten mitä tahansa tankoa. Nuorukainen tarttui tankoon reippaalla otteella ja liukui alas sitä pitkin.

Alhaalla oli pimeää, mutta poika sytytti kynttilän, joka oli pöydällä huoneen keskellä. Samassa hän kuuli huudon:

"Kuka siellä on?" Poika vastasi reippaasti huudahtaen:

"Minä, Zidane!" Huoneeseen ryntäsi kolme Zidaneksi itseään kutsuneen nuorukaisen ystävää, Blank, Cinna ja Marcus. Toverukset tervehtivät toisiaan reippaasti. Zidanen ollessa kannella katselemassa maisemia muut olivat ottaneet pienet torkut, jotta he olisivat illalla virkeitä ja valmiita toimintaan. Nuoret miehet pohtivat, miten ilta mahtaisi onnistua. Näytelmästä he eivät olleet huolissaan, se tulisi varmasti menemään omalla painollaan niin kuin aina ennenkin, mutta prinsessan sieppaus lisäsi jännittynyttä tunnelmaa. Zidanen ja hänen läheisen ystävänsä Blankin oli määrä suorittaa tuo tehtävä. Yhtäkkiä, kesken kaverusten jutustelun, huoneen ovi lävähti auki ja sisään rynni suurikokoinen hirviö, jolla oli torahampainen sinertävä pää ja ihmisen vartalo.

"Mitä hittoa?!?" Zidane huudahti hämmästyneenä. Hirviö ei viitsinyt vastata selvästi retoriseksi tarkoitettuun kysymykseen vaan hyökkäsi nelikon kimppuun hurjasti karjaisten.

                   Salamannopeasti toverukset olivat puolustusasemissa. Cinna sai kovan iskun kylkeensä, eikä kyennyt vähään aikaan liikkumaan. Blank onnistui iskemään hirviötä, mutta näytti siltä kuin sitä ei olisi sattunut lainkaan. Myös Zidane ja Marcus kävivät taistoon, kuin tyhjästä ilmestynyttä, rumilusta vastaan.

                    Viimein Zidane onnistui antamaan kohtalokkaan iskun hirviön päähän. Nuorukaiset hämmästyivät suuresti, kun hirviö ei parahtanutkaan tuskasta vaan puhkesi raikuvaan nauruun. Sen pää putosi lattialle ja esiin ilmestyi Tantaluksen johtaja, Baku, joka tunnettiin aina nauravaisesta luonteestaan. Baku oli Zidanelle kuin isä. Oikeastaan hän oli ainoa isähahmo, jonka tämä oli koskaan tuntenut. Hän oli ottanut tämän huostaansa vajaat kuusitoista vuotta sitten ja kasvattanut joskus melko kovallakin kädellä.

                    Kauan Baku ei kuitenkaan naureskellut vaan hyvin pian hän keräsi ryhmänsä pienen pöydän ympärille. Pöydälle oli aseteltu Alexsandrian linnaa kuvaava pienoismalli ja Bakulla oli kädessään tyttönukke, jossa luki "Prinsessa Garnet, 15 vuotta". Hän alkoi käydä läpi illan suunnitelmaa varmistaakseen, ettei mikään menisi pieleen. Heillä oli vain tämä yksi mahdollisuus onnistua, ja linna kuhisisi sotilaita. Varaa virheisiin ei siis olisi. He eivät voisi mitenkään käydä taistelemaan kokonaista armeijaa vastaan, ja siksi sieppaus olisi hoidettava niin, ettei kukaan huomaisi sitä ennen kuin he olisivat jo kaukana matkalla Lindblumiin.

                    Baku kävi nopeasti läpi näytelmän etenemisen. Ei ollut mitään syytä kerrata sitä täydellisesti, sillä teatteriryhmä oli esittänyt sen monet kerrat ja kaikki tunsivat tarinan varsin hyvin. Se kertoi nuorista rakastavaisista: prinsessa Corneliasta ja Marcuksesta, jota prinsessan isä, Kuningas Leo, ei voinut millään hyväksyä nuorten rakkautta ja teki kaikkensa estääkseen näitä saamasta toisiaan.

Tullessaan kohtaukseen, jossa Zidanen ja Blankin oli tarkoitus esittää miekkataistelu, Baku muistutti näitä siitä, että sen jälkeen olisi näytelmässä väliaika, jonka aikana teatteriryhmän ainoa nainen, Ruby, menisi tarjoilemaan prinsessalle teetä, johon oli sekoitettu unilääkettä. Zidanen ja Blankin oli tarkoitus livahtaa linnaan sisälle ja kuljettaa prinsessa huomaamattomasti Prima Vistaan. Muut teatteriryhmän jäsenet jatkaisivat näytelmää normaalisti eteenpäin, ja kaksikko palaisi näyttämölle jälleen loppukohtauksen ajaksi Rubyn ja Cinnan huolehtiessa prinsessasta.

Selitettyään suunnitelman joukolleen Baku antoi katseensa kiertää vielä kerran kaikkien kasvoilla. Zidane näytti aivan siltä kuin ei olisi kuunnellut lainkaan, mitä hän oli juuri sanonut. Poika oli painanut päästä käsivarsiinsa ja vaikutti torkkuvan.

"Zidane, kuulitko sinä, mitä minä sanoin?" hän karjaisi saadakseen pojan huomion.

"Juu, livahdamme linnaan ja sieppaamme prinsessa Garnetin... helppo homma..." tämä vastasi.

 

***

 

Pieni musta maagi kohotti kasvonsa kohti taivasta, kun suuri varjo hämärsi ilta-auringon valon. Hän tuijotti silmät suurina valtavankokoista teatterilaivaa, joka lipui juuri Alexandrian taivaan halki. Hänellä oli päässään melko suurikokoinen, vaaleanruskea hiippalakki, joka oli kovaa kangasta ja jonka asentoa hän korjaili vähän väliä. Yllään hänellä oli sininen, vyötärön alapuolelle ulottuva, takki, jossa oli punainen nyöritys ja valkoiset hihansuut. Jalassaan hänellä oli pussimaiset valkoviherraitaiset housut ja punaruskeat kalossit. Hänellä oli myös leveä nahkainen vyö ja viininpunaiset käsineet. Hänen kasvoistaan ei voinut erottaa muuta kuin ystävällisesti hehkuvat keltaiset silmät, muuten ne näyttivät aivan mustilta. Ikää maagilla oli vasta yhdeksän vuotta, mutta silti hän oli yksin liikenteessä.

Laivan lennettyä ohi, maagi lähti juoksemaan samaan suuntaan kuin mihin puoli kaupunkiakin näytti olevan menossa. Lähes jokainen Alexandriassa oli menossa katsomaan Lord Avonin kuuluisaa näytelmää, ja myös pikku maagi oli onnistunut hankkimaan lipun siihen. Nyt hänen täytyisi vain onnistua suunnistamaan linnalle, jossa näytelmä esitettäisiin. Tilaisuus oli innostava jo pelkästään siksi, ettei hän ollut koskaan käynyt Alexandriassa, saati sitten kuninkaallisessa linnassa. Hän odotti malttamattomana linnan sisäpuolen näkemistä.

Yhtäkkiä joku kuitenkin tönäisi häntä kaataen hänet maahan. Hän ehti nähdä vain vilauksen harmaasta hännänpäästä, sitten häirikkö oli jo poissa. Hän ei ehtinyt juurikaan miettiä, kuka hänet oli kaatanut, sillä hän näki suurella vaivalla hankkimansa teatterilipun leijailevan hieman kauemmas maahan. Hän kiirehti nousemaan ylös, ettei kukaan varastaisi tuota arvokasta lippua. Samassa hän kuitenkin näki pienen tytön, jolla oli yllään vaaleanpunainen mekko, nostavan hänen lippunsa maasta. Tämä ei onneksi maagin peloista huolimatta varastanut lippua vaan ojensi sen hänelle takaisin hymyillen samalla suloisesti. Maagi kiitti tyttöä ja jatkoi sitten matkaansa tepastellen eteenpäin.

                  Viimein maagi saapui kaupungin vilkkaalle keskusaukiolle. Se oli täynnä vilskettä ja vilinää. Aukion keskellä oli lipunmyyntikoju ja sitä reunustivat kauniit, koristeelliset puurakennukset. Toriaukion reunoilla oli muutamia kojuja, joissa kaupungin asukkaat myivät ruokaa ja jotain muitakin tuotteita. Yksi rakennuksista oli hotelli, ja kun maagi meni vilkaisemaan, miltä se näyttäisi sisäpuolelta, hän sai kuulla hotellin olevan aivan täysi. Tieto ei juuri häntä vaivannut, mutta pari kauempaa tullutta muukalaista eivät suhtautuneet kovin iloisesti ikävään yllätykseen.

Maagi tepsutteli ulos hotellista ja pysähtyi katselemaan ympärilleen vielä hetkeksi. Joka puolella oli ihmisiä, sillä monet olivat saapuneet muistakin kylistä ja kaupungeista katsomaan näytelmää. Kaikilla tuntui olevan hirveä kiire. Kolme tyttöä hyppäsi narua hotellin edustalla. Pikkuinen pyysi päästä mukaan leikkimään hetkeksi, sillä olihan hän vasta yhdeksänvuotias. Tytöt huolivat ilomielin maagin mukaansa hyppimään, ja tämä osoittautuikin melkoiseksi naruhyppelyn mestariksi.

Kovin kauaa maagi ei kuitenkaan jaksanut tyttöjen kanssa leikkiä, sillä hän halusi jo tulenpalavasti päästä katsomoon, ettei vain menettäisi hetkeäkään näytelmästä. Niinpä hän suuntasi kulkunsa lipunmyyntikojulle.

Pikkuinen ojensi hieman kärsineen lippunsa myyjälle, joka tarkasteli sitä pitkään tutkivannäköisenä.

"Ikävä sanoa tätä, mutta tämä lippu on kyllä väärennös. Olen nähnyt valitettavan monia tällaisia tänään", myyjä sanoi pahoitellen vain nähdäkseen pikkuisen maagin koko olemuksen lysähtävän kasaan. tämän keltaisten silmien ystävällinen valo himmeni hieman, ja tämä painoi päänsä kumaraan. Nähdessään maagin reaktion lipunmyyjä tunsi sääliä pikkuista kohtaan ja päätti hieman lohduttaa tätä, joten hän lahjoitti tälle muutaman pelikortin.

"Ole hyvä. Näillä pääset korttipelissä alkuun. Jos haluat tietää enemmän säännöistä, etsi Allow Jack. Hän osaa kyllä kertoa niistä", myyjä sanoi surulliselle pojalle.

                    Maagi otti kortit ja kiitti niistä, mutta lähti silti masentuneen paikalta. Hän harhaili hiljalleen kapealle ja hämärälle kujalle, jossa eräs mies kiinnitti mainoskylttiä ankarasti kiroillen, keikkuen samalla hieman huteralta näyttävien tikkaiden varassa. Pikku maagi jäi seurailemaan miehen työntekoa, vaikka siinä ei juuri nähtävää ollutkaan. Ilmeisesti tämä kiinnitti kylttiä uutta kapakkaa tai vastaavaa varten.

Lopulta mies kuitenkin lähti, ja saman tien paikalle luikahti jostain pieni rottalapsi. Maagi katseli lasta hetken uteliaana miettien samalla, missä oli tämän aiemmin nähnyt. Lapsessa oli jotain hämärästi tuttua, mutta hän ei kuollakseenkaan pystynyt muistamaan, mitä se oli. Hän ei juuri liikkunut kotinsa ulkopuolella, vain muutaman kerran hän oli käynyt unettomassa kaupungissa, Trenossa, mutta Alexandriassa hän oli ensimmäistä kertaa. Hän arveli nähneensä pojan joskus ohimennen Trenon ikuisessa yössä, eikä vaivannut päätään asialla pidempää. Samassa hän kuitenkin muisti, että Treno oli tunnettu korttipeliturnauksistaan.

"Lipunmyyjä käski minun etsiä Allow Jack. Ehkä tuo poika on hän, jos olen kerran nähnyt hänet Trenossa", hän mietti. Ääneen hän kysyi:

"Oletko sinä Allow Jack?"

Rottalapsi naurahti ja pudisti päätään ihmetellen, miksi toinen kysyi sitä. Miksi joku kuvittelisi hänen olevan tuo vanha juoppo, joka tunsi korttipelien salat?

"En", hän vastasi katsoen samalla hieman tarkemmin maagia. Hän huomasi tämän kädessä olevan lappusen: "Hei, sinulla on lippu näytökseen!"

"Niin, mutta se ei ole aito... en pääsekään katsomaan näytelmää..." maagi totesi hyvin masentuneella äänellä.

"Minä voin auttaa sinut sinne, jos rupeat minun orjakseni", rottapoika ehdotti. Maagi näytti epäröivän hetken verran. Hän pähkäili mielessään, miten ihmeessä tuosta häntä itseäkin pienemmästä pojasta voisi olla hänelle mitään apua ja miksi hänen pitäisi ryhtyä ylipäätänsä kenenkään orjaksi. Hän halusi kuitenkin ehdottomasti päästä katsomaan näytelmää, joten välittämättä omatunnon varoittelusta hän päätti suostua rotan ehdotukseen, sillä se näytti sillä hetkellä olevan ainoa keino päästä linnaan. Vielä hieman epäröintiä äänessään hän suostui.

"Hyvä. Vahdi sinä tätä kujaa sillä välin, kun minä varastan nämä tikkaat", rottapoika sanoi.

                  Pian pojat jo juoksivat, rottalapsi tikkaita kantaen, seuraavalle kadulle, joka oli huomattavasti hämärää kujaa valoisampi, ja sieltä suureen valkoiseen kellotorniin. Rotta komensi orjaansa kiipeämään ylös torniin, mutta kun tämä yritti, tornista putosi hänen niskaansa kaksi pientä valkoista otusta. Niillä kummallakin oli punaiset siivet ja yksi tuntosarvi, jonka päässä oli punainen pallo, ja toisella myös pipo ja kaulaliina. Toinen otuksista kertoi heidän olevan moogleja.

"Minä olen Kupo ja tämä Stilzkin. Haluatko, että kerron sinulle mooglien tehtävistä?" Kupoksi itseään nimittänyt moogle kysyi. Maagi nyökkäsi. Hänestä nuo pienet valkoiset pallerot olivat erittäin suloisia. Kupo kertoi, että mooglien tehtävänä oli auttaa ihmisiä, esimerkiksi jotkut heistä pitivät kauppaa, mogshopia, matkustajille, heillä oli teltta, missä matkalaiset voisivat yöpyä ja lisäksi he välittivät viestejä mognetin avulla.

                  Maagi kuunteli suurella mielenkiinnolla. Hän olisi mielellään jäänyt pidemmäksikin aikaa jutustelemaan Kupon ja Stilzkinin kanssa, mutta rottapoika oli keskustelun aikana kiivennyt tornin huipulle ja huuteli sieltä jo hänelle, että hänen pitäisi pitää kiirettä. Niinpä pikkuinen maagi hyvästeli mooglet ja kapusi torniin.

                  Rottalapsi odotteli jo maagia ylhäällä. Kun tämä viimein pääsi perille, hän määräsi tämän seuraamaan itseään. He juoksivat kaupungin kattojen yli päästäkseen linnan muurien läheisyyteen. Maagi oli aivan kauhusta kankeana, sillä hän pelkäsi korkeita paikkoja, ja etenkin huteria lautoja, joita pitkin kaksikko joutui kulkemaan katolta toiselle. Pari kertaa hän oli lähellä syöksyä suoraan alas katukivetykseen, mutta ehti pelastautua ajoissa. Vaikka häntä pelottikin, se ei estänyt häntä, sillä hän todella halusi nähdä linnassa esitettävän näytelmän.

                  Viimein pojat saapuivat linnan muurien viereen. Rottapoika asetti tikkaat muuria vasten ja kääntyi sitten maagiin päin.

"Et olekaan vielä kertonut nimeäsi", hän totesi kysyvään sävyyn.

"Vivi", maagi vastasi änkyttäen hämmästyneenä. Harvemmin kukaan oli kysynyt hänen nimeään.

"Mikä se sellainen nimi on?" rottalapsi tivasi, mutta kun Vivi ei vastannut, hän jatkoi:

"Minä olen Puck. Tule mennään, näytelmä on alkamassa".

                  Vivi ja Puck kiipesivät nopeasti tikkaita ylös ja livahtivat linnan katsomoon juuri sopivasti. Ilotulitus oli jo alkanut, eikä näytelmän alkuunkaan ollut kuin hetki. Katsomo oli aivan täynnä ihmisiä eri puolilta Alexandrian valtakuntaa. Sekä vanhat että nuoret olivat saapuneet suuren hetken kunniaksi pääkaupunkiin. Vain harva jätti tilaisuuden vapaaehtoisesti käyttämättä, olihan Lord Avon sentään kuuluisa ympäri maailmaa.

 

***

 

Alexandrian kuningatar, Brahne, istui aitiossaan, kaikessa mahtavuudessaan, paukuttaen käsiään yhteen niin, että hänen löysät, ihraiset käsivartensa höllyivät. Hänellä oli yllään punainen, raskasta samettia oleva, pukunsa, johon hän oli mieltynyt siinä määrin, että käytti sitä lähes aina. Hänen kasvonsa eivät olleet mitään kaunista katseltavaa, sillä hänen meikkinsä oli hyvin raskas: hän oli puuteroinut, tapansa mukaan kasvonsa vitivalkoisella puuterilla ja hänen tumma silmämeikkinsä antoi vaikutelman, että silmät olivat syvällä kuopissaan, ja rypyt silmien alapuolella vain lisäsivät tuota kuvaa.

                  Kuningattaren pöhöttynyt vartalo vajosi aitiossa olevaan valtaisaan valtaistuimeen, kun hän viimein lakkasi hakkaamasta käsiään yhteen. Hän todella rakasti näytelmiä ja uskoi ansainneensa tämän nautinnon hetken kaiken kiireen ja suurien suunnitelmiensa keskellä.

                  Kuningattaren vierellä valvoivat kaksi hänen uskollisinta alamaistaan, Pluton ritareiden kapteeni, Adelbert Steiner, sekä Alexandrian naisarmeijan kenraali Beatrix. Kenraali oli tunnettu uskomattomasta kauneudestaan, monet sanoivat hänen olevan jopa kaunein nainen maailmassa. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa kihartuivat hieman olkapäiltä antaen hämäävän pehmeän vaikutelman. Hänen vartalonsa muodot hipoivat täydellisyyttä: seksikkäästi kaartuvasta lantiosta aina suloisen pyöreisiin rintoihin asti. Tuon upean kropan hän oli verhonnut valkoiseen tiukkaan paitaan, jossa oli melkoisen pitkä takaosa sekä lähes yhtä tiukkoihin punaisiin housuihin, jotka toivat hyvin esiin hänen reisiensä virheettömän muodon. Vyöllään hänellä roikkui miekka ja hänen toista silmäänsä peitti metallinen silmälappu.

                  Paitsi kauneudestaan kenraali oli tunnettu myös taistelutaidoistaan. Häntä pidettiin koko valtakunnan mahtavimpana soturina. Huhuttiin, ettei hän ollut eläissään hävinnyt yhtään taistelua, johon oli ryhtynyt. Hänen miekkansa oli julma ja armoton, se ei säästänyt yhdenkään vihollisensa henkeä, mutta oli valmis suojelemaan ystäviään viimeiseen hengenvetoon saakka.

                  Kapteeni Steiner taas oli sanoinkuvaamattoman kauniin Beatrixin vastakohta monin puolin. Hän oli pukeutunut vanhaan, melko ruosteiseen, haarniskaan, joka kolisi ja rämisi hänen liikkuessaan eteenpäin. Myös hänellä oli aseenaan miekka, jota hän käytteli erittäin taitavasti jääden silti kuitenkin Beatrixin varjoon.

                  Kapteeni oli omistanut koko elämänsä Alexandrian kuninkaallisen suvun palvelemiseen ja otti työnsä erittäin vakavasti. Hänen valvovalta silmältään ei jäänyt yksikään vaaniva vihollinen näkemättä. Tällä hetkellä hänen tärkein tehtävänsä oli kuitenkin suojella prinsessa Garnettia, pitää nuorta naiivia tytönhupakkoa silmällä.

                  Prinsessa Garnet oli kieltäytynyt menemästä istumaan äitinsä kanssa samaan aitioon. Hän halusi olla mieluimmin yksin. Niinpä hän oli valinnut istumapaikakseen toisen, hieman pienemmän, aition. Hitain askelin hän käveli omalle paikalleen yllään upea valkoinen puku, joka puki täydellisesti hänen hoikkaa vartaloaan ja toimi oivallisena vastakohtana hänen tummanruskeille, lähes mustille, hiuksilleen. Hänen ruskeat silmät eivät hymyilleet, kuten yleensä teatteri-iltoina. Eivät siitäkään huolimatta, että hän osasi melkein jokaisen Lord Avonin näytelmän ulkoa ja tämäniltainen näytelmä oli hänen suosikkinsa.

Hänen sydäntään painoi huoli, sillä hänen lempeä äitinsä, joka oli ollut hyvä hallitsija, oli alkanut hänen isänsä kuoleman jälkeen käyttäytyä omituisesti, jopa vallanhaluisesti. Tämä ei ollut lainkaan oma rakastettava itsensä. Ennen tämä oli ollut hyvä äiti, oikein rakastava sellainen, mutta nykyisin hän vain tiuski Garnetille ja muillekin linnan asukkaille. Palvelijoita hän oli ennen kohdellut todella hyvin, mutta ei enää. Nyt nämä olivat vain huonopalkkaista orjatyövoimaa. Näytti siltä kuin kuningatar ei olisi välittänyt enää kenestäkään tai mistään. Hänelle oli tärkeintä vain oma etunsa.

Prinsessa Garnet halusi estää äitiään tekemästä mitään typerää, mutta hän tiesi, ettei pystyisi siihen yksin. Niinpä hän oli päättänyt livahtaa kesken näytelmän teatterilaiva Prima Vistaan ja matkustaa jäniksenä sen mukana Lindblumiin. Sinne päästyään hän menisi suoraa päätä Lindblumin kuninkaalliseen linnaan ja etsisi käsiinsä setänsä Cidin, joka oli kyseisen kaupungin hallitsija ja hänen kuolleen isänsä veli.

 

***

 

Zidane ja Blank odottivat kulisseissa omaa vuoroaan. Viimein he nousivat näyttämölle valmiina esittämään roolinsa. Kun he taistelivat yleisön edessä, Blank huomasi, ettei prinsessa Garnet ollutkaan omassa aitiossaan. Hän huomautti tästä Zidanelle.

"Siinä tapauksessa meidän täytyy etsiä hänet linnasta", tämä huomautti väistäen samalla Blankin miekan iskun.

                    Yleisö oli hurmioissaan Zidanen ja Blankin esityksestä. Kun he vihdoin lopettivat miekkailukohtauksen, se puhkesi raivokkaaseen huutoon ja käsien taputuksiin:

"Uudestaan, uudestaan!" Kaksikko esitti kohtauksen vielä pariin otteeseen, mutta sitten he viimein livahtivat linnaan sisälle.

                  Kaksikko kolkkasi ensimmäiset kaksi vastaan tullutta Pluton ritaria, jotka olivat ainoita Alexandrian miespuolisia sotilaita, ja pukivat ylleen näiden asusteet. Zidane erehtyi haistamaan toisen sotilaan kypärää.

"Hyih, mikä enää voisi haista pahemmalle!"

Blank katsoi kumppaniaan nuhtelevasti.

"Tiedät, mitä Baku sanoi. Laita se kypärä päähäsi, niin lähdetään", hän totesi tälle.

                  Kumpikin nuorista miehistä katseli ihmeissään ympärilleen. He olivat usein käyneet linnassa esiintymässä, mutta eivät kuitenkaan koskaan olleet päässeet näyttämöä pidemmälle. He olivat siis ensikertaa linnan sisäosissa, eivätkä voineet olla hämmästelemättä sen komeutta. Kaikkialla lattioilla oli punaiset pehmeät matot, jotka vaimensivat askelien äänet. Seinät olivat kylläkin harmaata kiveä, mutta niitä peittivät suureksi osaksi valtavat taulut ja suuret seinävaatteet. Hetken vilkuiltuaan ympärilleen nuorukaiset hiipivät käytävään. Siellä ei näkynyt Prinsessa Garnetista jälkeäkään. Blank jäi pitämään vahtia Zidanen hipsiessä portaita pitkin yläkertaa tutkimaan.

                    Nuorimies ei ehtinyt kuin porrastasanteelle, kun häntä vastaan ryntäsi valkoisen maagin kaapuun pukeutunut melko lyhyt tyttö. Kaapu oli muuten valkoinen, mutta sen hupun reunaa ja helmaa koristivat  kirkkaanpunaiset kolmiot. Sitä käyttivät henkilöt, jotka osasivat käyttää valkoista eli parantavaa magiaa. Valkoiset maagit olivat useimmiten naisia, mutta he olivat nykyisin hyvin harvinaisia. Kovin moni ei osannut enää maagisen parantamisen taitoa, useimmat ihmiset tyytyivät käyttämään lääkkeitä ja luottivat niihin enemmän kuin magiaan.

Zidanen juoksu pysähtyi kuin seinään. Hänen sydämensä jätti yhden lyönnin väliin ja syöksyi sitten hurjaan laukkaan. Koko maailma tuntui sumenevan hänen ympäriltään. Hän näki ainoastaan tuon tytön, joka oli kauniimpi kuin kukaan tyttö, jonka hän oli koskaan tavannut, ja hän sentään oli tavannut todella monia tyttöjä. Olihan hänellä monessa kaupungissa ja kylässä melkoinen naistenmiehen maine.

"Suokaa anteeksi, voisitteko päästää minut ohitsenne", tyttö sanoi. Zidane ei välittänyt pyynnöstä. Hän kuuli ainoastaan äänen, joka oli kuin satakielen laulua hänen korvilleen, suloisempaa kuin mikään muu koko maailmassa. Hän astui tytön eteen ja katsoi tätä suoraan silmiin.

"Olemmeko kenties tavanneet jossain?" hän kysyi. Hetken mietittyään hän kuitenkin jatkoi: "Ei, ehkä ei sittenkään... en olisi koskaan voinut päästää ketään noin kaunista menemään". Tyttö katsoi häntä hetken verran, mutta ei vastannut mitään mairittelevaan kohteliaisuuteen. Hänellä oli tarpeeksi huolia muutenkin. Ei hän tarvinnut nyt vaivoikseen vikittelevää poikaa, vaikka tämä oli varsin hyvännäköinen ja vaikutti muutenkin mukavalta. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa tuhlattavaksi asti. Hänen täytyi päästä lähtemään mahdollisimman nopeasti linnasta. Niinpä hän ryntäsi pojan ohitse huudahtaen peräänsä nopeasti:

"Suokaa anteeksi!"

                     Tytön juostessa portaita alas Zidane havahtui vihdoinkin takaisin todelliseen maailmaan unelmistaan. Hänen mieleensä juolahti äkkiä jotain. Hän muisti nuken, jota Baku oli pidellyt kädessään kerratessaan illan suunnitelmaa. Sitten hän muisteli juuri kohtaamansa tytön ulkonäköä. Nukessa ja tytössä oli selvästikin jotain samaa, vaikka nukke olikin todella ruma verrattuna tyttöön. Viisi kohtalokasta sekuntia myöhemmin hän tajusi juuri päästäneensä karkuun prinsessa Garnetin.

Salamana hän ryntäsi tytön perään, mutta törmäsi portaissa Blankiin. Hän ei kuitenkaan jäänyt selittelemään tälle mitään vaan jatkoi juoksuaan saadakseen tytön kiinni. Blankin jäädessä typeränä seisomaan portaisiin hän huusi taakseen katsomatta:

"Pian. Tuo tyttö on prinsessa Garnet!" Sitten hän olikin jo kadonnut ystävänsä näköpiiristä.

 

***

 

"Pian, nyt on kiire!"

"Pian, kiire nyt on!"

"Prinsessa kateissa on!"

"Kateissa on prinsessa!" huudot kaikuivat pitkin linnan käytäviä hovinarrien, Zornin ja Thornin, ryntäillessä päättömästi eteenpäin ja törmätessä lopulta toisiinsa. Viimein he saapuivat kuningatar Brahnen aitioon. He eivät kuitenkaan päässeet kuningattaren puheille, sillä Alexandrian armeijan kenraali Beatrix esti heidän matkantekonsa.

"Kiire on. Prinsessa on kateissa!" Zorn huudahti.

"On kiire. On kateissa prinsessa!" vahvisti Thorn. Beatrix ei kuitenkaan päästänyt kaksikkoa eteenpäin. Niinpä nämä hyppelivät pluton ritareiden kapteenin Adelbert Steinerin puheille.

"Pian! Prinsessa on löydettävä!" aloitti Thorn.

"Löydettävä prinsessa on!" jatkoi Zorn. Steiner nyökkäsi ja meni kuningattaren puheille. Tämä myönsi prinsessa Garnetin olleen turhan kauan poissa.

"Mene etsimään hänet ja tuo hänet tänne", tämä sanoi Steinerille yhä näytelmään keskittyneenä.

                  Steiner ryntäsi kolisevassa haarniskassaan linnan käytäviin. Hän ei kuitenkaan löytänyt prinsessaa linnasta sisältä, vaikka kiersi läpi niin kirjaston kuin keittiönkin. Lopulta hän kolisteli pihan puolelle ja komensi myös sotilaitaan etsimään prinsessaa. Sitten hän itse juoksi naristen toiselle linnan torneista. Valtavaa ryminää pitäen hän raahautui ylös kierreportaita. Päästyään tornin huipulle hän vilkaisi nopeasti vastapäistä tornia ja huomasi, että siellä juoksivat tornin huippua ympäri valkohuppuinen tyttö, jonka hän tunnisti prinsessa Garnetiksi, sekä vaaleahiuksinen poika, jolla oli häntä ja joka oli pukeutunut sinisiin housuihin ja liiviin.

"Prinsessa!" hän huusi.

 

***

 

Zidane juoksi prinsessa Garnetin perässä yrittäen epätoivoisesti saada tätä kiinni. Viimein tämä pysähtyi ja kiipesi tornin huippua reunustavalle muurin harjalle. Tyttö katsoi hymyillen Zidanea silmiin ja kaatui sitten taaksepäin pudoten tyhjyyteen. Zidane hyppäsi prinsessan perässä muurin harjalle ja näki tämän liitävän jonkinlaisen köyden varassa kohti linnan ikkunoita. Hän vilkuili ympärilleen ja näki, että tornin ja linnan välille oli ripustettu lippunauhoja. Nopeasti hän riuhtaisi yhden irti ja kokeili sen kestävyyttä. Se tuntui olevan hyvin kiinni toisesta päästä. Ajattelematta lainkaan, mitä teki, hän hyppäsi lippunauhan varassa prinsessan perään.

                    Myös Steiner oli nähnyt tapahtumat ja säikähtänyt kuollakseen kunnes oli tajunnut, ettei prinsessa ollutkaan hypännyt suoraa päätä linnan pihakivetykseen. Hän seurasi Zidanen ja prinsessan esimerkkiä ja tarttui lippunauhaan hypätäkseen näiden perään. Valitettavasti hän ei kuitenkaan onnistunut suuntamaan hyppyään kovin hyvin, sillä hän kiisi halki ilman ja rysähti suoraa päätä linnan kovaan kiviseinään.

