Luovankyläiset sodassa 1918 ja 1939-1944

Jos näet virheen korjaa ja ilmoita

Painos 3 17.04.2001

VAPAUSSODASSA:

Jokipii Juha----------------------Kaatui Nokialla

Pollari Kosti

Salmi Leander

SantamäkiViljami

Säntti Kalle----------------------Haavoittui

Vähämäki Frans

-

-

Talvi ja Jatkosodassa rintamalla/työkomppaniassa

Alanko Niilo --------------------Haavoittui

Harjuketo Heikki----------------Työkomppaniassa

Hietikko Usko-------------------Haavoittui

Jokipii Eeli

Jokipii Lenni

Järvimäki Armas-----------------Kaatui/Tietävälä/Kirvu/09.08.1941

Kangas Mauri

Kaunisto Niilo-------------------Kaatui/Impilahti/Lemetti/02.02.1940

Ketomäki Eino-------------------Kaatui

Ketomäki Martti

Ketomäki Yrjö

Kulmala Eino-------------------Haavoittui

Jussi Luopa---------------------Työkomppaniassa

Lehtimäki Eino

Levanen Jussi

Levanen Pauli-------------------Kaatui/Äyräpää/07.07.1944

Lilla Eino

Lilla Samppa

Lilla Sulo

Lilla Vesteri

Luopa Gunnar

Luopa Niilo

Mäntyharju Aarne

Nevala Pentti

Nevala Toivo

Ojala Edvin

Ojala Eino---------------------Kaatui/Maaselkä/22.12.1942

Ojala Tauno-------------------Katosi/Äyräpää/12.07.1944

Ojala Toivo--------------------Haavoittui ja Kaatui/Nuijamaa/03.07.1941

Pollari Armas

Pollari Arvo

Pollari Eino

Pollari Eino(matinp)------------Haavoittui

Pollari Sulho

Pollari Sulho(matinp)

Pollari Tauno

Pollari Uuno

Pollari Uuno(matinp)------------Kaatui/30.11.1939/Petsamo/Lounajärvi

Pulli Aleksi---------------------Työkomppaniassa

Pulli Antti-----------------------Työkomppaniassa

Raittila Onni

RuohoketuriValte --------------Kaatui/Sortavala/10.08.1941

Rönnlund Vante-----------------Työkomppaniassa

Rönnlund Albert-----------------Työkomppaniassa

Rönnlund Eino-------------------Työkomppaniassa

Salmi Kosti---------------------Kaatui/Ilomantsi/Vellivaara/12.07.1941

Santamäki Matti

Simelius Onni

Suomela Unto-------------------Haavoittui

Tarkka Aarne-------------------Haavoittui/Kaatui/15.KS/12.07.1941

Tarkka Aaro

Tarkka Alpi---------------------Vankina

Tarkka Artturi

Tuomiranta Toivo

Tuomiranta Arvo

Wegelius Toivo

Viitala Eeli -----------------------Kaatui/Kiestinki/21.11.1941

Viitala Reino

Viitala Samppa

Vähämäki Eelis

Vähämäki Hugo

Vähämäki Martti------------------Katosi/Valkeasaari/10.06.1944

Vähämäki Sulo

Vähämäki Urho

Tietoa tuonpuolisestako?

Uuno Pollari oli rajavartioston palveluksessa pohjoisessa ja siten alttiina taisteluille sodan puhjettua.

Uunon äiti kutoi rauhallisena kudintaan takan reunuksella istuen. yht’äkkiä hän tunsi raastavaa kipua rinnassaan ja vaikeroi Uuno on kuollut. Omaiset yrittivät rauhoittaa ei ole mitään todistetta tai tietoa että hänelle voisi tapahtua mitään. Pahin kuitenkin tapahtui ja tuli tieto pojan kaatumisesta samana ajankohtana kuin äiti sen tunsi eli sodan alkamisen ensimmäisenä päivänä 30.11.1939.

Tauno Ojala joutui sotaan ,vaikka oli jo melko iäkäs mies. Naapuri näki hänestä unta sodan loppuvaiheessa ,että Tauno makasi liikkumattomana kapula sillalla ja hänen alapuolelleen tippui veripisaroita sillan alla olevaan veteen. Viimeinen tieto oli, että Tauno palasi hakemaan reppuaan korsulta ,mutta jäi sille tielleen ,eikä koskaan palannut sodasta.

Onni Simelius kertoi nähneensä unen ennen sotia, että hänkin selviäisi sodasta vahingoittumatta.

