The Ranger '01 KIELEKESinä iltana olin palaamassa kotiin ystäväni Jukan ja hänen tyttöystävänsä Anjan järjestämistä bileistä. Ilta oli ollut melko vauhdikas, sisältäen paljon vieraita, vapaamielisiä naisia ja hirvittäviä määriä viinaa. Kävelin kohti läheistä bussipysäkkiä, vieläkin sulatellen sisuksissani muutamaa viimeistä kossupaukkua, joiden tässä vaiheessa epäilin olleen sittenkin liikaa. Istuutuessani tyhjälle ja vastenmielisen vihreälle bussikatoksen penkille huomasin, että kadun toisella puolella olevilla kallioilla istui joku. Kuka ikinä kyseessä olikin, hän istui siinä hiljaa ja liikkumatta huolimatta kovasta pakkassäästä ja rankasta lumisateesta, joka vähensi näkyvyyden lähes nollaan. Bussin tuloon oli vielä ainakin puoli tuntia, ja koska olen aina ollut sairaalloisen utelias luonne, päätin katsoa mistä on kysymys.
Hoipuin vaivalloisesti tien toiselle puolelle horjuvin askelin. Kompastuin
reunuskiviin, mutta keräsin ylpeyteni, nousin pystyyn ja jatkoin matkaa.
Etsin jonkinlaista järjellistä ylöspääsyreittiä
edessäni jylhinä ja uhmaavina seisoville kallioille, ja pian
löysinkin loivasti ylöspäin viettävän kielekkeen,
jota pitkin kulkivat pienet lumeen painautuneet jalanjäljet. Kuka
ikinä tuolla ylhäällä olikin, hän oli mitä
ilmeisimmin päässyt sinne tästä. Päätin seurata
hänen esimerkkiään ja Puolimatkassa tajusin, että olin joko humalassa tai hullu ryhtyessäni tällaiseen uhkayritykseen. Koska tiesin vakuudella olevani umpihumalassa ja pidin mielenterveyttänikin kyseenalaisena, en kiinnittänyt ajatukseen sen enempää huomiota, vaan sitkeästi jatkoin kapuamistani. Kieleke kapeni jatkuvasti ja kävi yhä jäisemmäksi, mutta lumeen painautuneet jalanjäljet vain jatkuivat eteenpäin vakaasti, tasaisesti, horjumatta. Painauduin tiukemmin seinämää vasten ja yritin hakea siitä kädensijaa, mutta turhaan. Kallionseinä ei ollut luonnollinen, vaan se oli ilmeisesti syntynyt räjäyttämällä alapuolella mustana kiiltävää asfalttitietä rakennettaessa. Sitten tapahtui se, jota jonka jokainen normaalijärjellä varustettu olisi arvannut ennemmin tai myöhemmin tapahtuvan. Tunsin kun oikea jalkani astui kohtaan, joka oli pelkkää kirkasta ja mustaa jäätä. Se lipesi kitkatta kalliolta ja menetin tasapainoni. Hetken aikaa vatsanpohjani täytti tuo kaikille joskus liukastuneille tuttu säikähdyksen tunne, joka pian kuitenkin korvautui puhtaalla kauhulla aivojeni ymmärtäessä mitä liukastumisesta olisi seurauksena.
Putosin perseelleni kielekkeelle ja kehoni painopiste siirtyi uhkaavasti
kohti edessä ammottavaa tyhjyyttä. Horjuin hetken putoamisen ja
kielekkeellä pysymisen välillä, kunnes viimein sain tasapainoni
takaisin ja saatoin hengähtää helpotuksesta. Tässä
vaiheessa ymmärsin, että
Kieleke alkoikin, ehkä hartaiden rukouksieni ansiosta, hitaasti taas
levetä. Pian kykenin nousemaan seisomaan ja kohta huomasinkin saapuneeni
kallion päälle. Minua tervehtivät kalliota peittävä
tasainen valkeus sekä taivaalta tippuva lumi. Nyt näin viimeinkin
uudelleen Koska nyt kuitenkin olin tullut näin pitkälle, päätin ottaa riskin ja istuuduin varovaisesti kallion reunalle hänen viereensä. Koska en ole mikään supliikkimies, päätin turvautua klassiseen aloitukseen: - "Terve". Hän kääntyi ja aiheutti minulle melkoisen yllätyksen. Finninaamaisen hevarin sijasta minua katsoikin varsin kaunis, nuori naispuolinen yksilö. Hänen kauniiden, ruskeitten silmiensä katse pureutui kallooni, sen läpi ja siitä jonnekin kaukaisuuteen. - "Moi", hän vastasi eleettömästi. - "Tuota, anteeksi jos olen tungetteleva, mutta huomasin että joku istuu täällä kalliolla ja päätin tulla katsomaan mistä on kyse. Haluaisitko kertoa?", aloittelin keskustelua. - "No..", hän aloitti, pitäen sitten hetken tauon tuijottaakseen putoilevia lumihiutaleita, "kunhan nyt istuskelen."
- "Ei kai tällaiseen paikkaan normaalisti kukaan istuskelemaan tule.
Oletko masentunut? Et kai vain harkitse hyppäämistä?", kysyin
häneltä aidosti huolestuneena. Psykologiantaitoni rajoittuivat
yhteen lukiossa käytyyn kurssiin, mutta tajusin silti ettei
tytössä ollut kaikki ihan Hän katsoi minuun hymyillen sellaista sarkastista, vastenmielistä hymyä jollaisia olen aina inhonnut. - "Enpä tiedä.. Ehkä pikemminkin kyllästynyt. Poikaystävä jätti kaks päivää sitten. Mä luulen, että mun kaverit puhu musta pahaa sille ja siks se jätti mut. Kun ei ole ketään kenelle puhua, niin tulin tänne." - "No, kyllä sä siitä selviät. Kaikilla on joskus vaikeaa, mutta pitää vaan jaksaa yrittää. Elämä muuttuu paremmaksi, usko vaan.", vastasin hänelle mahdollisimman pirteällä äänellä. - "Voi kun voisinkin uskoa sua. Mutta kaikki tuntuu jotenkin niin masentavalta. Mä en enää jaksa tätä, kunpa voisin vaan nukkua pois", hän sanoi luhistuneella äänellä. Kyyneleet valuivat hänen silmistään pitkin kasvoja alas kalliolle, johon ne jäätyivät kirkkaiksi helmiksi. En vastannut mitään, vaan otin tiukan otteen hänen mustasta popliinitakistaan. - "Hei, mitä sä oikein...", ehti hän sanoa, ennenkuin työnsin häntä voimakkaasti eteenpäin. Hän putosi alas kalliolta kirkuen ja hetken päästä kuulin tömähdyksen, jota seurasi hiljaisin koskaan kuulemani hiljaisuus. Lähdin varovaisesti laskeutumaan kalliota pitkin alas bussipysäkille. Perkeleen nykynuoret, eivät viitsi tehdä mitään itse.
--- Kuinka paljolti tarina pohjautuu totuuteen jää teidän arvailtavaksenne. (C) The Ranger 2001, all rights reserved. Lisää osoitteesta http://www.angelfire.com/art/thr/ |
|