                    Tällä välin Zidane oli onnistunut pääsemään linnaan sisälle, mutta prinsessaa ei näkynyt missään. Kuitenkin, ennen kuin hän ehti edes ihmetellä asiaa, tämä lensi ikkunasta suoraan hänen niskaansa. Prinsessa nauroi hieman ja ryntäsi sitten jälleen juoksuun. Zidane ehti juuri nousta pystyyn, kun prinsessa jo ryntäsi takaisinpäin ja sitten käytävää päinvastaiseen suuntaan kuin mistä oli hetki sitten tullut. Zidane säntäsi tytön perään yrittäen jälleen epätoivoisesti tavoittaa tätä.

                    Prinsessa Garnet saapui pieneen huoneeseen, jossa oleili teatteriryhmään kuuluva Ruby-niminen neitokainen. Prinsessa kääntyi nuoren naisen puoleen pyytäen apua. Ruby neuvoi häntä menemään seuraavaan huoneeseen, joka itse asiassa ei ollutkaan huone vaan yksi Prima Vistan hyteistä.

                    Zidanekin ryntäsi pieneen huoneeseen ja seurasi saman tien prinsessaa seuraavaan hyttiin. Prinsessa katsoi häntä kysyvästi.

"Miksi sinä oikein seuraat minua?" Zidane katsoi tyttöä hymyillen:

"Minut on määrätty sieppaamaan sinut"

"Sepä hyvä. Minä haluankin tulla siepatuksi", prinsessa vastasi.

                  Nuorukainen katsoi tyttöä yllättyneenä. Pitkään hän ei kuitenkaan ehtinyt pohtia tämän syitä, sillä joku oli oven takana ja hakkasi sitä raivokkaasti.

"Ei hätää prinsessa! Minä tulen pelastamaan teidät!", Steiner huusi oven takaa. Prinsessa katsoi Zidaneen rukoilevasti. Tämä ei epäröinyt hetkeäkään vaan avasi pöydäksi naamioidun luukun lattiassa ja auttoi prinsessan siitä alas mennen itse perässä. Alhaalla he törmäsivät Zidanen ystävään Cinnaan, joka johdatti heitä eteenpäin Prima Vistan sisätiloihin.

 

***

 

Steiner sai vihdoin oven auki vierelleen ilmestyneen pluton ritarin avustuksella. Oven takana olevassa huoneessa ei kuitenkaan ollut enää ketään. Sotilaat huomasivat Zidanen auki unohtaman luukun lattiassa ja päättelivät erittäin nokkelasti, että prinsessa oli täytynyt kulkea siitä julman sieppaajansa kanssa.

                  Pluton ritari sanoi menevänsä aukosta ensin, mutta hän onnistui hyppäämään siihen selälleen niin, että jäi aukkoon kiinni. Steiner karjaisi avuttomalle sotilaalle raivoissaan ja alkoi kiskoa tätä irti sillä välin, kun sieppaaja ja prinsessa saivat etumatkaa. Kovin pitkään sotilaan juuttuminen ei kuitenkaan kaksikkoa pidätellyt.

 

***

 

Zidane, Cinna ja prinsessa Garnet saapuivat teatterilaivan ruumaan. Hetken he ehtivät levähtää siellä, mutta sitten Steiner ryntäsi yhden sotilaansa kanssa paikalle. Välittömästi hän käski kidnappaajia antautumaan ja vapauttamaan prinsessan. Silloin hänen mukanaan tullut sotilas yhtäkkiä heittikin sotilaspukunsa menemään ja paljastui Blankiksi. Steiner älähti hämmästyneenä, mutta päätti kuitenkin ruveta taisteluun ylivoimaa vastaan.

"Prinsessa, pysykää te erossa tästä!" hän huusi vielä ja kohotti sitten miekkansa.

                  Blank liittyi ystäviensä seuraan taistelemaan ja yhdessä he kävivät Steinerin kimppuun prinsessa Garnetin suosiollisella avustuksella. Steiner oli heti selvästi alakynnessä, vaikka onnistuikin antamaan vihollisilleen muutaman todella tehokkaan iskun. Viimein hän jo luuli voittavansa, kun hän onnistui iskemään Blankia erittäin kohtalokkaan näköisesti. Hänen suureksi hämmästyksekseen isku ei onnistunutkaan täysin, mutta se sai aikaan valtavan oglopien joukkohyökkäyksen. Steiner lopetti taistelemisen kauhistuneena ja alkoi huitoa oglopeja pois kimpustaan. Hän ei voinut sietää noita suuria hyönteisiä, jotka muistuttivat kovakuoriaisia, mutta olivat paljon isompia ja väriltään keltaisenvihreitä.

                  Zidane käytti tilannetta hyväkseen ja kiskoi prinsessan mukanaan toiseen huoneeseen. Myös Blank seurasi perässä.

"Pian. Ottakaa te kakkonen!" hän huusi Zidanelle. Tämä astui prinsessan kanssa kakkoseksi kutsutun puulevyn päälle ja levy lähti hissin lailla nousemaan ylöspäin. Seuraavassa hetkessä he olivat näyttämöllä.

"Cornelia", Marcus huudahti. Zidane kääntyi huomaamattomasti prinsessan puoleen ja kuiskasi:

"Cornelia on Marcuksen rakastettu. Improvisoi". Prinsessa nyökkäsi kevyesti ja kääntyi sitten Marcuksen puoleen:

"Marcus, rakkaani", hän huokasi ja syöksyi tämän syliin. Silloin Baku asteli paikalle kuningas Leon asussa erottamaan nuoria rakastavaisia. Marcus tarttui aseeseensa aikoen surmata tämän, mutta Corneliaa näyttelevä prinsessa astui hänen eteensä ja saikin näin ollen miekasta. Maahan kaatuen hän kuiskasi rakkaalleen:

"Anna minulle anteeksi! Hän on silti minun isäni". Marcus vaipui polvilleen rakkaansa viereen:

"Voi minun rakkaani, mitä minä olenkaan mennyt tekemään!" hän huusi apua anovalla äänellä halaten kuollutta rakastaan.

                    Steiner saapui näyttämölle juuri parahiksi nähdäkseen Cornelian kuoleman. Hän kuitenkin luuli, että prinsessa oli oikeasti saanut surmansa ja päästi tuskaisen huudon:

"Ei!!! Prinsessa!" Kauhuissaan hän katseli surullista näytelmää, luullen kaikkea todeksi.

                  Samassa Vivi ja Puck ryntäsivät myös näyttämölle, sillä yksi Alexandrian sotilaista oli huomannut heidän livahtaneen katsomoon ilman lippuja. Kun sotilas ahdisteli Viviä, tämä epätoivoissaan heitti hänen päälleen tuliloitsun, joka valitettavasti osui prinsessa Garnetin huppuun sytyttäen sen palamaan.

Prinsessa hypähti äkkiä ylös ja kiskoi palavan kaavun yltään. Steiner huudahti riemastuneena:

"Prinsessa, te olette elossa!" sitten hän jatkoi teatteriryhmälle: "Vapauttakaa prinsessa välittömästi!" Sen sijaan, että olisivat totelleet Steinerin käskyä Zidane ja Blank hyökkäsivät Steinerin kimppuun. Myös Vivi ja prinsessa liittyivät mukaan.

                  Kuningatar Brahne katseli tapahtumia raivon vallassa. Hänen tyttärensä oli kidnappaajien käsissä. Välittömästi hän laukaisi Tulipommi-aseen, joka ilmestyi Steinerin taakse.

"Katso, takanasi!" Zidane huusi Steinerille. Tämä kuitenkin naurahti, ettei langennut noin vanhaan temppuun ja suuntasi voimakkaan miekan iskun kohti nuorukaista, joka kuitenkin onnistui väistämään sen juuri ja juuri.

                  Tulipommi kasvoi hitaasti isommaksi ja isommaksi alkaen hetki hetkeltä näyttää vaarallisemmalta. Samassa Baku sai teatterilaivan liikenteeseen, jolloin kuningatar ampui sitä kohden monia jättikokoisia ketjuun kiinnitettyjä harppuunoita. Osa niistä osui ilmalaivaan hidastaen sen matkan tekoa. Sen onnistui kuitenkin irtautua niistä, ja nopeasti se suuntasi matkansa kohti Lindblumia.

   Valitettavasti juuri kun Prima Vista oli päässyt Alexandrian ulkopuolelle, Tulipommi osui siihen aiheuttaen valtavan räjähdyksen. Teatterilaiva syöksyi valtavaa vauhtia suoraan alaspäin.

 

LUKU II

OJASTA ALLIKKOON

 

Zidane havahtui keskeltä mätästä lennettyään ensin ilman halki teatterilaivan kannelta metsään. Hän nousi hieroen päätään ja katseli ympärilleen. Joka puolella kasvoi jättiläismäisiä kuusia ja metsän yleisilme oli kokonaisuudessaan synkkä. Kaikkialla vainosi painostava hiljaisuus, joka henki jonkin pahan olemassa olosta. Ilma oli niin kosteaa, että se liimasi nuoren miehen hiukset kiinni päähän. Tunnelma metsässä oli suorastaan painostava. Mikään ei liikkunut. Nuori mies pohti, mihin suuntaan hänen olisi pitänyt lähteä kulkemaan, joka puolella oli pelkkää ryteikköä ja upottavaa sammalta. Lopulta hän päätti lähteä siihen suuntaan, joka näytti vähinten luotaantyöntävältä.

                    Zidane sai kulkea hyvän matkaa. Upottava sammal hidasti etenemistä, ja siinä kulkeminen alkoi hitaasti särkeä pohkeita. Siellä täällä oli maahan kaatunut puita, joiden rungot olivat läpeensä lahoja. Kerran hän erehtyi laskemaan jalkansa sellaisen päälle vain huomatakseen vajoavansa puun sisään polvitaivettaan myöten. Meni oma aikansa ennen kuin hän sai kiskottua jalkansa irti lahosta puunrungosta.

                 Viimein hän kuitenkin saapui kovemmalle maaperälle. Sammal väheni hieman ja välillä esiin tuli paljasta kalliota. Kuljettuaan vielä vähän matkaa hän huomasi seisovansa jyrkänteen reunalla. Hän vilkaisi jyrkänteeltä alas ja näki vastamuodostuneen metsäaukean. Prima Vista oli pudotessaan kaatanut monia puita ja saanut aikaan suuren ympyränmuotoisen aukean.

                 Tantaluksen joukkio oli kerääntynyt teatterilaivan ympärille. Näytti siltä, että he olivat juuri saaneet sammutettua tulipalon. Ilmassa tuoksui yhä palaneen käry, ja ilmalaiva savusi ja kyti paikka paikoin. Zidane katseli ystäviään lintuperspektiivistä vielä hetken ajan, mutta käänsi sitten heille selkänsä ja lähti laskeutumaan jyrkännettä alas. Se ei ollut erityisen helppoa. Siellä täällä kasvoi sammalta, ja se tahtoi luisua pois jalkojen alta. Zidane olikin vähällä pudota useampaan otteeseen. Lopulta hän seisoi kuitenkin taas turvallisesti maankamaralla.

                 Zidanen ystävät riensivät heti ilahtuneina tervehtimään häntä. He olivat olleet varmoja, että poika oli kuollut. Niin pahalta hänen ilmalentonsa oli näyttänyt. Nyt kun tämä oli palannut heidän luokseen täysin kunnossa paria ruhjetta ja mustelmaa lukuun ottamatta, ei heidän riemullaan ollut rajoja. He takoivat poikaa selkään ja pyysivät tätä kertomaan, miten tämä oli oikein selvinnyt hengissä.

                  Viimein teatteriryhmä rauhoittui hieman. Heidän ilmeensä kävivät vakavammiksi. He kertoivat Zidanelle, että joukon ainoa nainen, Ruby, oli jäänyt yksin Alexandriaan. Eivät he oikeastaan olleet naisesta huolissaan, tämä pärjäisi kyllä, mutta oli kuitenkin kurjaa, ettei tämä ollut ehtinyt mukaan. Toinen huono uutinen oli, että Zidanen lisäksi myös prinsessa, tämän henkivartija ja sattumalta mukaan joutunut pieni maagi olivat lentäneet ilmalaivan kannelta alas. Heitä ei ollut näkynyt putoamispaikan lähiympäristössä, eivätkä teatteriryhmäläiset olleet voineet lähteä etsimään heitä kauempaa, sillä Prima Vista oli sammutettava, mikäli he mielivät päästä pois metsästä. He olivat melko varmoja, että kolmikko oli saanut surmansa.

                    Zidane ei voinut hyväksyä ystäviensä asennetta. Hän oli aina ollut sitä mieltä, ettei ketään saa jättää pulaan, eikä hän sitä paitsi uskonut, että prinsessa ja tämän kumppanit olisivat kuolleet, olihan hän itsekin hengissä. Häntä kauhistutti ajatuskin, että prinsessa makaisi jossain pahasti loukkaantuneena, eikä kukaan edes yrittänyt etsiä tätä. Koska kukaan muu ei näyttänyt tekevän mitään, hän päätti itse lähteä tutkimaan metsää siinä toivossa, että löytäisi tämän.

                    Zidanen toverit varoittelivat häntä. He olivat rysähtäneet keskelle Alexandrian kaupungin alapuolella olevaa metsää, jota kutsuttiin Synkäksi metsäksi. Metsässä liikkui, mitä omituisimpia hirviöitä, ja kansan parissa kiersi tarina, jonka mukaan kukaan metsään mennyt ei ollut ikinä palannut sieltä. Kukaan ei tiennyt, olivatko he kuolleet vai oliko heille tapahtunut jotain muuta.

Ystävien varoitukset eivät voineet kuitenkaan estää Zidanea. Hän oli päättänyt seurata sisäistä ääntään ja ottaa riskin. Hän ei olisi voinut koskaan antaa itselleen anteeksi, jos ei olisi tehnyt niin. Jos hänellä oli pieninkin mahdollisuus pelastaa prinsessa, ruosteinen ritari ja maagi, hän tekisi kaikkensa, jotta onnistuisi siinä.   

                  Zidane hyvästeli toverinsa, jotka näyttivät varsin huolestuneilta. Hän joutui ryömimään läpi mädäntyneen kaatuneen puunrungon päästäkseen soistuneelle alueelle metsään. Jos ilma olikin ollut kosteaa jyrkänteen yläpuolella, se ei ollut mitään verrattuna siihen, miten kosteaa ilma oli nyt. Zidane joutui kahlaamaan polviaan myöten limaisessa suovedessä, joka tihkui hitaasti, mutta varmasti hänen nahkaisten saappaidensa läpi kastellen lopulta hänen jalkansa kokonaan. Kun hän viimein pääsi takaisin kuivalle maalle, hänen täytyi ottaa saappaat pois jalastaan ja kaataa niistä vesi. Limaisia suokasveja putosi maahan useampi kappale. Hän katsoi niitä inhoten.

                    Zidane oli juuri saanut saappaansa takaisin jalkoihinsa, kun joku törmäsi häneen. Hän kohotti katseensa ja näki pienen maagin hoipertelevan eteenpäin keltaiset silmät täynnä pelkoa. Nuoren miehen huomatessaan maagin silmiin syttyi toivon valo. Tämä kohotti oikean kätensä ja osoitti suoraan eteenpäin kuiskaten värisevällä äänellä:  

"Prinsessa".

                    Zidane jätti Vivin yksin vaikeroimaan pelosta. Hän säntäsi nopeasti tämän osoittamaan suuntaan. Steiner seisoi vähintään kaksimetrisen kasvin edessä miekka koholla. Kasvi oli kaapannut prinsessa Garnetin lonkeroihinsa ja näytti siltä kuin aikoisi syödä tämän. Zidanen sydän jysähti huolesta. Hän ei enää jäänyt miettimään hetkeksikään vaan tarttui vyöllään roikkuviin tikareihinsa ja riensi Steinerin rinnalle pelastamaan prinsessaa.

                    Vaikka kasvihirviöllä ei ollutkaan silmiä, se tuntui huomaavan Zidanen läsnäolon. Ehkä se aisti sen ilman liikkeestä tai jotenkin muuten. Joka tapauksessa se kohotti yhden lonkeroistaan ja iski sillä nuorukaisen maahan ennen kuin tämä ehti reagoida mitenkään. Iskun seuraus oli täysin odottamaton. Zidanen vartalo alkoi hohtaa kirkasta valoa, se oli suorastaan häikäisevää. Sitä mukaan kun valo kirkastui hänen kehossaan, hän tunsi voimiensa kasvavan ja iskun aiheuttaman kivun hälvenevän, kunnes tuska katosi kokonaan ja hän tunsi ainoastaan sisällään virtaavan valtavan energia määrän.

                    Steiner kääntyi katsomaan Zidanea kummissaan. Hän ei ollut uskoa silmiään. Olihan hän monesti kuullut puhuttavan tuollaisesta ilmiöstä, mutta ei ollut koskaan tiennyt myyttien olevan totta. Eihän edes kuuluisan kenraali Beatrixin oltu nähty saavuttavan tuota tilaa.

"Tuon täytyy olla trance-tila. Olen kuullut puhuttavan siitä, mutta en tiennyt jonkun todella pystyvän siihen", hän sanoi kunnioitusta äänessään, vaikka ei voinutkaan sietää hännällistä pojannulikkaa silmissään.

                  Zidane tunsi voimiensa saavuttavan äärimmäisen pisteen. Tietämättä oikeastaan, mitä teki, hän keskitti ajatuksensa kasviin ja sai aikaan valtavan energiapurkauksen, joka syöksyi sitä päin saaden aikaan melkoisen pahaa jälkeä. Hän onnistui siinä vielä kahdesti, mutta sitten hänen voimansa tuntuivat palaavan ennalleen, kuten myös kivut. Kasvi näytti nuutuneelta, mutta ei päästänyt prinsessaa otteestaan.

 Nyt oli Steinerin vuoro toimia. Hän kohotti miekkansa uudelleen ja juoksi kolisten päin kasvia iskien yhden sen lonkeroista poikki. Se oli sille liikaa. Se näytti ikään kuin ponnistavan juurillaan ja pian se olikin kadonnut jonnekin puiden latvojen tasolle.

"Voi ei, prinsessa on mennyttä!" Steiner huusi raivoisalla äänellä, eikä ollut ainoa, joka tunsi epäonnistuneensa täydellisesti. Zidanen mielen valtasi rajaton tuska, kun hän näki kasvin karkaavan prinsessa lonkeroissaan.

                 Vivi kompasteli tappion kärsineen kaksikon luokse näyttäen surkealta. Hänestä tuntui kuin koko juttu olisi ollut yksin hänen vikansa.

"Olen pahoillani, etten tehnyt mitään... minua pelotti niin paljon, etten kyennyt lainkaan liikkumaan", hän pyyteli anteeksi. Zidane puisteli kuitenkin päätään. Hän ei syyttänyt Viviä mistään. Tämähän oli vasta lapsi, eikä häneltä voinut odottaa samaa kuin aikuisilta. Oikeastaan olisi ollut liikaa odottaa keneltäkään, ettei tämä pelkäisi Evil Forestissa. Se oli yksi karmivimmista paikoista, missä nuori mies oli koskaan ollut.

                    Zidane ei aikonut luovuttaa. Hän katsoi vuoroin Steineriin, vuoroin Viviin. Hän ei uskonut prinsessan olevan mennyttä, ainakaan vielä.

"Olen melko varma, että tuo kasvi vei hänet jollekin suuremmalle syötäväksi. Meillä on vielä mahdollisuus pelastaa hänet", hän huomautti ääni yhtä täynnä toivoa kuin hänen sydämensä oli pelkoa. Hän ei sillä hetkellä halunnut mitään muuta niin paljon kuin prinsessan pelastumista.

                  Kolmikko ei kuitenkaan ehtinyt lähteä etsimään prinsessan kaapannutta kasvia, sillä jostain ylhäältä heidän niskaansa putosi toinen samanlainen. Se sieppasi Vivin syleilyynsä ja huitoi vihaisesti Steineria lonkeroillaan. Tällä kertaa pikkuinen maagi ei kuitenkaan kangistunut pelosta. Sen sijaan hän päätti toimia. Hän keskitti ajatuksensa ja iski tuli-taialla kasvia. Se hämääntyi täysin yllättävältä suunnalta tulleesta iskusta ja tarjoutui siten hyväksi maalitauluksi ritarille ja pojalle. Nämä hyökkäsivät välittömästi kasvin kimppuun Vivin yhä tulittaessa sitä magialla. Kolmestaan he voittivat kasvin hyvin nopeasti ja se näytti ikään kuin surkastuvan. Hitaasti se päästi Vivin otteestaan ja pölläytti samalla ilmoille jotain kaasua. Lähimpänä ollut Vivi veti sitä henkeensä ja pyörtyi.

                    Steiner alkoi myös näyttää huonovointiselta vain muutaman sekunnin kuluttua. Zidane nosti Vivin syliinsä ja kehotti ritaria seuraamaan itseään. Heidän ei ollut mitään järkeä lähteä etsimään prinsessaa, kun yksi heistä oli tajuttomana ja toinenkin näytti siltä, että voisi pyörtyä minä hetkenä hyvänsä. Heidän täytyisi ensin levätä kunnolla ja palata sitten takaisin metsään.

 

***

 

Zidane katsoi tutkivasti pomoaan Bakua. Tämä näytti järkähtämättömältä. Oli täysin varmaa, ettei tämä antaisi tuumaakaan periksi. Silti nuorukainen ei ollut tämän kanssa samaa mieltä. Baku saattoi olla hänelle kuin oma isä, mutta tällä kertaa hän ei voisi yksinkertaisesti luottaa tämän auktoriteettiin. Ei tämäkään ollut erehtymätön. Kyllä hän tiesi tämän ajattelevan hänen parastaan, mutta hän oli jo tehnyt päätöksensä. Hän toteuttaisi aikomuksensa joko Bakun tuella tai ilman.

"Ei, sinä et lähde yksin harhailemaan tuohon metsään, vaikka olisi mikä. Prinsessa on luultavasti jo mennyttä, enkä minä halua tapattaa hänen takiaan yhtäkään teistä", Baku sanoi, eikä hän tällä kertaa nauranut yhtään. Hän oli tosissaan, ja se oli harvinaista. Zidane ei muistanut, milloin oli nähnyt hänet viimeksi niin totisena. Nuorukainen päätti luovuttaa toistaiseksi ja yrittää uudelleen hieman myöhemmin. Hän kohautti olkapäitään, käänsi selkänsä Bakulle ja asteli reippaasti kierreportaita pitkin pois ohjaamosta.

                  Blank oli juuri antanut Viville omatekoista lääkettään. Tämä lepäili yhä, mutta näytti jo voivan paljon paremmin. Kun Blank lähti pois hänen luotaan, Zidane astelikin jo huoneeseen seuraavana. Hän katseli hetken Viviä sanomatta mitään. Tämän ilme muuttui hitaasti yhä epäilevämmäksi, aivan kuin tämä olisi pelännyt Zidanen haukkuvan hänet pystyyn pyörtymisen takia.

"Sinä olit todella urhea", Zidane kuitenkin sanoi ja hänen silmiensä hymy kertoi hänen puhuvan totta. Hän todella tarkoitti, mitä sanoi.

                 Vivi pudisteli päätään. Hänhän ei ollut tehnyt mitään auttaakseen prinsessaa. Hän oli ensin raukkamaisesti paennut paikalta ja sitten rynnännyt takaisin vain saattaakseen itsensä pulaan. Ei hänestä mihinkään ollut, hän vain aiheutti muille ongelmia ja vaikeuksia.

                  Zidane ei ollut samaa mieltä pikkumaagin kanssa. Hän hymyili tälle rohkaisevasti, eikä luovuttanut vaan yritti piristää tätä parhaansa mukaan. Vivi huomasi pian vastarinnan hyödyttömäksi ja katsoi viisaammaksi myöntää pojan olevan oikeassa.

"Hyvä on, herra Zidane", hän sanoi ja yritti näyttää hieman iloisemmalta, vaikka hänen olonsa ei lainkaan tuntunut siltä.

"Herra Zidane? Kukaan ei olekaan ennen kutsunut minua herraksi... ja sinäkin voit kutsua minua pelkäksi Zidaneksi", poika naureskeli.

"Se- selvä, Zidane", Vivi änkytti epäselvästi.

                  Zidane jututti Viviä vielä hetken verran. Pikku hiljaa tämän silmät alkoivat taas kiiltää ja tämä muuttui huomattavasti terveemmännäköiseksi. Vivi oli kuitenkin vielä väsynyt metsässä koetun seikkailun takia, joten Zidane päätti antaa tämän nukkua jonkin aikaa.

                    Kun Zidane poistui Vivin luota, Blank jo odotteli häntä oven takana. Tämä näytti siltä kuin oli joutunut odottamaan puoli vuotta muutaman minuutin sijaan. Blankin jalka takoi lattiaa kärsimättömänä ja hänen kätensä olivat puuhkassa. Zidane oli varma, että jos hän olisi voinut nähdä ystävänsä silmät, ne olisivat olleet ärtymyksen kaventamat, tosin teeskennellyn sellaisen. Hän ei kuitenkaan voinut nähdä tämän silmiä, sillä Blank oli jo ajat sitten peittänyt ne jonkinlaisella vyöllä. Kukaan ei tiennyt, miksi tämä oli niin tehnyt, eikä varsinkaan sitä, että miten hän näki vyön alta yhtään mitään.

"Pomolla on asiaa sinulle. Paras että menet tapaamaan häntä", Blank sanoi lisäten sitten, "Luulen, että hän on huoneessaan".

                 Zidane vain nyökkäsi, Blankin ääni ei ollut suorastaan houkutellut Bakun tapaamiseen. Hän ei kuitenkaan tuntenut pelkoa, lähinnä ihmetystä. Hän jätti Blankin seisoskelemaan yksinään kierreportaiden luokse ja kiiruhti itse viereiseen huoneeseen.

Huoneessa ei ollut ketään. Hän kulki pienen varaston ohi ja meni portaat alas ruumaan, jossa Tantaluksen väki oli keskustellut aiemmin sinä päivänä prinsessan sieppauksesta. Siellä oleskeli kolme teatteriryhmän miestä, jotka myös huomauttivat hänelle Bakun odottavan häntä. Koputtamatta ensin Zidane marssi suoraa päätä Bakun huoneeseen. Hänelle oli usein huomautettu, ettei hänellä ollut lainkaan tapoja, ja jossain määrin se pitikin paikkansa.

                    Baku tosiaan jo odottelikin häntä. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt niin kärsimättömältä kuin Blank oli näyttänyt. Tämä seisoi selin oveen päin ja vaikutti siltä kuin tämä olisi tutkinut jotain seinässä. Kun Zidane saapui huoneeseen, tämä kääntyi ja katsoi poikaa suoraan silmiin.

"Sinä aiot lähteä kuitenkin, vai mitä?", hän kysyi paljastamatta äänensävyllään lainkaan, mitä ajatteli. Zidane nyökkäsi. Hän oli koko ajan suunnitellut lähtöä, ei hän voisi jättää kaunista prinsessaa yksin vaaralliseen metsään hirviömäisten kasvien armoille.

"Siinä tapauksessa en voi estää sinua. Olisihan sinun luonteesi vastaista jättää kaunis neito pulaan, ja tämä neito on todella kaunis. En kuitenkaan voi vain päästää sinua menemään. Sinun täytyy taistella minua vastaan, jos haluat mennä", hän selitti aivan rauhallisella äänellä ja naurahti sitten: "Tule ruumaan, siellä on enemmän tilaa".

                    Nuorukainen seurasi Bakua reippaasti tuntematta lainkaan pelkoa. Hän oli otellut tämän kanssa ennenkin. Ei koskaan mennyt viikkoa, etteivät he olisi olleet eri mieltä jostain asiasta. Usein heidän riitansa päättyivätkin käsirysyksi.

Baku ja Zidane asettuivat keskelle ruuman lattiaa. Zidane huomasi vasta nyt, että pyöreä pöytä ja sen päällä ollut Alexandrian linnan pienoismalli olivat kadonneet. Ne olivat kaiketi hajonneet rysäyksessä. Huoneessa olleet kolme miestä siirtyivät seinustoille katselemaan kiinnostuneina, mitä tuleman piti.

"No, oletko valmis?", Baku kysyi.

"Milloin vain", kuului Zidanen vastaus. Hän ei koskaan antanut "vihollisen" odottaa.

                    Kummatkin nostivat aseensa, ja samassa Baku jo ryntäsi Zidanea kohti. Tämä ei onnistunut väistämään vaan lensi iskun voimasta taaksepäin. Nopeasti hän oli kuitenkin jaloillaan ja sivalsi toisella tikarillaan pomoaan käsivarteen.

"Hahhaa, etkö sinä parempaan pysty? Tuohan vain kutittaa", tämä nauraa röhötti.

                    Toisen nauraessa nuorimies onnistui tekemään huomattavasti paremman iskun, jonka seurauksena Baku hieman horjahti. Välittömästi tämä lopetti nauramisen ja keskittyi täysillä taisteluun. Kuitenkin viiltohaava käsivarressa ja isku olkapäähän rasittivat häntä siinä määrin, ettei hän osunut läheskään aina Zidaneen. Viimein hän luovutti:

"Hyvä on, sinä voitit! En arvannutkaan, että olisit noin hyvä", hän totesi, "Ota ritari ja maagi mukaasi. Ritarin löydät varastohuoneesta".

                    Zidane virnisti pomolleen, laittoi tikarit takaisin vyölleen ja lähti sitten ruumasta. Hän kapusi portaat ylös seuraavaan huoneeseen, jossa oleskeli yksi Tantaluksen miehistä. Tämä sanoi hänelle avanneensa oven jo valmiiksi. Poika nyökkäsi miehelle ja asteli sisään sotkuiseen huoneeseen. Varasto oli aina ollut sotkuinen, mutta nyt se oli suorastaan kaaoksen vallassa. Steiner istui rikkinäisen pöydän ääressä surullisennäköisenä Garnet-nukke kädessään. "15...Tämä nukke ei edes näytä prinsessalta. Sitä paitsi hän on jo 16-vuotias", ritari mutisi itsekseen.

"Hei, etkö sinä ole jo vähän liian vanha leikkimään nukeilla?" Zidane tervehti tätä kiusoitteleva sävy äänessään. Tämä nosti katseensa nukesta ja nähtyään, kuka puhuja oli, hän nousi raivoisasti ylös.

"Si- si- sinä! Kaikki on sinun syytäsi! Ilman sinua ja varastovereitasi prinsessa olisi yhä turvassa!" Steiner raivosi, "Nyt hän voi olla jo kuollut", hän lisäsi masentuneella äänellä.

"Rauhoitu ruosteläjä, olen juuri menossa etsimään häntä. Haluatko tulla mukaan?" Zidane sanoi virnuillen isolle sotilaalle pelkäämättä tätä lainkaan. Olihan hän jo kahdesti taistellut tämän kanssa, eikä hävinnyt kertaakaan.

"Minä en tee yhteistyötä rikollisten kanssa!"

"Ei sitten… minä menen yksin", Zidane sanoi ja kääntyi poistuakseen.

"Hei, odota! Tulen mukaasi, mutta kun prinsessa on pelastettu, me palaamme Alexandriaan ja sinä saat ansaitsemasi tuomion... ja, ja jos prinsessalle sattuu jotain, saat vastata siitä hengelläsi minulle", Steiner alkoi perua sanojaan. Hänen ensisijainen tehtävänsä oli prinsessan suojeleminen, eikä hän voisi hylätä velvollisuuksiaan vain jonkin pojannulikan vuoksi. Zidane nyökkäsi suostumisen merkiksi ja naureskeli hiljaa mielessään kömpelölle sotilaalle.

"Mennään hakemaan Vivi".

                    Steiner kolisteli Zidanen perässä ulos varastosta Vivin luokse. Maagi oli noussut istumaan sängyllä ja näytti nyt jo täysin terveeltä.