Pari tapausta selventää asiaa. Talvisodassa hänen piti hakea ruokatäydennystä linjojen takaa ja sinne juostessaan vihollisen luoti tavoitti hänet. Onnekkaasti kuitenkin räjähtävä osui lopsataskuun ,siellä oleviin kolikkoihin, sillä seurauksella ,että lonkka mustui ja hän ontui kolme viikkoa.

Toisella kerralla hän oli asemissa konekiväärinsä takana ja pakon omainen tarve tuli kumartua poteroon. Samalla hetkellä piiskatykin ammus osui varsinaiseen (= maxin konekivääri) kk:n säleet lensivät pirstoutuneina poteron ympärille, mutta mies ei vahingoittunut.

Niilo Kaunisto lähti talvisotaan ja kävi morjestamassa naapureita ennen lähtöään ja oli todennu että hän ei siltä sitten tule elävänä. Niin kävi luoti tavoitti miehen ja hän kaatui 2.2.1940

Muita tarinoita

Juha Jokipii oli Vanhan Juha Jokipiin(os. Rönnlund) poika ja samalla Alma Luovan (Ketomäki) eno ja hän kertoi tämän tarinan. Tarkkaan ei tiedetä, joutuiko hän vai halusiko vapaussotaan, mutta hän osallistui siihen muiden valkoisten mukana missä taisteluissa kaikissa olikaan mukana, mutta ainakin Tampereella ja Nokialla sieltä tulikin tieto, että hän on kaatunut keväällä 1918.

Tietenkin perhe oli suruissaan vilkkaan nuoren miehen menehtymisestä ja tapaus järkytti omaisia. Kuitenkin perhe päätti ,että Juhan ruumis on haettava vaikka sen paikasta ei tarkkaa tietoa ollutkaan. Niinpä Juhan veli Frans Jokipii lähti hevosella ja kovilla kärryillä hakemaan veljeään, matkaa kertyy reipas 300 km yhteen suuntaan. Ruumisarkku oli mukana koska se tiedettiin tarvittavan. Vaikka vuosi oli 1918 ja kansakoulu luovankylässä alkoi vasta seuraavana vuonna oli matkaan lähtijä kuitenkin kokenut Amerikan kävijä ja todennäköisesti kartanluku onnistui melko helposti häneltä. Taistelupaikkojen lähetessä hän tietenkin sai lisää tietoja missä kaatuneita sotilaita on, niinpä hän joutui tonkimaan usean ruumisläjän ennen kuin tunnisti veljensä niiden joukosta. Kerrotaan vainajan jo jonkin verran haisseen, kun hänet saatiin kotikylään, kevät kun jo oli, ja oman kirkkomaan multiin. Tästä kylän ensimmäisestä sankarivainajasta on olemassa kuvakin.

Aarne Tarkka Haavoittui sodassa olkaansa ja ilmeisesti tilanne oli kriittinen ja hän joutui juoksemaan vertavuotavana joukkosidontapaikalle ja siihen hän sitten kuoli seuraavana päivänä. Muitakin kylän miehiä oli ja näkivät tilanteen ja kertoivat kirjeessään että taitaa mennä Aarnelta käsi, mutta tilanne olikin pahempi.

Koska oli kesä aika niin ruumiita ei kuljetettu suoraan vaan pantiin ns. tilapäishautaan ja se oli Aarnenkin osa.

Vainaja kuitenkin palautettiin kotikunnan kirkkomaahan kylmään aikaan syksyllä.

Tässä tapauksessakin tehtiin niin ja Vainajan vaimon veli Vante Rönnlund toi arkkua kotiin ja tällöin sattui eräs pikkupoika kulkemaan hämyisessä illassa vastaan pitäjän rajan kohdilla ja pelästyi melkoisesti kun näki ruumiin osia rikkoutuneen arkun sisällä. Ilmeisesti uutta arkkua ei tehty, kun se kaivettiin maasta.

Siihen aikaan oli vielä tapana että vainajat näytetään omaisille, ennen siunattuun maahan laittoa, mutta ilmeisesti muut omaiset pitivät näkyä sen verran järkyttävänä, että vaimon ei annettu vainajaa katsoa.

Alpi Tarkka joutui vangiksi ja heitä kuljetettiin näytiksi kaupungilla. Kaupunki oli ,joko Pietari tai Petroskoi. Tällöin kaupungin asukkaan oli provosoituneet heittelemään vankeja. Jopa lika ämpärillisiä ja ihmisjätöksiä heiteltiin vankien päälle.

