Menetykseni

·  Kirjoittanut: Afeni

·  Ikäraja: PG

·  Laji: Romance

·  Vastuunvapaus: Hahmojen ja paikkojen oikeudet kuuluvat Square Soft inc. yhtiölle. Niitä on käytetty luvatta ja epäkaupallisista syistä.

Kenraali Beatrix tuijotti ikkunasta ulos. Alexandrian linnan vieressä joki virtasi tasaisen rauhallisena ja auringon säteet leikittelivät veden pinnalla. Linnan pihalla kaksi sotilasta teki tavanomaista tarkistuskierrostaan. Päivä oli hyvin tavallinen ja rauhallinen.

Beatrix siveli miekkansa kahvaa tuijottaen ylös taivaansineen. Pieni hymy nousi hänen kasvoilleen. Häntä pidettiin maan kauneimpana naisena, jopa nuorta prinsessaa kauniimpana. Lisäksi hänen miekkailutaitonsa olivat vailla vertaa. Sitten nuoruusvuosiensa hän ei ollut kokenut yhtään ainoaa tappiota taistellessaan. 16-vuotiaana hän oli menettänyt toisen ruskeista silmistään lähtiessään taistoon varomattomasti. Tuo kokemus oli opettanut hänelle varovaisuutta. Hän oli kehittänyt taistelutaitojaan heti, kun oli jälleen ollut kunnossa. Se oli ollut viimeinen hänen häviämänsä taistelu ja nyt siitä oli muistona vain metallinen silmälappu, joka peitti hänen kasvonsa oikean silmän kohdalta.

Viitisen vuotta sitten Beatrix oli liittynyt kuningatar Brahnen sotilasjoukkoihin. Hän oli edennyt hyvin nopeasti. Jo kahdessa vuodessa hän oli noussut kenraaliksi, ja oli samalla myös yksi kuningattaren ja kuninkaan luotetuimmista neuvonantajista. Lisäksi hän oli saanut tehtäväkseen toimia toisinaan Pluton ritareiden kapteenin, Adelbert Steinerin, kanssa nuoren prinsessan henkivartijana.

Beatrix huokaisi syvään. Vaikka päivä oli kaunis, linnassa vallitsi syvä suru. Kuningas oli menehtynyt pari kuukautta sitten aivan odottamatta. Tämä ei ollut edes ollut kovin vanha, eikä huonokuntoinen. Kuitenkaan ei ollut mitään syytä epäillä, että tämä olisi murhattu. Mitkään merkit eivät viitanneet siihen. Beatrix oli pitänyt kuninkaasta hyvin paljon, ja hän oli hyvin surullinen tämän pois menosta, mutta hänen mieltään varjostivat myös muut huolet. Prinsessa Garnet hoki lakkaamatta, että hänen äitinsä käyttäytyi omituisesti ja että linnassa hiipparoi outo hopeahiuksinen mies. Beatrix oli joutunut kuningattaren käskystä vahtimaan tämän tytärtä entistä tarkemmin, ja siitä 16-vuotias prinsessa ei ollut pitänyt lainkaan.

Prinsessa oli luultavasti hyvin järkyttynyt isänsä menehtymisestä, ja tämän seurassa oli hyvin raskasta olla, mutta Beatrix hoiti tehtävänsä kuitenkin niin hyvin kuin taisi. Tällä hetkellä prinsessa nukkui katosvuoteessaan syvää unta täysin rauhallisena, vaikka olikin keskipäivä, ja hiljainen hetki antoi Beatrixille aikaa ajatella.

Kenraalin ajatukset palasivat edelliseen päivään, joka oli ollut hyvin raskas. Prinsessa oli ollut kiukkuinen kuin kolmevuotias uhmaikäinen kakara ja uhmannut häntä kaikin mahdollisin tavoin. Illalla hän oli täysin voipunut ja mennyt yksin istumaan joen rantaan saadakseen olla hetken rauhassa. Pian hän oli kuitenkin kuullut metallinnarinaa selkänsä takaa. Hän oli kääntynyt ja nähnyt kapteeni Steinerin olevan tulossa myös rantaan.

Beatrix nousi nopeasti seisomaan ja hymyili kapteenille ystävällisesti. Tämä hymyili takaisin.
”Iltaa, kenraali Beatrix!” tämä sanoi viralliseen sävyyn, ”Mitä teette täällä näin myöhään”. Beatrix katseli miestä hetken aikaa pää kallellaan miettien, mitä oikein sanoisi tälle. Huokaisten hän päätti kertoa, millainen hänen päivänsä oli ollut ja lisäsi vielä, että tarvitsi raitista ilmaa.
”Haluaisitteko lähteä minun kanssani tekemään illan tarkistuskierrosta?” Steiner kysyi.