"Me lähdemme etsimään prinsessaa", Zidane kertoi Viville. Tämä nyökkäsi reippaasti:

"Onnea teille!"

"Tuota... itse asiassa haluaisimme, että lähtisit mukaamme", nuorukainen jatkoi.

"Mi- minäkö? En minä osaa tehdä mitään", Vivi vastusteli. Tätä ihmetytti kovasti, miksi hänet haluttiin mukaan. Viimeksikin hänestä oli ollut vain haittaa.

                  Steiner astui esiin Zidanen takaa ja loi Viviin hyvin arvostavan katseen. Hän todella kunnioitti pikkuista.

"Mestari Vivi, näin, kuinka te käytitte tuota teidän mustaa magiaanne metsässä. Teistä voisi olla hyvinkin paljon hyötyä prinsessan pelastamisessa", hän vakuutteli aidon luottavaisena.

"No, hy- hyvä on sitten..." Vivi takelteli. Zidane nyökkäsi tyytyväisenä ja asteli ulos huoneesta.

                  Vivi nousi vuoteelta seuratakseen nuortamiestä, mutta Steiner astui hänen eteensä tukkien tien. Nyt kun poika oli poissa, hänellä oli sopiva tilaisuus puhua maagin kanssa kahden.

"Mestari Vivi, luuletteko te, että voisitte jotenkin auttaa minua käyttämään magiaa miekkani avulla?" hän kysyi pikkuiselta. Vivin ilme muuttui epävarmaksi. Kukaan ei ollut koskaan luottanut häneen niin paljon kuin ruosteiseen haarniskaan pukeutunut ritari nyt ja se sai hänet tuntemaan itsensä jotenkin typeräksi.

"Öh, voin minä yrittää", hän vastasi, mutta ei ollut lainkaan varma onnistuisiko. Sitten kaksikko lähti Zidanen perään, toinen rämisten kuin ruosteinen peltipurkki, joka vierii alas portaita, ja toinen hellyttävästi taapertaen eteenpäin.

 

***

 

Zidane saapui ruumaan, jossa oli hetki sitten taistellut Bakun kanssa. Nyt siellä ei ollut enää kuin ne samat kolme miestä kuin aiemminkin. Teatteriryhmän johtajaa ei näkynyt. Miehet jutustelivat keskenään.

"Zidanen täytyi lyödä pomoa melko kovaa", sanoi yksi.

"Niin, hän vain nauroi katketakseen, kun Zidane oli poistunut", toinen hämmästeli.

                  Nuorukainen ei jäänyt pidemmäksi aikaa kuuntelemaan kolmikon keskustelua vaan suuntasi seuraavaan huoneeseen, jossa hän törmäsi ystäväänsä Blankiin. Tämä nojaili seinään, mutta kohottautui suoraksi nähdessään toverinsa saapuvan.

"Minun piti antaa sinulle tämä mukaan", Blank sanoi ojentaen Zidanelle pulloa. Tämä katsoi sitä ja naurahti.

"En minä tarvitse mitään lemmenjuomia."

Blank huokaisi tuskastuneen, vaikka todellisuudessa häntä nauratti:

"Etkö sinä osaa olla hetkeäkään ajattelematta tyttöjä? Tässä on sitä minun lääkettäni, jota annoin jo sotilaalle ja maagille. Prinsessa luultavasti tarvitsee sitä", hän selitti. Vaaleahiuksinen pörröpää nappasi pullon ja kiitti siitä. Sitten hän kääntyi poistuakseen ilmalaivasta sen hajonneen kyljen kautta. Blank kuitenkin vielä pysäytti hänet.

"Pomo käski antaa tämän sinulle", tämä tyrkytti kirjettä ystävälleen.

                    Zidane otti kirjeen ja avasi sen:

"Vaikka oletkin jo erinomainen taistelija, älä unohda harjoittaa kykyjäsi matkallasi.

Baku", kuului lyhyt, mutta ytimekäs viesti. Nuorimies nyökkäsi kevyesti ystävälleen ja käveli ulos teatterilaivasta. Myös Steiner ja Vivi tavoittivat hänet ja tulivat ulos samaa matkaa. Heidän ehdittyään matkan päähän Baku asteli huoneeseen.

"Blank, ota tämä kartta ja toimita se Zidanelle. Hän saattaa vielä tarvita sitä", hän sanoi ja antoi nuorellemiehelle Usvamantereen kartan. Usvamantereella sijaitsi kolme kuningaskuntaa: Alexandria, jota hallitsi kuningatar Brahne, Lindblum, jonka hallitsijana toimi prinsessa Garnetin setä Cid sekä Burmecia, jossa asusti ainoastaan rottaihmisiä.

                    Zidane, Steiner ja Vivi palasivat jälleen suolle. Vivin oli hyvin vaikea kulkea siellä, sillä hän oli lyhyempi kuin toiset. Hän upposi niljakkaaseen suoveteen melkein vyötäröään myöten.

                  Steinerillakaan ei ollut helppoa. Raskas haarniska painoi muutenkin paljon, mutta suolla sen paino tuntui kaksinkertaistuvan. Vettä tihkui sen rakosista kastellen hänen jalkansa. Lisäksi suon mutainen pohja kiskoi häntä koko ajan syvemmälle, ja pian myös hän tarpoi vyötäröön myöten vedessä.

                  Viimein he kuitenkin pääsivät jälleen kuivalle maalle. He olivat tulleet paikkaan, jossa oudot kasvit olivat hyökänneet sekä prinsessan että Vivin kimppuun. Nyt näistä kasveista ei näkynyt jälkeäkään, kun matkakumppanit vilkuilivat ympärilleen.

                  Kasvien hyökkäyspaikalta alkoi alamäki. Kolmikko suunnisti mäkeä alas, vaikka ympäristö näyttikin synkkenevän koko ajan. Jälleen he joutuivat hieman vetisemmälle alueelle, mutta pian maa taas nousi. Silti he ehtivät kastella kenkänsä.

                  Pian he saapuivat pienelle aukealle, jonka keskellä oli lähde. Zidane maistoi lähteen vettä ja totesi sen erinomaiseksi. Vedellä tuntui olevan myös parantava vaikutus, sillä nuorukaisen muutamissa taisteluissa saadut pienet kolhut lakkasivat äkkiä vaivaamasta. Kun hän kertoi tuntemuksistaan Viville ja Steinerille, nämäkin päättivät maistaa vettä.

                    Levättyään hetken sankarit jatkoivat matkaansa eteenpäin. He kulkivat punertava vetisen lammen ohi ja saapuivat sinertävänväriseen luolaan. Kaikkialle henki pahuus. He kulkivat luolassa eteenpäin ja samassa he olivatkin varsinaisen emokasvin, Plant Brainin, edessä. Se oli valtavankokoinen. Sen lonkerot peittivät reilusti yli puolet suuresta luolasta, ja se oli ahdistanut prinsessa Garnetin yhteen nurkkaan.

                    Hetkeäkään epäröimättä kolmikko hyökkäsi Plant Brainin kimppuun. Vivi heitti sen niskaan erittäin tehokkaan tulitaian useampaan otteeseen ja onnistui kuin onnistuikin myös tehostamaan Steinerin miekkaa niin, että tämäkin saattoi käyttää tulitaikaa. Myös Zidane käytteli miekkaansa tehokkaasti. Silti taistelu vaikutti varsin epätoivoiselta. Kasvi oli jättiläismäinen, eivätkä sen lonkerotkaan olleet mitään pieniä. Sitä paitsi se käytteli niitä erittäin vikkelästi.

                    Juuri kun tilanne näytti kääntyvän sankareiden tappioksi, Blank ryntäsi paikalle valmiina taisteluun. Yhdet lisäkädet olivatkin suuresti avuksi ja pian suuren Plant Brainin lonkerot eivät enää liikkuneet vaan roikkuivat hyödyttöminä.

                    Steiner riensi prinsessa Garnetin luokse ja nosti tämän syliinsä. Zidane tuli heidän luokseen ja juotti Steinerin avustuksella Blankin lääkkeen hyvin kalpeaksi käyneelle tytölle.

"Hei, minusta tuntuu, että meidän olisi parasta häipyä täältä", Blank huusi yhtäkkiä. Zidane kääntyi ympäri ja näki, että kaikkialta säntäili kuusijalkaisia kasvin ja eläimen sekamuotoja, joilla oli punainen kukka selässään. Ne eivät näyttäneet mitenkään ystävällisiltä, joten joukkio katsoi parhaimmaksi poistua paikalta niin pian kuin suinkin.

                    He ryntäsivät ulos luolasta toista kautta kuin olivat tulleet ja huomasivat olevansa hankalakulkuisen jyrkänteen reunalla. Varovaisesti, mutta mahdollisimman nopeasti, he kiipesivät alas outojen ilmestysten juostessa heidän perässään. Alas päästyään he saivat kahlata polviaan myöten vedessä, ja kasvieläimet pääsivät yllättämään heidät edestä päin.

                    Vivi heitti tulitaian omituisten otusten kerhosta karanneiden kummajaisten niskaan ja Steiner iski niitä kohtalokkaasti miekalla. Myös Zidane ja Blank onnistuivat iskemään olioita, jotka eivät olleet kovin hyviä puolustautumaan. Pian kumppanukset jatkoivatkin juoksuaan eteenpäin.

                  Koko metsä näytti tulevan joukkion perässä, kun he säntäsivät päättömästi pakokauhun vallassa läpi ryteikköjen. Piikikkäitä lonkeroita syöksyi heidän kimppuunsa joka puolelta, samoin kaikenlaisia metsän kummajaisia. Prinsessa Garnettia kantava Steiner ja Vivi rynnivät edellä. Seuraava tuli Zidane ja viimeisenä Blank.

                    Samassa paksu lonkero kahmaisi Blankin tiukkaan syleilyynsä. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä irti, ja metsä takana oli alkanut kivettyä. Vailla pelastumisen mahdollisuutta kovalla äänellä hän käski pysähtynyttä Zidanea juoksemaan pakoon vielä, kun voisi. Hän sinkosi Bakun antaman kartan käsistään toivoen, että hänen ystävänsä ehtisi napata sen ajoissa ja päästä turvaan.

                    Vaikka Zidanesta tuntuikin väärältä jättää rakas toverinsa pulaan, hänellä ei juuri ollut vaihtoehtoja. Vivi, Steiner ja Garnet eivät välttämättä selviytyisi ilman häntä. Nuorukainen käänsi selkänsä ystävälleen ja ryntäsi pakoon napaten ilmassa lentävän karttakäärön käteensä. Sitten hän syöksyi ulos metsästä seuraten matkakumppaniensa jalanjälkiä. Juuri ajoissa hän kieri aukealle maalle, kun metsä hänen takanaan muuttui kokonaan kiveksi.

                 Zidane kääntyi tuijottamaan metsää takanaan. Hän koputti puunrunkoa, jonka ympärille oli kiertynyt piikikäs lonkero. Se oli todellakin kiveä. Miksi metsä oli yhtäkkiä muuttunut kiveksi? Hän ei tiennyt vastausta, mutta epäili, että emokasvin surmaamisella oli jotain tekemistä asian kanssa.

 

LUKU III

BLACK WALTZ

 

Selvittyään ulos Synkästä metsästä Zidane levähti hetken tuntien syyllisyyttä ystävänsä Blankin kohtalosta. Hän tiesi, ettei voinut tehdä tämän hyväksi juuri sillä hetkellä yhtään mitään, joten hän päätti sen sijaan miettiä, miten kuljettaisi prinsessa Garnetin pois Alexandriasta. Kuningatar Brahne oli sulkenut sekä Pohjoisen että Eteläisen portin muutama viikko sitten. Ilmalaivalla olisi päässyt kulkemaan ylempien porttien kautta, mutta he olivat liikkeellä jalan.

                  Vivi katseli ympärilleen metsän reunalla. Hän huomasi erään yksinäisen puun takana tutunnäköisen valkoisen hahmon. Hän hiipi hiljaa otuksen viereen ja kysyi:

"Kupo? Oletko se sinä?" Moogle kääntyi Viviin päin ja näytti niin hämmästyneeltä kuin mooglen on ylipäätänsä mahdollista näyttää.

"Kupooh! En minä ole Kupo, kupo... minun nimeni on Mogni, kupo", moogle vastasi. Vivi katsoi Mognia ihmeissään ennen kuin ymmärsi, että "kupo" oli paitsi mooglenimi myös mooglekielinen sana, tosin tuskin kukaan muu kuin moogle voi koskaan saada selville, mitä se mahtaa tarkoittaa.

                    Vivi esitteli itsensä ystävällisesti Mognille ja kertoi sitten tavanneensa Kupon Alexandrian kellotornissa.

"Hän taisi olla jonkun Stilzkin-nimisen mooglen seurassa", Vivi selosti. Mognin ilme muuttui suorastaan hurmioituneen palvovaksi.

"Stilzkin, saisinpa joskus tavata hänet! Sanoiko hän tulevansa tännepäin?" Vivi pohti hetken:

"En muista hänen sanoneen niin, mutta kuulin, että hän sanoi Kupolle juuri, kun olin lähdössä pois, että hän matkaisi seuraavaksi johonkin oikein kylmään paikkaan". Mogni näytti nyt pettyneeltä, mutta ei vaivannut maagia asialla enempää. Sen sijaan hän kysyi, tarvitsiko pikkuinen kenties jotakin.

"Ky- kyllä, itse asiassa, me tarvitsisimme telttaa, jossa voisimme yöpyä", Vivi sanoi arasti. Hän ei olisi halunnut joutua pyytämään mitään, mutta hänestä tuntui, että prinsessa tarvitsisi paikan, jossa levätä. Hän oli itsekin voinut todella huonosti kasvihirviön käytyä hänen kimppuunsa. Mogni nyökkäsi ja kaiveli sitten selässään olevaan reppua. Hetken päästä repusta oli ilmestynyt suuri määrä tavaroita maahan, viimein moogle kaivoi sieltä myös teltan. Vivi tuijotti touhua ihmeissään. Miten niin pieneen reppuun saattoi mahtua noin paljon tavaraa?

                    Vivi ja Mogni menivät suuren kielekkeen alle. Steiner oli sytyttänyt sinne nuotion, ja tämä ja prinsessa istuivat sen äärellä lämmittelemässä. Vivi esitteli Mognin kaksikolle ja auttoi sitten tätä pystyttämään teltan. Zidane saapui paikalle juuri sopivasti kuullakseen, kuinka Steiner kehuskeli prinsessalle pelastaneensa tämän aivan yksin.

"Älä liioittele ruosteläjä! Kyllä asia on niin, että minun miekkani ja Vivin musta magia pelastivat sinut", Zidane huomautti suunnaten viimeisen kommentin prinsessalle. Steiner näytti siltä kuin olisi juuri tukehtumaisillaan.

"Kiitoksia siis teille kummallekin", Garnet sanoi erittäin kohteliaalla äänensävyllä. Steiner katsoi tyttöä hämillään, mutta avasi kuitenkin sanaisen arkkunsa:

"Mutta prinsessa, ilman tuota, tuota pahaista varasta, te olisitte yhä Alexandriassa. Minä suosittelen, että palaamme sinne välittömästi".

"Steiner, minä en aio palata Alexandriaa. Lähdin Zidanen mukaan omasta vapaasta tahdostani", Garnet sanoi päättäväisesti.

"Mutta, eihän se käy! Meidän täytyy lähteä nyt heti matkaan", ritari intti yhä edelleen. Nyt 

Zidanekin puuttui puheeseen:

"Kuules ruosteläjä, emme voi mitenkään lähteä vielä mihinkään. Prinsessa on edelleen niin huonossa kunnossa, että hädin tuskin pystyy kävelemään. Eiköhän jäädä tähän ja nautita tästä telttailuretkestä niin kauan kuin se kestää", hän ehdotti. Ritari ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä, mutta totta kai hän ymmärsi, että hänen täytyi aina ajatella ensin prinsessan parasta.

"Hyvä on, siinä tapauksessa vartioin tätä leiriä hengelläni", hän tokaisi ja kääntyi selin muihin.

"Ihan miten vaan. Minä ainakin aion ottaa nokoset. Tule Vivi mennään telttaan lepäämään", Zidane sanoi kuulostaen jokseenkin välinpitämättömältä.

                  Aamu valkeni sumuisena, kuten saattoikin odottaa Usvamantereen matalissa laaksoissa, jollaisessa matkalaiset tällä hetkellä olivat. Zidane kömpi ulos teltasta ja huomasi nuotion sammuneen ja ruosteiseen haarniskaan pukeutuneen ritarin torkkuvan. Hän ei kuitenkaan vaivautunut sen enempää sytyttämään nuotiota uudestaan kuin herättämään heidän vartijaansakaan. Sen sijaan hän jätti leirin taakseen ja käveli Synkän metsän reunalle.

Kauan nuorukainen ei ehtinyt seisoskella kivettyneen metsän edessä yksin, sillä myös prinsessa Garnet oli herännyt ja seurannut häntä metsän reunaan.

"Sinun ystäväsi taisi jäädä tuonne", prinsessa sanoi tarkoittaen Blankia. Zidane nyökkäsi.

"Meidän täytyy tehdä jotain auttaaksemme häntä", Garnet jatkoi, kun poika ei sanonut mitään,

"Emme voi vain jättää häntä tuonne” .

Zidane katsoi suoraan Garnetin suklaanruskeisiin luottavaisiin silmiin:

"Juuri nyt emme voi tehdä mitään, mutta minä lupaan palata tänne ja auttaa Blankia", hän sanoi tytölle, "Blank antoi meille jotain todella arvokasta. Ennen kivettymistään hän heitti minulle Usvamantereen kartan. Tässä aivan lähellä pitäisi olla kanjoni nimeltä Jääonkalo. Uskon, että pääsemme sitä kautta pois tästä laaksosta", hän jatkoi.

"No, mitä me enää odotamme? Lähdetään matkaan", prinsessa sanoi innostuneena.

                  Zidane ja Garnet kävelivät yhdessä leiripaikalle ja herättivät Vivin. Myös tämä halusi lähteä mukaan, vaikka olikin kovin peloissaan. Kolmikko hyvästeli ystävällisen Mognin ja jättivät sitten metsän reunan taakseen

                  Mogni lensi pienillä punaisilla siivillään yhä torkkuvan Steinerin luokse.

"Hei, kaveri! Kupooohhh! Sinun ystäväsi taisivat lähteä jo", hän kuiskasi ritarin korvaan. Tämä havahtui heti ja oli samassa hetkessä jo jaloillaan. Hyvästelemättä mooglea hän ryntäsi kolisten muiden perään.

                  Zidane, Vivi ja Garnet olivat pysähtyneet lukemaan karttaa. Prinsessa huomautti olevansa huolissaan Steinerista. Zidane tokaisi, ettei tytöllä ollut mitään syytä huoleen, sillä jos hän yhtään tunsi ruosteista ritaria, tämä kyllä ilmestyisi hetkenä minä hyvänsä karjuen kuin jalopeura. Hän oli oikeammassa kuin osasi arvatakaan, sillä juuri samalla sekunnilla Steiner todellakin syöksyi rämisten heidän luokseen kasvot punoittaen sekä vihasta että juoksemisesta.

                    Ritarin raivotessa turhaan Zidane keskittyi kartan lukemiseen. Vihdoin hän alkoi päästä siitä jyvälle.

"Meidän täytyy lähteä tästä lounaaseen eli tuonnepäin", hän neuvoi näyttäen samalla kädellään suuntaa. Kaikki, paitsi Steiner, lähtivät kulkemaan pojan osoittamaan suuntaan. Pian ritarikin seurasi perässä, sillä hän ei voinut muutakaan. Hän oli vuosia sitten vannonut suojelevansa prinsessaa ja kuningaskuntaa hengellään, eikä hän voinut tehdä sitä, jos jäisi vain katselemaan, kun tämä käveli tiehensä pahaisen varkaan kanssa.

Joukkio sai kulkea melkoisen matkan usvaisessa laaksossa. Oli vaikea uskoa, että aamu oli jo valjennut jossain heidän yläpuolellaan, sillä joka puolella leijuva usva imi lähes kaiken valon itseensä. Ei ollut niin pimeää kuin yöllä, mutta ei erityisen valoisaakaan. Laakson ruoho näytti synkänvihreältä, eikä sen halki kiemurteleva joki liplatellut iloisesti. Pikemminkin se tuntui soljuvan eteenpäin masentuneesti. Laakso oli kaiken kaikkiaan synkkä paikka, eihän se ollut nähnyt auringonvaloa pitkään aikaan

                  Kuljettuaan hyvän matkaa he saapuivat viimein vuorenseinämän luokse. Se kohosi ylöspäin synkkänä ja lähes pystysuorana. He päättivät lähteä seuraamaan sitä. Hetken päästä seinämä kaartoi vasemmalle, ja mutkan takaa löytyikin kristallinlailla kimalteleva luolan suuaukko. Sen yläreunasta roikkui lähes miehen pituisia jääpuikkoja.

"Tämä sen täytyy olla. Eiköhän astuta peremmälle", Zidane kehotti itsevarmuutta äänessään.

                    Nelikko kulki kunnioittavan hiljaisuuden vallassa luolan suuaukosta sisään. Siellä heitä kohtasi aivan uskomaton näky. Vaikka ulkopuolella oli täysi kesä, sisällä kaikki oli jään ja lumen peitossa. Ilmakin oli yhtä kylmää kuin planeetan pohjoisimmilla alueilla. Siellä täällä kasvoi harvinaisia, mutta erittäin kauniita jääkukkasia, joita Garnetkin pysähtyi ihailemaan.

"Tämä on aivan uskomatonta! Olen kyllä lukenut tästä paikasta, mutta on ihan eri asia tulla tänne oikeasti", hän selitti innoissaan.

                    Zidane seurasi tyytyväisenä prinsessan käytöstä, mutta kehotti sitten kaikkia suuntaamaan eteenpäin, sillä häntä alkoi pikku hiljaa palella yhä enemmän. Niinpä joukkio lähti kulkemaan kohti luolan sisempiä osia jännittyneenä odottaen, mitä näkisivät seuraavaksi. Vaikka he uskoivat olleensa varautuneita mihin tahansa, kapeat ja liukkaat jäiset polut, joiden reunalta saattoi luiskahtaa helposti alas, yllättivät silti heidät. Heidän etenemisensä oli todella hidasta, sillä koko ajan heidän oli varottava jokaista askeltaan, etteivät he olisi pudonneet tyhjyyteen.

                    Kun Zidane, Vivi, Steiner ja Garnet olivat kulkeneet jo hyvän matkaa, he saapuivat kahden polun risteykseen. Zidane valitsi vasemmanpuoleisen heidän reitikseen. He saapuivat pieneen kammioon, jossa oli lumisen korokkeen päällä jäätynyt moogle.

"Vivi, luuletko, että voisit sulattaa hänet?" Zidane kysyi pikkumaagilta. Maagi epäröi hieman:

"E- en ole varma... voinhan minä tietysti yrittää", tämä viimein sanoi ja viittasi nuorukaista väistymään.

                    Vivin kohottaessa kätensä sekä puisen sauvansa Zidane perääntyi nopeasti. Maagi heitti kevyen tuli-taian kohti jääpatsasta. Seuraavassa hetkessä sen tilalla olikin enää vettä ja läpimärkä, kiukkuinen moogle.

"Sinä senkin paskiainen! Poltit minut! Auh, kupoo! Hei, olen sula! Kiitos teille! Mitä voin tehdä hyväksenne?" moogle touhotti ja laskeutui lopulta lumikasan päälle. Zidane vain huitaisi kädellään sen merkiksi, ettei mooglen vapauttamisesta ollut suurtakaan vaivaa.

"Mutta voisit tietenkin kertoa, miten täältä kanjonista pääsee ulos", hän lisäsi. Moogle nyökytteli päätään:

"Totta kai, kupo. Edes Stilzkin ei auttanut minua, vaikka kulki tästä ohi! Tosin hän ei varmaan huomannut minun olevan jään sisässä... kupo... Niin kääntykää tuosta edellisestä risteyksestä oikealle ja jatkakaa sitten vain suoraan eteenpäin, mutta olkaa varovaisia. Täällä ei ole kovin turvallista liikkua", moogle selitti. Kumppanukset kiittivät häntä kohteliaasti ja palasivat sitten vähän matkaa takaisinpäin kääntyäkseen oikealle risteyksestä.

                 Kävellessään toverukset pohtivat, kuka kumma Stilzkin mahtoi olla. Zidane ei muistanut kuulleensa nimeä koskaan aiemmin, eikä se ollut Garnetillekaan tuttu. Vivi kuitenkin muisti Stilzkinin varsin hyvin. Hän kertoi muille tämän olevan moogle, jonka hän oli tavannut Alexandrian kellotornissa.

                    Seuraavassa käytävässä kävi kova tuuli, ja Vivi jäi muista jälkeen. Zidane käänsi selkänsä tuulelle ja huuteli häntä pitämään kiirettä, ettei hän eksyisi muista. Vivi kipitti paikalle niin kovaa kuin rajussa vastatuulessa vain pääsi. Juuri kun hän saapui paikalle, jossa muut odottivat häntä, Steiner alkoi horjua, kaatui ja putosi hieman alempana olevalle tasanteelle. Zidane hyppäsi myös alas katsomaan, oliko ritari kunnossa. Tämä näytti nukkuvan, mutta Zidane epäili tämän lyöneen päänsä pudotessaan ja olevan nyt tajuton. Hän mietti kuumeisesti, mitä nyt pitäisi tehdä. Kylmyys tunki luihin ja ytimiin asti. Heidän oli ehdottomasti päästävä ulos auringonpaisteeseen, mutta he eivät mitenkään pystyisi kantamaan tajutonta ritaria.

                    Samassa Zidane kuuli Garnetin huutavan:

"Vivi!". Hän kääntyi ja näki myös Vivin horjuvan samoin kuin Steiner äsken. Samassa tämäkin putosi tajuttomana tasanteelle. Nuorukainen oli täysin neuvoton, hän ei todellakaan tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Hän päätti kiivetä ylös ja viedä ainakin Garnetin turvaan edelliseen käytävään ennen kuin alkaisi selvittää asiaa, mutta tasan samalla hetkellä, kun hänen onnistui kiivetä ylemmälle tasanteelle, myös Garnet pyörtyi.

Voi ei, ei häntä...  Zidane ehti ajatella ennen kuin itsekin makasi tajuttomana hyytävän kylmällä maalla.

 

***

"Kilik, kilik", outo ääni tunkeutui Zidanen tajuntaan. Hän avasi silmänsä. Kaikkialla oli valkoista ja hänen täytyi, miettiä jonkin aikaa ennen kuin hän muisti, missä oli. Kaikki hänen jäsenensä tuntuivat kylmänkankeilta. Hitaasti hän nousi. Outo ääni veti häntä puoleensa kuin soihtu yöperhosta. Vaistomaisesti hän jätti ystävänsä käytävään lähtien itse raahautumaan tuulista käytävää eteenpäin.

                    Käytävä päättyi luolaan, jonka katto näytti olevan jossain kaukana korkeuksissa. Zidane ei kuitenkaan ehtinyt miettiä luolan avaruutta sen kummemmin, sillä hänen edessään leijui etäisesti Viviä muistuttava olento. Sillä oli samanlainen hattu kuin Vivillä ja keltaiset silmät, mutta ne eivät olleet suloiset ovaalinmuotoiset vaan vinot ja julman näköiset. Olento katsoi Zidanea viha ja hämmästys kuvastuen sen katseesta.

"Kuinka sinä olet vielä hengissä? Teidän kaikkien pitäisi olla jo kuolleita!" otus kysyi. Zidane ei vaivautunut vastaamaan vaan heitti sen sijaan vastakysymyksen:

"Kuka sinä olet ja mitä teet täällä?". Olento katsoi nyt poikaa halveksivasti, mutta vastasi kuitenkin:

"Olen Black Waltz numero yksi. Tehtäväni on viedä prinsessa kotiinsa ja tappaa hänen seuralaisensa", Black Waltz kohotti toista kättään ja soitti siinä olevaa kelloa "Kilik, kilik".

"Tule Sealion!" hän huusi.

                    Yhtäkkiä ilmestyi paikalle todella iso hirviö, joka totisesti oli nimensä mukainen. Se muistutti lähinnä suurta merikäärmettä, ja sen kasvoilla oli julmaakin julmempi ilme. Sen suomuinen vartalo kimalteli jäästä heijastuvassa valossa. Jos tilanne ei olisi ollut niinkin tukala, Zidanea olisi varmasti naurattanut, sillä olento näytti olevan täysin väärässä paikassa. Mutta häntä ei naurattanut. Vaikka Black Waltzikin oli suuri, tämä olento oli ainakin kolme kertaa sen kokoinen ja varmasti huomattavasti tappavampi. Zidanen tuijottaessa hirviötä Black Waltz komensi sen hyökkäämään hänen kimppuunsa. Hän puolustautui parhaansa mukaan, mutta olento tuntui mahdottomalta voittaa. Lopulta hän päätti yrittää toista taktiikkaa ja yllätti Vivin rumemman ja suuremman kopion hyökkäämällä sen kimppuun. Se ei ollutkaan niin vahva kuin vaikutti, ja muutaman iskun jälkeen se makasi kuolleena maassa.

"Sealion, tapa hänet puolestani", olivat Black Waltzin viimeiset sanat.

                    Zidanen onneksi Vivi-kloonin kuolema heikensi myös Sealionia. Kun Zidane äkkiä vielä tunsi trance-tilan jälleen valtaavan kehonsa, voitto oli jo varma. Kaksi energiaa vapauttavaa iskua riitti, ja Sealion oli mennyttä. Sen kuolema herätti nuorenmiehen muistamaan jälleen yhä edelleen käytävässä makaavat ystävänsä. Hän kääntyi kannoillaan ja juoksi takaisin edelliseen käytävään.

 

***

 Kaksi hahmoa oli seurannut Zidanen ja Black Waltzin ensimmäisen taistelua luolan yläosissa.

"Ensimmäinen Black Waltz on mennyttä. Hän ei selviytynyt tehtävästään. Tuo poika voi vielä olla kova vastus", sanoi toinen Black Waltz.

"Ei se mitään, ei hän meistä selviä", vastasi kolmas Black Waltz.

 

***

 Zidanen saapuessa käytävään kova tuuli oli vihdoin tyyntynyt täysin ja ilma oli lämpenemään päin. Hänen ystävänsä heräilivät juuri horroksesta.

"Zidane, mitä tapahtui?" Garnet kyseli huolissaan, mutta poika vain puisteli päätään.

"En tiedä. Heräsin vasta itsekin", hän valehteli, sillä hän ei halunnut huolestuttaa kaunokaista.

                    Myös Vivi ja Steiner olivat havahtuneet ja kiipesivät nopeasti takaisin ylätasanteelle. Steiner katsoi avoimen epäileväisesti Zidanea.

"Ethän vain koskenut prinsessaan?" hän kysyi ja antoi äänellään ymmärtää, että piti poikaa potentiaalisena raiskaajana.

"Steiner, hän sanoi, ettei mitään tapahtunut! Minusta meidän tulisi uskoa häntä", Garnet sanoi jokseenkin loukkaantuneena Steinerin typerästä käytöksestä. Steiner kohautti olkapäitään, mutta viestitti koko olemuksellaan, että hänellä oli yhä omat epäilyksensä nuorenmiehen aikeista.