Alpilla saattoi olla tietynlaista tuuria koska hän oli oppinut koneenkäyttäjäksi Luovankylässä. Niinpä erään kerran oli vangeilta kyselty kuka saa moottorin käyntiin. Yllätykseksi (sotasaalis)moottori oli juuri samanlainen Olumpia maa moottori (Wasa Motor), joka oli uutena hankittu palaneen tilalle Luovankylään parivuotta aikaisemmin 1940. Niinpä Alpi ilmoitti tuntevansa moottoreita. Kiväärimiesten ympäröimänä hänen oli ryhdyttävä huoltotöihin. Hän avasi kaasuttimen ja puhdisti sen huolellisesti, tutki magneeton ja kärkivälin kunnon samoin tarkisti tulpan ja vielä kuivasi sen uunissa hyvin varmistaakseen kipinän. Kuitenkaan hän ei ollut varma, käynnistyykö moottori. Helpotus oli melkoinen, kun moottori alkoi pötköttää. Niinpä hän sai olla jatkossa koneen käyttäjänä ja se osaltaan helpotti selviämistä kunnes pääsi palautus vankina takaisin Suomeen.

Eino Kulmala oli suojaamassa muiden perääntymistä (ilmeisesti Rajajoella) hänellä oli konetuliase pk muilla oli kiväärit. Vihollinen yritti koko ajan tunkeutua rantaan pienen töyrän takaa, siinä olevasta kivien välisestä aukosta. Venäläikomennot kaikuivat selvästi, kun siellä pakotettiin ”vanja” etenemään, mutta Eino pystyi pitämään emmalle vihollisen aisoissa ja aiheutti melkoiset tappiot. Tilanne toistui useita kertoja ja Einon vieressä olut lataaja antoi aina täyden lippaan. Kuitenkin jossain vaiheessa hän huomasi, että muut olivat häipyneet hän näki sivusilmällä poisjuoksevat. Tällöin hän tajusi, että nyt otti ohrakyrsä.

Hän laski emmalla sarjan ja päätti itsekin lähteä, juostessaan hän vielä kääntyi ja ampui sarjan. Matkaa joentörmän suojaan oli kuitenkin lähes sata metriä ja hän tiesi, että tässä on vihollisen mahdollisuus ja hän odotti koko ajan juostessaan luotia selkää. Sen estämiseksi hän teki ketteränä matkaa mutkikkaista juoksua ja sivuliikkeitä. Luoteja alkoi tulla, mutta niin, että vain luoti läpäisi säären niin läheltä, että lävisti saapasvarren kahdesti. Loimattuaan töyrän suojaan hengästyneenä hän alkoi kovaäänisesti kysellä miksi hänet jätettiin. Upseeri tulikin tarkentamaan mistä oli kysymys, mutta tällöinpä vihollinen olikin saanut korohoronsa suunnattua ja kranaatteja alkoi sataa joen rantaan. Yksi osui puun latvukseen ja silloin Einon jalassa tuntui puutuminen. Hän luuli ensin siihen pudonneen puun oksan, mutta ei, pian alkoi tuntua, että veri juoksee.

Huomatakseen taas ,että hän oli jäämässä yksin rannalle muiden jo pyrkiessä joen yli pakoon, mutta useaan kertaan huudettuaan tuli kaksi sotilasta takaisin hakemaan hänet ja veti kainaloista syöksyveneeseen ,joka vei virran yli. Tämä haavoittuminen vaikutti sen, että hän ei palannut tähän muiden karkaamis asiaan edellisessä operaatiossa

Pauli Levanen nousi aamutoimilleen teltasta ja eteni hieman teltalta poispäin. Tällöin kuitenkin venäläinen partio yhdytti hänet ja saman tien joku vihollisista laski konetuliaseen sarjan Paulin keskivartaloon. Hän kuoli välittömästi, mutta tällä uhrilla hän antoi muille teltassa olleille hälytyksen vihollisen läsnäolosta ja se ajettiin tiehensä. Sotakavereilla ei ollut muuta tehtävissä, kuin peittää Pauli kuusenhavuilla, koska kärpäset ja muut ötökät olivat heti verenhajuisessa vainajassa.

Eino Ketomäki oli matkalla sotaan ja majoitettuna rajan pinnassa kerrostaloon joka oli puinen. Rakennus syttyi yön aikana palamaan, jolloin menehtyi sotilaita ja joukossa oli myös entinen Luovankyläinen. Suupohjasta oli majoitettuna muitakin samaan taloon ja he menehtyivät. Einon kerrotaan jääneen roikkumaan puolitiehen ikkunakynnykselle ja menehtyneen ja palaneen siihen.