Kenraalin sydän hypähti nopeasti kurkkuun. Hän tunsi punastuvansa, vaikka hän ei punastellut koskaan. Hän oli kuullut miehiltä paljon röyhkeämpääkin puhetta, eikä ollut koskaan punastunut. Omituinen tunne kiemurteli hänen vatsansa pohjalla, kun hän vastasi myöntävästi ja lähti kulkemaan linnan pihan polkuja kapteeni Steinerin kanssa.

Beatrix tunsi saman hehkuvan punan nousevan poskilleen muistellessaan edellistä iltaa. Mitään ei ollut tapahtunut. Hän oli tehnyt kierroksen kapteenin kanssa jutellen niitä näitä linnan tapahtumista. Sitten he olivat istuneet hetken Pluton ritareiden vartiotornissa juoden hieman punaviiniä. Hänellä oli ollut hauskin ilta pitkään aikaan. Hän todella nautti kapteenin seurasta. Tämä olikin ollut täysin erilainen kuin yleensä. Päivisin hän kuuli monesti, kuinka tämä huusi raivosta punaisena alaisilleen ja hyppi ylös alas kolisevassa haarniskassaan. Monet pitivät kapteenia melko naurettavana ja tyhmänpuoleisena, mutta eilinen ilta oli todistanut, että tällä oli mitä mahtavin huumorintaju.

Prinsessa äännähti unissaan, ja kenraali kääntyi katsomaan häntä. Kesti hetken ennen kuin tämän silmät tottuivat huoneen hämäryyteen ikkunasta loistavan kirkkaan päivänvalon sijaan. Prinsessa nukkui yhtä. Hän oli vain kääntänyt kylkeään.

Beatrix tuijotti nukkuvaa prinsessaa. Huominen tulisi olemaan tälle varmasti hyvin raskas päivä. Teatteriryhmä Tantalus oli tulossa Lindblumista jälleen kerran esittämään kuuluisaa Lord Avonin näytelmää I want to be your canary. Ryhmä kävi esittämässä näytelmän joka vuosi samaan aikaan. Yleensä prinsessalla oli ollut tapana istua isänsä vieressä kuninkaallisessa aitiossa, mutta tänä vuonna hän joutuisi istumaan kahden äitinsä kanssa. Kenraali oli varma, että se olisi prinsessalle hyvin vaikeaa. Ei vain siksi, että tämän isä oli poissa vaan myös siksi, että tämä oli ollut jo pidemmän aikaa riidoissa äitinsä kanssa.

***

Kuningatar Brahne näytti suorastaan massiiviselta purppuranpunaisessa puvussaan. Hän nousi valtaistuimeltaan ja katseli edessään seisovia uskollisimpia palvelijoitaan, kenraali Beatrixia ja kapteeni Steineria. Kummatkin tekivät nopeasti kunniaa hänelle ja jäivät sitten odottamaan hänen käskyjään.
”Huomenna tulee olemaan suuri päivä”, kuningatar aloitti, ”Suurin osa tämän maan väestä tulee katsomaan näytelmää, enkä halua, että mikään menee pieleen. Haluan teidän katsovan erityisesti Garnetin perään. Hän on käyttäytynyt huolestuttavasti isänsä kuoleman jälkeen, enkä halua, että hän aiheuttaa ongelmia”

Beatrix ja Steiner nyökkäsivät ymmärtämisen merkiksi ja katselivat, kun kuningatar poistui valtaistuinsalista sen takana olevaan huoneeseen. Ennen kuin tämä painoi oven perässään kiinni Beatrix luuli kuulleensa tämän puhuneen jollekin.
”Kaikki on valmista. Huomenna tulet saamaan kanarialintusi”, hän ihmetteli kuningattaren sanoja, mutta puisteli päätään. Eihän huoneessa pitänyt olla ketään, hän oli varmasti vain kuvitellut.

Kenraali havahtui, kun kapteeni Steiner rykäisi hänen takanaan. Hän oli täysin unohtanut hetkeksi, että mieskin oli yhä paikalla. Hän kääntyi katsomaan tätä hymyillen.
”Huomenna taitaa olla edessä työntäyteinen päivä”, hän sanoi. Steiner nyökkäsi ja näytti jotenkin vaivaantuneelta.
”Niin, tuota… aivan, olet oikeassa”, tämä takelteli, ”Tuota, kiinnostaisiko sinua… tarkoitan haluaisitko sinä lähteä kanssani tänäänkin illan tarkistuskierrokselle”

Beatrix tunsi, kuinka lämpö levisi hänen vatsaansa. Totta kai hän halusi, mutta hän ei halunnut vaikuttaa liian innokkaalta. Steinerhan voisi alkaa kuvitella hänen olevan vielä yhtä lapsellinen kuin pikkutyttö, joka on ihastunut naapurinpoikaan ja tekee tämän takia aivan mitä tahansa.
”Minun täytyy miettiä asiaa, nähdään taas joen rannassa, jos tulen”, hän sanoi miettien, kuulostiko kenties typerältä. Steiner tyytyi nyökkäämään hänelle ja kolisteli pois huoneesta.