Saadakseen tilanteen laukeamaan Zidane ehdotti, että he jatkaisivat matkaa nyt, kun kaikki olivat hereillä. He kulkivat käytävää eteenpäin siihen luolaan, jossa Zidane oli juuri taistellut, ja alkoivat etsiä sieltä reittiä ulos. Pian he huomasivatkin, että yksi seinämistä oli vähemmän jyrkkä kuin muut, siinä kulki selvä polku ylöspäin. Polku oli liukas ja hankalakulkuinen, mutta edeten hitaasti kumppanukset viimein pääsivät sinne, missä luolan seinämät kohtasivat sen katon. Hieman edempänä kajasti kirkasta valoa. Toverukset ryntäsivät kilpaa sitä kohti ja saivatkin pian tuntea auringon lämmittävät säteet kasvoillaan.
LUKU IV

VIVI KATOAA

 

Aurinko paistoi jo korkealla taivaalla. Se hyväili matkalaisten kylmettyneitä lihaksia. Usva oli jäänyt alas laaksoon, eikä siitä ollut tietoakaan kesäisellä vuorenrinteellä. Ilma oli kirkas, ja päivä lämmin.

"Katsokaa, tuolla on kaunis pikkukylä", Garnet hihkaisi innoissaan. Muut kääntyivät katsomaan hänen osoittamaansa suuntaan. Siellä todellakin oli idyllinen kylä ja komea tuulimylly. Garnet oli jo kovaa vauhtia säntäämässä rinnettä alas niitylle ja sitä kautta kylään, kun Zidanen huuto pysäytti hänet:

"Odota! Et voi noin vain rynnätä ihmisten ilmoille, sinua etsitään kaikkialta. Sinulle pitää luoda uusi identiteetti". Ennen kuin prinsessa Garnet ehti vastata mitään Steiner puuttui puheeseen:

"Roskaa! Ei prinsessan tarvitse piilotella. Me suuntaamme ensitilassa takaisin Alexandrian", hän karjaisi Zidanelle.

"Lopettakaa te kaksi", Garnet huusi, "Steiner, minä ymmärrän täysin, mitä Zidane tarkoittaa".

                    Garnet ryntäsi nopeasti Zidanen luokse ja nappasi toisen tämän tikareista käteensä.

"Hei, ole varovainen", tämä huudahti.

"Prinsessa, se on ase! Laskekaa se maahan, ettette satuta itseänne", Steiner hätäili. Garnet loi henkivartijaansa niin paljon puhuvan katseen, että tämä älysi kerrankin sulkea suunsa ajoissa.

"Zidane, mikä tämän aseen nimi on?" hän kysyi kiinnostuneella äänellä.

"Se on tikari. Isompia kutsutaan miekoiksi ja..." Zidane alkoi tehdä tarkkaa selostusta aseista, mutta Garnet kohotti toisen kätensä sen merkiksi, että oli kuullut tarpeeksi.

"Daggerhan tarkoittaa tikaria vai mitä?" tämä varmisti. Nuorukainen nyökkäsi ihmeissään.

"Siispä minun nimeni on tästä lähtien Dagger. Mitä luulet, onko se hyvä nimi?" Zidane nyökkäsi jälleen ja vastasi pitävänsä nimestä oikein paljon.

"Hyvä, nyt kun sinulla on uusi nimi, voimme keskittyä tuohon sinun puheeseesi", poika huomautti.

"Hyvä on"

"Ei, älä sano 'hyvä on'... Vivi, mitä sinä vastaisit?" Zidane kääntyi maagin puoleen.

"Okei, kai", pikkuinen vastasi hämmentyneenä saamastaan yllättävästä huomiosta.

"Selvä, nyt on sinun vuorosi..." poika sanoi osoittaen sanansa Daggerille.

"O- okei?" Nuorukainen hymyili tyytyväisenä. Hän sanoi, että Dagger oppisi kyllä pian, jos vain jaksaisi yrittää. Oppitunnin päätyttyä koko joukko laskeutui alas rinnettä pelloille, ärtyneen Steinerin pitäessä perää.

                  Nelikko kahlasi polviin asti ulottuvassa heinikossa. Vaikka heinikko oli hitusen vaikeakulkuista, se oli kuitenkin mukavaa vaihtelua jäisiin ja liukkaisiin polkuihin, joilta saattoi luiskahtaa tyhjyyteen. Lisäksi, nyt jo länteen päin suuntaava, aurinko lämmitti mukavasti kulkijoiden selkiä. Kävellessä olo muuttui mukavan raukeaksi. Kukaan ei jaksanut puhua. Kaikki vain tyytyivät ihailemaan ympäröiviä maisemia ja kulkemaan kohti pientä maalaiskylää.

                    Puolen tunnin kuluttua he saapuivat kylään. Joka puolella juoksenteli lapsia. Vivi olisi halunnut mennä juttelemaan heidän kanssaan, sillä yhdeksänvuotias maagi kaipasi ikäistään seuraa. Zidane oli kuitenkin sitä mieltä, että heidän kannattaisi ensin mennä yöksi majataloon, ja aamulla Vivi voisi tutustua muihin lapsiin. Niinpä nelikko paineli suoraan majataloon.

                    Majatalon isäntä torkkui nojaten pöytäänsä ja kuorsaten samalla kuuluvasti. Zidane marssi koputtamaan pöytää. Isäntä kohotti päätään hämmästyneenä. Hän ei ollut tottunut siihen, että hänet herätettiin kesken päivätorkkujen. Majatalossa ei juuri koskaan käynyt asiakkaita, tai ainakaan viime aikoina siellä ei ollut käynyt ketään. Hän katseli kummissaan eteensä ilmestynyttä joukkoa.

"Tiedän, että hän on kaunis, mutta ei sinun silti tarvitse tuijottaa", Zidane tokaisi, kun isännän katse kiinnittyi turhan pitkäksi aikaa Daggeriin. Todellisuudessa tämä ei kuitenkaan tuijottanut neitoa vaan Viviä, joka seisoskeli tytön takana.

Miten tuo on päässyt vapaaksi? hän mietti, mutta sanoi ääneen, "Huone on tuolla". Isäntä osoitti pientä ovea sivummalla.

                    Zidane viittasi ystäviään seuraamaan, mutta Dagger pysäytti hänet:

"Zidane, missä minun huoneeni on?" tämä kysyi. Poika katsoi tyttöä hetken ihmeissään kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä. Lopulta hän kuitenkin vastasi tälle:

"Sinun täytyy nukkua samassa huoneessa meidän kanssamme. Ei tällaisissa pienissä maalaismajataloissa ole erillisiä huoneita. Sinun täytyy vain yrittää sopeutua", hän selitti tietämättömälle tytölle.

                    Dagger nyökkäsi alistuneena ja seurasi muita huoneeseen, jossa oli neljä pientä, mutta erittäin mukavannäköistä sänkyä. Steiner katseli ympärilleen tyytymättömän näköisenä, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän pohti hiljaa mielessään, miten saisi palautettua prinsessan kotiinsa. Hän päätti heti ensimmäiseksi aamulla ottaa selvää, oliko kylästä mitään liikennettä muualle maailmaan.

                  Zidane suositteli kaikille nukkumaanmenoa, sillä huomenna heidän olisi päätettävä, mihin he jatkaisivat matkaansa.

"Teatterilaivahan olisi palannut Lindblumiin, jos se ei olisi pudonnut?" Dagger valmisti pojalta. Tämä nyökkäsi.

"Luuletko, että voisimme päästä sinne jotenkin?" tyttö jatkoi.

"En ole aivan varma. Kun molemmat portit on suljettu, kävellen se voi olla mahdotonta. Mutta minä lupaan viedä sinut sinne tavalla tai toisella. Luota vain minuun", nuorukainen vakuutteli.

                  Daggerin ja Zidanen keskustelun keskeytti huoneesta kuuluva hiljainen tuhina. Kaikki kääntyivät katsomaan Viviä, joka oli jo täydessä unessa vuoteellaan. Zidane totesi, että heidän olisi parasta seurata maagin esimerkkiä ja miettiä asiaa vasta aamulla.

 

***

 

"...Ääneen  menneisyyden me nyt yhdymme/ Se harmoniaan meidät tuudittaa/ Ja niin kulkee vain aina eteenpäin/ Sävel elämän..."  outo, mutta kaunis laulu kantautui Zidanen unen läpi.

Kenellä voi olla noin kaunis ääni? Daggerilla? hän ajatteli ennen kuin nukahti uudestaan.

Kun nuorukainen viimein nousi sängystä, kaikki muut olivat jo poistuneet pienestä huoneesta. Hän venytteli raukeasti ja päätti mennä tutkimaan kylää, kuten muutkin olivat luultavasti tehneet. Hän marssi ulos huoneesta ja huomasi isännän jälleen nukkuvan. Välittämättä tästä hän paineli ulos auringonpaisteeseen. Kuten edellisenä iltanakin jälleen joka puolella juoksenteli leikkiviä lapsia.

 

***

 

Dagger käveli pienen kylän läpi ja saapui kasvimaalle. Hän pysähtyi katselemaan ympärilleen. Pian kasvimaalle saapui vanhempi nainen, joka meni kitkemään rikkaruohoja kasvien välistä. Dagger tuijotti hetken naisen toimia, mutta kysyi sitten, mitä tämä oikein teki. Nainen vilkaisi tyttöä ilmeellä, joka kertoi hänen pitävän tätä jokseenkin tyhmänä.

Nykyajan kakarat! hän ajatteli, mutta kertoi kuitenkin tytölle, mitä teki, vaikkakin teki sen turhautuneella äänellä.

                    Samassa jokin ötökkä pomppasi esiin kasvien joukosta suoraan Daggerin kädelle. Se muistutti hieman leppäkerttua muodoltaan, mutta oli väriltään kellertävä ja paljon isompi. Sillä ei myöskään ollut pilkkuja selässään, mutta kova kuori kylläkin ja sen alla hyvin ohuet läpikuultavat siivet.

"Onpas söötti oglop", tyttö totesi. Nainen katsoi entistä kummastuneempana häntä ja puisteli päätään.

"Taidatkin olla aika urhea. Yleensä kaikki tytöt pelkäävät ötököitä", tämä sanoi.

Hmmm, Zidane sanoi, että minun pitäisi yrittää olla hieman tavallisempi... ehkä jos... Dagger ajatteli ja kirkaisi sitten kauhusta ja heitti oglopin mahdollisimman kauas itsestään.

Nykyajan kakarat! nainen tuhahti hiljaa mielessään katsoessaan oudon tytön touhua.

                    Dagger katseli vielä hetken naisen toimia, mutta päätti sitten jättää tämän rauhaan. Hän palasi takaisin kylään, jossa lapset ryntäilivät edestakaisin kiinnittämättä häneen lainkaan huomiota. Seurattuaan menoa kylässä jonkin aikaa, hän päätti käväistä majataloa vastapäätä olevassa asekaupassa.

                    Asekaupassa istui hieman Daggeria nuorempi tyttö myyjänä. Tämä kysyi, kuinka voisi palvella Daggeria, mutta neito ei ehtinyt vastaamaan, sillä juuri kun hän oli aukaisemassa suunsa, sisään ryntäsi noin kymmenen vuoden ikäinen poika.

"Yksi niistä on päässyt vapaaksi", poika selitti. Myyjätyttö mulkaisi poikaa paheksuvasti.

"Etkö näe, että minulla on asiakas", hän sanoi ärtyneenä.

"Voi, älkää minusta välittäkö! Minä voin kyllä odottaa", Dagger sanoi nopeasti, sillä hän päätteli, että nyt oli hyvä tilaisuus kuunnella, miten tavalliset ihmiset puhuvat.

 

***

 

Steiner oli herännyt varhain aamulla ja lähtenyt tutkimaan kylää. Hän ei kuitenkaan ollut nähnyt yhtään aikuista, majatalonisäntää lukuun ottamatta, koko kyläpahaisessa. Viimein hän saapui baariin, jossa myytiin ruuan ja juomien lisäksi myös lääkkeitä.

"Emme ole vielä avanneet. Olkaa hyvä ja tulkaa myöhemmin uudestaan", sanoi pieni, korkeintaan kymmenenvuotias tyttö tiskin takaa. Steiner ei kuitenkaan kääntynyt ovelta takaisin. Sen sijaan hän tarjoutui auttamaan tyttöä siinä, mitä ikinä tämä olikaan tekemisissä. Hän ajatteli ehkä siten pääsevänsä tämän vanhempien puheille.

 

***

 

Zidane kuljeskeli kylässä katsellen lapsien leikkimistä. Samassa hän näki Vivin seisovan matalan kivimuurin vieressä tuijottamassa tuulimyllyn siivekkeiden pyörimistä. Hän meni tervehtimään mietteliäännäköistä pikku maagia.

"Hei Vivi! Mitä sinä täällä teet?" Zidane tervehti pikkuista. Vivi käänsi suuret keltaiset silmät poikaan.

"Mi- minä vain mietin..."

"Mitä? Jotain tyttöäkö? Minä voin auttaa sinua, olen hyvä tyttöjen suhteen..." nuorukainen alkoi innoissaan selittää. Vivi kuitenkin puisteli päätään:

"Ei, ei mitään sellaista... Välillä jostain kuuluu tällainen 'Kweehhh'-ääni... Ihmettelin, mikä se voisi olla?".

"'Kweehhh'... chocobot pitävät sellaista ääntä, mutta en kyllä näe täällä yhtään sellaista" nuorimies sanoi.

"Chocobot?"

"Niin, ne ovat suuria lintuja, joilla voit vaikka ratsastaa, jos saat sellaisen kiinni"

                    Vivi näytti jälleen vajoavan ajatuksiinsa, joten Zidane päätti antaa hänelle hieman aikaa selvittää ajatuksensa.

"Tule kohta majataloon. Minä käyn etsimässä Daggerin. Koitetaan sitten päättää, mitä teemme seuraavaksi", näin sanottuaan hän jätti maagin yksin ja lähti itse kävelemään reipasta vauhtia kohti asekauppaa.

                  Kun hän saapui sinne, hän näki Daggerin seisoskelevan erään hyllyn vieressä katselemassa tavaroita. Hän asettui tytön viereen, mutta sai olla siinä melkoisen pitkään ennen kuin tämä huomasi hänet.

"Zidane! Mistä sinä siihen ilmestyit?" tämä huudahti.

"Hei, sinullahan menee hyvin! Alat kuulostaa jo oikeasti tavalliselta tytöltä... Tosin osasit näytellä hyvin 'I want to be your canary' -näytelmässä", Zidane kehui tyttöä. Tämä hymyili ujosti ja sanoi:

"Osaan ulkoa lähes kaikki Lord Avonin näytelmät". Poika nyökkäsi hänelle ja kertoi, että oli pyytänyt Viviä palaamaan takaisin majataloon, jotta he voisivat tehdä suunnitelmia.

"Menisitkö hänen seurakseen? Minä tulen ihan kohta perästä", hän pyysi.

                    Dagger nyökkäsi myöntymisen merkiksi ja kääntyi lähteäkseen. Kuitenkin ennen kuin hän asteli ulos ovesta, hän kääntyi ja kumarsi liikkeen myyjälle.

"Kiitos teille! Minulla oli oikein hauskaa", hän sanoi kohteliaasti. Sitten hän poistui.

   Myyjä kääntyi Zidanen puoleen:

"Hän oli hieman outo", hän sanoi tarkoittaen Daggeria. Poika pudisteli päätään huolissaan:

Daggerilla on vielä paljon opittavaa, hän ajatteli. Hän jäi vielä hetkeksi katselemaan kaupan asevalikoimaa. Se ei ollut kovinkaan suuri, mutta aseet vaikuttivat hyvin valmistetuilta.

 

***

 

Steiner oli siivonnut baaria ja järjestellyt varastoa hiki kypärässä. Nyt hän asteli tytön luokse puhdistellen käsiään.

"Tuota, voisinko tehdä vielä jotain?" hän kysyi pikku tytöltä. Kun tämä puisteli päätään, hän pyysi saada tavata tämän isän.

"Isä ja muut aikuiset eivät tule takaisin ennen auringon laskua", tämä vastasi.

"No, onko täällä ketään, jonka kanssa voisin keskustella tuosta pellolle laskeutuneesta ilmalaivasta?" Steiner tivasi, "Minä olen sentään Adelbert Steiner, Pluton ritareiden kapteeni". Tyttö nyökkäili Steinerille.

"Observatoriossa asustelee eräs vanha mies. Hän osaa varmasti auttaa sinua", tämä sanoi. Steiner kiitti tyttöä ja lähti sitten kolistelemaan kohti observatoriota.

                  Kun ritari saapui observatoriolle, ketään ei näkynyt missään. Hän kopisteli hitaasti observatorion mäen ylös. Sinne päästyään hän puuskutti ankarasti, sillä painavassa haarniskassa ei ollut helppo juosta. Mäen päällä hän näki vanhan miehen, joka nojasi keppiinsä, mutta kun hän yritti mennä puhumaan tälle, mies vain käänsi selkänsä ja lähti köpsyttelemään mäkeä alas. Steiner rymisteli miehen perään, mutta vaikka hän kuinka yritti, mies ei suostunut sanomaan hänelle sanaakaan.

                    Mies kulki hitaasti mäen alas ja meni sitten mökkiinsä. Steiner epäröi hetken, mutta päätti sitten yrittää vielä ja marssi sisään mökkiin koputtamatta oveen lainkaan.

"Kuningattaren nimessä vastatkaa minulle! Minne tuo ilmalaiva on menossa", hän huudahti erittäin kovalla äänellä miehelle, jota oli alkanut epäillä kuuroksi.

                    Hitaasti vanhus kääntyi häneen päin luoden häneen samalla katseen, joka kertoi, ettei tämä pitänyt nuoren miehen tavasta tivata asioita. Sitten hän kuitenkin yllättäen hymyili, ja valo tuikahti hänen harmaissa, väsyneissä silmissään.

"Alexandriaan. Haluatteko kahvia nuorimies?" hän vastasi. Steiner mietti hetken, mutta päätti sitten maistaa sitä.

"Hmmm, tämä on erinomaista... Mitenköhän voisin päästä ilmalaivan kyytiin?" hän jatkoi kyselyään. Vanhus kehotti häntä menemään puhumaan ilmalaivan kapteenille. Sen sanottuaan tämä käänsi selkänsä ritarille, eikä sanonut enää mitään.

 

***

 

Kun Zidane saapui majataloon, hän löysi sieltä ainoastaan Daggerin. Viviä ei näkynyt missään.

"Dagger, missä Vivi on?" hän kysyi.

"En tiedä, en ole nähnyt häntä sitten aamun", tyttö vastasi. Zidane näytti mietteliäältä.

"Näin hänet viimeksi tuulimyllyn luona. Hän on varmaan vieläkin siellä. Tule, mennään hakemaan hänet", poika ehdotti. Dagger nyökkäsi hänelle, ja yhdessä he poistuivat majatalosta.

                    Tuulimyllyn luona ei kuitenkaan ollut ketään. Zidane ihmetteli, minne Vivi oikein olisi voinut mennä. Sitten hän muisti, että Vivi oli puhunut jotain chocobosta.

"Ehkä hän meni etsimään chocoboa... ei hän voi olla kovin kaukana", poika pohti.

   Juuri kun nuoret olivat lähdössä pois tuulimyllyltä, jostain kuului nyyhkytystä.

"Tuon täytyy olla Vivi! Mistä tuo ääni kuuluu?" Zidane huudahti. Hetken Dagger ja nuorukainen huutelivat Vivin nimeä.

"Tä- täällä..." kuului itkuinen ääni jostain.

"Hei, ääni kuului tuosta reiästä! Sen täytyy tulla maan alta", nuorukainen huomasi.

"Vivi, hei Vivi! Miten sinä sinne jouduit?" hän huusi pieneen aukkoon.

"Ne nappasivat minut ja toivat minut tänne... Ne, ne käskivät minun olla hiljaa... Miksi he tekivät minulle näin?" Vivi valitti.

"Odota siellä, me tulemme hakemaan sinut", Zidane huusi vielä Viville. Sitten hän kiskoi Daggerin mukaansa.

"Täällä täytyy jossain olla sisäänkäynti maan alle", hän sanoi tytölle.

                    He etsivät joka puolelta, mutta eivät löytäneet mitään, mikä olisi edes viitannut sisäänkäyntiin, joten he päättelivät, että sen täytyi olla jossain kylän taloista. Varovasti he avasivat tuulimyllyn oven ja kurkistivat sisään. Ketään ei ollut näkyvissä, joten he hiipivät sisälle. Melkein heti sinne päästyään he huomasivatkin siellä luukun.

                    Zidane kiersi luukun päällä olevaa pyörää. Se tuntui yllättävän jäykältä, ja hän sai tehdä oikein kunnolla töitä sen kanssa. Lopulta se kuitenkin liikkui ja luukku aukesi arvaamatta. Sekä Zidane että Dagger perääntyivät hieman, mutta kurkistivat sitten alas luukusta. Alhaalla näytti olevan hyvin pimeää.

"Mennään, meidän täytyy auttaa Viviä", Zidane sanoi ja lähti kiipeämään alas tikkaita. Dagger seurasi heti hänen perässään.

                  Nuoret saapuivat tasanteelle, jolta meni hissi alemmas. He astuivat hissiin ja Zidane veti siinä olevasta vivusta. Hieman keinuen hissi alkoi laskeutua alaspäin. Pian he olivatkin kapeassa käytävässä, jota valaisi vain muutama soihtu. Varovaisin askelin he hiipivät käytävää eteenpäin. Se tuntui jatkuvan ikuisuuksiin ja oli uhkaavalla tavalla hiljainen. Viimein käytävä laajeni huoneeksi, jossa oli yksi valtava tynnyri, jonkinlainen huvimajaa muistuttava rakennelma sekä aitaus, jossa oli täysikasvuinen keltainen chocobo.

                    Huvimajasta kuului keskustelua. Äänistä päätellen siellä oli kaksi miestä.

"En ymmärrä, miten se on päässyt karkuun", toinen sanoi.

"En minäkään, mutta nyt se on onneksi taas täällä", totesi toinen.

   Zidane näytti raivostuneelta ja aikoi jo hyökätä miesten kimppuun, mutta Dagger tarttui häneen kiinni ja kiskoi hänet takaisin käytävään.

"Miksi sinä noin teit?" Zidane kysyi melkein vihaisena tytölle.

"Emme auta Viviä, jos alamme riehua täällä. Sitä paitsi minä haluan tietää, mitä täällä on tekeillä", Dagger vastasi täysin rauhallisella äänellä.

"Mennään nyt etsimään hänet", hän vielä jatkoi.

                  Kaksikko palasi takaisin huoneeseen. Miehet eivät olleet enää huvimajassa vaan olivat lähteneet jonnekin. Zidane tutki suurta tynnyriä, mutta kun hän koputti sitä, se vaikutti tyhjältä. Nuoret vilkaisivat nopeasti vielä chocobo-aitausta, mutta siellä ei näkynyt mitään epäilyttävää. He jatkoivat matkaansa seuraavaan huoneeseen. Siellä oli omituisennäköisiä laitteita, mutta Viviä ei vieläkään näkynyt.

                  Seuraavassa huoneessa heitä kohtasi vielä oudompi näky. Jonkinlainen kone tuotti valtavia munia, joita kuljetettiin liukuhihnalla maanalaisen laitoksen muihin osiin. Zidane käveli katsomatta eteensä ja törmäsi suunnilleen itsensä kokoiseen tynnyriin. Tynnyristä kuului nyyhkytystä.

"Vivi, oletko sinä siellä?" poika huuteli tynnyrille.

"Ky- kyllä, ne sulkivat minut tänne", kuului vastaus tynnyristä. Nuorukainen avasi tynnyrin ja nosti pienen maagin pois sieltä. Tämä kiitteli poikaa onnellisena pelastumisestaan.

"Vivi, tee minulle palvelus. Ensi kerralla, kun joku käy sinuun käsiksi, tee jotain... huuda vaikka kovaan ääneen", poika sanoi maagille.

"Miksi?" tämä kysyi.

                    Zidane huokasi ja selitti, että silloin vihollinen saattaisi hämmästyä ja Vivi saattaisi päästä karkuun tai joku kuulisi huudon ja voisi tulla apuun. Vivi nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi.

                    Dagger halusi mennä tutkimaan outoa munia valmistavaa konetta, joten kolmikko suuntasi sitä kohti. Liukuhihnan viereen oli rakennettu laudoista jonkinlainen kulkureitti, jota nuoret päättivät seurata. Pimeän käytävän jälkeen he saapuivat hyvin valaistuun huoneeseen, jossa munat menivät johonkin koneeseen ja ne ilmeisesti pakattiin siellä, sillä koneen toisesta päästä tuli ulos vain ruumisarkunnäköisiä laatikoita.

                    Samassa Zidane kuuli heidän takaansa ääniä. Äkkiä hän tarrasi sekä Daggerin että Vivin kädestä kiinni ja kiskoi heidät koneen sisään, sillä mitään muutakaan piiloa ei ollut näkyvissä. Kummatkin esittivät äänekkään vastalauseensa, mutta poika vaiensi heidät nopeasti huomauttamalla, että joku oli tulossa.

"Hassua luulin kuulleeni täältä ääniä", sanoi naisen ääni.

"Niin, mutta ei täällä näy ketään. Jatketaan vain töitä. Lasti on saatava pian ilmalaivaan", vastasi miehen ääni.

                    Koneen sisällä oli pilkkopimeää, eivätkä nuoret nähneet siellä yhtään mitään. Hieman peloissaan he pitelivät toisiaan käsistä kiinni. Yhtäkkiä kuului kova kolahdus, ja Zidane katosi Daggerin ja Vivin viereltä. Paniikissa nämä alkoivat haparoida pimeässä huutaen pojan nimeä. Taas kuului kolahdus, eikä Vivi löytänyt viereltään enää Daggeriakaan. Hän oli aivan kauhuissaan. Hänen uusille ystävilleen oli varmasti tapahtunut jotain aivan kauheaa. Sitten jälleen kuului kolahdus, ja Vivi huomasi olevansa jonkinlaisen laatikon sisällä. Laatikko tuntui liikkuvan eteenpäin.

 

***

 

Steiner juoksi kolisten ja rymisten peltojen halki kohti Dalin kylää. Ilmalaivaa oltiin jo lastaamassa. Kun hän saapui paikalle, hän näki yhden valtavan tynnyrin seisovan vielä maassa ilmalaivan vieressä. Hän kierteli sen ympäri pohtien, mitä se mahtoi pitää sisällään, mitä Alexandriaan oltiin viemässä. Hän ei voinut vastustaa kiusausta vaan kohotti miekkansa ja tökkäsi sen puisen tynnyrin läpi.

                  Tynnyristä kuului vihainen huuto, joka kuulosti Steinerista varsin tutulta. Sitten sieltä hyppäsi esiin kolme tuttua hahmoa: Vivi, Dagger ja takapuoltaan hierova Zidane.

"Mi- mitä te tuolla teitte?" Steiner änkytti osoittaen tynnyriä.

"Pitkä juttu. Nyt meidän pitää selvittää, minne tuo ilmalaiva on menossa", Zidane vastasi aikoen lähteä puhumaan ilmalaivan kapteenille.

"Minä tiedän jo minne se menee. Se menee... tuota... Lindblumiin", Steiner kiirehti sanomaan.

"Hienoa. Enää tarvitsee vain pyytää, että se ottaa meidät kyytiin", nuorukainen hymyili ja teki jo lähtöä.

                  Nuorukainen ei kuitenkaan ehtinyt tehdä elettäkään, sillä taivaalta laskeutui olento, joka muistutti etäisesti Viviä. Sillä oli samanlainen hiippalakki ja vihaisesti kiiluvat keltaiset silmät.

"Vaikka päihititkin Black Waltz ensimmäisen, minusta te ette selviä!" olento huusi.

"Mistä hän puhuu, Zidane?" Dagger kysyi. Poika ei kuitenkaan ehtinyt vastata hänelle.

"Prinsessa peräänny. Minä tapan nämä avuttomat olennot ja toimitan sinut sitten takaisin äitisi luokse. He eivät pärjää Black Waltz toiselle", olento jyrähti.

"Minä EN palaa Alexandriaan", prinsessa vastasi itsepäisesti ja suuntaisi sauvallaan iskun Black Waltz toista kohti.

                  Se oli merkki kaikille muille. Steiner ja Zidane kohottivat miekkansa ja hyökkäsivät Black Waltzin kimppuun. Vivi keskitti kaikki voimansa ja sai loihdittua suuren jääpatsaan, joka lävisti olennon ruumiin. Olento oli kuitenkin vahvempi kuin aluksi olisi voinut uskoa. Se heitti tuli-loitsun, joka osui kaikkiin muihin paitsi Daggeriin.

                    Muiden kaatuessa loitsun voimasta Dagger kohotti sauvansa ja suuntasi parannus-loitsun ystäviinsä, jotka pian olivatkin taas täysissä ruumiin ja sielun voimissa, valmiina jälleen käymään Black Waltz toisen kimppuun.

                    Vivi heitti otuksen niskaan vielä pari jääpatsasta ja lopulta Zidane lävisti sen miekallaan, jolloin se kaatui kuolleena maahan. Kaikki huokaisivat helpotuksesta, mutta olivat yhä järkyttyneitä. Steiner käytti tilaisuutta hyväkseen ja sanoi menevänsä kysymään kapteenilta, pääsisivätkö he ilmalaivaan. Muut vain nyökkäilivät hänelle.

"Hän käyttäytyy oudosti", Zidane mietti.

                    Pian ilmalaivan moottorit alkoivat jo pyöriä, eikä Steiner ollut palannut.

"Pian, meidän täytyy mennä", Zidane kehotti toisia. Samassa Black Waltz toinen kohotti päätään ja sanoi rahisevalla äänellä:

"Tuo ilmalaiva vie sinut takaisin Alexandriaan, prinsessa".

                    Zidane oli jo nostanut Vivin ilmalaivaan vieville tikkaille ja tämä kiipesi täyttä vauhtia ylöspäin. Dagger ei kuitenkaan suostunut nousemaan laivaan.

"Tämä menee Alexandriaan. En voi mennä siihen", tyttö sanoi itsepäisesti.

"Minähän lupasin viedä sinut Lindblumiin. Luota vain minuun. Pääset sinne kyllä", Zidane vakuutteli.

"Mutta..."

"Ei mitään muttia, luota minuun", nuorukainen sanoi ja nosti tytön väkisin tikkaille hypäten niille samalla itsekin. Sitten ilmalaiva jo kohosikin maasta. Hetkeä myöhemmin he eivät olisi enää ehtineet sen kyytiin.

 

LUKU V

DAGGERIN JUONI

 

Dagger kiipesi tikkaita ylös vihaisena Zidanelle siitä, että tämä oli pakottanut hänet Alexandriaan menevään ilmalaivaan. Heidän päästyään ylös hän sätti poikaa, mutta tämä vain pyysi hieman luottamusta. Vivi avasi oven ja meni laivaan sisälle. Dagger seurasi häntä yhä raivosta kiehuen.

                    Zidane käänsi selkänsä ovelle ja naureskeli itsekseen. Hän oli aivan varma, että tyttö palaisi pian takaisin pyytäen anteeksi. Samassa ovi jo kävikin, ja Dagger palasi pojan luokse.

"Nopeammin kuin odotin", nuorukainen ajatteli.

"Zidane, tule pian... Vivi..." Dagger huudahti epäselvästi. Nuorukaisen naureskeleva ilme vaihtui vakavaan ja huolestuneeseen, kun hän seurasi tyttöä sisälle ilmalaivaan.

   Sisällä oli kaksi Vivin näköistä henkilöä. Heillä oli samanlaiset hiippalakit, mutta he olivat Viviä pidempiä. Pikkuinen maagi yritti vuoronperään puhua kummallekin, mutta nämä eivät vastanneet hänelle. Lopulta hän luovutti täysin lannistuneennäköisenä.