Eeli Viitalan kohtalona oli kuolla telttaan, kun kamiina räjähti. Ilmeisesti sinne oli joutunut jokin ammus, joka kuumuudessa räjähti kohtalokkain seurauksin.

Martti Vähämäki ja Usko Hietikko olivat samassa JR58 ryhmässä, sinä kesäkuun aamuna kello viisi suomen aikaa, kun maailma repesi maailman suurimmiksi tai suurin tykistökeskitys, oli Kannaksella alkanut ,venäläisen tykistön yhteislaukauksella ja kohteena tietenkin suomalaiset asemat. Sotilaan tiesivät tämän, koska olivat nähneet ryssän siirtäneen kalustoaan viimeiset kaksi viikkoa linjoille. Yhteislaukauksen seurauksena juoksuhaudat ja suojat nousivat käytännöllisesti katsoen ilmaan, ja maata oli ilmassa niin paljon, että auringonvalo hävisi olemattomaksi. Se mitä juoksuhaudoista oli jäljellä olivat lähinnä epämääräistä mökkelikköä. Kranaattien ja tykinammusten katkeamaton räjähtäminen iski hirveänä paineaaltoina hiekkaa ja maata miehien päälle tunkien sitä silmiin, korviin, sieraimiin ja suuhun. Tilanteen järjettömyyden tajuten alikersantti Vähämäki karjui alaisilleen mitä niitä oli jäljellä: ”saatta lähtiä”, koko ajan silpoutui miehiä riekaleiksi, mutta hengissä olevat lähtivät suunnilleen keskityksen sekaan, siinä hirvittävässä metelissä ei voinut, eikä kerinnyt viestiä minne ja millä keinoin selvitään. Tunnollisena esimiehenä Martti Vähämäki jäi vielä pidättelemään vihollista, mutta lopputulos lienee selviö. Eläessään hän oli vielä sanonut, ettei koskaan antaudu elävänä viholliselle. Ryhmästä ainoana Hietikko onnistui lopuksi haavoittuneena pääsemään eroon keskityksestä ja tuli suon laitaan, jonka yli oli mentävä lähes avo maastossa. Patruunattoman kiväärinsä hän oli huitaissut nevaan turhana kapistuksena.

Kuulo oli alkanut jo palautua ja tykistön jylinän ja Staliinin urkujen ulinan jäätyä hieman taaemmaksi sensijaan lentokoneiden murinat kuuluivat selkeinä ja siinäpä olikin pulma yksi maataistelukone kiinnostuikin avoimessa maastossa liikkuvasta finnisotilaasta. Mikä neuvoksi pakomahdollisuutta ei ollut, kone kaartoi jo, pahaenteinen syöksyvän koneen ääni läheni rat-ta-ta-ta-ta. Konekiväärit lauloivat koneessa ja luodit repivät maastoa maastoutuneen sotilaan ympärillä. Nyt oli oltava liikkumatta ja näyteltävä kuollutta. Mutta mitä kone kaartoi uudestaan ja syöksyi taas vartalo jännittyi odottamaan luotia Rat-ta-ta-ta-ta konekiväärit lauloi taas ja ympärillä luodit iskeytyivät lähempänä, mutta taas ohi. Nyt jo puristui huulilta, jos tästä selviän niin.. Mutta ei kone kääntyi vielä, se oli päättänyt tappaa, ainakin yhden punaisen venäjän vihollisen. Kone syöksyi taas ja kuului pahaenteiset Rat-ta-ta-ta-ta. Ja nyt repäisi jalassa jokin se osui, mitä nyt neuvoksi, hermot kuitenkin pitivät, hän ei noussut. Varovasti hän katsoi kone oli poistunut, mutta jalkaan ei uskaltanut katsoa ,oli vain koetettava pääseekö liikkeelle ja ei mutta sillä voi kävellä ja niin matka takamaastoon ja Viipuria kohti jatkui, yksin, viimeisen auton, joka vei haavoittuneita hän näki kaukaa poistumassa, se selvisi hänelle myöhemmin. Onneksi verenvuoto käden haavasta ei vienyt liikaa voimia. Myöhemmin hän tarkisti myös jalan ja saappaassa oli reikä molemmin puolin vartta ja kalsareissa myös, mutta ihossa oli vain pieni naarmu, hän nauroi.

Paluu