***

Ilta laskeutui Alexandrian ylle tummana, mutta kauniina. Kuu oli lähes täysi, siitä puuttui vain pienen pieni siivu. Seuraavana päivänä tulisi varmasti olemaan täysikuu. Beatrix asteli epävarmana joen rantaan. Hän ei ollut lainkaan varma, oliko sinne tuleminen hyvä ajatus. Mitä jos Steiner oli kysynyt vain kohteliaisuuttaan, eikä oikeasti halunnut ollenkaan tavata häntä? Kaikenlaiset inhottavat ajatukset risteilivät hänen päässään.

Joen rannalla ei ollut vielä ketään muuta. Beatrix pysähtyi tuijottelemaan vettä, jonka pinnalla hopeinen kuunvalo leikki. Hän näki oman kuvansa heijastuvan siitä epäselvänä, mutta silti tunnistettavana. Hän oli aikuinen nainen, eikä mikään teinityttö. Miksi hän sitten tunsi itsensä yhtä epävarmaksi kuin sellainen?

Beatrix tuijotti kuvajaistaan niin ajatuksissaan, ettei aluksi huomannut, että sen viereen ilmestyi toinen paljon isokokoisempi.
”Kenraali Beatrix”, sanoi matala ääni hänen vierestään. Hän säikähti niin, että oli vähällä horjahtaa jokeen, mikä olisi ollut erittäin kohtalokasta. Joki nimittäin johti suoraan erittäin korkeaan vesiputoukseen.

Kapteeni Steiner ehti tarttua kenraali juuri ajoissa vyötäisiltä. Sekuntia myöhemmin tämä olisi ollut veden vietävänä. Nainen näytti säikähtäneeltä ja nojasi hän rintaansa vasten hengittäen syvään yrittäen rauhoittua.

Steinerin haarniska tuntui kylmältä ja kovalta Beatrixin poskea vasten, mutta hän ei halunnut siirtyä. Sillä hetkellä hänellä oli niin hyvä ja turvallinen olo. Steinerin miehekäs tuoksu tunkeutui hänen tajuntaansa huumaavana. Sitten hän kuitenkin tuli ajatelleeksi, että vaikutti varmasti tytöltä, joka oli helposti kenen tahansa saavutettavissa, ja vetäytyi nopeasti irti miehestä.
”Meidän on varmaan parasta lähteä sille tarkistuskierrokselle”, hän sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman asialliselle.

***

Kenraali Beatrix seisoi kuninkaallisen aitoin laidalla ja vilkuili salaa kapteeni Steineria sivusilmällä. Tämä seurasi yleisön liikkeitä alhaalla salissa ja antoi sitten katseensa kulkeutua prinsessa Garnettiin. Myös Beatrix käänsi katseensa samaan suuntaan. Prinsessa tuijotti sylissään olevia käsiään ja näytti pohjattoman surulliselta aivan kuin tällä ei olisi enää ikinä mitään syytä iloita.

Beatrix käänsi katsettaan. Kuningatar tuntui olevan tyttärensä vastakohta. Tämä oli toipunut yllättävän nopeasti miehensä kuolemasta ja tanssi nyt riemuissaan aitiossa näytelmän alkaessa loisteliaalla ilotulituksella. Viimein kuningatar kuitenkin rauhoittui ja istui alas seuraamaan tapahtumia näyttämöllä.

Kenraali oli nähnyt saman näytelmän moneen kertaan, eikä hän jaksanut seurata sitä. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Tantalus esitti samaa näytelmää vuodesta toiseen, ja ennen kaikkea, miten ihmiset jaksoivat tulla seuraamaan samaa näytelmää joka vuosi. Toisaalta se ei ollut hänen ongelmansa. Hän oli paikalla huolehtimassa kuningattaren ja prinsessan turvallisuudesta. Hänen omat asiansa kuitenkin vaivasivat hänen mieltään paljon enemmän kuin uppiniskainen teini-ikäinen prinsessa. Hän ei voinut olla pohtimatta, mitä edellisenä iltana olisi voinut tapahtua, jos hän olisi seurannut sydämensä, eikä järkensä ääntä. Olisiko Steiner torjunut hänet? Juuri tuon pelon takia hän kuunteli järkensä ääntä. Hän ei halunnut tulla torjutuksi tai satutetuksi.