                    Zidane käveli ystävänsä luokse ja laski kätensä tämän olalle. Hän yritti lohduttaa Viviä, vaikka ei olisi tiennyt, mitä sanoa. Hänkään ei voinut ymmärtää, mikseivät maagit voineet puhua pikkuiselle veljelleen. Hetken juteltuaan Vivin kanssa hän muisti, että ilmalaiva oli yhä menossa Alexandriaan. Hän pyysi Daggeria pitämään huolta Vivistä, sillä aikaa kun hän itse kääntäisi ilmalaivan kohti Lindblumia. Sitten hän meni ruumassa oleville tikkaille ja kapusi niitä pitkin kannelle.

                    Steiner seisoi keskellä ilmalaivan kantta murheen murtamana. Hän sätti itseään ja laivan kapteenia mielessään. Hän ei ollut saanut kapteeniin minkäänlaista puhekontaktia, ja sitten tämä oli vain käynnistänyt laivan moottorit ja noussut ilmaan.

"Kuinka he saattoivat lähteä ilman prinsessaa! Mitä minä nyt teen? Kuningatar Brahne raivostuu minulle", hän märehti tilannetta mielessään.

"Hei, ruosteläjä!" huudahti juuri kannelle saapunut Zidane. Steiner kääntyi kannoillaan hämmästyneenä tutusta äänestä.

"Sinä? Mitä sinä teet täällä?" hän huusi tietämättä, mitä ajatella. Toisaalta hän oli iloinen, sillä jos tuo nulikka oli ilmalaivassa, olisi luultavasti myös prinsessa, mutta toisaalta hän olisi halunnut päästä tuosta varastelevasta kakarasta jo ajat sitten eroon.

                  Zidane selitti ritarille, että Dagger ja Vivi olivat ruumassa. Sen kuultuaan tämä viimein huokasi helpotuksesta ja asettui vartioimaan ruumaan vievää luukkua. Hän ei aikonut päästää pojannulikkaa enää lähellekään prinsessaa, jos se vain suinkin olisi mahdollista estää. Nuorukainen ei kuitenkaan edes yrittänyt kannen alle vaan marssi suoraa päätä ohjaamoon kääntääkseen ilmalaivan lentosuunnan. Hän pääsikin helposti käsiksi ruoriin, sillä juuri sillä hetkellä sitä ei vartioinut kukaan. Hän tarttui siihen reippain ottein ja alkoi pyörittää sitä melko nopeasti ympäri. Ilmalaiva kallistui hieman ja alkoi kääntyä ympäri hitaasti.

                    Steiner havahtui vartijan hommistaan, kun huomasi ilmalaivan kaartavan Lindblumin ja Alexandrian valtakuntien väliselle vuoristolle päin. Alexandrian kaupunki ei sijainnut vuoristossa vaan aivan toisella puolella valtakuntaa, joten pahat aavistukset täyttivät hänen mielensä. Laiva suunnisti melko varmasti Lindblumiin. Hän ryntäsi ohjaussillalle, jossa Zidane käsitteli ruoria tottunein ottein.

"Käännä tämä ilmalaiva välittömästi takaisin Alexandriaan!" hän karjaisi pojalle yrittäen samalla saada tämän kiinni. Nuorukainen kuitenkin onnistui väistämään ritarin tiukan syleilyn ja hyppäsi kattoon roikkumaan häntänsä varassa. Hetken kaksikko ehti jatkaa kissa ja hiiri -leikkiään, mutta sitten Dagger ryntäsi ohjaamoon.

                    Yhtä aikaa Steiner ja Zidane vilkaisivat ohjaamosta ulos. Kannelle oli jostain ilmestynyt Black Walz, luultavasti kolmas, sillä kaksi ensimmäistä olivat kuolleita. Olento oli juuri hyökkäämässä Vivin kimppuun, kun laivalla olevat mustat maagit asettuivat puolustamaan pikkuveljeään. Valitettavasti Black Waltz oli voimakkaampi ja tappoi ne kaikki yhdellä iskulla.

                    Steiner riensi Vivin avuksi kannelle. Zidane pyysi Daggeria ohjaamaan lentoalusta.

"Voit päättää itse, mihin menemme. Jos haluat, voit palata Alexandriaan tai sitten voit lentää Eteläisen portin kautta Lindblumiin", hän sanoi tytölle ja juoksi sitten itsekin kannelle.

"Ole varovainen!" Dagger huusi vielä Zidanen perään, mutta keskittyi sitten ilmalaivan ohjaamiseen Eteläistä porttia päin.

                    Zidane juoksi kannelle Vivin ja Steinerin avuksi. Black Waltz kolmas valmistautui hyökkäämään. Se suuntasi ukkos-taian Viviä kohti. Pikkumaagi lensi selälleen iskun voimasta. Välittömästi Zidane heitti tälle potion-pullon ja Steiner kävi miekkoineen Waltzia vastaan.

                  Tunneryöppy ja iskun aiheuttama tuska saivat aikaan sen, että Vivi tunsi trance-tilan ensimmäistä kertaa elämässään kasvavan sisällään. Zidanen ja Steinerin iskiessä vuoronperää Black Waltzia miekoillaan, hän keskitti kaikki voimansa tuohon olentoon iskien sitä lopulta voimakkaammalla jää-taialla kuin koskaan aikaisemmin mitään.

                    Black Waltz horjahti ja kaatui viimein selälleen kannelle. Se oli pohjattoman pettynyt itseensä. Kykenemättömänä hyökkäämään vihollistensa kimppuun sen mielen täytti yksi ainoa ajatus:

"Minä elän tappaakseni! Minä elän tappaakseni! Minä elän tappaakseni!" se hoki taukoamatta päänsä sisällä. Sitten se nousi lentoon palatakseen lentokiiturilleen, jota Zorn ja Thorn vartioivat.

  

***

 

Hovinarrit olivat hermostuneita. Black Waltz kolmas palasi takaisinpäin ilman prinsessaa, eikä se näyttänyt ollenkaan voitonriemuiselta.

"Se tulee takaisin", totesi Zorn.

"Takaisin se tulee", toisti Thorn, "Pian pois mentävä. Se ei ole iloinen".

"Mentävä pois pian on. Iloinen se ei ole", Zorn toisti vuorostaan. Sitten toistensa kopioita olevat valkonaamaiset hovinarrit nousivat siivilleen ja lähtivät lentämään kohti Alexandrian linnaa.

 

***

Zidane ja Steiner palasivat ilmalaivan ohjaamoon, jossa Dagger keskittyi täysin ohjaamiseen.

"Hienoa, sinä päätit siis suunnata Lindblumiin", Zidane huudahti riemuissaan.

"Prinsessa, teidän täytyy heti kääntää alus takaisin Alexandriaan", Steiner puolestaan kehotti. Dagger kuitenkin pudisti päätään. Hän oli päättänyt mennä Lindblumiin ja sen hän myös tekisi, vaikka mikä olisi.

                    Zidane vilkaisi ilmalaivan perää ja huomasi, että Black Waltz kolmas seurasi heitä ilmakiiturilla.

"Dagger, koita päästä Eteläisestä portista läpi mahdollisimman nopeasti, ettei tuo saa meitä kiinni", hän huudahti. Dagger nyökkäsi:

"Selvä".

                    Molemmat ilma-alukset lähestyivät Eteläistä porttia mieletöntä vauhtia. Black Waltz onnistui törmäämään Daggerin ohjaamaan alukseen ja sai sen heilahtamaan niin, että kannella oleva Vivi oli vähällä pudota alas. Zidane ryntäsi pelastamaan pientä ystäväänsä. Viime hetkellä hän tarttui tätä kädestä tämän roikkuessa jo ilmalaivan ulkopuolella.

                  Ilmalaiva lensi nyt Eteläisen portin sisällä ja sitä uhkasivat portin sulkeutuvat ovet. Joko se ehtisi viime hetkellä niistä tai murskautuisi niiden väliin surmaten heidät kaikki. Dagger kiihdytti vauhtia entisestään ja onnistui kuin onnistuikin pääsemään viime tingassa portin toiselle puolelle. Black Waltzin kiituri sen sijaan murskautui porttien väliin rikkoen koko portin samalla.

                  Dagger hidasti lentonopeutta. Hetken kuluttua nelikko lensikin jo turvallista vauhtia kohti Lindblumin kaupunkia. He näkivät muita ilmalaivoja taivaalla risteilemässä. Alhaalla maassa näkyi peltoja ja niittyjä. Pian he kuitenkin olivat jo Lindblumin kaupungin kohdalla, ja Dagger käänsi heidän lentonsa kohti Lindblumin linnaa, jossa sijaitsi ilmalaivojen lähtö- ja tuloalusta. Hän lensi ilmalaivan sisään linnaan suuren pyöreän oviaukon läpi hitaasti ja varovaisesti. Muut eivät voineet kuin hämmästellä nuoren tytön kykyä ohjata alusta. Harvoin kukaan, joka ei aiemmin ollut harjoitellut, kykyni niin tasaiseen lentoon. Prinsessa ei ollut tehnyt yhtäkään turhaa käännöstä vaan ohjannut ilmalaivan huolellisesti ja turvallisesti perille.

                    Kun he Dagger, Zidane, Vivi ja Steiner astuivat ulos ilmalaivasta, heitä vastassa oli kaksi Lindblumin pukuun pukeutunutta sotilasta, jotka tiedustelivat heidän aikeitaan.

"Olen prinsessa Garnet Til Alexandros 17:s. Pyydän päästä hallitsija Cidin puheille", Dagger esitti mitä kohteliaimman pyynnön. Sotilaat neuvottelivat hetken keskenään. Sitten toinen heistä kysyi:

"Onko teillä esittää mitään todistetta henkilöllisyydestänne?" Ennen kuin Dagger ehti vastata mitään, Steiner rynni esiin.

"Ei prinsessan tarvitse teille mitään todisteita esittää. Tulemme suoraan Alexandriasta. Minä olen pluton ritareiden kapteeni Adelbert Steiner", tämä touhotti. Prinsessa viittasi kuitenkin henkivartijaansa vaikenemaan ja astui sotilaan eteen näyttäen tälle kaulassaan riippuvaa kuninkaallista riipusta. Sotilas nyökkäsi ja kuiskasi toverilleen jotain. Sitten toinen sotilaista poistui kiireen vilkkaa.

                    Sotilas palasi pian mukaan harmaapartainen mies. Dagger ryntäsi iloisena miehen luokse:

"Artania-setä! Hauska nähdä sinua pitkästä aikaa!" hän huudahti. Mies katsoi tyttöä tarkemmin:

"Se todella olet sinä prinsessa Garnet! Tulkaa kaikki mukaani", tämä sanoi riemuissaan, "Menemme tapaamaan nyt heti sinun setääsi Cidiä".

                    Zidane, Vivi ja Steiner seurasivat Daggeria ja Artaniaa pitkin linnan käytävää. He saapuivat pyöreään huoneeseen, jota reunustivat pehmustetut penkit ja jossa oli suihkulähde. Huoneesta lähti kaksi käytävää. He menivät suoraan edellistä käytävää vastapäätä olevaan. Käytävän päässä oli hissi. He astuivat siihen, ja Artania selitti heille, kuinka se toimi:

"Lindblumin linna jakautuu kolmeen kerrokseen: yläkerrokseen, keskikerrokseen ja kellarikerrokseen, josta pääsee toiselta puolelta Lohikäärmeportin kautta alas suolle ja toiselta satamaan. Nämä kaikki kerrokset ovat yhteydessä toisiinsa tämän hissin avulla. Tästä vivusta vetämällä voitte valita kerroksen, johon haluatte päästä", hän selosti ja näytti sitten, miten päästiin yläkerrokseen, jonne he olivat juuri menossa Cidiä tapaamaan.

                    Pian he saapuivat kuninkaalliseen vastaanottohuoneeseen. Artania meni hakemaan hallitsijaa paikalle. Hetken kuluttua Cidin valtaistuin laskeutui ylemmästä kerroksesta huoneeseen. Valtaistuimella ei kuitenkaan istunut Daggerin noin viisikymmenvuotiasta harmaapartaista setää vaan jättiläiskokoinen oglop.

Vau, jopa oglopit ovat suuria Lindblumissa, ajatteli Vivi, joka oli erittäin vaikuttunut linnan koosta. Steiner sen sijaan oli kaikkea muuta kuin ihastunut, hän oli raivoissaan.

"Eikö tämä pelleily voisi jo loppua! Tuokaa oikea hallitsija Cid paikalle!" hän huusi välittämättä pätkääkään omasta arvokkuudestaan.

                    Oglop nousi ohuille jaloilleen ja alkoi kaikkien hämmästykseksi puhua:

"Minä olen hallitsija Cid. Valitettavan välikohtauksen takia vaimoni muutti minut oglopiksi ja karkasi uusimmalla ilmalaivallani, Hilda Garde toisella", oglop sanoi. Kaikki tuijottivat Cidiä.

                    Lopulta Dagger katkaisi hiljaisuuden sanomalla muuttuneelle sedälleen, että haluaisi keskustella tämän kanssa hänen äidistään. Cid oli samaa mieltä, mutta halusi kuitenkin lykätä keskustelua seuraavaan päivään, sillä hän epäili prinsessan olevan väsynyt pitkästä matkastaan. Niinpä hän suositteli, että tämä menisi lepäämään, jotta olisi seuraavana päivänä virkeä.

 

***

 

Zidane käveli myöhemmin iltapäivällä vilkasta Lindblumin katua pitkin kohti erään tuttavansa baaria. Hän ei ollut lainkaan tyytyväinen linnassa saamaansa lounaaseen. Olihan se ollut hienon näköinen, mutta syömistä siinä ei ollut nimeksikään, eikä maku ollut kovin ihmeellinen. Hän ei kerta kaikkiaan voinut ymmärtää, miten kukaan pystyi syömään sellaista ruokaa joka päivä.

                    Tullessaan baarin edustalle nuorukainen vilkaisi kylttiä, johon oli kirjoitettu päivän menu. Listalla oli yhtä hänen suosikeistaan hiljaisuuden soppaa, joka oli paitsi erittäin maukasta myös hyvin täyttävää. Hän marssi sisään baariin ja tilasi soppaa tuttavaltaan Bobolta, joka ryhtyi heti valmistamaan sitä.

                    Samassa Zidane kuuli pehmeän, mutta ärtyneen äänen selkänsä takaa:

"Voisitkohan mitenkään väistää. Seisot kaikkien tiellä", tokaisi Lilian, baarin tarjoilija. Nuorukainen katsoi nuorta seksikästä naista hyvin pitkään ennen kuin väisti tätä. Tämän kulkiessa hänen ohitseen hän pysäytti naisen ja kysyi:

"Miten olisi kiinnostaisiko sinua lähteä ilmalaiva-ajelulle? Vain me kaksi..."

                    Nyt oli Lilianin vuoro tuijottaa nuorukaista silmät suurina. Hän ei ollut koskaan päässyt ilmalaivan kyytiin.

"Todellako? Tarkoititko tuota ihan oikeasti? Ilmalaivalla?" hän kysyi äänessään hitunen toiveikkuutta siitä, että kyseessä ei olisikaan vain typerän pojankoltiaisen huulenheitto.

"Kuulostaa siltä, ettet ole koskaan ollut ilmalaivassa", Zidane sanoi vastaamatta tytön varsinaisiin kysymyksiin. Enempää hän ei ehtinytkään sanoa, sillä baaritiskin ääressä istuskellut rottanainen alkoi puhua vihaisella äänellä:

"Onko sinun aivan pakko häiritä muita asiakkaita, apinan häntä?" tämä kysyi ivallisesti.

                    Zidane käännähti suutahtaneena naisen puoleen.

"Mitä hel-! Itselläsi on häntä myös, rotan naama!" hän iski vastaan.

"Rotan naama? Kunhan olen juonut tämän, annan sinulle kunnolla selkään" nainen kivahti. Nyt baarin omistaja Bobo alkoi näyttää huolestuneelta ja pyysi, että Zidane hoitaisi asiansa baarin ulkopuolella.

                    Nainen nousi tiskin äärestä ja käänsi kasvonsa nuorukaiseen, jonka kasvoille ilmestyi erittäin epäuskoinen ilme.

"Eipä olla nähty pitkään aikaan, Zidane", nainen sanoi nyt jo huomattavasti iloisemmalla äänellä.

"Hei! Mitä kuuluu? ...Odotas..." poika vajosi mietteliäännäköiseksi.

"Oletko unohtanut nimeni?" nainen kysyi pettyneellä äänellä. Zidane puisteli päätään:

"En tietenkään. Sinähän olit Helga, eikö niin". Nainen ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä.

"No, ehkä Christine sitten?" Nainen puisteli vuorostaan päätään.

"Nyt muistan. Asuit naapurissani! Olet tietenkin Rachel! Miten menee?" Zidane huudahti näyttäen varsin tyytyväiseltä itseensä, "Oletpa sinä kasvanut isoksi"

"Sinä senkin likainen...!" nainen korotti ääntään, mutta ei kuitenkaan vihaisesti.

"Laskin vain leikkiä. En koskaan unohda sievän tytön nimeä", nuorukainen sanoi naureskellen, "Miten menee, Freya?"

"Samaa vanhaa", tämä vastasi näyttäen masentuneelta.

                    Freya vaelteli ympäri maailmaa etsien kadonnutta rakastaan sir Fratleyta. Siten hän oli elänyt jo viisi vuotta löytämättä tätä kuitenkaan. Hän oli nähnyt monia paikkoja ja tutustunut moniin ihmisiin, mutta ei koskaan ollut täysin onnellinen ilman rakastaan. Monet sanoivat sir Fratleyn kuolleen, mutta Freya ei uskonut sitä. Syvällä sisimmässään hän tiesi tämän olevan vielä elossa. Hän täytyisi vain jatkaa etsimistä kunnes lopulta heidän tiensä kohtaisivat jälleen.

                    Tällä kertaa hän ei kuitenkaan ollut Lindblumissa seuraamassa rakkaansa jalanjälkiä. Eräs toinen seikka oli tuonut hänet sinne, metsästysfestivaalit. Ne pidettiin joka vuosi samaan aikaan ja Freya oli viimeisen kolmen vuoden ajan osallistunut niihin joka kerta. Ne olivat hyvää harjoitusta hänelle, sillä kiertäessä maailman kummallisimmissakin paikoissa hänen tarvitsi pitää yllä hyvää taistelutaitoa.

 

***

 

Seuraavana päivänä Dagger ja Cid keskustelivat Cidin valtaistuinsalissa. Hallitsija tiedusteli prinsessalta tämän äidin vointia. Dagger oli pitkään hiljaa. Sitten hän kertoi, että kuningatar vaikutti muuten hyvinvoivalta, mutta oli käyttäytynyt hänen isänsä kuoleman jälkeen hyvin omituisesti. Se tosin ei ollut mikään ihme, sillä kuningaspari oli ollut hyvin rakastunut. Kuningatar Brahnen oli täytynyt järkyttyä syvästi miehensä kuolemasta. Dagger kääntyi nyt katse anovana setäänsä päin.

"Emme ole äidin kanssa puhuneet paljoakaan viime aikoina, ja outo mies on hiippaillut linnassa... Minä, minä en tiedä enää, mitä on oikein tekeillä. Olen yrittänyt saada muutkin huomaamaan tämän, mutta kukaan ei ota minua vakavasti. Kaikki vain kuvittelevat, että olen sekaisin isäni kuolemasta", hän sanoi tuskaisen turhautuneella äänellä.

                    Cid nyökkäili ja sanoi olevansa iloinen, että Dagger oli tullut puhumaan hänelle. Tyttö hymyili, ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa, hieman ja huomautti olevansa varma, että hallitsija Cid oli ainoa ihminen, jota hänen äitinsä voisi edes mahdollisesti kuunnella. Hän myös kertoi, kuinka oli suunnitellut karkaavansa teatterilaivan mukana Lindblumiin.

"Hassua, minulla ei ollut aavistustakaan, että he aikoivat siepata minut" hän sanoi jo vähän naurua äänessään puhuessaan Tantaluksen väestä.

                    Nyt Cid näytti nauravan, sikäli kun oglopit voivat nauraa. Hän kertoi, että hän oli ollut koko sieppausajatuksen takana, sillä hän oli kauan sitten luvannut Daggerin isälle, että jos jotain tapahtuisi, hän suojelisi prinsessaa parhaalla mahdollisella tavalla. Nyt kun Alexandrian tilanne näytti epävakaalta, hän oli päättänyt noutaa prinsessan luokseen, mutta ei voinut toimia suoraan, sillä se olisi voinut aiheuttaa sodan.

" - - joten pyysin Bakulta apua. Hänellä oli täydellisen hyvä syy matkustaa Alexandriaan ja takaisin ilman, että kukaan epäilisi Lindblumin olevan kaiken takana", hän selitti Daggerille.

                  Prinsessa hymyili loistavalle suunnitelmalle, vaikka se ei ollutkaan toiminut juuri niin kuin sen olisi pitänyt, tai ehkä juuri siksi. Sitten hänen ilmeensä muuttui kuitenkin taas huolestuneemmaksi. Hän kertoi sedälleen, mitä oli nähnyt Dalin kylässä: vivinkaltaisia mustia maageja.

"En tiedä, miksi he muistuttivat niin paljon Viviä, mutta jos äiti aikoo käyttää heitä sotaan..." hän sanoi onnettomalla äänellä pystymättä lopettamaan lausetta.

                    Cid näytti siltä kuin olisi halunnut halata veljentytärtään, mutta valitettavasti se ei ollut mahdollista. Sen sijaan hän sanoi, ettei antaisi Brahnen alkaa sotia ketään vastaan.

"Ei hän voi tehdä mitään niin kauan kuin Lindblumilla on ilmalaivoja joka puolella Usvamannerta", hän yritti rohkaista tyttöä. Tämä näytti edelleen onnettomalta ja pyysi anteeksi aiheuttamaansa vaivaa. Cid kuitenkin huitaisi ilmaa lyhyellä kädentyngällään ja kielsi tyttöä olemasta niin muodollinen.

"Autan sinua siksi, että olen setäsi, en sen takia, että olen Lindblumin hallitsija", hän sanoi.

 

***

 

Zidane heräsi, kun kiusallinen auringonsäde tunkeutui verhojen välistä hänen sänkynsä tyynylle ja samalla suoraan hänen suljettujen silmäluomiensa läpi hänen tajuntaansa. Hän nousi sängystä ja venytteli raukeasti. Hän ei ollut nukkunut pitkään aikaan niin hyvin kuin edellisenä yönä. Sänky oli ollut suorastaan loistava, sopivan pehmeä ja eikä yhtään liian pieni. Hän tunsi itsensä virkistyneeksi ja alkoi pohtia, mitä tekisi seuraavaksi.

                    Samassa Vivi löntysteli nuorukaisen huoneeseen. Hänkin näytti pirteältä ja valmiilta uuteen päivään toivotellessaan hyviä huomenia ystävälleen. Nuorukainen ihmetteli, miten pikkuinen maagi oli niin varhain hereillä. Vivi kohautti olkapäitään ja alkoi sitten puhua Lindblumista.

"En ole koskaan nähnyt näin paljon ihmisiä kerralla. Lindblumin täytyy olla kiireinen paikka. Minnehän ihmiset menevät, jos he haluavat olla yksin?" hän pohti.

                    Zidane kertoi ystävälleen Lindblumin olleen aina samanlainen. Sinne tuli ihmisiä ympäri maailmaa, kuka mistäkin syystä. Ilmalaivainsinöörit tulivat sinne, koska missään muualla ei ollut yhtä hyviä työmahdollisuuksia heille. Kuvanveistäjillä ja kauppiailla riitti myös työtä suurkaupungissa, joten heitäkin oli muuttanut suurin määrin sinne. Poika ei muistanut, miksi itse oli alun perin tullut Lindblumiin, mutta sillä ei ollut oikeastaan merkitystä, sillä siitä oli kuitenkin tullut hänen oikea kotinsa. Hän oli päässyt asumaan Tantaluksen joukkion kanssa, ja nämä olivat muodostaneet hänen perheensä, ehkä hieman omituisen, mutta perheen kuitenkin. Hänellä ei ollut muuta perhettä ja tämä ainakin sai hänet tuntemaan olonsa kotoisaksi.

"Asuvatko he yhä täällä?" Vivi kysyi. Zidane nyökkäsi virnuillen.

"Kyllä, meillä on oma piilopaikkamme teatterialueella. Ajattelin juuri mennä käymään siellä. Haluatko tulla mukaan?" poika kysyi maagilta.

"Itse asiassa ajattelin kierrellä katselemassa kaupunkia", tämä vastasi. Nuorukainen tarjoutui antamaan pienen opastetun kierroksen maagille, mutta tämä totesi, että viettäisi mielellään hieman aikaa yksinään. Zidane kohautti olkapäitään ja ehdotti, että Vivi menisi etsimään itselleen söpön tytön. Tämä loi nuorukaiseen kummeksuvan katseen ja tepasteli sitten heiluen ulos huoneesta.

 

***

 

Samaan aikaan Steiner harhaili ympäri kaupunkia tuskaillen, että se oli aivan liian suuri. Hän tunsi olevansa täysin eksyksissä. Itse asiassa hänellä ei ollut aavistustakaan, missä oli ja miten hän pääsisi takaisin linnaan. Lopulta hän päätti pysäyttää jonkun ohikulkijan ja kysyä tietä.

                  Pian hän näkikin punaiseen pukeutuneen naisen lähestyvän. Hän pysäytti tämän.

"Oletpa sinä pukeutunut hassusti", nainen sanoi.

"Olen Adelbert Steiner, kapteeni Alexandriasta. Pyytäisin sinua ystävällisesti neuvomaan minulle tien takaisin linnaan", Steiner sanoi kaikkein kohteliaimmalla äänellään, vaikka häntä ärsyttikin naisen kommentti hänen pukeutumisestaan. Hänen yllätyksekseen nainen ei vastannutkaan hänen kysymykseensä vaan purskahti hersyvään nauruun. Hieman rauhoituttuaan tämä pyyhki vedet silmistään ja kääntyi ritariin päin.

"Tuo oli uusi! Mutta olen pahoillani, minä en tapaile pummeja. Sinun kannattaisi heittää pois tuo ruosteinen haarniska, se on ällöttävä!" Näin sanottuaan nainen asteli pois yhä hihitellen.

                    Hämmästynyt ritari jäi tuijottamaan naisen perään ymmärtämättä lainkaan, mitä tämä oli tarkoittanut.

"En tapaile pummeja? Tuo oli uusi?" hän pyöritteli mielessään saamatta yhtään tolkkua naisen sanoihin. Lopulta hän päätti luovuttaa ja käveli jotain vihanneksia myyvän vanhan naisen luokse. Tämä ehdotti heti, että ritarin kannattaisi kiillottaa haarniskansa.

                  Steiner ei kuitenkaan välittänyt vanhuksen sanoista. Sen sijaan hän kääntyi tutkimaan vihanneksia. Hän ei ollut ennen nähnyt sellaisia, ilmeisesti niitä ei kasvanut Alexandriassa.

"Mitä nämä ovat?" hän kysyi vanhukselta. Tämä kertoi, että vihanneksen olivat nimeltään suolakurkkuja ja että ne olivat lähes jokaisen lindblumilaisen suosikkiherkkua. Steiner kysyi heti, saisiko maistaa niitä. Nainen nyökkäsi ja ojensi yhden melko isokokoisen kurkun ritarille. Tämä tunki sen kokonaisena suuhunsa, puri palasiksi ja nielaisi. Hetken kuluttua tämän ilme muuttui tyynenrauhallisesta äärimmäisen järkyttyneeksi, ja tämä karjaisi ilmoille kovaäänisen huudon.

                    Vanhus katsoi ritaria kunnioittavasti. Kukaan ei koskaan ollut pystynyt syömään yhtä kerralla kokonaisena. Ritari veti henkeä vielä hetken verran, mutta kääntyi lopulta, jo selvästi rauhoittuneena, takaisin vanhuksen puoleen ja huomautti tämän olleen oikeassa.

"Se oli todella hyvää".

 

***

 

Tällä välin Vivi oli onnistunut vaeltamaan kauppa-alueelle. Pian hän näki viehättävänoloisen pienehkön esinekaupan. Hän tepasteli sisälle tavaran täyttämään puotiin. Siellä tuoksui hyvälle. Erilaisia ruokien ja mausteiden tuoksuja oli sekoittunut toisiinsa ja parannusjuomien erikoinen aromi vielä sekoittui niihin. Pikkuinen maagi ryntäili edestakaisin puodissa ahmien itseensä erikoista tuoksua ja katsellen erikoisia tavaroita.

                    Viimein hän näki erään purkin pohjalla pähkinän. Se ei ollut mikään tavallinen pähkinä, hän ei ollut aiemmin nähnyt sellaista. Sen tuoksukin oli erilainen kuin muiden ja kuori hieman tavallista pehmeämpi. Hän poimi sen purkin pohjalta päättäen ostaa pähkinän. Kävellessään kasalle hän huomasi kaupassa mainoksen. Hän pysähtyi lukemaan sitä.

"Metsästysfestivaalien myynti loppuu tänään", luki mainoksessa.

                  Pikkuinen innostui. Lindblumissa olisi festivaalit! Hän rakasti kaikenlaisia iloisia ja hauskoja tapahtumia, ja festivaalit olivat aina sellaisia. Iloisena hän marssi kassalle maksamaan pähkinää kysyen samalla hieman tarkempaa tietoa festivaaleista.

   Kassalla oleva tyttö antoi hänelle pähkinän, jota kutsuttiin kupopähkinäksi, ilmaiseksi, koska se oli viimeinen laatuaan. Sitten hän kertoi Viville, että kaupungissa olisi tänään paljon eläimiä festivaalien kunniaksi.

"Kuulostaa hauskalta! Kiitoksia!" Vivi huudahti ja kipitti ulos puodista. Tyttö jäi tuijottamaan ihmeissään maagin perään. Hän ei voinut ymmärtää, mitä hauskaa oli irti juoksevissa pedoissa. Sitten hän muisti tarkemmin, mitä oli oikeastaan pikkuiselle sanonut:

Hetkinen! Sanoinko minä taas 'eläimiä', hän pohti.

 

***

 

Zidane nousi ilmataksista ja saapui teatterialueelle. Hän suorastaan juoksi portaat alemmalle tasolle ja sieltä suuren kellon luokse. Kellon lähistöllä oli pieni, jokseenkin vaikeasti havaittavissa oleva, oviaukko. Hän meni siitä sisään ja nousi portaat ylös. Huoneessa pyöri kellon koneisto, mutta lisäksi siellä oli kerrossänky sekä pyöreä pöytä, jonka ympärillä oli muutama tuoli. Ketään ei ollut paikalla. Paikka näytti siltä, ettei siellä ollut ollut ketään vähään aikaan, sillä paksu pölykerros oli laskeutunut lattialle ja pöydän pinnalle. Nuorukainen tunsi olonsa hieman pettyneeksi. Hän oli toivonut näkevänsä ystävänsä jälleen, mutta turhaan.

"Mitähän minä nyt tekisin?" hän mietti. Samassa kello päästi komean kumahduksen. Nuorukainen vilkaisi sitä ja huomasi sen näyttävän jo iltapäivää.

"Oho, onpas jo myöhä. Mitähän Dagger mahtaa tehdä juuri nyt?"

 

***

 

Mitä minä voin tehdä?  Dagger pohti epätoivoisena Lindblumin linnan vierashuoneessa.

Kello soi. Esityksen teatterialueella on täytynyt loppua.

                    Dagger nousi sängyltä ja aikoi mennä portaita alas, mutta vartija ryntäsi häntä vastaan.

"Tarvitsetteko jotain Teidän Korkeutenne?" tämä kysyi erittäin kohteliaalla äänellä. Dagger huokasi kyllästyneesti.

"Ei kiitos. Ajattelin vain mennä ulos ja katsella hieman ympärilleni", hän vastasi.

"Olen pahoillani, Teidän Korkeutenne, mutta en voi mitenkään sallia sitä. Juuri nyt Lindblumiin on saapunut monia ihmisiä metsästysfestivaalien takia. Sellaisessa hälinässä on vaikea pitää huolta Teidän turvallisuudestanne. Lisäksi on vain muutamia henkilöitä, jotka edes tietävät Teidän olevan täällä. Tämä kaikki on Teidän omaksi parhaaksenne. Olkaa niin ystävällinen ja yrittäkää ymmärtää", vartija selosti puistellessaan päätään kiivaasti.

"Hyvä on, minä ymmärrän", Dagger sanoi alistuneesti masentuneella äänellä. Hän kääntyi ympäri ja asteli takaisin istumaan sängylleen. Hän tunsi olonsa todella turhautuneeksi. Hän ei ollut tullut Lindblumiin suojeltavaksi vaan auttaakseen äitiään. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut ymmärtävän sitä.

 

***

 

Zidane tuijotti yhä kelloa miettien Daggeria, kun yhtäkkiä piilopaikkaan ryntäsi kaksi pientä lasta, tyttö ja poika. Zidanen nähdessään nämä pysähtyivät niille sijoilleen ja jäivät tuijottamaan häntä. Sitten he riensivät tervehtimään nuorta miestä.

"Mikset ole kertonut, että olet palannut?” poika, jonka nimi oli Bunce, huudahti. "Mekin kuulumme Tantalukseen".

                    Zidane katsoi kummissaan kaksikkoa. Hän ei ollut nähnytkään heitä koskaan aikaisemmin. Tyttö, nimeltään Lucilla, nyökkäili.

"Kyllä. Baku-eno sanoi, että jos löydämme joitain aarteita, niin voimme liittyä Tantalukseen", tämä selitti innoissaan. Samalla hän ojensi käsiään nuorukaista kohti ja näytti, mitä piilotteli niissä.

"Vau, pari sprarrowin siipiä! Tuo onkin jo aikamoinen aarre", nuorukainen huudahti. Nyt kumpikin lapsi nyökkäili hymyillen.

                  Bunce kääntyi uteliaana Zidaneen päin ja kysyi, oliko suunnitelma toiminut. Zidane vastasi myöntävästi ja kertoi prinsessan olevan linnassa parasta aikaa.

"Todellako? Miltä hän näyttää? Onko hän söpö?" Lucilla kysyi.

"Pyysitkö häntä jo ulos?" Bunce jatkoi. Kaksikon pettymykseksi Zidane puisteli päätään.

"En. Hän on prinsessa ja minä... no, tiedättehän... joten... en tiedä", hän takelteli.

"Olen varma, että hän kaipaa sinua", Lucilla sanoi sympaattisella äänellä.

"Niin, sinun pitäisi mennä tapaamaan häntä", Bunce säesti siskoaan. Sitten he hyvästelivät nuorukaisen ja lähtivät etsimään lisää aarteita.

                    Zidane kääntyi jälleen tuijottamaan kelloa. Häntä mietitytti, oliko Dagger onnistunut puhumaan Cidille. Hän päätti yrittää päästä tytön puheille linnaan. Hän lähti piilopaikasta ja käveli takaisin ilmataksiasemalle. Hän nousi taksiin ja pyysi kuskia viemään hänet linnalle.

                    Pian nuorukainen olikin jo linnan edustalla. Hän pääsi ovella olevien vartijoiden ohitse helposti aina vierashuoneille asti. Saapuessaan vierashuoneeseen, jossa prinsessan olisi pitänyt olla, hän törmäsikin yllätyksekseen Steineriin, joka oli parahiksi löytänyt tiensä takaisin linnaan. Steiner katsoi häntä murhaavasti.

"Mitä olet oikein tehnyt prinsessalle? Missä hän on?" hän raivosi nuorelle miehelle. Tämä katsoi ruosteritaria kummeksuen.

"Rauhoitu, vastahan minä tulin paikalle", hän sanoi.

                    Steiner ei kuitenkaan rauhoittunut. Prinsessan olisi pitänyt olla huoneessa, mutta nyt häntä ei näkynyt missään. Zidane kehotti tätä uudestaan rauhoittumaan ja ehdotti, että Dagger olisi saattanut mennä ulos kävelylle. Moinen ajatus sai kuitenkin Steinerin suorastaan kiehumaan.

"Kuinka voit olla noin rauhallinen! Tämä on vakava asia! Oletko jo unohtanut, mitä vaaroja hän joutui kohtaamaan päästäkseen tänne? Entä jos jotain kamalaa tapahtuu hänelle!" ritari huusi Zidanelle päin naamaa. Sitten hän hiljeni hetkeksi ja huusikin jo seuraavaksi itselleen:

"Mitä minä oikein teen täällä? Minun täytyy mennä etsimään häntä.” Hän kääntyi jälleen poikaan päin. "Pois tieltä!" Sitten hän jo kolisi portaita alas linnan muihin osiin.

                    Zidane katseli ympärilleen huoneessa miettien samalla, minne Dagger olisi oikeastaan voinut mennä. Hän päätti mennä takaisin sinne, mistä oli tullut. Kun hän pääsi suihkulähdehuoneeseen, hän kuuli jotain tuttua

"...Ääneen  menneisyyden me nyt yhdymme/ Se harmoniaan meidät tuudittaa..." kaikui laulu pitkin käytäviä. Nuorukainen tunnisti äänen samaksi, jonka oli kuullut Dalin kylässä. Se ei voinut kuulua kellekään muulle kuin Daggerille.

                    Ääni kantautui yläkerrasta. Nuorukainen ryntäsi hissille vievään käytävään, mutta vartija esti hänen matkantekonsa. Poika pohti, miten voisi päästä miehen ohi. Hän palasi takaisin vierastiloihin ja näki siellä nukkuvan vartiomiehen. Silloin hän sai loistavan idean. Hän herätti miehen hätäisesti.

"Hei, näin juuri epäilyttävän hahmon hiipparoivan täälläpäin", hän huusi vartijalle. Tämä ponnahti ylös ja lähti juoksemaan nuorukaisen ohjeiden mukaan yläkertaan. Tämä näytti kuitenkin juoksevan suoraan suihkulähdehuoneeseen, joten Zidane ryntäsi prinsessan makuuhuoneeseen huutaen samalla, että hahmo oli livahtanut sinne.

                    Vartija kääntyi kannoillaan ja juoksi pojan perään vain saadakseen kovan iskun päähänsä maljakosta. Isku tainnutti hänet täysin, mikä olikin ollut Zidanen suunnitelma. Hän puki miehen vaatteet omiensa päälle ja raahasi tämän sitten portaiden alle piiloon kaikkien katseilta. Sitten hän palasi suihkulähdehuoneeseen ja pääsi tällä kertaa siellä olevan vartijan ohi hissille.

                    Zidane nousi hissillä yläkertaan. Sen sijaan, että hän olisi mennyt tuttua reittiä Cidin valtaistuinsaliin, hän kääntyikin vasemmalle äänen suuntaan. Hän saapui hissin konehuoneeseen ja kapusi edelleen portaita pitkin ylös kunnes tuli ulos muurille. Sieltä hän kulki torniin ja näki viimein Daggerin nojailemassa muuriin ja laulamassa outoa laulua.

"...Yli taivaan kannen nyt näen linnun kiitävän/ Leikaten varjon pilven lumivalkoisen...",  Dagger laulu katkesi hänen huomatessaan pojan.

"Miten ihmeessä sinä pääsit tänne?" hän kysyi hämmästyneenä.

                  Zidane vain nauroi. Hän huomautti sen olevan aivan helppoa hänelle.

"Minähän teen tätä elääkseni", hän totesi hymyillen. Dagger vastasi hymyyn jokseenkin vaivaantuneena. Olisihan hänen se pitänyt muistaa.

                  Nuorukainen katseli ympärilleen tornissa ja huomasi hieman ylempänä suuren kaukoputken. Hän kiskoi tytön mukaansa sen luokse ja alkoi tähyillä ympäristöä. Putkella näki todella kauas.

"Suota. Siellä on varmasti paljon outoja olentoja", poika sanoi.

"Aerbin vuoret. Niiden takana on Burmecia. Paras keino päästä sinne on varmastikin luola laakson pohjalla", hän jatkoi.

"Ceebellin joki. Joki virtaa suoraan Eteläiselle portille. Pääset helposti sinne seuraamalla jokea", hän selosti edelleen.

"Eteläinen portti. Ovatkohan he saaneet jo korjaustyöt valmiiksi?" nuorukainen pohti.

"Aerbin vuoret. Alexandria on niiden takana. Etsivätköhän he jo meitä?" hän kysyi ei varsinaisesti keneltäkään.

"Pieni metsikkö. Hei, siellä on chocobo! Ehkä voisin pyydystää sellaisen itselleni", hän huudahti innostuneena.

                  Dagger vilkaisi poikaa hieman kyllästyneenä kuuntelemaan tämän selityksiä.

"Annan minunkin katsoa", hän sanoi kärsimättömänä. Hänen puhetyylinsä ei selvästikään ollut enää niin hienostelevaa kuin ennen. Itse hän ei kuitenkaan huomannut sitä, sillä monet ajatukset vaivasivat hänen mieltään. Hän oli aina askeleen muita jäljessä. Cid oli suunnitellut koko jutun, mutta hän oli aiheuttanut muille vain vaikeuksia.

Olen niin avuton, hän ajatteli tuskainen ilme kasvoillaan.

                  Zidane katsoi huolestuneena tyttöä. Äskeinen hymy oli nyt täysin kadonnut tämän kasvoilta.

"Mikä hätänä?" hän kysyi, mutta tyttö hymyili uudestaan puistellen päätään. Hän kääntyi katsomaan poikaa tarkkaan sanomatta hetkeen yhtään mitään. Lopulta hän kysyi:

"Miksi autoit minua pääsemään tänne Lindblumiin? Johtuiko se siitä, että pomosi käski?"

                    Nuorukainen katsoi tyttöä kumma ilme kasvoillaan. Miten tämä saattoi kuvitella sellaista?

"Minä vain halusin auttaa sinua. Siinä kaikki. Pomo ei ollut samaa mieltä minun kanssani, joten jätin koko joukon", hän selitti. Vastaus oli todella lähellä totuutta. Yksi syy hän haluunsa auttaa prinsessaa jäi kuitenkin mainitsematta. Hän ei ollut ikinä tuntenut samanlaista vetovoimaa ketään kohtaan, mutta jostain syystä hän ei saanut sanottua sitä ääneen.

"Olen pahoillani", Dagger sanoi palaten hieman muodollisempaan puhetyyliin hetkeksi.

                    Zidane kohautti olkapäitään. Hän sanoi, ettei sillä ollut väliä, koska hän oli lähtenyt joukosta aiemminkin. Hän voisi kyllä palata siihen, sitten kun haluaisi, joten lähdöstä ei oikeastaan ollut koitunut hänelle mitään ongelmia.

                  Hetken hiljaisuuden jälkeen Dagger halusi tietää, miten Tantalus oli ajatellut siepata hänet. Zidane kertoi hänelle suunnitelmasta, kuinka he olisivat livauttaneet hänen juomaansa erittäin vahvaa unilääkettä. Dagger kuunteli tarkkaavaisesti ja katseli poikaa miettien. Sitten hän pyysi saada unilääkettä itselleen. Poika kuitenkin epäröi, sillä väärä annostelu oli vaarallista.

                  Dagger ei luovuttanut. Hän oli päättänyt saada lääkettä, joten hän väitti nuorukaiselle, että hänellä oli ollut vaikeuksia nukkumisen suhteen viime aikoina. Lääkkeen avulla hän voisi jälleen nukkua yönsä rauhassa kunnes hänen olonsa, ja tilanne ylipäätään, olisi rauhoittunut. Lopulta poika luovutti ja antoi hänelle vähän unilääkettä neuvoen samalla tarkan annostuksen. Hän ei halunnut, että prinsessa jäisi uneen ikuisesti.

                    Nuorukainen katsoi tyttöä muistaen yhtäkkiä taas kauniin laulun, jota tämä oli laulanut.

"Se laulu, jota äsken lauloit... Olitko se sinä, joka lauloi silloin yöllä Dalin kylässä?" hän kysyi.  Dagger nyökkäsi. Hän kertoi laulavansa laulua aina, kun hänestä tuntui vaikealta tai hämmentävältä. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa, mistä oli sen oppinut. Aivan kuin hän olisi vain osannut sen aina.

"Se rauhoittaa minua ja saa minut tuntemaan oloni jälleen paremmaksi", hän lisäsi vielä.

                    Zidane pyysi Daggeria laulamaan kaunista laulua vielä uudestaan katsoen tätä samalla anovasti. Hetken epäröityään tyttö suostui kuin suostuikin:

"Yksinäin hetkisen kuljin läpi pimeyden/ Mukanain vain rakkaus, jonka jätit sisällein/ Keräten muistoja vain meistä kahdesta/ Elämän sävelestä - rakkauslaulusta..."  Daggerin pehmeä ääni kantautui jälleen ympäri linnaa.

                    Kun tyttö lopetti laulamisen, Zidane kääntyi häneen päin.

"Dagger, milloin sinä haluaisit mennä sille ilmalaiva ajelulle?" hän kysyi. Tyttö katsoi kummastuneena häneen.

"Mistä sinä oikein puhut?" tämä ihmetteli. Nuorukaisen sydän jysähti ja jätti sitten yhden lyönnin välistä. Mitä hän oli oikein ajatellut? Hänhän oli puhunut ajelusta baarin tarjoilijan kanssa.

"Vaikuttaa siltä, että kysyit väärältä tytöltä", Dagger sanoi jäätävällä äänellä ja käänsi selkänsä pojalle.

"Odota, minä voin selittää", poika huudahti hätääntyneellä äänellä.

"Miksi vaivautua! Mene ja pidä hauskaa sen -", Dagger kivahti äänellä, joka olisi voinut saada jääpuikkoja kasvamaan puiden oksiin kovimmallakin helteellä.

                    Zidane näytti tuskaiselta. Hän oli mokannut pahemman kerran. Nyt hän mietti kuumeisesti, miten voisi vielä pelastaa tilanteen. Lopulta hän päätti ehdottaa, että jos seuraavana päivänä voittaisi ensimmäisen sijan metsästysfestivaaleissa, hän lähtisi ulos Daggerin kanssa.

"Mitä tekemistä koko asialla on minun kanssani?" tyttö kysyi vieläkin katkeralla äänellä ymmärtämättä itsekään reaktiotaan. Miksi hän välitti siitä, että Zidane oli pyytänyt jotakuta toista treffeille? Mitä se ylipäätään hänelle kuului? Silti hänestä tuntui, että hän olisi voinut iskeä poikaa avokämmenellä kasvoihin juuri sillä hetkellä. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut näin... näin... Oliko se mustasukkaisuutta? Nopeasti hän karkotti ajatuksen mielestään, hänellä ei ollut mitään syytä olla mustasukkainen.

                    Zidane huokaisi ja katsoi tyttöä anovasti.

"Ole kiltti!" hän sanoi mahdollisimman mairittelevalla äänellä. Dagger kohautti olkapäitään ja sanoi:

"Hyvä on", mutta ei hymyillyt vieläkään. Siitä poika ei kuitenkaan välittänyt, tai ei ainakaan näyttänyt sitä päällepäin.

"Selvä. Ne ovat sitten treffit!" hän huudahti ja juoksi sitten alas tornista sydän onnesta hypähdellen.

 

***

 

Dagger, Vivi, Steiner ja Freya olivat kaikki kuninkaallisessa vierashuoneessa odottamassa Zidanea, joka oli tapansa mukaan myöhässä. Viimein poika kuitenkin asteli huoneeseen iloisesti hymyillen.

                    Huoneessa ollut vartija astui nyt esiin ja pyysi Zidanea, Freyaa ja Viviä astumaan lähemmäs. Hän alkoi vielä kerrata festivaalien sääntöjä:

"Teillä on 12 minuuttia aikaa tappaa niin monta elukkaa kuin suinkin ehditte. Voittajasta tulee mestari metsästäjä ja hän saa itse valita palkintonsa. Mitkä palkinnot te valitsette?" hän kysyi osoittaen sanansa kolmikolle.

"Rahaa tietenkin", vastasi Zidane mahtipontisesti.

"Minä otan lisävarusteita", Freya sanoi.

                    Seurasi hiljaisuus. Kaikki katsoivat Viviä, joka ei ymmärtänyt, että hänenkin olisi pitänyt sanoa jotain.

"Entä te, herra Vivi?" vartija kysyi. Vivin silmien ilme muuttui hämmentyneestä kauhistuneeksi.

"MITÄ?! En ole ilmoittautunut missään vaiheessa", hän huudahti järkyttyneenä.

"Minä tein sen. Ajattelin, että se tekisi sinulle hyvää. Mustan magiasi avulla koko juttu on sinulle helppo nakki", Zidane sanoi itsevarmalla äänellä. Vivi ei kuitenkaan näyttänyt yhtä itsevarmalta.

"E-enpä oikein tiedä", hän epäröi. Freya puisteli päätään ystävänsä ajattelemattomuudelle.

"Entäpä jos järjestän niin, että jos voitat, pääset treffeille prinsessan kanssa?" Zidane kuiskasi ovelasti.

"Minä ja prinsessa!" Vivi huudahti.

"Ssshhh, ei niin kovaa! Joku voi kuulla", nuorukainen yritti hiljentää maagia, mutta liian myöhään. Steiner rämisi jo paikalle.

"Kuulin sinun mainitsevan prinsessan! Mitä kauheuksia suunnittelet tällä kertaa?" hän ärjäisi nuorukaiselle. Tämä kuitenkin kiisti koko jutun, eikä Vivikään sanonut mitään.

                    Vartija laukaisi uhkaavan riitatilanteen toistamalla kysymyksensä. Hän halusi edelleen tietää, minkä palkkion Vivi halusi, jos voittaisi festivaaleissa. Pikku maagi tajusi vastarinnan turhaksi ja ilmoitti haluavansa pelikortin. Hänellä oli jo muutama kortti ennestään, sillä hän oli saanut niitä lohdutukseksi Alexandriassa lipunmyyjältä, kun oli tullut ilmi, että hänen lippunsa illan näytelmään, oli väärennös. Hän oli toisinaan pelannut korteillaan yksinään ja alkanut pitää niistä.

"Hyvä on. Festivaali alkaa pian. Herra Zidane, te aloitatte teatterialueelta, metsästäjä Freya aloittaa teollisuusalueelta ja herra Vivi kauppa-alueelta", vartija sanoi vielä ennen kuin lähetti kilpakumppanukset ilmataksien luokse ja matkalle omiin aloituspaikkoihinsa.

 

***

 

Tuntia myöhemmin kaikki kokoontuivat jälleen Cidin valtaistuinsaliin juhlistamaan voittajaa.

Hallitsija Cid onnitteli kaikkia kolmea osanotosta. Vaikka he eivät olleet ainoita kilpailijoita, he olivat menestyneet parhaiten. Jopa Vivi, jota koko juttu oli pelottanut, oli ylittänyt itsensä.

                    Zidane astui esiin Cidin kutsusta. Tämä onnitteli nyt erikseen nuorukaista, joka oli paitsi voittanut, myös tehnyt piste-ennätyksen, 147 pistettä. Edellisvuoden voittaja oli saanut vain 123 pistettä.

"Nimitän sinut mestarimetsästäjäksi ja ojennan sinulle palkintosi", Cid sanoi juhlallisesti tarjoten melkoisen kokoista nahkapussia nuorelle miehelle. Pussissa oli peräti 5000 Giliä, joka oli tunnetuin rahayksikkö koko maailmassa. Vain harvoissa paikoissa käytettiin jotain muuta rahaa ja niissäkin Gilit kävivät maksuvälineenä.

                  Juuri kun Zidane oli ottanut rahansa vastaan, joku rynnisti suoraan huoneeseen täysin varoittamatta.

"Hallitsija", huudahti ovella ollut vartija. Valtaistuinsalin lattialle oli lyyhistynyt suuresti Freyaa muistuttava rottasotilas.

"Antakaa anteeksi minun tunkeutumiseni! Minulla on... kiireisiä... uutisia... jotka... koskevat... meidän... kuningastamme", sotilas sanoi vaivalloisesti.

"Burmecian kuningasta?" Cid kysyi. Ministeri Artania veti oglopin sivummalle ja kuiskasi tälle:

"Hänen ei pitäisi nähdä teitä tuollaisena". Cid ei kuitenkaan ottanut puhetta kuuleviin korviinsa.

"Katsokaa tarkemmin häntä. Vammat ovat sokaisseet hänet", hän tuhahti. Ääneen hän sanoi:

"Jatkakaa".

                    Sotilas näytti siltä, että pystyi hädin tuskin puhumaan. Hän kuitenkin keräsi kaikki voimansa ja korotti sitten jo kuolonkäheäksi käyneen äänensä.

"Kuningaskuntaamme on hyökännyt jonkin tuntematon voima. Emme voi sille mitään. Teidän täytyy lähettää välittömästi meille lisävoimia", sotilas veti henkeä välillä ja pisara verta putosi matolle.

"Ne näyttävät kovasti maagiarmeijalta... tornihattuineen...", hän kähisi.

"Kuningas ja minä olemme vanhoja ystäviä. Lähetän välittömästi teille lisävoimia", Cid rohkaisi kuoleman kourissa makaavaa miestä.

"Kiitos hallitsija! Kuningas... koko Burmecian kansa... ovat teille todella kiitollisia", mies huokaisi selvästi helpotuksesta.

"Minun täytyy palata nyt", hän vielä sanoi yrittäen nousta, mutta hänen jalkansa eivät enää kestäneet vaan hän kaatui takaisin maahan, eikä enää noussut.

                    Cid katsoi kauhistuneena matolleen lyyhistynyttä sotilasta.

"Viekää hänet sairaalaan!" hän huudahti. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Mies oli kuollut, tämän suupielestä valui hieman verta lattialle.

"On ihme, että hän selvisi edes tänne asti", Freya sanoi, "En voi uskoa tätä todeksi", hän kuiskasi enemmänkin itselleen. Nyt hän tiesi, että hänen oli jätettävä rakkaansa etsiminen sikseen ja palattava Burmeciaan.

                    Kaikki hiljentyivät hetkeksi pohtimaan yllättävää tilannetta. Asiat olivat saaneet huolestuttavan käänteen. Muutkin kuin Freya olivat todella järkyttyneitä.

"Tämä on paha ongelma. Festivaalien takia linnassa ei ole juuri ollenkaan sotilaita, joita voisimme lähettää Burmeciaan", pohti ministeri Artania ääneen.

"Meillä ei ole valinnanvaraa. Kutsu takaisin neljä alusta, jotka partioivat taivaalla", Cid sanoi lähimmälle avustajalleen. Artania puisteli kuitenkin huolestuneena päätään.

"Emme voi laskea Alexandriaa silmistämme", hän sanoi.

                    Freya epäili hyökkääjien olevan Vivin kaltaisia mustia maageja. Huomautus sai tuskaisen ilmeen sekä Daggerin että Vivin kasvoille. Dagger ajatteli, ettei asialla voinut olla kukaan muu kuin hänen äitinsä. Vivi sen sijaan ihmetytti, keitä nuo maagit olivat. Olivatko ne kenties joitain hänen kaukaisia sukulaisiaan?

                    Rottaneitonen ei jäänyt kuitenkaan pohtimaan epäolennaista. Hänen kotimaahansa oli hyökätty ja hänelle oli jätetty vain yksi vaihtoehto. Hänen oli mentävä takaisin ja sen hän aikoi myös tehdä viivyttelemättä enää hetkeäkään. Hänellä oli velvollisuutensa omaa kuningastaan kohtaan. Hän ilmoitti muille lähtevänsä Burmeciaan yksin.

                    Zidane ei kuitenkaan halunnut päästää nuorta naista yksin vaaralliselle matkalle. Hän ilmoitti lähtevänsä tämän mukaan. Freya ei halunnut sotkea ystäväänsä asioihin, jotka eivät tälle kuuluneet, mutta nuorukainen piti sitkeästi pintansa kunnes rotta suostui ottamaan hänet mukaansa.

                    Kaikkien yllätykseksi Vivikin ilmoittautui halukkaaksi mukaan. Vaikka häntä pelottikin, hän halusi ehdottomasti saada tietää lisää noista salaperäisistä maageista. Ainoa keino siihen taas näytti olevan se, että hän menisi sinne, missä maagit tällä hetkellä olivat. Siispä hän päätti seurata ystäviään vaaroista välittämättä.

                    Freya ei viitsinyt enää alkaa väittää vastaan, sillä hän uskoi sen olevan kuitenkin turhaa. Niinpä hän suostui ottamaan maagin mukaan Zidanen lisäksi.

"Hyvä on. Lähdetään Burmeciaan!" Dagger huudahti, koska hän piti itsestään selvänä, että myös hän pääsisi mukaan matkalle.

                  Kaikki kääntyivät katsomaan tyttöä älähtäen yhtä aikaa kieltävästi. Steiner alkoi estellä ensimmäisenä, ja pian Cidkin yhtyi tämän mielipiteeseen. Dagger kääntyi Zidanen puoleen katsoen tätä anovasti syvälle silmiin.

"Mutta jos mustat maagit ovat sekaantuneet tähän... Zidane, sinä tiedät, mistä minä puhun", hän sanoi äänellä, joka olisi saanut ikiroudankin sulamaan.

                    Jokin muljahti nuorukaisen sydämen kohdalla hän tuijottaessaan kaunotarta suoraan tämän pähkinänruskeisiin silmiin. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, joten Dagger jatkoi anelemistaan. Nuorukainen ei halunnut saattaa tyttöä vaaraan. Vaikka hän olisikin itsekkäistä syistä halunnut tämän mukaansa, hän ehdotti tälle, että tämä jäisi Lindblumiin.

                    Prinsessan silmät välähtivät vaarallisesti. Hän oli tottunut saamaan tahtonsa läpi. Hän ei voinut käsittää, miksei Zidane ymmärtänyt häntä, vaikka olikin auttanut aikaisemmin. Hän alkoi inttää vastaan, mutta kukaan ei tullut hänen puolelleen. Cid keskeytti riidan ilmoittamalla, ettei siihen ollut aikaa. Prinsessa jäisi kaupunkiin, eikä asiasta neuvoteltaisi enää. Sitten hän ehdotti, että he kaikki söisivät lounasta, sillä aikaa, kun Freyaa, Zidanea ja Viviä varten avattaisiin vuosia suljettuna ollut Lohikäärmeportti, jonka kautta ystävykset pääsisivät alas laaksoon ja sieltä Gizamaluken luolaan.

                  Kaikki laskeutuivat yhden huoneen verran alaspäin neuvotteluhuoneeseen, jonne oli katettu valtaisa pöytä täyteen mitä erilaisimpia herkkuja. Vasta nyt he huomasivat, kuinka nälkäisiä he olivat olleet. Kaikki, paitsi Dagger, kävivät innokkaasti käsiksi ruokaan. Daggerkin alkoi pureskella pientä leivän palaa, kun Steiner huomautti siitä, ettei neito ollut maistanutkaan ruokaansa.

                  Yhtäkkiä Vivi alkoi tuntea itsensä uniseksi ja pian hän vajosikin lattialle täydessä unessa. Meni vain hetki ja Zidane, Freya ja Cidkin makasivat myös liikkumattomina. Steiner kauhistui ja alkoi sylkeä ruokaa ulos suustaan.

"Se on myrkytettyä! Antakaa anteeksi prinsessa, etten tajunnut sitä! Me kuolemme kaikki!" hän alkoi huutaa ja kouristella.

"Rauhoitu, Steiner! Laitoin unilääkettä ainoastaan heidän ruokaansa", Dagger sanoi viitaten heidän nukkuviin tovereihinsa.

                    Dagger kertoi Steinerille, kuinka oli saanut unilääkettä Zidanelta. Hän oli koko ajan tiennyt, ettei hänen setänsä ikinä päästäisi häntä pois linnasta, joten hän oli kehitellyt suunnitelman. Steiner alkoi inttää lähtöä vastaan, mutta Dagger ei antanut periksi. Hän oli päättänyt lähteä, vaikka sitten yksin, jos muu ei auttaisi. Steiner ei voinut muuta kuin suostua. Hän oli vannonut suojelevansa prinsessaa hengellään.

                    Dagger nousi pöydästä ja käveli Zidanen luokse. Hän katseli sikeästi nukkuvan pojan kasvoja. Niillä näkyi pettymyksen ilme. Aivan kuin nuorukainen olisi tajunnut, että kuka oli heidän nukuttamisensa takana. Ehkä hän olikin.

"Anna anteeksi, Zidane", Dagger kuiskasi pojan kasvoja vasten. Hetken hän saattoi tuntea pojan tuoksun. Tämä tuoksui tuoreelle, juuri kastuneelle heinikolle ja kesälle. Tuoksu pudotti pienen kiven hänen vatsansa pohjalle, mutta nyt hänellä ei ollut aikaa miettiä tunteita, jotka pyrkivät esiin jostain taustalta. Hän nousi nopeasti pojan viereltä viitaten Steineria seuraamaan itseään. Kaksikko lähti linnasta mahdollisimman nopeasti ja huomaamattomasti.

 

***

 

Zidane tunsi pimeyden häipyvän. Hän havahtui neuvotteluhuoneen kovalta lattialta. Ensimmäinen ajatus, joka iski häntä vasten kasvoja, oli Daggerin katoaminen. Hänen olisi pitänyt arvata, että tyttö oli keksinyt jotain tällaista pyytäessään unilääkettä. Nyt tämä oli jo kaukana ties missä vaaroissa.

                    Myös Freya ja Cid heräsivät horroksestaan. Freya oli varsin vaikuttunut Daggerin ideasta nukuttaa heidät kaikki. Tyttö ei tainnutkaan olla mikään avuton pikku prinsessa. Cid sen sijaan ei ollut yhtään ilahtunut. Varsinkaan sen jälkeen, kun Zidane esitti epäilyksensä siitä, että Dagger saattaisi parasta aikaa suunnata kohti Burmeciaa.

                  Hallitsija pyysi ystävyksiä kiirehtimään. Hän toivoi, että nämä tavoittaisivat vielä hänen veljentyttärensä ennen kuin tälle ehtisi tapahtua jotain kamalaa. Zidane tökki yhä lattialla hirsiä vetelevän Vivin hereille ja kehotti tätä nousemaan, sillä kolmikko lähtisi välittömästi Burmeciaan.

 

LUKU VI

SAMMAKOITA JA SUOVETTÄ

 

Toverukset astuivat ulos Lohikäärmeportista ja yllättyivät täysin. Vaikka kello oli vain hieman yli keskipäivän, alhaalla laaksossa oli hämärää. He olivat ehtineet vuoren huipulla sijaitsevassa Lindblumin kaupungissa unohtaa kokonaan Usvamantereen syvissä laaksoissa ajelehtivan usvan, joka pimensi auringonkin valon.

                  Kolmikko lähti etenemään ruohon peittämää laaksoa pitkin pohjoiseen. Maa alkoi hyvin pian muuttua koko ajan märemmäksi. Ei mennyt kovin kauan, kun heidän kenkänsä alkoivat muistuttaa itsensä täyteen imeneitä pesusieniä. Onneksi he kuitenkin huomasivat hieman edempänä pitkospuut. He suorastaan juoksivat niille ja jatkoivat sitten matkaansa niitä pitkin.