Näytelmän väliajalla prinsessa Garnet ilmoitti menevänsä hetkeksi huoneistoonsa lepäämään. Hän ei kuitenkaan palannut takaisin, kun näytelmä jälleen jatkui. Beatrix arveli prinsessan vain nukahtaneen huoneeseensa. Hyvin pian aitioon ryntäsi kuitenkin kaksi hovinarria, joista toisella oli punavalkoinen puku ja toisella sinivalkoinen. Hovinarrit hyppivät ja pomppivat ylös alas raivostuttavalla tavalla. Nämä toitottivat vuoronperään, että prinsessa oli kadonnut ja suuressa vaarassa. Kuningatar Brahne näytti tyrmistyneeltä ja komensi sekä kapteeni Steinerin että kenraali Beatrixin etsimään prinsessan välittömästi. Nämä säntäsivät linnan loputtomiin käytäviin.

Juostessaan pitkin linnan käytäviä Beatrix ei voinut olla ajattelematta, että tämä oli vain joku prinsessan lapsellinen temppu. Siitä huolimatta hän noudatti käskyä. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut tietävän prinsessasta yhtään mitään. Puolen tunnin turhan etsinnän jälkeen Beatrix päätti palata kuninkaalliseen aitioon ilmoittamaan kuningattarelle, ettei ollut löytänyt tämän tytärtä toivoen samalla, että Steinerilla olisi käynyt parempi tuuri.

Pelkkä Steinerin ajatteleminen sai hänen sydämensä hypähtelemään. Miehen seurassa oleminen teki hänet oudolla tavalla onnelliseksi. Se, että hän tiesi näkevänsä tämän joka päivä linnassa, sai hänen elämänsä tuntumaan vähemmän yksitoikkoiselta.

Kun Beatrix astui kuninkaalliseen aitioon, hän näki kuningattaren pyyhkivän silmiään pienellä valkoisella nenäliinalla ja mutisevan itsekseen. Hän käänsi katseensa lavalle. Näytelmän prinsessa Cornelia oli juuri saanut surmansa ja hänen luonaan nyyhki joku… ja se joku oli… STEINER!

Hämmästyneenä Beatrix tuijotti lavalle uskomatta silmiään. Mitä ihmettä Steiner teki lavalla? Ja miksi tämä näytti niin lohduttoman surulliselta? Seuraavassa hetkessä hän hämmästyi vielä enemmän. Lavalle ryntäsi pienen pieni musta maagi ja tämän perässä ilmeisesti burmecialainen rottalapsi. Näitä kahta jahtasi vihaisen ja ärtyneen näköinen Pluton ritari. Yhtäkkiä maagi kääntyi ympäri ja heitti tulitaian kohti sotilasta. Taika ei kuitenkaan osunut tähän vaan prinsessa Cornelian huppuun. Prinsessa hyppäsi äkkiä ylös ja tempoi hupun pois päästään. Yleisö henkäisi syvään. Lavalla seisoi prinsessa Garnet.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei Beatrix edes oikein ehtinyt käsittää sitä. Steiner hyökkäsi prinsessa Garnetin seurassa olevan hännällisen pojan kimppuun. Marcusta näytellyt mies syöksyi ystävänsä apuun ja myös musta maagi kävi ritarin kimppuun. Samoin prinsessa Garnet huitoi tätä urheasti taistelusauvalla. Seuraavassa hetkessä teatterilaiva oli jo nousemassa ilmaan ja kuningatar käski ampua valtavat harppuunat sen perään. Lisäksi tämä onnistui loihtimaan valtavankokoisen tulipallon. Kuului valtavaa ryskettä ja ryminää, kun harppuunat saavuttivat ilmalaivan. Se oli jo niin kaukana, ettei Beatrix pystynyt erottamaan, mitä kannella tapahtui. Hyvin pian kuului kuitenkin räjähtävä ääni, tulipallo oli iskenyt ilmalaivaan. Harppuunoiden ote ei pitänyt. Ilmalaiva syöksyi suoraan kohti Alexandrian kaupungin alapuolella olevaa Evil Forestia…

Beatrix tuijotti tyrmistyneenä eteensä. Hän tuskin tajusi, mitä juuri oli tapahtunut. Ilmalaivaa ei enää näkynyt, mutta jostain kaukaa nousi savukiehkura. Monen alexandrialaisen talon katto oli repeytynyt pahasti ilmalaivan pohjan osuessa niihin. Mikään ei kuitenkaan järkyttänyt häntä niin pahasti kuin tieto, että Steiner oli ollut tuon ilmalaivan kannella ja syöksynyt sen mukana metsään. Pudotus oli niin korkea, että siitä tuskin selviäisi hengissä.