                    Pitkospuut johtivat pienelle pitkän heinän peittämälle mutapohjaiselle saarekkeelle. Muta oli onneksi kovettunutta ja kuivunutta, koska pitkään aikaan ei ollut satanut. He huomasivat saarekkeen reunalla kaksi mooglea. Toinen näytti hyvin vanhalta, toinen taas varsin nuorelta. Vaikutti siltä, että vanhempi opetti nuoremmalle jotain. He eivät viitsineet häiritä kaksikkoa, joka oli täysin keskittynyt harjoitukseensa, joten he jatkoivat matkaansa syvemmälle heinikkoon, joka oli niin pitää, ettei edes Vivin tai Freyan hatun pää kohonnut sen yläpuolelle.

                    Hetken haparoituaan eteenpäin ylipitkässä pöheikössä he saapuivat aukealle, jossa oli pieniä sadeveden täyttämiä lammikoita. Jättiläismäiset sammakot olivat vallanneet ne. Zidane ei voinut vastustaa lapsellista päähänpistoaan säikytellä hieman noita otuksia, joten hän ryntäsi ajamaan niitä takaa ja onnistui jopa nappaamaan yhden niistä kiinni.

   Ei mennyt kovinkaan kauan, kun pusikosta ryntäsi oudoin olento mitä Freya ja Zidane olivat koskaan nähneet. Sillä oli pitkä roikkuva kieli ja vielä pidemmät roikkuvat korvat. Päässään sillä oli kokin hattu ja yllään vaaleanpunainen mekko. Kaikkein kummallisinta olivat kuitenkin sen silmät. Ne muistuttivat neliterälehtisiä kukkia.

                    Olento asteli Zidanen luokse kädet ojolla. Se näytti kiinnostuneen sammakosta.

"Sinä sait sammakon! Sammakot todella hyviä, mmmm", se puhui hieman huonosti.

"Kuka hemmetti sinä olet?" Zidane kysyi entistäkin hämmästyneempänä, kun olento osasi puhua.

"Minäkö? Quina", olento vastasi osoittaen itseään. Zidane kysyi Quinalta, halusiko tämä sammakon. Tämä nyökkäili innokkaana niin, että pitkä kieli melkein kosketti mutaista maata jokaisella nyökkäyksellä. Nuorukainen antoi sammakon Quinalle, joka nielaisi sen yhtenä palasena nuoleskellen huuliaan.

                    Samassa aukealle saapui toinen outo, hyvin paljon Quinaa muistuttava olento. Se kääntyi heti puhumaan Quinalle.

"Sinä pateettinen, Quina. Et pysty edes ruokkimaan itseäsi", se sanoi tympääntyneellä äänellä. Sitten se viittasi kaikkia seuraamaan itseään.

                  Kahdella hengellä kasvanut joukko vaelsi jälleen ylipitkässä heinikossa. Tällä kertaa he saapuivat paalujen varaan rakennetulle mökille. He menivät sinne sisälle. Se oli kalustettu erittäin yksinkertaisesti.

"Jos haluat syömisen taiteen mestariksi, et voi metsästää vain sammakoita", mestari Qualeksi esittäytynyt olio jatkoi saarnaansa. Quina alkoi väittää vastaa. Hänen mielestään sammakot olivat parasta ruokaa, mitä oli olemassa. Mestari huokaisi.

"Quina, sinä pimeydessä. Tarvitset valoa", tämä aloitti ja jatkoi sitten: "Maailma iso paikka. Monia, monia ruokia". Sitten hän ehdotti, että Quinan pitäisi nähdä hieman maailmaa. Pelkkä ajatuskin tuntui kuitenkin tästä pelottavalta.

                    Lohduttaakseen kasvattiaan mestari kertoi, että jokaisella mantereella oli oma Qu'n rämeensä, jonne Quina voisi tehdä vierailun aina silloin tällöin, jos koti-ikävä yllättäisi. Sitten hän kääntyi Zidanen puoleen ja pyysi poikaa ottamaan Quinan mukaansa. Nuorukainen näytti miettivän, halusiko hän todella lihavan ja kömpelönoloisen otuksen mukaansa. Quinan anova katse sai kuitenkin hänet tekemään päätöksensä pian. Hän vilkaisi vielä matkakumppaneitansa nähdäkseen, mitä nämä ajattelivat, mutta kun nämä pysyivät ilmeettöminä, hän kääntyi takaisin mestari Qualen puoleen.

"Miksei", hän sanoi lyhyesti.

                    Quina kasasi nopeasti vähäiset tavaransa ja yhdellä hengellä kasvanut matkalaisten ryhmä poistui mökistä. Mökin kuistilla Vivi kuitenkin pysäytti Zidanen. Hän sanoi, että mestari Quale näytti täsmälleen hänen isoisältään. Hän halusi käydä vielä sisällä jututtamassa outoa otusta. Zidane vilkaisi maagia ihmeissään. Miten qu-heimoon kuuluva yksilö voisi olla tämän isoisä? Eihän Vivi ollut lainkaan samannäköinen kuin esimerkiksi Quina. Nuorukainen päätti lähteä maagin mukaan, ihan varmuuden vuoksi.

                    Mestari näytti hyvin kärttyisältä, kun näki nuorten palaavan takaisin. Vivi ei aikaillut vaan meni suoraan asiaan. Valitettavasti mestari ei ainakaan myöntänyt tuntevansa hänen isoisäänsä, vaikka sanoikin heidän kuuluvan samaan heimoon. Mitään muuta Vivi ei saanut irti oudosta hepusta. Pettyneenä hän palasi Zidanen kanssa Freyan ja Quinan luokse. Sitten nelikko päätti jättää rämeet taakseen ja lähteä kohti kuivempia maita etsimään tietä Gizamaluken luolalle.

 

***

 

Maa alkoi pikku hiljaa muuttua jälleen kuivemmaksi. Iltapäivällä toverukset saapuivat joelle, jonka ylitse vei silta. He pysähtyivät hetkeksi juomaan ja virkistäytymään. Vaikka aurinkoa ei näkynytkään, ilma oli kuumaa. He kaikki olivat yltä päältä hiessä käveltyään monta tuntia yhteen menoon.

                    Zidane juoksi vyötäisiään myöten veteen ja kasteli kasvonsa ja hiuksensa saadakseen olonsa pirteämmäksi. Quina asettui kellumaan rannan tuntumaan, mutta Freya ja Vivi pysyttelivät kuivalla maalla. Vivi ei edes osannut uida, vaikka olikin asunut koko ikänsä meren lähellä. Hänestä oli kuitenkin hauska katsella muiden räpiköintiä vedessä.

                  Puolen tunnin kuluttua Freya ehdotti, että he jatkaisivat matkaa. Vähän kauempana oli silta. He kulkivat sillan yli ja huomasivat, että maassa oli suuria linnun jalanjälkiä. Zidane pysähtyi tutkimaan niitä. Ne näyttivät johtavan läheiseen metsikköön. Pian nelikko suunnistikin sinne, koska jalanjäljet kuuluivat hyvin suurella todennäköisyydellä chocobolle. Jos he saisivat pyydystettyä chocobon, heidän matkantekonsa helpottuisi ja nopeutuisi todella paljon.

                  Kun he saapuivat metsikköön, heitä päin tuli chocobo kovaa vauhtia. Sillä oli selässään moogle. Kaksikko pysähtyi suoraan matkalaisten eteen ja perääntyi sitten pari askelta taaksepäin.

"Kupooo!" moogle huusi säikähtäneenä. Sitten se veti syvään henkeä ja näytti rauhoittuvan.

"Minä olen Mene, tämän metsän valtias. Tämä chocobo on ystäväni. Sen nimi on Choco", moogle selosti tulokkaille jo huomattavasti rauhallisempana.

"Ja tämä paikka on Chocobojen metsä", hän jatkoi vielä.

                    Zidane hymyili Menelle ja Chocolle. Sitten hän päätti kysyä, olivatko nämä nähneet Daggeria:

"Onko täällä näkynyt söpöä tyttöä?" Mene näytti miettivän, mutta pudisti valkoista päätään niin, että pallo sen tuntosarven varassa heilui puolelta toiselle.

"Ei, mutta tänne poikkesi kyllä yksi rumannäköinen tyttö", hän vastasi.

   Zidanen oli varma, ettei Mene voinut tarkoittaa sillä Daggeria. Siitä tytöstä ei saanut rumaa tekemälläkään. Häntä silti huoletti, että neito oli matkalla Burmeciaan ja hänestä oli viisainta siksi jatkaa matkaa kiireesti.

                    Kun Mene kuuli, että matkalaisilla oli kiire päästä eteenpäin, hän ehdotti, että nämä ottaisivat Chocon. Sillä ratsastaen matka sujuisi huomattavasti nopeammin. Nuorille ehdotus sopi paremmin kuin hyvin, eikä Chocollakaan näyttänyt olevan mitään sitä vastaan. Se ei vastustellut lainkaan, kun matkalaiset kapusivat sen selkään.

                  Zidane ohjasi chocobon ulos metsästä. Sitten matkalaiset ratsastivat takaisin sillan toiselle puolelle. Choco näytti tuntevan maaston paremmin kuin sen selässä istuvat nuoret, joten Zidane sanoi sille, että sen pitäisi viedä heidät Gizamaluken luolalle.

"Kweeehhh!" Choco rääkäisi ja ryntäsi sitten juoksuun suoraan kohti Aerbin vuoria.

 

LUKU VII

MESTARI GISAMALUKE

 

Matkalaiset saapuivat suuren luolan eteen. Freya hyppäsi ensimmäisenä alas Chocon selästä ja ryntäsi luolan suulle. Siellä makasi kuolleena kaksi burmecialaista sotilasta. Heidän karvansa olivat kärventyneet monesta kohdasta. Freya yritti turhaan herätellä sotureita. Nämä eivät liikahtaneetkaan. Nyt rottanainen katui, ettei ollut palannut kotiin aikaisemmin. Häntä olisi selvästikin tarvittu.

"Keitä nämä mustat maagit oikein ovat?" Zidane esitti retorisen kysymyksen yhtä järkyttyneenä kuin ystävänsä.

                 Vivi näytti surkealta ja syyllisenoloiselta. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut vastuussa tapahtuneesta.

"Hei, et sinä ole tehnyt mitään", nuorukainen lohdutti maagia.

"Eivätkös nämä maagit ole Vivi sinun --", Freya aloitti, "Kuningas saattaa olla vaarassa!" hän huudahti yhtäkkiä ja ryntäsi sitten luolaan.

                 Zidane, Vivi ja Quina juoksivat rottanaisen perään. Nuorukainen esitti mielessään toiveen, ettei Dagger olisi tullut tätä kautta. Sisällä luolassa oli hämärää. Vain muutama soihtu valaisi eteisentapaista tilaa. Suoraan edessä oli ovi. Nuoret menivät sen luokse ja yrittivät työntää sitä auki. Siitä ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä. Ovessa ei ollut edes kahvaa, josta sitä olisi voinut yrittää vetää auki.

                 Jostain kuului tuskainen ähkäisy. Zidane ryntäsi ovelta oikealle. Siellä makasi pahasti palanut, mutta yhä elossa oleva Burmecian sotilas.

"Hei, oletko kunnossa?" nuorukainen tiedusteli huolestuneena sotilaalta. Tämä vastasi katkonaisesti:

"Mustia maageja... en voinut tehdä mitään..." Sotilas yski ja verta lensi luolan lattialle.

"Me olemme tulleet auttamaan. Olemme matkalla Burmeciaan", Zidane sanoi. Sotilas käänsi palaneet veriset kasvonsa nuorukaiseen. Hän ojensi hopeista kelloa tälle.

"Ota tämä kello ja mene Burmeciaan... Mustat maagit veivät kellomme... kuningas on... palatsissa... suojelkaa..." mies sai vielä sanotuksi ennen kuin vaipui tiedottomuuteen.

                 Nuorukainen otti kellon sotilaan kädestä ja käveli takaisin ovelle ystäviensä luokse. Hän ojensi kellon Freyalle olettaen, että tämä osaisi käyttää sitä paremmin kuin hän itse. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten kello toimi.

                 Freya otti kellon ja astui lähemmäs ovea. Sitten hän heilautti kelloa pari kertaa. Sen ääni helisi luolassa kaikuen. Kesti vain hetken, kun ovi aukesi ja kello naisen kädessä mureni palasiksi. Ystävykset astuivat ovesta sisään juuri parahiksi näkemään, kun kaksi mustaa maagia kärvensivät yhden Burmecian sotilaan. Sotilas huusi tuskasta ja vaipui sitten liikkumattomana maahan.

                 Seuraavaksi ilmestyivät kuningatar Brahnen hovinarrit, Zorn ja Thorn, jutellen keskenään. Kun he huomasivat matkalaiset, he pysähtyivät niille sijoilleen.

"Kuka tuo on?" sinivalkoiseen asuun pukeutunut Zorn kysyi osoittaen Zidanea.

"Tuoko, en tiedä", vastasi punavalkoinen Thorn.

"Tiedän, että olen nähnyt hänet jossain aikaisemmin", Zorn jatkoi.

"Jossain aikaisemmin? Minä ole en nähnyt häntä, minä tiedän", Thorn väitti vastaan.

"Luulenpa, ettei se ole tärkeää. Tapetaan hänet", Zorn totesi lakonisella äänellä.

"Kyllä, tapetaan hänet, eikö vain", Thorn innostui. Sitten hän viittasi kahdelle mustalle maagille, jotka hyökkäsivät välittömästi matkalaisten kimppuun.

                 Ystävykset ottivat aseensa esille. Zidane pyöräytti valtavaa kaksiteräistä miekkaansa, jonka oli hankkinut Lindblumista, kerran päänsä yläpuolella valmiina halkaisemaan mustat maagit kahtia. Freya asetti keihäänsä tanaan, jotta voisi iskeä helposti, jos maagit tulisivat liian lähelle. Vivi kohotti sauvansa ja keskitti voimansa tuliloitsuun. Myös Quina astui toverusten vierelle pidellen kädessään suunnilleen itsensä pituista valtavaa haarukkaa. Hän oli valmiina vaikka syömään heidän vihollisensa.

                 Toinen mustista maageista heitti joukkion niskaan tulipatsaan, mutta nämä onnistuivat väistämään sen juuri ja juuri. Vivi heitti samanlaisen tuliloitsun välittömästi toisen maagin päälle. Se oli liian hidas väistämään ja kuoli karjuen liekeissä.

                 Zidane kävi nyt jäljellejääneen maagin kimppuun miekallaan onnistuen viiltämään sen toisen käsivarren poikki. Freya heitti keihäänsä sen rintaan, ja se kaatui koristen maahan. Silloin Quina iski haarukkansa siihen, mumisi jotain outoa loitsun kaltaista ja onnistui, jollain salaperäisellä tavalla, nielaisemaan maagin.

"Maistuu pahalle", hän mumisi tyytymättömänä.

                 Vivi, Zidane ja Freya tuijottivat järkyttyneenä uutta tuttavaansa, mutta järkyttyneitä olivat myös Zorn ja Thorn. He pinkaisivat pakoon kiljuen kauhusta. Heidän kiljuntansa herätti toverukset horroksesta, jonka vallassa nämä olivat tuijottaneet Quinaa. He vilkaisivat nyt toisen mustan maagin kärventyneitä jäännöksiä. Niissä lojui hopeinen kello. Freya poimi sen käteensä ja kehotti ystäviään jatkamaan matkaa.

                 Matkalaiset nousivat portaat ylös valtavalle ovelle. Jälleen Freya soitti kelloa, joka särkyi. Ovi aukesi kappelintapaiseen huoneeseen. Huoneen keskelle oli pudonnut jättimäinen kello ja kellon edessä oli pieni moogle, joka itki.

"Rakkaani, kuuletko minua? Armaani, sano jotakin!"

                 Zidane käveli mooglen luokse ja kosketti sen olkapäätä. Hän kysyi, mikä tällä oli hätänä. Moogle, joka kutsui itseään Mogmiksi, kertoi, että hän ja hänen miehensä olivat olleet viettämässä häitään kappelissa, kun yhtäkkiä oli tullut maanjäristys ja katossa oleva kello oli pudonnut hänen miehensä päälle. Hän pelkäsi, ettei saisi mitenkään pelastettua miestään kellon alta, ja että tämä kuolisi sinne nälkään.

                 Toverukset olivat neuvottomia. Kello oli niin suuri ja painava, etteivät he mitenkään jaksaisi nostaa sitä edes yhdessä. Mogmi näytti niin murheelliselta, että Vivi meni sen luokse yrittäen lohduttaa sitä edes jotenkin. Jo pelkkä Vivin läsnäolo näytti auttavan. Moogle piristyi silmissä. Se alkoi hymyillä ja nuuskia ilmaa Vivin ympärillä.

"Onko sinulle kupopähkinöitä?" se kysyi innoissaan. Vivi kaiveli taskujaan muistaessaan, että oli tosiaan saanut yhden sellaisen Lindblumin esinekaupasta. Hän ojensi pähkinän Mogmille, joka pyysi saada sen itselleen.

                 Mogmi otti kupopähkinän käteensä ja tepsutteli kellon luokse. Hän huhuili aviomiestään ja heilutteli samalla pähkinää kellon edessä. Kello alkoi täristä. Se tärisi koko ajan kovempaa ja kovempaa kunnes lopulta se kaatui kyljelleen. Kellossa ollut moogle ryntäsi nappaamaan kupopähkinän vaimonsa kädestä ja juoksi sitten jonnekin huoneen takaosaan. Mogmi huikkasi kiitoksen Viville ja juoksi sitten miehensä perään. Zidane ystävineen jäi hetkeksi tuijottamaan kummissaan mooglejen perään. Hän oli kyllä aina tiennyt, että kupopähkinät olivat näiden pienten otusten suurta herkkua. Oli kuitenkin vaikea uskoa, että joku voisi haluta pähkinän niin kovasti, että jaksaisi siirtää jättimäisen kellon paikoiltaan.

                 Zidane katseli huoneessa ympärilleen. Kellon alla oli ollut myös laatikko. Hän meni sen luokse ja avasi sen. Laatikossa oli hopeinen kello. Hän poimi sen käteensä ja meni huoneen perälle, jonne mooglet olivat juosseet. Siellä oli kaksi ovea, toinen koristeellisempi kuin toinen. Hän kokeili ensin soittaa kelloa koristeellisemman oven kohdalla, mutta mitään ei tapahtunut. Niinpä hän yritti sitten toista ovea. Jälleen kello särkyi ja ovi avautui. Toverukset kävelivät ovesta sisään.

                 Heidän edessään oli hämärä ja kapea käytävä. He kulkivat sen loppuun vaitonaisina. He saapuivat pieneen pyöreään huoneeseen. Siellä he näkivät jälleen mooglepariskunnan.

                 Mooglet kiittelivät kovasti nuoria. Miesmoogle esitteli itsensä Mogutaniksi ja antoi Zidanelle uuden kellon osoituksena kiitollisuudestaan. Kello ei ollut samanlainen kuin aikaisemmat. Se oli valkokultaa, eikä hopeaa, ja se oli myös suurempi kuin hopeiset kellot olivat olleet. Mogutan kertoi sen olevan Pyhä Kello. Sillä sai auki kappelissa olevan koristeellisen oven. Nuorukainen kiitti mooglea. Sitten toverukset palasivat kappeliin ja avasivat kellolla toisen oven.

                 Kumppanukset saapuivat käytävään, jota ympäröi vesi kummaltakin puolelta. Käytävällä istui haavoittuneennäköinen mies. Freya juoksi tämän luokse.

"Oletko kunnossa?" hän kysyi huolestuneena.

"Freya!" sotilas huudahti käheällä, mutta ilahtuneella äänellä, "Ole varovainen! Mestari Gizamaluke on tullut hulluksi. Jokin outo voima kontrolloi häntä", tämä selosti pelokkaasti.

                 Samassa seinästä olevasta suuresta reiästä sukelsi veteen jotain jättimäistä. Pian valtava vesikäärme, jota myös mestari Gizamalukeksi kutsuttiin, nosti päänsä vedestä. Se päästi kimeän huudon ja hyökkäsi toveruksien kimppuun. Nämä tarttuivat välittömästi aseisiinsa. Quina loihti esiin valtavan sammakon, joka putosi vesikäärmeen päälle, mutta ei tuottanut juurikaan vahinkoa. Vivi taas iski tulella käärmettä. Vesipetoon se tehosi varsin hyvin. Se lamautui täysin hetkeksi, ja sekä Freya että Zidane pääsivät iskemään sitä kohtalokkaasti. Jälleen olennon kimeä huuto kaikui käytävässä.

                 Vivi loihti uudestaan tulipatsaan, joka iski käärmeen ruumiin läpi. Quina iski sitä haarukalla ja Zidane onnistui viiltämään sen toisen silmän sokeaksi miekallaan. Käärme huusi raivoissaan ja nostatti valtavan hyökyaallon, joka melkein huuhtoi sankarit altaan toiselle puolelle. Nämä lähestulkoon roikkuivat käytävän reunalla, kun Vivi keräsi viimeiset voimansa ukkosloitsuun ja onnistui tähtäämään valtavan salaman suoraan mestari Gizamaluken päähän. Tämä päästi enää korvia vihlovan huudon ja vajosi sitten veden alle.

                 Ystävykset kapusivat takaisin käytävälle ja istahtivat niille sijoilleen. He eivät voineet ymmärtää, mikä Gizamalukelle oli tullut. Kukaan ei ollut koskaan kuullut, että se olisi käynyt kenenkään kimppuun. Pian Zidanen ajatukset kuitenkin harhautuivat muualle. Hän oli nyt varma, ettei Dagger ollut voinut tulla tätä kautta. Tyttö ei olisi päässyt vesikäärmeen ohi sen huomaamatta.

"Missähän hän mahtaa olla?"

 

LUKU VIII

TAKAISIN ALEXANDRIAAN

 

Steiner marssi kohti Eteläistä porttia kantaen suurta säkkiä olallaan. Eteläinen portti oli mielenkiintoinen rakennelma, joka yhdisti Alexandrian ja Lindblumin valtakunnat toisiinsa. Aerbin vuorten läpi oli rakennettu eräänlainen käytävä, jonka läpi ilmalaivat saattoivat lentää. Lisäksi vuorten yli saattoi matkustaa kaapeliautolla. Portti oli vaurioitunut pahoin, kun kolmas Black Waltz oli törmännyt siihen, joten sitä korjattiin vieläkin. Tästä syystä vuorten läpi ei voinut sillä hetkellä lentää, ainoa keino päästä Alexandriaan oli käyttää kaapeliautoa. Steiner asteli tyytyväisenä portin edustalle. Paluumatka alkoi olla jo voiton puolella.

                    Portin luona oli kuitenkin kaksi miestä vartiossa. Toinen heistä käski Steinerin pysähtyä niille sijoilleen. Tämä pysähtyikin ihmetellen, mitä seuraavaksi mahtaisi tapahtua. Vartijat tiedustelivat hänen aikomuksiaan, miksi hän oli tullut portille. Steiner oli osannut odottaa jotain tämän kaltaista, joten hänellä oli vastaus valmiina:

"Olen kuullut, että tänne Eteläiselle portille tarvitaan lisää työntekijöitä. Niinpä ajattelin tulla tänne, töitä tekemään", hän sanoi tekeytyen jopa hieman typerämmäksi kuin mitä todellisuudessa jo oli.

                    Vartiomiehet näyttivät ilahtuvan. Porttia oli korjattu yötä päivää siitä asti, kun se oli rikkoutunut, mutta se ei vieläkään ollut kunnossa. Uusia työntekijöitä todellakin tarvittiin, ja nämä otettiin riemumielin vastaan.

"Minun tarvitsee kuitenkin tarkistaa sinun säkkisi. Säännöt, tiedäthän", toinen miehistä sanoi Steinerille äänellä, joka kertoi, kuinka naurettavana mies todellisuudessa piti tuota sääntöä.

                    Sanomatta sanaakaan Steiner laski portaille säkkinsä. Häntä huolestutti hieman, ettei hänen ja prinsessan loistava suunnitelma olisikaan täysin vedenpitävä. Vartijat pahoittelivat kovasti tonkimistaan. Steiner alkoi olla epätoivoinen. Hänen täytyisi pian tehdä jotain ennen kuin koko hieno harhautus leviäisi käsiin. Ritari ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, sillä toinen vartijoista kääntyi hänen puoleensa toisen yrittäessä avata solmua, jolla säkki oli suljettu.

"Poliisi etsii tyttöä ja keski-ikäistä miestä. Näitkö sellaista paria tänne tullessasi?" Steinerin puoleen kääntynyt, pidempi vartijoista, kysyi ritarilta.

"Tytön pitäisi näyttää aivan prinsessa Garnetilta, kauneimmalta prinsessalta, joka koskaan on kasvanut Alexandrian linnassa", hän jatkoi, mutta ihmetteli sitten, "Mutta kun ajattelee, miltä kuningatar Brahne näyttää, on vaikea uskoa, että hänellä on niin kaunis tytär".

                    Samassa lyhyempi vartiomiehistä alkoi yökkäillä ja pidellä nenäänsä. Hän oli viimein saanut säkin auki, ja sieltä nousi hänen mielestään kerrassaan karmea lemu. Uteliaana pidempi vartija kurkisti säkkiin. Se oli täynnä suolakurkkuja. Steinerin onneksi kumpikaan vartijoista ei ollut järin halukas tonkimaan säkkiä sen tarkemmin. Nämä eivät nimittäin halunneet kurkkujen hajun tarttuvan itseensä. Nämä antoivat Steinerille luvan mennä, joten hän nosti säkin selkäänsä ja marssi suurista ovista sisään Eteläisen portin alueelle.

                    Selvittyään vartijoista Steiner katsoi ensin vasemmalle ja sitten oikealle. Oikealla näkyi porttikäytävä, jota pitkin pääsi asemalle, josta lähtisi kaapeliauto vuorien yli kohti Alexandriaan. Sen edustalla seisoskeli kuitenkin kaksi työläistä, mies ja nainen. Steiner mietti, miten oikein pääsisi noiden kahden ohi huomaamatta. Lopulta hän päätti mennä hieman jututtamaan kumpaakin. Ensin hän marssi kolisten miehen luokse. Tämä mutisi jotain itsekseen, mutta huomasi pian viereensä tulleen ritarin kääntyen tämän puoleen:

"Ai, hei! Oletko sinäkin tullut tänne työskentelemään", hän kysyi. Ritari nyökytti päätään. Mies näytti innostuvan ja alkoi selittää, että pääsisi itse pois sieltä kuukauden päästä. Hänellä oli tällä hetkellä vain yksi alainen, mutta pian hän palaisi Lindblumiin ja pääsisi rakennusmestariksi uuteen ilmalaivaprojektiin. Innoissaan hän alkoi selostaa uuden ilmalaivamallin ominaisuuksia Steinerille, mutta tämä ei jaksanut kuunnella. Sen sijaan hän lähti puhumaan miehen alaiselle toivoen, että tästä olisi hänelle jotain hyötyä.

                  Alainen seisoskeli rikkinäisen porttikongin lähellä vasara kädessä. Hän tervehti ritaria iloisesti ja kertoi, että olisi pian valmis.

"Tämä vaurioitui pahasti törmäyksessä. Se johtaa alas usvaiseen laaksoon. Kukaan ei edes käytä tätä, joten minun tarvitsee ainoastaan saada se näyttämään ehjältä", työläinen selitti. Steinerin sappi alkoi kiehua. Hän oli prinsessan kanssa yrittänyt päästä Eteläiselle portille ensin laakson kautta, mutta jostain syystä portista ei ollut päässyt kulkemaan. Tuon kelvottoman laiskamadon takia heidän matkansa oli pidentynyt huomattavasti. Steiner päätti kuitenkin hillitä itsensä, sillä työläisen laiskuudesta olisi myös hyötyä hänelle nyt. Hän kiiruhti kertomaan miehen pomolle, miten huonosti tämän alainen oli työnsä hoitanut. Mies tietenkin raivostui ja painui huutamaan alaiselleen naama punaisena.

                    Nyt ritarin esteenä oli ainoastaan nainen. Hän meni tämän luokse. Nainen oli vajonnut ajatuksiinsa ja näytti varsin järkyttyneeltä.

"En voi uskoa, että hän teki konkurssin. En voinut tietää, koska olin toisella puolella vuoria", tämä puhui itsekseen. Steinerillä ei ollut aavistustakaan kenestä nainen puhui, mutta päätti kuitenkin yrittää neuvoa tätä.

"Mitä hyötyä on valittaa, kun se on jo tapahtunut", hän tokaisi, mutta pysähtyi sitten miettimään, mitä oikeastaan oli mennyt sanomaan.

"Siis tuota... tarkoitan vain, että kun me kerran olemme täällä, on varmasti jotain, mitä voimme tehdä rakkaidemme hyväksi", hän korjaili sanojaan. Naisen kasvoille syttyi iloinen hymy.

"Olet oikeassa. Minun täytyy mennä rohkaisemaan häntä", tämä sanoi ja lähti puhumaan sivummalla seisovalle miehelle.

                    Steiner oli riemuissaan. Reitti oli nyt selvä. Hän lähti kolistelemaan kohti porttikäytävää, mutta hän ei ehtinyt kuin puoleen väliin matkaa, kun ovella olleista vartijoista toinen huusi hänen peräänsä:

"Hei, odotas vähän!" Steiner kääntyi katsomaan vartijaa.

"Säännöt, tiedäthän. Tulisitko tänne?" tämä sanoi jo ystävällisemmällä äänellä. Steiner kolisteli miehen lähelle.

                    Lyhyempi vartijoista nosti kätensä pystyyn ja näytti hieman vihaiselta.

"Pysähdy siihen", hän sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä.

"Älä liiku mihinkään ennen kuin annan luvan", vartija jatkoi, "Käänny ympäri hitaasti, äläkä tee yhtään väärää liikettä". Steiner teki työtä käsketty ihmetellen, mistä nyt oikein oli kyse.

"Tarvitset porttipassin päästäksesi porttialueen läpi. Jätän sen tähän. Ota se siitä, kun olen lähtenyt", vartija jatkoi pidellen nenäänsä. Hän ei todellakaan voinut sietää suolakurkkujen hajua.

                    Vartijat palasivat takaisin suuren oven toiselle puolelle. Steiner kohautti olkapäitään ja nosti porttipassin maasta. Sitten hän pääsi vihdoin vapaasti porttikäytävään. Hän laski säkkinsä maahan ja avasi sen.

"Kiitos. Minä tulen ulos nyt. Pitäisitkö vahtia sillä aikaa?" kuului Daggerin ääni säkistä.

                  Ritari marssi portille ja vahti, ettei kukaan päässyt yllättämään prinsessaa. Sillä aikaa tämä kömpi ulos säkistä ja puisteli kurkkuja vaatteistaan. Vaatteisiin oli kuitenkin jäänyt kurkkujen etova haju, joten hän päätti vaihtaa ne nopeasti ennen kuin Steiner kääntyisi takaisin.

                    Viimein parivaljakko pääsi portin toiselle puolelle. Dagger meni heti lipunmyyntikojun luokse ja osti kummallekin lipun vuorien yli kulkevaan kaapeliautoon. Sitten hän ja Steiner kävelivät lyhyen matkan mäelle, jossa auto jo odottikin. He näyttivät kuljettajalle porttipassin ja matkalippunsa. Tämä vilkaisi niitä vain nopeasti ja kehotti heitä istumaan vapaasti, mihin haluaisivat, sillä muita matkustajia ei ollut ainakaan vielä tullut.

                  Dagger valitsi kaksikolle istumapaikat ikkunan vierestä auton keskiosasta. Juuri kun kuljettaja oli valmiina lähtemään, joku juoksi vielä mäkeä ylös. Juoksija oli sama nainen, jota Steiner oli aiemmin puhutellut. Nainen näytti kuljettajalle lippunsa ja astuessaan sisälle autoon hän huomasi ritarin. Hän kääntyi tämän puoleen ja kiitti tätä kauniista sanoista.

"Ei, ei. Minä kiitän sinua", Steiner vastasi kohteliaasti. Nainen katsoi häntä hieman kummastuneena, mutta ei kuitenkaan kysynyt mitään. Sen sijaan hän meni kuljettajan käskystä istumaan.

                    Steinerkin istahti prinsessaa vastapäätä samalla hetkellä, kun auto lähti liikkeelle. Dagger huokaisi helpotuksesta. He olivat vihdoin turvallisilla vesillä. Enää ei ollut kiinnijäämisen vaaraa. Pian he saapuisivat Alexandriaan ja hän pääsisi puhumaan järkeä äidilleen.

                    Steiner alkoi kehua Daggeria loistavasta suorituksesta, jota he olivat tarvinneet matkallaan. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että ilman prinsessan valkoista magiaa he eivät olisi selvinneet taisteluista tai ilman tämän urheutta päässeet Chocobojen metsän mooglejen ohitse. Oli myös ollut prinsessan idea käyttää suolakurkkuja.

"Olen todella vaikuttunut teidän älykkyydestänne ja rohkeudestanne, prinsessa", hän sanoi ylpeyttä äänessään.

"Steiner, et voi kutsua minua noin", tyttö vastasi.

"Olen todella pahoillani, en vain ole tottunut..." Steiner selitteli katuvalla äänellä.

"Ei se mitään. Minullakin oli aluksi vaikeuksia, kun Zidane yritti opettaa minua puhumaan tavallisesti", Dagger huomautti lohduttavasti.

                    Steinerin kasvot alkoivat punottaa, kun hän ajattelikin Zidanea. Häntä raivostutti tapa, jolla nulikka oli kohdellut prinsessaa. Hän huomautti tästä myös prinsessalle.

"Tapa, jolla hän puhui teille, oli kerrassaan anteeksiantamaton", hän huudahti suoranaista vihaa äänessään. Dagger ei jaksanut sanoa henkivartijalleen mitään, sillä hän tiesi, ettei millään, mitä hän sanoisi Zidanesta, olisi mitään merkitystä tälle. Tämä oli muodostanut oman mielipiteensä nuorukaisesta, eikä sitä saisi kovin helpolla muutettua. Niinpä hän vain sulki silmänsä ja palautti pojan kasvot mieleensä. Ajatuskin tästä lämmitti hänen oloaan, vaikka toisaalta hän tunsi myös ärtymystä.

 

LUKU IX

MYÖHÄSSÄ

 

Zidane, Vivi, Quina ja Freya istuivat uupuneina lattialla. Taistelu oli ollut rankempi kuin olisi osannut odottaa. Rottanainen kokosi kuitenkin pian voimansa ja nousi. Hän käveli hitaasti burmecialaisen sotilaan luokse.

"Pystytkö seisomaan?" hän kysyi tältä. Sotilas näytti siltä, ettei jaksaisi edes puhua. Tämä sai kuitenkin jotenkin soperrettua:

"Älä... välitä minusta... Ole kiltti... suojele Bur... me...", sitten hän äänensä katosi rajuun köhintään, jonka seurauksena hän lyyhistyi maahan, eikä noussut enää.

                  Freya kokeili sotilaan pulssia tämän kaulalta. Hän ei tuntenut mitään. Varmuuden vuoksi hän kokeili tunnustella sitä vielä ranteesta, mutta sotilaan sydän ei lyönyt enää. Tämä oli kuollut.

"Minä suojelen Burmeciaa. Saat siitä minun sanani", Freya sanoi juhlallisella äänellä ja sulki sotilaan silmät kädellään.

                    Muutkin olivat jo nousseet. Freya suunnisti veden päällä olevaa käytävää pitkin eteenpäin ja viittasi kädellään heitä seuraamaan itseään. Joukkio työnsi suuret ovet auki ja astui ulos luolasta Aerbin vuorten toisella puolella. He olivat saapuneet Burmecian kuningaskuntaan.

                    Sää oli juuri sellainen kuin saattoi odottaa Burmeciaan saavuttaessa. Koska koko kuningaskunta sijaitsi laakson pohjalla, kulkijoita ympäröi ikuinen sumu. Se ei kuitenkaan juurikaan haitannut matkantekoa. Sen sijaan sade, joka kasteli varmasti jokaisen läpimäräksi, oli jo hieman haitallisempaa. Kukaan ei tiennyt, miten se oli mahdollista, mutta Burmeciassa satoi aina. Yhtään aurinkoista päivää valtakunta ei ollut nähnyt miesmuistiin.

                    Huonokaan sää ei kuitenkaan pysäyttänyt matkalaisia. He lähtivät suunnistamaan kohti edessään usvan läpi erottuvaa kaupunkia. Maa oli pehmeää ikuisen sateen jäljiltä. Zidane tunsi monta kertaa, kuinka hänen saappaansa upposivat liejuun ja täyttyivät vedellä. Eteneminen oli hidasta, ja ehtikin kääntyä jo illaksi, kun sankarit vihdoin saapuivat Burmecian kaupungin muureille.

"Tämä on siis Freyan koti", Zidane sanoi enemmän itselleen kuin muille.

"Mitä sinä viivyttelet? Tule tänne", hän huudahti kääntyen viimeisenä matelevan Freyan puoleen.

"Siitä on viisi vuotta", Freya sanoi matalalla, tuskin kuuluvalla äänellä.

"Olen ollut poissa niin pitkään. Ei ole kulunut yhtään yötä, etten olisi haaveillut kodista. En voi uskoa, että todella olen täällä!" hän jatkoi.

"En ole enää se sama itsekeskeinen lapsi, joka olin viisi vuotta sitten. Nyt on aika minun palvella jälleen kuningaskuntaani burmecialaisena lohikäärmeritarina", hän päätti monologinsa juhlallisesti.

"Teen kaikkeni auttaakseni sinua", Zidane tuki ystäväänsä.

"Minä myös", sanoi Vivi, eikä hänen äänessään ollut tällä kertaa merkkiäkään pelosta.

"Minä autan myös", Quina lisäsi vielä heiluttaen haarukkaansa uhkaavasti.

"Mennään", huudahti Zidane vielä ja juoksi puoliavoimesta portista sisään kaupunkiin. Vivi ja Quina seurasivat häntä, mutta Freya jäi vielä hetkeksi portille seisomaan. Hän pohti, mitä todella voisi tehdä kuningaskuntansa hyväksi.

"Nyt ei ole oikea aika", hän ajatteli. Sitten hänkin seurasi ystäviään kotikaupunkinsa muurien sisään.

                    Sankarit kävelivät hitaasti Burmecian katuja pitkin. Kaikkialla oli pieniä sadevesilammikoita, mutta katsellessaan ympärilleen he eivät edes kiinnittäneet niihin huomiota. Kaupunki oli raunioina. Sieltä täältä nousi savua, kun ikuinen sade oli sammuttanut alkaneet tulipalot. Talojen ikkunat olivat rikki ja ovet murrettuja. Missään ei näkynyt merkkiäkään mistään elävästä.

                    Lopulta kumppanukset saapuivat kaupungin keskustaan. He näkivät edessään talon, jossa oli yläkerrassa kaksi ikkunaa ja kummankin edessä oli parveke. Yhtäkkiä toiselle parvekkeista ilmestyi sinivalkopukuinen hovinarri, Zorn. Pian tämän jälkeen tämän kumppani, Thorn, hyppelehti viereiselle parvekkeelle.

"Taas he!" huudahti Zorn ja hyppi vihaisena.

"Erittäin peräänantamattomia he ovat", totesi Thorn.

"Mustat maagit", hovinarrit huusivat yhtä aikaa ja hyppivät sitten takaisin sisään taloon. Heidän tilalleen parvekkeille astui kaksi mustaa maagia, jotka hyppäsivät alas kadulle hyökäten kumppanusten kimppuun.

                  Ennen kuin maagit ehtivät edes tehdä mitään Zidane oli huitaissut toiselta kaulan poikki miekallaan ja Freya iskenyt keihäänsä toisen mahaan. Maagien hyökkäys pysähtyi siihen paikkaan. Zorn ja Thorn ryntäsivät raivoissaan takaisin parvekkeilleen.

"Kenraali rankaisee teitä tästä hyvästä!" Zorn huusi kohonneella äänellä.

"Kyllä. Erittäin pelottavaa se on, kun kenraali suuttuu tosissaan" Thorn jatkoi. Sitten kummatkin palasivat jälleen sisälle. 

                    Zidane ja kumppanit juoksivat sisälle taloon ja suoraan portaita pitkin yläkertaan. Siellä ei kuitenkaan näkynyt Thornia. Sen sijaan he näkivät lattialla istuvan pahoinvoivan sotilaan.

"Ouh, ottakaa kello... sängyltä ja... menkää palatsiin... Olkaa kilttejä... ja suojelkaa kuningasta", sotilas sai suorastaan kammeta jokaisen sanan ulos suustaan.

                    Zidane nappasi enempää miettimättä kellon sängyltä. Sotilas oli siinä kunnossa, ettei mitään ollut tehtävissä, joten ystävykset jättivät hänet pakon edessä huoneeseen viettämään viimeiset hetkensä yksin. He suuntasivat ulos talosta ja lähtivät Freyan johdattamina kohti palatsin ovea. Oven edessä Zidane soitti kelloa. Ovi avautui hitaasti ja kello hänen kädessään mureni palasiksi. Heidän edessään oli loputtomalta näyttävä portaikko.

                    Toverusten astuttua portaikkoon ovi heidän takanaan sulkeutui. Zidane aikoi lähteä harppomaan askelmia ylöspäin, mutta Freya pysäytti hänet tarttumalla häntä käsipuolesta.

"Burmecian kuninkaallinen palatsi on näiden portaiden päässä. Se on varmasti raunioina niin kuin kaikki muukin täällä. En kestä nähdä sitä sellaisena", nainen sanoi pohjattoman surullisella äänellä.

"Ymmärrän kyllä, mutta me emme voi perääntyä nyt. Meidän täytyy saada selville, kuka oikein on tämän kaiken takana", Zidane sanoi äänellä, josta tiesi hänen olevan vakavissaan, mikä oli harvinaista tämän nuoren miehen tapauksessa.

"Minä haluan tietää, keitä nuo tyypit ovat... ja miksi minä näytän heiltä", Vivi pisti kortensa kekoon ääni väristen.

"Huomaatko, Viviä pelottaa myös. Mutta meidän on katsottava totuutta silmiin", Zidane jatkoi ystävänsä rohkaisua.

"Freya, ei hätää. Kaikki on hyvin..." Vivi sanoi.

"Vivi... Tiedätkö sinä todella, mitä olet tekemässä? Vastaus, jota etsit voi muuttaa elämäsi huonommaksi ikuisiksi ajoiksi", Freya totesi kääntyen maagiin päin.

"Niin... mutta... mutta minun on pakko... minun on pakko saada selville, kuka oikein olen... Minua pelottaa... Mitä, jos en ole edes ihminen?", Vivi vastasi ääni täynnä pelkoa.

"Mitä sinä puhut? Minä en ihminen, mutta sinä ehdottomasti ihminen", Quina sanoi uhmakkaasti haluten lohduttaa pientä maagia.

"Joku tulee", Zidane keskeytti.

                    Kaksi aikuista ja kaksi lasta juoksivat portaita alas suoraan Vivin, Quinan, Zidanen ja Freyan kohdalle. He pysähtyivät huomatessaan Vivin.

"Keitä te olette? Oletteko samaa joukkoa kuin mustat maagit?" huudahti sotilas, jonka Freya tunnisti vanhaksi tuttavakseen Daniksi.

"Ei, emme", Zidane vastasi.

"Valehtelet! Takanasi seisoo musta maagi", Dan huusi nuorukaiselle vihaisena ja valmiina hyökkäämään tämän kimppuun.

"Ei, minä en ole tehnyt mitään. En voisi ikinä satuttaa ketään", Vivi suorastaan huusi päin sotilaan naamaa. Sotilaat eivät kuitenkaan uskoneet häntä.

                    Freya astui esiin ystäviensä takaa ja katsoi sotilaita silmät leiskuen.

"Hän puhuu totta", hän sanoi kuuluvalla äänellä. Sotilaat kääntyivät yllättyneinä tutun äänen suuntaan.

"Freya!" he huudahtivat ilahtuneena. He eivät olleet nähneet tätä viimeiseen viiteen vuoteen. He eivät uskoneet silmiään. Jos tilanne olisi ollut toinen, he olisivat varmasti järjestäneet juhlat yhden Burmecian parhaan lohikäärmeritarin paluun kunniaksi. Dan oli kuitenkin sitä mieltä, ettei hetki ollut paras puhumiseen ja vanhojen muisteluun. Hän vaimonsa ja lapsensa juoksivat pois portaikosta.

"Mitä sinä odotat?" Dan kysyi, kun Freya ei tehnyt elettäkään lähteäkseen.

"Missä kuningas on?" Freya kysyi, eikä vastannut sotilaalle lainkaan.

"En tiedä. En nähnyt häntä palatsissa", Dan sanoi, "Minä menen nyt. Minulla on perheeni suojeltavana. Freya, unohda kuningas ja häivy täältä! Meillä ei ole mitään mahdollisuuksia noita mustia maageja vastaan". Sen sanottuaan Dan juoksi perheensä perään.

"Minä suojelen kotiani ja kuningastani mihin hintaan tahansa", Freya sanoi, eikä hänen äänessään ollut enää samaa pelkoa ja surumielisyyttä kuin aiemmin. Hän oli valmis vaikka kuolemaan, jos kuningaskunnan suojeleminen sitä vaatisi.

                    Vihdoin sankarit pääsivät jatkamaan matkaa. He kapusivat portaikon yläpäähän asti hiljaisuuden vallitessa ja saapuivat palatsin pihaan. He marssivat ensimmäisestä vastaan tulleesta ovesta sisään. Huone oli raunioina. Suuri patsas keskellä huonetta oli halkeillut monesta kohtaa. Huoneesta kuului kahden henkilön riitelyä.

"Rakas! Meidän täytyy mennä nyt!" kaikui naisen ääni avarassa huoneessa.

"En voi liikkua enää. Mene ilman minua", miehen ääni vastasi.

"Ei, en voi tehdä sitä! Etkö muista lupausta, jonka annoimme toisillemme mestari Gizamaluken edessä?" nainen huusi epätoivo äänessään.

"Kuinka voisin unohtaa? Mutta nyt ainoa toiveeni on, että sinä ja lapsemme selviydytte! Synnytä terve lapsi ja kasvata hänet vahvaksi", mies vastasi naiselle yhtä epätoivoisella äänellä.

                  Zidane, Vivi, Quina ja Freya ryntäsivät sisään huoneeseen. He ehdottivat, että pariskunta pakenisi mitä pikemmin Lindblumiin. Nainen kuitenkin kieltäytyi lähtemästä mihinkään ilman miestään. Hänen aviomiehensä ei pystynyt liikkumaan mihinkään, koska mustat maagit olivat haavoittaneet häntä.

                    Samassa halkeillut patsas alkoi täristä. Se näytti sortuvan hetkenä minä hyvänsä. Seuraavassa hetkessä Zidane näki palan irtoavan siitä. Hän ei enää ajatellut vaan ryntäsi haavoittuneen miehen luokse ja kiskoi tämän turvaan oman henkensä uhalla. Pian he makasivat kumpikin maassa säikähtäneinä, mutta elävinä.

                  Huoneeseen ryntäsi Burmecian sotilas. Miesrotta pyysi sotilasta auttamaan hänet pystyyn. Zidane ehdotti nopeasti, että kaikki kolme pakenisivat Lindblumiin nyt kun miehellä oli joku, joka voisi auttaa tätä matkalla. Sotilas tuki miestä, ja kolmikko lähti matkaan poispäin raunioituneesta kaupungista.

                    Myös kumppanukset jättivät huoneen taakseen, sillä sortunut patsas oli tukkinut toisen oviaukon. He kiipesivät ulkona olevat portaat yläkertaan ja menivät sisälle edellisen huoneen yläosaan. Sieltä he pääsivät oven kautta viimein palatsin edustalle. Nyt heidän ainoa ongelmansa oli, että patsas oli sortuessaan tukkinut oviaukon, eikä siellä, missä he nyt seisoivat, ollut minkäänlaista sisään kulkuaukkoa. Freyalle se ei kuitenkaan ollut mikään ongelma. Hänellä oli vahvat jalat, joten hän yksinkertaisesti hyppi pitkin valtavaa Burmecian kuningasta esittävää patsasta ylös lähimmälle ikkunalle. Zidane seurasi naisen perässä kiipeämällä. Quina ja Vivi olivat liian kömpelöitä, eivätkä he onnistuneet sen enempää hyppimään kuin kiipeämäänkään ylös. Zidane huikkasi heille, että heidän oli parasta etsiä jokin toinen tie sisälle ja tulla perästä. Sitten hän itse hyppäsi ikkunasta sisään ja seurasi Freyaa suureen saliin, jota ympäröivät ikivanhat haarniskat. Niiden suojista he näkivät keskellä salia seisovan kuningatar Brahnen.

                    Kuningatar ei ollut yksin. Hänen seurassaan oli uskomattoman kaunis kenraali Beatrix, joka ei tuntenut käsitettä "pelko", eikä kavahtanut mitään taistelua. Noiden kahden naisen näkeminen palautti Freyan mieleen muiston viiden vuoden takaa. Hän kävi mielessään uudestaan läpi erään keskustelunsa rakkaansa, sir Fratleyn, kanssa.

 

"Beatrix?" Freya sanoi kysyvällä äänellä.

"Niin, Beatrix. Olen kuullut monista maailman vahvoista sotureista - jotkut ovat jopa vahvempia kuin minä..." vastasi sir Fratley, "Alexandrian Beatrix, esimerkiksi. Sanotaan, että hänen työskentelynsä miekan kanssa on maailman parhainta tasoa".

"Sir Fratley, aiotko yhä lähteä sille matkallesi?" Freya keskeytti miehen pohdinnan.

"Kyllä, yritä ymmärtää Freya. Juuri nyt Burmecia elää rauhan aikaa, kun muut valtiot keräävät voimiaan. En tiedä, onko keihäästäni tarpeeksi puolustamaan Burmeciaa. Juuri siksi minun täytyy lähteä maailmalle", Fratley sanoi äänessään surua. Ei hänkään olisi halunnut jättää rakasta Freyaansa, mutta hänestä tuntui, että hänen oli pakko lähteä. Sisimmässään hän tiesi, että jos nyt jäisi, hän tulisi katumaan sitä lopun elämäänsä.

"Sir Fratley, en tiedä kykenenkö elämään omillani - ilman sinua", Freyan ääni sortui. Yksinäinen kyynel valui pitkin hänen karvaista poskeaan.

"Kaikki menee hyvin. Ei sinulla ole hätää", Fratley sanoi lohduttavasti, ”Luota omaan vahvuuteesi ja usko kohtaloosi. Kun olen suorittanut matkani maailmalla, minä lupaan palata takaisin Burmeciaan”.

"Lupaa se minulle vielä kerran", Freya kuiskasi vapisevalla äänellä.

"Minä lupaan", Fratley sanoi kykenemättä enää katsomaan naista. Hän vain käänsi selkänsä ja käveli pois taakseen vilkaisematta. Freya vaipui polvilleen ja itki lohduttomasti.

                

Freya tunsi jälleen tutun lohduttomuuden menneisyydestä. Sir Fratley ei ollut koskaan tullut takaisin. Tämä ei ollut jättänyt hänelle muuta kuin muistot ja kuolemastaan kertovat huhut, joita hän ei voinut uskoa todeksi. Hän oli päättänyt matkustaa loputtomasti ympäri maailmaa kunnes löytäisi jälleen rakkaansa, vaikka sitten joutuisi todistamaan tämän kuoleman omin silmin.

                    Zidane katseli huolestuneena ystäväänsä, jonka silmät olivat vettyneet. Tämä ei näyttänyt huomaavan mitään, mitä ympärillään tapahtui.

"Hei, oletko kunnossa?" hän kysyi.

"Kyllä... Muistelin vain menneitä", Freya vastasi katkonaisella äänellä.

"Et vieläkään ole siis päässyt yli hänestä", Zidane totesi äänellä, joka välitti ympärilleen aitoa osanottoa. Hän ei itse ollut koskaan rakastanut ketään niin paljon kuin Freya Fratleyta, eikä siksi voinut täysin ymmärtää ystäväänsä, mutta hän kuitenkin tajusi, että tämän oli todella vaikeaa elää ilman rakastaan. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että hän ei ehkä itsekään näkisi Daggeria enää ikinä. Jäinen puukko lävisti hänen sydämensä. Nopeasti hän puisteli päätään kuin karkottaakseen moisen ajatuksen.

                  Samalla hetkellä suureen saliin asteli mies, jolla oli valkeat pitkät hiukset ja hyvin hoikka, suorastaan naismainen vartalo. Freya ja Zidane tuijottivat miestä ihmeissään, heillä ei ollut aavistustakaan, kuka tämä voisi olla. He hiipivät, niin lähelle kuin suinkin uskalsivat, kuuntelemaan, mistä paikalla oleva kolmikko oikein puhui.

   Valkohiuksinen mies puhui kuningatar Brahnelle jättäen kenraalin täysin huomiotta.

"Tämä sade miellyttää minua suuresti. Tuntuu siltä kuin sadepisarat siunaisivat voittoamme.”

"Tämä on suuri voitto meille, Kuja, sinun mustat maagisi tekivät tästä niin helppoa ja yksinkertaista. Ainoa huolenaiheeni on nyt Burmecian kuninkaan löytäminen. Meidän täytyy hankkiutua hänestä eroon kerralla ja pitää huoli siitä, etteivät rotat enää koskaan nouse. Beatrix, mikä tässä oikein kestää?" kuningatar Brahne tiukkasi.

"En tiedä, Teidän Majesteettinne. Käskin Zornia ja Thornia tutkimaan jokaisen millimetrinkin, mutta heistä ei ole kuulunut mitään sen jälkeen. Etsin heidät käsiini ja alan johtaa tutkimista välittömästi", kenraali totesi rauhallisella äänellä yrittäen vakuuttaa, että kaikki oli hänellä hallinnassaan.

"Tuhlaatte vain aikaanne", Kujaksi kutsuttu mies sanoi kuivalla äänensävyllä. Beatrix kääntyi miehen puoleen silmät leimuten. Hän ei muutenkaan voinut sietää miestä, mutta se, että tämä puuttui hänen työhönsäkin, oli jo kerrassaan anteeksiantamatonta.

"Mitä te oikein sanotte?" hän kivahti, vaikka moinen käytös ei ollut lainkaan hänen tapaistaan. Hän oli tunnettu lujista hermoistaan, mutta Kuja sai hänet hermostumaan pelkällä läsnäolollaan.

                    Kuja katsoi kenraalia kuin vähäjärkistä. Hän selitti rauhallisella äänellä, että yleensä rotat etsivät uuden piilopaikan edellisen tuhouduttua. Hän epäili burmecialaisten paenneen salaiseen hiekkamyrskyn sisään piilotettuun puuhunsa, jota kutsuttiin Cleyraksi. Monet luulivat sen olevan vain tarua, mutta oikeasti se oli olemassa. Ikuinen hiekkamyrsky vain suojeli sitä uteliaiden silmiltä. Niinpä paikka oli vuosisatojen kuluessa muuttunut ihmisten suussa ainoastaan myytiksi. Vain burmecialaiset tiesivät sen todella olevan olemassa.

                    Beatrix katsoi nyt Kujaa hieman arvostavammin. Tämä ei ollutkaan niin tyhmä kuin hienostelevasta ulkomuodosta olisi voinut päätellä. Kuitenkaan tiedosta ei ollut heille juurikaan hyötyä, sillä Cleyraan oli mahdotonta päästä, ellei tiennyt tietä hiekkamyrskyn läpi. Jos sinne yritti väärästä kohdasta, tuuli riepotteli yläilmoissa loputtoman pitkän ajan sitä onnetonta, joka sinne oli eksynyt, ja paiskaisi lopulta tämän maahan ja samalla varmaan kuolemaan.

                  Kuningatar Brahne punehtui raivosta ymmärtäessään, että rotat todellakin olivat livahtaneet hänen käsistään, mutta hetken päästä hänen kasvoillensa kohosi jälleen irstaan kuvottava hymy, jota ei voinut sanoa kauniiksi parhaallakaan tahdolla.

"Sinun voimiesi avulla, Kuja, voimme varmastikin tehdä jotain", hän sanoi ilkeällä painotuksella.

                    Kuja nyökkäsi. Hänellä ei ollut aikomustakaan luovuttaa. Hän oli varma, ettei koko hiekkamyrskyn pysäyttäminenkään olisi hänelle mahdotonta. Kun hän olisi saanut sen tehtyä, hän voisi lähettää maaginsa viimeistelemään vielä elossa olevat rotat. Tämän kuullessaan Brahne hieroskeli käsiin tyytyväisenä vastakkain ja päästi ilmoille kuvottavan naurun.

                    Lähistöllä Zidane ja Freya vilkaisivat toisiinsa. Tilanne ei näyttänyt ollenkaan hyvältä. Tosin Freya vakuutti, että hänen kansansa oli ainakin toistaiseksi turvassa Cleyrassa.

"Olen joskus kuullut puhuttavan siitä paikasta. Olen aina ihmetellyt, miksi sitä kutsutaan illuusioiden kaupungiksi", Zidane kuiskasi ystävälleen. Tämä kohautti olkapäitään.

"Minäkään en tiedä. Cleyran asukkaat olivat alunperin burmecialaisia. Satoja vuosia sitten täällä oli eräs suuri konflikti. Sen seurauksena moni muutti Cleyraan asumaan ja siellä he elävät edelleen. He suojasivat kaupungin hiekkamyrskyllä, jotta kukaan ei pääsisi rikkomaan heidän rauhaansa", Freya selitti nuorukaiselle.

                    Toverukset käänsivät katseensa takaisin keskellä salia seisovaan kolmikkoon nähdäkseen parahiksi, kun Burmecian sotilas juoksi näiden luokse.

"Katso, joku on tulossa! Mitä hemmettiä hän oikein luulee tekevänsä?" Zidane sihahti.

"Hän tulee tapetuksi", Freya vastasi hätääntyneellä kuiskauksella.

                  Jäämättä enää miettimään kaksikko veti aseensa esiin ja hyppäsi patsaiden takaa keskelle salia. Neljä muuta tuijottivat heitä hetken hämmästyneinä.

"Burmecia ei koskaan antaudu! Valmistautukaa kuolemaan!" sotilas huusi kohottaessaan keihäänsä.

"Sinä toivot pääseväsi taistelemaan minun kanssani, Alexandrian Beatrixin kanssa?" Beatrix sanoi halveksuvalla äänellä.

"Be- Beatrix?" sotilas näytti hämääntyvän täysin. Kenraali kohotti miekkansa.

"Arvostan rohkeuttasi, mutta siitä ei ole sinulle juurikaan hyötyä", hän totesi lakonisesti.

                    Silloin Freya ja Zidane kuitenkin asettuivat sotilaan ja kenraalin väliin. Freya huomautti, aivan yhtä kuivalla äänellä kuin Kuja oli puhunut aiemmin, että Beatrixin täytyi selviytyä heistä kahdesta ensin. Sitten hän käski sotilasta lähtemään pois ja suojelemaan kuningasta. Sotilas kiitti Freyaa ja juoksi pois niin nopeasti kuin vain pystyi.

                    Beatrixin kasvoista kuvastui raivo. Häntä ei oltu koskaan nöyryytetty samalla tavoin. Hän oli surmannut satoja ritareita yhdellä kädenliikkeellä ja niin hän aikoi myös hoidella nyt nuo kaksi naurettavaa ötökkää pois jaloista pyörimästä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä vielä mitään, kun Vivi ja Quina ryntäsivät saliin ystäviensä rinnalle aseet taisteluvalmiina. Enää hän ei odotellut hetkeäkään. Hän kohotti miekkansa pystyyn ja keskitti voimansa Zidaneen iskien tätä voimakkaasti suoraan mahaan loitsulla, jota kukaan sankareista ei tuntenut, eivät edes Vivi ja Quina, vaikka olivat maageja kumpikin.

                  Zidane lennähti ilmaan ja putosi sitten selälleen lattialle. Iskun voimasta ilma tuntui pakenevan hänen keuhkoistaan. Quina ryntäsi hänen avukseen, ojensi hänelle potionin ja kiskoi hänet ylös. Sillä aikaa Vivi oli loihtinut jääpatsaan kohti kenraalia, mutta tämä oli liian nopea ja oli onnistunut väistämään sen. Sen sijaan Freyan yllättävää hyppyä yläilmoista keihäs tanassa tämä ei ollut osannut odottaa ja niinpä rottanainen onnistuikin haavoittamaan tämän toista kättä. Valitettavasti Freya ei kuitenkaan osunut miekkakäteen.

                    Beatrix toipui järkytyksestään yllättävän nopeasti. Hän kohotti jälleen kerran miekkansa ja iski loitsulla tällä kertaa kostoksi Freyaa. Nainen lensi voimalla taaksepäin, mutta onnistui kuitenkin keihäänsä avulla pääsemään jotenkuten takaisin jaloilleen.

                    Quina oli tällä välin loihtinut esiin jättikokoisen kurpitsan ja heitti sen kenraalia kohti, mutta jälleen tämä onnistui väistämään uhkaavan vaaran. Naisen kasvoista näki selvästi, että hän alkoi saada tarpeekseen leikistä. Hän kohotti miekkansa vielä kerran ja mumisi loitsunsa. Tällä kertaa loitsu osui kaikkiin neljään sankariin. Se heitti heidät ilmaan ja pamautti takaisin lattiaan sellaisella voimalla, joka sai heidät toivomaan, että olisivat kuolleita, jotta heidän ei olisi tarvinnut kestää iskun aiheuttamia tuskia. Taistelu oli ohi. He eivät olleet päihittäneet Alexandrian Beatrixia, mutta saattoivat lohduttaa itseään sillä, että he olivat onnistuneet viivyttämään Brahnen suunnitelmia edes hieman.

"Kuinka säälittävän heikkoja... Onkohan maailmassa ketään, joka olisi minun veroiseni taistelija?" Beatrix totesi naureskellen ja potkaisi ohi kävellessään maassa makaavaa Freyaa kylkeen.

                  Brahne näytti tyytyväiseltä nähdessään sankarien makaavaan puolikuolleina. Hän oli varma, että nämä menehtyisivät pian omiin tuskiinsa.

"Tule Beatrix. Meidän täytyy valmistautua hyökkäämään Cleyraan", hän sanoi.

"Kyllä, Teidän Majesteettinne", kenraali vastasi ja seurasi sitten kuningatartaan ulos salista.

   Kuja, joka oli seurannut taistelua varjoista, palasi nyt keskelle salia katselemaan kärsiviä sankareita.

"Nyt, mitä löydänkään täältä...? Yhden likaisen rotan lisää..." hän luetteli, "Hmmm, tästä pojasta voi vielä koitua ongelmia", hän totesi vilkaistessaan Zidanea. Hän ei kuitenkaan jäänyt seuraamaan kuolisivatko hänen uudet vihollisensa. Se ei ollut hänestä tärkeää. Jos nämä eivät menehtyisi, hän voisi hoidella heidät myöhemmin. Hän käänsi selkänsä säälittävälle näylle ja asteli hieman kauempana odottavan valkoisen lohikäärmeen luokse. Hän kiipesi sen selkään siipeä pitkin ja kaartoi sitten yhdessä sen kanssa taivaalle kadoten usvan sekaan.